VIHA VIE VILJAN VAINIOLTA...
 

     Luentomatkallani viime kesänä tapasin erään ruusuristiläisen, joka muun ystävällisen tarinoimisensa ohella kertoi eräästä minulle mielenkiintoisesta ilmiöstä. Näin hän kertoi: Oli eräs mökin emäntä, joka oli entisajan kalevalaista juurta sillä tavalla, että hän tarkoin toimitti kaikki loitsut ja luvut taloudellisten toimiensa ohella, etenkin kun oli kyseessä mökin lehmä ja muut kotieläimet. Vieläpä mökkiinsä tulevien vieraittensakin suhteen hän oli hyvin varovainen, Kun vieras astui sisään, sai hän tavallaan sysäyksen sieluunsa, sillä emäntä oli hyvin jäykkä ja vakava, eikä näyttänyt olevan vieraastaan ilahtunut. Vasta kun vieras alkoi arkana hiipiä ulos, laukesi emännän jäykkyys, ja vieras sai tuntea emäntänsä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Mutta etenkin eläintensä kanssa hän oli hyvin tarkka kaikissa luvuissaan ja loitsuissaan, jottei vaan "paha silmä" niihin pystyisi. Sattuipa tämän yhteydessä toisinaan psyykkisiä enteitäkin. Niinpä esim. kerran emännän aikoessa mennä ostamaan erästä lehmää, alkoi vanha seinäkello lyödä kovasti. (Kello oli vanha romu, jonka soittokoneisto ei muulloin toiminut.) Emäntä kyllä ymmärsi tämän huonoksi enteeksi, mutta päätti sittenkin ostaa lehmän, luottaen tarkoin toimitettuihin loitsuihin, joilla hän suojelisi eläintään "pahalta silmältä". Mutta siitä huolimatta lehmälle kävi hullusti, jolloin emäntä oli vähällä saada surmansa lehmänsä kanssa tepastaessaan.

     Toisen kerran oli hieho kyseessä. Silloinkin alkoi seinäkello rämistä, mutta emäntä päätti nytkin koettaa voittaa enteet tarkoin toimitetuilla luvuilla ja loitsuilla. Taaskin enteet voittivat, ja hieholle kävi onnettomasti. Ja yleensä emännällä ei ollut onnea eläintensä hoidossa, huolimatta hänen suuresta huolellisuudestaan loitsuissa ja luvuissa.
     Nyt seuraa asian toinen puoli: Emäntä oli elellyt "verivihollisuudessa" suhteessaan erääseen naapurimökin asukkaaseen. Mutta nyt he viimein huomasivat vihollisuutensa hulluksi, he nöyrtyivät sydämessään ja tekivät sulan sovinnon keskenään. Ja tästä oli se merkillinen seuraus, että sekä enteet että onnettomuudet lakkasivat. Seinäkello lakkasi lyömästä mielivaltaisesti, ja emännällä oli sittemmin kaksikin lehmää sekä pientä karjaa, jotka kaikki menestyivät ilman onnettomuuksia.
     Tämä kertomus antoi minulle aihetta pitkiin mietiskelyihin ja ajatussarjoihin. Ajattelin yleensä ihmiskunnan ja eri kansojen sekä erilaisten yhteiskunnallisten ja aatteellisten yhtymäin onnettomuutta. Pysähdyin ajattelemaan omaa Suomen kansaamme: Mistä johtuu sen suuret vaikeudet? Johtuisikohan ne siitä, että eri "puolueet", sekä yhteiskunnalliset että aatteelliset, ovat jatkuvasti vihollisuuksissa ja sotakannalla keskenään; yleensä he työskentelevät vastustaakseen toisiaan ja hävittääkseen toistensa työtä. Meillä perustetaan uusia yliopistoja, kouluja ja kirkkoja, meillä toimii vankkoja puoluejärjestöjä, suurempine ja pienempine taloineen ja laitoksineen, jotka kaikki edellyttävät suurta ponnistusta ja uurastusta. Ja sittenkin me elämme kansana, niin kuin monet muutkin kansat, keskellä suurta ahdinkoa?
     Jos rinnastamme koko Suomen kansan mainittuun mökin emäntään, niin voimme kenties sanoa: Kaikki meidän ponnistuksemme yliopistoissamme, kouluissamme ja kirkoissamme, sekä aatteellisissa ja yhteiskunnallisissa järjestöissämme on todellisuudessa samaa laatua ja arvoa kuin tuon mökin emännän luvut ja loitsut. Kaikki on tavallaan turhaa, kun erilaiset, yhteiskunnalliset järjestöt varustautuvat pääasiassa vain toistensa varalle, toisiansa vartioidakseen ja toistensa työtä hävittääkseen; kun erilaiset aatteelliset ja henkiset suunnat ja ryhmittymät ovat ahdasmielisen oikeaoppisia ja suvaitsemattomia toisilleen, kun monetkin niistä vain halveksivat toisiaan, jopa suorastaan vahingoittavat ja "kiroavat" toisiaan, julistaen toisiaan milloin "hölmöiksi" tai "houkiksi" (josta Jeesus vuorisaarnassaan varoittaa), milloin taas "mustiksi", "vääräoppisiksi", "saatanan eksyttämiksi" tai monella muulla rumalla ja epäveljellisellä tavalla. Täytyypä sanoa: kaikki meidän järjestelmällinen varustautumisemme, kaikki meidän aatteellinen uurastuksemme, henkiset "mietiskelymme" ja "rukouksemme" kuuluvat laadultaan samaan sarakkeeseen kuin tuon mökin emännän loitsut ja luvut. Ne ovat vain järjellisiä ja ulkopuolisia; sydän on "kaukana minusta".
     Tämä kaikki näyttää meille kuinka totta on: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin...", tai: "Viha vie viljan maasta, kateus kalan vedestä". Sen tähden tekisi mieli huudahtaa: Lakatkaamme puolueina varustautumasta toisiamme vastaan; poistakaamme puhdasoppisuuden ja ahdasmielisyyden rajat omasta sydämestämme, lakatkaamme toisiamme mustaamasta, "kiroamasta" ja epäilemästä. Ryhtykäämme oikeaan itsekasvatukseen, tutkimaan sydäntämme, ja nähtyämme mihin päin sieltä kohdistuu epäluuloa, mihin tuomiota, kateutta ja vihaa, silloin alkakaamme sitä raivata, puhdistaa ja muuttaa toisiksi voimiksi. Mitään siitä mitä sanomme ja pidämme pahana ja poistettavana, emme koskaan voi poistaa muussa kuin omassa itsessämme. Sen tähden onkin meidän, sekä oppineiden että oppimattomien, tärkein läksy: Oppikaa toisianne rakastamaan. Sillä mikäli ihminen edes yhtä olentoa oppii oikein rakastamaan, sikäli hän ainakin sitä olentoa kieltäytyy loukkaamasta ja epäilemästä.
     Ja vielä täytyy minun sanoa, että loppujen lopuksi minäkin saarnailen tässä vain itselleni. Mutta jos joku veljistäni haluaa tätä itsepuheluani kuunnella, niin se olkoon hänelle sallittu. Raivaamme sitten yhdessä ja veljinä tietä rakkauden vainiolla, sydämessämme ja järjessämme.

J. R. H.

{Ruusu-Risti — joulukuu 1921}


bar_mest-.gif (1333 bytes)

 

Totuudenetsijäin tuttavallista kirjeenvaihtoa

III

 
     Kiitos äsken saamastani kirjeestä. Siitä näen, että mielesi on vireessä, että virkeästi pohdit maailman menoa, sen siveellisiä ja henkisiä pyrkimyksiä. Ja kyllähän siinä pohtimisen syytä ja arvoa riittää. 

     Kirjeessäsi puhut nyt erittäin synnistä, ja kuinka meidän olisi toimittava veljiemme auttamiseksi pois synnin tieltä. Tuot esille erään näkökannan, joka samalla on tietenkin monen muun, niinkuin esim. kristillisten kirkkokuntien ja hallitsevan sivistyksen yleensä, näkökanta. Esim. kristilliset kirkkokunnat ovat aina kunnostautuneet toistensa siveellisessä ilmiantamisessa. Ja he ovat jatkaneet työtään kaikilla parhailla ja tehokkaimmiksi käsittämillään keinoilla: pannalla, vankilalla, miekalla, polttoroviolla. Kaikella sellaisella "muistuttamisella" he tahtovat pelastaa veljiään pois synnin tieltä. Samoin tekevät valtiot, puolueet, yksityiset ihmiset; he aina paljastavat toisiaan, muistuttavat toisiaan synnistä. Ja sitä kaikkea tehdessään he parhainta tarkoittavat. 

     Mutta nähdessämme millaiseen tilanteeseen tämä parannusjärjestelmä on meidät vienyt, täytyy meidän totuudenetsijöinä kysyä: Onko sellainen menettely paras ja viimeisin? Ja, paitsi omaa sisäistä tietoisuutta ihmisessä, en puolestani löydä sen parempaa ulkopuolista auktoriteettia kuin uudentestamentin Jeesus Kristus. Siihen tahtoisin syventyä; ja Hänen siveysopistaan olenkin löytänyt valaistusta pimeyteen. Ensiksikin saatamme panna merkille, että hänkään ei suinkaan ole syntisyyden edustaja tai puolustaja — käsittäessämme synnillä jotain raakaa, julmaa tai eläimellistä, — vaan vanhurskauden. Ainakin hän sanoo opetuslapsilleen: "Jollei teidän vanhurskautenne ole paljon parempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin ette pääse taivasten valtakuntaan" (Matt. 5: 20). Kyllä Jeesus Kristus tahtoo auttaa ihmisiä pois synnin tieltä. Mutta millä keinoin? Voisiko siihen sisältyä esim. syntisen paljastaminen, ilmianto? Muistammehan kuinka nuo laillisuudessaan ja pyhyydessään kiivailevat juutalaiset ilmiantoivat erään syntisen vaimon, porton, jonka he olivat löytäneet "itse teossa". Mutta me emme voi sanoa Jeesuksen kiiruhtavan yhtymään tuohon tehtyyn ilmiantoon. Päinvastoin hän suurella totuuden ja rakkauden synnyttämällä ja täyttämällä tahdikkuudellaan aikaansaa sen, että syyttäjäin ja ilmiantajain huomio kääntyy heidän omaan syyllisyyteensä. Ja he jättävät syytetyn rauhaan. On niinkuin heidät tulisi johdetuksi itsetutkistelun tielle. Vaimo taas tuntee itsensä rohkaistuksi, mutta niin, että hän samalla voi olla nöyrä, kiitollinen ja lohdutettu. Varmaan hänkin joutuu itsetutkistelun ja puhdistuksen tielle. Jeesuksen Kristuksen menettelytapa on siis siinä suhteessa merkillinen, että se auttaa molempia, sekä ilmiantajaa että ilmiannettua. Juuri sentähden siinä on meillekin molemmille, Sinulle ja minulle, oppimista. Ja lähtiessämme häntä oppimaan, kuulemme hänen vielä sanovan: »Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi ja katso sitten, kuinka otat pois rikan, joka on veljesi silmässä» (Luuk. 6:42). 

     Huomattuamme näin, että Jeesus odottaa opetuslapsiltaan vanhurskautta, mutta ei omasta puolestaan liity syntisen ilmiantajiin ja väkivaltaisiin parantajiin, tuntuu niinkuin jäisimme ilmaan roikkumaan, niinkuin emme oikein löytäisi käytännöllistä ratkaisua, niinkuin meidän olisi vaikea löytää Jeesuksen omaksumaa menettelytapaa. Mutta Jeesus itse on sen tietenkin löytänyt, joten meidänkään ei pitäisi olla mahdotonta päästä edes alkuun. Ja sanoohan Jeesuskin: »Täysin oppineena jokainen on oleva niinkuin hänen opettajansa» (Luuk. 6:40). Vaadittuna voisimme kenties sanoa itsellemme näin: Kaikki syyttämis- ja ilmiantotyömme on kohdistuva omaan itseemme. Kenties siinä piileekin asian salainen ratkaisu ja uudistava voima. Sillä kohdistaessamme kaiken paljastamis- ja ilmiantointomme, syyttämis- ja tuomitsemishalumme omaan itseemme, täytyy sillä olla merkitsevä vaikutus meidän luonteeseemme. Varmaan meidän siveellinen luonteemme ja katsantokantamme sen kautta puhdistuu ja muuttuu aivan toiseksi: kohtuullisemmaksi, hienotunteisemmaksi, sääliväksi ja osanottavaksi. Saattaa olla, että ihminen siten vähitellen lähenee sitä viisasta näkökantaa, jota Jeesus itse noudattaa. Voisihan ainakin rohkaisuna jäädä mieleemme äsken mainitsemamme Jeesuksen sanat: "Täysin oppineena jokainen on oleva niinkuin hänen opettajansa". 

     Ehkä vasta sellaisessa pyrkimyksessä aukeneekin tie todelliseen veljeyteen, jossa emme tarvitse uhrata ihanteemme vuoksi ketään toista olentoa; uhraamme vain itsemme. 

– –

J. R.. Hannula

{Ruusu-Risti — huhtikuu 1922}



 Etusivu

Kristosofia 

Teosofia