Henkinen ja psyykkinen näkökyky

HENKINEN JA PSYYKKINEN NÄKÖKYKY

     Ihmisen ikuinen filosofia, joka on heijastuneena nykyisessä teosofiassa tuo esille kolminaisen kentän, jonka piirissä ihminen toimii. Ihmisen sanotaan olevan henki, sielu ja ruumis. Henki edustaa tulevaisuutta subjektiivisia, piileviä ja kehittymättömiä voimia. Ruumis tulee menneisyydestä perintönä eläimeltä, joka ajan kuluessa kehitti aistit ja niitä vastaavat elimet, jotka toimivat keinoina havainnoida objektiivista fyysistä maailmaa. Näiden välillä on sielu, mieli eli psyyke, jonka kentässä jokainen meistä toimii tällä hetkellä. Sielua voidaan pitää pysyvänä kenttänä kahden navan, hengen ja ruumiin, välillä ja sillä on näiden molempien napojen ominaisuuksia.

Selvänäkö ei ole henkistä näkökykyä

     Henki on ikuisesti subjektiivinen, mutta kuitenkin se on sulautunut siihen suunnattoman suureen valtamereen, jota sanomme Jumalaksi. Ruumis on toisaalta itsessään objektiivinen ja erillinen ja se on kosketuksissa maailman kanssa, joka on sille ulkopuolinen. Subjektiivisuus ja objektiivisuus edustavat todellisuudessa kahta mielen napaa tai toimintoa. Kehityksen kulkiessa eteenpäin näiden kahden toiminnon on täytynyt erota toisistaan. Mielen on toisin sanoen täytynyt oppia katsomaan sisäänpäin tietoisesti havaitakseen henkisen totuuden, mutta sen on täytynyt oppia katsomaan myös ulospäin hallitakseen elämän aineellisia olemuspuolia. Tätä tarkoitusta varten sielulla on hyvä lähtökohta fyysisissä aisteissa, jotka se on perinyt eläinkunnalta. Henkinen näkökyky saavutetaan vasta sitten kun yksilö kääntyy vakavasti uskonnon puoleen ja yrittää ymmärtää elämän tarkoitusta. Perimmiltään kumpikaan toiminto ei ole täydellinen ilman toista. Aistihavainnot ovat riittämättömiä ilman henkistä valoa, mutta toisaalta henkinen näkökyky jättää yksilön ikään kuin ilmaan ellei hän voi tuoda sitä käytännölliseen kosketukseen elämän aistein havaittavien tasojen kanssa.
     Mielen eli psyyken kentässä havaitsemista sanotaan psyykkisyydeksi tai nykyisin käytössä olevan terminologian mukaan yliaistilliseksi havaitsemiseksi, kun taas suurin osa ihmisiä tuntee henkisen valon ainoastaan silloin tällöin tapahtuvina sisäisen näkemyksen tai inspiraation välähdyksinä.
     Näin ollen henkinen näkökyky eroaa yliaistillisesta havaintokyvystä, johon sisältyy selvänäkö, selväkuuloisuus jne. ja joka on juuri sitä, mihin tämä termikin viittaa eli fyysisen aistimiskyvyn laajentuma. On tärkeää, että tämä ero tulee selväksi, muutoin se aiheuttaa sekaannuksia ja paljon ajan ja energian tuhlautumista.
     Ottakaamme esimerkiksi selvänäkö. Termi tarkoittaa kirjaimellisesti ottaen "selkeää näkemistä", mutta se ei merkitse sitä, että ihminen, joka näkee ymmärtäisi havaintojensa olemusta. Se ei myöskään tarkoita sitä, että hänen mentaalinen arvionsa olisi oikea. Erehdymme jatkuvasti havaintojemme suhteen fyysiselläkin tasolla. Ei tarvitse kuin mennä johonkin tuomioistuimeen kuuntelemaan todistajalausuntoja havaitaksemme miten erilaisia heidän havaintonsa, näkemyksensä, arvionsa ym. ovat ja miten vaikeaa on todisteiden esille saaminen. Mikäli tämä on totta fyysisellä tasolla, se on varmasti vielä perusteellisemmin totta elämän näkymättömillä tasoilla, jossa aine muuttuu joka hetki muodoltaan, väriltään, rakenteeltaan, pintarakenteeltaan ja monilta muilta ominaisuuksiltaan. Luotettavan ja vakaan psyykkisen näkökyvyn saavuttamiseen liittyy täten monia vaikeuksia.
     Hyvän selvänäkijän täytyy tietää jotakin omasta psykologisesta rakenteestaan, jotta hän voisi tiedostaa asian, jota tiede kutsuu "virheprosentiksi" tai "persoonalliseksi tekijäksi" ja jotta hän voisi hyväksyä sen osaksi sitä mitä hän näkee ja ilmentää. Kolmantena asiana tässä on omaamamme selvänäön laatu ja tyyppi, mikä ei riipu yksin tästä inkarnaatiosta. Se on jotakin mikä on heijastunut meihin tullessamme elämään tekemään uutta pientä työtämme. Se riippuu harjoituksestamme menneisyydessä ja se vaihtelee sen persoonallisuuden laadun ja temperamentin mukaan, joka meillä on tässä elämässä.

Selvänäkijät

     Maailmassa on periaatteessa kahdenlaisia selvänäkijöitä. On olemassa selvänäkijöitä, joita kutsutaan reaktiivisiksi tai negatiivistyyppisiksi selvänäkijöiksi ja jotka käyttävät havaintomekanisminaan pääasiassa solar plexusta ja sympaattista hermojärjestelmää. He ovat ihmisiä, jotka miltei aina ovat riippuvaisia persoonallisuudelleen sopivista olosuhteista. He vaativat tiettyjä asioita ja elleivät he saa niitä, he eivät kykene näkemään. Heidän työskentelynsä on tavallisesti persoonallista ja he ovat usein äärimmäisen herkkiä kaikelle kritiikille ja jopa objektiiviselle analysoinnille. Heidän tunteitaan voidaan loukata hyvin helposti ja he ovat paljolti oman herkkyytensä uhreja. He eivät kykene hallitsemaan selvänäköisyyttään, mikä tekee heidän elämänsä hyvin vaikeaksi, mutta jonakin aikakautena yksilön historiassa se voi edeltää jotakin. Se on vaihe tiellä kohti positiivisempaa ja objektiivisempaa selvänäön muotoa.
     Tämän ensimmäisen tyypin selvänäkijät ovat hyvin usein riippuvaisia siitä, että he luopuvat selkeästä valvetajuisen mielen kontrollista ja vaipuvat puolinaiseen tilaan, joka ei ole tästä maailmasta, mutta ei sen ulkopuolellakaan. Tämä aiheuttaa joskus kevyen osittaisen transsitilan.
     Toisen tyyppiset selvänäkijät käyttävät toisenlaista mekanismia, joka liittyy aivo-selkäydinjärjestelmään. Mikäli kyky on hyvin hallittu ja yhdistetty jokapäiväiseen elämään, eivät tämän tyyppiset selvänäkijät ylipäänsäkään tarvitse erityisiä olosuhteita. Suuri osa työstä voidaan tehdä missä tahansa, edellyttäen että liian meluisia tai häliseviä paikkoja vältetään. Tätä työtä tehdään täysin itsetietoisena.
     Ensimmäisen tyypin selvänäkijän työhön liittyy helposti paljon sekaannuksia. Hyvin usein hän on todella selvänäköinen, mutta hänen on vaikea tajuta sitä, että varsinaiseen selvänäköisyyteen sekoittuu intuitiota, telepatiaa ja monia muita psyykkisestä herkkyydestä johtuvia tekijöitä, eikä niitä ole helppoa erottaa toisistaan. Hän näkee, mutta hän ei aina tiedä mitä hän näkee, tai miten se tapahtuu. Hän ei näe välittömästi, mikä erottaa toisistaan ruumiistaan poistuneen, nukkuvan, anestesian alaisen, kuolleen tai transsissa olevan ihmisen tai ihmisestä muodostetun ajatusmuodon. Nämä eroavat kuitenkin toisistaan paljon olemukseltaan ja ulkonäöltään. Esimerkki voi auttaa osoittamaan tämän. Eräs selvänäkijä antoi tarkan ja yksityiskohtaisen kuvauksen kahdesta ihmisestä ja kysyi, olivatko nämä ihmiset tuttuja. Kuulija sanoi tuntevansa heidät, mutta hän kysyi selvänäkijältä, oliko tämä varma siitä, että he olivat kuolleita ihmisiä. Näkijä oli tästä aivan varma ja hän selitti edelleen, että he olivat odottaneet hyvin kauan tuodakseen kuulijalle viestejä. Viestit tulivat välitetyiksi, mutta niillä ei ollut minkäänlaista merkitystä. Merkitystä sen sijaan oli sillä, että kuvaukset, jotka olivat erittäin täsmällisiä muodostivat toisessa tapauksessa tarkan kuvan miehestä, joka oli elossa. Toisen oli aivan yhtä selkeä tempperamentin ja luonteen kuvaus, mutta kuvaus koski kuulijan oman puoliksi kirjoitetun romaanin sankaria. Kummassakaan tapauksessa kyseessä ei ollut kuollut ihminen.

Selvänäön käytännöllinen hyödyntäminen

     Tarkasteltaessa asiaa teosofisen työn kannalta nousee esille kysymys siitä, miten käytännössä voitaisiin hyödyntää selvänäköä, mikäli tämä kyky on riittävässä määrin harjaannutettu ja hallittu. Siitä voi olla hyötyä monilla alueilla. Mikäli meillä olisi käytettävissämme ihmisiä, joilla on harjaannutettu ja herkkä havaitsemiskyky (on olemassa muitakin havainnoinnin muotoja kuin varsinainen selvänäkö) voitaisiin kasvatuksen alueella monia lasten vaikeita ongelmia välttää kokonaan tai käsitellä niitä järkevällä tavalla. Monet lapset ovat nykyisin jälleensyntyneet hyvin lyhyen väliajan jälkeen. Nämä lapset syntyvät tuoden mukanaan voimakkaan mentaalisen ja emotionaalisen käyttövälineen ja tämä on aivan liian suuri taakka pienelle herkälle ruumiille. Tästä syntyy ongelmia, jotka voitaisiin havaita herkemmällä lähestymistavalla. Psyykkinen näkökyky voi tämän lisäksi auttaa erottamaan toisistaan lapset, joilla on fyysisten aivojen kehittymättömyydestä johtuvia puutteellisuuksia, niistä jotka ovat piilevästi psykoottisia. Koko kasvatustoiminnan kenttä olisi upea alue, jolla tätä erityistä kykyä voitaisiin hyödyntää.
     Toinen käyttöalue liittyy lääketieteeseen ja kirurgiaan. Koulutettuja selvänäkijöitä voidaan käyttää ja heitä on käytettykin, jotta voitaisiin välttää tarpeettomia leikkauksia, saada selvyyttä monimutkaisiin lääketieteellisiin ongelmiin, jotta voitaisiin auttaa lääkäreitä määrittelemään mitkä oireet ovat psykologisia, mitkä fysiologisia jne... Toiselta kannalta katsottuna on helppoa toisaalta vaikeaa laskea sydämenlyöntejä, seurata verenkiertoa, lymfarauhasia, selkärangan rakennetta, mitä tahansa elintä, tutkia onko munuaisissa tai sappirakossa kiviä tai sitä onko jokin ongelma pikemminkin psykologinen kuin fysiologinen.
     Eräs selvänäön käyttöalue on taide. Saattaa olla, että taiteilija ei kykene ilmentämään näkemystään, koska hän on hämmentynyt itsensä suhteen. Psyykkiset ihmiset ovat tavallisesti taiteellisia ja hyvät taiteilijat ovat miltei aina huomattavassa määrin psyykkisiä. He kuitenkin hämmentyvät, sillä sen aiheen selkeys, mitä he pyrkivät ilmentämään teoksessaan hukkuu siihen liittyviin moniin sekalaisiin psyykkisiin havaintoihin ja psykologisiin assosiaatioihin. Mikäli joku voisi osoittaa heille eron, mikä vallitsee heidän alkuperäisen näkemyksensä, mentaalisten sekä emotionaalisten muistojensa ja heidän yliaistillisten havaintojensa välillä, se auttaisi heitä saamaan selvemmän kuvan siitä, mikä osa kuuluu heidän persoonallisuutensa tuolta puolen tulevaan inspiraatioon ja mikä osa on puhtaasti heidän persoonallisen mielensä tuotetta. Herkkyytensä ansiosta todellinen taiteilija omaksuu nopeasti nämä asiat ja hän oppii hyödyntämään niitä nopeasti sekä muuttamaan työskentelytapaansa.
     Todellinen ja syvä havaintokyky on tavattoman arvokas asia myös pyrittäessä ymmärtämään elämää. Tunnemme ne riidat, vaikeudet ja vihan, joita uskonto, politiikka ja monet muut tahot aiheuttavat. Mikäli havaitsemiskykymme olisi niin kehittynyt, että voisimme saada kosketuksen toisen ihmisen tajuntaan ja jos voisimme katsoa hänen vaikeuksiaan, käsityksiään ja tapaansa ilmaista niitä, sellaisina kuin hän ne näkee, niin silloin meillä olisi mahdollisuus löytää yhteinen maaperä, jolla kohdata ja saada aikaan yhteisymmärrystä yhteentörmäyksen sijaan.

Koulutettu selvänäkijä

     Selvänäköä ei kaikesta tästä huolimatta saa koskaan sekoittaa henkiseen näkökykyyn. Minkäänlainen selvänäkö ei anna selkeää henkistä näkemystä. Sen sijaan henkinen näkökyky ja ymmärtäminen saattavat, mikäli niitä harjoitetaan tietyn suuntaisesti, johtaa tarkan selvänäön kehittymiseen. Koulutettu selvänäkijä oppii edistyessään käyttämään hyväkseen vakaata ja harjaannutettua mieltä. Siitä huolimatta, että todellinen selvänäkö on osittain myös henkistä, se ei ole sitä kokonaan, eikä sitä koskaan tule pitääkään sellaisena. Henkinen näkökyky on kokonaan toinen asia. Sitä ei voida esittää kuvallisin symbolein eikä millään sanoilla.
     Mikäli siitä voidaan keskustella sanoin, ei kyseessä ole henkinen näkökyky. Se voi olla lähellä sitä, mutta se ei ole puhtaasti sitä, mistä voidaan vaihtaa ajatuksia vain hiljaisen yhteyden ja tunnistamisen avulla. Silloin kun sinä teidät ja minä tiedän, että meillä on ollut sama kokemus, me olemme yhdistetyt, olemme yhdessä tässä olemuksessa. Silloin vallitsee kokonaisvaltainen tila, eikä millään tasolla ilmene minkäänlaista väittelyä. Tämän lisäksi henkinen näkeminen muuttaa ihmisen, eikä hän koskaan voi olla sen jälkeen aivan sama kuin ennen sitä. Korkeammatkaan selvänäön muodot eivät välttämättä kuitenkaan muuta itse selvänäkijää. Hän saattaa olla edelleen aivan yhtä persoonallinen, typerä, hölmö ja itsetärkeä kuin ennenkin. Mikäli henkinen syvä sisäinen näkemys muista ja itsestä ei tue selvänäköä, niin koko asia kuuluu persoonallisuuden alueelle ja se saa helposti persoonallisuuden tuntemaan itsensä tärkeämmäksi kuin koskaan, sillä se tuntee olevansa tavallisten "sokeiden" ihmisten yläpuolella.
     Havaintokyvyn aisteihin perustuvat muodot vetävät rajan subjektiivisen ja objektiivisen välille eli sisäisen ja ulkoisen välille. Tällä tavoin mieli muodostaa selkeän keskittyneen polttopisteen. Sillä on sellainen jo fyysisellä tasolla, missä aistinelimet — eli erikoistuneet ihon osat määrittelevät rajan, joka on ruumiin sisäpuolen ja sen ulkopuolisen maailman välillä, jossa tämä ruumis elää. Nämä fyysiset aistinelimet ovat jo hyvin hienostuneet. Samanlainen erottamiskyky on ajan myötä kehitettävä myös psyykkiseen organismiin, jotta ihminen tietää eron joka vallitsee oman pohdintansa tulosten ja sen välillä, millä on oma olemassaolonsa hänen persoonallisen mielensä ulkopuolella. On myös välttämätöntä oppia tekemään ero psyykkisten kohteiden kuten kummitusten ja näkyjen välillä, jotka itse asiassa ovat ihmisen henkisen kokemuksen arkkityyppisiä ilmentymiä. Tämä aihealue on aivan liian monimutkainen käsiteltäväksi tässä lyhyessä kirjoituksessa ja lukijaa voi vain kehottaa tutustumaan C. G. Jungin ja muiden hänen työtään jatkaneiden ihmisten kirjoittamiin teoksiin.
     Lyhyesti voidaan sanoa, että kaikki aisteihin ja yliaistilliseen havaintoon perustuva erottaa. Henkinen näkemys yhdistää, vaikkakaan se ei peitä niitä eroja, joita aistien avulla havaitaan. Mitä yksinkertaisin ihminen voi omata henkisen näkökyvyn. Hän ymmärtää, että muta hänen jalkojensa alla, tähdet taivaalla, suhde hänen rakastamaansa henkilöön, eläimeen, kukkaan, tai jopa rumuus, lika ja elämän raadanta ovat kaikki yhtä. Ne kaikki ovat osia alapuolella olevan maailman ykseyttä, kun asiaa tarkastellaan sen yläpuolelta. Tällöin meillä on täysin erilainen näkemys asiasta kuin minkä pelkkä selvänäkö voisi antaa. Teosofian opiskelijan tulee ymmärtää tämä, eikä alkaa kehittää siddhejä eli voimia. Jokainen, joka todella pyrkii persoonallisuuden integroitumiseen, tulee joka tapauksessa saamaan ne. Ne tulevat alemman mielen harjoittamisen myötä, silloin kun alempi itse kohottautuu korkeamman Itsen todellisuuteen, jolloin nämä kaksi yhdistyvät. Meidän ei koskaan tulisi kantaa huolta psyykkisten voimien kehittymisestä, sillä ne tulevat meille väistämättömästi aikanaan. Ne tulevat, kun ymmärryskykymme kasvaa ja kun havaintokykymme syvenee.
     Ihmisellä voi olla henkinen näkökyky ilman, että hänellä on selvänäkökykyä tai mitään muutakaan psyykkistä havaintokykyä. Mutta kun ne kehittyvät pyrittäessä kohti henkistä valaistumista, niistä muodostuu arvokas tietoisuuden kentän laajentuminen käsittämään tietoisuuden psyykkisestä ja fyysisestä maailmasta, ja se auttaa näiden maailmojen ymmärtämistä henkisellä tavalla.
     Suurin tarve sekä Idässä että Lännessä on ihmisen henkisen olemuksen havainnointi, sen havaitseminen, että hän on Jumalasta lähtöisin oleva henki, joka tuo mukanaan ainutlaatuisia ominaisuuksia. Tämä on tärkeä asia, sillä maailmaa kohtaava vaara ei liity elämän ulkoisiin ja aineellisiin kehitysnäkymiin. Niihin liittyvät omat vaaratekijänsä, mutta suurin vaara on siinä, että kadotamme näkemyksen ihmisen arvokkuudesta jälleensyntyvänä henkenä. Tämän oivaltaminen on ainoa asia, joka perimmiltään voi estää sotia syttymästä. Vain se voi auttaa meitä ymmärtämään toisia ihmisiä, muita tarkoitusperiä, eri rotuja ja kaikkea muutakin ja vain tämä voi tuoda rauhaa ja onnellisuutta tähän ongelmalliseen maailmaan.

Phoebe D. Bendit

Etusivu

Teosofia