TEOSOFIA
YLEISKATSAUS TEOSOFISEEN MAAILMANKATSOMUKSEEN
KIRJOITTANUT
C. W. LEADBEATER
SUOMENTANUT
A. A. SAARNIO
SUOMEN TEOSOFINEN SEURA
1925
SISÄLLYS
Ihmisen sielun ja ruumiin rakenne
I
Mitä on teosofia?
"Vielä on eräs filosofinen koulukunta, johon nykyajan kulttuuri ei ole huomiotaan kiinnittänyt." Näillä sanoilla A. P. Sinnett aloitti kirjansa Salattu maailma [The Occult World], jossa teosofiaa ensimmäisen kerran esitettiin maailmalle yleistajuisessa muodossa. Monet tuhannet ovat sen jälkeen saaneet itselleen viisautta tältä koulukunnalta, mutta suuri yleisö ei kuitenkaan vielä tiedä juuri mitään sen opetuksista. Sen tähden se voikin antaa vain sangen epämääräisen vastauksen kysymykseen: Mitä on teosofia?
A. Besantin mestariteos Aikain viisaus antaa tähän kysymykseen seikkaperäinen vastauksen. Enkä tahdo ruveta sen kanssa kilpailemaan. Toivon ainoastaan voivani valaista tätä kysymystä, jotta esitystäni voitaisiin pitää selvänä ja helppotajuisena johdatuksena edellä mainittuun laajempaan teokseen.
Puhuessamme teosofiasta tarkoitamme usein sitä totuutta, joka on kaikkien uskontojen takana. Toiselta näkökannalta katsottuna voimme kuitenkin epäilemättä sanoa, että teosofia samalla kertaa on filosofiaa, uskontoa ja tiedettä. Se on filosofiaa, koska "se selittää, miten sielut ja ruumiit kehittyvät meidän aurinkokunnassamme. Se on uskontoa, koska se opettaa, millä tavalla kehitystä voidaan jouduttaa, niin että voimme sen antaman opetuksen avulla itsetietoisesti pyrkiä ihmiskehityksen päämäärää kohti. Se on tiedettä, koska se käsittelee molempia edellä mainittuja kysymyksiä ei teologisen uskon, vaan suoranaisen opiskelujen ja tutkimusten avulla saavutettavan tiedon aiheena. Teosofian valossa ihmisellä ei tarvitse olla mitään sokeaa uskoa. Se opettaa, että ihmisessä on uinuvia kykyjä, jotka herätettyinä antavat hänelle mahdollisuuden itse nähdä ja tutkia. Se vielä ilmoittaa väitteensä todistamiseksi, miten nämä kyvyt voidaan herättää. Itse teosofinen maailmankatsomus on näiden kykyjen avulla tehtyjen tutkimusten tulos, sillä nuo kyvyt ovat muutamissa ihmisissä jo heränneet, ja teosofiset opit perustuvat heidän tekemiinsä suoranaisiin havaintoihin.
Filosofiana teosofia selittää meille, että aurinkokunta on tarkalleen järjestetty koneisto, ihanan elämän ilmestys. Tästä elämästä ihminen on vain vähäpätöinen osa. Tuon vähäpätöisen, meitä koskevan osan teosofia ottaa käsitelläkseen sitä sellaisena kuin se on nykyjään, sellaisena kuin se on ollut menneisyydessä sekä sellaisena kuin se tulee tulevaisuudessa olemaan.
Teosofia käsittelee nykyisyyttä kuvailemalla, mikä ihminen kehittyvine sielunkykyineen todella on. Tavallisesti sanotaan, että ihmisellä on sielu. Suoranaisten tutkimusten perusteella teosofia sanoo, että asia on todellisuudessa aivan päinvastoin. Ihminen itse on sielu, ja tällä sielulla on ruumis — oikeastaan useita ruumiita, jotka ovat hänen verhojaan ja toimintavälineitään eri maailmoissa. Nämä maailmat eivät ole eri paikoissa, vaan ovat yhtaikaa olemassa siinä, missä me elämme. Ne ovat luonnon aineellisen puolen jaotusten muodostamia osia — aineen eri tiheysasteita. Ihminen on olemassa useissa näissä maailmoissa, mutta on tietoinen ainoastaan alimmasta, vaikka hän väliin unessa tai loveenlankeamistilassa saakin välähdyksen myös joistakin korkeammista maailmoista. Kuolema on ainoastaan alimpaan maailmaan kuuluvan verhon poisheittämistä. Se ei tee sieluun eli korkeammassa maailmassa olevaan todelliseen ihmiseen sen suurempaa vaikutusta tai muutosta, kuin päällystakin riisuminen tekee fyysiseen ihmiseen. Tämä on saatu selville havaintojen ja tutkimusten avulla eikä suinkaan mietiskelyjen kautta.
Teosofia ilmoittaa meille paljon ihmisen menneisyydestä; se kertoo, miten hän on kehityksen kuluessa tullut sellaiseksi, kuin hän nyt on. Sekin on saatu selville suoranaisten havaintojen avulla, sillä on olemassa häviämätön heijastus kaikesta, mikä on tapahtunut, — on olemassa luonnonmuisti. Tästä luonnonmuistista tutkija voi lukea kehityksen aikaisempia vaiheita antamalla niiden kulkea näkyinä silmiensä ohi, ikään kuin ne näyteltäisiin samana hetkenä. Menneisyyttä tutkimalla opimme, että ihminen on jumalallista alkuperää ja että hänen takanaan on jo pitkä kehitys, joka koskee sekä hänen elämäänsä eli sieluaan että hänen ulkonaista muotoansa. Saamme tietää myös, että ihmisen elämä sieluna on suunnattoman pitkä. Se, jota tavallisesti sanotaan elämäksi, on ihmisen todellisen olemassaolon vain yksi ainoa päivä. Hän on jo elänyt useita sellaisia päiviä, ja hänellä on niitä vielä paljon edessään. Jos siis tahdomme ymmärtää todellista elämää ja sen tarkoitusta, emme saa pitää sitä vain yhtenä sellaisena päivänä, joka alkaa syntymästä ja päättyy kuolemaan, vaan on meidän katseltava sitä todellisen elämän kannalta ja otettava huomioon myös kaikki ne päivät, jotka ovat jo kuluneet, samoin kuin ne, jotka ovat vielä edessä.
Paljon voitaisiin sanoa niistä päivistä, jotka ovat vielä tulevaisuudessa, sillä niistäkin voidaan saada tietoja. Ensiksikin ne ihmiset, jotka kehityksessä ovat meitä paljon edellä voivat valaista tulevaisuuttamme, sillä heillä on ihmiskehityksen myöhemmistä vaiheista henkilökohtaisia kokemuksia. Toiseksi voidaan vetää johtopäätöksiä jo kuljetusta selvästä suunnasta. Ihmiskehityksen päämäärä on jo silmänkantaman päässä, vaikka kaukana. Sen saavuttamisen jälkeen näyttää avautuvan vielä suunnattomia kehitysmahdollisuuksia jokaiselle, joka vain haluaa edelleen kehittyä.
Teosofian antama suurin hyöty on siinä, että sen valossa voidaan ratkaista useita kysymyksiä ja että se poistaa tieltämme monet vaikeudet, selittää elämän ilmeiset vääryydet sekä tuo järjestyksen näennäiseen kaaokseen. Vaikka teosofian muutamat opit perustuvatkin sellaisten voimien havaitsemiseen, joiden välittömät vaikutukset ovat jonkin verran ulkopuolella tavallisten ihmisten näköpiiriä, niin tulemme kuitenkin hyvinkin pian huomaamaan ne oikeiksi. Voimme nimittäin tutustua niihin hypoteeseina, jolloin huomaamme, että vain niiden avulla voimme antaa yhtenäisen ja järkevän selityksen siitä elämännäytelmästä, jota edessämme näytellään.
Suurimpia ja huomattavimpia totuuksia, joita teosofia länsimaille antaa, ovat sen julistukset, että on olemassa täydellisiä ihmisiä ja että on mahdollista päästä kosketukseen heidän kanssaan sekä saada heiltä opetusta. Teosofia vielä ilmoittaa sen uuden ja hämmästyttävän tosiasian, ettei maailma sokeasti voi ajautua anarkiaan. Täydellisesti järjestetty Hierarkia valvoo maailman edistystä, niin ettei vähäpätöisinkään olento voi joutua perinpohjaisen tuhon omaksi. Jo pelkkä vilahdus Hierarkian työstä herättää etsijässä halun päästä sen palvelukseen. Hän haluaa saada siltä vaikka kuinka vähäpätöisen toimen voidakseen kerran kaukaisessa tulevaisuudessa tulla niin arvokkaaksi, että pääsisi sen alempiin osastoihin.
Tämä vie meidät teosofian siihen puoleen, jota sanotaan uskonnoksi. Ne, jotka ovat saaneet tietoja näistä asioista ja oppineet niitä ymmärtämään, eivät voi tyytyä tässä kosmisessa aikakaudessa tapahtuvaan hitaaseen kehitykseen. He toivovat voivansa heti tulla käyttökelpoisiksi ja tiedustelevat sen tähden lyhempää sekä jyrkempää kehitystietä. Tästä tiestä teosofia antaa heille tietoja. Ei ole mahdollista vapautua siitä suunnattomasta työstä, joka on tehtävä. Sitä voidaan verrata taakan kantamiseen ylös vuorelle. Joko se kannetaan suoraan ylös jyrkkää rinnettä tai viedään se vähitellen ylöspäin pitkin vuoren ympäri kiertäen kohoavaa tietä. Molemmissa tapauksissa vaatii taakan nostaminen saman voimamäärän — yhtä monta newtonia. Voidakseen suorittaa työn mahdollisimman lyhyessä ajassa, vaaditaan suunnattomia voimainponnistuksia. Kuitenkin se voidaan tehdä, sillä muutamat ovat sen jo tehneet, ja ne jotka ovat sen tehneet, ovat yhtä mieltä siinä, että vaiva tulee moninkertaisesti palkituksi. Ihminen vapautuu vähitellen eri verhojensa aiheuttamista rajoituksista ja tulee Hierarkian avustajaksi kaikkien olentojen kehitystä varten tehdyn valtavan suunnitelman toteuttamisessa.
Uskontona teosofia antaa kannattajilleen sellaisen elämänohjeen, joka ei perustu mihinkään muinaisuudessa annettuun käskyyn, vaan havaittuihin tosiasioihin nojautuvaan terveeseen järkeen. Teosofian tutkija vastaanottaa esitetyt ohjeet enemmänkin terveysopillisina neuvoina kuin tottelevaisuutta vaativina uskonnon käskyinä. Teosofia sanoo vain, että tämä tai se on sopusoinnussa luonnonlakeina ilmenevän jumalallisen tahdon kanssa. Koska tämä jumalallinen tahto asettaa kaiken järjestykseen, sen lakien rikkominen aiheuttaa häiriötä lainalaisessa elämässä. Pieni elämänkatkelma joutuu lyhyeksi silmänräpäykseksi pois kehitysradaltaan ja aiheuttaa siten vahinkoa sekä itselleen että toisille. Viisas ihminen koettaa sen tähden olla näitä lakeja rikkomatta — hän ei ole niitä rikkomatta siis sen vuoksi, että hän pelkäisi jonkun suuttuneen jumalolennon kuviteltua vihaa.
Jos eräältä näkökannalta voimmekin pitää teosofiaa uskontona, täytyy meidän kuitenkin ottaa huomioon, että teosofia eroaa kahdessa suhteessa siitä, mitä länsimailla pidetään uskontona. Ensiksikään teosofia ei vaadi kannattajiaan uskomaan mihinkään dogmiin. Se ei vaadi heiltä edes mitään uskoa siinä merkityksessä kuin tätä sanaa tavallisesti käytetään. Salatieteen tutkija ei lausu mielipidettään mistään sellaisesta, mitä hän ei täysin tieteellisesti tunne. Hän ei hyväksy sokeaa uskoa. Tietenkään eivät näiden opintojen aloittelijat eivät voi tietää kaikkea, ja siksi heitä kehotetaankin lukemaan eri tutkijoiden havaintojen tuloksia, pitämään niitä todennäköisinä olettamuksina — hyväksymään ne hypoteeseina ja toimimaan niiden mukaan, kunnes tulee aika, jolloin he itse kykenevät niitä tutkimaan.
Toiseksi teosofia ei yritä käännyttää ketään hänen omasta uskonnostaan. Se päinvastoin selittää hänelle hänen omaa uskontoaan ja tekee hänet kykeneväksi näkemään siinä syvällisemmän tarkoituksen. Se opettaa häntä sitä ymmärtämään ja sen mukaan paremmin elämään. Usein teosofia antaa ihmiselle takaisin älyllisemmässä muodossa sen uskon, jonka hän on ehkä jo melkein täydellisesti kadottanut.
Teosofia on myös tiedettä. Se on todella elämäntiedettä. Sen tutkimusmenetelmä on puhtaasti tieteellinen. Se tekee johtopäätöksensä usein toistettujen huolellisten havaintojen perusteella. Siten se on tutkinut luonnon eri tasoja ja ihmistajunnan olotilaa niin hyvin tässä elämässä kuin niin kutsutun kuoleman jälkeen. Ei voida kyllin usein toistaa, että tiedot näistä asioista eivät suinkaan perustu mihinkään arveluihin tai uskonkappaleisiin vaan suoranaisiin ja usein tehtyihin havaintoihin kaikesta mitä tapahtuu. Näiden kysymysten tutkijat ovat työskennelleet myös yleisesti hyväksyttyjen tieteiden aloilla, kuten esimerkiksi okkultisesta kemiasta [Occult Chemistry, kirj. Annie Besant.] selvästi käy ilmi.
Huomaamme siis, että teosofiaan sisältyy kaikki, mikä on oleellista filosofiassa, uskonnossa ja tieteessä. Kuitenkin kysyttäneen, minkä sanoman teosofia tuo elämään kyllästyneelle maailmalle? Mitkä ovat kaikkien sen tutkimusten tulosten pääkohdat? Mitkä ovat ne suuret totuudet, jotka se esittää ihmiskunnalle?
"On olemassa kolme ehdotonta ja häviämätöntä totuutta, joita emme kuitenkaan kykene täydellisesti ilmaisemaan:
1. Ihmisen sielu on kuolematon, ja sillä on tulevaisuus, jossa sen kehittymisellä ja yhä suurenevalla kirkkaudella ei ole mitään rajoja.
2. Meissä oleva elämänperuste on kuolematon ja ikuisesti hyvä; sitä ei voida kuulla eikä nähdä, mutta ihminen voi sen tajuta, jos hän vain tahtoo.
3. Jokainen ihminen on täydellisesti oman elämänsä määrääjä; hän itse tekee sen joko synkäksi tai valoisaksi, hän itse jakaa itsellensä palkinnot ja rangaistukset.
Nämä totuudet ovat yhtä suuret kuin itse elämä, ne ovat yhtä yksinkertaiset kuin ihmisen yksinkertaisimmat ajatukset."
Puhuaksemme kieltä, jota kaikki ymmärtävät, voimme lyhyesti sanoa, että Jumala on hyvä ja että ihminen on kuolematon. Mitä kylvämme, sitä saamme niittääkin. On olemassa määrätty suunnitelma kaikkia ja kaikkea varten, ja tämä suunnitelma on sellaisen älyllisen johdon alaisena, joka toimii järkähtämättömien lakien mukaan. Ihmisellä on oma paikkansa tässä suunnitelmassa, ja hän elää sen lakien alaisena. Jos hän tuntee ne lait ja työskentelee sopusoinnussa niiden kanssa, hän edistyy nopeasti ja tulee onnelliseksi. Jos hän ei niitä tunne — jos hän joko tieten tai tietämättään rikkoo niitä, hän vain hidastuttaa kehitystään ja tulee onnettomaksi. Tämä ei ole mitään teoriaa, vaan toteen näytetty tosiasia. Joka sitä epäilee, tutkikoon ensin ja lausukoon sitten vasta arvostelunsa.
II
Jumaluudesta ihmiseen
Emme nykyisellä kehitysasteellamme tiedä mitään ehdottomasta, rajattomasta ja kaikkikäsittävästä jumaluudesta, paitsi että se on. Emme voi sanoa siitä mitään, mikä ei sisältäisi jotain rajoitusta, ja sen tähden emme myöskään kykene antamaan siitä mitään selitystä.
Siinä on lukematon määrä maailmankaikkeuksia, ja jokaisessa maailmankaikkeudessa on lukemattomia aurinkokuntia. Jokainen aurinkokunta on muoto, jonka kautta jokin mahtava olento ilmentää itseänsä, ja me nimitämme tätä olentoa Logokseksi, Jumalan Sanaksi, aurinkojumalaksi. Hän on aurinkokunnalle se, jota ihmiset sanovat Jumalaksi. Hän läpäisee koko aurinkokunnan, eikä siinä ole mitään, missä hän ei olisi. Se on hänen ilmestymismuotonsa sellaisessa aineessa, jonka me voimme nähdä. Hän on kuitenkin myös sen ylä- ja ulkopuolella eläen vertaistensa joukossa elämää, joka käy yli kaiken ymmärryksemme. Eräässä pyhässä itämaisessa kirjoituksessa sanotaan:
"Jään olemaan antaessani osan itsestäni virrata kautta koko tämän aurinkokunnan."
Tästä hänen korkeammasta elämästään emme mitään tiedä, mutta sen ilmenemisestä alemmissa maailmoissa, sen siitä osasta, joka antaa voimaansa aurinkokunnalle, voimme jotakin tietää. Emme näe häntä, mutta näemme hänen voimansa toimivan. Yksikään selvänäkijä ei voi olla ateisti, todisteet ovat niin merkittäviä.
Logos on vuodattanut itsestään elämän tähän suunnattomaan aurinkokuntaan. Me, jotka siinä elämme, olemme osia hänen elämästään, kipinöitä hänen jumalallisesta tulestaan. Me kaikki olemme hänestä lähteneet ja kaikki taas häneen palaamme.
Useat kysyvät, miksi hän on sen tehnyt, miksi hän on omasta itsestään antanut virrata ulos koko tämän aurinkokunnan, ja miksi hän on lähettänyt meidät elämän myrskyihin? Ne ovat kysymyksiä, joihin emme osaa vastata, ja sitä paitsi ei näillä kysymyksillä ole mitään käytännöllistä merkitystä. Siinä on kyllin, että olemme täällä. Meidän on elettävä parhaan kykymme mukaan. Useat filosofit ovat kuitenkin näitä kysymyksiä pohtineet ja esittäneet monenlaisia ajatuksia. Kauneimman esityksen, jonka tunnen, on eräs gnostikko-filosofi antanut kirjoittaessaan:
"Jumala on rakkaus, mutta rakkaus ei voi olla täydellistä ilman olentoja, joihin tämä rakkaus voi kohdistua ja jotka voivat sille antaa vastarakkautta. Sen tähden verhoutui hän aineeseen ja rajoitti oman kirkkautensa, jotta me luonnollisen ja hitaan kehityksen kautta voisimme astua elämään ja kehittyä hänen tahtonsa mukaan, kunnes vihdoin saavutamme hänen täydellisyytensä. Silloin on Jumalan tosi rakkaus tuleva vielä täydellisemmäksi, koska se silloin virtaa hänen omien lastensa yli, jotka kykenevät sitä täydellisesti ymmärtämään ja vastarakkaudellaan palkitsemaan. Sillä tavalla on hänen suuri suunnitelmansa toteutuva ja tahtonsa tapahtuva."
Emme tiedä, missä huimaavassa korkeudessa hänen tajuntansa on, emmekä tunne sen todellista luontoa sellaisena kuin se siellä ilmenee. Mutta hänen astuessaan alas sellaisiin oloihin, jotka ovat meidän käsitettävissämme, on hänen ilmestymisensä aina kolminainen. Sen tähden kaikki uskonnot esittävätkin hänet kolmiyhteisenä. Kolme, jotka perusolemukseltaan muodostavat yhden, kolme persoonaa, joiden perustana on yksi Jumala, ilmenee kolmen olemuspuolen kautta. Alhaalta meidän näkökannaltamme katsottuna on olemassa kolme, koska ne suorittavat eri tehtäviä, mutta hänen kannaltaan ne ovat vain yksi, koska hän tietää, että ne ovat ainoastaan eri puolia hänen omasta olemuksestaan.
Kaikki nämä kolme olemuspuolta ottavat osaa aurinkokunnan kehitykseen, samoin myös ihmisen kehitykseen. Tämä kehitys on hänen tahtonsa, se on hänen suunnitelmansa.
Aurinkojumalaa lähinnä on hänen seitsemän apulaistaan, seitsemän planeettahenkeä, jotka jollakin salaperäisellä tavalla ovat osia hänestä. Jos otamme vertauksen oman ruumiimme fysiologiasta, voimme sanoa, että ne ovat samanlaisessa suhteessa häneen kuin hermokeskukset aivoihin. Kaikki kehitys tulee hänestä jonkun planeettahengen välityksellä.
Sitten seuraavat järjestyksessä suuret sotajoukot eli niiden henkiolentojen veljeskunnat, joita sanotaan enkeleiksi eli deevoiksi. Emme vielä tunne kaikkia niitä tehtäviä, joita he suorittavat tämän ihmeellisen maailman eri osissa, mutta olemme huomanneet, että muutamat heistä ovat yhteydessä aurinkokunnan rakentamisen ja elämän kehittymisen kanssa.
Tässä meidän maailmassamme on korkea olento, joka edustaa aurinkojumalaa ja valvoo koko tällä kiertotähdellä tapahtuvaa kehitystä. Me voimme pitää häntä tämän maailman todellisena hallitsijana, kuninkaana, jonka alaisina ovat eri osastojen johtajat. Eräs näistä osastoista ohjaa ihmiskunnan eri rotujen kehitystä. Jokaisella rodulla on oma johtajansa, ja tämä johtaja on rodun perustaja. Hän erottaa sen kaikista muista roduista ja valvoo sen kehitystä. Eräs toinen osasto pitää huolta uskonnosta ja kasvatuksesta. Se on lähettänyt maailmaan historian suurimmat opettajat, se on antanut alun kaikille uskonnoille. Tämän osaston korkea johtaja, huomatessaan sen tarpeelliseksi, tulee itse tai lähettää jonkun oppilaansa perustamaan uuden uskonnon.
Sen tähden kaikki uskonnot, aina varhaisimmasta alkaen, ovat määrätyllä tavalla esittäneet totuutta, jonka perusaatteet ovat aina olleet samat. Esittämistapa on vaihdellut, riippuen niiden rotujen erilaisuuksista, joille uskonnot on annettu. Eri rotujen erilaisten sivistysten ja kehitystasojen tähden on ollut välttämätöntä antaa tälle ainoalle totuudelle erilaisia muotoja. Sen sisin olemus on kuitenkin aina ollut sama. Samoin on se myös saanut alkunsa aina samasta lähteestä, vaikka sen ulkonaiset muodot ovatkin olleet niin erilaiset, että ne ovat väliin näyttäneet aivan päinvastaisiltakin. On järjetöntä, että ihmiset taistelevat jonkun opettajan tai uskonnon muodon paremmuudesta, sillä adeptien Suuri Veljeskunta lähettää kaikki opettajat, ja kaikissa tärkeissä kohdissa, siveysopillisissa ja siveellisissä kysymyksissä, kaikki uskonnot pyrkivät samaan päämäärään.
Maailmassa on totuudenlähde, joka on kaikkien uskontojen takana. Se antaa meille tietoja luonnon tosiasioista, mikäli kykenemme tietoa siitä ammentamaan. Sen tähden, että ihmiset eivät tiedä mitään tuosta totuudenlähteestä, he väittelevät Jumalan olemassaolosta, kehityksen ja ihmisen kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuuksista sekä hänen suhteestaan maailmankaikkeuteen. Älyn herätessä ihmisen ajatukset kääntyvät noihin kysymyksiin. Niihin ei ole mahdotonta vastata, vaikka yleensä niin luullaan. Jokainen voi saada vastauksen noihin kysymyksiin, jos hän vain tarmokkaasti ryhtyy niitä tutkimaan. Totuus voidaan saavuttaa ja jokainen, joka vain tahtoo nähdä tarvittavan vaivan, voi täyttää totuuden saavuttamiseen vaadittavat ehdot.
Ihmiskunnan kehityksen varhaisemmilla asteilla tulivat Hierarkian korkeat palvelijat aurinkokunnan muista pidemmälle kehittyneistä osista, mutta niin pian kuin muutamat kehittyneimmät ihmisyksilöt olivat saaneet riittävästi viisautta ja voimaa, otettiin heidät näihin Hierarkian toimiin. Tullakseen kelvolliseksi tällaiseen toimeen ihmisen täytyy nousta hyvin korkealle kehitystasolle, hänen täytyy tulla siksi, jota me kutsumme adeptiksi — olennoksi, joka hyvyydessä, viisaudessa ja voimassa on kohonnut korkealle muun ihmiskunnan yläpuolelle, sillä hän on jo saavuttanut tavallisen ihmiskehityksen huippukohdan. Hän on jo suorittanut sen kehitystaipaleen, jonka jumalallinen suunnitelma on asettanut ihmiskehityksen päämääräksi tässä maailmassa. Adeptinkin kehitys kuitenkin jatkuu edelleen jumalolentoa kohti.
Suuri ihmisjoukko on jo saavuttanut adeptiuden, ja nämä ihmiset ovat kotoisin — ei yhdestä kansasta, vaan yleensä — maailman johtavista kansoista. He ovat poikkeussieluja, jotka lannistamattomalla tarmolla ovat valloittaneet luonnon varustuksia ja päässeet selville sen syvimmistä salaisuuksista, joten heitä voidaan heidän omien ansioittensa perusteella nimittää adepteiksi. He ovat useilla eri kehitysasteilla ja työskentelevät eri toiminnan aloilla. Muutamat heistä jäävät meidän maailmamme asioita ja ihmiskunnan kehitystä valvovan Hierarkian jäseninä pysyväisesti yhteyteen meidän maailmamme kanssa.
Tätä korkeaa yhdyskuntaa sanotaan usein Suureksi Valkoiseksi Veljeskunnaksi. Sen jäsenet eivät kuitenkaan muodosta yhdyskuntaa siinä merkityksessä, että he kaikki asuisivat yhdessä. He ovat vetäytyneet pois maailmasta ja heidän tietonsa korkeammista voimista ovat niin suuret, että he voivat aina olla yhteydessä sekä keskenään että johtajansa kanssa, ilman että heidän tarvitsee tavata toisiaan tässä fyysisessä maailmassa. Useissa tapauksissa he jäävät asumaan kukin omaan maahansa, eivätkä ne, joiden keskuudessa he elävät, edes aavista heidän voimiensa suuruutta. Jokainen ihminen, joka haluaa, voi herättää heidän huomionsa, mutta hän voi tehdä sen vain siten, että hän osoittaa olevansa heidän mielenkiintonsa arvoinen. Kenenkään ei tarvitse pelätä, että hänen ponnistuksensa jäisi heiltä huomaamatta. Se on suorastaan mahdotonta, sillä ihminen, joka täydestä sydämestään tahtoo antautua ihmiskunnan palvelukseen, näyttää eroavan muusta ihmiskunnasta yhtä selvästi kuin tulenliekki ympäröivästä yön pimeydestä. Muutamat näistä suurista adepteista, jotka työskentelevät maailman puolesta, ovat halukkaita ottamaan itselleen oppilaita juuri niiden keskuudesta, jotka päättävät täydellisesti antautua ihmiskunnan palvelukseen. Sellaisia adepteja nimitämme mestareiksi.
Eräs heidän oppilaistaan oli Helena Petrovna Blavatsky — suuri sielu, joka 1870-luvulla lähetettiin antamaan maailmalle tietoa. Yhdessä eversti Olcottin kanssa hän perusti Teosofisen Seuran levittämään sitä tietoa, jota hänellä oli annettavana. Niiden joukossa, jotka näinä varhaisempina aikoina tulivat kosketukseen hänen kanssaan, oli A. P. Sinnett, The Pioneer -lehden toimittaja. Hänen terävä älynsä käsitti heti Blavatskyn esittämän opin suuruuden ja merkityksen. Madame Blavatsky oli aikaisemmin kirjoittanut Hunnuttoman Isiksen [Isis Unveiled], joka ei kuitenkaan herättänyt juuri mitään huomiota. Vasta A. P. Sinnett esitti The Occult World- ja Esoteric Buddhism -nimisissä kirjoissaan teosofian siinä muodossa, että länsimainen lukija saattoi sitä helposti ymmärtää.
Näiden teosten kautta tutustuin ensin niiden tekijään ja sittemmin madame Blavatskyyn. Heiltä molemmilta olen saanut paljon oppia. Kysyessäni madame Blavatskylta, mistä voisi saada enemmän tietoa ja miten olisi mahdollista päästä etenemään sillä tiellä, jonka hän meille osoitti, hän kertoi, että suuret mestarit voivat ottaa oppilaikseen yhtä hyvin muitakin opiskelijoita, kuten he olivat ottaneet hänet. Ainoa tapa, jolla heidän oppilaakseen voidaan päästä, on osoittaa kelvollisuutensa vakavalla ja epäitsekkäällä työllä. Hän sanoi minulle, että tämän päämäärän saavuttamiseksi täytyy kokonaan keskittyä päätökseensä, sillä kukaan, joka palvelee sekä Jumalaa että mammonaa, ei voi milloinkaan toivoa pääsevänsä mestarin oppilaaksi. Eräs näistä mestareista on lausunut: "Onnistuakseen oppilaan täytyy jättää oma maailmansa ja tulla meidän luoksemme."
Sillä tarkoitetaan, että hänen täytyy lakata kuulumasta siihen ihmisten enemmistöön, joka tavoittelee rikkautta ja valtaa. Hänen täytyy liittyä siihen vähemmistöön, joka ei kiinnitä huomiotaan näihin asioihin, vaan elää voidakseen epäitsekkäästi uhrautua maailman onnen puolesta. Hän huomautti varoittaen, että tätä tietä on vaikea kulkea. Maailman ihmiset tulevat ymmärtämään väärin ja pilkkaamaan meitä, odotettavissamme on vain mitä vaivalloisinta työtä. Vaikka lopputulos oli varma, ei kukaan voinut etukäteen sanoa, kauanko sen saavuttaminen tulisi kestämään. Muutamat meistä suostuivat ilolla noihin ehtoihin, emmekä ole milloinkaan hetkeäkään katuneet päätöstämme.
Muutamien vuosien työskentelyn jälkeen pääsin yhteyteen näiden viisauden mestarien kanssa. He opettivat minulle monenlaisia asioita — mm. miten voisin itse todeta useimmat heidän antamansa opetukset. Sen tähden voinkin kirjoittaa tästä aiheesta, mitä tiedän ja mitä olen itse nähnyt. Teosofisessa opissa on muutamia määrättyjä kohtia, joiden toteaminen vaatii paljon suurempia voimia kuin mitä tähän asti olen saavuttanut. Niistä voin sanoa ainoastaan, että ne ovat sopusoinnussa sen kanssa, mitä tiedän, sekä että ne usein ovat välttämättömiä hypoteeseja, joiden avulla voidaan selittää, mitä olen nähnyt. Koska useimmat näiden suurten opettajien antamat tiedot ovat myöhemmin tekemieni tutkimusten perusteella osoittautuneet täydellisesti oikeiksi, niin voin pitää hyvin todennäköisenä, että myös ne ilmoitukset, joita en vielä kykene toteamaan, osoittautuvat oikeiksi, kun vain saavutan sen kehitysasteen, jolla kykenen niitä itse tutkimaan.
Jokainen vakava teosofian tutkija asettaa päämääräkseen päästä jonkun viisauden mestarin oppilaaksi. Se vaatii kuitenkin huomattavaa ponnistusta. On aina ollut ihmisiä, jotka ovat tuohon ponnistukseen antautuneet, ja sen tähden on myös ollut sellaisia, joilla on ollut tietoa. Heidän tietonsa on niin suuri, että ihminen sen täydellisesti omaksuttuaan on enemmän kuin ihminen. He nousevat meidän näköpiirimme yläpuolelle.
Tämän tiedon saavuttamisessa on useita eri asteita, ja jos tahdomme, voimme oppia paljon heiltäkin, jotka itse vielä opiskelevat, sillä jokainen meistä on kehityksen portaiden jollakin askelmalla. Alkuihminen on niiden alimmalla askelmalla, mutta me, jotka olemme sivistyneitä, olemme jo nousseet jonkun verran ylöspäin. Kuten voimme heittää silmäyksen taaksepäin ja nähdä ne askelmat, jotka jo olemme kulkeneet, voimme myös silmäillä ylöspäin niille askelmille, joille emme vielä ole ehtineet. Samoin kuin ihmisiä on joka askelmalla meidän alapuolellamme, mistä voimme tutkia, miten ihmiskunta on kehittynyt, samoin heitä on myös meitä ylempänä olevilla askelmilla, ja sen kautta voimme saada viittauksia ihmiskunnan tulevasta kehityksestä. Koska näemme ihmisiä kehityksen portaiden joka askelmalla, tiedämme, että mekin voimme nousta noita portaita myöten, jotka johtavat sanoin kuvailemattomaan kirkkauteen. Ne, jotka jo ovat noiden portaiden ylimmillä askelmilla, omaavat niin ihmeellisen viisauden ja voiman, että he näyttävät meistä jumalilta. He ovat jo aikoja sitten jättäneet ne askelmat, joilla me nyt olemme, ja tämä heidän ja meidän välinen matka täytyy meidänkin kulkea, jos tahdomme tulla heidän kaltaisikseen.
III
Aurinkokunnan luominen
Emme tiedä mitään maailmankaikkeuden alusta — onko sillä alkua edes ollutkaan. Tuntemamme kehityshistoria alkaa kehityksen siitä kohdasta, jossa hengen ja aineen eli elämän ja muodon suuret vastakohdat ovat olleet jo täydessä toiminnassa. Huomaamme, että tavallinen käsitys aineen olemuksesta tarvitsee tarkistamista, sillä ne, joita tavallisesti sanotaan voimaksi ja aineeksi, ovat todellisuudessa vain hengen eri kehitysasteella olevaa kaksi muunnelmaa, ja todellinen aine eli kaiken perusta on taustalla näkymättömänä. Eräs ranskalainen tiedemies on hiljattain sanonut: "Ei ole mitään ainetta; ei ole muuta kuin reikiä eetterissä".
Tämä tiedemiehen lausunto on sopusoinnussa myös professori Osborne Reynoldin tunnustusta saaneen opin kanssa, ja salatieteelliset tutkimukset osoittavat, että se on oikea käsitys, samoin kuin ne osoittavat oikeaksi myös itämaisten pyhien kirjojen väitteen, että aine on harhaa.
Juuriaine eli alkuaine sellaisena, kuin voimme sen omalta näkökannaltamme käsittää, on sama kuin tiedemiesten maailman avaruuden eetteri. [Okkultisessa kemiassa nimitetään sitä koiloniksi.] Fyysisille aisteille sen täyttämä tila näyttää tyhjältä, mutta todellisuudessa se on kuitenkin paljon tiheämpää kuin voimme ajatellakaan. Professori Reynoldin mukaan sen tiheys on 10 000 kertaa suurempi kuin veden ja sen paine noin 762 000 000 kiloa neliötuumaa kohti.
Tämä juuriaine voidaan havaita vain hyvin korkealle kehittyneen selvänäön avulla. Me oletamme, että se on joskus täyttänyt koko avaruuden, mutta mitään varmaa emme siitä tiedä. Meidän arvelumme mukaan korkea jumalolento on aiheuttanut juuriaineen lepotilassa muutoksen antamalla henkensä ja voimansa virrata sen johonkin määrättyyn osaan. Tämä jumalolento ei kuitenkaan ole meidän aurinkokuntamme jumala, vaan joku häntä vielä paljon suurempi olento. Hänen valtavan, uloshengitystä muistuttavan voimanvuodatuksensa vaikutuksesta syntyi juuriaineessa eli avaruuden eetterissä lukematon joukko pieniä pallomaisia kuplia. [Salaisessa opissa esitetään kuplat onteloina, joita Fohat kaivaa avaruuteen.] Nämä kuplat ovat aineen varsinaisia alkuatomeja, mutta ne eivät ole kemian eivätkä myöskään fyysisen maailman alkuatomeja, sillä ne kuuluvat paljon korkeampaan maailmaan. Ne, joita tavallisesti nimitetään atomeiksi, ovat näiden kuplien suuria yhdistelmiä, kuten myöhemmin tulemme näkemään.
Ennen aurinkokuntamme luomista oli jo olemassa näitä varsinaisia alkuatomeja — lukematon joukko pieniä kuplia, joita voitiin muovailla meidän tuntemamme aineen eli materian eri muotoihin. Aurinkojumala aloittaa luomistyönsä muodostamalla toiminta-alueensa kehän, joka on paljon suurempi kuin hänen tulevien planeettojensa radat. Tämän kehän sisällä hän synnyttää suunnattoman suuren pyörteen — pyörreliikkeen, joka vetää kaikki kuplat yhteen suureksi keskusmassaksi. Siten saadaan aineksia syntyvää nebuloosaa varten.
Tuohon pyörteeseen aurinkojumala lähettää perättäisiä voimanelvykkeitä, jotka kokoavat kuplia yhä monimutkaisemmiksi yhdistelmiksi ja muodostavat siten seitsemän maailmaa. Jokaisessa maailmassa on tiheydeltään erilaista ainetta, niin että ne läpäisevät toinen toisensa ja voivat siten kaikki olla samassa paikassa. Ensimmäisen voimanelvykkeen hän lähettää toiminta-alueensa kehän sisältämään suunnattomaan palloon kolmannen olemuspuolensa kautta. Silloin syntyy suuri joukko pienempiä pyörteitä, joista jokainen vetää puoleensa 49 kuplaa ja järjestää ne määrättyyn muotoon. Näin syntyneet pienet kuplaryhmät ovat sen maailman alkuatomeja, joka on luomisjärjestyksessä toinen edellä mainituista seitsemästä toisiinsa läpäisevästä maailmasta. Kaikkia kuplia ei kuitenkaan käytetä toisen maailman alkuatomien muodostamiseen, vaan jätetään niistä tarpeellinen määrä kuplaryhmiksi yhdistämättä, ja nämä siten vapaiksi ja erillään oleviksi jätetyt yksityiset kuplat ovat ensimmäisen eli korkeimman maailman alkuatomeja.
Aikaa myöten tulee toinen voimanelvyke, joka valtaa melkein kaikki 49-kuplaiset atomit. Se jättää niistä jäljelle ainoastaan toista maailmaa varten tarvittavan määrän ja vetää kaikki muut itseensä. Sitten se heittää ne taas ulos, niin että syntyy sellaisia pyörteitä, joissa jokaisessa on 2401 eli 49´49 eli 492 kuplaa. Nämä pyörteet ovat kolmannen maailman atomeja. Jonkin ajan kuluttua tulee kolmas voimanelvyke, joka samalla tavalla valtaa melkein kaikki 2401-kuplaiset atomit, vetää ne takaisin alkuperäiseen muotoonsa ja heittää ne taas ulos neljännen maailman atomeina, joissa jokaisessa on 493 kuplaa. Tämä tapahtuma toistuu, kunnes kuudes voimanelvyke on luonut seitsemännen eli alimman maailman atomit, joissa jokaisessa on 49 alkuperäistä kuplaa.
Seitsemännen maailman atomi on fyysisen maailman alkuatomi – ei kemian tuntema atomi, vaan alkuatomi, josta kaikki kemian atomit on muodostettu. Siten olemme kehityksessä tulleet suunnattoman suureen pyörivään palloon, nebuloosaan, jossa on seitsemän eri aineen perusolomuotoa eli -tyyppiä. Ne ovat muodostetut samanlaisista, mutta eri tiheysasteessa olevista kuplista. Kaikki nämä ainemuodot on sekoitettu toistensa kanssa yhteen, niin että joka puolella palloa on aina vähän kaikkia ainemuotoja. Tiheämmillä atomeilla on kuitenkin taipumus vetäytyä yhä enemmän keskipistettä kohti.
Seitsemäs impulssi, joka lähetetään aurinkojumalan kolmannesta olemuspuolesta, ei vedä fyysisiä atomeja ensin alkuperäiseen muotoonsa edellisten impulssien tavoin, vaan se muodostaa niistä heti määrättyjä yhdistelmiä. Siten luodaan joukko erilaisia elementtejä, joita voidaan sanoa alkuelementeiksi. Nämä alkuelementit yhdistetään niiksi erilaisiksi muodoiksi, jotka tiede tuntee kemiallisina alkuaineina. Niiden luominen kestää pitkiä aikakausia, ja se tapahtuu määrätyssä järjestyksessä erilaisten voimien yhteisvaikutuksen avulla. Sir William Crookes esittää sen hyvin tarkasti The Genesis of the Elements -nimisessä teoksessaan. Alkuaineiden luominen ei ole nykyään vielä loppuun suoritettu. Mikäli tiedämme, on uraani viimeksi valmistunut ja raskain tuntemistamme alkuaineista, mutta tulevaisuudessa syntyy varmasti vielä monimutkaisemmin muodostuneita alkuaineita.
Tiheytyminen jatkui yhä pidemmälle, kunnes nebuloosa vähitellen muuttui hehkuvaksi. Se jäähtyi vähitellen ja tuli nopean pyörimisensä vaikutuksesta suureksi litteäksi levyksi. Tämä levy särkyi renkaiksi, jotka jatkoivat pyörimistään keskusmassan ympäri, kuten nykyään pienemmässä mittakaavassa Saturnuksen renkaat pyörivät Saturnuksen ympäri. Sen kehityskauden sarastaessa, jolloin alettiin tarvita kiertotähtiä, synnytti Jumala jokaisessa renkaassa pyörteen, joka veti itseensä suuren osan renkaassa olevasta aineesta. Aineosasten yhteentörmäysessä syntyi lämpöä, joten uusi kiertotähti tuli ensin pitkiksi ajoiksi hehkuvaksi kaasumassaksi, joka alkoi vähitellen yhä enemmän jäähtyä, kunnes se vihdoin tuli sopivaksi sellaisen elämän näyttämöksi kuin maapallollamme nykyään on.
Melkein kaikki aine, joka muodosti aurinkokuntamme seitsemän toinen toisensa läpäisevää maailmaa, keskittyi syntyviin kiertotähtiin, joten jokaisessa niissä on nyt kaikkiin eri tiheysasteisiin kuuluvaa ainetta. Maa ei ole ainoastaan alimman maailman atomeista eli fyysisestä aineesta muodostunut pallo, vaan siinä on myös kuudennen, viidennen, neljännen, kolmannen ja toisen maailman ainetta. Kaikki, jotka ovat tutkineet luonnontieteitä, tietävät varsin hyvin, että aineen pienimmät osaset eivät edes kovimmissakaan aineissa kosketa toisiansa. Niiden välinen etäisyys on paljon suurempi kuin niiden oma koko. Siksi kaikkien toisten maailmoiden atomeilla fyysisessä aineessakin on kylliksi tilaa, jossa voivat olla ja liikkua vapaasti sekä fyysisten atomien välissä että niiden ympärillä. Tästä johtuu, että tämä maapallo, jonka pinnalla elämme, ei ole ainoastaan yksi maailma, vaan että siinä on seitsemän maailmaa, jotka kaikki läpäisevät toinen toisensa, vain sillä pienellä erotuksella, että hienommat ainemuodot ulottuvat kauemmaksi pallon keskipisteestä kuin karkeammat.
Voidaksemme helpommin puhua näistä seitsemästä maailmasta olemme antaneet niille jokaiselle oman nimensä. Ensimmäistä sanomme jumalalliseksi eli Jumalan maailmaksi, vaikka se ei oikeastaan mitään nimeä tarvitse, koska ihminen ei ole sen kanssa välittömässä yhteydessä. Toista nimitämme monadimaailmaksi, koska siellä ovat ne jumalallisen elämän kipinät, joita sanomme ihmismonadeiksi. Näitä kahta ensimmäistä maailmaa emme nykyään edes kehittyneimmälläkään selvänäöllä kykene ollenkaan tutkimaan. Kolmatta maailmaa, jonka atomeissa on 2401 kuplaa, nimitämme hengenmaailmaksi, koska ihmisessä oleva korkein henki on siellä. Intuitiivimaailma [Intuitiivimaailma on välittömän tajunnan maailma. Aikaisemmassa teosofisessa kirjallisuudessa nimitetään sitä buddhiseksi tasoksi.] on neljäs, sieltä saavat alkunsa meidän korkeimmat intuitiomme. Viides on mentaalimaailma [äly- eli ajatusmaailma], jonka aineesta ihmisen ajatuskyky on luotu. Astraalimaailma [tunne- eli halumaailma] on kuudes järjestyksessä, ihmisen tunteet synnyttävät sen aineessa värähtelyjä. Keskiajan alkemistit nimittivät sitä astraalimaailmaksi, koska sen aine näyttää karkeamman fyysisen aineen yhteydessä loistavalta tähtivalolta. Seitsemäs maailma on muodostettu siitä ainelajista, jota eri muodoissa näemme kaikkialla ympärillämme. Tätä seitsemättä maailmaa sanotaan fyysiseksi maailmaksi.
Aine, josta nämä kaikki toisensa läpäisevät ja läpituntevat maailmat on muodostettu, on olemukseltaan samaa, mutta se on eri maailmoissa järjestetty eri tavalla ja on tiheydeltään erilaista. Sen tähden värähdysnopeudetkin, joilla nämä eri ainemuodot tavallisesti värähtelevät, ovat eri suuruiset. Ne muodostavat pitkän värähtelyasteikon, jossa oktaavien luku on hyvin suuri. Fyysinen aine värähtelee määrätyissä alemmissa oktaaveissa ja tunneaine niitä seuraavien korkeampien oktaavien ryhmässä, älyaine värähtelee vielä korkeammissa oktaaveissa jne.
Näillä maailmoilla on jokaisella, ei ainoastaan oma aineenperusolomuotonsa, vaan myös näiden muotojen omat yhdistelmänsä omat alkeisolionsa [substanssi]: me jaamme ne joka maailmassa seitsemään luokkaan niiden molekyylien värähtelynopeuden perusteella. Tavallisesti, mutta ei aina, hitaampi värähtely edellyttää suurempaa molekyyliä, sellaista, jonka lähinnä korkeampaan ainemuotoon kuuluvien pienempien molekyylien yhdistelmä muodostaa. Lämpö lisää molekyylien kokoa saattamalla niiden värähtelyn nopeammaksi ja suuremmaksi. Molekyyli siis laajenee lämmön vaikutuksesta ja saa vihdoin niin suuren laajuuden, ettei se pienempien molekyylien yhdistelmä, joka juuri muodostaa tuon lämmön vaikutuksesta laajenevan molekyylin, enää pysykään koossa, vaan hajoaa. Silloin molekyyli särkyy ja muuttuu lähinnä korkeampaan olomuotoon. Fyysinen maailma voidaan aineensa tiheyden puolesta jakaa seitsemään osaan. Näiden eri osien aineet ovat alimmasta eli karkeimmasta lukien kiinteät aineet, nesteet, kaasut, eetterit ja ylieetterit ja ali-atominen sekä atominen aine. Kaikki ainemuodot fyysisen maailman atomisessa osassa syntyvät siten, että alkuatomeja puristetaan yhteen määrätyiksi muodoiksi kokoamatta niitä ensin molekyyleiksi. Voimme verrata fyysisiä alkuatomeja Esimerkiksi pieniin kiviin. Liittämällä sellaisia pieniä kiviä yhteen määrätyiksi muodoiksi luodaan maailman atomisessa osassa erilaisia muotoja. Lähinnä seuraavassa eli ala-atomisessa osassa syntyy muotojen rakennusaine taas siten, että ensin liitetään määrätty luku noita pieniä kiviä, alkuatomeja, yhteen suuremmiksi kivimöhkäleiksi, molekyyleiksi, joissa jokaisessa on Esimerkiksi neljä, viisi, kuusi tai seitsemän pientä kiveä. Nämä kivimöhkäleet ovat sitten rakennuskiviä, ne ovat muotojen rakennusaineksia. Fyysisen maailman seuraavan osan aine muodostetaan edellisen osan kivimöhkäleistä liittämällä niitä määrätyllä tavalla yhteen suuremmiksi rakennuskiviksi jne.
Aine voidaan muuttaa kiinteästä olomuodosta nestemäiseen kasvattamalla sen molekyylien värähdysnopeutta niin paljon, että niiden muodostamat molekyyliyhdistelmät särkyvät, jolloin pienemmät molekyylit jäävät itsenäisiksi, yksinkertaisemmiksi molekyyleiksi. Kun mainitut molekyyliyhdistelmät ovat juuri kiinteän aineen molekyylejä ja pienemmät, yksinkertaisemmat molekyylit vastaavan nestemäisen aineen molekyylejä, niin kiinteä aine on siten molekyyliensä hajoamisen kautta siirtynyt nestemäiseen olomuotoon. Tätä hajoamistapahtumaa voidaan jatkaa, kunnes mikä tahansa fyysinen aine hajoaa fyysisen maailman alkuatomeiksi.
Kaikilla maailmoilla on omat asukkaansa, jotka aisteillaan kykenevät vastaamaan omassa maailmassaan oleviin värähtelyihin. Fyysisessä maailmassa elävä ihminen näkee, kuulee ja tuntee häntä ympäröivässä fyysisessä maailmassa olevien värähtelyjen kautta. Fyysinen maailma ei kuitenkaan ole ainoa maailma, joka häntä ympäröi, sillä astraali-, mentaali- ja muut maailmat tunkevat tämän tiheämmän maailman läpi, ja ympäröivät häntä kaikkialla, vaikka hän ei tavallisesti siitä mitään tiedä, koska hänen aistinsa eivät kykene vastaamaan noiden hienompien maailmojen aineen värähtelyihin, samoin kuin ei fyysinen silmäkään kykene vastaanottamaan ultravioletin valon säteitä. Kuitenkin tieteelliset tutkimukset osoittavat näiden säteiden olemassaolon.
Tunnemaailman asukas voi olla aivan samassa paikassa kuin fyysisenkin maailman olento, mutta he eivät tiedä mitään toisistaan, eivätkä he myöskään millään tavalla ole toistensa esteenä liikkuessaan. Sama pätee myös kaikkiin muihin maailmoihin nähden. Korkeammat maailmat ovat aina meidän ympärillämme ja aivan yhtä lähellä kuin tämä fyysinenkin maailma, jonka näemme. Niiden asukkaat kulkevat meidän lävitsemme ja ympärillämme, ilman ettei meillä ole siitä mitään tietoa.
Koska olemme nykyään sillä kiertotähdellä, jota nimitetään Maaksi, niin käsittelemme tässä ainoastaan niitä korkeampia maailmoja, jotka ovat yhteydessä Maan kanssa. Kun siis nyt edempänä puhun Esimerkiksi tunnemaailmasta, tarkoitan sillä ainoastaan meidän maapallomme sitä osaa, joka on kokoonpantu tunneaineesta, enkä — kuten tähän asti — koko aurinkokunnan tunnemaailmaa. Tämä maan tunneaineen muodostama osa on myös pallo. Se on aivan samassa paikassa kuin tämä näkyvä fyysinen maailmakin, mutta koska sen aine on kaikkea fyysistä ainetta paljon keveämpää, se ulottuu joka suunnalle avaruuteen paljon kauemmaksi kuin maan ilmakehä. Se ulottuu lähes maan ja kuun keskivälille, niin että se melkein koskettaa kuun tunneaineen muodostamaa palloa kuun ollessa lähimpänä maata. Samoin tulen käyttämään ’älymaailma’-nimitystä siitä vielä suuremmasta älyaineen muodostamasta pallosta, jonka keskipisteenä on meidän fyysinen maapallomme. Kun puhumme vielä korkeammista maailmoista, tarkoitamme vielä suurempia palloja, niin suuria, että ne koskettavat aurinkokuntamme toisten kiertotähtien vastaavia palloja. Meidän ruumiimmekin on osittain muodostettu niiden hienompiaineisten suurten pallojen aineesta, jotka kuuluvat Maahan, ja nämä pallot kiertävät yhdessä näkyvän fyysisen osansa kanssa auringon ympäri. Lukijan tulisi tottua ajattelemaan maata tällaisena toistensa läpäisevien maailmoiden massana — eikä ainoastaan niiden keskipisteessä olevana verrattain pienenä pallona.
IV
Elämän kehitys
Kaikki ne voimasysäykset, jotka loivat nuo toinen toisensa läpäisevät maailmat, ovat tulleet Jumalan kolmannesta olemuspuolesta. Sen tähden tätä olemuspuolta sanotaan elämänantajaksi. Kristillinen sanontatapa ilmaisee sen lauseella: "Henki liikkui vetten päällä." Teosofisessa kirjallisuudessa näitä voimasysäyksiä pidetään yhtenä kokonaisuutena, jota sanotaan ensimmäiseksi uloshengitykseksi.
Kun maailmat olivat valmistuneet ja useimmat kemialliset alkuaineet jo olivat olemassa, tapahtui toisen elonvirran ulosvuodatus eli toinen uloshengitys. Se tuli Jumalan toisesta olemuspuolesta ja toi mukanaan yhteensovittelukyvyn, muotojen rakentamisvoiman. Se tuli kaikkiin maailmoihin, niihin maailmoihin, jotka nähdäksemme olivat alkuainemaailmoja. Se yhdisti nämä alkuaineet elimistöiksi, joita se sitten alkoi elähdyttää, luoden siten seitsemän luontokuntaa. Teosofia jakaa luonnon seitsemään luontokuntaan, koska se erottaa ihmisen eläinkunnasta ja ottaa lukuun myös useita sellaisia kehitysasteita, joita fyysisellä silmällä ei voida havaita. Näille viimeksi mainituille teosofia antaa saman nimen, kuin keskiaika niille antoi, nimittäin "elementaalikunnat".
Jumalallinen elämä virtaa alas aineeseen ylhäältäpäin, tai oikeammin sanoen, sisältäpäin ulos aineeseen. Sen koko kulkema rata voidaan ajatella käsittävän kaksi kehityskautta: asteittaisen yhä karkeampaan ja karkeampaan aineeseen verhoutumisen ja niiden toimintavälineiden perättäisen poisheittämisen, joihin tämä elämä on verhoutunut. Ensimmäinen kehitysaste, jolloin elämän toimintavälineitä voidaan tieteellisesti [Okkultisesti.] havaita, on mentaalinen. Tämän asteen elämä saavuttaa viidennessä maailmassa, lukien hienommasta karkeampaan. Käytännöllisessä teosofian opiskelussa mentaalimaailma jaetaan mukavuussyistä kahteen osaan, joita nimitämme korkeammaksi ja alemmaksi mentaalimaailmaksi. [Alempaa mentaalimaailmaa voidaan sanoa myös ajatusmaailmaksi.] Korkeampi käsittää mentaalimaailman kolme hienompiaineista ja alempi neljä karkeampiaineista osaa. Jumalan toisen uloshengityksen synnyttämä elonvirta tultuaan korkeampaan mentaalimaailmaan vetää yhteen siellä olevia eetterisiä alkuaineita ja rakentaa niistä itselleen muotoja, joihin se asettuu elämään. Tunkeuduttuaan erilaisten muotojen kautta koko ajan yhä alaspäin elonaalto vihdoin pitkän kehityskauden jälkeen samaistaa itsensä niiden muotojen kanssa, joihin se on itsensä korkeammassa mentaalimaailmassa verhonnut. Sen sijaan että se vain jonkin aikaa eläisi noissa muodoissa ja käyttäisi niitä, se oppii yhdistämään ne itseensä ja jää niihin. Elonaalto on silloin ensimmäisenä elementaalikuntana. Sellaisena se laskeutuu yhä edelleen alaspäin verhoutuakseen vielä alemman maailman muotoihin. Kun se on saavuttanut tämän kehitysasteen, nimitämme sitä toiseksi elementaalikunnaksi. Se elämä, joka elähdyttää tätä toista elementaalikuntaa, on siis kotoisin korkeammasta mentaalimaailmasta, ensimmäisestä elementaalikunnasta, sitä vastoin ne toimintavälineet, joiden kautta tämän toisen elementaalikunnan elämä ilmenee, ovat muodostettu alemman mentaalimaailman aineesta.
Suunnilleen yhtä pitkän kehityskauden jälkeen näemme alaspäin kulkevan elonaallon toistavan saman tapahtuman. Elämä samaistaa taas itsensä niiden muotojen kanssa, joita se elähdyttää, niin että se kykenee laskeutumaan astraalimaailmaan ja elähdyttämään sen ainetta. Tällä kehitysasteella nimitämme elonaaltoa kolmanneksi elementaalikunnaksi.
Me käytämme näistä muodoista puhuessamme sanoja hienompi ja karkeampi, sen mukaan miten ne suhtautuvat toisiinsa, mutta ne ovat kuitenkin kaikki suunnattoman hienompia kuin hienoinkin aine fyysisessä maailmassa. Jokainen noista kolmesta elementaalikunnasta on luontokunta, ja ne ovat elonmuotojensa puolesta yhtä moninaiset kuin meidän tuntemamme eläin- ja kasvikunnat. Elähdytettyään pitkien aikakausien kuluessa kolmannen elementaalikunnan muotoja alkaa elämä taas samaistaa itsensä näidenkin muotojen kanssa, niin että se kykenee laskeutumaan vielä alemmaksi ja elähdyttämään kivikunnan eetterisiä osia. Kivikunnassakin on nimittäin elämää aivan samoin kuin eläin- ja kasvikunnassa, vaikka siinä se on sellaisessa tilassa, ettei se voi ilmetä yhtä vapaasti kuin jälkimmäisissä. Metallien kehittyessä alaspäin kulkeva elonaalto vaikuttaa siten, että elämä samaistaa itsensä fyysisen maailman eetterisiin muotoihin. Näiden muotojen kautta se elähdyttää sitä metallien kiinteämpää ainetta, jonka me voimme aisteillamme havaita.
Kivikuntaan emme lue ainoastaan metalleja, vaan myös nesteet, kaasut ja useat eetteriset aineet, joita länsimainen tiede ei tunne. Kaikki aine, jonka tunnemme, on elävää ja yhtämittaisen kehityksen alaista. Kun elonaalto on saavuttanut kivikunnan tiheimmän aineen, päättyy alaspäin kulkeva virta ylöspäin pyrkivään liikkeeseen. Uloshengitys loppuu ja sisäänhengitys alkaa.
Kun elämä kivikunnassa on kehittynyt suunnitelman mukaiseen täydellisyyteen, se vetäytyy takaisin astraalimaailmaan ja vie mukanaan kaikki fyysisessä maailmassa hankkimansa kokemukset. Tällä kehitysasteella se elähdyttää kasvikuntaa ja alkaa ilmetä selvemmin. Tällä asteella sitä tavallisesti jo pidetäänkin elämänä — kasvielämänä sen erilaisissa muodoissa. Vielä myöhemmällä kehitysasteella ylöspäin kulkeva elonaalto jättää kasvikunnan ja siirtyy eläinkunnan elähdyttäjäksi. Silloin elonaalto nousee alempaan mentaalimaailmaan, ja jotta siihen kuuluva elämä voisi yhä edelleen käyttää fyysistä ainetta, eläimen ruumista, sen täytyy vaikuttaa siihen välillä olevan astraaliaineen välityksellä, mutta tuo astraaliaine ei enää kuulu sen ryhmäsieluun, sillä se on eläinyksilön oma yksilöllinen astraaliruumis, josta tuonnempana annetaan tarkempi selitys.
Elämä viipyy kaikissa näissä maailmoissa meidän aikakäsityksemme mukaan suunnattoman kauan. Se läpikäy määrätyn kehityksen, alkaen meidän maailmassamme alemmista ilmenemismuodoista ja päättyen korkeimpiin. Esimerkiksi kasvikunnassa elonvoima alkaa ruoho- ja sammallajien luomisesta ja päättyy komeiden puiden elähdyttämiseen. Eläinkunnassa se alkaa pienistä mikroskooppisista eläimistä ja päättyy kauneimpiin imettäväisiin.
Koko edellä kuvattu tapahtuma on yhtämittaista kehitystä alemmista muodoista korkeampiin, yksinkertaisemmista monimutkaisemmin yhdistettyihin. Ensin kehittyy elämä ja sitten vasta sen muoto. Elon toiminnan jatkuessa muodot lopullisesti kehitetään täydellisyyteensä, jotta niistä tulisi sopivia toimintavälineitä yhä eteenpäin kulkeville elonaalloille. Noustuaan eläinkunnassa mahdollisimman korkealle kehitystasolle elämä voi siirtyä ihmiskuntaan tavalla, jonka kohta selitämme.
Jos ulosvuodatetussa elonvirrassa olisi ainoastaan yksi sellainen edellä esitetty elonaalto, joka vierii luontokunnasta toiseen, niin ei olisi myöskään muita kuin ainoastaan yksi luontokunta kerrallaan. Jumala lähettää kuitenkin yhtä mittaa noita elonaaltoja, niin että niitä on useita yhtaikaa toiminnassa. Ihmiskunta edustaa yhtä tällaista elonaaltoa, mutta meidän vieressämme huomaamme toisen aallon, joka elähdyttää eläinkuntaa, — aallon, joka on lähtenyt jumaluudesta yhtä aikakautta myöhemmin kuin nykyinen ihmiskunta. Kasvikunta edustaa kolmatta ja kivikunta neljättä aaltoa. Salatieteilijät tietävät, että ympärillämme on vielä kolme elementaalikuntaa, jotka edustavat viidettä, kuudetta ja seitsemättä elonaaltoa. Ne ovat kaikki perättäisiä elonaaltoja siinä suuressa elonvirrassa, joka lähtee Jumalan toisesta olemuspuolesta.
Meillä on tässä siis kehityskaava, jonka mukaan jumalallinen elämä verhoutuu yhä syvemmälle aineeseen voidakseen aineen välityksellä vastaanottaa eri maailmoissa olevia värähtelyjä. Aineeseen verhoutumisen avulla elämä saa ulkoapäin vaikutteita, jotka vähitellen synnyttävät siinä vastaavia värähtelyjä. Myöhemmin se oppii itse aikaansaamaan noita värähtelyjä ja tulee siten olennoksi, jolla on henkisiä voimia ja ominaisuuksia.
Me oletamme, että tämä elonvirta lähti alkujaan Jumalasta niin kaukaisina aikoina, ettei meillä niiden pituudesta ole mitään käsitystä. Oletamme myös, että elonvirta oli ensin yhtenäinen, vaikka kun sen huomaamme intuitiivimaailmasta käsin elähdyttävän mentaalimaailman hienommista aineista muodostettuja ruumiita, se ei enää olekaan suuri yhtenäinen maailmansielu, vaan siinä on useita sieluja. Ajatelkaamme yhtenäistä ja yhdenlaatuista ulosvirtausta ja kuvitelkaamme sitä suunnattoman laajana sieluna, joka on kehityskaaren alkupäässä. Siinä kohdassa, jossa elonvirta on päässyt ihmiskuntaan, tämä yksi suuri sielu on jakautunut miljooniksi verrattain pieniksi, yksilöllisiksi ihmissieluiksi. Näiden kahden äärimmäisyyden välillä on välimuoto: suunnaton maailmansielu on jakautunut, mutta siinä ei vielä ole tapahtunut äärimmäistä alajaotusta.
Jokainen ihminen on sielu toisin kuin jokainen eläin ja jokainen kasvi. Ihmissielu voi ilmetä fyysisessä maailmassa ainoastaan yhden ruumiin kautta, sitä vastoin eläinsielu elähdyttää yhtaikaa useita eläimiä ja kasvisielu koko suurta kasvitaimien joukkoa. Esimerkiksi yksi leijona ei ole erityinen olennonyhteys samassa merkityksessä kuin ihminen. Kun ihminen kuolee — kun hän sieluna jättää fyysisen ruumiinsa, hän on edelleen oma itsensä, hän on kuten ennen kuolemaansakin kaikista muista erillään oleva olento. Kun leijona kuolee, sen sielu virtaa takaisin siihen massaan, josta se oli lähtenyt — massaan, joka yhtaikaa lähettää sieluja useihin leijoniin. Sellaista massaa nimitämme ryhmäsieluksi.
Suuri joukko leijonia — sanokaamme sata leijonaa — kuuluu yhteen ryhmäsieluun. Jokainen leijona omistaa sadasosan ryhmäsielusta. Se on siis fyysisen elämänsä aikana erityinen sielu, mutta se ei ole yksilö, joka kuolemansa jälkeen elää erillään muista leijonista.
Vertauksen avulla tämä asia voitaneen ymmärtää paremmin. Ajatelkaamme, että ryhmäsielu on ikään kuin saavissa oleva vesi ja että sata leijonanruumista on sata vesilasia. Kun saavista kaadetaan vettä laseihin, saadaan leijonan ryhmäsielusta erityisiä sieluja, jotka ovat sekä ryhmäsielusta että toisistaan erillään, kuten vesilasissa oleva vesi on erillään sekä saavissa että muissa laseissa olevasta vedestä.
Nyt jokaiseen vesilasiin voidaan sekoittaa jotakin erityistä väriä tai tuoksua. Tämä erityinen väri tai tuoksu edustaa niitä ominaisuuksia, jotka ryhmäsielusta erillään olevassa leijonan sielussa kehittyvät elämänkokemusten kautta. Veden kaataminen lasista takaisin saaviin kuvaa leijonan kuolemaa. Väri tai tuoksu sekoittuu koko saavissa olevaan vesimäärään ja menettää tietysti paljon siitä voimastaan, joka sillä pienessä vesilasissa ollessaan oli. Ne ominaisuudet, jotka jonkin leijonan kokemusten kautta kehittyvät, jaetaan siten koko ryhmäsielulle, johon leijona kuuluu.
Voimme taas täyttää lasin samasta saavista otetulla vedellä, mutta emme koskaan voi saada siihen juuri sitä samaa vettä, joka oli lasissa edellisellä kerralla, koska se jo on päässyt sekoittumaan muuhun veteen. Jokainen lasillinen vettä, joka myöhemmin otetaan saavista, sisältää jälkiä saaviin aikaisemmin kaadettujen lasillisten väreistä ja tuoksuista. Samoin tulevat yhden leijonan kehittämät ominaisuudet yhteisiksi kaikille niille leijonille, jotka myöhemmin syntyvät samasta ryhmäsielusta.
Siinä on synnynnäisten vaistojen selitys. Siksi ankanpoikanen, jonka kana on munasta hautonut, syöksyy veteen ajattelematta miten uidaan. Sen tähden kananpoikaset pakenevat jo haukan varjon nähdessään. Sen tähden keinotekoisesti munasta haudottu lintu, joka ei milloinkaan ole linnunpesää nähnyt, osaa rakentaa itselleen pesän kuten pesässä kasvaneet samaan lajiin kuuluvat muutkin linnut pesänsä rakentavat.
Kehityksen alemmilla asteilla sama ryhmäsielu elähdyttää suunnattoman joukon ruumiita — useita miljoonia, jos esimerkiksi pienemmät hyönteiset ovat kysymyksessä. Niiden ruumiiden luku, joita sama ryhmäsielu elähdyttää, vähenee sitä mukaa kuin tulemme eläinkunnan korkeampiin lajeihin, ja samalla myös erot eri eläinyksilöjen välillä suurenevat.
Siten ryhmäsielu vähitellen jakautuu yhä useampiin osiin. Palatkaamme takaisin vesisaavista otettuun vertaukseen. Jos saavista otetaan lasillinen toisensa jälkeen, ja ne, jotka kaikki saavat jonkin määrätyn värin, niin kun nämä lasilliset taas kaadetaan takaisin saaviin, koko saavin sisältö saa yhä vahvemman värin.
Saavissa oleva vesi ei kuitenkaan tule aivan tasaisesti samanväriseksi, sillä kun määrätyn värin saaneet lasilliset kaadetaan aina samaan paikkaan ja toisen värin saaneet toiseen paikkaan; saavissa olevan veden toinen puoli tulee vähitellen toisen väriseksi kuin toinen puoli, joten aivan huomaamatta muodostuu pystysuora raja, joka vähitellen tihenee erottavaksi seinäksi. Nyt meillä on saavissa vasen ja oikea puoli. Kaikki lasilliset, jotka sinne nyt kaadetaan, kaadetaan takaisin samaan puoleen, josta ne ovat otetutkin.
Näiden eri puolien erilaisuus tulee vihdoin niin suureksi, ettei neste toisessa puolessa enää olekaan samaa kuin toisessa. Käytännössä katsottuna meillä on silloin kaksi saavia. Kun ryhmäsielussa syntyy tällainen tila, koko ryhmäsielu jakautuu kahtia. Ryhmäsielut tulevat aina sitä mukaa pienemmiksi, kuin niiden kokemukset lisääntyvät, mutta ne tulevat samalla myös monilukuisemmiksi, kunnes yksilöllinen ihmissielu syntyy. Se ei mene takaisin mihinkään ryhmäsieluun, vaan jää erilleen kaikista muista sieluista.
Yksi elonaalto tekee eläväksi koko luontokunnan, mutta kaikki ryhmäsielut tässä elonaallossa eivät kulje tuon luontokunnan kautta aina alusta loppuun asti. Ryhmäsielu, joka on elähdyttänyt jotakin puulajia, sivuuttaa eläinkuntaan siirtyessään sen alemmat kehitysasteet, joten se ei tule elähdyttämään hyönteisiä tai matelijoita, vaan aloittaa eläinkunnassa kehityskautensa alemmilla kehitysasteilla olevista nisäkkäistä. Sellaiset ryhmäsielut elähdyttävät hyönteisiä ja matelijoita, jotka syystä tai toisesta ovat jättäneet kasvikunnan jo paljon alemmalla kehitystasolla ollessaan, kuin millä puiden ryhmäsielut nykyään ovat.
Ryhmäsielut jakautuvat seitsemään suureen tyyppiin sen perusteella, minkä Jumalan palvelijan eli planeettahengen kautta heidän elämänsä on Jumalasta lähtenyt. Nämä tyypit voidaan selvästi erottaa kaikissa luontokunnissa. Ne perättäiset muodot, joihin kukin tyyppi pukeutuu, muodostavat yhtenäisen kehitysasteikon. Erilaiset elementaaliset olennot, mineraalit, kasvit ja eläimet jakautuvat vastaaviin tyyppeihin ja kehittyvät kukin omaa kehityslinjaansa pitkin. Elämä ei voi siirtyä toisesta tyypistä toiseen.
Mitään erityistä luetteloa eläimistä, kasveista ja mineraaleista ei ole vielä tehty näiden tyyppien mukaan, mutta varmaa on, että elämä, joka elähdyttää jotakin määrätyn tyyppistä mineraalia, ei milloinkaan elähdytä toiseen tyyppiin kuuluvaa, vaikka samassa tyypissä voikin olla erilaisia muunnelmia. Kasvi- ja eläinkuntaan siirtyessään elämä ottaa elähdyttääkseen ainoastaan määrätyn muotoisia kasveja ja eläimiä eikä muita. Kun se vihdoin aikojen kuluttua saavuttaa ihmisasteen, se yksilöityy ainoastaan sen tyypin ihmiseksi, johon se alemmissa luontokunnissa on kuulunut, eikä siis siirry toiseen tyyppiin.
Yksilöityminen tapahtuu siten, että määrätyn eläinyksilön sielu nousee ryhmäsielunsa kehitystasoa niin paljon korkeammalle, ettei se enää voi palata siihen. Tällainen yksityisen eläinsielun kohoutuminen voi tapahtua ainoastaan niissä eläimissä, joiden aivot ovat tarpeeksi kehittyneet. Eläimet tavallisesti saavuttavat sellaisen mentaalisen kehityksen joutuessaan läheisempään kosketukseen ihmisen kanssa. Yksilöityminen on sen tähden mahdollinen yleensä vain kotieläimille eikä niillekään kaikille, vaan ainoastaan määrätyille lajeille. Eri eläinlajit edustavat seitsemää eri tyyppiä. Koira, kissa, elefantti, apina jne. ovat eri tyyppien edustajia. Villit eläimet voidaan kaikki ryhmitellä seitsemään eri kotieläinlajiin johtavaan tyyppiin eli perusmuotoon. Kettu ja susi kuuluvat samaan perusmuotoon kuin koira, sitä vastoin leijonan, tiikerin ja leopardin kehityslinja kulkee kotikissaan. Edellä mainittu ryhmäsielu, joka elähdytti sata leijonaa, jakautuu myöhemmällä kehitysasteella ehkä viiteen ryhmäsieluun, joista jokainen elähdyttää kahtakymmentä kissaa.
Elonaalto on joka luontokunnassa pitkän aikakauden. Me elämme nyt lähellä sellaisen aikakauden keskikohtaa, olemme kulkeneet vain vähän sen yli. Yksilöitymiset tapahtuvat tavallisesti tällaisten aikakausien loppupuolella, ja sen tähden olosuhteet eivät nykyään olekaan yksilöitymiselle suotuisat. Vain välillä voidaan huomata harvinaisia yksilöitymistapauksia sellaisten eläinten keskuudessa, jotka ovat kehityksessään huomattavan paljon muiden samaan lajiin kuuluvien edellä. Vain läheinen yhteys ihmisen kanssa voi aikaansaada sellaisen tuloksen. Eläin, jota kohdellaan ystävällisesti, kehittää itsessään uskollista rakkautta ihmisystäväänsä kohtaan, ja koettaessaan ymmärtää sekä noudattaa hänen toivomuksiaan sen mentaaliset kyvyt kehittyvät. Ihmisen tunteet ja ajatukset vaikuttavat eläimeen ja auttavat sitä pääsemään korkeammalle kehitystasolle. Suotuisissa olosuhteissa eläimen tunne- ja ajatuselämä kehittyy niin korkealle, että eläimessä oleva ryhmäsielun osa kohoaa kokonaan ryhmäsielun yläpuolelle. Se voi nousta niin korkealle, että se kykenee yhtymään Jumalan ensimmäisestä olemuspuolesta tulevaan elonvirtaan. Tämän kolmannen elonvirran ulosvuodatus ei ole edellisten kaltainen. Ensimmäisessä ja toisessa ulosvuodatuksessa valtavat elonaallot laskeutuivat yhtaikaa tuhansien ja miljoonien yli, mutta kolmannen elonvirran laskeutuminen tapahtuu pienin erin sitä mukaa kuin yksilöt ovat valmiita vastaanottamaan sen. Tämä kolmas elonvirta on jo aikaisemmin laskeutunut aina intuitiivimaailmaan asti, mutta sieltä se ei laskeudu alemmaksi, ennen kuin eläinsielu mentaalimaailmassa hypähtää sitä kohti. Samana silmänräpäyksenä kolmas elonvirta sinkauttaa alas elämänkipinän, joka yhtyy eläinsieluun. Silloin ’minä’ syntyy korkeammassa mentaalimaailmassa. Tämä minä on pysyväinen yksilö — pysyväinen koko sen myöhemmän pitkän kehityskauden, jonka aikana ihminen nousee takaisin siihen jumalalliseen ykseyteen, josta hän alkujaan lähti. Ryhmäsielusta irtautunut sielunosa muodostaa tuon minän, ja ylhäältä intuitiivimaailmasta laskeutunut jumalallinen kipinä elähdyttää sen. Voidaan sanoa, että tämä kipinä on ryhmäsielun koko varhaisemman kehityksen aikana liidellyt sen yläpuolella monadimaailmassa, kykenemättä aikaansaamaan yhteyttä sen kanssa, ennen kuin sitä vastaava ryhmäsielun osa on tarpeeksi korkealle kehittynyt. Tämä ryhmäsielusta irtautuminen ja erillään olevan pysyväisen minun syntyminen muodostavat sen erotuksen, joka on alimmalla kehitystasolla olevan ihmisen ja korkeimmalla kehitysasteella olevan eläimen välillä.
V
Ihmisen sielun ja ruumiin rakenne
Ihminen on sisimmältä olemukseltaan kipinä monadimaailmassa [Annie Besantin ehdotuksen mukaan on eri tasoista tähän asti käytettyjen vanhojen nimien asemasta otettu uudet nimet seuraavasti:
]
Uudet nimet Vanhat nimet 1. Jumalan maailma aditaso 2. monadimaailma anupadakataso 3. hengenmaailma aatminen eli nirvaaninen taso 4. intuitiivimaailma buddhinen taso 5. mentaalimaailma mentaalitaso 6. astraalimaailma astraalitaso 7. fyysinen maailma fyysinen taso olevasta jumalallisesta tulesta. Tätä kipinää, joka on aina monadimaailmassa, nimitämme monadiksi. Ihmiskehityksen tähden monadi ilmenee alemmissa maailmoissa. Hengenmaailmassa se ilmenee kolminaisena henkenä. Sillä on kolme olemuspuolta, kuten Jumalalla on korkeammissa maailmoissa. Ensimmäinen näistä monadin kolmesta olemuspuolesta on aina hengenmaailmassa, ja me nimitämme sitä ihmisen hengeksi. Toinen olemuspuoli ilmenee intuitiivimaailmassa, ja me nimitämme sitä ihmisen intuitioksi. Kolmas ilmenee korkeammassa mentaalimaailmassa, ja me nimitämme sitä ihmisen älyksi. Nämä kolme olemuspuolta yhdessä muodostavat sen minän, joka elähdyttää ryhmäsielusta irtautuneen osan. Ihminen, joka todellisuudessa on monadimaailmassa asuva monadi, ilmenee siis korkeammassa mentaalimaailmassa minänä, ja hän ilmaisee kolmea olemuspuoltaan, nimittäin henkeä, intuitiota ja älyä, korkeamman mentaalimaailman aineista muodostetun toimintavälineensä kautta. Tätä toiminta välinettä nimitämme syyruumiiksi.
Ihminen on minä, niin kauan kuin hän on ihmiskehityksen asteella, ja tämä minä on juuri se, jota tavallisesti jokapäiväisessä puheessa sanotaan sieluksi. Hän elää ja pysyy kasvamista lukuun ottamatta samanlaisena yksilöitymisen hetkestä alkaen aina siihen asti, kunnes hän nousee ihmiskehityksen yläpuolelle ja kohoaa jumaluuteen. Ne elämän tapahtumat, joita sanomme syntymäksi ja kuolemaksi, eivät missään suhteessa vaikuta häneen; se elämä, jota tavallisesti pidetään ihmisen elämänä, on todellisuudessa vain yksi päivä hänen elämästään. Ruumis, jonka näemme syntyvän ja kuolevan, on ainoastaan puku, jonka hän ottaa päälleen suorittaessaan määrätyn osan kehityksestään.
Tämä näkyvä ruumis ei myöskään ole ainoa ruumis, johon hän on pukeutunut. Hän on itse korkeammassa mentaalimaailmassa ja hänen täytyy päästä alemman mentaalimaailman ja astraalimaailman kautta yhteyteen fyysisen maailman kanssa ennen kuin hän voi ottaa itselleen fyysisestä aineesta muodostetun toimintavälineen, fyysisen ruumiin. Kun hän haluaa laskeutua alas, hän muodostaa itselleen verhon ympärillään olevasta alemman mentaalimaailman aineesta, ja tätä verhoa nimitämme mentaali- eli ajatusruumiiksi. Tämä mentaaliruumis on hänen toimintavälineensä ajatusmaailmassa, sen avulla hän ajattelee kaikki konkreettiset ajatuksensa, sitä vastoin abstraktinen ajattelu on itse korkeammassa mentaalimaailmassa olevan minän ominaisuus. Sitten hän muodostaa itselleen toisen verhon astraalimaailman aineesta, ja tätä verhoa nimitämme astraaliruumiiksi [Tunne- eli hakuruumis]. Se on toimintaväline, jonka avulla hän himoitsee ja tuntee. Sen avulla hän voi myös ajatella itsekkyyden ja persoonallisten tunteiden värittämiä ajatuksia, sen ollessa yhteydessä mentaaliruumiin karkeampien osien kanssa. Vasta verhouduttuaan näihin välillä oleviin toimintavälineisiin hän voi päästä kosketukseen fyysisen lapsenruumiin kanssa ja voi syntyä tähän maailmaan, jonka me kaikki tunnemme. Hän elää sen elämän, jota tavallisesti sanotaan elämäksi, ja hän saa määrättyjä ominaisuuksia siinä tekemiensä kokemusten tuloksina. Hän läpikäy sitten tämän elämän loputtua, kun fyysinen ruumis on loppuun kulunut, päinvastaisessa järjestyksessä samat tapahtumat kuin alas laskeutuessaan. Hän riisuu yltään ruumiin toisensa jälkeen. Hän jättää ensiksi fyysisen ruumiinsa. Kun hän on sen jättänyt, hänen elämänsä keskipiste on astraalimaailmassa ja hän elää astraaliruumiissaan.
Fyysisen elämän aikana synnytetyt halut ja tunteet määräävät sen ajan pituuden, jonka hän viettää astraalimaailmassa. Jos niitä on paljon, astraaliruumiilla on paljon elinvoimaa, ja hän viettää pitkän ajan astraalimaailmassa, mutta jos niitä on vähän, astraaliruumiilla on vain vähän elinvoimaa, joten se loppuu pian, ja hän saa jättää tämänkin toimintavälineensä. Kun se on tehty, ihminen elää mentaaliruumiissaan. Mentaaliruumiin elinvoiman suuruus riippuu niistä ajatuksista, joita hän on tottunut ajattelemaan. Useimmiten hänen oleskelunsa alemmassa mentaalimaailmassa kestää hyvin kauan. Lopulta tulee kuitenkin se hetki, jolloin hän jättää mentaaliruumiinsakin ja siirtyy minänä omaan maailmaansa.
Hän ei ole täydellisesti tajuinen tässä korkeammassa mentaalimaailmassa, koska hän ei ole tarpeeksi kehittynyt. Mentaalimaailman hienompien aineiden värähtelyt ovat liian nopeita voidakseen vaikuttaa häneen mitenkään, samoin kuin ultraviolettisäteiden värähtelynopeus on liian suuri synnyttääkseen vaikutusta meidän silmiimme. Halu laskeutua alempaan maailmaan herää minän levon jälkeen, sellaiseen maailmaan, jonka värähtelyjä hän voi tajuta ja siten tuntea täydellisesti elävänsä. Hän laskeutuu näin taas alas tiheämpään aineeseen. Hän pukeutuu uudelleen mentaali-, astraali- ja fyysiseen ruumiiseen, mutta koska hänen aikaisemmat ruumiinsa ovat toinen toisensa jälkeen täydellisesti hajonneet alkuosiinsa, nämä hänen uudet toimintavälineensä eivät ole samat kuin edelliset, mistä johtuu myös, ettei hänellä fyysisessä elämässään ole minkäänlaisia muistoja aikaisemmista elämistään.
Fyysisessä maailmassa ihminen muistaa mentaaliruumiinsa avulla, mutta koska tämä mentaaliruumis on uusi, koska se on saatu vasta tähän maailmaan syntymisen yhteydessä, siinä ei luonnollisestikaan voi olla lainkaan muistoja niistä aikaisemmista elämistä, joiden kanssa se ei ole ollut missään kosketuksessa. Itse ihminen, hänen todellinen minänsä muistaa ne kaikki omassa maailmassaan, ja väliin sattuu, että joku muistelu tai muistojen aiheuttama vaikutus osittain painautuu alas hänen alempiin toimintavälineihinsä. Tavallisesti hän ei fyysisessä elämässään muista aikaisempien elämiensä kokemuksia, mutta hän tuo siinä kuitenkin esille niitä ominaisuuksia, jotka ovat hänessä kehittyneet noiden aikaisempien kokemusten vaikutuksesta. Sen tähden jokainen ihminen on sellainen, millaiseksi hän on tehnyt itsensä aikaisemmissa elämissään; jos hän on niissä kehittänyt itselleen hyviä ominaisuuksia, hänellä on niitä nyt; jos hän on kehityksensä laiminlyönyt ja jäänyt sen tähden heikoksi luonteeksi, hän on nyt samassa tilassa. Hän on itse luonut ne hyvät ja huonot ominaisuudet, jotka hänellä on syntyessään.
Koko aineellistumistapahtuman tarkoituksena on minän kehitys. Minä verhoutuu aineverhoihin, koska niiden kautta hän kykenee vastaanottamaan sellaisia värähtelyjä, joihin hän voi vastata ja jotka herättävät hänen uinuvat voimansa toimiviksi. Vaikka ihminen laskeutuu korkeudesta näihin alempiin maailmoihin, hän saa kuitenkin noista korkeammista maailmoista täydellisemmän tiedon ainoastaan juuri alaslaskeutumisensa kautta. Täydellisen tietoisuuden omaaminen jossakin maailmassa merkitsee sen maailman kaikkien värähtelyjen vastaanottamis- ja vastaamiskykyä. Tavallinen ihminen ei omaa täydellistä tietoisuutta vielä missään — ei edes tässä fyysisessä maailmassa, jonka hän luulee tuntevansa. Hän voi kuitenkin tulevaisuudessa kehittää tajuamiskykynsä täydelliseksi kaikissa noissa maailmoissa, ja juuri tällaisen kehittyneemmän tajuamiskyvyn avulla on saatu nämätkin tiedot, jotka tässä esitän.
Syyruumis on minän pysyväinen toimintaväline korkeammassa mentaalimaailmassa. Siinä on aineksia mentaalimaailman ensimmäisen, toisen ja kolmannen osan aineista. Tavallisen ihmisen syyruumis ei vielä toimi täydellisesti, sillä siinä on herätetty toimintaan ainoastaan ne aineosaset, jotka on saatu mentaalimaailman kolmannesta osasta. Syyruumiin hienommat aineosaset alkavat vähitellen yhä enemmän toimia sitä mukaa kuin minä pitkällisen kehityksensä aikana kehittää uinuvia mahdollisuuksiaan. Ainoastaan niiden täydellisten ihmisten syyruumiit, joita nimitämme adepteiksi, ovat nyt jo täysin kehittyneet. Selvänäöllä nähdään syyruumiin hieno aine, mutta sen kykenee näkemään vain se, joka osaa käyttää minän näköä.
On vaikeaa antaa täydellistä kuvausta syyruumiista, sillä siinä maailmassa tehdyt havainnot ovat korkeammat ja aivan erilaiset kuin meidän nykyisellä näkökannallamme tekemämme havainnot. Selvänäkijä voi siirtää fyysisiin aivoihinsa muiston syyruumiin ulkomuodosta, ja sen mukaan syyruumis on munan muotoinen ja se ulottuu noin puoli metriä ihmisen fyysisen ruumiin ympäri. Alkeellisella kehitysasteella olevan ihmisen syyruumis muistuttaa tyhjää kuplaa. Todellisuudessa sen sisällä on mentaalimaailman hienompaa ainetta, mutta kun tuo aine ei vielä ole toiminnassa, se on väritöntä ja läpinäkyvää. Kun kehityksessä edistytään, se herää kuitenkin vähitellen niiden värähtelyjen vaikutuksesta, jotka tulevat siihen alemmista ruumiista. Tämä tapahtuu hyvin hitaasti, koska ihmisen toiminta hänen kehityksensä aikaisemmilla asteilla on luonteeltaan sellaista, ettei se voi ilmetä niin hienossa aineessa kuin mitä korkeamman mentaalimaailman aine on. Kun ihminen saavuttaa sellaisen kehittyneisyyden, että hän kykenee syventymään aatteellisiin kysymyksiin tai tuntemaan epäitsekkäitä tunteita, hänen syyruumiinsa aine herää eloon.
Nämä värähtelyt näyttäytyvät syyruumiissa väreinä, niin ettei se olekaan enää läpinäkyvän kuplan näköinen, vaan näyttää vähitellen täyttyvän aineella, joka säteilee mitä kauneimpia ja hienoimpia värejä. Nämä värit edustavat määrättyjä henkisiä ominaisuuksia. Epäitsekkään hartauden aiheuttama värähtely ilmenee vaalean ruusunpunaisena, keltainen väri ilmaisee korkeita älyllisiä kykyjä, vihreä ilmaisee myötätuntoa, sininen uskonnollista antaumusta ja kirkas sinisenpunainen ylevää henkisyyttä. Nämä värit merkitsevät alemmissa ruumiissa samoja ominaisuuksia, mutta ne muuttuvat sitä karkeammiksi, himmeämmiksi ja vähemmän eloisiksi, mitä lähemmäksi tulemme fyysistä maailmaa.
Kehityksensä aikana alemmissa maailmoista ihminen usein liittää alempiin toimintavälineihinsä vähemmän toivottavia ominaisuuksia, sellaisia, jotka eivät sovellu hänen elämäänsä minänä, kuten esimerkiksi ylpeyttä, ärtyisyyttä ja aistillisuutta. Nämä, kuten muutkin vähemmän hyvät ominaisuudet, aikaansaavat kyllä värähtelyjä sekä astraali- että mentaalimaailman aineessa, mutta ainoastaan korkeammissa ainemuodoissa, joten ne eivät voi ilmetä syyruumiissa, joka on muodostettu ainoastaan kolmesta mentaalimaailman hienoimmasta ainemuodosta. Astraaliruumiin eri ainemuodot vaikuttavat voimakkaasti mentaaliruumiin ainemuotoihin, mutta ne vaikuttavat ainoastaan vastaaviin ainemuotoihin eivätkä voi vaikuttaa muihin. Sen tähden ainoastaan ne astraaliruumiissa olevat värähtelyt, jotka ovat astraaliruumiin kolmessa hienoimmassa ainemuodossa, voivat vaikuttaa syyruumiiseen, ja nämä värähtelyt edustavat ainoastaan hyviä ominaisuuksia.
Siitä johtuu, että ihminen voi kehittää pysyvässä minässään ainoastaan hyviä ominaisuuksia. Vähemmän hyvät ominaisuudet, joita hän kehittää astraali- ja mentaaliruumiissaan, ovat häviäviä. Ne heitetään pois sitä mukaa kuin ihminen kehittyy, sillä pidemmälle kehittyessään hänessä ei enää ole sellaista ainetta, jossa nuo hyvät ominaisuudet voisivat ilmetä. Raakalaisen syyruumis näyttää tyhjältä ja värittömältä, sitä vastoin pyhimyksen syyruumis on täynnä loistavia ja säteileviä värejä. Kun ihminen tultuaan suureksi henkiseksi voimaksi kohoaa pyhimysasteen yläpuolelle, hänen syyruumiinsa kasvaa yhä loistavammaksi, koska sillä on niin paljon enemmän ilmaistavana. Se alkaa lähettää joka suunnalle eloisan valon voimakkaita säteitä. Adeptien syyruumis on valtavan suuri.
Mentaaliruumis on kokoonpantu mentaalimaailman neljän alemman osan aineista, ja se ilmaisee konkreettisia ajatuksia. Siinä on samoja värejä kuin syyruumiissakin, vaikka ne eivät ole niin hienoja. Me huomaamme siinä sitä paitsi vielä muutamia uusia värivivahduksia. Esimerkiksi ylpeä ajatus ilmenee punakeltaisena, sitä vastoin ärtyisyys ilmenee helakanpunaisena. Mentaaliruumiissa voimme nähdä ahneuden vaaleanruskeita, itsekkyyden harmaanruskeita ja vilpillisyyden harmaanvihreitä värejä. Siinä näemme myös värien sekoituksia: hartaus, äly ja uskonnollisuus voivat olla yhteydessä itsekkyyden kanssa, jolloin mainittujen ominaisuuksien värit sekoittuvat itsekkyyden ruskeaan väriin. Koko mentaaliruumis näyttää silloin samealta ja likaiselta. Vaikka ne ainehiukkaset, joista mentaaliruumis on kokoonpantu, ovatkin aina tavattoman nopeassa liikkeessä, mentaaliruumis on kuitenkin höllä elimistö. Mentaaliruumiin koko ja muoto riippuvat syyruumiista. Mentaaliruumiissa on erityisiä osia, joista jokainen vastaa määrättyä osaa fyysisissä aivoissa ja ilmaisee määrätynlaisia ajatuksia. Tavallisen ihmisen mentaaliruumis on vasta niin vähän kehittynyt, että sen useat osat eivät ole vielä laisinkaan toiminnassa. Jos noissa uinuvissa osissa yritetään herättää ajatuksia, ajatusten täytyy kulkea kiertoteitse sellaisten tiehyiden kautta, jotka eivät näihin ajatuksiin sovellu. Tästä syystä toisilla ihmisillä on taipumusta matematiikkaan, kun toiset eivät osaa oikein edes laskea yhteen, ja toiset taas aivan vaistomaisesti ymmärtävät soitantoa, antavat sille arvoa ja nauttivat siitä, kun toiset eivät voi edes erottaa toista säveltä toisesta.
Kaiken mentaaliruumiissa olevan aineen pitäisi saada vapaasti kiertää. Usein ihminen kuitenkin antaa johonkin määrättyyn alaan kuuluvien ajatustensa jäykistyä ja kovettua. Kiertoliike estyy, ja ainetukos muodostaa mentaaliruumiissa ikään kuin jonkinlaisen känsän tai syylän, joka ilmenee fyysisessä maailmassa ennakkoluulona. Ihminen ei kykene oikein ajattelemaan eikä käsittämään selvästi niitä kysymyksiä, jotka kuuluvat tuon ennakkoluulon piiriin, ennen kuin ainetukos on mentaaliruumiissa hajotettu ja aineen kiertoliike saatettu uudelleen vapaaksi, sillä mainittu ainetukos ehkäisee aaltoliikkeen vapaata kulkua yhtä hyvin fyysisistä aivoista mentaaliruumiiseen kuin päinvastoin.
Kun ihminen käyttää mentaaliruumiinsa jotakin osaa, se ei ainoastaan värähtele nopeammin, vaan se tulee myös kooltaan suuremmaksi. Jos kauan ajatellaan jotakin asiaa, tulee tämä suurennus pysyväksi. Jokainen voi siis laajentaa mentaaliruumistaan mihin suuntaan tahansa, vaikkapa sellaiseenkin, jota hän ei pidä toivottavana.
Hyvät ajatukset aikaansaavat värähtelyjä niissä mentaaliruumiin hienoimmissa aineksissa, jotka keveytensä tähden leijuvat soikion yläpäässä. Sitä vastoin huonommat, itsekkäät ja ahneet ajatukset ilmenevät karkeampien mentaaliaineiden värähtelyinä, ja nämä karkeammat aineet pyrkivät alaosaan. Sen tähden ihminen, joka usein hautoo itsekkäitä ajatuksia, kehittää mentaaliruumiinsa alempaa osaa. Itsekkään ihmisen mentaaliruumis onkin sellaisen munan näköinen, jonka paksumpi pää on alaspäin, sitä vastoin ihminen, joka tukahduttaa huonommat ajatuksensa, työskentelee mentaaliruumiinsa ylemmän osan laajentamisen puolesta, niin että hänen mentaaliruumiinsa saa sellaisen munan muodon, jonka paksumpi pää on ylöspäin. Tutkimalla ihmisen mentaaliruumiin värejä ja sen eri osien välisiä vanteita selvänäkijä voi nähdä hänen luonteensa ja hänen nykyisessä elämässään tekemänsä edistysaskeleet. Syyruumiin vastaavista piirteistä hän näkee, kuinka pitkälle minä on edistynyt siitä lähtien, kun hän jätti eläinkunnan.
Kun ihminen ajattelee jotakin esinettä — kirjaa, taloa tai maisemaa — hän luo siitä pienen kuvan mentaaliruumiinsa aineesta. Tämä kuva leijailee mentaaliruumiin yläosassa, tavallisesti ihmisen kasvojen edessä silmien kohdalla. Se jää siihen niin kauan kuin ihminen ajattelee tätä esinettä ja usein kauemminkin, riippuen ajatuksen selvyydestä ja terävyydestä. Tämä muoto on täysin ulkokohtainen, ja toinen ihminen voi nähdä sen, jos hän vain on kehittänyt mentaaliruumiinsa näön. Ihminen luo kuvan myös toisesta ihmisestä ajatellessaan häntä.
Jos hänen ajatuksensa on puhtaasti mietiskelevää eikä sisällä mitään tunnetta, kuten esimerkiksi hartautta tai hartauden vastakohtaa, ja jos siinä ei myöskään ole mitään halua, kuten esimerkiksi näkemisen tai tapaamisenhalua, niin tuo ajatus ei tavallisesti vaikuta siihen ihmiseen, jota ajatellaan siinä määrin, että hän sen tuntisi. Esimerkiksi hartauden tunne on yhtynyt johonkin henkilöön kohdistuvaan ajatukseen, niin edellä esitetyn kuvanmuodostumisen lisäksi syntyy vielä toinenkin ilmiö. Hartauden ajatus ottaa määrätyn muodon, joka luodaan ajattelijan mentaaliruumiin aineesta. Ajatukseen sekoittuneen tunteen vaikutuksesta ajatusmuoto kerää ympärilleen ainetta myös astraaliruumiista. Meillä on siis tunneajatusmuoto, joka ponnahtaa ulos siitä ruumiista, jossa se on luotu. Se lähtee sitä ihmistä kohti, johon sen hartaus kohdistuu. Jos ajatus on kyllin voimakas, välimatka ei merkitse mitään, mutta tavallisen ihmisen ajatus on usein heikko ja vailla keskitystä, joten sillä ei ole mitään voimaa määrätyn alueen ulkopuolella.
Kun ajatusmuoto saavuttaa päämääränsä, esimerkiksi hyvän ystävän, niin se purkautuu hänen astraali- ja mentaaliruumiisiinsa sekä levittää niihin omaa värähtelyään. Se voidaan esittää myös toisella tavalla: jonkun ihmisen toiselle lähettämä, rakkauden elähdyttämä ajatus sisältää myös tietyn määrän voimaa ja ainetta, jotka siirtyvät lähettäjästä vastaanottajaan ja herättävät viimeksi mainitussa vastarakkaudentunteen. Jos siten herätetty tunne tulee kestäväksi, molemmat oppivat pitämään enemmän toisistaan. Sellainen ajatus vahvistaa myös ajatuksenlähettäjän rakastamiskykyä, joten se aiheuttaa yhtaikaa molemmissa suotuisan vaikutuksen.
Jokainen ajatus luo muodon, ja ajatusmuoto lähtee minne se lähetetään. Jos ajatellaan toista henkilöä, ajatusmuoto lähtee hänen luokseen; mutta jos ajatus on itsekäs, ajatusmuoto pysyy välittömästi ajattelijan läheisyydessä. Ajatusmuoto, joka ei kuulu kumpaankaan edelliseen lajiin, leijailee jonkin aikaa avaruudessa ja hajaantuu sitten vähitellen. Sen tähden jokainen ihminen liikkuessaan jättää jälkeensä ikään kuin ajatusten vanaveden. Kadulla kulkiessamme olemme koko ajan muiden ihmisten ajatusten meressä. Jos ihminen hetken aikaa antaa mielensä olla tyhjänä, toisten jälkeen jättämät ajatukset ajelehtivat sen läpi, mutta ne vaikuttavat siihen tavallisesti hyvin heikosti. Väliin kuitenkin tulee sellainen ajatus, joka kiinnittää ihmisen huomion puoleensa. Se jää hänen mieleensä, ja hän ottaa sen omakseen, lisää sen voimakkuutta omalla ajatuksellaan ja heittää sen taas ulos maailmaan, niin että se vaikuttaa toisiinkin ihmisiin. Ihminen ei ole vastuunalainen kaikista niistä ajatuksista, jotka tulevat hänen mieleensä, koska useat niistä eivät ole hänen omiansa, mutta hän on vastuunalainen niistä ajatuksista, joita hän pitää mielessään ja joiden hän sitten antaa vahvistettuina mennä ulos.
Kaikenlaiset ajatukset, jotka koskevat ajattelijaa itseään, leijailevat hänen ympärillään. Useimpien ihmisten mentaaliruumista ympäröi sellaisten leijailevien ajatusten muodostama kuori, joka himmentää heidän ajatuskykyään ja edistää ennakkoluulojen syntymistä.
Jokainen ajatusmuoto on samalla olio. Se on ikään kuin panos, joka odottaa laukaisemishetkeä. Sen pyrkimyksenä on levittää omaa värähtelyänsä sen henkilön mentaaliruumiiseen, johon se on kohdistettu, herättääkseen itsensä kaltaisen ajatuksen. Jos ihminen, jolle ajatus on lähetetty, on jossakin työssä tai ajattelee jotakin määrättyä asiaa, niin hänen mentaaliruumiinsa aineosaset värähtelevät määrätyllä nopeudella, joten hän ei voi sillä hetkellä saada vaikutteita ulkoapäin. Sellaisessa tapauksessa ajatusmuoto odottaa sopivaa hetkeä, leijaillen sen mentaaliruumiin ympärillä, johon se on kohdistunut, kunnes tuo ihminen pääsee sellaiseen lepotilaan, että tämä ajatusmuoto voi tunkeutua hänen mentaaliruumiiseensa. Silloin se purkautuu siihen ja lakkaa samalla olemasta.
Ajatus, joka leijailee itse ajattelijan ympäri, odottaa suotuisaa hetkeä voidakseen purkautua hänen omaan mentaaliruumiiseensa. Jos tällainen ajatus on paha, hän pitää sitä tavallisesti paholaisen viettelyksenä, vaikka hän todellisuudessa itse viettelee itseään. Tavallisesti tällainen ajatusmuoto luo ajattelijan mentaaliruumiiseen purkautuessaan uuden samanlaisen ajatusmuodon. Siinä tapauksessa, että henkilö ajattelee jotakin sellaista ajatusta, joka on samanluontoinen kuin hänen ympärillään jo ennestään leijaileva ajatusmuoto, hänen ajatuksensa eivät luokaan mitään uutta ajatusmuotoa, vaan ne sekoittuvat tuohon jo olevaan ja vahvistavat sitä. Ihminen voi sen tähden, jos hän kauan ajattelee samaa ajatusta, luoda hyvinkin voimakkaan ajatusmuodon. Jos hänen ajattelemansa ajatus on paha, hän voi joutua vuosikausienkin ajaksi luomansa pahan ajatusmuodon vaikutuksen alaiseksi. Sellainen ajatusmuoto voi ulkonäkönsä ja voimansa puolesta olla todellisen elävän olennon kaltainen.
Kaikki edellä esitetyt ajatukset ovat sellaisia, joita ihminen ei ole tahallisesti ajatellut. Hän voi myös määrätietoisesti luoda ajatusmuodon ja lähettää sen toiselle auttaakseen häntä. Se on yksi niitä toiminnanmuotoja, joita ihmiskunnan palvelemiseen innostuneet henkilöt valitsevat. Voimakkaiden ajatusten kestävä virta, joka tarkoituksellisesti kohdistetaan toiseen henkilöön, voi olla hänelle hyvinkin suureksi avuksi. Voimakas ajatusmuoto voi olla todellinen suojelusenkeli, joka suojelee ihmistä pahan vaikutusta vastaan.
Hyvin mielenkiintoista on tutkia niitä erilaisia muotoja ja värejä, joihin erilaiset ajatukset pukeutuvat. Värit ilmaisevat ajatuksen laadun samoin kuin ihmisen astraali- ja mentaaliruumiin värit ilmaisevat hänen luonteensa ominaisuuksia. Muodot ovat äärettömän moninaiset, mutta ne jakautuvat määrättyihin tyyppeihin, jotka edustavat määrättyjä ajatusaloja.
Jokainen määrätynlaatuinen, kuten hartauden tai vihan, uskonnollisuuden, epäluuloisuuden, suuttumuksen tai pelon, ylpeyden tai mustasukkaisuuden elähdyttämä ajatus ei ainoastaan pukeudu ajatusmuotoon vaan ilmenee myös värähtelynä. Kaikilla noilla eri tunteiden elähdyttämillä ajatuksilla on jokaisella oma määrätty värinsä, ja ne ilmenevät aaltoliikkeinä mentaaliruumiin määrätyissä osissa. Ajatusvärähtely leviää ympäröivän mentaalimaailman aineeseen melkein samalla tavalla kuin kellossa syntyneet värähtelyt leviävät ympäröivään ilmaan.
Tällainen ajatussäteily leviää kaikkiin suuntiin ja kohdatessaan vastaanottavaisen mentaaliruumiin se levittää siihen omaa värähdysnopeuttaan. Se ei ajatusmuodon tavalla anna toiselle henkilölle mitään määrättyä ja selvää käsitystä, vaan se ainoastaan auttaa häntä ajatusten muodostamisessa silloin, kun hän ajattelee jotakin sellaista, joka laadultaan on samanlaista kuin tuo ajatussäteilykin. Jos esimerkiksi hartaus elähdyttää ajatussäteilyä, tämän säteilyn ulottuvilla olevan henkilön on helpompi tuntea hartautta. Jos sitä vastoin ajatusmuoto saavuttaa vastaanottavaisen henkilön, se voi siirtää häneen ei ainoastaan yleisen uskonnollisen hartauden elähdyttämää tunnetta, vaan myös tarkan kuvan siitä olennosta, johon hartaus on alkujaan kohdistunut.
Jokainen ihminen, joka ajattelee puhtaita, hyviä ja voimakkaita ajatuksia, käyttää mentaaliruumiinsa yläosaa, sitä vastoin useimmat ihmiset eivät käytä sitä lainkaan, koska se heissä on vielä aivan kehittymätön. Sellainen ihminen, joka ajattelee hyviä ajatuksia, on hyvän palveluksessa oleva voima maailmassa, ja hän on suureksi hyödyksi kaikille niille ympäristössään oleville, jotka kykenevät edes vähän vastaamaan hänen lähettämäänsä ajatussäteilyyn, sillä sen värähtelyt edistävät heidän mentaaliruumiidensa yläosan eloon heräämistä, josta on seurauksena, että heille avautuu uusia ajatusaloja.
Nämä uudet ajatusalat eivät ehkä sisällä juuri samoja ajatuksia kuin lähettäjä on ajatellut, mutta ne ovat samanluontoisia. Teosofiaa ajattelevan ihmisen synnyttämä ajatussäteily ei välttämättömästi anna kaikille hänen ympäristössään oleville teosofisia aatteita, mutta se herättää heissä kuitenkin korkeampia ja vapaamielisempiä ajatuksia kuin heidän entiset ajatuksensa ovat olleet. Samoissa olosuhteissa synnytetyt ajatusmuodot ovat vaikutuksensa puolesta paljon rajoitetumpia, mutta ne ovat tarkemmat kuin ajatussäteily. Ne voivat vaikuttaa ainoastaan niihin, joiden mieli on jossakin määrin altis näille ajatuksille, mutta heille ne antavat silloin määrättyjä teosofisia aatteita.
Astraaliruumiin väreillä on sama merkitys kuin mentaali- ja syyruumiin väreillä, mutta ne ovat useita värioktaaveja alempana ja muistuttavat paljon niitä värejä, joita näemme ympärillämme fyysisessä maailmassa. Astraaliruumis on intohimojen ja tunteiden käyttöväline, ja sen tähden siinä myös voi olla sellaisia värejä, jotka ilmaisevat ihmisen vähemmän toivottavia tunteita. Niitä värejä ei ole korkeammissa maailmoissa. Likaisen ruskeanpunainen merkitsee aistillisuuden läsnäoloa; mustat pilvet merkitsevät ilkeyttä ja vihaa. Omituinen sinisenharmaa merkitsee pelkoa ja tummanharmaa, joka tavallisesti raskaina renkaina on soikion ympärillä, on alakuloisuuden merkki. Ärtyisyys ilmenee pieninä helakanpunaisina täplinä astraaliruumiin pinnalla. Jokainen pieni täplä edustaa yhtä vihanherätettä. Kateus ja mustasukkaisuus ilmenevät omituisena ruskeanvihreänä, jossa on usein pieniä helakanpunaisia täpliä.
Astraaliruumis on kooltaan ja muodoltaan samanlainen kuin korkeammat ruumiit. Se on useimmilla ihmisillä selväpiirteinen, sitä vastoin se alkeellisella kehitysasteella olevilla on epäsäännöllinen ja näyttää pyörivältä pilveltä, jossa on mitä vähimmin miellyttäviä värejä.
Astraaliruumis ei ole milloinkaan täydellisessä levossa, mutta silloin kun se on verrattain tyynenä, sen värit ilmaisevat niitä tunteita, joita ihminen on tavallisimmin tottunut tuntemaan. Kun ihmisessä purkautuu jokin määrätty tunne, sen värähdysnopeus valtaa joksikin aikaa koko astraaliruumiin. Jos tuo tunne on esimerkiksi uskonnollinen hartaus, sininen väri virtaa yli koko astraaliruumiin, ja sen tähden hartaudentunteen ollessa korkeimmillaan astraaliruumiin tavallisia värejä ei voida juuri selvempinä kuin sinisen erilaisina vivahduksina. — Ne häämöttävät vain heikosti sinisen verhon läpi. Tavalliset värit ilmestyvät heti kun hartaudentunne on kadonnut. Tämän tunteenpurkautumisen johdosta on astraaliruumiiseen kuitenkin tullut lisää sinistä. Siten ihminen, joka usein on voimakkaan uskonnollisen hartaudentunteen vallassa, saa astraaliruumiiseensa pysyvän suuren sinisen alan.
Kun uskonnollinen tunne valtaa ihmisen, hän saa useimmiten sen jälkeen myös uskonnollisia ajatuksia. Vaikka ne ensin syntyvätkin mentaaliruumiissa, ne kuitenkin keräävät myös koko joukon astraaliainetta ympärilleen, niin että niiden toiminta tapahtuu molemmissa maailmoissa. Samoin edellä esitetty ajatussäteily tapahtuu myös astraalimaailmassa, niin että uskonnollisen hartauden elähdyttämä ihminen on toisiin ihmisiin vaikuttavan hartauden keskus. Hän vaikuttaa ympäristöönsä sekä ajatuksillaan että tunteillaan. Sama koskee myös antaumusta, vihaa, alakuloisuutta — todellakin kaikkia tunteita.
Itse astraalivirta ei sanottavasti vaikuta mentaaliruumiiseen, vaikka se joksikin aikaa voi lähes kokonaan estää mentaaliruumiin toiminnan vaikutuksen fyysisiin aivoihin. Se tapahtuu siksi, että astraaliruumis, joka on ikään kuin siltana mentaaliruumiin ja fyysisen ruumiin välillä, värähtelee sellaisella nopeudella, ettei se päästä lävitseen muita kuin omien värähtelyjensä kanssa sopusoinnussa olevia värähtelyjä.
Astraaliruumiin pysyvät värit vaikuttavat mentaaliruumiin vastaaviin väreihin, jotka ovat useita värioktaaveja astraaliruumiin värejä korkeammalla, synnyttämällä niissä värähtelyjä samalla tavalla kuin sävel synnyttää lisä-ääniä. Samoin mentaaliruumiskin vaikuttaa syyruumiiseen, ja sen tähden kaikki ne hyvät ominaisuudet, joita kehitetään alemmissa ruumiissa, tulevat vähitellen minän pysyviksi ominaisuuksiksi. Huonommat ominaisuudet sitä vastoin eivät voi muuttua pysyväisiksi, koska niiden synnyttämät värähdysnopeudet ovat sellaisia, ettei niitä voida siirtää niin hienoon mentaaliaineeseen kuin mistä syyruumis on muodostettu. Korkeammassa mentaalimaailmassa nuo huonommat ominaisuudet eivät voi lainkaan ilmetä.
Tähän asti olemme kuvailleet käyttövälineitä, jotka astraali- ja mentaalimaailmoissa ovat minän ilmenemismuotoja, jotka se itse on itselleen hankkinut. Fyysisessä maailmassa kohtaamme toimintavälineen, jonka luonto on luonut omien lakiensa mukaan. Se on eräässä suhteessa minän käyttöväline, mutta se ei kuitenkaan millään tavalla ilmaise häntä täydellisesti. Tavallisessa elämässä näemme tästä fyysisestä ruumiista ainoastaan pienen osan — ainoastaan sen, jossa on fyysisen aineen kiinteitä ja nestemäisiä ainemuotoja. Ruumiissa on kuitenkin aineksia fyysisen maailman kaikista seitsemästä osasta ja kaikki nuo ainekset näyttelevät omaa osaansa ruumiin elämässä. Ne ovat kaikki sille yhtä suuresta merkityksestä kuin sen kiinteät ja nestemäiset aineksetkin.
Fyysisen ruumiin näkymätöntä osaa nimitämme tavallisesti eetteriseksi kaksoispuoleksi tai eetteriruumiiksi. Se on kooltaan ja muodoltaan samanlainen kuin ruumiin näkyvä osa, ja se on kokoonpantu eetteristä, siitä hienosta aineesta, jonka värähtelyjen kautta valo siirtyy silmän hermokalvoon. Tätä eetteriä ei pidä sekoittaa todelliseen avaruuden eetteriin. Fyysisen ruumiin näkymätön osa on toimintaväline, jonka kautta elollisvoimat [vitaalivoimat] virtaavat ja pitävät ruumiin elävänä. Sitä paitsi se muodostaa ikään kuin sillan, jonka kautta ajatus- ja astraaliväreilyt siirretään näkyvään ja tiheämpään fyysiseen aineeseen. Ilman ruumiinsa eetterisiä osia minä ei voisi käyttää aivojensa soluja.
Fyysisen ruumiin elämä on alituisen vaihtelun alainen, ja jotta ruumis voisi elää, sillä täytyy olla tasainen tuonti kolmesta eri voimanlähteestä. Sillä täytyy olla ruokaa syötäväksi, ilmaa hengitettäväksi ja elonvoimaa itseensä imettäväksi. Tämä elonvoima on sisimmältä olemukseltaan todellinen voima, mutta aineeseen verhouduttuaan se ilmenee määrättynä alkuaineena, jota on olemassa kaikissa edellä esittämissämme maailmoissa. Tässä kuvailemme nyt sen sitä käyttövälinettä, joka ilmenee fyysisen maailman korkeimmassa osassa. Kuten veri kiertää suonissa, elonvoimakin kiertää hermoja pitkin, ja kuten verenkierron epäsäännöllisyys heti vaikuttaa fyysiseen ruumiiseen, myös elonvoiman imeytymisessä tai kierrossa sattunut pieninkin epäsäännöllisyys vaikuttaa fyysisen ruumiin hienompaan osaan, eetteriseen kaksoispuoleen.
Elonvoima on auringosta tuleva voima. Kun se täyttää fyysisen alkuatomin, tämä atomi vetää ympärilleen kuusi muuta alkuatomia ja muodostaa siten eetterisen alkuaineen. Alkuperäinen elonvoiman määrä jaetaan siten seitsemän alkuatomin kesken, sen sijaan että jokainen niistä saisi erityisen voimanelvykkeen auringosta. Pernan eetterisen kaksoispuolen kautta ihmisen ruumis imee itseensä tuon seitsemänatomisen eetterisen alkuaineen. Samassa pernan eetterisessä kaksoispuolessa tuo alkuaine hajoaa alkuosiinsa, jotka heti virtaavat ruumiin eri osiin. Perna on yksi fyysisen ruumiin eetterisen kaksoispuolen seitsemästä voimakeskuksesta. Selvänäkijä näkee meidän joka toimintavälineessämme seitsemän toiminnassa olevaa voimakeskusta. Ne ilmenevät yleensä ympyrän muotoisina pyörteinä. Ne ovat paikkoja, joissa voima virtaa korkeammista ruumiista alempiin. Fyysisessä ruumiissa nämä keskukset ovat: 1) selkärangan alaosassa, 2) solaris plexuksesa, 3) pernassa, 4) sydämessä, 5) kurkussa, 6) otsassa kulmakarvojen välissä ja 7) aivoissa. Näiden lisäksi on toisia uinuvia voimakeskuksia, joita ei ole hyvä herättää.
Selvänäkijä näkee korkeammat ruumiit munanmuotoisina, mutta se aine, josta ne on muodostettu, ei ole yhtä tiheää ruumiin joka paikassa. Fyysinen ruumis on tämän munanmuotoisen ruumiin keskellä. Se vetää hyvin voimakkaasti puoleensa astraaliainetta, joka samalla tavalla vetää puoleensa mentaaliainetta. Sen tähden suurin osa astraaliruumiin aineesta on kerääntynyt fyysiseen ruumiiseen, ja samoin on mentaaliruumiin aineen laita astraaliruumiiseen nähden. Kun astraalimaailmassa näemme fyysisestä ruumiista erillään olevan ihmisen astraaliruumiin, niin näemme sen aina fyysisen ruumiin muotoisena tiheänä sumuruumiina hienomman utuisen munanmuotoisen ruumiin sisällä. Samanlaisessa tilassa näemme mentaaliruumiinkin. Jos siis astraali- tai mentaalimaailmassa tapaamme jonkun tuttavan, tunnemme hänet hänen ulkonäöstään yhtä hyvin kuin fyysisessä maailmassa.
Ihmisen sielun ja ruumiin rakenne on siis seuraava: ensinnäkin hän on monadi eli jumaluudenkipinä. Monadi ilmentää itseään minänä, joka on luotu kehitykseen astumista varten. Tämä minä palaa iloiten takaisin monadiin ja tuo mukanaan sadon korjattujen kokemusten kautta kehitettyjen ominaisuuksien muodossa. Kuten monadi kokemuksia saadakseen esiintyy minänä, niin minäkin omasta puolestaan lähettää osan itsestään alempiin maailmoihin, ja tätä osaa nimitämme persoonallisuudeksi, sillä latinankielinen sana persona merkitsee naamiota ja tämä persoonallisuus on naamio, jonka minä ottaa ilmentääkseen itseään omaa maailmaansa alemmissa maailmoissa. Kuten minä on vain vähäpätöinen osa ja epätäydellinen ilmennys monadista, on persoonallisuuskin yhtä epätäydellinen ilmennys minästä. Se on siis ainoastaan monadinosan osanen, ainoastaan katkelman katkelma, ja sitä tavallisesti pidetään ihmisenä.
Persoonallisuus on pukeutunut kolmeen ruumiiseen eli toimintavälineeseen: mentaali-, astraali- ja fyysiseen ruumiiseen. Hereillä fyysisessä maailmassa ollessaan ihminen on verhoutunut fyysiseen ruumiiseensa, käyttäen mentaali- ja astraaliaineesta muodostettuja ruumiitaan vain päästäkseen yhteyteen fyysisen toimintavälineensä kanssa. Väsyminen on eräs fyysisen ruumiin rajoituksia, tämä ruumis tarvitsee lepoa. Joka yö nukkuessaan ihminen jättää fyysisen ruumiinsa ja vetäytyy astraaliruumiiseensa, joka ei väsy eikä sen tähden kaipaa unta. Fyysisen ruumiin nukkuessa ihminen liikkuu vapaasti astraalimaailmassa, mutta hänen astraaliruumiinsa kehittyneisyys määrää, kuinka laajalla alueella hän voi liikkua. Alkeellisella kehitysasteella oleva raakalainen ei yleensä liiku kauemmaksi kuin parin kolmen kilometrin päähän nukkuvasta fyysisestä ruumiistaan — usein ei niinkään kauaksi, ja hänen tajuntansa on silloin hyvin hämärä.
Astraaliruumiissaan oleva sivistynyt ihminen kykenee yleensä liikkumaan minne tahtoo. Hänen tietoisuutensa astraalimaailmassa on paljon suurempi kuin fyysisessä, vaikka hän tavallisesti ei kykene siirtämään alas päivätajuntaansa muistoja siitä, mitä hän on nähnyt ja tehnyt fyysisen ruumiinsa nukkuessa. Väliin hän voi muistaa jonkin näkemänsä tapahtuman, väliin jonkin elämyksensä. Silloin hän sanoo sitä eloisaksi uneksi. Useimmiten nämä hänen muistonsa ovat kuitenkin auttamattomasti kietoutuneet hänen fyysisen elämänsä epämääräisiin muistoihin ja sekoittuneet niiden vaikutelmien kanssa, jotka aivojen eetterinen kaksoispuoli saa ulkoapäin välittömästi tulevista vaikutteista. Siten meidän sekavat ja usein tarkoituksettomat unemme syntyvät. Korkeammalle kehitystasolle kohonnut ihminen tietää ja toimii astraalimaailmassa aivan yhtä hyvin kuin fyysisessäkin, ja siirtyessään sieltä viimeksi mainittuun hän tuo mukanaan myös täydellisen muiston kaikesta, mitä hän on astraalimaailmassa tehnyt ja toimittanut, toisin sanoen, hän elää yhtämittaista elämää ilman minkäänlaista tietoisuuden menettämistä vuorokauden kahdenkymmenenneljän tunnin ja siis myös koko fyysisen elämänsä aikana, vieläpä itse kuolemankin läpi.
VI
Kuoleman jälkeen
Kuolema on fyysisen ruumiin poisheittämistä. Kuolematon minä pysyy edelleen samanlaisena, hän ei muutu kuolemassa sen enempää, kuin mitä joku henkilö muuttuu riisuessaan päällystakkinsa. Kuoleman jälkeen minän elämä jatkuu astraaliruumiissa niin kauan, kuin maallisen elämän aikana herätettyjen tunteiden ja himojen voima pitää astraaliruumiin elävänä. Sitten tulee toinen kuolema: minä jättää astraaliruumiinsa ja siirtyy mentaaliruumiinsa verhoamana alempaan mentaalimaailmaan. Tämä uusi olotila kestää, kunnes maan päällä ja astraalimaailmassa vietettyjen elämien aikana synnytetyt ajatusvoimat ovat loppuneet. Silloin minä menettää kolmannen olemismuotonsa, hän siirtyy omaan maailmaansa ja elää siellä korkeampana todellisena minänä syyruumiiseensa verhoutuneena.
Mitään varsinaista kuolemaa sen sanan tavallisessa merkityksessä ei siis ole olemassa. Jatkuvalla elämällä on ainoastaan jakso erilaisia olemismuotoja, olotiloja, jotka vietetään perätysten kolmessa maailmassa. Elinkausien pituudet näissä maailmoissa vaihtelevat suuresti sitä mukaa kuin ihminen kehittyy. Alkuihminen elää lähesyksinomaan fyysisessä maailmassa ja viettää jokaisen maallisen elämänsä jälkeen ainoastaan muutaman vuoden astraalimaailmassa. Hänen kehittyessään hänen elämänsä astraalimaailmassa tulee pidemmäksi. Kun hänen tietokykynsä vihdoin suurenee ja kun hän oppii ajattelemaan, hän alkaa viettää lyhyemmän ajan myös mentaalimaailmassa. Sivistyneiden rotujen tavalliset ihmiset viipyvät kauemmin mentaalimaailmassa kuin fyysisessä ja astraalimaailmassa, ja todellisuudessa aina sitä mukaa kuin ihminen kehittyy, hänen elämänsä pitenee mentaalimaailmassa ja lyhenee astraalimaailmassa.
Astraalimaailmassa vietettävä elämä on seuraus kaikista niistä tunteista, joissa on joitakin itsekkäitä aineksia. Ihminen joutuu astraalimaailmassa hyvin epämiellyttävään tilaan, jos itsekkyys on ollut hänen tunteidensa vallitsevana ominaisuutena, mutta jos itsekkäät ajatukset ovat ainoastaan värittäneet hänen muuten hyviä ja ystävällisiä tunteitaan, ne vievät ihmisen verrattain onnelliseen, vaikka tosin vielä hyvin rajoitettuun astraalimaailman elämään. Hänen täydellisesti epäitsekkäät ajatuksensa ja tunteensa kantavat hedelmän vasta alemmassa mentaalimaailmassa, jossa hänen elämästään ei sen tähden voi tulla kuin onnellista. Se kurjan huono tai verrattain iloinen tunne-elämä, jonka ihminen luo itselleen astraalimaailmaan, on sama kuin katolisen kirkon kiirastuli; ihmisen elämää alemmassa mentaalimaailmassa kristityt sanovat taivaaksi.
Ihminen luo itse itselleen oman kiirastulensa ja oman taivaansa. Ne eivät ole mitään määrättyjä alueita, vaan pikemminkin tajunnantiloja. Helvettiä ei ole muualla kuin teologien mielikuvituksessa. Järjettömästi elävä ihminen voi kuitenkin luoda itselleen hyvin surullisen ja pitkäaikaisen kiirastulen. Koska katoavaisen syyn vaikutus ei voi olla ikuinen, eivät myöskään kiirastuli ja taivas voi kestää iäisesti. Niiden pituudet vaihtelevat kuitenkin eri ihmisillä niin suuresti, että olisi hyvin vaikeata edes koettaa antaa niistä mitään yleisiä tietoja. Jos ajattelemme niin sanotun alemman keskiluokan tavallista ihmistä, esimerkiksi pikkukauppiasta tai liikeapulaista, niin hänen elämänsä saattaa kestää astraalimaailmassa noin neljäkymmentä ja mentaalimaailmassa noin kaksisataa vuotta. Henkisesti kehittynyt ihminen saattaa viettää kaksikymmentä vuotta astraalimaailmassa ja tuhat vuotta mentaalimaailmassa. Erityisen korkealle kehittynyt ihminen pysyy astraalimaailmassa ehkä vain muutaman päivän tai tunnin, mutta taivaassa hän saattaa olla ehkä tuhatviisisataa vuotta.
Eivät ainoastaan eri maailmoissa vietettyjen aikojen pituudet vaihtele suuresti, vaan myös olosuhteet näissä maailmoissa ovat eri ihmisillä hyvinkin erilaiset. Se aine, josta ruumiit ovat muodostetut, ei ole kuollutta vaan elävää, ja tämä tosiasia on otettava huomioon. Fyysinen ruumis on muodostettu soluista, joista jokainen on Jumalan toisesta olemuspuolesta lähteneen elämänvirran synnyttämä pieni erityinen elo. Näitä soluja on useita eri lajeja, ja niillä on erilaisia tehtäviä, joten nämäkin tosiasiat täytyy ottaa huomioon, jos tahdotaan ymmärtää fyysisen ruumiin ihmettä ja elää siinä tervettä elämää.
Samoin on elämää myös sekä astraali- että ajatusruumiin aineessa. Soluelämä läpitunkee nekin, ja tässä soluelämässä ei ole mitään sellaista, jota voitaisiin sanoa järjeksi, mutta siinä on voimakas vaisto, jonka vaikutuksesta nämä solut aina pyrkivät kulkemaan omaa kehityssuuntaansa pitkin. Soluelämä, joka elähdyttää astraali- ja ajatusruumiin aineosasia, on kehityksen ulommaisella eli alaspäin suuntautuvalla kaarella. Se liikkuu alaspäin tai oikeammin ulos aineeseen, niin että sen edistys merkitsee laskeutumista tiheämpiin ainemuotoihin, joiden kautta se oppii ilmenemään. Sen kehitys on ihmisen kehityksen vastakohta. Ihminen on jo laskeutunut syvälle aineeseen ja kohoaa nyt takaisin kotiaan kohti. Sen tähden on alituinen taistelu sisäisen ihmisen ja sen elämän välillä, joka on hänen toimintavälineidensä soluissa. Edellinen pyrkii ylöspäin, jälkimmäisen pyrkiessä alaspäin.
Astraaliruumiin aine tai oikeammin sanoen sen molekyyleissä oleva elämä haluaa mahdollisimman monipuolisia ja karkeita värähtelyjä voidakseen kehittyä. Seuraavat askeleet, jotka se kehityksessään ottaa, ovat fyysisen aineen elähdyttäminen ja sen hitaampiin aaltoliikkeisiin tottuminen. Fyysistä ainetta kohti pyrkiessään se haluaa astraalimaailmassa yhä vain karkeampia aaltoliikkeitä, ja vaikka se ei kykenekään ryhtymään mihinkään toimenpiteeseen halunsa tyydyttämiseksi, sen vaisto kuitenkin auttaa sitä huomaamaan, miten noita karkeampia ja hitaampia värähtelyjä voidaan parhaiten hankkia.
Astraaliruumiin molekyylit vaihtuvat alituisesti samoin kuin fyysisen ruumiinkin, mutta siitä huolimatta koko sen ainemäärän elämällä on kuitenkin määrätty, vaikka tosin hyvin häilyvä tunne siitä, että se muodostaa ykseyden ja että se on määrätyksi ajaksi toisista erotettu olento. Tämän epämääräisen tunteen omaava elämä ei tiedä, että se kuuluu ihmisen astraaliruumiiseen. Se ei myöskään kykene millään tavalla ymmärtämään, mikä ihminen on, mutta jollakin epämääräisellä tavalla se kuitenkin tekee itselleen selväksi, että siinä se saa vastaanottaa enemmän ja paljon voimakkaampia värähtelyjä kuin leijaillessaan vapaana avaruudessa. Se saa siellä avaruudessa ainoastaan tilapäisesti ja ikään kuin matkan päästä jonkin säteilyn inhimillistä himo- ja mielenliikutusvärähtelyä. Nyt ihmisen astraaliruumiissa ollessaan se on keskellä noita värähtelyjä eikä jää ainoatakaan vaille, vaan vastaanottaa ne kaikki mahdollisimman voimakkaasti. Sen tähden se tuntee olevansa hyvässä asemassa ja koettaa pysyä siinä. Se huomaa olevansa yhteydessä jonkun sellaisen kanssa, joka on hienompi kuin se itse, nimittäin ihmisen mentaaliruumiissa olevan aineen kanssa. Se alkaa vaistomaisesti tuntea, että sen omat värähtelyt tulevat vahvemmiksi ja kestävämmiksi, jos sen onnistuu saada jonkin verran tuota hienompaa ainetta omiin värähtelyihinsä.
Koska astraaliaineen värähtelyt ilmentävät himoa ja mentaaliaineen värähtelyt ajatusta, niin tunne saa avukseen ajatuksen, jos astraaliaineen värähtelyihin yhdistyy mentaaliaineen värähtelyjä. Edellä esitetyn astraaliaineessa olevan elämän vaisto merkitsee siis sitä, että meidän astraaliruumiimme voi herättää meissä sellaisia ajatuksia, että me tarvitsemme, mitä se tarvitsee, ja silloin on tietysti hyvin todennäköistä, että astraaliaineessa oleva elämä myös saa halunsa toteutetuksi. Tämä astraaliruumiin aineessa olevan elämän vaisto vaikuttaa ihmiseen hitaasti, mutta kestävästi. Astraaliruumis on ikään kuin nälissään, mutta ihmiselle se on viettelystä karkeaan ja hylättävään. Jos hänen luonteensa on kiihkeä, se muodostuu painostukseksi, jonka hän tuskin voi huomata, mutta joka kuitenkin aina koettaa saada hänet ärtyisäksi; jos hän on aistillinen, viettelee se häntä irstauteen.
Ihminen, joka ei tätä astraaliruumiin vaikutusta ymmärrä, luulee tavallisesti, että se johtuu hänen oman luontonsa heikkoudesta, ja hän pitää sen tähden itseään peräti huonona. Hän voi myös luulla, että painostus tulee ulkoapäin, että se on paholaisen viettelystä. Totuus on näiden molempien olettamusten välissä. Painostus ei kuulu ihmisen, vaan hänen astraaliruumiinsa luontoon; sen halu on sille itselleen luonnollinen ja oikea, mutta vahingollinen ihmiselle, ja sen tähden hänen ei tule siihen myöskään millään ehdolla alistua. Jos ihminen voi olla alistumatta astraaliruumiinsa pakotukseen ja kieltäytyä noudattamasta sen vaatimuksia, hänen astraaliruumiinsa vähitellen muuttuu toisenlaiseksi. — Se tulee hienommaksi. Ne aineosaset, jotka tarvitsevat noita karkeampia aaltoliikkeitä, tulevat ravinnon puutteesta heikoiksi ja kuihtuneiksi sekä irtautuvat vihdoin kokonaan pois hänen astraaliruumiistaan, jolloin se korvaa tämän ainemenetyksensä sellaisilla uusilla aineksilla, joiden luonnollinen värähtelynopeus on paremmin sopusoinnussa sen tavallisten astraalivärähtelyjen kanssa.
Astraaliruumiin aineessa olevan elämän vaistomainen pyrkimys alaspäin selittää niin sanotun alemman luonnon houkutukset. Jos ihminen antaa niille periksi, ne tulevat yhä vahvemmiksi ja kovemmiksi, kunnes hän huomaa vastustamisen mahdottomaksi ja alistuu niihin täydellisesti. — Juuri sitä haluaakin tuo hänen astraaliruumiinsa aineosasten omituinen, puolinainen elämä.
Fyysisen ruumiin kuollessa tämä astraaliruumiin hämärä tajunta hätääntyy. Se tuntee, että sen olemassaoloa erityisenä massana uhataan, ja vaistomaisesti se ryhtyy puolustustoimenpiteisiin voidakseen mahdollisimman kauan säilyttää asemansa. Astraaliaine liikkuu paljon herkemmin kuin fyysinen. Tuo hämärä tajunta vaikuttaa astraaliruumiin aineosasiin ja järjestää ne hyökkäystä vastaan. Karkeimmat ja tiheimmät asetetaan ulommaisiksi, jolloin ne muodostavat eräänlaisen kuoren. Muut osaset järjestetään samoin kerroksittain, karkeammat aina ulommaisemmiksi, niin että astraaliruumis kokonaisuudessaan tulee mahdollisimman kestäväksi ja kykeneväksi säilyttämään muotonsa mahdollisimman kauan.
Tästä astraaliruumiissa tapahtuneesta muutoksesta on ihmiselle useita epämiellyttäviä seurauksia. Astraaliruumiin fysiologia on aivan erilainen kuin fyysisen ruumiin. Viimeksi mainittu saa viestejä ulkomaailmasta määrättyjen elimien, erityisten aistien, välityksellä, mutta astraaliruumiilla ei ole minkäänlaisia aisteja sen sanan tavallisessa merkityksessä. Näkeminen tapahtuu molekyylien värähtelyihin vastaamiskyvyn avulla. Ne kykenevät vastaamaan ulkoapäin samanlaisista molekyyleistä tulevien värähtelyjen vaikutuksiin, ja sen tähden ihminen kykenee astraaliruumiinsa avulla "näkemään" esineitä, jotka on muodostettu joistakin samanlaisista aineksista kuin hänen astraaliruumiinsa.
Ajatelkaamme, että jokin esine on luotu astraalimaailman toisen ja kolmannen osan aineesta. Astraalimaailmassa elävä ihminen voi huomata sen ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen ruumiinsa pinnalla on ainehiukkasia, jotka kuuluvat astraalimaailman toiseen ja kolmanteen osaan, sillä ainoastaan sellaiset ainehiukkaset kykenevät vastaanottamaan tuon esineen lähettämiä värähtelyjä. Jos sitä vastoin ihmisen astraaliruumiin ainekset ovat kerrostuneet siten, että ruumiin ulkopinnan muodostaa kuori, jossa on ainoastaan astraalimaailman seitsemänteen osaan kuuluvia karkeimpia astraaliainehiukkasia, hän ei voi huomata tuota esinettä, kuten hän ei voi fyysisen ruumiinsakaan avulla tuntea avaruudessa olevia kaasuja tai silmillänsä nähdä esineitä, jotka on muodostettu ainoastaan eetterisistä aineista.
Ihmisen astraaliruumiin aine on hänen fyysisen elämänsä aikana alituisessa liikkeessä. Astraaliainemolekyylit siirtyvät siinä lakkaamatta paikasta toiseen, niin kuin vesihiukkaset kiehuvassa vedessä. Sen tähden on aivan varmaa, että astraaliruumiin pinnallakin on aina yhtaikaa erilaisia molekyylejä, joten käyttäessään astraaliruumistaan fyysisen ruumiinsa nukkuessa ihminen kykenee "näkemään" minkä tahansa lähellä olevan astraalimaailman kohteen.
Jos ihminen kuolemansa jälkeen sallii muutoksen tapahtua astraaliruumiinsa kokoonpanossa, niin kuin ihmiset yleensä tietämättömyydessään sallivat, niin hänen olonsa astraaliruumiissa tulee aivan toisenlaiseksi kuin se oli ennen kuolemaa. Hänellä on silloin astraaliruumiinsa pinnalla ainoastaan sen alimpia ja karkeimpia osasia, joten ainoastaan niiden kautta hän voi saada vaikutteita ulkoapäin. Kun astraaliainemolekyylit vastaavat ainoastaan samanlaisten molekyylien lähettämiin värähtelyihin, niin sen sijaan että hän näkisi ympärillään koko astraalimaailman, hän näkeekin ainoastaan seitsemännen eli alimman osan, karkeimman ja saastaisimman osan. Astraalimaailman seitsemännessä osassa olevat värähtelyt ilmaisevat ainoastaan alimpia tunteita ja mielenliikutuksia, ja niiden välityksellä voidaan nähdä ainoastaan vähiten kehittyneitä astraalimaailman olioita. Tästä seuraa luonnollisesti, että siinä tilassa oleva ihminen voi astraalimaailmassa nähdä ainoastaan sen vastenmielisimmät oliot ja tuntea vain niiden alhaisimmat ja raaimmat vaikutukset.
Hän voi olla sellaisten ihmisten joukossa, joiden astraaliruumiit ovat aivan tavallisia, mutta koska hän näkee vain heidän alhaisimmat ja karkeimmat piirteensä, he näyttävät hänen mielestään leppymättömiltä pahehirviöiltä. Vieläpä hänen ystävänsäkin näyttävät erilaisilta kuin ennen, koska hän ei kykene näkemään heidän parempia ominaisuuksiaan. Ei ole ihme, että hän sellaisissa olosuhteissa pitää astraalimaailmaa helvettinä. Se ei kuitenkaan ole astraalimaailman, vaan hänen oma syynsä, ensinnäkin koska hän on päästänyt ruumiiseensa niin paljon karkeita aineksia, ja toiseksi koska hän on antanut tuon epämääräisen tajunnan hallita itseään sekä sallinut edellä esitetyn muutoksen tapahtua astraaliruumiissaan.
Ihminen, joka on tutustunut näihin ilmiöihin, kieltäytyy päättäväisesti antamasta maallisen elämänsä aikana periksi astraaliruumiinsa vaatimuksille. Hän ei myöskään salli kuolemansa jälkeen muutoksen tapahtua astraaliruumiinsa kokoonpanossa, joten hän säilyttää näkökykynsä entisellään ja saa vaikutteita astraalimaailman kaikista eikä ainoastaan sen raaimmista ja alhaisimmasta osista.
Astraalimaailma on useissa suhteissa samanlainen kuin fyysinen. Se on kuten fyysinenkin erilainen eri ihmisille ja vieläpä samallekin ihmiselle erilainen hänen elämänsä eri aikoina. Astraalimaailma on tunteiden ja alhaisempien ajatusten koti, ja kaikki tunteet ovat siellä paljon voimakkaammat kuin fyysisessä maailmassa. Ihmisen ollessa valveilla näemme vain pienen osan hänen tunne-elämästään, sillä aivojen karkean fyysisen aineen käyttämiseen kuluu paljon voimaa. Jos täällä maailmassa näemme jollakin ihmisellä hartautta, niin emme näe läheskään koko hänen hartausmääräänsä, vaan ainoastaan sen osan, joka on jäänyt jäljelle, kuin muu työ on suoritettu. Sen tähden tunteiden voima on astraalimaailmassa paljon suurempi kuin fyysisessä. Jos niitä ohjataan, ne eivät suinkaan karkota pois ihmisen mielestä korkeampia ajatuksia. Hän voi yhtä hyvin astraali- kuin fyysisessäkin maailmassa suunnata voimansa opiskeluun ja lähimmäistensä auttamiseen tai hän voi myös tuhlata aikansa tarkoituksettomaan vetelehtimiseen.
Astraalimaailma ulottuu lähes kuun kiertoradan puoliväliin, mutta vaikka sen jokaisella asukkaalla onkin tällä laajalla alueella vapaa pääsy kaikkialle, suurin osa heistä kuitenkin pysyy hyvin lähellä maanpintaa. Ne, joiden astraaliruumiin pinta on muodostunut karkeammaksi kuoreksi, eivät sitä paitsi voi liikkua siellä yhtä vapaasti kuin muut. Astraalimaailman eri osien ainemuodot lävistävät toinen toisensa aivan täydellisesti, mutta kiinteämmässä olomuodossa olevat aineet ovat yleensä kuitenkin lähempänä keskipistettä. Astraalimaailma muistuttaa paljon vesisaavia, jossa on veteen liuenneena eri tiheyksisiä aineita. Niin kauan kuin vesi pidetään alituisessa liikkeessä, hajaantuvat erilaiset aineet saavissa kaikkialle, mutta tiheämmät aineet ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi astian pohjalla. Vaikka emme saa luulla, että astraalimaailman eri osat ovat päällekkäin kuin sipulin kuoret, niin on kuitenkin totta, että ne ovat jonkin verran siten toistensa ympärillä, että voidaan sanoa niiden hieman muistuttavan sipulin kuoria.
Astraaliaine läpitunkee fyysisen aineen, ikään kuin viimeksi mainittua ei olisi olemassakaan, mutta eri olomuodoissa olevat fyysiset aineet vetävät kuitenkin voimakkaasti puoleensa vastaavissa olomuodoissa olevia astraaliaineita. Siitä johtuu, että jokaisella fyysisellä kappaleella on vastikkeensa astraalimaailmassa. Jos meillä on vesilasi pöydällä, läpitunkee astraalimaailman alin ainemuoto sekä pöydän että lasin, jotka ovat kiinteää ainetta olevia fyysisiä esineitä. Lasissa olevan veden läpitunkee astraalimaailman kuudenteen osaan kuuluva ainemuoto, jota voidaan nimittää nestemäisessä olomuodossa olevaksi astraaliaineeksi. Sekä vesilasin että pöydän ympärillä oleva ilma sitä vastoin on kaasumaista fyysistä ainetta, ja sen tähden astraalimaailman viidenteen osaan kuuluva, kaasumaisessa olomuodossa oleva astraaliaine tunkee sen läpi.
Kuten hienompi fyysinen aine, jota nimitämme eetteriksi, koko ajan tunkee ilman, veden, lasin ja pöydän läpi, samoin myös astraalimaailman korkeimpien osien eetterimuodot tunkevat niiden tiheämpien astraaliaineiden läpi, jotka vastaavat fyysisessä maailmassa olevaa ilmaa, vettä, lasia ja pöytää. Astraaliaine on tiheimmässä ja karkeimmassakin olomuodossaan kuitenkin paljon hienompi kuin hienoin fyysinen eetteri.
Jos astraaliruumiin pinnalle ei ole päässyt muodostumaan kuorta, siirryttyään kuolemansa jälkeen astraalimaailmaan ihminen ei huomaa suurta eroa sen ja fyysisen elämän välillä. Hän voi mielensä mukaan liidellä mihin suuntaan tahansa, mutta tavallisesti hän jää entiseen ympäristöönsä, johon hän on tottunut. Hän näkee yhä edelleen kotinsa, huoneensa, huonekalunsa, sukulaisensa ja ystävänsä. Ken elää tuntematta korkeampien maailmoiden olosuhteita, luulee, että kuolema voi riistää häneltä hänen ystävänsä, mutta ne, jotka ovat kuolleet, jotka ovat riisuneet yltään fyysisen ruumiinsa, eivät ole saaneet hetkeksikään sellaista tunnetta.
Kun kuolleella on astraaliruumis, hän ei enää voi nähdä ystäviensä fyysisiä ruumiita, vaan ainoastaan heidän astraaliruumiinsa, mutta koska niiden ulkopiirteet ovat aivan samanlaiset kuin fyysisen ruumiin, niin hänellä on kuitenkin varma tieto ystäviensä läsnäolosta. Hän näkee jokaisen ystävänsä ympärillä heikosti loistavan munanmuotoisen hunnun, ja jos hänellä on hyvä selvänäkö, voi hän huomata ympäristössään muitakin pieniä muutoksia. Yleensä kuolleet kuitenkin ovat täysin selvillä siitä, etteivät he ole menneet pois mihinkään kaukaiseen taivaaseen tai kadotukseen, vaan että he ovat yhä edelleen yhteydessä tuntemansa maailman kanssa, vaikka he näkevät sen toiselta näkökulmalta.
Kuollut näkee elävän ystävänsä astraaliruumiin selvästi edessään, joten hän ei voi mielessään kuvitellakaan, että hän olisi hänet menettänyt, mutta ystävänsä hereillä ollessa hän ei yleensä voi herättää hänessä mitään vaikutusta. Ystävän tajunta on nimittäin silloin fyysisessä maailmassa ja hänen astraaliruumiinsa on vain ikään kuin siltana mentaaliruumiin ja fyysisen ruumiin välillä. Kuollut ei sen tähden voi ilmaista itseään ystävälleen eikä myöskään lukea hänen korkeampia ajatuksiaan, mutta ystävän astraaliruumiissa tapahtuvien värimuutosten kautta hän kuitenkin huomaa tämän mielenmuutoksensa, ja pienen harjoituksen jälkeen hän kykenee lukemaan ystävänsä sellaiset ajatukset, jotka ovat yhteydessä itsekkyyden tai jonkin halun kanssa.
Ystävän nukkuessa suhde on toinen. Ystävä tulee tietoiseksi astraalimaailmassa, hän on kuin kuollut. He voivat ilmaista toisilleen ajatuksiaan yhtä vapaasti kuin fyysisessä elämässä. Elossa olevan ystävän mielenliikutukset vaikuttavat voimakkaasti kuolleeseen, joka häntä rakastaa. Jos toinen vaipuu suruun, täytyy toisenkin surra syvästi.
Olosuhteet kuoleman jälkeen ovat äärettömän erilaiset, mutta kuka tahansa voi vaikeuksitta arvata ne, jos hän vain vaivautuu ymmärtämään astraalimaailmaa ja tarkastamaan kyseellisen henkilön luonnetta. Kuoleman kautta ihmisen luonne ei vähimmässäkään määrin muutu, sillä hänen ajatuksensa, tunteensa ja toivomuksensa ovat samat kuin ennen. Hän on kaikissa suhteissa sama kuin ollessaan fyysisessä ruumiissaan. Ruumiin menettäminen tosin vaikuttaa ihmisen mielialaan, ja sen tähden hän voi olla onnellinen tai onneton.
Jos hänen halunsa on ollut sellainen, että sen tyydyttämiseen välttämättömästi tarvitaan fyysistä ruumista, niin hän luultavasti joutuu paljon kärsimään. Sellainen halu ilmenee astraaliruumiin värähtelynä, mutta silloin kun olemme vielä fyysisessä maailmassa, käytämme suurimman osan astraaliruumiin voimasta raskaiden fyysisten molekyylien liikkeelle saamiseen. Astraalimaailman elämässä himo on siis paljon suurempi voima kuin fyysisessä, ja ken ei ole tottunut esitä hillitsemään eikä voi sitä uudessa elämässään tyydyttää, hänen täytyy kärsiä kauan ja paljon.
Valaistaksemme tätä asiaa voimme ottaa äärimmäisyyteen menevän esimerkin juomarista tai hekumoitsijasta. Hänen himonsa on hänen fyysisen elämänsä aikana ollut niin voimakas, että se on voittanut järjen, terveen ymmärryksen, säädyllisyydentunteen ja perherakkauden. Kuolemansa jälkeen tämä henkilö on ehkä sata kertaa voimakkaamman himon vallassa voimatta pienimmälläkään tavalla sitä tyydyttää, koska hän on menettänyt fyysisen ruumiinsa. Sellainen elämä on todella helvetti — eikä muuta helvettiä olekaan. Kuitenkaan kukaan ei tätä ihmistä rankaise. Hän ainoastaan korjaa omien tekojensa täysin luonnolliset seuraukset. Vähitellen kuitenkin himon voima alkaa haihtua ja hävitä, mutta se tapahtuu ainoastaan hirvittävien kärsimysten kautta: jokainen päivä tuntuu hänestä tuhannelta vuodelta. Hänellä ei ole mitään käsitystä ajasta kuten meillä fyysisessä maailmassa, vaan hän voi arvioida sen pituutta ainoastaan omien tunteidensa avulla. Tämän totuuden vääristelyn kautta on synt