Rudolf Steiner kysymysten vastaajana

Uuden Ylioppilastalon avara sali oli ääriään myöten täynnä yleisöä, kun tohtori Rudolf Steiner pääsiäispäivän iltana nousi puhujalavalle vastaamaan kysymyksiin lupauksensa mukaan. Ihmetellen Steiner katseli tätä suurta joukkoa, joka ei ollut mistä tahansa haalittua vaan teosofisesti sivistyneitä ja tottuneita pohtimaan salatieteellisiä kysymyksiä. Varmaan hän myös tunsi, kuinka voimakas ja lämmin myötätunto säteili häntä vastaan tästä kuulijakunnasta ja kuinka kaikki olivat halukkaita tutustumaan kuuluun saksalaiseen selvänäkijään ja opettajaan.

Hän kääntyy vieressään seisovan Suomen Teosofisen Seuran ylisihteerin Pekka Ervastin puoleen ja virkkaa:

– Enpä olisi uskonut, että teillä on näin valtava ja elinvoimainen liike.

– Niin kyllä. Täällä lienee ainakin parisataa teosofia läsnä.

– Enemmän, varmaan kaksi kertaa sen verran.

Tähän iltahetkeen olivat saapuneet paikkakunnan T. S:n jäsenet – nekin, jotka muuten askareittensa vuoksi eivät näyttäydy kokouksissa, ja nähtävästi he olivat tuoneet mukanaan yhden jos toisenkin teosofismielisen tuttavansa. Lisäksi maaseudulta oli vuosikokoukseen saapunut lukuisa joukko ja monia myös varta vasten Steinerin esitelmäkursseihin. Siellä näkyivät omissa ryhmissään kansallispukuiset nuorisoliiton jäsenet. Siellä oli hienompilaatuinen ruotsalainen siipi, josta osa tahtoo muulloin arkaillen pysytellä erillään suomalaisesta liikkeestä. Siellä oli myös muukalaisia vieraita, Steinerin seuralaisia, niiden joukossa kunnianarvoisa harmaapartainen herra Günther Wagner.

Rudolf Steiner oli hyvällä tuulella. Hän oli nyt ensi kerran Suomessa puhumassa julkisesti ja mittaili kukaties mielikuvituksessaan teosofisen liikkeen vastaisia kohtaloita tässä maassa. Monenlaisia voimia tuntui todella olevan kokoontuneena tähän joukkoon, mutta ainakin tänä iltana ne olivat tasapainossa. Se, jaksaako yhteishenki pitää koossa pursuvia elonvoimia tässä liikkeessä, lienee kai lopullisesti "jumalien helmassa".

Sali oli ladattu voimakkaalla sähköllä, jonka volttimäärä yhä nousi, kun puhuja kiihkeillä liikkeillä ja voimakkaalla äänellä esitti kysymysten vastaukset suuresta tietovarastostaan. Kaikki tunsivat, että tässä oli jotakin suurta, jotakin innostavaa. Paljon työtä oli tehty tässä maassa, ennen kuin suuri salatieteilijä saattoi puhua näistä asioista tällä tavalla ja niittää osakseen pelkkää kunnioitusta ja ihailua. Ja joskaan juhlahuumauksessa ei jokainen sana olisi niin pysyvästi jäänyt mieleen, niin itse hetken muisto oli omiaan antamaan kestävyyttä myöhemmin jokapäiväisen elämän vaiheissa, ja monien voimien sopusointuinen yhdistelmä oli mieleenpainuva kokemus.

Itse kysymysten ja vastausten vaikutus olisi varmaan useimmille jäänyt vähäiseksi, jollei ylisihteerimme olisi niin mestarillisella tavalla hoitanut kääntämistä. Hetkeäkään siekailematta hän kertasi mitä sujuvimmalla tavalla tohtorin pitkänkin vastauksen suomeksi. Steiner kuuntelikin ihmetellen tulkintaa ja vakuutti, ettei ollut "koskaan ennen moista nähnyt".

Mutta menkäämme kysymyksiin.

Onko valanteko eli vannominen siveellistä? Vuorisaarnassahan se suorastaan kielletään. Miten teosofin on siis itseään alentamatta esimerkiksi kutsuttuna todistajaksi oikeuteen vakuutettava puheensa totuus?

Rakkaat teosofiset ystäväni! Kun tämänlaisia kysymyksiä tehdään, meidän tulee aina ottaa huomioon, että ihmiskunnan kehityksessä ajasta aikaan mielipiteet, tunteet ja ajatukset toisesta tai toisesta asiasta muuttuvat suuresti. Tästä johtuu, että me sangen usein vanhoista pyhistä kirjoista löydämme lausuntoja, jotka kyllä ovat aivan oikeita mutta joihin me emme enää saata kiinnittyä. Niitä ei voi sovittaa nykyaikaisiin oloihin. Meidän täytyy aina olla varovaisia, ettemme umpimähkään omaksu, mitä on lausuttu vuosisatoja tai vuosituhansia sitten aivan erilaisten ajatustapojen vallitessa.

Niinpä tässäkin. Kun vuorisaarnassa on puhe vannomisesta, tämä lausunto on tehty ajalla, jolloin ei pidetty ehdottomasti velvoittavana sanoa totuus, jollei sitä nimenomaan vahvistettu jotakin jumalaa avukseen huutamalla. Siksi puheessa käytettiin valaa totuuden vakuuttamiseksi. Evankeliumissa tahdotaan nyt sanoa, että todenpuhuminen on tuleva ihmisen sisästä. Ihmisen täytyy aina sanoa totuus, vaikkei hän olisi siihen millään valalla velvoitettu.

Jos siis meidän aikanamme tahdotaan toteuttaa, mitä vuorisaarnassa on tarkoitettu valasta puhuttaessa, niin se merkitsee, että meidän on aina puhuttava totta, kun avaamme suumme. Suuri kasvattava totuus, suuri ihanne on näin pantu eteemme. Me kuljemme sellaista aikaa kohti, jolloin ihmiset yleensä oppivat puhumaan totta tarvitsematta käyttää mitään seremonioita.

Mutta toiselta puolen meidän täytyy olla selvillä siitä, että me teosofit olemme maailmassa rauhaa ja sopusointua luodaksemme. Meidän ei tule synnyttää uutta taistelua, uutta epäsointua, ei perustaa uutta lahkoa Raamatun sanojen pohjalle, vaan meidän tulee hiljaisesti mukautua oikeutettuihin tapoihin ja lakeihin, aikamme määrättyihin vaatimuksiin. Vallankumous on tehtävä hitaasti ja sisältäpäin eikä väkivaltaisesti. Emmekä sillä loukkaa sitä ihannetta, jota kohti pyrimme – ehdotonta totuutta.

Raamatussa sanotaan maailman luomisesta, että ensimmäisenä päivänä Jumala loi kaiken aineen ja valkeuden, mutta vasta neljäntenä päivänä auringon, kuun ja tähdet. Mikä mahtoi se valkeus olla, joka luotiin ennen aurinkoa, kuuta ja tähtiä?

Raamatun ensimmäiset luvut ovat erittäin salaperäisellä kielellä kirjoitettu, ja perusteellisesti katsoen tarvitaan suuri määrä salatieteellistä tietoa, jotta totuudenmukaisesti voitaisiin ymmärtää niitä syviä salaisuuksia, jotka jo ensimmäiseen lukuun sisältyvät. Olen kerran kokonaisessa esitelmäsarjassa käsitellyt tätä yhtä lukua.

I Moos. kirjan ensimmäisissä jakeissa, joissa puhutaan kolmesta ensimmäisestä "luomispäivästä", viitataan elohimien luomistyöhön ja tarkoitetaan puhtaasti henkisiä tapahtumia, joita ei voitu tarkastella fyysisellä silmällä ja muilla aistimilla. Siis se valo, joka luotiin ensimmäisenä päivänä, ei ollut suinkaan se valo, jonka silmämme näkevät, vaan se oli valo, joka huomataan salatieteellisellä katseella. Kuljettaessa sitten eteenpäin neljänteen ja viidenteen "päivään", on meidän otettava huomioon se mielipide, että kehitys kulkee yliaistillisesta näkyväiseen. Näkyväinen valo taas riippuu ulkonaisten tähtien, auringon ja kuun olemassaolosta, ja siksi meidän on ajateltava, että yliaistillis-aineellisesta on ensin täytynyt syntyä se aine, josta aurinko ja kuu on kokoonpantu. Yliaistillinen muuttuu aistilliseksi niin, että voidaan havaita fyysisiä taivaankappaleita, jotka eivät ennen olleet huomattavissa.

Mitä tarkoittavat Raamatun lausunnot "tuhatvuotisesta valtakunnasta"? Mahtaako se merkitä samaa, mitä teosofit tarkoittavat kuudennella juurirodulla?

Tällaisiin kysymyksiin nähden täytyy vielä teroittaa samaa mistä puhuin ensimmäisessä vastauksessa. Sellainen kirja kuin Raamattu perustuu henkisiin totuuksiin, salatieteellisiin tietoihin, eivätkä siinä ole ainoastaan lauseet vaan puheenparret ja yksityiset sanatkin salaperäisiä.

Kun pitkiä aikoja sitten joku lausui numeron, jonka piti tarkoittaa jotakin luomiskautta, niin hän käytti nollaa ilmaisemaan yhtä piiriä, yhtä ajankierrosta. Kun siis luvussa on yksi nolla, tarkoittaa se kehitystä yhden syklin (aikakauden) läpi; kun on kaksi nollaa, tarkoittaa se kahta sykliä jne. "Tuhatvuotinen aika" merkitsee siis sitä aikaa, johon kuuluu kolme aikakautta siitä, kun ne sanat lausuttiin. Kun ne kolme aikakautta ovat kuluneet, astuu voimaan se aika, jota tarkoitetaan.

Nyt tämä lausuttiin kolmannella sivistyskaudella eli kolmannen "alarodun" aikana. Ensimmäinen alarotu Atlantiksen jälkeen oli intialainen, toinen oli kaldealais-persialainen, kolmas egyptiläis-heprealainen. Neljäs alarotu on siis ensimmäinen nolla, viides on toinen nolla, kuudes on kolmas nolla. Tahdotaan siis sanoa: kun kehitys on edennyt niin pitkälle, että kolmas sykli (aikakausi) on tästä lähin kulumassa, niin voidaan tuntea "tuhatvuotinen valtakunta". Silloin tulee ensi kerran inhimillisessä tajunnan kehityksessä ymmärrettäväksi, mitä on oleva sisäisesti ja ulkonaisesti tuo tila, joka vallitsee aikojen huippukohdassa.

Me elämme nyt viidennessä Atlantiksen jälkeisessä kulttuuriperiodissa. Meidän jälkeemme tulee sangen henkinen kuudes alarotu, jolloin ihmiset tulevat sisäisesti toteuttamaan ja ymmärtämään sitä, mitä maan päällä tulee toteutumaan ulkonaisesti vasta silloin, kun viides juurirotu on loppunut ja kuudes on alkanut. Kaikessa ulkonaisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä tulee silloin vallitsemaan aivan toisenlaiset olot kuin nykyään.

Onko teosofisen käsityksen mukaan kadotus eli lopullinen tyhjäksi tuleminen soveltuva rakastavan, laupiaan ja kaikkivaltiaan jumaluuden käsitteeseen?

Tällainen kysymys sielun tyhjäksi tulemisesta on oikeastaan aivan ulkopuolella meidän käytännöllistä elämäämme, sillä ei kukaan todellinen salatieteilijä ole koskaan tehnyt sellaista havaintoa, että inhimillinen sielu, joka on saavuttanut oman yksilöllisyytensä, voisi hävitä olemattomiin. Ihminen saa päinvastoin aina juuri sitä, mitä se kaipaa, ja saa elää elämänsä läpi ja suorittaa oman karmansa, mutta ei ole havaittu, että mikään inhimillinen sielu olisi tahtonut täydellistä tyhjäksi tulemista.

Ainoa poikkeus tavallisesta järjestyksestä olisi musta maagikko, mutta jotta tällainen kohtalo voisi hänelle tapahtua, täytyisi hänen tahtoa sitä itse, hänen täytyisi kyetä erottamaan itseään kaikesta jumalallisesta rakkaudesta, lempeydestä ja laupeudesta, sillä jumalallinen rakkaus on aina sitä laatua, että se antaa ihmiselle, mitä se kaipaa. Sen tähden voisimme sanoa, vaikka se kuulostaa paradoksilta, että Jumala on niin lempeä, niin rakastava, että hän soisi sellaiselle mustalle maagikollekin sen kohtalon, että hän saisi hävitä olemattomiin. Mutta se "olemattomuus" koskisi vain tätä elämää, sillä hän kaipaisi tietysti sellaiseen olemattomuuteen, jossa kaikki, mitä hän nyt elämäksi tuntee, olisi poistunut. Jos se olisikin vaikkapa täydellistä olemattomuutta, olisi se kuitenkin vain sitä, mitä hän itse tahtoisi. Käytännöllisesti olisi kuitenkin mahdotonta, että kukaan musta maagikko tahtoisi tätä. Se edellyttäisi hänen nousseen niin korkealle pahassa, että tuskin voimme ajatellakaan sellaista mahdollisuutta.

Onko luvallista vähentää sairaan tuskia nukutuskeinoilla? Tämä koskee etenkin vaikeissa tuskissa olevaa kuolevaa.

Tällaisessa asiassa meidän täytyy aina olla selvillä siitä, että ne ehdot, jotka koskevat ihmisten kohtelemista, ovat erilaisia terveisiin kuin sairaisiin nähden. Terveiden suhteen on velvollisuutemme aina kunnioittaa hänen vapaata, itsenäistä tahtoaan, toisen ihmisen yksilöllisyyttä. Jollemme kunnioita tätä vapaata tahtoa, tunkeudumme häiritsemään hänen elämäänsä.

Mutta ehdot ovat toiset, jos olemme tekemisissä sairaan kanssa, jota tahdomme auttaa. Sairaalta ei ole hyvä kieltää parantavia aineita. Myös kuoleva ihminen on samassa asemassa, sillä hänen yksilöllisyytensä, joka on sidottu fyysiseen ruumiiseen, on estetty käyttämästä sitä vapaasti. Siinä on välttämätöntä turvautua tieteen apuun, mutta noudattaa aina tahdikkuutta ja hienotunteisuutta.

Kuinka te selitätte, että erilaiset selvänäkijät ja salatieteilijät näkevät ja kuvailevat samoja henkisiä tosiasioita eri tavalla? Niinpä esimerkiksi nykyaikaiset okkultistit eivät puhu samaa ihmisrotujen ja planeettojen kehityksestä. Madame Blavatsky sanoo Salaisessa opissaan seuraavaa: "Jos viisaat tiedemiehemme tuntisivat yhtä hyvin luonnon mysteeriot kuin vanhat arjalaiset, niin heille varmaan ei olisi johtunut mieleenkään, että kuu olisi maasta pois singautettu." Steiner sitä vastoin puhuu sellaisesta ajasta, jolloin sekä maa että kuu ja aurinko muodostivat yhden yhteisen taivaankappaleen.

Ensiksi mitä tulee periaatteelliseen kysymykseen, täytyy teroittaa, että kun eri selvänäkijät lausuvat erilaisia mielipiteitä samasta asiasta, se ei ole perusteeltaan sen kummempaa kuin että kaksi matkustajaa käy vieraassa maassa ja kirjoittaa siitä matkakertomuksia, joissa voi olla mitä suurimpia eroavaisuuksia. En usko, että kellekään tulee mieleen, että kun he ovat kuvailleet eri tavalla maata, heistä kumpikaan ei ole käynyt siellä. Täytyy vain verrata erilaisia kuvauksia ja muodostaa itselleen objektiivinen mielipide. Näkijöiden subjektiiviset katsantokannat vaikuttavat hyvin paljon näihin kuvauksiin.

Tahtoisin selittää tämän asianlaidan vielä toisella vertauksella. Jos valokuvataan kasvava puu eri puolilta, saadaan aivan erilaisia kuvia. Ulkopiirteiltään ne ovat aivan ristiriitaisia, mutta se ei merkitse, ettei puuta olisi olemassa.

Samoin salatieteilijät voivat nähdä eri tavalla. Se riippuu siitä, että luonteet ovat erilaisia, ja myös siitä, että he esiintyvät eri sivistyskausina. Tämä on aivan luonnollista. Se ihminen, joka myöhempänä sivistyskautena katselee henkisessä maailmassa jotakin asiaa, katselee sitä muuttuneen sivistyskantansa nojalla toisin kuin se, joka on elänyt varhemmassa ajassa.

Tietysti on kuitenkin myös sellaisia eroavaisuuksia, jotka eivät ole tällä tavalla syntyneet. Täytyy olla selvillä siitä, että salatiede vie sellaisiin korkeuksiin, missä tulee kysymykseen tärkeitä, koko kehitystä koskevia kysymyksiä, joiden suhteen voi myös syntyä kaikenlaisia erehdyksiä. Henkilö, joka ratkaisee hyvin yhden asian, ei kykene toista selittämään oikealla tavalla. Tällaisia kaikenlaisia erehdyksiä on välttämätöntä poistaa niin pitkälle kuin kykymme ulottuu.

Me elämme sellaisessa ajassa, jolloin suuri määrä ihmisiä on täysin epäilevällä kannalla yliaistillisten tiedonantojen suhteen. Vieläpä monet eivät usko mitään todellista salatiedettä olevankaan vaan arvelevat, että kaikki on vain haavetta. Mutta toisaalta aikamme on sellainen, että mitä suurimmalla herkkäuskoisuudella otetaan vastaan melkein mitä tahansa, mitä salatieteen nimissä syötetään. Tämä on hyvin ikävää. Ihmisen pitää oppia käyttämään tervettä järkeään. Salatieteellisissä kysymyksissä voi aivan hyvin käyttää järkeä. Tietenkään terveimmälläkään järjellä ei voi tällaisia yliaistillisia asioita saada selville, mutta kun niitä tuodaan esille, voimme punnita ja arvostella niitä terveen järjen avulla, ja aina voi ihminen sanoa suoraan: "tämä selitys miellyttää minua enemmän kuin toinen".

On parempi, että jokainen salatieteilijä kertoo suoraan juuri sen, minkä hän todellisuudessa näkee. Silloin ei kukaan voi heittäytyä mukavaan auktoriteettiuskoon vaan on pakotettu järjellään valitsemaan eri esitysten välillä ja jättämään selittämättömät kohdat lukuun ottamatta.

Mitä tulee kysymyksen toiseen puoleen, minun täytyy sanoa, että niiden tutkimusten mukaan, joita viime aikoina on tehty, muodostivat aurinko, kuu ja maapallo kerran yhden yhteisen taivaankappaleen. Sen jälkeen auringosta erosivat maa ja kuu. Kun tällaista tosiasiaa verrataan H. P. B:n vastaaviin väitteisiin, on noudatettava mitä suurinta varovaisuutta, ennen kuin väitetään niiden olevan ristiriitaisia. Mme Blavatsky tahtoo yllä mainitussa otteessa vain painottaa, ettei kuu ole maasta eronnut sillä tavalla kuin tiedemiehet otaksuvat. Eroaminen ei ole tapahtunut koneellisesti eikä fyysisillä voimilla, vaan siinä on ollut vaikuttamassa sisäisiä, salaisia voimia ja luonnonhenkiä, jotka ovat saaneet tuon valtavan tapahtuman aikaan.

Salaisen opin kokoaminen oli jättiläistyö. On ihmeteltävä, että sellainen persoonallisuus kuin H. P. B. on kyennyt tuolla tavalla hallitsemaan suunnatonta käytettävänään olevaa tietoa ja valmistamaan teoksensa. Minulle on selvää, että jos H. P. B. tänään seisoisi keskellämme, hän olisi täysin näiden viimeisten salatieteellisten tutkimusten kannalla.

On luonnollista, että salatieteilijät eivät tällaisissa kysymyksissä voi mennä liian pitkälle väitteissään, ei astua määrätyn kohdan yli. Voi ainoastaan jossakin määrin tehdä johtopäätöksiä niiden voimien nojalla, jotka ovat jo toimimassa.

Minun on mahdollista vastata ensiksikin samaa, mistä olen jo sirottelemalla antanut tietoja Kristianiassa [nyk. Oslo]. Silloin nimenomaan huomautin, että muutamilla pienemmillä kansakunnilla on paljon suurempi merkitys ihmiskunnan lähimmässä kulttuurissa kuin yleensä eksoteerisessa maailmassa uskotaan. Kansat, jotka ovat eläneet syrjässä, tulevat – mikäli niillä on vanhaa viisautta – näyttelemään omaa osaansa kehityshistoriassa. Ne on erotettu suuresta kulttuuriprosessista joksikin ajaksi voidakseen siten rauhassa kehittää omaa yksilöllisyyttään.

Näiden kansojen joukkoon luen suomalaisetkin. En tee tätä siitä syystä, että nyt seison teidän edessänne ja tahtoisin imarrella teitä vaan ainoastaan sen vuoksi, että se on vakaumukseni. Jos tarkastellaan suomalaista kulttuuria, mikäli sitä omasta kokemuksestani tunnen ja mikäli käytännön salatieteilijälle on mahdollista tutkia sitä, on se luettava niihin kulttuurimuotoihin, jotka tulevat hyvin paljon vaikuttamaan Euroopan yhteiskehitykseen. Kaikki se, mitä tässä kansassa ilmenee omaperäistä, on sellaista, mitä ei pidä puuttua tulevasta maailmankulttuurista. Olen vakuuttunut siitä, että suomalaisessa sivistyksessä piilee salattuja voimia, jotka nykyään alkavat ilmaantua, ja että siinä piilee jotakin hyvin merkitsevää. Paljon, mikä vielä on salattua, tulee ajan myötä esille. Sen tähden uskon, että voimme olla oikeutettuja asettumaan niiden puolelle, jotka uskovat Suomen tulevaisuuteen.

Kansojen kehityksessä on sellainen laki, että eteenpäin kuljettaessa täytyy aina uudistaa jotakin, mitä on ollut aikaisemmissa vaiheissa. Ensimmäiset alarodut vastaavat järjestyksessä myöhempiä. Niinpä nykyisessä viidennessä alarodussa täytyy toistaa paljon, mitä on ollut egyptiläis-kaldealaisessa sivistyksessä, joka oli kolmas kehitysjakso tässä juurirodussa. Samoin kuudes alarotu tulee osaltaan toistamaan toisen, persialaisen alarodun sivistysmuotoja, ja taas seitsemäs ja ensimmäinen alarotu vastaavat toisiaan.

Kalevala näyttää meille, että syystäkin voidaan puhua entisestä suomalaisesta kulttuurista. Mutta kulttuuri aina edellyttää korkeampaa vaikutusta. Sen tähden voidaan ehkä puhua vanhoista suomalaisista mysteerioista. Tiedättekö, mitä lajia nämä mysteeriot olivat? Voisitteko kertoa niistä jotakin?

On luonnollista, että ulkomaalainen, joka voi tutustua Kalevalaan ainoastaan käännöksen avulla, ei saata nähdä kaikissa yksityiskohdissaan sen kauneuksia ja syvyyksiä. Itse kielikin, jolla se on maailmalle tarjottu, sisältää paljon sellaista, mitä ei voi käännöksissä havaita. Mutta kun tutustuin Kalevalaan, niin minua salatieteilijänä heti hämmästytti, että Kalevalan suurenmoisten kuvien takana on sellaisia vanhoja mysteeriosalaisuuksia, jotka koskevat suorastaan ihmissielun tärkeimpiä salaisuuksia. En ainoastaan ole nähnyt Kalevalan uroissa tavallisia sankareita niin kuin muissa kansalliseepoksissa vaan suuria henkisiä voimia ja valtoja. Sankarien kolminaisuus kuvasi ihmissielun kolminaisuutta, josta olen teoksissani puhunut sekä vanhimpien eurooppalaisten mysteerioiden että myös rosenkreutsilaisten opetusten mukaan. Olen kutsunut näitä kolmea sielun perusominaisuutta aistimussieluksi, järkisieluksi ja tajuntasieluksi. Minun mielestäni Väinämöinen edustaa niitä voimia ja henkisiä olentoja, jotka antavat ihmiselle aistimus- eli tuntemussielun, sisällä piilevän kyvyn, joka ulospäin ilmenee kaikissa alemmissa ruumiissa: fyysisessä, eetterisessä ja astraalisessa. Ilmarinen taas edustaa niitä voimia, jotka seisovat näkyväisen maailmamme takana ja antavat ihmiselle hänen ymmärryssielunsa. Lemminkäinen taas niitä voimia, jotka tämän näkyväisen maailman takana antavat ihmiselle tajuntasielun voimat. Nämä kolme Kalevalan sankaria kuvaavat näitä asioita suurenmoisella tavalla. Mitä erityisesti Lemminkäiseen tulee, tahdon huomauttaa, kuinka hän Dionysoksen tavalla tulee jaetuksi osiin, aivan kuten vanhoissa eurooppalaisissa mysteerioissa on kuvattu tajuntasielun jakautumista. Minun mielestäni on aivan selvä, että nämä suurenmoiset Kalevalan kuvaukset ovat lähteneet mitä syvimmistä ja vanhimmista eurooppalaisista mysteerioista, etenkin pohjoismaisista.

Myös salatieteilijä tutkiessaan "akashisia aikakirjoja" huomaa aivan saman asianlaidan kuin Kalevalaa tutkiessaan. Ei siis ole vähintäkään epäilystä siitä, että Kalevala sisällykseltään on kotoisin näistä vanhoista pohjoismaisista mysteerioista.

Ketkä olivat ne Mooseksen mainitsemat "Jumalan pojat", jotka "näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi ja ottivat niistä itselleen emäntiä" (I Moos. 6:2)?

Jos ihmiskunnan kehitystä katsotaan taaksepäin salatieteellisesti, nähdään, että ihmiset olivat muinoin paljon henkisempiä olentoja kuin nykyään, sillä asianlaita on se, että henkinen maailma on astunut alas ainemaailmaan. Tämä ei ole tapahtunut kaikille ihmisille samaan aikaan vaan hyvin hitaasti. Siksi toiset ihmissielut ovat aikaisemmin, toiset myöhemmin astuneet alas fyysiseen maa-aineeseen. Maan kehityksessä on ollut määrätty ajankohta, jolloin ehdot olivat sellaiset, että sielut, jotka kehitysasteeltaan olivat pitemmällä kuin maan päälle jo ruumiillistuneet sielut, oli pakotettu sekaantumaan näihin alempiin ihmisiin. Ne sielut, jotka olivat aikaisemmin tulleet, olivat liian varhain astuneet alas henkisistä piireistä ja siten joutuneet hyvin alhaiseen tilaan. Niiden korkeampien sielujen, jotka olivat kauan pysytelleet henkisissä piireissä, piti ruumiillistua noihin puoleksi inhimillisiin ruumiisiin, sen sijaan että tuo alempi rotu olisi saanut elää aikansa ja kuolla.

Kansansaduissa puhutaan jättiläisistä ja hirviöistä. Olivatko nämä inhimillisiä olentoja, esimerkiksi lemurialaisia, vai olivatko ne eläimellisiä olentoja?

Kansansaduissa on aina puhe todellisuuksista, ja kun ne kuvaavat jonkinlaisia olentoja, nämä ovat todella olleet olemassa. Kansantarussa on usein paljon enemmän totuutta kuin aavistetaan ja kuin tiedemiehet voivat tuoda esille.

Näitä tällaisia jättiläisiä ja hirviöitä on ollut olemassa ei ainoastaan lemurialaisena vaan myös atlantilaisena ja sangen myöhäisenäkin aikana. On huomattava, että noina aikoina ihmisen fyysinen ruumis ei ollut kovin paljon suurempi kuin nykyinen fyysinen ruumis. Sitä vastoin eetterinen ruumis oli silloin toisella tavalla rakentunut. Se ulottui sangen kauas ulos fyysisestä ruumiista. Se, joka nyt on aivan kutistunut fyysisen ruumiin ulkomuodon mukaiseksi, oli silloin suurempi ja havaittavissa, sillä ihmiset noina alkuaikoina olivat selvänäköisiä ja selvätuntoisia eetterisesti. Kun esimerkiksi toinen tuli vastaan tiellä, fyysiselle silmälle ei näkynyt ainoastaan fyysistä ruumista vaan samalla eetteriselle silmälle hänen eetteriruumiinsa. Ja on huomattava, että sikäli kuin eetteriruumis oli saavuttanut suunnattoman koon ja aivan hirvittäviä muotoja, olivat ihmisen sielulliset ja henkiset voimat pieniä. Taas sikäli kuin henkiset ja sielulliset voimat olivat suuremmat, eetteriruumis oli pienempi. Ja tämä eetteriruumis oli tuona aikana niin vahva, että "jättiläinen" – käyttääksemme nykyaikaista kuvaa – olisi voinut taittaa vaikka rautakiskon aivan helposti, vaikka se nykyisille voimille olisi aivan mahdotonta. Kun siis ihminen tuli vastaan, näkyi kohta hänen ulkomuodoltaan, oliko hän erittäin vahva ruumiillisesti: silloin näet oli eetteriruumis suuri, vai oliko hän taas sielullisesti ja henkisesti voimakas: silloin oli eetteriruumis taas kooltaan pieni.

Mikä on ero oikean ja väärän itseluottamuksen välillä, ja miten on saavutettava ensimmäinen ja voitettava jälkimmäinen?

Tämä kysymys kuuluu sellaisiin, jotka helposti esitetään, mutta tyhjentävä vastaus on tavattoman laaja tunnontarkalle salatieteilijälle. Aivan niin kuin muiden asioiden suhteen, myös tässäkin on olemassa oikea ja väärä itseluottamus. Itseluottamus on aivan luonnollinen ominaisuus, koska ihminen on yksilöllisyys. Se, että hän on ihminen, saa aikaan sen, että hänen täytyy luottaa itseensä. Mutta on olemassa sekä oikea että väärä itseluottamus. Ei kuitenkaan voi alkaa määritellä eroa näiden välillä eli sanoa, missä oikea loppuu ja väärä alkaa, vaan meidän on osattava itsessämme tuntea ja tietää, mikä on oikea ja mikä väärä itseluottamus.

Asianlaita on sama kuin itsekkyyden ja epäitsekkyyden välillä. Siinäkin on vaikea vetää raja, missä toinen alkaa, toinen loppuu. Käytin kerran vertausta. Olin muodostanut tällaisen tarinan. Ajatelkaamme, että on seura, jonka päätarkoituksena on epäitsekkyyden harjoittaminen, eikä siinä kukaan saa tahtoa eikä toivoa mitään itsekästä. Seuran esimies valvoo, ettei kukaan jäsenistä saa tahtoa mitään itsekästä. Yhtäkkiä joku jäsenistä tahtoo jotakin kovin, kovin itsekästä. Silloin oikeastaan esimiehen tehtävä olisi huomauttaa tälle siitä, mutta samalla se on hänelle mahdotonta, koska se olisi itsekästä toisen loukkaamista. Tuo jäsen, joka tahtoo jotakin itsekästä, sanoo toiselle: "Tee tämä minun puolestani. Sinä teet silloin täysin epäitsekkäästi. Jos sinä taas vaadit minulta jotakin sinulle itsekästä, niin minä sen täytän." Ja niin seurassa kaikki saivat itsekkäät toiveensa täytetyiksi.

Tällä tahdon osoittaa, kuinka vaikeaa on vetää ääriviivoja siveellisissä asioissa, ja samoin on tämänkin kysymyksen laita. Voin ainoastaan sanoa, mitkä ovat oikean ja väärän itseluottamuksen yleiset tunnusmerkit. Ihminen voi havaita nämä itsessään. Jos hänellä on väärä itseluottamus, hän ei anna arvoa toisille, hän voi halveksia toisten suuruutta ja jäädä kylmäksi heidän edessään. Mutta mikäli hänessä kasvaa todellinen itseluottamus, sikäli myös kunnioitus kasvaa toisia kohtaan ja samalla hän osaa nähdä, mitä jaloa, kaunista ja suurta on näkymättömissä henkimaailmoissa. Hän ei jää välinpitämättömäksi vaan ottaa vastaan kaiken hyvän, mitä on henkisissä maailmoissa ja toisissa ihmisissä. Tästä ihmisestä voi nähdä, kasvaako hänessä oikea vai väärä itseluottamus.

V. H. V.

Tietäjä — touko-kesäkuu 1912

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.