Kristosofisia kirjoituksia

 

Ihmisen opastajat. Satu, kirj. J. R. H.

 

Kun kaikkivaltias kerran huomasi yhden lukemattomista luonnonvaltakunnistaan, jota nimitettiin Eläinkunnaksi, päässeen kehityksessään niin pitkälle, kuin siinä luokassa voitiin päästä, kutsui hän luokseen kaksi palvelijaansa, joita meidän kielemme mukaan täytyisi kutsua Petollisuudeksi ja Rehellisyydeksi, ja sanoi heille: Nyt siirtyy Eläinkunta seuraavalle asteelle ja te molemmat seuraatte mukana! Enempää ei puhuttu. Pelkkä käsky oli annettu, ja molemmat palvelijat siirtyivät Eläinkunnan mukana sille tasolle, jota sanottiin Ihmiskunnaksi.

Minkälainen oli nyt tämä Ihmiskunta? Mitkä läksyt se oli oppinut edellisellä, eläinkunta luokalla? Se oli oppinut itse valikoimaan ja nauttimaan ruokansa valmiina tarjona olleista ruuista ja juomista. Se oli täyttänyt tehtävänsä suvun jatkamisessa; oli valvonut ja levännyt; olipa jonkunkerran peljännyt ja kärsinytkin.

Tällainen oli ollut lukujärjestys entisellä luokalla. Siellä oli tehty niinkuin ylhäältäpäin ohjattiin. Seuraava aste oli itsenäisyys. Läksy kuuluu: Oppikaat käyttämään itsenäisyyttä!

Ihmiskunta ei kumminkaan ensi alussa ollut selvillä tehtävästään; se oli unohtanut läksynsä sanat. Juuri tälle varalle oli kaikkivaltias määrännyt nuo kaksi palvelijaansa Ihmiskunnan kanssaeläjiksi. Nämät palvelijat elelivät kumminkin - ollen ainekseltaan toisenlaista kokoonpanoa - näkymättömässä muodossa. Mutta sittenkin Ihmiskunta huomasi heidän vaikutuksensa. Ja juuri tätä vaikutusta se kutsui omaksitunnokseen.

Ihmiskunta oli elänyt jo melkoisen kauvan. Se oli elänyt itsenäisyydessä, jota kumminkin jossain määrin rajoitti se vaikutus, mikä tuli, niinkuin se itse sanoi, hänen omastatunnostaan.

Kasvien valtakunta tarjosi hänelle ruoaksi parhaita tuotteitaan, joiden monipuolisuutta ja laadun paremmuutta Ihmiskunta itsenäisyytensä voimalla vielä lisäsi. Ruuasta ei ollut puutetta, mutta hänen vaatimuksensa yhä nousivat. Lukemattomat hedelmät erinomaisine mehuineen tuntuivat jo yksitoikkoisilta.

Silloin veljet Petollisuus ja Rehellisyys huomasivat ajan tulleeksi. Kumpikin koetti täyttää luullun velvollisuutensa. Petollisuus sai kuiskatuksi Ihmiskunnalle: Kuule! Miksi olet murheellinen? Miksi et ole iloinen ja syö? Ruokako puuttuisi? Katso: suuri Eläinkunta odottaa. Sen avarissa suonissa virtaa mehukas veri, mikä erinomainen juoma! Sen rasvaiset ja mehukkaat lihakset, mikä erinomainen ruoka! Koko Eläinkunta on sinua varten, sinun onneksesi. Syö, juo ja riemuitse!

Ja niin tapahtui!

Silloin rehellisyys tuli levottomaksi. Hän koetti puhua Ihmiskunnalle, ensin hiljemmin ja sitten yhä kovemmin huutamalla, ettei tämä ole oikein. Mutta hänen ääntänsä ei kuultu. Ihmiskunta oli jo päässyt veren makuun. Se oli siitä hurmaantunut. Turhaan koetti Rehellisyys selittää, ettei Eläinkunta suinkaan ollut Ihmiskunnan syötäväksi ja raadeltavaksi, vaan että se oli omaa itseänsä varten, että se kehitti itseään omalla luokallaan samassa suuressa koulussa kuin Ihmiskuntakin, ollen siis Ihmiskunnan koulutoverina ja nuorempana veljenä. Ei tarvinnut muuta kuin että Petollisuus vaan noin kuin yli olkainsa huomautti: järjettömällä Eläinkunnalla, olisiko silläkin joku muu tarkoitus, kuin olla Ihmiskunnan ruuan ja vaatteen antajana, senkin tyhmeliinit, kun Ihmiskunta jo oli valmis heittämään koko Rehellisyyden, järjen pilkkaajana, hornankattilaan.

Kuitenkin oli Petollisuus yhä toimessa. Vaikka hän havaitsi Ihmiskunnan hyväksyneen hänen verisen teoriansa, katsoi hän tarpeelliseksi kiristää kahleitaan yhä piukemmalle. Ja niinpä maalailikin hän yhä uusia kiihoittavia kuvia Ihmiskunnan sokaisemiseksi! Niinpä selitteli hän kuinka urheata ja ruumista ja sielua virkistävää on hyökätä Eläinkunnan yksilöiden kimppuun ja surmata niitä. Mitä enempi joku Ihmiskunnan yksilö kykeni surmaamaan Eläinkunnan yksilöitä sitä urhoollisempana ja mainiompana häntä oli pidettävä. Silloin Ihmiskunnan yksilöt suurissa joukoissa hyökkäsivät Eläinkunnan yksilöiden kimppuun, surmasivat ja raatelivat niitä. Ja mitä enempi he saivat Eläinkunnan veren höyryymään, sitä enemmin he nauttivat urheilustaan - ruumiinsa ja sielunsa virkistykseksi!

Ihanaa!

Petollisuus oli noin vetänyt Ihmiskunnan suureen ja ankaraan syyn ja seurauksen lain pyörään.

Kun Ihmiskunta oli mielin määrin riuhtonut Eläinkunnan surmaajana, oli Eläinkunta vähällä kuolla sukupuuttoon. Arkoina ja kauhun valtaamina sen harventuneet jätteet kiipeilivät vuorilla ja muilla luoksepääsemättömillä seuduilla. Silloin alkoi Ihmiskunnan kurjuuden aika. Koston hetki oli tullut. Ihmiskunnan yksilöt alkoivat riidellä keskenään lihapaloista! He olivat oppineet vuodattamaan verta, Eläinkunnan verta; nyt alkoi Ihmiskunta vuodattaa omaa vertansa. Sen eri yksilöt hyökkäsivät villeinä toisiensa kimppuun - lihapalan tähden. He kehittivät kaiken neronsa keksiäkseen mitä tehoisimpia surma-aseita. Ja että villitys olisi tullut täydelliseksi, julisti Petollisuus surmatyön jaloksi, sankarilliseksi. Tappotannerta sanottiin kunnian kentäksi. Ja mitä useamman veljensä joku oli onnistunut surmaamaan, sitä useampaa kunnianmerkkiä hän oli oikeutettu rinnassaan kantamaan. Ja kuka ei olisi tahtonut olla tuollainen "jalo" sankari? Seuraus: Satatuhantisissa laumoissa syöksyivät ihmiset noille "kunnian kentille." Satoja tuhansia surmattiin noissa "rehellisissä" otteluissa.

Nyt oli päästy kehityksen huipulle. Ihmiskunta vietti verihäitään. Maa oli saastutettu. Surusta ja häpeästä veti aurinko hunnun kasvoilleen; se peittyi pilviin. Jäähtyi maa. Verilätäköt jäätyivät - mutta ei jäätynyt kyynel Rehellisyyden silmäkulmassa; se oli polttavan kuuma. Tämä kaikki koski niin kovin häneen. Hän olisi varmaan menehtynyt, ellei hän olisi entisestä kokemuksesta tiennyt, ettei kehitys koskaan voisi pysähtyä paikalleen. Ihmiskunnan oli joko surmattava itsensä sukupuuttoon, tahi muutettava kunnia- ja rehellisyyskäsitteitään.

 

[Pellonpoika 27.9.1912]

 

 

 

Saunan sakramenttaalisuus

 

Oppineitten Tietosanakirjakin on sitä mieltä, että sauna yleensä on kuulunut vanhoihin uskonnollisiin menoihin. Suomalainen sauna on epäilemättä kuulunut muinaissuomalaisiin mysterioihin. Tämä on ilmeistä ajatellessamme millä pyhällä kunnioituksella Suomen kansa suhtautuu saunaan. Tiedän kokemuksesta, että sauna kansan tietoisuudessa on ollut yhtä pyhä kuin kirkko. Vaikka siis suoranainen tieto saunan sakramentaalisuudesta on hävinnyt, niin säilynyt on perinnäinen kunnioitus ja arvonanto. Lienee näin ollen paikallaan yrityksemme syventyä hiukan näihin asioihin.

Saunassa on oikeastaan kolme osa, a) pesula, joko saunan lattialla tai eteisessä, vaatteiden pesua varten, b) varsinainen sauna, johon kuuluu parvi, löyly, vesi ja vihta ja c) mallassauna, jota varten, ainakin toisin paikoin, on ollut toinen parvi, edellistä ylempänä ja sitä isompi.

Sauna sellaisenaan edustaa näinollen sekä vaatteiden että ruumiin puhtautta, terveyttä ja hyvinvointia. Samalla virkistävää ravitsemistakin. Myöskin sauna kuumine löylyineen on omiansa palauttamaan mieleemme kuolemanjälkeisen tuonelan kiirastulineen. Opetuslapsen elämässä, henkisessä elämässä, sauna on erittäin hyödyllinen. Se edistää ulkoista ja sisäistä uudelleenjärjestymistä henkisen elämän tarpeen ja vaatimusten mukaan. Kuitenkin olen huomaavinani, että saunan tarve on erilainen eri yksilöillä. Sentähden on jokaisen keksittävä oma erikoinen ohjelmansa. Mutta laiskuus ei ainakaan saisi määrätä, kuinka useasti ja kuinka perusteellisesti saunassa käymme. Oma kokemukseni on minussa herättänyt kiitollisuuden saunaa kohtaan. Tarkoitan oikeata suomalaista löylysaunaa. Olenpa joskus löytänyt itseni hokemassa: "Mikä erinomainen asia tämä sauna onkaan. Ilman saunaa minä tuskin kestäisin tätä elämän jännitystä ja alinomaista rähkimistä". Niin että sauna sellaisenaan on allekirjoittaneelle ollut todellinen sakramentti.

Siirtykäämme nyt saunan vertauskuvalliseen puoleen. Aloittakaamme pesulasta. Ei ole vaikea ymmärtää, että pesula vertauskuvana edustaa ulkonaista sivistystä. Sitä sanotaan ulkonaiseksi sentähden, että se panee huomiota ulkonaisiin tapoihin, ulkonaisen maailman tutkimiseen ja siinä saavutettavaan oppineisuuteen. Kalevalassa kerrotaan, että saunaa ja olutta tarjoillaan vieraanvaraisuutena. Pyykin pesu sensijaan ei näytä kuuluvan vieraanvaraisuuteen, vaan kuuluu se mieluummin palkkalaisen työhön. Samoin ulkonaisessa sivistyksessä kaikki valistustyö enimmäkseen kuuluu palkatuille työntekijöille. Mutta niinkuin pyykin pesu, koleudestaan huolimatta, on tärkeä ja välttämätön, samoin ulkonainen sivistys, pintapuolisuudestaan huolimatta, on myöskin tarpeellinen ja välttämätön. Välttämättömyydestään huolimatta se ei kuitenkaan ole riittävä. Sen varassa ihminen jää kylmähkön pintapuoliseksi. Sellaisenaan sen varassa eläminen on jo kulkua kuolemaa kohti. Kuoleman jälkeen odottaa pakollinen "sauna", kiirastuli tuonelassa. Mutta tarkoitus on, että ihminen astuisi tuohon välttämättömään "löylyyn" vapaaehtoisesti. Siihen taas on tilaisuus vain täällä fyysillisessä maailmassa.

Näinollen avautuu kuin itsestään saunan vertauskuvallinen merkitys. Todellakin se edustaa kuolemanjälkeistä kiirastulta maan päällä. Sentähden se kuvaa myöskin vedestä ja hengestä tapahtuvaa uudestisyntymistä. Tältä kannalta sitä nyt katselemme.

Varsinaisessa saunassa ovat seuraavat tärkeät tekijät: parvi, löyly, vesi ja vihta. Ensiksi siis parvi. Lattia eli pesula kuvaa ihmisen alempaa, maallista eli arkista tajuntaa. Parvi sensijaan kuvaa sisäistä, henkistä tajuntaa. Siihen "parveen" ihminen nousee joogassa eli mietiskelyssä. Vähitellen hän oppii ottamaan henkisen, uudestisynnyttävän "löylyn".

Kuuma löyly edustaa korkeampaa järkeä, Mestarin tietoa ja viisautta, Hänen lähettämäänsä totuuden Pyhää Henkeä. Vihta on erittäin tärkeä väline. Kun kylpijä nousee parveen, tarttuu vihtaan ja kylvettää itseään kuumassa löylyssä, kuvaa se itsekritiikkiä, itsekasvatusta Mestarin opissa, totuuden Pyhässä Hengessä. Portaat tähän parveen - nyt uuden liiton aikana - ovat Kristuksen viisi käskyä ja muut neuvot Vuorisaarnassa. Kristus on se "kiuvas", kivi eli kallio, josta löyly tulee. Ihminen keskittyy ja syventyy Mestarin neuvoihin, miettii niitä ja sanoo itselleen, omalle personalliselle minälleen: "sinä hyväksyt ja omaksut nämä käskyt ja neuvot elämäsi ihanteiksi, ojennusnuoraksi omassa itsekasvatuksessasi". Juuri tämä on vihtomista. Vihta kuvaa itsenäisyyttä. Mutta ei mielivaltaista, ei sellaista, jossa ihminen noin vaan personallisuutena määrää itsenäisyytensä pohjan ja perustan. Sellainen on mielivaltaista. Siitä puuttuu löyly. Itsenäisyys on siinä, että ihminen tietoisesti yhtyy elämän ykseyteen, kosmilliseen Kristukseen, siihen lihaksi tulleeseen sanaan, julkiseksi tulleeseen opetukseen, jonka Jeesus Kristus käskyissään ja opetuksissaan esittää.

Vihdan kastaminen kylmähköön veteen, joka aiheuttaa ihossa nopeaa vaihtelua, mukautumista, kuvaa sitä, että ihminen ei saa mietiskelyssään muuttua haaveilijaksi, ei hempeilijäksi, vaan hänen täytyy muistaa olevansa kutsuttu toimimaan keskellä tätä arkipäiväisen kylmää todellisuutta. Kuitenkin kylmän ja kuuman suhde parvessa täytyy olla sellainen, että kuuma hallitsee kylmää. Samoin täytyy olla mietiskelyssä. Samoin itseään kasvattavan ihmisen käytännöllisessä työssä ja toiminnassa.

Siirrymme nyt maltaitten tekoon. Olen nähnyt saunoissa, joissa tätä varten on toinen parvi, edellistä ylempänä ja isompi. Jos edellistä voimme nimittää ylemmän järjen tajunnaksi, niin mallasparvi edustaa vieläkin syvemmällä tai korkeammalla olevaa sydämen tajuntaa. Tämä on puhdistumattomana se kyinen pelto, joka olisi kynnettävä ja muokattava jumalan viljan kylvöä varten. Puhdistumattomana siellä vilisee ahneuden, kateuden, mustasukkaisuuden ja vihan myrkylliset kyyt, siellä puhisee ylpeyden, vallan- ja kunnianhimon pöyhistelevä käärme. Vaikka siis ihminen on järkitajunnassaan omaksunut Mestarin opin, niin huomaa hän pian, että sydämen kyiset voimat asettuvat vastaan. Perääntyykö hän vai asettuuko yltiöpäiseksi niiden suhteen? Vai ryhtyykö hän järjellisenä peltomiehenä puhdistamaan ja muokkaamaan sydämensä kyistä peltoa? Parasta olisi tehdä niin. Kuin Ilmarinen muinoin hän raivatkoon kaikki itsekkyyden kyyt sydämensä pellosta pois! Silloin vasta siellä voivat itää ja kasvaa puhtaan järjen kyvyt ja hyveet. Puhtaan järjen kyvyt ovat se jumalanvilja, josta voidaan imellyttää ja idättää maltaita. Ja mitä on imellyttäminen? Järjellisten kykyjen jyvät ovat kasteltavat ja pehmiteltävät myötätunnon vedessä ja idäteltävät ja imellytettävät rakkauden lämmössä. Tämä on tarkkaa ja huolellista työtä. Sillä maltaat eivät saa muodostua tunkkaisiksi, vaan täytyy niissä olla raikas imelyys. Täytyy olla puhdas tahto.

Tämän jälkeen seuraa varsinainen oluen pano, tuon virkistävän ja ravitsevan juoman teko. Sekin vaatii taitoa. Sitten on tuo kalevalainen juhla, jossa oluthaarikka kiertää veljestä veljeen. Mestari, vanhin veljeksistä, istuu veljeskunnan keskellä ja tarjoaa järkensä ja sydämensä viljelyksien tuotteista valmistettua ravitsevaa ja virkistävää juhlajuomaa. Se on toinen sakramentti.

 

J. R. H.

[Ruusu-Risti, huhti-toukokuu 1932]

 

 

 

"Uusi usko pohjoisesta"

 

Maapallomme on yksi suuri koulu muiden samanlaisten rinnalla. Mutta tässäkin koulussa on kaksi koulua, pahan koulu ja hyvän koulu. Pahan koulussa suorastaan luodaan kärsimyksiä. Tästä johtuukin se kummallinen seikka, että mitä enemmän joku ihminen on kyennyt kärsimyksiä luomaan, niinkuin suuret valloittajat, sitä enemmän heidän nimensä historiassa loistaa.

Mutta Valkoisen Veljeskunnan perustama ja ylläpitämä hyvän koulu on myös olemassa. Ja kaikesta huolimatta hyvän koulu jatkuvasti vahvistuu, joten olemme menossa sitä ratkaisevaa aikaa kohti, jolloin pahan koulu häviää tältä planeetalta, ja vain hyvän koulu jää jälelle. Ne ihmiset, jotka eivät siihen mennessä ole siirtyneet hyvän kouluun, ne joutuvat siirtymään johonkin toiseen planeettaan, jossa pahan koulu edelleen, toistaiseksi, jatkuu.

Tästä asiasta on jonkunlainen ennakkokuvaus Matteuksen 25 luvussa. Siinä ihmiset erotetaan kahteen joukkoon, oikealla ja vasemmalle. Määräävänä seikkana tällöin ei ole, ovatko ihmiset tehneet pahaa vai eivätkö ole. Liioin ei asiaa ratkaise sokea usko, ei sijaissovitukseen tai johonkin muuhun dogmiin. Asian ratkaisee yksinomaa se seikka, ovatko ihmiset tehneet hyvää hyvän itsensä tähden, ilman mitään sivutarkoituksia. Oikealla puolella ovat ne, jotka ovat Kristusta ruokkineet nälkäisissä ihmisissä; jotka ovat Kristusta vaatettaneet alastomissa; ottaneet Kristuksen kotiinsa Hänen pienemmissä veljissään; Kristusta hoivanneet sairaissa ja vankeudessa olevissa. Jumalan valtakunta on työtä hyvässä, se on työtä totuudessa ja rakkaudessa, se on työtä Kristushengen vahvistamiseksi kaikissa ihmisissä.

Vasemmalla puolella ovat ne jotka eivät tätä työtä ole tehneet, jotka eivät Kristuksessa ole eläneet ja toimineet. Silloin, ratkaisevalla hetkellä, ei ollenkaan kysytä, mitä muuta he mahdollisesti ovat tehneet: ovatko he ruokkineet sotaisuuden henkeä ihmisissä, ovatko ravinneet ihmisissä oikeaoppisuuden ja sokean uskon henkeä. Sillä sellainen kuuluu itsestään alempaan elämänkouluun, pahan kouluun.

Tätä ratkaisevaa hetkeä varten on ihmisiä kasvatettava. Molemmat koulut, pahan koulu ja hyvän koulu, toimivat rinnan. Hyvän koulu, Valkoinen Veljeskunta, tekee jatkuvasti uusia alotteita. Sellaisia ovat olleet suurten uskontojen alkuperäiset vuodatukset. Ne ovat olleet elävää Kristushengen herättämistä ja vahvistamista ihmisissä. Mutta pahan eli itsekkyyden koulu on omalla orjantappuraisella kylvöllään yleensä tukahduttanut Mestareiden kylvämän hyvän siemenen. Sensijaan että uskonnot, lahkot ja kirkot olisivat jatkaneet Mestarin kylvämän hyvän siemenen viljelyä, sensijaan ne ovat sen tukahduttaneet omalla organisoinnillaan, dogmatisoinnillaan ja virallistuttamisellaan.

Näin on käynyt ennen kaikkea Kristuksen kylvämälle hyvän siemenelle. On käynyt niin, että kristikunnan kirkot, uskonnot ja lahkot ovat järjestäneet oppinsa sopusointuun n.s. tämän maailman näkökantojen kanssa. Kristuksen antama oppi, vuorisaarna, on syrjäytetty "epäkäytännöllisenä", ja tilalle on asetettu kirkkojen suoma ja järjestämä "kristillinen siveysoppi". Kirkot kulkevat käsikädessä kansojen ja valtojen mukana kohti sotia ja kärsimyksiä.

Mutta sellaista ei voi jatkua loppumattomiin. Pahallakin on rajansa. Ellei niin olisi, silloinhan paha jäisi lopullisesti voitolle, eikä Jumalan valtakunta milloinkaan toteutuisi tässä maailmassa. Tästä syystä tapahtuu uusia hengen vuodatuksia. Kristuksen veljeskunta tekee työtä ja vaikuttaa, että tapahtuu uusia uskonpuhdistuksia, että syntyy uusia uskontoja.

Niinpä kristitty maailma onkin jo astunut alkaneeseen tilinteon päiväänsä. Hirmuisissa sodissaan se saa niittää oman kylvönsä satoa. Täytyy taas aloittaa alusta. Niinpä suuri uskonpuhdistus on jo alkanut. Jopa niin, että se ensimmäisessä vaiheessaan on jo suoritettu. Uskonpuhdistuksen työ on jo siirtynyt uuteen vaiheeseen, niinkuin Pekka Ervast sanoo kirjassaan "Suuri seikkailu". Niinpä Pekka Ervast itse on jo kuoleman kautta siirtynyt jatkamaan aloittamaansa työtä toisessa olotilassa.

Valmistavaa työtä nykyiselle uskonpuhdistukselle on tehnyt H. P. Blavatskyn alkuunpanema teosofinen liike kokonaisuudessaan. Saimme taas asiallisen käsityksen elämästä yleensä. Saimme tutustua uudelleen vanhoihin totuuksiin, oppiin jälleensyntymisestä ja syyn ja seurauksen laista, karmasta ja ihmiselämän täydellisyystarkoituksesta. Elämä on koulua, jossa pyritään täydellisyyteen.

Mutta täydellisyys ei toteudu automaattisesti, ei ilman kunkin yksilön omia ponnistuksia. Ja osatakseen pyrkiä oikeaan suuntaan ja parhaalla tavalla, täytyy ihmisellä olla parhain opas: elävä totuus itse. Tästä syystä uskonnossa tuleekin olla keskeisimpänä asiana käytännöllinen siveysoppi. Parhain, ystävällisin, samalla kertaa jumalallisin että inhimillisin siveysoppi on se, mikä on annettu Kristuksen vuorisaarnassa. Luonnollista näinollen on, että nykyisessä uskonpuhdistuksessa syntyvässä uudessa uskossa tulee vuorisaarnalla olemaan perustava ja johtava asema kaikessa opetuksessa, valistus. ja kasvatustyössä.

Tältä pohjalta katsoen puhuvat jo tapahtuneet tosiasiat seuraavaa: Pekka Ervast puolestaan on se henkinen työntekijä ja uudistaja, joka on liittänyt Kristuksen siveysopin, vuorisaarnan, nykyiseen uskonpuhdistukseen keskeiseksi pohjaksi, perustukseksi ja kallioksi. Niin oli Pekka Ervastin omalta osalta jo hänen nuoruudestaan asti. Kirjassaan "Ruusu-Ristin syntysanat Suomessa", puhuessaan nuoruuden kokemuksestaan ja itsekasvatuksestaan Pekka Ervast sanoo: "En tiennyt että koskaan olisin rikkonut Jeesuksen käskyjä vastaan". Tämä erikoinen itsekasvatus alkoi 14 vuoden iässä ja kesti seitsemän vuotta, jolloin se vei syvälliseen Jordankaste-kokemukseen, Jumalan Pojan kokemukseen. Kun nyt, etenkin Pekka Ervastin kuoleman jälkeen, syvennymme näihin asioihin, niin huomaamme selvästi, että vuorisaarnan käytännöllinen siveysoppi vallitsi Pekka Ervastin elämässä, siinä vakavassa sivistystehtävässä, siinä henkisessä, kristillisessä, teosofisessa, ruusu-ristiläisessä ihmiskunnan palvelustehtävässä, jota hän täällä fyysillisellä tasolla suoritti noin neljänkymmenen vuoden aikana. Tämä näin syntynyt henkinen elämänymmärrys jatkuu nyt sekä itse elämässä että niissä kirjoissa, joita Pekka Ervast työnsä tuloksena jälkeensä jätti.

Tässä yhteydessä ei tarvitse unohtaa, että jo Nostradamus vuosisatoja sitten ennusti, että uusi uskonto lähtee pohjoisesta. Vielä vähemmin tarvitsee meidän unohtaa sitä ennustusta, josta Pekka Ervast silloin tällöin huomautti, että nim. H. P. Blavatsky oli useasti teroittanut ystävälleen kreivitär Wachtmeisterille: "Tulee vaikeita aikoja, jolloin teosofitkin hämääntyvät niin, etteivät ole selvillä siitä, mitä teosofia on: muista, kreivitär, jos silloin vielä elät, että valo tulee pohjolasta, että se tulee Suomesta". Tähän voisimme lisätä ne monet ulkomaalaiset ennustukset Suomesta ja sen tehtävästä, joita aikoinaan julkaistiin "Tietäjässä" ja "Ruusu-Ristissä". Nykyään monet ulkomaalaiset syntyjen syvien tutkijat ovat kääntäneet katseensa Suomeen. Suomesta yhä odotetaan. Pekka Ervast huomauttikin kerran eräässä kokouksessa, kun oli kysymys hänen kirjojensa kääntämisestä ulkomaalaisille kielille: "Tämä työ pitäisi päästä ensin Suomessa oikein leimuamaan, ja vasta sitten se voisi päästä laajenemaan muihin maihin".

Näinollen on meidän ensimäinen tehtävämme syventyä asiaan, on päästävä mahdollisimman asialliseen selvyyteen siitä, mistä oikein kysymys on, mitä jo on tapahtunut ja mitä ja miten on työtä edelleen jatkettava.

Omasta puolestani olen selvästi ymmärtävinäni, että sille uskonpuhdistukselle, josta on ennustettu, on jo pohja laskettu. Kirjallisesti se on olemassa Pekka Ervastin levittämänä hänen kirjoissaan. Mutta se on myös jo elettynä ja yhä elettävänä elämänä. Sillä Pekka Ervast itse käytännöllisesti eli sen mukaan, ja sitä yrittävät elää ne ihmiset, jotka tutkimuksissaan ja elämässään yrittävät elävöityä näin syntyneeseen uuteen elämänymmärrykseen.

Ensimmäinen vaihe näinollen on jo suoritettu. Toinen vaihe on alkanut.

 

J. R. Hannula

[Ruusu-Risti, tammikuu 1937, s. 22–25]

 

 

 

Totuudenetsijän ajatuksia [Voisiko kansa elää ilman armeijaa?]

 

Ihmisen elämä tällä kiertotähdellä on vähintään tuskallista. Lieneekin aihetta kysyä: mitkähän erikoiset seikat aiheuttavat tämän?

Vastausta etsiäksemme ja sitä luonnehtiaksemme voimme aloittaa milloin miltäkin elämän ja toiminnan kulmalta. Voimme aluksi ja ihan määräävästi sanoa näinkin: kaikki kurjuus johtuu henkisestä laiskuudesta. Henkinen laiskuus, sanokaamme laiskuus suhteessamme siihen ohjelmaan, jonka kaikkein henkisimmät ihmiset ovat esittäneet, on kaiken kurjuuden syy. Kurjuutemme varsinainen syy on laiskuus suhteessamme siihen henkisen elämän ohjelmaan, jonka kaikkein selvimmin ja perustellummin on esittänyt Pekka Ervast kirjassaan Vuorisaarna.

Tämä on selviö, joka kuitenkin perin hitaasti näyttää pääsevän ihmisten tajuiseen tietoisuuteen. Yksinpä ns. kristillisten kirkkojen asenne on sellainen, että on vaikea sanoa, pitäisikö senjohdosta itkeä vaiko ihmetellä. Sillä jos mistään niin ainakin siitä ovat ns. kristillisten kirkkojen piispat yksimielisiä, että jos Vuorisaarnan oppi otettaisiin käytäntöön, niin silloin vasta oikein hullusti kävisikin: siinä tuokiossa romahtaisi koko yhteiskunta, valtio ja kansakunta!

Niin he väittävät, piispat ja johtavat jumaluusoppineet. Ja kuitenkin tuo väite on vain henkisen laiskuuden maaperästä kasvanut ennakkoluulo. Sillä vielä ei ole sitä kummaa nähty, että Vuorisaarnan opin omaksunut kansa tai valtio olisi romahtanut. Tämä jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, että sellaista valtiota ei vielä ole ollut. Sensijaan on historiassa moneen kymmeneen kertaan nähty se kumma, että kaikki Vuorisaarnan opin vastaiset valtiot ovat luhistuneet, yksi toisensa jälkeen. Kyllä ne ovat yrittäneet varustautua luhistumista vastaan kaikin voimin, kaikin käytettävissä olevin keinoin, mutta mikään ei ole auttanut. Sinne on luhistunut muinoin niin urhea Kreikka, sinne sortunut ehkä vieläkin rotevampi Rooma. Mantereet ja meretkin ovat saaneet muodostua vuorisaarnan opin vastaisesti rakennettujen valtioitten hautuumaaksi. Sinne ne ovat sortuneet, ja näyttävät yhä sortuvan, yksi toisensa jälkeen, kukin vuorollaan, kypsyytensä kriitillisellä hetkellä. Eivät tietenkään kaikki samalla kertaa. Eiväthän valtiot ole kaikki samalla hetkellä syntyneetkään. Valtiot syntyvät peräkkäin, ja peräkkäin ne joutuvat myös täydellistymisensä kriitilliseen hetkeen, siihen hetkeen, jolloin niiden viimeistäänkin on joko henkisesti herättävä ja uudestisynnyttävä, tai sitten kuoltava.

Vuorisaarnan vastaisesti valtiot - kirkkojen edellä tietä näyttäen - ovat turvautuneet aseisiin. Ja aseisiin ne ovat myös hukkuneet.

Tämä kansojen ja valtioitten jatkuva romahtelu aivan kuin kehoittamalla kehoittaa kysymään: voisiko siis kansa tai valtio elää ilman armeijaa, ilman sotajoukkoa?

Katsokaamme. Ottakaamme ensin parin kolmen viisaimman ihmisen lausuntoja ja yrittäkäämme sitten katsoa, mihin ne perustuvat. Ensin muistamme Buddhan varoittavan neuvon: "älkää tappako, älkää tarttuko aseisiin minunkaan oppini puolesta". Toiseksi Jeesus Kristus sanoo: "Kaikki, jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat". Kolmanneksi Pekka Ervast sanoo: "jos joku kansa, esim. Suomen kansa, itse riisuu aseensa, silloin se kansa on tällä teollaan julistanut itsensä kuin pyhäksi kansaksi, jonka kimppuun ei voi hyökätä".

Katsokaamme nyt, mihin nämä tällaiset lausunnot saattaisivat perustua.

Tässä on huomattava kaksi seikkaa: karma ja kaitselmus. Ottakaamme ensin karma, syyn ja seurauksen laki. Tämän me aluksi tajuamme ehkä parhaiten maanviljelyksessä: mitä siinä kylvämme, sitä siinä niitämme. Samoin elämän lakiperäisyys näkyy järkähtämättömänä kaikessa kemiassa. Mutta nyt on heti huomattava, että sama järkähtämätön lakiperäisyys vallitsee myös älyllisessä ja siveellisessä elämässä, kaikessa ihmisen elämässä ja toiminnassa. Juuri tässä asiassa meidän tulisi entistä huolellisemmin tehdä huomioita. Jotkut kyllä tekevätkin. Niinpä ihminen voi panna merkille, että jos hän jonain päivänä tulee antaneeksi vaikka ilkeän letkauksen toiselle ihmiselle, niin jonain seuraavana päivänä se heijastuu hänelle takaisin, vieläpä korkojen kanssa. - Jos taas meille sattuu jotain hyvin kohtalokasta, jota emme tiedä kylväneemme, silloin se voi olla karmallinen tulos jossain edellisessä ruumistuksessa tekemästämme kylvöstä. Jos taas sattuisi sellaista, jota emme ole ollenkaan kylväneet, silloin karma kyllä aikanaan järjestää sopivan hyvityksen.

Mikä ohje meidän tästä on otettava? Juuri se, josta Vuorisaarnassa nimenomaan puhutaankin: meidän on opittava olemaan kylvämättä sellaista, jollaista emme toivoisi saavamme niittääkään. Meidän on oltava tekemättä toiselle sellaista, jota emme soisi itsellemme tehtävän. Sensijaan meidän on pyrittävä tekemään toisille siten, miten soisimme itsellemme tapahtuvan.

Sovelluttakaamme tämä nyt kansaan ja valtioon. Kansat ja valtiot yleensä tahtovat kasvaa, eikä vain laatunsa, vaan ehkä enemmän kokonsa puolesta. Ja siinä kasvamisessa on nimenomaan turvauduttu väkivaltaan, raakaan voimaan, väkevämmän oikeuteen, sotaan. Kansat ovat täten pyrkineet kasvamaan tuottamalla toisille tuhoa, josta karmallisena seurauksena koituu aikanaan myös oma tuho.

Mutta entä siinä tapauksessa, jos kansa pitää sotajoukkoa vain puolustaakseen olemassaoloaan, eikä ollenkaan aiokaan etuilla armeijansa turvissa, aseisiin luottaen? Vastaus: jos olisi edes sellainen valtio, joka ehdottomasti pitäisi kiinni tästä näkökannasta, silloin se epäilemättä olisi edistysaskel edelliseen verrattuna. Mutta tässäkin on kuitenkin huomattava pari seikkaa. Ensiksi: jos valtio pitää armeijaa vaikkapa vaan puolustustarkoituksessakin, niin on se silloinkin todistus siitä, että sellainen valtio luottaa väkevämmän oikeuteen. Tässäkin tapauksessa armeija ensiksikin on esteenä, jottei kaitselmuksen jumalallinen apu pääse tehollaan kansaa suojelemaan ja auttamaan. Ja toiseksi: armeija on tällöinkin kuin taudin siemen, tässä tapauksessa sen taudin siemen, että armeija jo pelkällä olemassaolollaan aivan kuin manaa sodan esille. Jo pelkästään tästäkin syystä on kansalle vaarana, kun se ylläpitää armeijaa. Kansa ei ole silloin vielä käytännöllisesti ratkaissut suhdettaan rakentavien ja hävittävien voimien välillä, ei Jumalan ja Lusiferin eli Saatanan välillä, sillä aseet, murha ja sota kuuluvat hävittäviin voimiin, pahan kouluun. Hyvän koulussa ei aseita tarvita. - Toteamus eli totuus on siis tämä: niin kauan kuin kansa turvautuu aseisiin, käy se pahan koulua, ja se kuuluu häviäviin kansoihin, Ja kuolemattomuus on kuitenkin elämän oma tarkoitus. Siihen elämä pyrkii ja siihen se kannustaa niin yksilöitä kuin heidän kauttaan kansoja.

Sitten tuo Pekka Ervastin lausunto: jos joku kansa, esim. Suomen kansa, itse riisuu aseensa, silloin se kansa tuon tekonsa kautta on tullut kuin pyhäksi kansaksi, jonka kimppuun kukaan ei voi hyökätä. Mihin tämä lausunto erikoisesti perustuu? Se perustuu, paitsi karmaan, myös kehityksessä esille tulevaan yhä suurempaan hyvän voimaan, kaitselmuksen apuun. Se perustuu siihen, että Jumala, kosmillinen Kristus, Isä, lähestyy yhä enemmän tätä ihmiskuntaa, laskeutuu yhä tehokkaampana tähän meidänkin kiertotähteemme. Ja nyt tämä laskeutuminen on ennättänyt ihan tähän ruumiilliseen maailmaan, tekojen elämään. Niinpä Uudessa Testamentissa kuvailtu Ihmisen Pojan, tai paremminkin kuninkaan tuleminen on nyt tapahtunut. Siinä puhuttu tuomiokausi on nyt alkanut. Tämä tuleminen tapahtui siinä suuressa henkisessä vuodatuksessa, mikä tapahtui vuosien 1875 ja 1926 välisenä aikana, ja josta Pekka Ervast erikoisesti puhuu kirjassaan "Ihmisyyden uskonto". Siinä vuodatuksessa Pekka Ervast nimenomaan olikin keskushenkilö, sen syvin ja vastuunalaisin aiheuttaja ja käytännöllistäjä. Valmistavina työntekijöinä, tavallaan lahjoja tuovina kolmena "itämaan tietäjänä" olivat H. P. Blavatsky ja hänen takanaan Mooria ja Kuthumi. Tässä tapahtumassa Kristus-Isä otti Karman johdon käsiinsä myöskin täällä tekojen maailmassa. Ja juuri tämä on se erikoinen seikka, joka vaikuttaa sen, että se kansa, joka itse riisuu aseensa, on erikoisesti Kohtalon suojeluksessa. Aseelliset kansat sensijaan sortuvat yhä nopeammassa tahdissa.

Ottakaamme joku rinnakkaisilmiö aineellisuuden maailmassa. Ajatelkaamme sähköverkostoa. Jos voima-aseman tehoa, sähkövirran voimaa lisätään, silloin on myös lamput uusittava. Entiset lamput eivät kestä voimistettua virtaa, vaan ne palavat. Samoin on elämässä. Elämän voimajännitys on nyt suuresti lisääntynyt. Niinpä P. E. sanookin, että on muodostunut uusi luonnonvoima fyysillisellekin tasolle. Ihmiset ja kansat joutuvat elämään näin vahvistetussa voimavirrassa. Ja jos ne tahtovat elää mukana, on niiden järjestäydyttävä uuden voimavirran mukaan. Mikäli ne niin tekevät, sikäli ne ovat turvassa. Jos ne sensijaan yrittävät pysyä vanhallaan, silloin nekin "palavat". Tässä "palamisessa", tuhoutumisessa on asteita. Yksi aste on, kun "palaminen" tapahtuu sodan muodossa siten, että joutilaana seisovat armeijat käyvät yhä vaikeammin pystyssä pidettäviksi. Armeijoiden on oltava tositoiminnassa. Toisin sanoen: kun armeijoita pidetään, on myös sotaa käytävä. - Tämä on yksi aste.

Toinen, ratkaiseva aste on, että ajan tullen nyt alkanut tuomiokausi johtaa kiertotähtemme elämän siihen - niinkuin P. E. sanoo - että ne ihmiset, jotka eivät siihen mennessä ole tulleet Jumalan valtakunnan kansalaisiksi, tai eivät ole siksi tulemaisillaan, ne joutuvat siirtymään toiselle taivaankappaleelle. Sanotaanhan Vuorisaarnassakin nimenomaan, että lempeät perivät maan.

Tämän ohella muistakaamme myös, että kenelle paljon on annettu, häneltä enemmän vaaditaan. Ja myös: tuomio alkaa henkisistä valiojoukoista. Eivät ainoastaan kristityt ja muut uskontolaiset, vaan vieläkin tietoisemmin teosofit, sanokoot he itseään teosofeiksi, antroposofeiksi, ruusuristiläisiksi tai kristosofeiksi, vieläkin tietoisemmin he ovat tunnustaneet totuuden sellaiseksi, jota korkeammalla mikään uskonto ei voi olla. Tältä pohjalta he ovat luvanneet etsiä totuutta. Ja sitten - kaikkein määräävämmin - he ovat luvanneet sovelluttaa totuutta käytäntöön veljesrakkaudessa.

Haluaisimme sanoa: lupaus pidettäköön! Sillä siinä on tie pelastukseen. Mikäli ei lupausta noudateta veljesrakkauden käytännöllisellä soveltamisella, sikäli lupaukset ovat vain suun pieksentää. Ne ovat - apostolin tavalla sanoen - helisevää vaskea ja kilisevää kulkusta. Ja silloin kurjuus ja romahtelut seuraavat toisiaan.

 

J. R. H.

[Pohjolan Valo, helmikuu 1945]

 

 

 

Alma Allinniemi:

Toimittajalta [Karma, vapaa tahto ja Kaitselmus]

 

Ihmiskuntaa kohtaavat yhä lisääntyvät onnettomuudet. Ne ovat aivan jokapäiväistä satoa. Kysellään ja arvellaan syitä niihin. Olisikohan niiden takana taivahisen Taaton tahto, vai olisiko syynä nopea, mutta vielä kokemuksista köyhä teknillinen kehitys? Onhan esim. koneellisten kulkuneuvojen aiheuttamia onnettomuuksia ja tapaturmia sattunut eniten. Niissä on huolimattomuudella ja uhkarohkeudellakin osansa.

Onnettomuuksien tapahduttua materialisti sanoo: Se on sattumaa. Kirkollinen käsitys selittää: Se on Jumalan tahto. Itämainen käsitys on: Ihminen on karman eli syysuhteenlain alainen. Muhamettilainen uskoo: Ihminen on kohtalonsa orja; kaikki on ennakolta määrättyä kismetiä, kohtaloa.

Materialistinen sattumausko ei enää tehoa ihmisiin nykyisenä "horoskooppivillityksen" aikana. Karmaan uskojakaan ei liioin tule vakuuttuneeksi sokeasta, mekaanisesta syysuhteenlaista, koska psykologinen tutkimus on tuonut esille sen, että ihmisen kohtalon aiheuttajana on ihmisen oma tahto. Se on kylläkin heikko ja sidottu, mutta silti rajoitetusti vapaa. Rajoitettua vapaata tahtoaan ei ihminen osaa vielä oikein käyttää ja viljellä. Käyttöohjeet on kyllä annettu, mutta ne ovat meiltä unohtuneet. Kristikunnan Mestari Jeesus Kristus sanoo: "Mitä ihminen kylvää, sitä hän saa niittää". Se merkitsee: jokaisella ajatuksella, tunteella ja teolla on laatunsa mukainen seuraus. Olemme voineet ajatella ja tuntea vihaa ja kostoa. Kun näitä voimia emme ole osanneet tasapainottaa vastaavilla myönteisillä voimilla, niin ne pääsevät purkautumaan onnettomuuksina, sotina ja luonnonmullistuksina. Nämä tapahtumat kiristävät yhä tiukemmalle ihmiskunnan elämää.

Onko tilanne mitenkään autettavissa? Huomaammeko, että olemme kokonaan unohtaneet jo pari tuhatta vuotta sitten ihmiskunnalle annetut opetukset? Olemmeko hyljänneet Jeesuksen puheet vastuunalaisuudesta? Olemmeko aivan autuaan rauhallisina syrjäyttäneet nuo Vuorisaarnan ohjeet, joissa annetaan tieteellisen tarkat moraaliset neuvot, miten meidän tulee rajoitettua vapaata tahtoamme ohjata vastuunalaisuuden kautta vapauteen. Jos me tämän osasimme ottaa huomioon, silloin voisi Kaitselmuskin puuttua kohtaloomme. Mitä Kaitselmus on? Siitä on puhuttu sangen vähän yleisessä teosofisessa kirjallisuudessa. Mutta Pekka Ervastilta saamme selityksen: Kaitselmus on kolmas tekijä, karman lain ja vapaan tahdon ohella ihmisen elämässä. Se on matemaattisen tarkan syysuhteenlain muuntaja, silloin kun ihminen itsetietoisesti pyrkii toteuttamaan Isän hyvää tahtoa. Se on rajoitetun vapaan tahdon lisääntyvää käyttämistä ihmiskunnan onnellistuttamiseksi. Se on työskentelemistä Jumalan valtakunnan tulemiseksi maan päälle. Se on samalla karmallisen kohtalomme henkevöittämistä. Se on kehitystä.

Aikaisemmin saattoivat sivistyksen johtajat puhua sodan erinomaisen kehittävästä vaikutuksesta. Puheet tuntuvat jo hieman muuttuneen. Sivistyksemme johtava mielipide alkaa yhä selvemmin kallistua päinvastaiseen suuntaan: Sota uhkaa tuhota kaiken. Väkivallan käyttö on osoittanut, miten helppoa on nousta korokkeelle, julistaa tuomio ja toimeenpanna teilaus. Mutta nuo "lyödyt" nousevat jälleen ja toimittavat uuden teilaamisen. Ja niin jatkuu edelleen, kunnes tuho voi periä sekä "lyödyt" että "lyöjät".

Vain Viisaiden neuvoja noudattamalla voidaan siitä pelastua. Se on aluksi tuskallista kuin elävään kiirastuleen astumista. Mutta neuvot kuitenkin johtavat voittoon, viisauteen ja ennen kaikkea rauhaan. Silloin rajoitetun tahdon vapautumisalue laajenee Hyvään Tahtoon. Maailman auktoriteettien suuntaus on ollut aivan päinvastainen. Ensin pöyhistellään enemmän tai vähemmän peitetyssä pahassa tahdossa, mutta seurauksena on katkera pettymys, suru ja tuska.

Elämä käy siten vain yhä vaikeammaksi. Parhaimmassakin tapauksessa elämä olisi hidasta kehitystä, melkein kuin paikallaan polkemista, yksistään karman varassa kulkien, ellei olisi jumalallista tahtoa, maailmankaikkeuden lopulliseen itsetietoisuuteen pyrkivää tajuntaa. Voisimme nimittää Kaitselmukseksi sitä, mikä kasvattaa ja innoittaa ihmistä hyvään tahtoon, Isän tahtoon. Se vie maailmaa eteenpäin, houkuttelee eläviä olentoja hyvän puoleen, kehittäen ja kasvattaen ihmisessä hyvää tahtoa. Jos ei olisi pyrkimystä hyvään tahtoon, ei olisi järkeä ja ajatusta kaiken takana. Elämä ei koskaan nousisi materialistisesta kaaoksesta. Syysuhteenlaki vallitsisi, mutta henkistä edistystä ja kehitystä ei näkyisi. Jumalallinen tahto on syvällä kaiken takana. Se takaa, että hyvä, oikea, kaunis ja ihanteellinen päämäärä on olemassa. Isän hyvä Tahto, Jumalan Rakkaus ja totuuden Pyhä Henki pyrkii ulos ja eteenpäin siten vaikuttaen ihmiskunnan sisäisessä elämässä. Kaikkea tätä voisimme yhteisnimityksellä kutsua Kaitselmuksen voimaksi.

Meidän aikanamme esitetty kristosofia yrittää tuoda esille ja valaista, miten voidaan siirtää karmaa Kaitselmuksen käteen, kristuselämän hallintaan. Tehtävä kuuluu ensisijassa yksilöille. Yksilön on puhdistettava oma elämänymmärryksensä niin, että se on järjellinen, mutta myöskin rakkaudellinen. Kun ihmistä ei tyydytä enää valhe, kun hän kauhistuu vilppiä, sortoa ja julmuutta, alkaa hän etsiä totuuden Tietäjää, Mestaria. Hän löytää sellaisen Jeesus Kristuksen opetuksista. Ne hän hyväksyy, yrittäen niitä käytäntöönkin soveltaa. Elämä alkaa muuttua esim. niin, että karmakin nousee häntä vastaan, myöhemmin kyllä laantuen. Kuitenkin voi ihminen joutua sisäisessä elämässään sellaiseen umpikujaan, ettei hän pääse eteenpäin. Mutta taaksepäinkään hän ei voi mennä. Hänelle alkaa selvetä: Tarvitsen tässä umpikujassani lunastajan, auttajan. Ja mikä se lunastaja on? Se on hänen sisin henkensä, joka kuiskaa: Sinun tulee antaa anteeksi kaikissa elämäsi tilanteissa. Kaikki menneisyydessä kokemasi loukkaukset ja "vääryydet" on anteeksiannettava ja hyvän tahdon tulessa puhdistettava. Samoin on suhtauduttava tulevaisuudenkin tapahtumiin. Anteeksiantoon kilpistyy karman kärki, se taittuu siinä. Samalla karma siirtyy Kristuksen hallintaan ja Kaitselmuksen johtoon. Onnettomuuksilta ja vaikeuksilta taittuu tuskan kärki. Me alamme ymmärtää onnettomuuksia. Vieläpä ne vähitellen väistyvätkin meidän elämästämme.

Onnettomuuksien ei aina tarvitse olla vanhaa velanmaksua, karmaamme. Esim. Siloamin tornin kaatumisessa sai 18 ihmistä surmansa. Tietäjät ja Viisaat selittävät, ettei tapahtuman tarvinnut olla näille kaikille vanhan karman purkautumaa. Saattoi heidän joukossaan olla muutamia, joille se ei ollut suoranaista karmaa, vanhan kylvön niittämistä, vaan jonkin uuden luomista. Jos ihmisen korkeampi minä näkee, että ihminen ei pääse pyrkiessään määrätystä kohdasta eteenpäin, niin korkeampi minä voi johdattaa hänet vaikkapa tapaturmaiseen kuolemaan. Siitä seuraa tiettyjä kokemuksia ja vaikutuksia, jotka eivät ulotu ainoastaan hänen kuoleman jälkeiseen elämäänsä, vaan myös tulevaan maaelämäänkin. Ihminen saa siitä korvauksen ja kokemuksen osatakseen paremmin pyrkiä ja luoda henkisesti uutta.

Ovathan Tietäjät sanoneet lento-onnettomuuksista - esim. eräästä Sveitsin Alpeilla tapahtuneesta - että lentäjät joutuvat kuin marttyyriudellaan edistämään teknillistä kehitystä. Siksi onkin viisainta, varovaisinta ja elämän lakienkin mukaista, ettemme syytä, emmekä tuomitse.

Elämän oma järjestys on viisas. Siihen voimme aina luottaa ja pyrkiä itsekin elämän omaan järjestykseen - Vuorisaarnan elämään. Karman kärki taittuu anteeksiantoon ja Kaitselmuksen lempeä käsi alkaa ohjailla kohtaloitamme - niin yksilöiden kuin kansojenkin. Kansan anteeksianto on aseettomuudessa. Siinä on kansan suoja ja pelastus.

 

[Pohjolan Valo, maaliskuu 1961]

 

 

 

Alma Allinniemi:

Toimittajalta [Maailmaa muuttava voimatekijä]

 

Toukokuussa v. 1891 jätti teosofisen sanoman julistaja Helena Petrowna Blavatsky maisen elämän ja myöskin toukokuussa v. 1934 jätti teosofis-kristosofisen sanoman esittäjä Pekka Ervast fyysisen tason.

Toukokuu aloittaa luonnossa uuden kasvukauden täällä pohjoismaissa. On jotain hyvin symbolista siinä, että nämä kaksi teosofisen sanoman ruumiillistuttajaa siirtyivät näkymättään maailmaan juuri uuden kasvukauden alkaessa. He jättivät ihmiskunnalle perinnöksi korkeamman järjellisen ajattelun siemenen, teosofian, josta piti kasvaa uuden sivistyksen suuren puun eli ihmiskunnan pelastavan tekijän. He molemmat näkivät tietäjäkatseellaan, että ihmiskuntaa uhkaisi tuho, ellei se heräisi kuuntelemaan korkeamman järjen ääntä. Jumalallisen viisauden sanoma oli oleva tuo pelastava tekijä.

Suuret totuudet julkisesti esitettyinä ovat aina miekan tavoin lävistäneet ihmiskunnan tajunnan, ne ovat kylväneet sekä myrskyä että henkien taistelua. Ne ovat särkeneet ja pirstoneet vanhat näkökannat, ne ovat etäännyttäneet toisistaan aatteelliset yhteenliittymät sekä ystävyyssuhteet. Kun urhoollinen leijonasielu H. P. Blavatsky julisti maailmalle teosofian sanoman, nousi vihan myrsky uskovaisten ja epäilijöiden leireistä. Esittäessään teosofian sanomaa H. P. Blavatsky varoitti aina sanoman omaksujia, etteivät he muodostaisi teosofisista opeista valmiiksi valettua järjestelmää, vaan yrittäisivät tehdä totta teosofisista opetuksista. Näin he omien moraalisten kokemuksiensa kautta tulisivat osallisiksi totuuden tiedosta. Siten teosofi kasvaisi todellisessa henkisessä voimassa ja valaistuksessa, ja kasvaisi ainoastaan sitä varten, että hän tosi ystävänä osaisi auttaa kanssaihmisiään totuuden ymmärtämiseen. Samalla hän itkekin kasvaisi ja edistyisi huomaamattaan tullen mitä nöyrimmäksi, hiljaisimmaksi ja puheissaan varovaisimmaksi ihmiseksi. Kun jotkut pyrkijät H. P. B:n aikana tahtoivat syvempää teosofista tietoa ja varmuutta, niin he tutkivat H. P. B:n kirjoja ja opetuksia tai kääntyivät suoraan hänen puoleensa kysymyksillään.

Entä nyt 74 v. H. P. B:n kuoleman jälkeen? Miten ihminen nyt osaisi päästä hänen opetuksiinsa sisälle? Ovathan monet H. P. B:n opetukset vaikeasti ymmärrettäviä. Meillä suomalaisilla on erinomainen tilaisuus tutkia hänen opetuksiansa Pekka Ervastin kirjoitusten avulla, jotka selvittävät ja kirkastavat H. P. B:n sanomaa, tehtävää ja elämää.

On huomattava, että H. P. B. ja P. E. eivät muodostaneet opetuksillaan teosofista "paaviutta", vaan kumpikin kehotti tutkimaan ja toteuttamaan teosofiaa, jolloin ihminen itse voi päästä kokemusperäiseen tietoon. Peräänantamattomasti H. P. B. etsi vastausta esim. sielunsa sisäiselle kysymykselle: "Mitä varten olemme olemassa, mitä varten kaikki tämä on?" Mestarin opastuksella hänelle selvisi, että elämä on suuri koulu ja me ihmislapset käymme sitä koulua. Myöskin Pekka Ervast etsi totuutta tinkimättömällä voimalla jo varhaisnuoruudessaan. Ei edes teosofian tuottama älyllinen ja innoituksellinen varmuus saattanut häntä tyydyttää, vaan hän tahtoi saada omakohtaista tietoa ja kokemusta itse Elämän alkulähteistä. Suurinta etsimisen tuskaa seurasi myöskin suurin kokemus: Kosmisen Kristuksen isätajunta laskeutui häneen. Samalla se tajunta tuli lähemmäksi koko ihmiskuntaa. P. E:lle alkoi yhä voimakkaampi ja tuskallisempi kausi: Oli saatava ihmiset ymmärtämään ja luottamaan Kristus-viisauteen, jonka tiedon ja voiman hän oli itse kokenut. P. E. huomauttaa, että vasta sitten kun ihmiset muuttuvat Kristuksen opin seuraajiksi, vasta sitten he todella alkavat luottaa kristosofian. Ihmiset alkavat huomata kristosofian maailmaa muuttavaksi voimatekijäksi. He alkavat huomata, että ylimalkaisen sielullisen pyrkimyksen tie ja sokean uskon valmiiksi aidoittama tie osoittaa tehottoman moraalisen vaikutuksensa selvimmin aina silloin, kun väkivallan mahti ryöstäytyy ylivoimaisesti ihmiskunnan johtoon. Silloin karma astuu lujaotteisesti opettajan tehtävään.

Kirjassaan Salainen Oppi H. P. Blavatsky kirjoittaa: "Eivät karman tiet olisi tutkimattomat, jos ihmiset toimisivat keskinäisessä sopusoinnussa eikä riidassa ja kiistassa... Jos meillä olisi oikea tieto tai ainakin tarpeeksi vakaumusta siitä, että lähimmäisemme yhtä vähän ponnistavat meitä vahingoittaakseen kuin me ajattelemme heidän loukkaamistaan, niin kaksi kolmatta osaa maailman pahasta haihtuisi selkeään ilmaan. Jollei kukaan ihminen loukkaisi veljeänsä, niin Karma-Nemesiksellä ei olisi mitään syytä toimia, ei mitään aseita käytettävänä." Hän jatkaa vielä: "Totisesti ei ole tapahtumaa elämässämme, sitä epäonnistunutta päivää tai sitä vastoinkäymistä ja tapaturmaa, jonka jälkiä ei voitaisi seurata omiin tekoihimme tässä tai jossakin entisessä elämässämme."

Pekka Ervast antaa opetuksissaan ymmärtää, että karma on voitettavissa ensi kädessä siten, ettemme käy sitä vastustamaan emme yksilönä, ryhmänä emmekä kansana. Jos ymmärrämme tämän selvästi, niin siitä kasvaa ja kehittyy yhä syvempi selvyys: Emme kykene kriitillisellä hetkellä oikein ratkaisemaan ja voittamaan karmaamme, ellemme ole kasvattaneet ymmärrykseemme rakkautta, sillä todellinen sydämen viisaus eli rakkaus ei sokaise järkeä, vaan päinvastoin se kirkastaa sitä Tähän kätkeytyy se viisauden siemen, josta kasvaa karman voittamisen mahdollisuus. Tämän lisäksi on myöskin tärkeätä ymmärtää metafysiikkaa ja tuntea henkisten liikkeiden historiaa, mutta moraali on kuitenkin tärkein.

Elämän koulu koettelee moraaliamme. Karma on voimakas herättelijämme, se osoittaa, kuinka tietoisina tai tietämättöminä käymme elämän koulua. Meillä on tilaisuus ottaa kiinni elämän koulun omasta ohjelmasta, jonka H. P. Blavatsky ja Pekka Ervast ovat esittäneet. Todellisen vapauden, tyydytyksen ja ilon ihminen saa siitä tiedosta ja vakaumuksesta, että hän ihmisenä on joutunut tälle planeetalle jonkin korkeamman voiman kutsusta kasvattamaan itsessään olevaa jumalallista siementä ja auttamaan sitä toisissakin kasvamaan.

 

[Kristosofi, toukokuu 1965]

Etusivu 

Kristosofia