Rudolf Steiner
Rosenkreutzilaisten teosofia
Ruusu-Ristin kirjallisuusseura ry
Helsinki 1974
Sain haltuuni nämä Rudolf Steinerin esitelmien suomennokset 1930-luvun alkupuolella erään sangen korkeassa iässä kuolleen Ruusu-Ristin jäsenen E.L.:n kuolinpesästä. Olen niitä silloin tällöin lueskellut, jopa joissakin pienissä piireissä lukenut, mutta vasta tänä vuonna välähti mieleeni, että ne voitaisiin korjata kielen puolesta vähän parempaan asuun ja monistaa, niin että useammat voisivat niihin tutustua.
Käännöksessä on mainittu vuosiluku 1907 ja VII esitelmän alkupuolella sana Helsinki useamminkin kuin kerran, mutta esimerkiksi "Omatunto" ei kerro mitään Steinerin vierailusta Suomessa tuona vuonna. Kuitenkin henkilö, jolta esitelmät sain, kertoi Steinerin pitäneen ne Helsingissä. Kääntäjän nimeä ei ole mainittu.
Joka tapauksessa on ilmeistä, että Steiner on pitänyt nuo esitelmät ollessaan vielä Teosofisen Seuran Saksan osaston ylisihteerinä ja ennen kuin hän oli perustanut oman antroposofiansa.
Näissä esitelmissä Steiner selvästi, lyhyesti ja elävällä tavalla esittää teosofian (eli rosenkreutzilaisuuden) perusopit maailman ja ihmisen synnystä. Steinerin kristologia (oppi Kristuksesta) tulee myös selvästi esille, mikä siis poikkeaa esimerkiksi ruusuristiläisten omaksumasta järjestönsä perustaja-johtajan Pekka Ervastin näkemyksestä ja tiedosta.
Helsingissä helmikuun 28. päivänä 1974
Uuno Pore
Ruusu-Ristin kirjallisuusseura ry
Helsinki
[Tiettävästi esitelmät on pidetty Münchenissä 22.5–6.6.1907, esitelmäsarja on Rudolf Steinerin koottujen teosten n:o 99. — teosofia.net -toim. huom.]
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA I
Täällä esitettäväksi aikomaani aihetta on ilmoituksessa kutsuttu "teosofiaksi rosenkreutzilaisten metodien mukaan". Tällä ei ole sanottu, että tämä olisi toista teosofiaa kuin se, jota tavallisesti niin nimitetään. Se on tuo ikivanha ja samalla aina uusi viisaus nykyaikaan sovelletussa muodossa, joka oikeastaan, kuten se täällä esitetään, on tunnettu 14. vuosisadalta alkaen. En kuitenkaan tahdo näillä luennoilla puhua rosenkreutzilaisuuden historiasta. Tehän tiedätte kaikki, että meidän aikanamme kouluissa opetetaan erästä mittaustiedettä, johon esimerkiksi pythagoralainen opinkappale kuuluu. Tämän mittaustieteen alkeet opetetaan aivan riippumatta siitä, millä tavoin itse tuo tiede on syntynyt. Sillä mitä tietää itse asiassa koululainen, joka nykyisin oppii geometrian alkeet, Eukleideesta? Ja kuitenkin se on Eukleideen geometriaa. Vasta paljon myöhemmin, kun asiallinen sisältö on jo tunnettu, opimme ehkä tieteiden historian yhteydessä tuntemaan sitä vaihetta, jolloin kehityksen kuluessa ensi kerran esiintyi oppi, joka nyt kouluissa on tarjolla jokaiselle. Yhtä vähän kuin oppilaan tarvitsee tietää, millä tavoin Eukleides alkuaan on antanut nykyaikaiselle alkeelliselle mittaustieteelle oppinsa, yhtä vähän me välitämme siitä, millä tavoin historian kuluessa ns. rosenkreutzilaisuus on kehittynyt. Samoin kuin oppilas saa suoraan tutustua todelliseen ja oikeaan geometriaan, tahdomme mekin käsitellä rosenkreutzilaista teosofiaa sinänsä.
Se, joka tuntee rosenkreutzilaisuuden historiaa, varsinkin sen ulkonaista historiaa sellaisena kuin sitä on kirjallisuudessa esitetty, tietää vielä hyvin vähän rosenkreutzilaisen teosofian todellisesta sisällöstä Tämä teosofia elää 14. vuosisadalta alkaen historiasta riippumattomana totuutena (samoin kuin geometriakin) ja se voidaan omaksua riippumatta sen historiasta ja asteittaisesta edistymisestä.
Vuonna 1459 henkisesti korkea yksilöllisyys ruumiillistuneena Christian Rosenkreutzin nimellä tunnettuun persoonallisuuteen esiintyi ensin pienen vihityn oppilaspiirin opettajana. Vuonna 1459 tämä Christian Rosenkreutz nimitettiin erittäin suljetussa seurassa, henkisessä veljesliitossa "Der Fraternitas Roseae Crucis" kultaisen kiven ritariksi (Eqves lapidis aurei). Luentosarjamme kuluessa tulee paremmin selviämään, mitä tämä kultaisen kiven ritari merkitsee. Tuo korkea yksilöllisyys, joka astui fyysiselle tasolle Christian Rosenkreutzin ulkonaiseen persoonallisuuteen, jatkoi toimintaansa rosenkreutzilaisen virtauksen johtajana ja opettajana samassa ruumiissa — salatieteellisessä merkityksessä. Myös lauseparren "samassa ruumiissa" merkityksen opimme jo lähinnä seuraavissa luennoissa tuntemaan, kun tulemme käsittelemään ihmisen kohtaloa kuoleman jälkeen.
Se viisaus, josta täällä puhumme, oli vielä 18. vuosisadalla suljettu ahtaaseen ja rajoitettuun veljesliittoon joka ankarien sääntöjensä nojalla pysyi erossa eksoteerisesta ulkomaailmasta.
18. vuosisadalla oli tämän veljesliiton tehtävänä antaa jotakin tietoa henkisestä tiestä virrata Keski-Euroopan sivistyselämään. Siksi näemme, kuinka ulkonaisen kulttuurin piirissä herää eloon monenlaisia virtauksia, jotka ovat tosin ulkonaisia, eksoteerisia, mutta samalla eksoteerisen viisauden ilmennystä. Vuosisatojen kuluessa on yksi ja toinen koettanut jollakin tavoin tuoda ilmi tätä viisautta, jota sanomme rosenkreutzilaiseksi, mutta se ei ole onnistunut.
Niinpä Leibnitz on turhaan koettanut lähestyä rosenkreutzilaisen viisauden lähdettä. Vilahdukselta leimahti tämä viisaus kuitenkin esiin eräässä tosin eksoteerisessa teoksessa, joka ilmestyi siihen aikaan, kun Lessing oli astumassa kehityksensä korkeimpaan huippuun täällä fyysisellä tasolla. Se on hänen "Erziehung des Menschen geschlechts"- eli "Ihmiskunnan kasvatus"-niminen teoksensa, johon kannattaa tutustui. Rivien välistä, sen tietystä sävystä salatieteilijä huomaa sen olevan rosenkreutzilaisen viisauden ilmausta. Mutta varsin suurenmoisella tavalla tämä viisaus ilmeni ihmisessä, jossa kuvastui silloinen eurooppalainen ja kansainvälinen kulttuuri 18. ja 19. vuosisadan tienoilla. Goethe verrattain nuorena pääsi rosenkreutzilaisen tietolähteen lähelle ja tuli jossakin määrin osalliseksi hyvin merkillisestä ja korkeasta vihkimyksestä. Kun puhutaan Goethen vihkimyksestä, on väärinkäsitys lähellä. Sen tähden on juuri tässä paikallaan viitata siihen, miten tämän erikoisen vihkimyksen laita oli. Se tapahtui silloin, kun hän lähti Leipzigin yliopistosta, mutta ennen kuin oli matkustanut Strassburgiin. Silloin tapahtui hänelle jotain sangen outoa. Syvällä sielussaan hänellä oli vaikuttava kokemus, joka ulkonaisesti ilmeni siinä tosiseikassa, että hän viimeisinä Leipzigin aikoina oli sangen lähellä kuolemaa. Sairasvuoteellaan hänellä oli tärkeä kokemus, eräänlainen vihkimys. Goethe itse aluksi ei tiennyt siitä mitään, se vain vaikutti jonkinlaisena runollisena inspiraationa hänen sieluunsa. On oikeastaan hyvin merkillistä, miten tämä voima sulautui hänen eri teoksiinsa. Tämmöisen valon leimahduksen havaitsemme hänen runossaan Salaisuus, jonka Goethen läheisimmät ystävät ovat tunnustaneet erääksi hänen syvimmistä luomuksistaan. Ja itse asiassa se onkin niin syvällinen, ettei Goethe koskaan sen jälkeen saanut voimaa viedäkseen päätökseen tätä katkelmaa. Silloisella sivistysvirtauksella ei vielä ollut voimaa muovata ulkonaisesti koko sitä elämän syvyyttä mikä runossa sykkii. Tämä runo nähtävästi on eräänä Goethen sielun syvimpänä lähteenä. Se on seitsemällä sinetillä suljettu kaikilta Goethen tutkijoiltakin. Tämä vihkimys syveni ja levisi yhä laajemmalle, ja vihdoinkin saattoi Goethe, kun tämä vihkimys oli yhä syvemmälle tunkeutunut hänen tajuntaansa, luoda tuon merkillisen proosarunon, jonka tunnemme nimellä Satu vihreästä käärmeestä ja kauniista liljasta.
Se on eräs maailmankirjallisuuden syvimpiä tuotteita. Se joka kykenee sen oikealla tavalla tulkitsemaan, tietää jo paljon rosenkreutzilaisesta viisaudesta.
Mutta samaan aikaan, kun rosenkreutzilaisen viisauden oli määrä sulautua yleiseen sivistyselämään, tapahtui, että – tavalla, jota ei tarvitse tässä lähemmin kosketella –, jonkinlaiset petoksen kautta eräitä rosenkreutzilaisia käsitteitä ilmaantui suureen eksoteeriseen maailmaan. Toiselta puolen tämän petoksen ja toiselta puolen sen tosiseikan johdosta, että oli tarpeellista antaa länsimaisen kulttuurin jonkin aikaa 19. vuosisadan kuluessa kehittyä fyysisellä tasolla riippumattomana salaisesta tiedosta, oli välttämätöntä, että rosenkreutzilaisen viisauden lähteet ja ennen kaikkea myös sen suuri perustaja, joka yhä oli fyysisellä tasolla, näennäisesti vetäytyivät syrjään, niin että 19. vuosisadan ensimmäisellä ja samaten suureksi osaksi sen toisella puoliskolla ei ollut mahdollista löytää siitä paljonkaan. Vasta meidän aikanamme on taas tullut mahdolliseksi paljastaa tämän viisauden lähteet ja antaa sen sulautua muuhun yleiseen sivistykseen. Kunhan tulemme tarkastelemaan tätä sivistystä, huomaamme myös syyt, minkä tähden niin piti tapahtua.
Nyt tahdon kosketella kahta asiaa, jotka ovat ominaisia rosenkreutzilaiselle viisaudelle ja jotka ovat tärkeitä sen tehtävälle maailmassa. Toinen niistä koskee ihmisen koko suhdetta tähän viisauteen, mikä ei ole sama kuin kristillisgnostisen viisauden muoto. Meidän täytyy lyhyesti käsitellä kahta henkisen elämän tosiasiaa, jos mielimme ymmärtää tätä rosenkreutzilaisen viisauden erikoisasemaa. Ensimmäinen tosiasia on oppilaan suhde opettajaan. Siihen kuuluu kaksi seikkaa. Ensiksi ns. selvänäkö- ja toiseksi ns. auktoriteettiusko. Selvänäöllä, joka oikeastaan on vaillinainen nimitys, ei ymmärretä ainoastaan henkistä näkemistä, vaan myös henkistä kuulemista. Näissä kahdessa on kaiken viisauden lähde, josta pulppuaa maailman salattu viisaus, eikä mistään muusta lähteestä voi ammentaa todellista tietoa henkimaailmasta. Rosenkreutzilaisen järjestelmän mukaan on olemassa selvä ero henkisten totuuksien löytämisen ja niiden ymmärtämisen välillä. Edelliseen tarvitaan välttämättä selvänäköä, jälkimmäiseen ei. Tähän päivään mennessä eikä kaukana tulevaisuudessakaan kukaan tosi rosenkreutzilainen ei opeta eksoteerisesti mitään, mikä ei olisi tavallisen ja yleisen loogisen järjen avulla käsitettävissä. Kun tätä teosofian rosenkreutzilaista muotoa vastaan väitetään, että sen käsittämiseksi tarvitaan selvänäköä, väite ei pidä siis paikkaansa. Tämä asia ei riipu havaintokyvystä. Joka ei ajatuksissaan voi käsittää rosenkreutzilaista viisautta, ei ole vielä kyllin kehittänyt loogista järkeään. Kun kaiken sen omistaa, mitä nykyinen saavutettavissa oleva sivistys ihmiselle tarjoaa, ja kun vain kärsivällisyyttä ja kestävyyttä riittää eikä ole liian veltto oppimaan, voi kyllä käsittää ja tajuta, mitä rosenkreutzilainen viisaus opettaa. Ajatelkaa vain sitä tiedon yleistajuiseksi tekemistä, joka on tapahtunut kristikunnan alusta tähän päivään saakka ja koettaa asettaa sielunne silmien eteen kuvan 14. vuosisadan kristillisestä rosenkreutzilaisuudesta. Kuvitelkaa mielessänne silloisen maallikko-oppilaan ja hänen opettajansa suhde. Vain puhutun sanan avulla saattoi kanssakäyminen tapahtua. Harvoin tulemme ajatelleeksi, mikä suurenmoinen kehitys sen ajan jälkeen on tapahtunut. Muistakaamme vain kirjapainotaidon saavutuksia. Tällaisten keksintöjen ansiosta länsimainen sivistys on saanut aivan uudet muodot. Tämä oli salatieteelliselläkin taholla otettava huomioon. Oli luotava muoto, joka vastaisi maailman yleistä monihaaraista kulttuuria. Rosenkreutzilainen viisaus pystyy pitämään puoliaan jokaista väitettä vastaan, joka on lähtöisin joko joltakin kansanomaiselta tai vaikkapa kuinka korkealta tieteelliseltä taholta. Nykyajan tieteen oikea näkemys — ei tuo harrastelijamainen, pintapuolinen näkemys, jota havaitaan jopa professorienkin piirissä, vaan — kaikenlaisista abstrakteista selityksistä ja materialistisista mielikuvista vapaa ymmärtäminen, joka pysyy lujasti tosiasioiden pohjalla, eikä pääse sen edelle. Se näkemys löytää pala palalta itse tieteen piiristä rosenkreutzilaisten henkisten totuuksien todisteet.
Mitä sitten rosenkreutzilaisen opettajan ja oppilaan väliseen suhteeseen tulee, niin se on aivan toisenlainen kuin muissa vihkimysmuodoissa. Rosenkreutzilaisen viisauden piirissä ei oikeastaan ole mitään auktoriteettiuskoa. Eihän matematiikan oppilaskaan ole ehdottoman riippuvainen opettajastaan auktoriteettina. Matematiikka sisältää itse itsessään todistuksensa, ja periaatteessa voisi oppilas varsinkin hyvien kirjojen avulla tulla toimeen ilman opettajaakin. Samoin saattaisi jokainen ihminen vain omia voimiaan kehittämällä löytää kaikki henkiset totuudet, mutta olisi mieletöntä näin kiertoteitse pyrkiä päämäärää kohti. Rosenkreutzilainen opettaja on ystävä ja neuvoja, joka sekä itse kokee että antaa muidenkin itse kokea salatieteelliset asiat. Silloin ei tarvitse niitä hyväksyä auktoriteettiin nojautuen kuten ei esimerkiksi matemaattista lauseketta, että kolmion kulmien summa on 180 astetta. Auktoriteettius rosenkreutzilaisessa merkityksessä ei oikeastaan ole mitään auktoriteettiutta, sillä sen tarkoituksena on ennen kaikkea vain lyhentää tietä korkeimpien totuuksien luo.
Tämä oli toinen käsiteltävänämme olevista tosiasioista. Toinen asia koskee teosofian suhdetta sivistyselämään yleensä.
Seuraavien päivien esitysten kuluessa tulette huomaamaan, että totuus saattaa välittömästi vaikuttaa käytännölliseen elämään. Emme aio esittää mitään pelkästään teoreettista järjestelmää, vaan järjestelmän, jota voi käyttää hyväkseen, kun tahtoo oppia tuntemaan nykyaikaisen yleistiedon syviä perusteita, kun tahtoo antaa henkisten totuuksien sulautua jokapäiväiseen elämään. Rosenkreutzilaisen viisauden ei pidä vaikuttaa vain päähän ja sydämeen, vaan myös käteen; sen täytyy sulautua läheisimpiin voimiimme, kaikkeen siihen, mitä ihminen joka päivä tekee. Kysymys ei ole mistään vetelästä myötätunnosta, vaan vakavasta kykyjensä käyttämisestä koko ihmiskunnan palvelukseen. Kuvitelkaa mielessänne, että jokin seura vain saarnaisi ihmisten veljeyttä eikä tekisi mitään muuta. Se ei olisi mikään rosenkreutzilainen seura. Tai ajatelkaa ihmistä, joka on katkaissut jalkansa ja makaa edessänne kadulla. Jos vaikka 14 ihmistä seisoisi hänen ympärillään vain tuntien lämmintä sääliä ja myötätuntoa, mutta kukaan heistä ei pystyisi asettamaan taittunutta jalkaa paikoilleen, niin kaikki nuo 14 merkitsisivät vähemmän kuin se yksi ainoa, joka ei ehkä ole lainkaan herkkätuntoinen, mutta sen sijaan kykenee asettamaan taittuneen jalan paikoilleen ja sen myös tekee. Tällainen on rosenkreutzilaisen näkemys. Hän ajattelee, kuinka voisi panna tietonsa käytäntöön ja siten vaikuttaa elämään. Siitä kaikki riippuu. Liika puhuminen myötätunnosta on rosenkreutzilaisen viisauden mukaan jopa vaarallista, sillä jatkuva myötätunnon korostaminen ei ole mitään muuta kuin jonkinlaista astraalista herkuttelua. Mitä alhaisempi nautinnonhimo on fyysisellä tasolla, sitä on astraalitasolla tällainen alituinen tunteiden korostaminen ilman tietoa. Toimiva tieto joka voi vaikuttaa elämään, ei kuitenkaan materialistisessa merkityksessä, vaan henkisiltä tasoilta virraten, tekee meidät kykeneviksi toimimaan käytännössä. Sellaisesta tiedosta maailma välttämättömästi edistyy. Siitä seuraa sopusointu itsestään, ja seuraa sitä varmemmin, kun tämä tieto syntyy johdonmukaisesti itsestään. Siitä ihmisestä, joka kykenee asettamaan katkenneen jalan paikoilleen, mutta antaa sairaan kuitenkin jäädä siihen makaamaan, voi sanoa, ettei hän ole ihmisystävä. Tämä olisi vain fyysisen tiedon perusteella ajateltavissa, mutta niin ei ole henkisen tiedon laita. Ei voi olla mitään henkistä tietoa, mikä ei toteutuisi käytännöllisessä elämässä. — Rosenkreutzilaisen viisauden toinen puoli on, että se vain selvänäön voimia käyttämällä on todella löydettävissä, mutta on tavallisella ihmisjärjellä ymmärrettävissä. Näin on näennäisesti jotakin hyvin merkillistä tullut sanotuksi. Voidaksenne kokea henkimaailmaa, teillä täytyy olla selvänäkökykyä, mutta ymmärtääksenne, mitä näkijä kertoo, ette sitä tarvitse; ihminen on siitä merkillinen olento, että hän muutenkin valistuu. Näkijä, joka astuu henkisestä maailmasta alas ja kertoo, mitä siellä ylhäällä tapahtuu ja mitä ihmisen on hyvä tietää, hän voi tulla ymmärretyksi, jos kuulijat niin tahtovat.
Ensimmäiseksi aion käsitellä ihmisen seitsenjakoa. Me tahdomme oppia tuntemaan ihmisen koostumuksen sellaisena kuin se on. Ensiksi fyysisen ruumiin, jonka itse kukin luulee tuntevansa vaikka hän ei oikeastaan tunne sitä lainkaan. Yhtä vähän kuin voin nähdä vedessä olevaa happea ennen kuin se on erotettu vedestä, näkee ihmisessäkään muuta ilman fyysistä ruumista. Samoin kuin vesi koostuu hapesta ja vedystä, on ihminenkin koostunut fyysisestä, eetteri- ja astraaliruumiista, sekä korkeamman luontonsa muista puolista. Se minkä edessänne näette, on kaikkien näiden kokonaisuus. Jos tahtoisitte nähdä pelkän fyysisen ruumiin, teidän täytyisi ensin irrottaa siitä astraaliruumis. Sellainenhan on unta näkemättömän nukkuvan ihmisen tila. Uni on tavallaan kemiallinen ilmiö, joka erottaa astraali- sekä korkeammat ruumiit eetteri- ja fyysisestä ruumiista. Mutta ette vieläkään näe pelkkää fyysistä ruumista sinänsä; vasta kuoleman jälkeen, jolloin myös eetteriruumis on eronnut fyysisestä, on pelkästään tämä jäljellä. Tällä asialla on toinenkin välitön ja käytännöllinen merkitys. Esimerkkinä kerron eräästä astraaliruumiin toiminnosta. Ihmisen kaukaisessa menneisyydessä oli kaikki se, minkä hän silloisen tylsänhämärän selvänäkönsä avulla saattoi havaita, aivan toisella tavalla kuvanomaista kuin nykyään. Nämä kuvat ensiksi painuivat astraaliruumiiseen. Kuvitelkaamme mielessämme, että avaruuden kolme ulottuvuutta on kerran painunut astraaliruumiiseen pituutena, leveytenä ja syvyytenä. Tämä astraalikuva on edelleen painunut eetteriruumiiseen samoin kuin sinetti leimasimen avulla painautuu lakkaan ja tämä muovaili sitten fyysistä ruumista. Täten kolmiulotteisen avaruuden kuva muodostaa elimen fyysisen ruumiin tiettyyn kohtaan. Alkuaan se oli astraalisena kuvana, jota esitti kolme kohtisuorasti toisiaan vastaan osoittavaa viivaa. Tämä kuva painautui sinetin tavoin eetteriruumiiseen, ja lopulta tietty eetteriruumiin osa muodosti ihmiskorvan sisäosaan elimen, joka nyt ilmenee kolmena puoliympyrän muotoisena onttona putkena. Jokaisella teistä on tämä tasapainoelin. Jos se vahingoittuu, ihminen ei enää tule kunnolla toimeen tässä kolmiulotteisessa maailmassa. Häntä "pyörryttää", hän ei enää pysy pystyssä. Tällainen on suhde astraaliruumiin kuvien, eetteriruumiin voimien ja fyysisen ruumiin elimien välillä. Ihmisen koko ruumis plastisine muotoineen ei ole muuta kuin astraalisten kuvien ja eetteriruumiin voimien yhteinen tulos. Sen tähden on mahdotonta ymmärtää fyysistä ruumista tuntematta ensin astraali- ja eetteriruumis. Astraaliruumis on eetteriruumiin edeltäjä, ja eetteriruumis on fyysisen ruumiin luoja. Näin asia mutkistuu. Kaikkien ihmisten nenät ovat erilaiset. Kuitenkin voitte havaita yhtäläisyyttä vanhempien ja lasten nenien välillä. Erilaisuutta ja yhtäläisyyttä on olemassa tuonkin elimen kohdalla. Mutta syvin henkinen, se iäinen puoli, joka käy lävitse ihmisen kaikkien ruumiillistumien, ei periydy. Niinpä erilaiset kyvyt ja lahjat eivät riipu aivoista. Logiikka on sama matematiikassa kuin filosofiassa tai käytännöllisessä elämässä. Kykyjen erilaisuus ilmenee vasta silloin, kun logiikkaa käytetään alueilla, joiden tutkimiseen noita puoliympyrän muotoisia elimiä tarvitaan. Siten ilmenevät matemaattiset kyvyt ihmisissä, joilla nuo elimet ovat erityisemmin kehittyneet. Esimerkkinä siitä on Bernaultin perhe, jossa sukupolvesta toiseen on esiintynyt matemaatikkoja. — Kuinka paljon musikaalisia tai muita taipumuksia ihmisyksilö tuokin mukanaan, hän ei voi elämässään niitä ilmentää, jollei hän synny sellaiseen ruumiiseen, jossa tarpeelliset edellytykset ja elimet periytyvät.
Täten siis huomaatte, ettette lainkaan voi oppia tuntemaan fyysistä maailmaa, jollette tutki, millä tavoin se on syntynyt. Rosenkreutzilainen ei näe ihanteena fyysisestä maailmasta eristäytymistä, se olisi hänestä väärä ratkaisu, sillä hänen tehtävänsä on juuri fyysisen maailman henkistäminen. Noustuaan henkisen elämän korkeimmille tasoille hänen täytyy sieltä saadun tiedon valossa tehdä uutterasti työtä koko fyysisen maailman ja varsinkin ihmisen puolesta. Tämä näkemys tarjoutuu välittömästi rosenkreutzilaiselle hänen löytämänsä viisauden valossa. Tätä viisausjärjestelmää tahdomme siis tutkia, sillä se tekee meidät kykeneviksi ymmärtämään pienimmätkin asiat. Pitäkää mielessä, että pieninkin asia maailmassa on tärkeä suurempaa varten; pienin oikealle paikalleen asetettuna voi johtaa korkeimpaan tietoon.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA II
Puhuimme viime kerralla rosenkreutzilaisen maailmankatsomuksen suhteesta ihmiseen ja koko sivistyselämään ja mainitsimme, että joskin tietoa korkeammista maailmoista on vain korkeampien henkisten kykyjen avulla saavutettavissa, niin on kuitenkin mahdollista ymmärtää näkijän kertomaa tavallisen loogisen ihmisjärjen avulla. Ei kuitenkaan pidä odottaa, että se mikä yhdessä ainoassa esitelmässä voidaan tuoda esille, voisi kestää jokaisen arvostelun. Se voi tapahtua vain silloin, kun otamme huomioon kaikki asiaan kuuluvat järkiperusteet.
Mainitsimme myös, että rosenkreutzilainen menetelmä pyrkii viemään teosofian käytännölliseen elämään. Mutta tässäkin suhteessa teidän täytyy osoittaa kärsivällisyyttä, sillä monet asiat aluksi näyttävät siltä, etteivät ne voi tunkeutua käytännölliseen elämään. Mutta niin pian kuin voitte katsella asioita kokonaisuutena, tulette huomaamaan, että kaikki yksityiskohdatkin ovat sellaisia, että ne voivat sulautua jokapäiväiseen elämään. Luokaamme ensin silmäys ihmisen ns. seitsenjakoon.
Fyysinen ruumis on se osa, joka on yhteinen koko ympäröivän luonnon, kivennäisten, kasvien ja eläinten kanssa. Tätä fyysistä ruumista katselemme oikeassa valossaan vasta silloin, kun ymmärrämme, että se ulottuu yhtä kauas kuin ihmisen sukulaisuus häntä ympäröivään kivikuntaan. Teidän on tajuttava, että ihmisen olemuksen osista tämä on kaikkein vähimmin katsottava eristyneeksi muusta maailmasta, sillä fyysisessä ruumiissa vaikuttavat voimat leviävät koko maailmankaikkeuteen. Se joka tämän käsittää, saa siitä samanlaisen kuvan, kuin on esimerkiksi sateenkaari. Jotta sateenkaari voisi syntyä, tarvitaan tietty auringonvalon, sadepilvien ym. tekijöiden yhteistoiminta. Ette voi tehdä sateenkaarta olemattomaksi niin kauan kuin vastaava valon ja pilvien yhdistelmä on olemassa. Sateenkaari on siis jonkinlainen yhteistulos, monista ulkonaisista tekijöistä koostunut ilmiö. Samoin fyysinen ruumiskin on kuin pelkkä ilmiö. Ne voimat, jotka pitävät fyysistä ruumista koossa, on löydettävissä ympäröivästä maailmasta. Jos sitten kysymme, missä nuo fyysisen ruumiin takana olevat voimat sitten todellisessa muodossaan ovat, meidän täytyy nousta korkeampiin maailmoihin, sillä fyysinen maailma on ainoastaan ilmiöiden maailma. — Luokaamme ensin silmäys yliaistillisiin maailmoihin yleensä. Nehän ovat salatieteellisesti katsottuna aina ympärillämme, kun vain pystymme ne havaitsemaan. Kun tietyt sielulliset aistit heräävät, aistit, jotka ovat asteen fyysisiä aistimia korkeammalla, silloin tämä fyysinen maailma näyttää olevan hienomman aineksen, astraalimaailman, läpäisemä. Rosenkreutzilainen teosofia nimittää tätä maailmaa kuvaannolliseksi maailmaksi, jolloin kuvaannollinen on jotakin paljon todellisempaa kuin mitä tällä sanalla tavallisesti ymmärretään. Siinä näette kuvasarjojen kulkevan ohitsenne. Värit, jotka täällä ovat ikään kuin esineissä kiinni, ovat astraalimaailmassa kuin monimutkaisessa muunnostilassa. Tulemme vielä käsittelemään tätä tarkemmin. Tätä maailmaa sanotaan myös elementaari- eli alkuaineen maailmaksi.
Paitsi tätä astraalimaailmaa voitte löytää vielä korkeamman maailman siihen kuuluvien aistien herätessä. Se tapahtuu taivaankappaleiden yhteissoinnun yhteydessä.
Ihmisellä on minätajunta. Kivi on mielestämme tajuton. Mutta itse asiassa se on tajuton vain fyysisellä tasolla. Kun nousemme korkeampiin maailmoihin, havaitsemme kiven tajuiseksi. Emme löydä kivikunnan minää vielä astraalimaailmasta, vaan vasta korkeammista maailmoista. Samoin kuin sormen kynnessä itsessään ei ole tietoisuutta, vaan ainoastaan ihmisen minässä, voimme myös löytää kiven minän seuraamalla niitä virtauksia, jotka siitä johtavat tähän maailman rakenteen korkeimpaan piiriin. Ja samoin kuin kynsi on elimistön äärimmäinen kovettunut osa, niin kivikin on tämän korkean elämän äärimmäinen ulkonainen ilmiö. Sen verran fyysisellä ruumiilla on vielä yhteistä kivikunnan kanssa, että sen fyysinen luonto on vielä tajuinen tuolla ylhäällä henkimaailmassa. Tämän perusteella ihmisen ruumis minänsä tietämättä ottaa vastaan vaikutuksia tuolta ylhäältä ja kehittyy siten fysikaalisessa suhteessa. Vain vihitty, joka on noussut intuition maailmaan, tietää tästä vaikutuksesta ja siitä aiheutuvasta fyysisestä toiminnasta, niin että voi johtaa sitä mielensä mukaan, ja ainoastaan siten hän tulee noihin korkeisiin piireihin jäseneksi, jotka johtavat hänen ruumistaan.
Toinen osa, eetteri- eli elollisruumis, on ihmisellä yhteinen kasvi- ja eläinkunnan kanssa. Salatieteilijä näkee sen jotakuinkin fyysisen ruumiin muotoisena. Se on voimaruumis. Jos voisitte ajatuksissanne erottaa fyysisen ruumiin, jäisi eetteriruumis voimaruumiina jäljelle voimaviivojen lävistämänä, jotka ovat rakentaneet fyysisen ruumiin. Ihmisen sydän ei voisi sille ominaisessa muodossaan syntyä, ellei eetteriruumiissa olisi eetterisydäntä, joka sisältää ne voimat ja virtaukset, jotka juuri ovat fyysisen sydämen rakentajat ja arkkitehdit. Kuvitelkaa, että teillä on lasillinen vettä ja jäädytätte sen; silloin siihen syntyy aluksi kovettumia, jääkiteitä. Jää ei ole muuta kuin jähmettynyttä vettä, ja näkyvät omituiset jäämuodostumat ovat jo ennestään olemassa voimaviivoina vedessä. Samalla tavoin on fyysinen sydän eetterisydämen muodostama. Eetteriruumiin yläosa on jotakuinkin fyysisen ruumiin näköinen. Suuri ero on kuitenkin näiden kahden ruumiin välillä. Tämän käsitätte kun sanon, että miehen eetteriruumis on naisellinen ja naisen miehinen. Ilman tätä tietoa elämässä jää paljon käsittämättömäksi. Muuten näyttäytyy eetteriruumis valomuotona ja ulottuu joka kohdassa hiukan fyysisen ruumiin ulkopuolelle. Tämä ruumis on ihmisellä niin kuin kasvikunnallakin. Sitä koossapitävät voimat, sen minätajunnan löydämme taivasmaailmasta, ruupa deevakhaanista eli innoitusmaailmasta, siis astetta alempaa kuin fyysistä ruumista johtavat voimat. Myös kasvikunnan minätajunta on havaittavissa tältä innoituksen tasolta tästä taivaankappaleiden yhteissoinnun maailmasta.
Tulemme sitten ihmisen kolmanteen osaan, ns. astraaliruumiiseen eli rosenkreutzilaisittain sanottuna sieluruumiiseen. Tämä astraaliruumis on ihmisellä samanluontoinen eläinten kanssa. Kun meissä herää mielihyvää tai mielipahaa, iloa tai tuskaa, mielenliikutuksia tai intohimoja, toivomuksia tai haluja, ovat ne astraaliruumiista peräisin. Sekä eläinten että ihmisten astraaliruumista koossapitävät ja muodostavat voimat ovat todellisessa muodossaan olemassa astraali- eli kuvaannollisessa maailmassa. Sitä paitsi eläinten minätajunta on olemassa myös astraalimaailmassa. Kun puhumme eläimen astraaliruumiista, tarkoitamme ryhmäsielua, mikä juuri on löydettävissä astraalitasolla. Toisin sanoen yksittäisellä eläimellä ei ole sielua, vaan koko eläinsuvulla — kaikilla jalopeuroilla, kaikilla tiikereillä —, on yhteinen minä, joka siis ns. ryhmäsieluna elää astraalitasolla. Se osa eläinten olemuksesta, joka elää täällä fyysisellä tasolla, käsitetään oikein vasta seuraamalla sitä astraalitasolle saakka; voitte esimerkiksi nähdä yhdyssiteitä, jotka lähtevät kaikista jalopeuroista ja yhtyvät astraalitasolla siihen yhteiseen joukkominään. Ihmisellä on yksilöllinen minä, mutta jokaisessa astraaliruumiissa elää jotakin joukkominästäkin. Tällainen eläinminä elää ihmisenkin astraaliruumiissa, ja ihminen tulee siitä riippumattomaksi vasta silloin kun hän alkaa nähdä astraalisesti, kun hän tulee astraaliolentojen toveriksi ja hän kohtaa ryhmäsieluja astraalitasolla aivan kuin täällä alhaalla yksittäisiä eläimiä. Siellä elää olentoja, jotka vain pirstaleina voivat astua tänne alas monen monena eläimenä. Kuoltuaan yhtyvät nämä eläinsielut jälleen alkuperäänsä. Kokonainen eläinryhmä ylhäällä astraalitasolla on myös ihminen, jonka kanssa voi puhua niin kuin yksittäisen ihmisen kanssa täällä. He ovat jonkin verran toisen näköisiä kuin täkäläiset ihmiset, eivätkä ole väärin kuvatut Ilmestyskirjan neljännessä luvussa jalopeuran, kotkan, härän ja ihmisen muotoisiksi — siis ihmisen, joka ei ole vielä astunut alas fyysiselle tasolle. Nämä Ilmestyskirjan neljä eläintä ovat ne ryhmäsielujen neljä luokkaa, jotka ovat lähinnä ihmistä.
Nyt tahdomme käsitellä sitä, mikä ihmisellä ei enää ole yhteistä häntä ympäröivän maailman kanssa, sitä olemusta, joka minässä löytää ilmaisumuotonsa. Tämän neljännen aineksensa perusteella ihminen on luomakunnan kruunu maan päällä. Vasta siinä hänellä on toimiva tietoisuus fyysisellä tasolla. Niin kuin kivikunnan tietoisuus tai minätajunta on ruupa deevakhaanissa jo eläinkunnan astraalitasolla, on ihmisen minätajunta fyysisellä tasolla. Vasta tässä minässään on ihmisellä se, johon ei mikään muu olento ylety, johon ei mikään muu tajuntaminä astu.
Olemme näin oppineet tuntemaan nelinäisen ihmisen: fyysisen ihmisen, eetteri-ihmisen, astraali-ihmisen ja minän. Kuitenkaan nämä eivät vielä tyhjennä ihmisen koko olemusta. Nämä neljä prinsiippiä ihmisellä oli jo ruumiillistuessaan ensi kerran maan päälle; nyt hän on kehittymässä eteenpäin. Se tapahtuu monien ruumiillistumien kuluessa siten, että hän minänsä lähtökohtana muovailee kolmea ennen mainittua olemuspuoltaan. Jos katselemme muinaisajan ihmistä ensimmäisessä ruumiillistumassaan maan päällä, huomaamme hänen olevan mielenkiihotustensa ja himojensa orja. Hän on kyllä rakenteeltaan ihminen, mutta käyttäytyy kuin eläin. Jos tällaista ihmistä verrataan ylevään idealistiin, ero heidän välillään on siinä, ettei tuon alkuperäisen villi-ihmisen minä vielä ole muovaillut astraaliruumistaan. Ihmisen kehityksen lähin edistysaskel on siinä, että ihminen muokkaa astraaliruumistaan ja se näkyy siinä, että ihminen ottaa hallintaansa tiettyjä astraaliruumiin alkuperäisiä ominaisuuksia. Tavallinen eurooppalainen noudattaa osaa vieteistään, mutta kieltäytyy noudattamasta toisia. Se osa, jonka hän on saattanut minänsä alaiseksi, muodostaa hänen henki-itsensä eli manaksensa. Tämä manas on siis minän aikaansaama astraaliruumiin muunnos. Se on samaa ainetta, mutta toisella tavalla järjestettynä.
Seuraava kehitysaskel on eetteriruumiin muovaaminen. Jos muistamme, miten kahdeksan vuotiaina lapsina tiesimme ja mitä sen jälkeen olemme oppineet, ero on suuri. Jokainen meistä on omaksunut paljon käsitteitä, joiden nojalla emme enää sokeasti seuraa himojamme ja päähänpistojamme. Ja kuitenkin, jos esimerkiksi muistamme olleemme kiivaita lapsina, ja ajattelemme, minkä verran olemme voittaneet kiivauttamme, huomaamme, kuinka se vielä monesti putkahtaa esille. Ja vielä: kuinka vähän olemmekaan onnistuneet parantamaan huonoa muistiamme tai muuttamaan luonteenomaisia taipumuksiamme, omantuntomme lujuutta tai heikkoutta. Olen usein verrannut ihmisen kykyä muuttaa luonteensa laatua jne. kellon tuntiosoittimen hitaaseen kulkuun. Vihkimys on tekemisissä tämän tosiasian kanssa. Oppiminen ei ole muuta kuin valmistusta lähemmäs vihkimystä vievää luonteenlaadun muuttamista. Jos olette huonosta muistista tehneet hyvän, kiivaudesta maltillisuuden ja rauhallisuuden tai synkkämielisyydestä optimistisen, nurkumattomuuden, silloin olette suorittaneet paljon enemmän kuin jos olisitte hankkineet kuinka paljon tahansa tietoja. Siinä on sisäisten ja salaperäisten voimien alku. Se on merkkinä siitä, että minä tekee työtä, ei ainoastaan astraaliruumiissa vaan myös eetteriruumiissa.
Siinä määrin kuin nämä pyrkimykset näkyvät, ne ovat tosin myös astraaliruumiista käytettävissä; mutta jos niihin sisältyy pyrkimys muuttaa taipumuksiaan, niitä on etsittävä eetteriruumiista. Vain eetteriruumista muovaamalla ne ovat muutettavissa. Siinä määrin, kuin minä on muuttanut eetteriruumistaan, ihmisessä on sitä, jota sanomme elonhengeksi vastakohtana elollisruumiille. Teosofista sanontaa käyttäen se on buddhi, joka on siis minän välityksellä rakennettu eetteriruumiin aineesta.
Kun minä tulee niin voimakkaaksi, että se kykenee muuntamaan ei vain eetteriruumista, vaan myös fyysistä ruumista, ihmisolemuksen korkeinta osaa, jonka voimat ulottuvat kaikkein korkeimpaan maailmaan, silloin sanomme ihmisen rakentavan itsessään nykyisen luontonsa korkeinta ainesta, jota sanotaan aatmaksi eli varsinaiseksi henki-ihmiseksi.
Tähän rakentamiseen tarvittavat voimat ovat korkeimmassa maailmassa. Aluksi muutetaan hengitystä. Tällä tavoin muuttuu veren laatu, mikä puolestaan vaikuttaa fyysiseen ruumiiseen niin, että tuo vaikutus sitten ulottuu korkeimpaan maailmaan.
On pidettävä mielessä ero tiedottoman ja tietoisen muuntamisen välillä. Itse asiassa on jokainen eurooppalainen tietämättään muuntanut luontonsa alempia aineksia. Tietoisesti hän suorittaa tätä muuntamista nykyisen kehityskauden aikana ainoastaan manaksen suhteen. Hänen täytyy tulla vihityksi, ennen kuin hän voi oppia muuntamaan eetteriruumistaan. Mutta tulevina kehityskausina tulevat kaikki ihmiset tietoisesti muuntamaan eetteri- ja fyysistä ruumistaan.
Ihmisen alempaan puoleen kuuluu siis neljä prinsiippiä: fyysinen ruumis, eetteriruumis, astraaliruumis ja sitten vielä minä, joka vaikuttaa muuntavasti — ensin tiedottomasti — kolmeen alimpaan prinsiippiin, jolloin syntyvät manaksen, buddhin ja aatman luonnokset eli alkeet.
Rosenkreutzilainen teosofia puhuu sitä paitsi välittäjinä olevista havainto- eli miellesielusta, älysielusta ja tajuntasielusta. Vasta tajuntasielussa alkaa ihminen tietoisesti muuntaa ruumistaan. Silloin kehittyy havaintosielusta henki-itse, älysielusta kehittyy elonhenki, ja lopulta tajuntasielusta varsinainen henki-ihminen, aatma. Näin saamme kaikkiaan yhdeksän ihmisen rakenteen osaa.
Ulkonaisesti katsoen esiintyvät havaintosielu ja sieluruumis eli astraaliruumis yhtenä, aivan kuin miekka tupessaan, ja samaten henki-itse, ja tajunta sekä sielu, niin että nuo yhdeksän osaa supistuu seitsemäksi, näin:
1. fyysinen ruumis
2. eetteriruumis (elollisruumis)
3. astraaliruumis ja havaintosielu
4. minä (älysielu; minä sarastaa älysielussa)
5. henki-itse, eli tajuntasielu (manas)
6. elonhenki (buddhi)
7. henki-ihminen (aatma)
Tällainen on ihmisluonnon todellinen rakenne, joka oikeastaan koostuu 3 x 3 = 9 osasta. Tästä luvusta 9 on pidettävä kiinni, muuten emme pääse oikeaan näkemykseen. Teoriasta elämään astumme vasta silloin, kun näemme asian todellisen luonteen. Se mitä tässä on vain viittauksin esitetty, on ohjaava meitä, kun alamme tutkia nukkuvan, valvovan ja kuolleen ihmisen tilaa.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA III
Aiomme tänään katsella ihmistä valvovana, nukkuvana ja "kuolleena".
Valvetilanhan jokainen tuntee omasta kokemuksestaan. Kun ihminen vaipuu uneen, silloin astraaliruumis, minä ja mitä minä on astraaliruumiissa saanut aikaan, kaikki ne ikään kuin vetäytyvät ulos fyysisestä ja eetteriruumiista. Jos selvänäkevästi katsotte nukkuvaa ihmistä, huomaatte vuoteessa makaavan fyysisen ja eetteriruumiin. Nämä kaksi ruumista ovat, niin kuin yleensä aina yhdessä, kun sen sijaan astraaliruumis ja kaikki korkeimmat ainekset erottautuvat näistä: selvänäkevästi voi nähdä, kuinka ihmisen uneen vaipuessa astraaliruumis sekä kaikki korkeammat ainekset jonkinlaisessa valokehässä vetäytyvät pois mainituista ruumiista. Jos tahdomme vielä tarkemmin kuvailla tätä, on sanottava, että nykyajan ihmisen astraaliruumis näyttää olevan koostunut monenlaisista virtauksista ja valon välähdyksistä, ja jos ylimalkaisesti katselee tätä, se esiintyy kahtena yhtyeenkiertyneenä spiraalina tai kuutosena, joista toinen katoaa fyysiseen ruumiiseen ja toinen komeetta pyrstön tapaisena ylettyy kauas avaruuteen. Nämä astraaliruumiin pyrstöt katoavat kuitenkin pian näkymättömiin hajautuessaan yhä kauemmaksi, niin että sen muotoa voi verrata munan muotoon. — Kun ihminen sitten herää, katoaa tuo maailmanavaruuteen levittäytyvä pyrstö, ja kaikki vetäytyy jälleen eetterisfyysiseen ruumiiseen. Unennäkö on valvomisen ja nukkumisen väli-tila, jolloin astraaliruumis tosin jo on päästänyt auki yhdyssiteensä fyysiseen ruumiiseen, ikään kuin vetänyt tuntosarvensa pois siitä, mutta on vielä sidottuna eetteriruumiiseen. Silloin ihmisen näköpiiriin astuu noita kuvia, joita sanomme unennäöksi. — Tällainen on siis nukkuva ihminen, joka elää astraaliruumiissaan fyysisen ja eetteriruumiin ulkopuolella. Tällä unitilalla on syvä tarkoituksensa. Ei saa ajatella, että nukkuvan astraaliruumis olisi toimeton. Päivällä valvoessaan ottaa astraaliruumis oman toimintansa nojalla vastaan vaikutuksia ulkomaailmasta. Mitä ihminen aistihavaintojensa ja toimintansa kautta fyysisessä maailmassa ottaa vastaan tunteiden ja havaintojen muodossa, kaikki mikä ulkoapäin vaikuttaa häneen, siirtyy astraaliruumiiseen saakka. Tämä on varsinaisesti ihmisen havaitseva, tunteva ja ajatteleva osa, ja fyysinen ruumis ja eetteriruumis ovat vain sen välittäjät, työkalut. Astraaliruumiissa on kaikki, mikä ajattelee ja tahtoo. Kun siis ihminen valvoessaan on tekemisissä ulkomaailman kanssa, astraaliruumis saa vaikutuksia sieltä. Mutta pitäkäämme toisaalta mielessämme, että astraaliruumis on eetteri- ja fyysisen ruumiin varsinainen rakentaja. Samaten kuin fyysinen ruumis on kiteytynyt kaikkine elimineen astraaliruumiista, niin on myös kaikki se mikä eetteriruumiissa virtaa ja toimii, lähtenyt astraaliruumiista. — Mistä on sitten astraaliruumis itse kotoisin? Se on maailmankaikkeuteemme kuuluvan yleisen astraaliolemuksen synnyttämä. Jos tahdomme vertauksen muodossa kuvailla tätä asiaa, nimittäin erillisen astraaliruumiin suhdetta suureen astraalimereen, jossa kaikki ihmiset, eläimet, kasvit, kivennäiset ja planeetatkin liikkuvat ja josta ne kaikki ovat lähteneet; niin meidän on ajateltava pisaraa vesiastiassa. Kuten pisaran koko olemassaolo on riippuvainen vedestä, on myös yksittäinen astraaliruumis kerran ollut kosmoksen koko astraalimereen uppoutuneena. Se on eronnut siitä imeytyessään eetteri- ja fyysiseen ruumiiseen, kuten pisara vedestä.
Niin kauan kuin astraaliruumis lepäsi kosmisen astraaliruumiin helmassa, se sai lakinsa ja vaikutuksensa siitä. Se eli siinä elämäänsä. Erottuaan suuresta astraalikehästä astraaliruumiin on turvauduttava myös fyysisestä maailmasta saatuihin vaikutuksiin, sen täytyy jakaa itsensä niiden vaikutusten välillä, jotka se on tuonut mukanaan suuresta astraaliruumiista, ja niiden, joita se nyt saa osakseen fyysisestä ulkomaailmasta. Nämä kaksi puolta tulevat vielä ihmisen saavuttua maalliseen päämääräänsä muodostamaan sopusuhtaisen kokonaisuuden. Nykyään ei vielä ole niin laita. Nuo kahdenlaiset vaikutukset eivät soinnu yhteen. Kuten sanottu, astraaliruumis on eetteriruumiin rakentaja ja siten välillisesti, koska eetteriruumis puolestaan rakentaa fyysisen ruumiin, myös viimemainitun rakentaja. Kaikki mitä astraaliruumis pala palalta on rakentanut, on lähtenyt suuresta kosmisesta astraaliruumiista. Koska kaikki, mitä tästä astraalimerestä on lähtenyt, on tervettä lainmukaisuutta, on myös astraaliruumiin rakentava toiminta alkuaan tervettä ja sopusuhtaista. Kaikki nykyajan ihmisen fyysiseen ruumiiseen liittyvät häiriöt johtuvat niistä vaikutuksista, joita astraaliruumis ottaa vastaan ulkonaisesta fyysisestä maailmasta ja jotka häiritsevät sen sopusointua. Jos nyt astraaliruumis yhtä mittaa asustaisi ihmisessä, fyysisen maailman voimakkaat värähtelyt hävittäisivät pian sen sopusoinnun, jonka astraaliruumis on tuonut mukanaan kosmisesta merestä. Ihminen kuluttaisi pian itsensä loppuun sairauden ja väsymyksen vuoksi. Nukkuessa astraaliruumis vetäytyy pois fyysisen maailman vaikutuksista, joissa sopusointua ei ole olemassa, ja astuu maailmankaikkeuden yleiseen sopusointuun, josta se on kotoisin. Aamulla se tuo mukanaan jälkimainingit siitä uudistuksesta, minkä se on yöllä kokenut; — joka yö uudistaa astraaliruumis sopusointunsa suuren astraalimeren yhteydessä, ja selvänäkijä havaitsee sen olevan yöllä hyvin toimiva. Hän voi huomata yhteyden astraalimeren ja tuon toisen komeetan tapaisen pyrstön kanssa ja kuinka tämä osa tekee työtä ruumiillisen väsymyksen poistamiseksi. Tämä astraaliruumiin toiminta ilmenee siinä, että ihminen aamulla tuntee itsensä vahvistuneeksi ja virkistyneeksi. Kuitenkin täytyy astraaliruumiin, joka yöllä on elänyt suuressa harmoniassa, jälleen sopeutua fyysiseen ruumiiseen, ja sen tähden koetaan tuo vahvistuminen voimakkaammin vasta muutamaa tuntia myöhemmin.
Siirtykäämme sitten unen veljen eli kuoleman puoleen selvittääksemme ihmisen tilaa kuoleman jälkeen. Ero kuolleen ja nukkuvan välillä on siinä, että kuollessa eetteriruumiskin eroaa fyysisestä jättäen vain tämän fyysisen ruumiin jäljelle. — Tämä eetteriruumiin poistuminen fyysisestä ruumiista ei tapahdu koskaan fyysisen elämän aikana, ellei ihminen käy tiettyjen vihkimysmenojen lävitse
Tärkeä ajankohta ihmiselle on heti kuoleman jälkeen. Se voi kestää pitkähkön ajan, tunteja, jopa päiviäkin. Silloin ihminen näkee valtavana kuvasarjana koko kuluneen ruumiillisen elämänsä. Tässä tilassa kulkee kuolleen sielun editse koko elämä viimeisessä ruumiillistumassa kuten suuressa muistielokuvassa eli filmissä. Tämä on jokaisen ihmisen kohtalo kuoleman jälkeen. Tämän kuvasarjan erikoisuus on siinä, että se objektiivisella tavalla esittää kaikki ne tapahtumat, jotka ihminen subjektiivisesti on elämässään kokenut. Eri kokemusten ohella olemme aina myös tunteneet mielihyvää tai mielipahaa, mielen ylentymistä tai surua. Ulkonaisia havaintojamme seurasivat aina myös sisäiset kokemukset, mutta näitä sisäisiä kokemuksia ei ole enää olemassa tässä muistikuvasarjassa. On aivan kuin seisoisimme taulunäyttelyssä. Voimme kyllä mielessämme kuvitella niitä iloja ja suruja, joita taulut esittävät, mutta ne eivät koske meihin välittömästi. Sama on tuon heti kuoleman jälkeen esiin tulevan kuvasarjan laita. Se aukeaa eteemme, ja hämmästyttävän lyhyessä ajassa näemme elämämme kaikki yksityiskohdat uudestaan.
Eetteriruumiin erottaminen fyysisestä tulee kysymykseen elämän aikana vain vihkimyksissä. Joskus tapahtuu kuitenkin, että eetteriruumis äkkiä tempautuu irti. Tämä tapahtuu silloin, kun ihmisellä on hirvittäviä kokemuksia, esimeriksi silloin, kun hän putoaa korkealta tai on vaarassa hukkua. Silloin eetteriruumis saa sellaisen tärähdyksen, että se hetkeksi irtautuu fyysisestä ruumiista. Seurauksena silloinkin on, että koko mennyt elämä muistuu mieleen jokseenkin samaan tapaan kuin kuoleman jälkeen. Eetteriruumis voi myös osittain erota silloin, kun joku jäsen puutuu. Jos esimerkiksi käsi on kuoletettu, selvänäkijä voi huomata eetterikäden velttona riippuvan kuin hansikas ja kun ihminen on hypnoottisessa unessa eetteriaivojen osia saattaa löystyä päästä. Kun eetteriruumis on ikään kuin kietoutunut tai kiinnittynyt pieniin pistemäisiin muodostumiin, syntyy fyysiseen ruumiiseen tuo tuttu omituinen puutuneen jäsenen pistelevä tunne.
Mutta palatkaamme kuolleeseen. Eetteri- ja astraaliruumiin oltua jonkin aikaa erotettuina fyysisestä ruumiista, tulee hetki, jolloin astraaliruumis ja korkeammat ainekset vuorostaan irtaantuvat eetteriruumiista; silloin päättyy tuo muistikuva-sarja. — Siitä jää kuitenkin ihmiselle jotakin, sillä se ei mene kokonaan hukkaan. Joskin eetteri eli elollisaine hajaantuu maailmaneetteriin, jää kuitenkin jäljelle jonkinlainen "esanssi" eli hieno jäämä, mikä ei enää koskaan voi kokonaan hävitä. Ihminen ottaa tämän hienon kuvasarjajäämän mukaansa tuleviin ruumiillistumiin, vaikkakaan hän ei voi sitä muistaa.
Sanomme syyruumiiksi sitä, mitä tästä muistijäännöksestä muodostuu. Jokainen ruumiillistuma lisää lehden elämänkirjaan. Tämän kautta lisääntyy elonesanssi, ja jos kulunut elämä on ollut tuloksekas, kehittyy seuraava elämä vastaavasti. Siinä on selitys rikkaan tai köyhän elämän taipumuksiin eli lahjoihin.
Voidaksemme ymmärtää astraaliruumiin elämää sen erottua eetteriruumiista, meidän täytyy luoda silmäys eräisiin seikkoihin. Fyysisessäkin elämässä elettäessä se on astraaliruumis, joka iloitsee ja kärsii, joka tyydyttää halujaan, vaistojaan ja toivomuksiaan fyysisen ruumiin elimien välityksellä. Kuoleman jälkeen tämä fyysinen väline ei ole enää käytettävissä. Herkuttelija ei voi enää tyydyttää mielitekojaan, sillä häneltä puuttuu kieli ja makuaisti, jotka ovat hävinneet fyysisen ruumiin mukana; mutta halut jäävät ihmiseen, koska ne ovat yhtyneenä astraaliruumiiseen. Tästä johtuu kaamalookan ajan polttava jano (kaama merkitsee halua ja looka oikeastaan paikkaa, vaikka se todellisuudessa ei ole mikään paikka, vaan tila). Joka jo fyysisen elämänsä aikana vapautuu fyysisen ruumiinsa riippuvuudesta, lyhentää kaamalooka-aikaansa.
Todellista vapautumista on se, että antaudumme kauneuden ja harmonian lumousvaltaan, sillä ne kohottavat meitä jo täällä aistillisen maailman yläpuolelle. Aistillis-materialistinen taide tekee kaamalooka-tilan vielä vaikeammaksi, mutta henkinen taide keventää sitä. Jokainen jalo ja henkevä halu lyhentää kaamalooka-aikaa. Sen tähden on meidän nyt jo luovuttava sellaisista haluista ja mieliteoista, jotka ainoastaan aistillisten välikappaleiden avulla ovat tyydytettävissä. Elämä tuonelassa on juuri vieroittumista aistillisista haluista ja himoista. Se kestää noin kolmanneksen fyysisen elämän ajasta, ja sen omituisuus on siinä, että se merkillisellä tavalla kertaa fyysisen elämän. Tuo ensimmäinen muistikuvasarja oli vain kylmää katselemista, mutta nyt ihminen vielä kerran kokee jokaisen elämänsä ilon ja surun, joskin päinvastaisella tavalla kuin täällä: hän kokee nyt itse kaiken sen ilon ja tuskan, jonka hän on toisille tuottanut. Tämä kokemusten uusiminen alkaa loppupäästä ja kulkee kolminkertaisella nopeudella taaksepäin syntymään saakka. Tämän tultua suoritetuksi yhtyy se astraaliruumiin osa, joka on minän muovailema, syyruumiiseen, kun taas muu osa erkanee pois tyhjänä varjona ja muodostuu kuolleen ihmisen astraaliruumiiksi. Ihminen on jättänyt fyysisen, eetterisen ja lopuksi astraaliruumiinsa. Hän astuu nyt uuteen tilaan deevakhaanissa. Niin kuin astraalimaailma on deevakhaan myös tässä ympärillämme.
Salaperäisellä tavalla puhuu Raamattu tästä kaamalooka-ajan loppumisesta sanoilla: "Ellette tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan." Deevakhaan on henkinen maailma, se on sama kuin kristinuskon taivas.
Kuvatkaamme nyt deevakhaan-maailmaa. Se on yhtä monimutkainen koostumukseltaan kuin fyysinen maailmammekin. Samoin kuin täällä. puhumme maasta, vedestä ja näiden yläpuolella vielä hienommistakin ainelajeista, on devakhaanissakin vastaavan tapaiset ainemuodostumat, joille on annettu vastaavat nimitykset.
Ensin ovat deevakhaaniset mantereet. Kaikilla maan päällä olevilla fyysisillä esineillä on siellä vastakappaleensa. Kun katselemme ihmistä deevekhaanisin silmin, katoaa kaikki mikä on fyysistä, mutta sen ympärys alkaa hohtaa ja loistaa. Missä ennen oli fyysinen ruumis, on nyt tyhjä paikka jonkinlaisena "negatiivina" eli varjokuvana. Kun eläintä tai ihmistä näin katselee, esiintyvät ne negatiivisina vertauskuvina. Veri näkyy vihreänä komplementti- eli täydennysvärinä. Kaikki fyysiset kappaleet ovat siellä ikään kuin alkumuotoina olemassa.
Toisena alueena deevakhaanissa, joskin jyrkästi rajoitettuna, on meri. Tämä ei ole vettä, vaan erästä elollisainetta, jota säännöllisesti virraten leviää koko deevakhaaniin, sen väri muistuttaa nuorta persikan kukkaa keväällä. Se, mikä täällä alhaalla virtaa eri ihmisissä ja eläimissä, muodostaa deevakhaanissa jonkinlaisen vesi-elementin. Symbolisesti kuvaa sitä ihmisen verenkierto.
Kolmas alue käsitetään parhaiten sen ulkonaisena ilmennyksenä, mikä täällä esiintyy tunteina, ilona ja suruna, riemuna ja tuskana. — Jos täällä esimerkiksi käydään sotaa, jäävät kanuunat ja kiväärit fyysiselle tasolle, mutta ihmisten intohimot, viha ja tuska esiintyvät deevakhaanissa hirveänä rajuilmana. Tämä on siis deevakhaanin ilmapiiri. Niin kuin maatamme ympäröi ilmakehä, samoin muodostavat deevakhaanin ilmakehän kaikki tunnepurkaukset täällä, esiintyivätpä ne fyysisessä muodossa tai eivät.
Deevakhaanin neljäs alue sisältää kaikkien maan päällä esiintyvien omaperäisten saavutusten alkumuodot ja perusteet. Jos katselemme fyysisen maailman tapauksia ympärillämme, huomaamme, että miltei kaikki sisäinen toiminta perustuu ulkonaisiin aiheisiin. Kukka tai eläin tuottaa meille iloa. Tätä iloa emme tulisi tuntemaan ilman tuota ulkonaista syytä. On kuitenkin olemassa sisäisiä kokemuksia, jotka eivät aiheudu ulkoisista ärsykkeistä. Uusi aate, taideteos tai uusi kone tuo jotain maailmaan, jota siinä ei ennen ole ollut. — Kaikilla näillä aloilla tapahtuu omaperäistä luomista. Ihmiskunta ei menisi lainkaan eteenpäin, jollei mitään uutta tuotaisi maailmaan. Erityisen omaperäiset luomukset, joita suuret taiteilijat ja keksijät ovat antaneet maailmalle, ovat vain asteeltaan korkeampia jokaista omaperäistä tekoa, kuinka vähäpätöisiä lienevätkään. Tärkeää on vain se, että jotakin omaperäistä syntyy sieluun. Vähäpätöisimmilläkin omintakeisilla teoilla on esikuvansa deevakhaanissa. Kaikki mitä ihminen omaperäisesti luo, on jo siemenenä olemassa siellä ennen syntymäänsä.
Deevakhaanissa on siis neljä aluetta, joita fyysisellä tasolla edustavat maa, vesi, ilma ja tuli. Mantere on sen kiinteä kuori henkisessä merkityksessä; sitten on merialue, joka vastaa meidän vesistöämme; ilma-alue kauniine, mutta myrskyisine rajuilmoineen, ja lopuksi alkumuotojen maailma, joka tunkeutuu kaiken muun lävitse ja jossa ihmissielu valmistuu ja kokoaa voimia tulevaa elämää varten.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA IV
Eilen kuvailimme niitä alueita ja maailmoja, joiden kautta ihminen kulkee kuoleman jälkeen ja joissa hän vapautuu fyysisistä siteistään eli ruupa-deevakhaania. Näimme, että tämä on varsinainen henkimaailma ja että se samoin kuin fyysinen maailma esiintyy nelijakoisena. Siellä on manneralue, jonka lävitse virtaa merialue. Vielä sattuvammin voidaan tätä merialuetta verrata ihmisruumiin verenkiertoon. Taivasmaailmalla on myös ilmakehänsä, joka sisältää fyysisellä tasolla elävien ihmisten tunteet ja halut. Kuitenkin on tämä ns. ilmakehä paljon avarampi kuin fyysisen Maan ilmakehä ja siinä asustaa muitakin olentoja, jotka eivät lainkaan esiinny fyysisessä ruumiissa. Lopuksi näimme, että neljännellä alueella on esikuvana olemassa kaikki se, mikä ihmisessä maan päällä esiintyy. Sieltä on maailmaa eteenpäin ajava voima löydettävissä. Paitsi näitä varsinaisen henkimaailman aineksia löydämme vielä sitäkin, mikä yhdistää Maamme vielä korkeampiin maailmoihin.
Tähän saakka olemme käsitelleet ainoastaan sitä, mikä kuuluu maapallon kehitysjärjestelmään, mutta emme sitä, mikä nousee sen yläpuolelle. Vihitty saa oppia mitä Maamme on ollut ja tulee olemaan, mikä sen yhdistää muihin järjestelmämme ulkopuolella oleviin maailmoihin. Ennen kaikkea on eräs asia tärkeä deevakhaanissa eli järjenmaailmassa. Se on se, jota olemme tottuneet kutsumaan akaasha-aikakirjoiksi. — Ei niin, että ne syntyisivät deevakhaanissa, sillä itse asiassa ne syntyivät vieläkin korkeammalla tasolla, mutta kun ihminen on noussut deevakhaaniin saakka, hän voi alkaa nähdä näitä aikakirjoja.
Mitä ovat sitten nuo akaashiset aikakirjat?
Saamme niistä käsityksen parhaiten, jos ajattelemme, että kaikki mitä maan päällä tai maailmassa tapahtuu, jättää pysyvät jäljet eräänlaiseen hienonhienoon aineeseen ja että vihitty saattaa ne nähdä. Se ei ole mikään tavallinen kronikka, josta on kysymys, vaan niin sanoaksemme elävä historia. Otaksukaamme, että joku ihminen on elänyt ensimmäisellä vuosisadalla Kristuksen jälkeen. Ei mikään, mitä tämä ihminen on ajatellut, tuntenut ja tahtonut, ei mikään, mikä hänessä on teoiksi kiteytynyt, ole mennyt hukkaan, vaan se on tässä hienossa elonaineessa talletettuna. Näkijä voi sen tehdä. Ei niin kuin kirjaa lukien, vaan hän näkee sen elävänä kuvana edessään. Jos esimerkiksi joku on tehnyt matkan, näkijä näkee kaikki hänen liikkeensä, tekonsa ja myös hänen tarkoituksensa, tunteensa ja ajatuksensa. Ei kuitenkaan tule ajatella, että nämä kuvat olisivat vain meikäläisten henkilöiden ulkonaisia jäljennöksiä. Ne sisältävät myös ulkonaisten ilmiöiden takana olevat henkiset tekijät. Kun ihminen liikuttaa kättään, hänen tahtonsa on läsnä käden jokaisessa osassa, ja tämä tahdonvoima on mahdollista nähdä. Näin ollen ei ole aina helppo ymmärtää konkreettisten tapahtumain akaashakuvia. On tarpeellista etsiä avukseen yhtymäkohdat asioihin, joita ulkonaisesti on saanut selville. Jos näkijä tahtoo tutkia esimerkiksi Caesarin elämää, hän ottaa jonkin historiallisen asian lähtökohdakseen voidakseen päästä kiinni asiaan. Historialliset tiedonannot ovat tosin usein epäluotettavia, mutta niistä on kuitenkin joskus hyötyä. Kun näkijä kohdistaa katseensa Caesarin aikaan, hän näkee todella Caesarin toimivana henkilönä yhtä elävänä kuin jos tämä seisoisi hänen edessään ja puhuisi hänen kanssaan. Mutta jos ihminen, jolla sattuu olemaan vain jonkinlainen näkemiskyky, ei tarkoin tunne näitä korkeampia maailmoja, hän saattaa nähdä milloin mitäkin kohdistaessaan katseensa taaksepäin. — Akaasha-aikakirjat ovat kylläkin deevakhaanissa olemassa, mutta ne kuvastuvat myös kangastuksen tapaan astraalimaailmaan. Näin ollen ei aina synny luotettavia ja yhtenäisiä kuvia, ja tämä seikka on menneisyyttä tutkittaessa tarkoin muistettava. Esimerkki valaiskoon, kuinka helposti sekaannus voi syntyä. Akaasha-aikakirjojen tutkimuksista tunnemme Atlantin mantereen olemassaolon ja sen kehityshistorian ennen suurta vedenpaisumusta, joka sen hävitti. Tällainen vedenpaisumus on myöhemmin toistunut toisissa muodoissa. Kauan ennen kristillistä aikaa on Keski-Euroopassa Pohjois-Saksan seuduilla tapahtunut asioita, jotka ovat kuin Atlantiksen historian toisintoa. Jos tutkii Atlantiksen historiaa akaasha-aikakirjojen astraalisista heijastumista, voi helposti takertua tuohon myöhempään toisintoon. Näin on tapahtunut S. Elliottin kertomuksissa Atlantiksesta. Ne pitävät kyllä paikkansa verrattaessa niitä astraalisiin kuviin, mutta eivät enää kun niitä verrataan todellisiin akaasha-aikakirjoihin. Mutta jos tuntee erehdyksen lähteen, on helppo todenmukaisesti arvioida tiedonannot. — Toisen erehdyksen mahdollisuuden tarjoaa spiritististen meedioiden tiedonantoihin luottaminen. Kun näet meedio on kehittynyt siihen suuntaan, hän voi nähdä akaasha-aikakirjoja, joskin enimmäkseen vain niiden astraalisia heijastuksia. Näissä akaasha-aikakirjoissa on nyt kuitenkin olemassa se omituisuus, että niissä ihmiskuvat esiintyvät elävien ihmisten tapaan, joita voimme puhutella. Jos esimerkiksi tapaamme Goethen, voimme saada häneltä vastauksia ei ainoastaan sanoin, joita hän maan päällä on käyttänyt, vaan hän voi puhua Goethen hengessä. Voi tapahtua, että hän puhuu ja lausuu runoja, jotka ovat hänen kirjoitustapansa ja sävynsä mukaisia, mutta joita hän itse ei ole kirjoittanut. Akaashakuva on niin elävä, että se toimii edelleenkin ihmisen luonteen mukaisesti. Siten voi tapahtua, että tuota lausujaa luullaan itse mainituksi henkilöksi. Meedio voi luulla olevansa tekemisissä vainajan hengen kanssa, vaikka se itse asiassa on vain hänen astraalinen akaashakuvansa. Caesarin yksilöllinen henki voi jo olla uudelleen ruumiillistuneena maan päällä, vaikka hänen jäljelle jättämänsä astraalikuva esiintyy spiritistisessä istunnossa. — Tästä johtuu paljon erehdyksiä, jotka on tarkoin otettava huomioon.
Kun ihminen on jättänyt kaamalookan, hän on vieroittunut kaikista sellaisista toimista, joihin fyysistä ruumista tarvitaan. Hän astuu silloin siihen maailmaan, jota äsken kuvattiin. Nyt alkaa hänelle tärkeä aika. Tahdomme kertoa, miten ihmisen silloin käy.
Kaikki se, mikä ennen on ollut olemassa ainoastaan ihmisen ajatuksissa, hänen tunteensa ja himonsa, kaikki se, mitä hän on täällä kokenut, tulee hänen eteensä nyt deevakhaanissa ympäröivien esineiden muodossa. Ensin hän näkee oman fyysisen ruumiinsa perikuvan. Kuten täällä maan päällä kävelemme kallioilla, vuorilla ja kivillä, samoin kävelemme siellä kaikkien niiden olomuotojen päällä, jotka ovat fyysisellä tasolla olemassa — siis myös oman fyysisen ruumiimme päällä. Kuolemanjälkeisen ihmiselämän eräänä tunnusmerkkinä on juuri se, että hänen oma fyysinen ruumiinsa esiintyy siellä ulkopuolisena esineenä. Siitä hän voi tietää astuneensa kaamalookasta deevakhaaniin. Täällä hän sanoo ruumiilleen: tämä on minun ruumiini, "tämä on minä". — Siellä hän katsoo sitä ja sanoo: "tämä olet sinä". Veedaanta-filosofian oppilas saa tehtäväkseen mietiskellä lausetta "tämä on sinä", jotta hän sen kautta oppisi sanomaan ruumiilleen: tämä on sinä. Sitä paitsi hän näkee siellä ympärillään kaiken sen, minkä täällä maan päällä on kokenut. Jos ihminen täällä antaa sijaa kostonhimolle, rakkaudettomuudelle ja muille huonoille tunteille kanssaihmisiään kohtaan, silloin hän deevakhaanissa kohtaa nämä ulkopuolisena pilvenä, ja tämän kautta hän oppii tällaisten tunteiden merkityksen ja vaikutuksen täällä maailmassa. — Selittäkäämme tarkemmin ihmisen tehtävää deevakhaanissa. Miten on fyysinen ihminen maan päällä muodostanut eri elimensä, esimerkiksi silmänsä? Oli aika, jolloin silmää ei ollut. Se on valon luoma, valo on silmän synnyttäjä. Ympäröivät ainekset luovat fyysiset elimet täällä. Deevakhaanissa vaikuttaa sielu elämään. Siten kaikki ne hyvät ja huonot tunteet, joita ihmisellä on täällä ollut, ovat siellä hänen ympärillään vaikuttaen hänen sieluunsa ja luoden sen elimet. Nämä sielulliset elimet rakentavat vuorostaan seuraavan ruumiillistuman fyysisen ruumiin elimet.
Ei sovi kuitenkaan ajatella, ettei ihmisellä olisi siellä muuta tekemistä kuin huolehtia itsestään. Hänellä on deevakhaanissa muitakin tärkeitä tehtäviä. Jos katselemme Maamme kehitystä parina vuosituhantena, huomaamme, että se ennen oli aivan toisen näköinen. Erinäköisiä kasveja, toisia eläimiä ja eläinmuotoja, jopa toinen ilmasto oli silloin vallitsevana. Maan aikaansaannokset muuttuvat alinomaa, ja täten maapallomme kehittyy.
Kestää kauan ihmisen kuoltua ennen kuin hän uudelleen syntyy Maan päälle. Ja silloin hän ei enää löydä entisenlaista ulkonaista ympäristöä. Maa on muuttunut, ja hän kokee jotakin uuttaa. Tällä on tietty tarkoituksensa. Kun joka kerta oppii jotakin uutta, täydentyy hänen monipuolinen kehityksensä. Vanha Kreikka oli toisennäköinen kuin nykyinen. Eikä Rooman valtakunnan lapsi kokenut samaa kuin meidän ajan koululapsemme.
Mistä aiheutuu sitten tämä Maan ulkomuodon muutos? Ketkä ovat siinä tekijöinä? Ihmiset itse korkeampien olentojen henkisestä maailmasta johdolla näin aiheuttavat tämän muuttumisen. Me kaikki saamme deevakhaanissa ottaa osaa tähän työhön.
Jos kysytään missä deevakhaan sijaitsee, vastaamme: se on aina ympärillämme, kaikkien vainajien sielut ovat aina ympärillämme; he tekevät työtä joukossamme. Samalla kun me rakennamme kaupunkeja ja koneita, liitelevät ympärillämme vainajien henget.
Kun me selvänäön avulla etsimme heitä, havaitsemme, että he elävät valossa. Valosta, joka meitä ympäröi, koostuvat kuolleiden ruumiit. Valosta ovat heidän ruumiinsa koostuneet. Valo, joka ympäröi Maatamme, on deevakhaanissa elävien olentojen aineena. Katsokaamme tuolla ulkona kukkaa, joka elää auringonvalosta: se saa osakseen ei ainoastaan fyysistä valoa, vaan tietoisesti henkisten olentojen toimintaa ja niiden joukossa myös ihmissielujen, jotka säteilevät valonsa kukille leijaillen niiden ympärillä henkisinä olentoina. Katsellessamme kasveja henkisillä silmillämme sanomme: kasvit iloitsevat vainajien läsnäolosta, sillä ne vaikuttavat valona niihin ja toimivat niiden ympärillä. Tällä tavalla vaikuttavat vainajamme muuntavasti kasvikuntaan. Ja deevakhaan on totisesti olemassa juuri tuossa valonmeressä. — Kun näkijän silmä kehittyy, hän tekee usein omituisen huomion. Kun hän asettuu päivänpaisteeseen, hänen ruumiinsa pidättää valon ja heittää maahan varjon. Nyt voi sattua, että katsoessaan tuohon varjoon hän ensi kerran löytää hengen. Hänen ruumiinsa pidättää valon, mutta ei henkeä, ja tuossa varjossa voidaan nähdä henki. Sen tähden alkuperäiset kansat, jotka aina ovat omanneet selvänäköä, sanovat varjoa sieluksi käyttäessään sellaisia sanoja kuin varjoton (= sieluton). Niinpä eräässä A. Chamisson kertomuksessa on tämä aate tietämättä pohjana: mies, joka on menettänyt varjonsa on myös menettänyt sielunsa, sen vuoksi hän on niin murheissaan.
Tällainen on siis ihmisen toiminta kuoleman ja jälleensyntymän välillä. Se ei ole mitään toimetonta lepoa. Hän toimii luovasti Maan kehitykseksi, ja täten me ymmärrämme, kuinka Maa kehittyy. Väite, jonka mukaan ihminen deevakhaanissa uinuen kokee vain autuasta lepoa, ei ole tosi. Päinvastoin on elämä siellä yhtä aktiivista kuin täällä maan päälläkin.
Kun ihminen on ennättänyt niin pitkälle, että hän on muuttanut kuluneen maallisen elämän toiminnan henkiseksi voimaksi, on hän valmis astumaan ulos deevakhaanista ruumiillistuakseen uudelleen. Silloin vetää maanpiiri hänet jälleen puoleensa. — Poistuessaan deevakhaanista tulee ihminen astraalimaailmaan ja saa siellä uuden astraaliruumiin. Jos sirotatte paperille rautaviilalastuja ja sen alle asetatte magneetin, silloin lastut järjestyvät niiden voimaviivojen mukaan, jotka lähtevät magneetista. Samalla tavalla yleinen astraaliaine vetäytyy sielun luo ja järjestäytyy niiden voimien mukaisesti, jotka sielu on luonut kuluneen elämän kokemuksista. Tällä tavoin rakentaa ihminen itse astraaliruumiinsa. — Nämä tulevat ihmiset, joilla vasta on astraaliruumiinsa, esiintyvät näkijälle alta katsoen kuin avoimina kelloina. He liitelevät suunnattomalla nopeudella astraalimaailman lävitse. On miltei mahdotonta edes kuvitella sitä nopeutta, jolla ne kulkevat edestakaisin avaruudessa.
Nyt näiden ihmiseksi tulevien on saatava eetteri- ja fyysinen ruumis. Tähän saakka on heidän kehityksensä riippunut heistä itsestään, omista voimistaan. Eetteriruumiin muodostuminen ei riipu yksinomaan ihmisestä nykyisenä kehityskautena, vaan siihen ottavat osaa muutkin ulkopuoliset olennot. Sen tähden on ihmisellä kyllä aina sopiva astraaliruumis, mutta tämä ei aina sovi eetteri- ja fyysiseen ruumiiseen, ja juuri tästä johtuu usein elämän epäsuhta ja tyytymättömyys. — Edestakaisin liidellessään sielut etsivät sopivia vanhempia, jotka voisivat antaa heille mahdollisimman hyvin astraaliruumiiseen sopivan eetteri- ja fyysisen ruumiin. Tässä etsimisessä myötävaikuttavat olennot, joiden tehtävänä juuri on eetteriruumiin yhdistäminen astraaliruumiiseen, nämä ovat niiden kaltaisia, joita nimitämme kansanhengiksi. Tällä nimityksellä ei tässä tarkoiteta sitä käsittämätöntä ajateltua olentoa tai olemusta (Abstraktum), jona kansanhenkeä tavallisesti pidetään, vaan se on henkiselle katsojalle yhtä todellinen kuin ruumiillistunut sielummekin. Näin ollen ei kansakunnalla tosin ole yhteistä fyysistä ruumista, mutta kyllä astraaliruumis ja myös eetteriruumiin luonnoksia. Se elää ikään kuin astraalisessa pilvessä, ja tämä on kansanhengen ruumis. Tämä olento järjestää eetterimuodostelmat ihmissielun ympärille, ja tästä lähtien ei ihmisen elämä ole enää hänen omassa vallassaan.
Sitten tulee erittäin tärkeä hetki, yhtä tärkeä kuin tuo hetki kuoleman jälkeen, jolloin ihminen näkee koko kuluneen elämänsä muistikuvasarjana. Kun ihminen astuu eetteriruumiiseensa ja ennen kuin hänellä vielä on fyysistä ruumista — tämä on vain lyhyt hetki, mutta sangen tärkeä —, hän näkee pääpiirteittäin tulevan elämänsä; silloin hän tietää onko edessä onnellinen vai onneton elämä. Hän unohtaa sen kuitenkin jälleen ruumiillistuessaan. Jos ihmisellä edellisessä ruumiillistumassaan on ollut kovin vaikeita kokemuksia, voi tapahtua niin, että hän nyt pelästyy eikä tahdo astua tuohon ruumiiseen. Seurauksena tästä voi olla, että hänen ruumiillistumansa tuleekin vaillinaiseksi, niin että eri ruumiiden yhteenliittymiseen jää aukkoja. Tästä voi syntyä esimerkiksi tylsämielisyys — vaikkakaan tylsämielisyyden syy ei ole aina siinä. Sielu ikään kuin vastustaa fyysistä ruumiillistumistaan. Sellainen ihminen ei voi oikein käyttää aivojaan, koska hänen olemuksensa ei ole täysin järjestynyt. Tavallisesti eetteriruumis ulottuu hyvin vähän fyysisen ruumiin ulkopuolelle, mutta idiootilla voi usein huomata osan eetteriruumiista valonhohteena ulottuvan kauas pään ylitse. Tässä meillä on esimerkki siitä, kuinka se, mikä fyysiseltä kannalta on selittämätöntä, tulee ymmärrettäväksi henkitieteen valossa.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA V
Olemme näin tulleet siihen kohtaan tutkimuksessamme, jolloin ihminen astuessaan alas henkimaailmasta hetkeksi pukeutuu eetteriruumiiseen ennen fyysiseen ruumiiseen astumistaan ja jolloin hän edessään näkee tulevan elämänsä pääpiirteet. Olemme saaneet selville, millaisiin poikkeavuuksiin tällainen ennakkokatsaus voi ihmisen saattaa. Ennen kuin siirrymme edelleen, haluaisin vastata kysymykseen, joka monen mielestä voi olla tärkeäkin: Kuinka on ihmisten yhdessäolon laita kuoleman ja uuden syntymän välillä; millainen on esimerkiksi äidin ja lapsen suhde henki-maailmassa? — Äidinrakkaus on alkuaan eläimellinen vaisto. Lapsen varttuessa kehittyy tämä luonnonvaisto vähitellen siveelliseksi ja henkiseksi suhteeksi. Se, mikä silloin esiintyy keskinäisenä ymmärtämyksenä ja hellänä rakkautena, jatkuu kuoleman jälkeenkin, vaikka näennäisesti ihmiset ovat jonkin aikaa erossa toisistaan. Tämän ajan kuluttua on tuo täällä solmittu yhdysside yhtä elävä ja sydämellinen kuin ennenkin. Kuitenkin puhtaasti eläimelliset ja luonnolliset vaistot on poistettava ensin. Sielulliset ja henkiset yhdyssiteet sitä vastoin ovat siellä vapaina maallisista rajoituksista. Voi sanoa, että täällä luodut kiintymykset antavat deevakhaanille selvän rakenteen ja ulkomuodon. Rakkaus, ystävyys ja sydämellinen ymmärtämys ovat kiviä, joista rakennetaan temppeleitä henkimaailmassa. On kohottavaa ajatella, että maallisten sielujen väliset siteet muodostavat iäisen luomistyön perustan. — Toisaalta deevakhaanissa jatkuva ystävyys ym. suhteet luovat seuraavan ruumiillistuman yhteiskunnalliset olot. Jos ihmiset eivät olisi keskenään myötätuntoisia eivätkä liiemmälti kiintyisi toisiinsa, silloin heidän deevakhaaninsa olisi sangen köyhä. Sisältörikkaan deevakhaanin luovat ainoastaan rakastavat suhteet ihmisten kesken.
Se, joka on siirtynyt deevakhaaniin eikä enää ole tavallisten ihmisten nähtävänä, voi kuitenkin kehitystilansa mukaan enemmän tai vähemmän tajuta yhteenkuuluvaisuutensa tänne jääneiden kanssa. Vieläpä löytyy keinoja, joilla tätä yhteyttä voidaan vahvistaa; jos vainajillemme lähetämme epäitsekkään rakkauden ajatuksia, vahvistamme sen kautta yhteydentunnetta. On erehdys luulla, että ihmisen tajunta deevakhaanissa olisi himmeä ja varjomainen. On pidettävä mielessä, että se tajunnantaso, jonka ihminen on saavuttanut, ei voi hävitä, joskin se tiettyjen ylimenovaiheiden aikana voi himmentyä. Ihmisellä on siis deevakhaanissa henkisten elimiensä välityksellä selvä tajuisuus siitä, mitä täällä maan päällä tapahtuu. Salatiede näyttää, että ihminen henkimaailmassa elää ja kokee meidän kanssamme. Tästä huomaamme, että elämä deevakhaanissa on kaikin puolin tyydyttävää ja että ihminen, tarkkaillessaan sitä epäitsekkäältä kannalta, havaitsee sen äärettömän onnelliseksi. Jo tuo riippumattomuus fyysisestä ruumiista ja muista rajoituksista on omiaan herättämään äärettömän autuuden tunteen. Deevakhaan on siis sellainen kaikin puolin vapaa, rikas ja avara elämän kehitysvaihe, jota täällä maan päällä ei ollenkaan tunneta.
Olemme nähneet, että ihminen astuessaan uuteen ruumiillistumaan saa uuden eetteriruumiin kansanhenkien arvoasteella olevilta henkisiltä olennoilta. Tämä eetteriruumis ei ole ihmiselle täysin sovelias, vielä vähemmän sovelias on hänen saamansa fyysinen ruumis. Tahdomme nyt kuvata ihmisen ruumiillistumistapahtumaa pääpiirteissään.
Tiedämme, että ihminen luontaisten edellytystensä mukaisesti pukeutuu astraaliruumiiseen. Tämä astraaliruumis vetäytyy tiettyjen olentojen luo maan päällä. Eetteriruumiinsa välityksellä ihminen vetäytyy yleisesti sanoen siihen kansaan ja perheeseen, johon hän on syntyvä uudestaan. Astraaliruumiin laadusta riippuu ihmisen vetäytyminen vanhempiensa luo, äidillisen puolen luo. Astraaliruumiin kokoonpano ja aines vetää hänet tiettyyn äitiin. Uuden ihmisen minä on se, joka vetää hänet vanhempiensa isällisen puolen luo. Olihan minä näet ikimuistoisina aikoina olemassa, jolloin sielu ensi kerran astui alas jumaluuden helmasta maalliseen ruumiiseen. Tämä minä on kehittynyt monen ruumiillistuman kuluessa. Toisen ihmisen minä eroaa toisesta, ja sen nykyinen laatu määrää vetovoiman tulevan isänsä luo. Eetteriruumis vie kansan ja perheen keskuuteen; astraaliruumis vie erityisesti äidin, ja minä isän luo. Tämän mukaan järjestyy koko se olemus, joka pyrkii alas uuteen ruumiillistumaan.
Voi tapahtua, että astraaliruumis vetäytyy tiettyyn äitiin, mutta minä ei tahdokaan vastaavan isän luo. Silloin jatkaa se vaellustaan, kunnes löytää sopivan parin.
Nykyisenä kehityskautena minä edustaa tahdon ja aatteiden aineksia, astraaliruumis mielikuvitusta ja ajattelua. Viimeksi mainitut perii näin ollen ihminen, kuten sanotaan, äidiltään, ensin mainitut isältään. Täten siis ymmärrämme, kuinka ruumiillistumiseen pyrkivä yksilöllisyys vaistomaisten voimiensa perusteella etsii vanhempia, jotka voivat sille antaa sopivan fyysisen ruumiin.
Kaikki tämä tapahtuu niin, että se pääasiassa on valmiina noin kolmanneksi viikoksi siittämisen jälkeen. Tosin on tuo ihminen, joka koostuu minästä, astraaliruumiista ja eetteriruumiista, jo alusta saakka äidin läheisyydessä, mutta vaikuttaa aluksi ulkoapäin. Vasta kolmannella viikolla astraali- ja eetteriruumis ikään kuin ottavat ihmissikiön haltuunsa ja ovat apuna ihmisen luomisessa. Tästä selviää, minkä tähden on vielä vaikeampi saada fyysistä ruumista soveltumaan ihmiselle kuin eetteriruumista.
Tällainen on nykyisen normaali-ihmisen ruumiillistuman kehityskulku. Mutta jos ihminen on jossakin edellisessä ruumiillistumassa salatieteelliseen kehitykseen osallistunut, silloin on asianlaita toinen. Mitä korkeammalle hän on ehtinyt, sitä aikaisemmin alkaa hän muovailla fyysistä ruumistaan saadakseen sen sopivammaksi sitä tehtävää varten, joka hänellä on suoritettavana täällä maan päällä. Mitä aikaisemmin hän ottaa ruumiin haltuunsa, sitä paremmin hän sitä hallitsee. Jos sitten ajattelemme hyvin kehittyneitä todellisia henkisiä johtajia, he alkavat työnsä heti sikiämisestä. Ei mitään tapahdu ilman heidän tahtoaan. He johtavat fyysistä ruumistaan alusta loppuun saakka.
Ainekset, joista fyysinen ruumis koostuu, muuttuvat aina; noin seitsemän vuoden kuluttua on jokainen atomi uudistunut. Aine vaihtuu, muoto jää. Fyysisen elämän aikana meidän täytyy yhä uudestaan luoda ruumiimme aine, ts. sen vaihtuva osa. Se osa, jota ihminen syntymisen ja kuoleman välillä on eniten kehittänyt, jää olemaan ja muodostaa uuden ruumiillistuman elimistön.
Sen, minkä tavallinen ihminen syntymän ja kuoleman välillä itsetiedottomasti saa aikaan, vihitty suorittaa tietoisesti kuoleman ja uuden syntymän välillä. Hän rakentaa tietoisesti uuden fyysisen ruumiinsa. Syntymä on hänelle vain tärkeä tapahtuma; hän vaihtaa ainekset vain kerran mutta perin pohjin. Siitä johtuu tuo suuri yhdenkaltaisuus sellaisten korkeiden yksilöiden muotojen välillä ruumiillistumasta toiseen, kun sen sijaan vähemmän kehittyneillä muodot ovat aivan erilaisia eri ruumiillistumissa. Mitä korkeammalle ihminen on kehittynyt, sitä suurempi on tuo muotojen yhdenkaltaisuus. Sen tähden on tapana sanoa, että vihitty ei synny uuteen ruumiiseen. Eihän tavallisestakaan ihmisestä sanota, että hän saa joka seitsemäs vuosi uuden ruumiin. Mestarin sanotaan syntyvän samaan ruumiiseen, jota hän käyttää vuosisatoja, jopa vuosituhansiakin. Tämä on useiden johtavien yksilöiden laita. Poikkeuksen tekevät eräät mestarit, joilla on erikoistehtävä maailmassa. Heille jää fyysinen ruumis eloon; he eivät lainkaan kulje kuoleman kautta. Nämä mestarit johtavat ylimenoa rodusta toiseen.
Kaksi kiintoisaa kysymystä on vielä jäljellä: kuinka kauan kestää oleskelu muissa maailmoissa ja miten on sukupuolen laita eri ruumiillistumissa?
Salatieteellinen tutkimus osoittaa, että ihminen keskimäärin syntyy uudestaan 1000-1300 vuoden perästä. Selitys tähän on se, että maanpinta tässä ajassa ehtii kylliksi muuttua valmistaakseen jälleensyntyvälle minälle tilaisuuden uusiin kokemuksiin, ja tämä taas aiheutuu eräistä tähtiasennoista. Kevään alkaessa nousee aurinko tietyssä tähtikuviossa. Kahdeksansataa vuotta ennen Kristusta Aurinko nousi ensin Oinaan karitsan tähtikuviossa, vielä aikaisemmin Härässä. Yhden kuvion lävitse kulkee Aurinko noin 2600 (?) vuodessa. Koko kierrosta taivaan ympäri kutsutaan salatieteessä maailmanvuodeksi. Nämä ovat hyvin tärkeitä asioita. Vanhat kansat ovat syvästi tunteneet niitä laskelmia. Hartaina he tunsivat sielussaan, kuinka aurinko keväällä uudistaa talven ajan nukkuneen luonnon, kuinka jumalainen keväinen auringonsäde sen herättää syvästä unestaan. Tämän nuorruttavan keväisen voiman sovittivat he sen tähtikuvion yhteyteen, josta Aurinko kulloinkin säteili. He sanoivat: tämä tähtikuvio on jälleen voimistuneen Auringon ja uudestaan luovan jumalvoiman lähettäjä. Ja siten esiintyi karitsa 2000 vuotta sitten teen ihmiskunnan hyväntekijänä. Tältä ajalta johtuvat kaikki tarut Karitsasta. Tähän vertauskuvaan liittyy jumalaisia aatteita. Itse Vapahtaja, Jeesus Kristus, esitettiin ensimmäisenä vuosisatoina symbolisesti ristinä ja tämän alla kuvattuna karitsana. Vasta kuudennella esitetään Vapahtaja ristillä riippuvana. Tunnettu kreikkalainen Jaason-taru, joka käsittelee kultaisen Oinaan taljan noutamista, johtuu myös tästä.
Ennen 800 vuotta Kristuksen edellä kulki Aurinko Härän tähtikuvion lävitse, ja siihen aikaan kunnioittivat egyptiläiset Apis-härkää ja persialaiset Mithraa. Vielä aikaisemmin kulki Aurinko Kaksosten lävitse. Intialaisissa ja germaanisissa taruissa havaitsemme viittauksia tuohon kaksoispariin. Kaksoispukit, joilla Danar-jumala ajaa, ovat viimeisenä jäännöksenä siitä. Viimein tulemme takaisin Kravun aikaan, joka vie meidät lähelle atlantislaista vedenpaisumusta. Vanha sivistys kuoli, uusi nousi eloon. Tämä merkitään varmalla salatieteellisellä merkillä, pyörteellä, joka samalla on Kravun merkki ja sellaisenaan löydettävissä jokaisesta almanakasta.
Täten on kansoilla aina ollut selvä tieto siitä, mitä taivaalla tapahtuu, ja mikä vastaa maan päällä tapahtuvia muutoksia. Kun Aurinko on kulkenut yhden tähtikuvion lävitse, on myös maan pinta siinä määrin muuttunut, että ihmisen kannattaa syntyä uudestaan maan päälle. Sen tähden on jälleensyntymisen aika riippuvainen kevättasauspisteen siirtymisestä. Ihminen syntyy kaksi kertaa saman tähtikuvion aikana, kerran miehenä ja kerran naisena. Miehen ja naisen kokemukset ovat näet henkisesti katsottuna niin erilaiset, että ihminen yhden tällaisen aikakauden kuluessa syntyy kerran kumpanakin sukupuolena. Tästä johtuu, että aika kahden ruumiillistuman välillä on noin 1000–1300 vuotta.
Tällä on myös sukupuolikysymys ratkaistu. Säännönmukaisesti syntyy ihminen vuorotellen miehenä ja naisena. Tästä on paljon poikkeuksia, niin että usein kolme, neljä tai viisikin, mutta ei koskaan enempää kuin seitsemän peräkkäistä ruumiillistumaa saattaa tapahtua samassa sukupuolessa. Sotii kaikkea salatieteellistä kokemusta vastaan, kun väitetään, että sääntönä olisi seitsemän ruumiillistumaa samaan sukupuoleen.
Ennen kuin sitten ryhdymme käsittelemään yksityiskohtaisesti karmaa, meidän täytyy katsella erästä peruskysymystä. On olemassa yhteiskarma, joka ei ole yksittäisen ihmisen aiheuttama, vaikka se tyhjentyykin hänen ruumiillistumansa aikana. Haluaisin esittää havainnollisen esimerkin.
Kun hunnit Aasiasta hyökkäsivät keskiajalla Euroopan maihin, mikä aiheutti monia sotia, oli tälle myös henkinen pohjansa. Hunnit olivat vanhojen atlantislaisten kansojen viimeisiä jäänteitä. He olivat syvässä rappiotilassa, joka ilmeni eräänlaisessa astraalisessa ja eetterisessä mädännäisyydessä. Nämä mädännäisyyden ainekset löysivät sopivan maaperän siinä pelossa ja kauhussa, jota he herättivät kaikissa kansoissa. Tämä astraaliruumiiseen pesiytynyt mätäaines siirtyi myöhemmässä polvessa fyysiseen ruumiiseen joka imi sen itseensä, ja seurauksena oli keskiajan spitaalitauti. Tavallinen lääkäri esittäisi tietenkin fyysiset syyt tähän tautiin. En tahdo väittää vastaan, huomautan vain seuraavasta päätelmästä. Tappelussa haavoittaa joku toista ihmistä puukolla; puukkojunkkari on kantanut vanhaa kostonhimoaan haavoitettua kohtaan. Nyt väittää joku, että haava aiheutui kostonhimosta, mutta toinen väittää sen aiheutuneen puukosta. Molemmat ovat oikeassa. Puukko oli viimeisenä fyysisenä syynä, mutta sen takana oli henkinen syy. Joka hakee henkisiä syitä, ei koskaan kiellä fyysisiä syitä. — Tästä siis näemme, kuinka historialliset tapahtumat painavasti vaikuttavat pitkiin ajanjaksoihin aina terveysoloihin saakka.
Viimeksi kuluneina vuosisatoina syntyi Euroopassa koneellisen edistyksen vaikutuksesta teollisuusköyhälistö ja sen ohella suunnattoman paljon rotu- ja luokkavihaa. Tämä on juurtunut ihmisen astraaliruumiiseen ja esiintyy fyysisesti keuhkotuberkuloosina. Tämä on salatieteellisen tutkimuksen tulos. Meidän täytyy raskain sydämin usein katsella yksittäisen ihmisen kärsivän yhteisen karman alla voimatta häntä auttaa. Ainoastaan parantamalla yhteiskarmaa voimme myös auttaa yksittäisiä ihmisiä. Älkäämme pyrkikö ensisijaisesti kohottamaan yksittäistä itsekästä minää, vaan toimikaamme niin, että olemme koko ihmiskunnalle hyödyksi.
Toinen esimerkki, joka välittömästi vaikuttaa aikamme oloihin, on seuraava. Salatieteellisten havaintojen mukaan oli niiden astraalisten olentojen joukossa, jotka japanilaisten ja venäläisten välisessä sodassa ottivat osaa yksittäisiin taisteluihin, myös kuolleita venäläisiä, jotka taistelivat omaa kansaansa vastaan. Tämä johtuu siitä, että viime aikoina moni jalo venäläinen idealisti on kuollut vankilassa tai pyövelin käden kautta. Nämä olivat hyvin ihanteellisia ihmisiä, vaikka eivät niin korkealla kehityskannalla, että olisivat voineet antaa anteeksi. He kuolivat hautoen voimakasta kostonhimoa niitä kohtaan, jotka olivat aiheuttaneet heidän kuolemansa. Tämän täytyi toteutua kaamalookassa, sillä ainoastaan siellä tyhjentyvät kostonhimon tunteet. Kuolemansa jälkeen he täyttivät astraalitasolta taistelevien japanilaisten sielut vihalla ja kostonhimolla sitä kansaa kohtaan, johon itse olivat kuuluneet.
Nykyajan ihanteelliset harrastukset eivät voi saavuttaa päämääräänsä, jos niitä yritetään toteuttaa vain ulkonaisin keinoin, niin kuin esimerkiksi rauhanyhdistys, joka sitä tietä koettaa saada rauhaa aikaan. Vasta silloin kun opimme vaikuttamaan myös astraalimaailmaan, voimme löytää oikeat keinot. Vasta silloin voimme toimia niin, että ihminen syntyessään uudelleen maailmaan huomaa sen viihtyisäksi ja haluaa sen vuoksi tehdä työtä siinä.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA VI
Seuraavassa tulemme käsittelemään ihmisen fyysistä elämää maan päällä, mikäli se riippuu hänen aikaisemmista elämistään. Ensin on sanottava, että ihmisen elämä ei riipu yksin hänen entisistä ruumiillistumistaan, vaan myös, vaikkakin pienessä määrin, nykyisestä. Tätä lakia, joka yhdistää ihmisen nykyisyyden menneisyyteen ja tulevaisuuteen, sanotaan karman laiksi. Se on ihmisen todellinen kohtalon laki. Jokainen yksittäinen ihmiselämä on esimerkki maailmankaikkeuden eli kosmoksen suuresta laista, sillä se, jota me sanomme karman laiksi, on aivan yleinen kosminen laki, ja sen toiminta ja vaikutus ihmiselämässä on vain eräs erikoissovellus. Jos ylipäänsä ryhdymme määrittelemään syyn ja seurauksen suhdetta, silloin olemme tekemisissä tämän lain kanssa. Mutta tässä on meidän keskityttävä tämän lain toimintaan ihmiselämässä.
Jos meillä on kaksi vesiastiaa ja toiseen heitämme hehkuvan rautapalan, silloin vesi kuohuu ja lämpenee siinä. Jos sitten otamme rautapalan ylös ja panemme sen toiseen vesiastiaan, vesi ei enää kuohu eikä lämpene, sillä rauta ei ole enää hehkuva; se on jo jäähtynyt ensimmäisessä astiassa. Rautapalan tilasta ensimmäisessä astiassa riippuu sen tila toisessa. Näin suhtautuvat syy ja seuraus fyysisessäkin elämässä toisiinsa. Toisen esimerkin antavat meille eräät eläimet, jotka muutettuaan pimeisiin luoliin asumaan ovat kadottaneet näkökykynsä. Kun niiden ei enää tarvinnut käyttää silmiään, siirtyivät ne ainekset, joita ennen tarvittiin silmien ravitsemiseen, ruumiin muihin osiin. Siten niiden silmät surkastuivat, ja sittemmin ovat seuraavat sukupolvet syntyneet surkastunein silmin. Aikaisemmalla muutollaan ne määräsivät näiden elinten kohtalon ei ainoastaan omassa, vaan tulevissakin sukupolvissa ja täten vaikuttivat tulevaisuuteensa. Näin on ihmisenkin elämän laita. Ihminen luo tulevaisuutensa menneisyydestään.
Ja koska hän ei ole rajoitettu yhteen ainoaan ruumiillistumaan, vaan käy useiden ruumiillistumien lävitse, ovat yhden tietyn elämän tapahtumien syyt löydettävissä jostakin entisestä elämästä. Siten eri ruumiillistumat liittyvät toisiinsa syyn ja seurauksen kautta.
Tahdomme nyt puhua tekojen, ajatusten ja tunteiden seurauksista. Arkielämässä sanotaan usein, että ajatukset ovat tullivapaat. Toisin sanoen, että me voimme ajatella mitä ikinä vain tahdomme ilman että se vaikuttaa kehenkään. Tässä suhteessa eroaa henkinen ihminen suuresti aineellisesti ajattelevasta. Materialisti uskoo kyllä heittämällä kiven voivansa vahingoittaa toista ihmistä, jota vastoin hän ei usko vihamielisen ajatuksen voivan tehdä mitään vahinkoa. Se, joka todella tuntee maailman, tietää että vihamielinen ajatus voi saada paljon pahempaa aikaan kuin konsanaan heitetty kivi. Kaikkea, mitä ihminen ajattelee, tuntee ja haluaa, vaikuttaa ulkomaailmaan, voi näkijä yksityiskohtia myöten tarkoin seurata, — esimerkiksi rakastavan ajatuksen työtä toisessa ihmisessä ja kuinka perin toisenlainen on vihamielisen ajatuksen vaikutus. Kun lähetätte rakastavan ajatuksen toiselle, siitä muodostuu jonkinlainen kukan tapainen valomuoto, joku lempeästi hivelee ajatellun ihmisen astraali- ja eetteriruumista, ja täten jossakin määrin elähdyttää ja onnellistuttaa häntä. Vihamielinen ajatus sitä vastoin kaivautuu kuin nuoli eetteri- ja astraaliruumiiseen niitä haavoittaen.
Tällä alalla voi tehdä monenlaisia havaintoja. Jos esimerkiksi astraalimaailmassa lausutte toden tai valheellisen ajatuksen, kun jotakin täällä tapahtuu, vaikuttaa se myös karkeampiin maailmoihin. Jos nyt joku todenmukaisesti kertoo tämän tapauksen, säteilee kertojasta astraalikuva, joka yhtyen tapauksen omaan astraalikuvaan vahvistaa sitä ja täten henkinen maailma rikastuu, mikä onkin suuriarvoista ihmiskunnan edistykselle. Mutta jos tapaus kerrotaan väärin tai valheellisesti, silloin kertojan ajatuskuva törmää yhteen tapauksen ajatuskuvan kanssa ja ponnahtaa takaisin saaden aikaan molemminpuolisen häiriön. Sellaiset räjähdyksen tapaiset hävitykset valhe aiheuttaa; se vaikuttaa kuin paiseet, jotka turmelevat ruumiin. Täten valheet tuhoavat astraalikuvat, joiden syntyminen ja olemassaolo on tarpeen vaatima; siten ne ehkäisevät tai tuhoavat osan kehitystä. Jokainen, joka lausuu totuuden, jouduttaa sillä ihmiskunnan kehitystä, mutta joka valehtelee, ehkäisee sitä. Tästä johtuu salatieteellinen laki. Valhe on henkiseltä kannalta katsottuna murha. Se ei ainoastaan tapa astraalikuvaa, vaan on myös itsemurha, sillä se, joka lausuu valheen, asettaa esteen omalle tielleen.
Kaikkialla henkimaailmassa on sellaisia vaikutuksia huomattavissa. Selvänäkijä tietää, että kaikella mitä ihminen ajattelee, tuntee ja tajuaa, on vaikutuksensa astraalitasolla, kun taas kaikki taipumukset, luonnonlaatu ja pysyvät luonteen ominaisuudet säteilevät vaikutuksensa ei ainoastaan astraalimaailmaan, vaan myös deevakhaaniseen maailmaan. Ihminen, jolla on esimerkiksi surumielinen luonteensävy, vaikuttaa deevakhaaniin saakka lisäten niitä aineksia, jotka ovat tekemisissä ihmisolennon surumielisyyden kanssa. Teosofia opettaa meille täten, ettemme elä eristettynä maailmassa, vaan että ajatuksemme yhä luovat muotoja, jotka värittävät deevakhaanimaailmaa ja täyttävät sitä kaikenlaisilla aineksilla. Kaikki deevakhaanin alueet, manneralue, valtameri, ilmakehä, omaperäisten aatosten alue, ottavat täten vastaan vaikutuksia ihmiseltä.
Tekomme vaikuttavat myös korkeampiin alueisiin, joissa akaasha-aikakirjat jo toimivat. Mitä ulkonaisesti tapahtuu, se vaikuttaa deevakhaanin korkeimpiin alueisiin, joita olemme nimittäneet järkimaailmaksi. Näin ollen voimme myös ymmärtää, kuinka ihminen astuessaan alas uuteen ruumiillistumaan taas panee astraaliruumiinsa kokoon ja yhdistää sen olemukseensa. Kaikki mitä hän on ajatellut, tuntenut ja kokenut, on pysyvästi yhtynyt astraalimaailmaan. Monet jäljet hän on jättänyt jälkeensä. Jos hän on ajatellut paljon totta, nämä jäljet valmistavat hänelle hyvän astraaliruumiin. Mitä hän on jättänyt jälkeensä alempaan deevakhaanimaailmaan luonteensävynään jne., muodostaa hänen uuden eetteriruumiinsa, ja mitä hän on tekoina saanut aikaan, myötävaikuttaa deevakhaanin korkeimmilta aloilta, joissa akaasha-aikakirjat ovat olemassa, fyysisen ruumiin sijoittamiseksi määrätylle paikkakunnalle. Jos hän on tehnyt esimerkiksi pahaa jollekin, tämä on ulkonainen tosiasia, joka noustuaan korkeampaan deevakhaaniin vaikuttaa uuteen ruumiillistumaan voimana, joka pakottaa hänet, tosin korkeampien olentojen johdolla, sellaisiin olosuhteisiin ja paikkaan, jossa hän saa fyysisesti kokea tekonsa seurauksia. Kaikki ulkonaiset kokemukset, jotka eivät erityisesti koske meihin sisäisesti, vaikuttavat seuraavaan ruumiillistumaan, astraaliruumiiseen ja herättävät vastaavia tunteita, mietteitä ja ominaisia ajatuksia. Jos olemme hyvin käyttäneet elämämme, paljon nähneet ja oppineet, ensi elämän astraaliruumis syntyy erityisin lahjoin ja kyvyin, mikä tekee mahdolliseksi kehittymisen samaan suuntaan. Elämyksemme ja kokemuksemme leimautuvat siis uuden elämämme astraaliruumiiseen. Tunteet ja ajatukset, sielumme sisäiset kokemukset, sitä vastoin vaikuttavat ensi elämässä eetteriruumiiseen saakka luoden siihen pysyviä taipumuksia. Sen, joka kokee paljon iloa, eetteriruumis tulee iloon taipuvaiseksi. Joka on ahkeroinut hyvissä töissä, tehnyt paljon hyvää, herättää eloon tunteita, jotka seuraavassa elämässä auttavat häntä saavuttamaan erinomaisen kyvyn tehdä hyvää; hän saa myös herkän omantunnon ja tulee siveellisesti arvostelukykyiseksi ihmiseksi.
Ihmisen pysyvät luonteenominaisuudet, joiden kannattaja tässä elämässä on eetteriruumis, ilmenevät ensi elämässä fyysisen ruumiin rakenteena, niin että esimerkiksi ihminen, joka entisessä elämässään on kehittänyt huonoja taipumuksia ja himoja, syntyy seuraavassa elämässä sairaalloiseen ruumiiseen. Sen sijaan ihminen, joka on kehittänyt hyviä ominaisuuksia, syntyy terveeseen ja voimakkaaseen ruumiiseen. Alinomainen taipumus sairaalloisuuteen on huonojen viettien omaksumisen tulosta. Näin ollen ovat terveys ja sairaus omassa vallassamme, sillä ne riippuvat fyysisen ruumiin rakenteesta. Juurruttamalla itsestämme pois kaikki pahat taipumukset valmistamme itsellemme hyvän ja voimakkaan ruumiin seuraavassa elämässä.
Yksityiskohdittain voidaan seurata tällaista taipumusten ruumiillistumista. Ihminen, jolla on taipumus rakastaa kaikkia ympärillään olevia, joka rakkaudessaan ottaa osaa kaikkeen, vuodattaa rakkautta ja myötätuntoa kaikille, syntyy ensi elämässä ruumiiseen, joka pysyy kauan nuorekkaana ja kukoistavana. Sitä vastoin ihminen, joka kantaa vihaa ja vastenmielisyyttä kanssaihmisiään kohtaan, joka aina moittii ja marisee sekä tahtoo eristäytyä kaikesta, saa seuraavassa elämässä ruumiin, joka pian kuihtuu ja vanhenee.
Syvälle juurtunut intohimoinen voitonhalu, joka aina tahtoo koota tavaraa tai omaisuutta, herättää ensi elämässä taipumuksen tarttuvien tautien saamiseen. Sellaisia tapauksia on huomattu tosielämässä. Tehokkaan vastustuskyvyn tarttuvia tauteja vastaan voi ihminen hankkia itselleen harrastamalla epäitsekästä työtä ja toimintaa koko ihmiskunnan menestymistä ja edistystä ajatellen.
Tällä tavoin voidaan seurata koko maailman menoa sisäisesti tutkimalla fyysisen ja astraalimaailman yhteyttä. Tämän yhteyden valossa esiintyvät asiat toisenlaisina kuin miten ihmiset ovat tottuneet niitä katselemaan. Moni ihminen valittaa esimerkiksi tuskaa ja kärsimystä, mutta korkeammalta näkökannalta katsottuna ei ole lainkaan syytä valittaa, sillä kun kärsimys kerran on kestetty ja ihminen on valmis astumaan uuteen ruumiiseen, tuska ja kärsimys muuttuvat viisaan harkinnan ja yleisnäkemyksen lähteiksi. Jopa eräässä materialistisen aikamme kirjoitelmassa sanotaan, että jokaisen ajattelijan kasvonpiirteissä on jotakin, joka muistuttaa kiteytynyttä tuskaa. Tämä materialistisen kirjoittajan huomio on kauan ollut salatieteilijälle tunnettu, sillä suurin viisaus maailmassa hankitaan juuri kärsimysten rauhallisella kestämisellä.
Joka elämään väsyneenä pakenee kärsimyksiä, ei voi koskaan saavuttaa viisauden perustaa. Jos tarkemmin katselemme asiaa, emme voi valittaa sairauksia katsellessamme niitä korkeammalta näkökannalta; ikuisuuden näköpiiristä ne näyttävät toisenlaisilta. Kärsimämme sairaudet esiintyvät usein seuraavassa elämässä erityisenä ruumiillisena kauneutena. Ranskalainen kirjailija Fabre Olivet on sanonut, että ihmiselämää katsellessa johtuu usein mieleen helmen syntyminen simpukassa, sillä vasta simpukan sairastuttua voi helmi syntyä sen sydämessä. Niin on myös ihmiselämässä kauneus karmallisessa yhteydessä sairauden kanssa ja on sen tulosta. — Kun sanoin, että taipumus sairauteen johtuu huonojen halujen viljelemisestä, on tarkoin pidettävä mielessä, että tässä on kysymys sisäisestä sairastumisen taipumuksesta eikä ulkonaisista olosuhteista, kuten esimerkiksi saastuneesta ilmasta aiheutuneista taudeista.
Kaikki se, mitä fyysisellä tasolla tapahtuu, kaikki fyysiseen aineeseen vaikuttavat teot, pienestä askeleesta tai kädenliikkeestä aina monimutkaisimpiin toimiin saakka, kuten esimerkiksi talon rakentaminen, palaavat jossakin seuraavassa ruumiillistumassa ihmisen luo ulkoapäin tulevana fyysisenä vaikutuksena. Elämme aina sisältä ulospäin. Mitä astraaliruumiissa koemme riemuna ja tuskana, mielihyvänä ja mielipahana, kaikki se esiintyy uudestaan eetteriruumiissa. Se mikä eetteriruumiissa on juurtunut pysyviksi vieteiksi ja intohimoiksi, esiintyy fyysisessä ruumiissa taipumuksena, ja mitä täällä fyysisen ruumiin välityksellä tehdään ja toimitetaan, se esiintyy seuraavan ruumiillistuman ulkonaisena kohtalona. Siis astraaliset teot tulevat eetteriruumiin kohtaloksi, eetteriruumis tulee fyysisen ruumiin kohtaloksi, ja fyysisen ruumiin teot tulevat seuraavan elämän fyysiseksi ympäristöksi. Tässä on nyt se kohta, missä ulkonainen kohtalo astuu ihmiselämään. Se saattaa viipyä kauan, mutta se tulee varmasti kerran, ja silloin voi huomata, kuinka karman herrat valmistavat ruumiillistumaa ja johtavat syntyvän sellaiseen ympäristöön, missä kohtalon määräykset voivat täyttyä.
Esimerkkinä tahdon mainita, kuinka eräässä keskiajan oikeusistunnossa joukko valamiehiä tuomitsi henkilön kuolemaan ja pani itse tuomion täytäntöön. Kun oli tutkittu asianomaisten entisiä ruumiillistumia, saatiin selville, että se joka nyt oli tuomittu kuolemaan, oli ennen erään heimon päällikkönä tappanut nykyiset tuomarinsa. Tämä teko oli herättänyt eloon voimia, jotka nyt saattoivat kaikki asianomaiset yhteen vaikuttaen akaasha-aikakirjoihin saakka. Nämä kirjat ovatkin kohtalon toteuttamisen voimanlähteinä.
Otaksukaamme, että joku menettää toimeentulonsa tai ammattinsa, jossa hän siihen asti on hyvin viihtynyt löytämättä toista tointa samalla paikkakunnalla ja että hänen on pakko muuttaa kauas toiseen maahan. Siellä tapaa hän toisen henkilön, jonka kanssa joutuu tekemisiin. Mitä tämä tietää? Henkilömme on jossakin entisessä ruumiillistumassa elänyt yhdessä tämän toisen kanssa ja silloin jäänyt karmalliseen velkaan hänelle. Tämä on painautunut akaasha-aikakirjoihin, joiden voimat nyt pakottavat hänet matkustamaan siihen paikkaan, jossa hänen velkojansa asuu, jotta hän saisi tilaisuuden maksaa velkansa. Ruumiillistunut ihminen on jatkuvasti sellaisten voimien piirittämä, jotka määräävät hänen elämänsä suunnan. Tästä huomaatte, että entiset ruumiillistumamme yhä elävät ja vaikuttavat teissä.
Muistakaa siis, että olette itsellenne tuntemattomien, joskin salatieteilijälle tunnettujen voimien ja valtojen johtamina. Nämä voimaolennot vaikuttavat sekä astraaliruumiissa että fyysisessä ruumiissa. Kaikki mitä pakonomaisesti teette, kaikki mihin tulette pakotetuksi, ei johdu tyhjästä, vaan toisten olentojen vaikutuksesta. Ihmisen eri ruumiit ovat edelleenkin tavallaan toisten olentojen täyttämiä, ja vihitty opettaja antaa oppilaansa suorittaa paljon sellaisia harjoituksia, jotka ovat omiaan ajamaan ne ulos hänestä ja siten yhä suuremmassa määrin vapauttamaan häntä.
Astraaliruumiissa asuvia olentoja sanotaan demoneiksi, haltioiksi eli riivaajiksi. Näitä demoneja te luotte vähitellen oikean tai väärän ajattelun avulla. Hyvät demonit syntyvät hyvistä ajatuksista, pahat ja ennen kaikkea vaarat ja valheelliset ajatukset synnyttävät hirveitä demonimuotoja, jotka täyttävät astraaliruumiin. Eetteriruumiissa asustavia kutsutaan aaveiksi, kummituksiksi ja vihdoin fyysisessä ruumiissa asustavia olentoja nimitetään varjoiksi eli fantomeiksi. Paitsi näitä, on olemassa vielä ihmisminää sinne tänne ajavia olentoja; ne ovat henkiä, kuten minäkin on henki. Itse asiassa herättää ihminen itse tällaiset olennot eloon, ja ne sitten hänen ruumiillistuessaan määräävät hänen sisäisen ja ulkonaisen kohtalonsa
Uskontojen alkuperäiset kirjoitukset puhuvat myös näistä olennoista. Kun Raamatussa kerrotaan pahojen henkien ja riivaajien ajamisesta ulos, tämä on ymmärrettävä sananmukaisesti eikä minkäänlaisena vertauskuvana. Sillä mitä teki Kristus Jeesus? Hän paransi riivatut, hän ajoi demonit ulos astraaliruumiista. Nämä ovat tosiasioita. — Myös Sokrates, tuo valistunut henki, puhuu demonistaan, joka toimi hänen astraaliruumiissaan. Tämä oli hyvä demoni, sillä niitähän on siis hyviäkin.
Mutta on myös hirvittäviä, turmiollisia demoneja. Kaikki valhedemonit vaikuttavat ikään kuin taannuttavasti ihmiskunnan kehitykseen. Maailman historian suurten persoonallisuuksien valheet luovat sellaisia valhedemoneja, jotka kasvavat sangen mahtaviksi olennoiksi. Puhutaan taantumuksen eli "vastustuksen hengistä". Tässä mielessä sanoo Faust Mefistolle: "Sinä olet kaiken vastustuksen jumala".
Yksittäinenkin ihminen, koska hänkin on koko ihmiskunnan erottamaton osa, vaikuttaa totta tai valhetta puhuessaan koko maailmaan. Mutta aivan eri tavoin vaikuttavat hänen luomansa totuuden ja valheen demonit. Kuvitelkaa kansaa, jonka kaikki jäsenet olisivat valheellisia. Tämä kansoittaisi koko astraalitason valhedemoneilla, jotka voivat edelleen ilmetä kulkutautien fyysisenä vastaavaisuutena. Niinpä on olemassa eräänlaisia bakteereja, jotka ovat ihmisvalheista syntyneiden tarttuvien tautien kannattajia, toisin sanoen fyysisesti ruumiillistuneita valhedemoneja. Tästä huomaatte, kuinka entisajan valheet maailman karmassa esiintyvä tiettynä olentojoukkona. Kuinka paljon on totta taruissa ja saduissa, huomaamme eräästä kohdasta Faustissa, jossa loiseläinten tai syöpäläisten ja valheiden välistä yhteyttä korostetaan, kuten myös rottien ja hiirien näyttelemästä osasta valheenhengen Mefiston yhteydessä. – Saduissa usein on ihmeellisiä viittauksia henkisen ja aineellisen maailman välisiin suhteisiin.
Meidän täytyy vielä mainita joistakin asioista ymmärtääksemme karman lakia. Teosofinen liike onkin yleensä johtunut eräänlaisesta karman lain läheisestä tuntemisesta. Olette jo nähneet, kuinka eetteriruumiin taipumukset vaikuttavat fyysiseen ruumiiseen. Niinpä melankolinen mielentila eli ajatustapa merkitsee paljon tulevan ruumiillistuman hermorakenteelle. Ihminen, joka tietää jotakin korkeammista maailmoista tai ainakin uskoo niiden olemassaoloon, saa ensi elämässään tasapainoisen fyysisen ruumiin, jonka hermosto toimii rauhallisesti ja jota hän täydellisesti hallitsee aina hermojaan myöten. Sitä vastoin ihminen, joka uskoo ainoastaan aistein havaittavaan, saa hermosairauksille alttiin ruumiin, joka hapuilee sinne tänne ilman lujaa ja keskittynyttä tahtoa. Materialismi hajottaa asiat pelkkiin yksittäistekijöihin, henki kokoaa kaiken yhteen, sillä henki on yksi. Fyysisen ruumiin taipumukset esiintyvät yksittäisessä ihmisessä tulevan ruumiillistuman ulkonaisena kohtalona, mutta ne jatkuvat myös sukupolvesta toiseen, niin että materialistien jälkeläiset saavat sovittaa niitä hermohäiriöillään.
Heikkohermoinen aikakautemme on siis kuluneen vuosisadan materialistisen ajatustavan seuraus. Ja vastapainoksi tälle ovat ihmiskunnan suuret johtajat nähneet tarpeelliseksi vuodattaa ihmiskuntaan henkistä näkemystä.
Materialismi on tunkeutunut uskontoon saakka, sillä eivätkö ne ole materialisteja, jotka eivät tahdo tunnustaa henkistä maailmaa eivätkä tietää mistään johtavasta persoonallisuudesta? Uskonnollinen materialisti tahtoisi omin silmin nähdä, kuinka maailma on kuudessa päivässä luotu, aineellisesti havaita tuon valtavan salaisuuden, ja joka sitten puhuu Kristuksesta historiallisena persoonallisuutena sivuuttaen kokonaan Golgatan mysteerin. Tieteellinen materialismi on oikeastaan seurausta uskonnollisesta. Sitä ei olisi olemassakaan, ellei uskonnollinen elämä olisi materialistisen näkemyksen läpäisemä. Ne, jotka tänään ovat liian velttoja syventyäkseen uskonnolliseen tutkimukseen, ovat niitä samoja, jotka ovat istuttaneet materialismin luonnontieteeseen, ja tästä materialismista johtuu hermoston rappeutuminen, joka jatkuu kokonaisissa heimoissa ja kansoissa, kuin myös ihmisten yksityiselämässä.
Ellei henkinen liike voita riittävästi alaa valloittaakseen myös veltot ja rappeutuneet, saavat hermostolliset häiriöt materialismin karmallisena seurauksena yhä enemmän vaikutusvaltaa ihmiskunnassa, ja kuten keskiajalla oli olemassa spitaalikulkutauteja, tulee tulevaisuudessakin ilmenemään vaikeita hermotauteja, jopa hulluuden kulkutauteja, jotka yllättävät kokonaiset kansat.
Tätä karman lain alaa ymmärrettäessä ei teosofian tulisi olla minkäänlaisena riitasointuna, vaan parannusvoimana ihmiskunnassa. Mitä enemmän ihmiskunta henkistyy, sitä suuremmassa määrin poistuu siitä kaikki sellainen, mikä on tekemisessä hermostollisten ja sielullisten sairauksien kanssa.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA VII
Voidaksemme vielä paremmin ymmärtää karman lakia ihmiselämässä, tahdon kertoa eräästä erikoisesta kokemuksesta, joka kohtaa ihmistä heti kuoleman jälkeen. Johtakaa taas mieleenne tuo muistikuvasarja, jonka ihminen näkee vapauduttuaan fyysisestä ruumiista ennen kuin hän vielä on riisunut pois eetteriruumiinsa. Vielä tämän kuvasarjan jatkuessa ihminen alkaa vähitellen tuntea itsensä ikään kuin laajentuneeksi ja itsestään uloskasvaneeksi. Hän astuu omituiseen suhteeseen muistikuvasarjaan nähden. Ensin hän katsoo noita menneen elämänsä kuvia ulkokohtaisesti, ikään kuin panoraamassa. Sitten tulee aika, joka ei ole kaukana kuoleman hetkestä ja joka kestää tuntikausia, joskus päiviäkin, jolloin ihminen tuntee itsensä noiksi kuviksi. Hän tuntee eetteriruumiinsa kasvavan aivan kuin se käsittäisi koko maan piirin aina Aurinkoon saakka. Sitten kun ihminen jättää eetteriruumiinsa, syntyy toinen hyvin omituinen tunne, jota on vaikea kuvata fyysisin sanoin. Sekin on tosin kuin avaruuteen leviämistä, mutta siten, ettei hän enää täytä koko avaruutta, vaan ainoastaan tietyt paikat; ja näiden välillä olevat seudut ovat tyhjiä. Ihminen tuntee itsensä pirstotuksi.
Tämä tunne on ominaista astraalielämälle, ja se jatkuu koko kaamalooka-ajan, jolloin ihminen elää takaperin elämänsä uudestaan. Hän kokee silloin niitä asioita, jotka kuuluvat häneen, ja se liittyy sitten muuhun kaamalooka-elämään. Tämä on tärkeä tie saadaksemme selville karman toimintatavan. Ihminen kaamalookassa tuntee olevansa yhtä niiden kanssa, joihin hänet yhdistävät karmalliset siteet. Jos esimerkiksi olette kerran Helsingissä piesseet jotakuta, saatte kaamalookassa itse kokea tuota pieksämistä ja sitä tuskaa, jota olette toiselle tuottaneet. Jos nyt tuo henkilö vielä asuu Helsingissä, osa astraaliruumiistanne tuntee olevansa Helsingissä määrättynä aikana kuoleman jälkeen ja kokee siellä tuon asian. Jos sen sijaan piesty on sillä aikaa kuollut, tunnette olevanne siellä, missä hän on kaamalookassa. Kun tällä tavoin olette karmallisessa yhteydessä hyvin monen kanssa täällä maan päällä ja kaamalookassa, on selvää, että tunnette olevanne hajotettuna moneen osaan. Ja täten muodostatte myös pysyvän yhteyden niihin, joiden kanssa olette tullut tekemisiin. Palatessanne deevakhaanista liittää astraaliruumiinne itseensä ne ainekset, jotka taaskin saattavat teidät yhteyteen samojen henkilöiden kanssa. Itse asiassa olette astraalisin sitein yhdistetty kaikkiin niihin, joiden kanssa ennen olette olleet tekemisissä. Valaiseva on tässä suhteessa aiemmin mainitsemani esimerkki viidestä tuomarista ja heidän kuolemantuomiostaan, joka kohdistui aikaisemmassa elämässä olleeseen heimopäällikköön, joka silloin oli tappanut nuo viisi. Kuoltuaan tämä henkilö kaamalookassa saatettiin siihen seutuun ja niiden henkilöiden luo, jotka hän oli tappanut ja sai kokea heidän kuolemantuskansa. Tämä oli niiden vetovoimien lähtökohtana, jotka uudessa ruumiillistumassa saattoivat kaikki nuo asianosaiset taas yhteen karman lain toteuttamiseksi.
Mutta miten voimme sovittaa karman lain yhteen ulkonaisen perinnöllisyyden kanssa? Väitetään olevan paljon ristiriitaa näiden välillä.
Siveellisesti suuresta ihmisestä sanotaan usein, että hän on saman perheen jälkeläinen, että hän on perinyt etevyytensä isältään. Salatieteilijä tietää, ettei niin ole asianlaita. Ja kuitenkin voimme eräältä näkökannalta katsottuna myöntää asian niin olevan. Esimerkki valaiskoon asian.
Bachin suvussa on 250 vuoden aikana syntynyt 29 soittoniekkaa, heidän joukossaan suuri Sebastian. Musikaalisuuteen eivät kuulu ainoastaan sisäiset musikaaliset lahjat, vaan myös fyysisesti hyvin rakentunut korva, jolla on tietty sisäinen muotonsa.
Tavallinen ihminen ei voi tätä huomata. Siihen tarvitaan salaperäisiä voimia. Joskin ero on pieni ja huomaamaton, tosiasiaksi jää kuitenkin, että ihminen tullakseen soittoniekaksi tarvitsee tietyllä tavalla rakentuneen korvan; tämä muoto periytyy sukupolvesta toiseen.
Otaksukaamme, että henkimaailmassa joku ihmissielu odottaa tilaisuutta ruumiillistua. Hän on vuosisatojen tai vuosituhansien kuluessa kehittänyt soitannollisia taipumuksiaan. Kuitenkaan hän ei voi syntyä soittojana, jollei hän löydä sopivin korvin varustettua fyysistä ruumista.
Sen tähden hän itse pyrkii ruumiillistumaan musikaaliseen perheeseen, joka voi antaa hänelle musikaalisen korvan, sillä ilman sitä hänen soittolahjansa eivät pääse kehittymään. Eihän suurinkaan taituri voi saada mitään aikaan ilman sopivaa soitinta.
Myös matemaattinen kyky tarvitsee tiettyä fyysistä elintä ilmetäkseen. Moni luulee, että siihen tarvitaan erikoislaatuinen aivorakenne, mutta niin ei ole asian laita. Matemaattinen ajattelu, logiikka, on samanlainen kuin muidenkin ihmisten. Matemaattinen kyky riippuu noista kolmesta puoliympyrän muotoisesta kaaresta, jotka ovat samassa asemassa toisiinsa verraten kuin avaruuden kolme ulottuvuutta. Näiden tietystä kehityksestä riippuu matemaattinen lahjakkuus. Ne muodostavat vastaavan fyysisen elimen, joka voidaan saada vain perinnöllisenä lahjana. Tämän mukaan huomaamme, että Bernoultin suvussa on ruumiillistunut kahdeksan etevää matemaatikkoa. Siveellinen ihminen tarvitsee niin ikään tietynlaisen perityn fyysisen ruumiin voidakseen toteuttaa siveellisiä taipumuksiaan; hän saa sellaiset vanhemmat, jotka sopivat hänen yksilöllisyyteensä.
Yksilö valitsee itse vanhempansa, joskin korkeampien olentojen johdolla. On ihmisiä, jotka vedoten äidinrakkauteen väittävät tätä vastaan. He pelkäävät menettävänsä jotakin, jollei lapsi perikään äidiltään tiettyjä ominaisuuksiaan. Mutta oikea ymmärtäminen syventää itse asiassa äidinrakkauden tunnetta. Se näyttää, kuinka se tunne, joka vie syntyvän lapsen äidin luo, on kotoisin kaukaisilta ajoilta. Lapsi tarjoaa jo ennen syntymäänsä rakkautensa äidilleen. Äidin rakkaus on vastarakkaus. Näin syvenee äidinrakkaus henkisesti katsoen.
Usein luullaan ihmisen olevan muuttumattoman karman lain alainen, ja ettei hän voi mitenkään vaikuttaa asiaan. Vertaus tavallisesta elämästä valaisee asiaa.
Kauppiaalta on kirjanpitokirjassaan tulo- ja menopuoli. Kun hän laskee nämä yhteen, hän saa tilanteen yleiskatsauksen. Tämä riippuu lahjomattomista matemaattisista laeista. Mutta jos hän tekee uusia. kauppoja, seuraa niistä uusia tulo- ja menoeriä; ja hän olisi hullu, jollei hän tahtoisi tehdä uusia kauppoja tilit päätettyään.
Ihmiskarman tulopuolella on kaikki se, mikä on viisasta, totta ja oikeaa, menopuolella kaikki, mikä on pahaa ja epäviisasta. Ihminen voi milloin tahansa viedä uusia eriä karman tilikirjaansa. Sen tähden ei pidä luulla, että hän olisi muuttumattoman kohtalon määräyksen alainen. Vapaus ei kärsi karman laista, ja sen tähden on karman lain suhteen ajateltava yhtä palon tulevaisuutta kuin menneisyyttä. Olemme menneisyyden orjia, mutta tulevaisuuden herroja.
On suurenmoista ajatella, ettei mitään maailmassa ole tehty turhaan, vaan että kaikki vaikuttaa tulevaisuuteen. Täten karma ei painosta meitä, vaan päinvastoin täyttää meidät suurella toivolla. Se on teosofian kaunein lahja. Karman laki ilahduttaa meitä katsoessamme tulevaisuuteen. Se kehottaa meitä toimimaan ja se antaa toiminnalle ne siivet, kun ryhdymme myötävaikuttamaan maailman luomisessa. Tällaisia tunteita on karman lain tunteminen meissä herättävä.
Kun joku ihminen kärsii, sanotaan usein, että hän on sen ansainnut, että hänen täytyy yksin kestää oma karmansa; jos autan häntä, estän karman toimintaa. Tämä on mieletöntä puhetta. Tosin hänen köyhyytensä ja kurjuutensa on hänen entisten tekojensa seurausta, mutta kun minä autan häntä, tulee apuni uudeksi eräksi hänen karmansa tilikirjaan, ja minä joudutan täten hänen kehitystään.
Olisihan sekin mieletöntä, jos voisin pelastaa kauppamiehen perikadosta 1 000 tai 10 000 markalla, mutta sanoisin hänelle: "Ei, ystäväiseni, silloinhan muuttaisin tilikirjasi saldon." Juuri tämä seikka on kehottava meitä aina antamaan apuamme. Autan häntä, koska tiedän, ettei mikään ole ilman tulosta maailmassa. Juuri tämän seikan pitäisi kannustaa meitä todelliseen toimintaan.
Moni väittää karman lain sotivan kristinoppia vastaan, koska se ei tunnusta lunastuskuolemaa. On jopa teosofejakin, jotka sanovat, että se sotii lunastuksen periaatetta vastaan ja etteivät voi tunnustaa tätä yhden monelle antamaa apua. Molemmat ovat väärässä. He eivät ole ymmärtäneet karman lakia.
Ajatelkaamme kurjaa ihmistä. Te olette siinä onnellisessa asemassa, että voitte häntä auttaa. Tämän kautta kirjoitatte uuden erän hänen elämänsä kirjaan. Toinen ihminen voi auttaa kahta ihmistä ja siten vaikuttaa kahden karmaan. Vielä kyvykkäämpi ihminen voi auttaa kymmeniä tai satoja, ja kaikkein kyvykkäin voi auttaa kokonaisia kansoja. Tämä ei ollenkaan sodi karman lakia vastaan. Päinvastoin on juuri karman lain luotettavuus meille takeena siitä, että apumme todella vaikuttaa ihmiskohtaloihin. Tiedetään, että ihmiskunta oli sen avun tarpeessa, minkä Kristuksen yksilöllisyys astuessaan alas fyysiselle tasolle saattoi antaa. Lunastajan, tuon keskeisen olennon ristinkuolema oli juuri se apu, joka vaikutti lukemattomien ihmisten karmaan. Oikein ymmärretyn kristinopin ja kristillisen salaisopin sekä oikein ymmärretyn teosofian välillä ei ole mitään ristiriitaa. Löydämme syvän sopusoinnun teosofian ja kristinopin lakien välillä, emmekä ole pakotettuja hylkäämään lunastuksen periaatetta.
Tulemme vielä paremmin ymmärtämään karman lakia, kun alamme käsitellä ihmiskunnan ja maapallon kehitystä. Kun katselemme planeettamme kehitystä menneiden aikakausien kautta, selviää meille samalla karman toiminta. Johdannoksi tahdomme vielä tänään tutustua erääseen tärkeään asiaan. Olemme jo selittäneet, kuinka ihmisen havaittava rakenneosa, hänen fyysinen ruumiinsa, on korkeampien osien rakentama, minän astraali- ja eetteriruumiin jne. aina korkeimpaan osaan aatmaan saakka, jotka kaikki vaikuttavat fyysiseen ruumiiseemme. Sen eri osat eivät ole samanlaisia, vaan niillä on kullakin oma tehtävänsä.
Helposti voimme huomata, että fyysinen ruumiimme on olemuksemme täydellisin osa. Ottakaamme esimerkiksi reisiluu. Se ei ole mikään umpinainen kiinteä kappale, vaan taidokkaasti, ikään kuin ristikkoparruista rakennettu. Joka sitä tarkastelee, ei ainoastaan järkensä, vaan tuntonsakin avulla, joutuu ihmettelemään sitä viisautta, joka tässä ilmenee: ei ole käytetty enempää ainetta, kuin mitä on tarpeellista pienimmän aine- ja voimamäärän periaatteen mukaan kannattamaan ruumiin yläosa. Ei kukaan siltaa rakentava insinööri ole niin taitava kuin tämä rakentaja.
Kun tutkistelee ihmissydäntä ei ainoastaan fysiologin silmillä, löytää siinä karkean viisauden ilmauksen. Älkää uskoko, että ihmisen astraaliruumis vielä on kehittynyt yhtä pitkälle kuin fyysinen ruumis, kuin fyysinen ihmissydän. Se on taidokkaasti ja viisaasti rakennettu, kun sen sijaan astraaliruumis haluineen saattaa ihmisen vuosien kuluessa valamaan itseensä todellista sydänmyrkkyä, ja sydän kestää tätä vuosikymmeniä.
Vasta jollakin tulevalla kehityskaudella tulee astraaliruumis kehittymään niin pitkälle kuin fyysinen ruumis nyt on, ja silloin se onkin paljon korkeammalla tasolla kuin fyysinen ruumis nyt. Nykyään on fyysinen ruumis täydellisin; vähemmän täydellinen on eetteriruumis ja vielä kehittymättömämpi astraaliruumis, ja minä on vielä kapalolapsi ruumiiden joukossa.
Nykyinen ihmisruumiimme on ihmisolennon vanhin rakenneosa; sitä on kauimmin aikaa kehitetty. Vasta kun se on saavuttanut tietyn asteen kehityksessään, siihen liittyy eetteriruumis, ja kun nämä kaksi olivat joitakin aikoja toimineet yhdessä, liittyi näihin astraaliruumis ja viimeiseksi minä, joka kuitenkin tulevaisuudessa on saavuttava aavistamattoman korkean kehitysasteen. Samoin kuin ihminen yhä uudelleen ruumiillistuu, myös maapallon tie on käynyt eri ruumiillistumien lävitse ja on vielä tulevaisuudessakin käyvä. Jälleensyntymisen periaate vallitsee koko maailmankaikkeudessa. Maamme on nykyisessä muodossaan entisten planeettojen uusi ruumiillistuma, ja me voimme tarkastella kolmea näistä. Maamme oli, ennen kuin se tuli Maaksi, Kuu, vaikkakaan ei tähtitieteen vaan salatieteen Kuu. Nykyinen Kuu on ikään kuin kelpaamattomana hyljätty kuona. — Jos voisimme sekoittaa yhteen Maan ja Kuun kaikkine aineksineen ja olioineen, tuloksena olisi nykyisen Maamme edeltäjä, salatieteellinen Kuu. Mikä nykyään on maapallona, on jäännös entisestä Kuusta kuonan siitä poistuttua.
Kuten nykyinen Kuu on vanhan Kuuruumiillistuman poisheitetty jäänne, niin on taivaamme Aurinko tuloksena vielä aikaisemmasta maan tilasta. Ennen kuin se oli Kuu, se oli itse Aurinko salatieteellisessä merkityksessä, ja tämä Aurinko sisälsi kaikki ne ainekset ja olennot, joita se korkeimpana taivaan kappaleena ei voinut pitää ja jotka nyt muodostavat Maan ja Kuun. Tämän kautta se tuli kiintotähdeksi. Salatieteen mukaan ei kiintotähti aina ole ollut "kiinteänä". Aurinko tuli kiintotähdeksi oltuaan ensin planeettana.
Ennen aurinkotilaa oli vielä eräs olomuoto ja tätä sanotaan Saturnukseksi. Niin saamme peräkkäin neljä maan ruumiillistumaa: Saturnus, Aurinko, Kuu ja Maa. Kun kantaisämme kehittyi Saturnukselle, hänessä oli vain fyysisen ruumiin perusta; Auringossa liittyi siihen eetteriruumis, Kuussa astraaliruumis ja Maassa täällä maan päällä minä.
Esitelmästäni "Veri on sangen merkillinen neste" käy selville, kuinka läheisessä yhteydessä minä on vereen. Ihmisruumiissa ei ollut tätä nykyistä verta ennen minän ruumiillistumaa ja punainen ihmisveri on siis yhteydessä itse maan kehityksen kanssa. Se ei olisi voinut lainkaan syntyä, jollei maa kehityksensä kuluessa olisi sattunut yhteen Marsin, toisen planeetan kanssa. Sitä ennen ei maapallolla ollut rautaa, ja veressä ei ollut rautaa. Ylipäänsä ei ollut lainkaan sellaista verta, josta ihminen nykyään on riippuvainen. Maan kehityskauden ensi puoliskolla on Marsin vaikutus määräävänä; sen toisella puoliskolla on Merkurius määräävänä.
Mars on antanut maalle raudan, ja Merkuriuksen vaikutus ilmenee siinä, että se tekee ihmissielun yhä vapaammaksi ja riippumattomammaksi. Salatieteellisesti jakautuu siis maallinen kehityskausi kahteen osaan, Mars- ja Merkurius-kauteen. Muiden nimitysten merkitessä kokonaista planeettaa, puhutaan Maan kehityksen Mars- ja Merkurius-vaiheista. Näillä nimillä ei tarkoiteta nykyisiä taivaankappaleita, vaan eräitä voimavaikutuksia maan kehityksessä.
Tulevaisuudessa tulee Maa ruumiillistumaan uutena planeettana, jota kutsutaan Jupiteriksi. Silloin on astraaliruumis oleva niin pitkällä, ettei se enää asetu vihollisena fyysistä ruumista vastaan, kuten nykyään. Kuitenkaan se ei vielä silloinkaan ole saavuttanut kehityksensä korkeinta päämäärää. Eetteriruumis tulee silloin saavuttamaan saman kehitysasteen kuin fyysinen ruumis Maan päällä, sillä silloin se on läpikäynyt yhtä monta planeettakehitysvaihetta kuin tämäkin.
Seuraavassa planeettaruumiillistumassa, jota nimitetään Venukseksi, tulee astraaliruumis saavuttamaan saman kehitysasteen kuin fyysisellä ruumiilla nykyisin on, ja viimeisessä ruumiillistumassa Vulkanuksella tulee minä saavuttamaan korkeimman kehityksensä. Maan tulevat ruumiillistumat ovat siis Jupiter, Venus ja Vulkanus.
Nämä nimitykset sisältyvät myös viikonpäivien nimiin. Oli aika, jolloin meitä ympäröivien tosiasioiden nimitykset olivat saadut vihityiltä. Tänään on nimien ja asioiden yhteenkuuluvuuden tunne kadonnut. Viikonpäivien nimitykset ovat tarkoitetut viittaukseksi ihmiskunnan kehitykseen Maan eri ruumiillistumien kuluessa. Jos alamme lauantailla, Saturnuksen päivällä (englannin kielellä Saturday), seuraava on sunnuntai (englanniksi Sunday ja saksaksi Sonntag) ja sitten maanantai, Kuun päivä (ruotsinkielellä måndag, englanniksi Monday); sitten Maan kaksi kehitystilaa, Mars ja Merkurius: tiistai, Marsin päivä (ranskan kielellä Marti) ja keskiviikko, Merkuriuksen päivä (ransk. Mercredi), ja viimein on meillä torstai, Jupiterin päivä (ransk. Jeudi) ja perjantai, Venuksen päivä. — Täten viikkomme päivien nimet muistuttavat meitä Maamme kehityskausista ja omasta kehityksestämme niiden kuluessa.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA VIII
Tahdomme nyt järjestyksessä katsella maaplaneettamme ruumiillistumia. Tärkeä näkökanta on, että nämä ruumiillistumat ovat olleet välttämättömiä kaikkien olentojen, varsinkin ihmisen, kehitykselle, ja ihmisen oma kehitys on läheisessä yhteydessä Maan kehityksen kanssa.
Saamme vasta silloin oikean käsityksen asioista, kun opimme ymmärtämään kuinka se, jonka nyt ihmiseksi itsessämme tunnemme, on kehityksen kuluessa muuttunut muutamien ominaisuuksien suhteen.
Aikomuksemme on ensin katsella ihmisen tajunnan tilan muutoksia.
Kaikki mitä ikinä maailmassa on, on kehittynyt. Niinpä tietoisuutemmekin on kehittynyt. Nykyistä tietoisuuttaan ei ihmisellä ole aina ollut; se on vähitellen tullut siksi, mitä se nyt on.
Nykyistä tietoisuuttamme sanomme esinetajunnaksi tai valvovaksi päivätajunnaksi. Sen tunnette kaikki siksi, mikä teillä on aamulla heräämishetkestänne nukkumiseenne saakka illalla. Koettakaamme selvittää, mitä se on. Se on sitä, että ihminen kohdistaa huomionsa ulkomaailmaan ja havaitsee esineet. Sen tähden kutsumme sitä myös esinetajunnaksi.
Ihminen katsoo ympärilleen ja näkee silmillään tietyt esineet värien ympäröiminä. Hän kuulee korvillaan esineiden kaiun. Hän koskee esineisiin, ja havaitsee ne kylmiksi ja kuumiksi, hän haistelee ja maistelee esineitä.
Sitten kohdistaa hän ajatuksensa havaitsemiinsa esineisiin koettaen käsittää niitä. Juuri tämä esineiden aistillinen havaitseminen ja älyperäinen ymmärtäminen muodostavat ihmisen nykyisen päivätajunnan.
Tätä tajunnan muotoa ei ihmisellä ole aina ollut, eikä hän tule sitä aina omistamaankaan, vaan on hän nouseva korkeampiin tajunnan tiloihin. Ryhdymme nyt salatieteen avulla katselemaan seitsemää tietoisuuden tilaa, joista nykyinen on keskimmäinen. Kolme on ollut ja kolme tulee olemaan.
Moni tulee varmaan ihmettelemään sitä seikkaa, että me nyt olemme juuri keskikohdalla. Mutta asia on se. Ennen ensimmäistä tilaa on jo ollut toisia, ja samaten tulee taas seitsemännen jälkeen toisia, joihin katseemme ei ylety. Näemme yhtä kauaksi taaksepäin kuin eteenpäinkin, aivan kuin tasangolla seistessämme ulottuu katseemme yhtä kauaksi vasemmalle kuin oikealle.
Nuo seitsemän tajunnan tilaa ovat seuraavat: Ensiksi hyvin himmeä, syvä tila, jota nykyinen ihminen tuskin enää tuntee. Ainoastaan erityisen mediumistiset ihmiset voivat vielä olla tässä tilassa, jossa Saturnuksella kaikki ihmiset olivat. Sellaiset meediot voivat joutua tähän tilaan; heissä ovat kaikki muut tajunnan tilat hämärtyneet. He ovat kuin kuolleet. Ja kun he sitten joko jäljestäpäin taikka siinä tilassaan ollen koettavat kuvata mitä ovat kokeneet, silloin he puhuvat sangen omituisista asioista, joita ei täällä meidän kesken tapahdu. He voivat laatia kaikenlaisia piirustuksia, jotka — vaikka ovatkin kummallisia ja muodoiltaan epämääräisiä — pitävät kuitenkin yhtä teosofiassa kuvattujen kosmisten tilojen kanssa. He ovat usein väärässä, mutta heillä on kumminkin jotakin, josta saattaa päätellä, että transsissaan he ovat himmeässä, mutta kaikkiallisessa tajunnan tilassa. He näkevät taivaankappaleita ja piirustelevat sellaisia.
Sellainen tajunnantila, joka on himmeä, mutta sen sijaan käsittää koko maailmankaikkeuden, on ihmisellä ollut Maan ensi ruumiillistumassa Saturnuksen aikana. Sitä sanotaan syväksi transsitajunnaksi. Ympäristössämme on vielä olioita, joilla on sellainen tajunta, nimittäin kivennäiset. Jos voisitte puhua niiden kanssa, ne kertoisivat teille mitä Marsissa tapahtuu — vaikkakin siis tämä tajunta on hyvin himmeä. Toinen tajunnantila, jonka tunnemme tai pikemminkin emme tunne, koska silloin nukumme, on tavallinen unitila (ilman unennäköä). Tämä ei ole niin laaja kuin edellinen, mutta vaikka se vielä onkin hyvin himmeä, on se kuitenkin edelliseen verraten kirkas. Tämä unitajunta oli kaikille ihmisille ominainen silloin, kun Maa oli "aurinkona". Siihen aikaan ihminen nukkui koko ajan.
Vielä nytkin on kasveilla tämä sama tajunnantila. Ne ovat alati nukkuvia olentoja, ja ne voisivat, jos omaisivat puhetaidon, kertoa meille mitä Auringossa tapahtuu. Niillä on aurinkotajunta.
Kolmas tajunnantila, joka sekin vielä on hämärä ja himmeä päivätajuntaamme verraten, on kuvatajunta ja siitä saamme jo verraten selvän käsityksen unennäöstä, jolloin havaitsemme jäännöksen eli jälkikaiun siitä, mikä Kuussa oli kaikkien ihmisten tajuntana. On siten hyvä ajatella unennäköä saadaksemme käsityksen kuvatajunnasta
Unissa on tosin paljon sekavaa, mutta niitä tarkemmin tutkiessamme huomaamme sittenkin niissä sisäistä lainmukaisuutta. Unista saamme merkillisiä vertauksia. Esitelmissäni olen usein maininnut seuraavat esimerkit, jotka kaikki ovat tosielämästä kotoisin.
Uneksitte ajavanne takaa lehtisammakkoa ottaaksenne sen kiinni. Tunnette silloin sen pehmeän, sileän ruumiin ja heräätte peitonkulma kädessänne. Valvetajunnassa olisitte huomannut tosiasian suoranaisesti. Uni antoi teille vertauskuvan tositapauksesta.
Toinen esimerkki. Ylioppilas uneksii seisovansa luentosalin ovella; joku tovereista solvaa häntä. Hän vaatii hyvitystä. Siitä syntyy pitkä kiista, joka loppuu kaksintaisteluun ulkona kentällä todistajien ja lääkärin saapuvilla ollessa kuten ainakin. Ensimmäisestä laukauksesta hän herää ja huomaa työntäneensä sängyn vieressä olevan tuolin kumoon. – Jos hän olisi ollut hereillä, olisi hän vain kuullut tuolin kaatumisen. Uni sitä vastoin esittää tähän proosallisen tapahtuman kaksintaisteludraamana. Voitte myös huomata, kuinka ajan mittakin on toinen unessa, sillä koko tuo murhenäytelmä tapahtuu hänen aivoissaan siinä yhdessä silmänräpäyksessä, jolloin tuoli kaatui.
Ei ainoastaan ulkonaiset tapahtumat, vaan myös ruumiin sisäiset toiminnot voivat täten esiintyä vertauskuvana. Joku uneksii olevansa kellarin luukulla, josta iljettävät hämähäkit hiipivät häntä kohti. Hän herää päänsärkyyn. Yömyssy esiintyy silloin kellarinluukkuna, päänsärky inhottavien hämähäkkien muodossa.
Nykyajan ihmisen unet kuvaavat ulkonaisia ja sisäisiä oloja. Mutta näin ei ollut tämän kolmannen tajunnantilan laita Kuun ihmisessä. Silloin ihminen eli pelkästään näissä kuvissa, joita nykyiset unet esittävät. Mutta ne ilmaisivat silloin asioita. Ne kuvasivat silloin todellisuutta yhtä hyvin kuin nyt esimerkiksi sininen väri kuvaa todellisuutta. Ero oli vain siinä, että värit silloin liikkuivat vapaana avaruudessa eivätkä olleet esineisiin sidottuja kuten nyt.
Silloisessa tajunnantilassaan ihminen ei olisi voinut, kuten nyt, esimerkiksi lähteä kadulle, nähdä kaukaa henkilön ja mennä häntä tapaamaan, sillä silloin ihminen ei voinut havaita kiinteästi värillisiä olomuotoja. Mutta jos oletamme, että silloinen ihminen Kuussa olisi kohdannut toisen, olisi hän edessään nähnyt vapaasti liikkuvan värimuodon. Jos tämä värikuva olisi ollut ruma, silloin ihminen olisi väistynyt syrjään karttaakseen sitä ihmistä. Jos se olisi ollut kaunis, olisi hän lähestynyt sitä. Ruma värikuva olisi osoittanut vastaantulijalle olevan vihamielisiä tunteita häntä kohtaan, kaunis kuva taas, että tämä rakasti häntä.
Olettakaamme, että Kuussa olisi ollut suolaa. Kun nykyisin on pöydällämme suolaa, näemme sen todellisessa muodossaan, esineenä avaruudessa, rakeisena ja tietyn värisenä. Niin ei ollut Kuussa laita. Silloin ette olisi voinut nähdä suolaa; sen kohdalta olisi noussut vapaasti liikkuva muoto ja värikuva ja tämä kuva olisi osoittanut teille suolan olevan jotakin hyödyllistä.
Täten koko tietoisuus oli kuvien täyttämä. Leijuvien värien ja muotojen ihminen oli ikään kuin muoto- ja värimeressä ja nämä värit ja muodot osoittivat, mitä kaikkea ihmisen ympärillä tapahtui — ennen kaikkea sielulliset asiat ja suhteet, osoittaen mikä oli miellyttävää ja mikä vastenmielistä. Täten ihminen saattoi suhtautua oikealla tavalla ympäröiviin olioihin.
Kun Kuu ruumiillistui uudestaan ja tuli Maaksi, muuttui kuvatajunta nykyiseksi päivätajunnaksi, ja unennäkö on vain jäänne edellisestä, kuten muussakin suhteessa on olemassa surkastuneita jäänteitä, niin kuin esimerkiksi ne lihakset, joiden tarkoitus oli liikuttaa korvia ja joita harvat ihmiset enää saattavat käyttää. Vielä tänäänkin on niillä eläimillä kuvatajunta, jotka eivät sisältäpäin pysty saamaan ääntä aikaan. Salatieteellä on oikeampi eläinten jako kuin luonnontieteellä. Edellinen jakaa eläinkunnan sisäisesti äänettömiin ja äänteleviin eläimiin. Monella alemmalla asteella olevalla eläimellä huomataan kyllä olevan jonkinlaista ääntelyä, mutta se on koneellisesti aikaansaatua, esimerkiksi hankaamalla eikä sisältä ulospäin. Sammakotkaan eivät äännä sillä tavoin. Vasta korkeammat eläimet, jotka ilmestyivät siihen aikaan, jolloin ihminen alkoi kyetä ilmaisemaan ilonsa ja tuskansa äänen avulla, vasta ne ovat ihmisen mukana saaneet mahdollisuuden ilmaista tunteensa kirkumalla ja huutamalla.
Alemmat eläimet eivät näe kuviaan niin rajoitetussa muodossa kuin ihminen. Kun joku alempi eläin, esimerkiksi rapu, havaitsee hirvittävän kuvan, se väistyy. Se ei näe esinettä, mutta havaitsee sen vahingollisuuden inhottavana kuvana.
Neljäs tajunnantila on nykyisen ihmisen tajuntakuvat, joita ihminen ennen on havainnut, vapaasti liikkuvina avaruudessa, ja jotka kiinnittyvät esineisiin muodostaen niiden pintojen ulkonaiset rajat. Täten ne ovat tulleet ilmaisemaan esineiden muotoa ja se, mikä ennen oli ihmisessä liittynyt esineisiin, saavuttanut ihmisen nykyisen päivätajunnan.
Olemme jo sanoneet, että Saturnuksessa rakennettiin ihmisen fyysinen ruumis. Auringossa siihen liittyi eetteri- eli elollisruumis, joka täytti fyysisen ja vaikutti siihen, sekä muovaillen ja kehittäen sitä edelleen. Kuussa liittyi näihin astraaliruumis, joka puolestaan jatkoi fyysisen ruumiin kehittämistä. Saturnuksessa oli fyysinen ruumis hyvin yksinkertainen. Auringossa se oli kehittyneempi, Kuussa ja Maassa se kehittyi yhä monimutkaisemmaksi. Saturnuksessa ei ollut vielä fyysisessä ruumiissa verta, ei hermoja eikä myöskään rauhasia. Ainoastaan aistit olivat ihmisellä jo silloinkin olemassa, mutta nekin vain luonnoksina. Nykyään nämä ovat ihmisen täydellisimmät elimet, sillä ne ovat kauimmin aikaa olleet kehittymässä.
Ihmiskorvan ja silmän ihmeelliset elimet ovat vasta nykyään saavuttaneet täydellisyytensä: ne muodostuivat ensin Saturnuksen aineesta ja joutuivat sitten eetteriruumiin ja astraaliruumiin sekä minän vaikutuksen alaisiksi. Samoin on kurkunpään laita. Senkin luonnos oli Saturnuksessa olemassa, mutta ihminen ei silloin vielä osannut puhua. Kuussa hän alkoi tuoda esille tolkuttomia ääniä ja kirkunaa, mutta vasta äsken mainitun pitkän kehityskulun aikana kurkunpää muodostui nykyiseen täydellisyyteensä.
Auringossa, jossa eetteriruumis liittyi fyysiseen, kehittyivät aistit edelleen, ja silloin syntyivät lisäksi kaikki ne elimet, jotka etupäässä suorittavat elintoimintoja ja erittämistehtäviä, palvellen fyysisen ruumiin ravitsemista ja kasvamista. Nämä syntyivät ensin Auringossa ja joutuivat sitten Kuussa ja maapallolla astraaliruumiin ja minän vaikutuksen alaisiksi; täten ovat rauhaset ym. elimet saavuttaneet nykyisen täydellisyytensä. Kuussa synnytti astraaliruumis fyysisen ruumiin hermoston luonnoksen. Mutta vasta maapallolla synnytti ihmisminä sen, mikä tekee ihmisen kykeneväksi ulkokohtaisesti havaitsemaan esineitä sekä myös ilmaisemaan ilonsa ja tuskansa ääninä ja vasta maapallolla minä synnytti nykyisen veren ihmisruumiiseen.
Täten on koko maailmankaikkeus ottanut osaa aistiemme rakentamiseen. Täten ovat rauhaset, ravitsemus- ja suvunjatkamiselimemme eetteriruumiin rakentamat. Hermosto, astraaliruumis ja veri ovat minän kehittämät. — Vähäverisillä eli anemiaa (kalvetustautia) potevilla veri on joutunut sellaiseen tilaan, ettei se enää voi kannattaa päivätajuntaa. Sellaiset ihmiset joutuvat usein hämärään tajunnantilaan, kuten ennen muinoin Kuussa.
Tarkastelkaamme vielä kolmea seuraavaa tajunnantilaa. Voidaan kysyä, kuinka on mahdollista nyt jo tietää mitään niistä? Tämä on mahdollista vihkimyksessä. Vihitty voi jo nyt saavuttaa nämä tajunnantilat. Ensimmäinen näistä on niin sanottu psyykkinen tajunnantila, jossa sekä päivätajunta että kuvatajunta ovat yhdessä. Tässä psyykkisessä tajunnantilassa näette ihmisen sellaisena kuin hän päivätajunnassakin esiintyy rajoitettuna muotona, mutta samalla näette sen, mitä hänen sielussaan elää ulosvirtaavina värikuvina ja muina kuvina ns. aurassa. Ette kulje silloin uneksien maailmassa kuten muinoin Kuun ihminen, vaan täydellisesti halliten itsenne kuten nykyinen hereillä oleva ihminen. Maan tulevassa ruumiillistumassa Jupiterissa tulee koko ihmiskunta omistaman tämän psyykkisen eli sielullisen tajunnantilan.
Sitten on vielä kuudes tajunnantila, joka ihmisen on myös saavutettava. Tämä tulee yhdistämään nykyisen päivätajunnan ja vihityn psyykkisen tajunnan ja vielä lisäksi kaiken sen, minkä ihminen nyt nukkuessaan menettää. Silloin syvälle ihmisen katse tulee ulottumaan olioiden luonteeseen, kun hän on saavuttanut tämän inspiraatio- eli innoitustajunnan. Ihminen ei tule ainoastaan näkemään muotoja ja värikuvia, vaan toisen olemus esiintyy hänelle soivana ja laulavana. Jokaisella ihmisyksilöllä on silloin oma sävelensä, ja kaikki sointuvat yhteen samaan sinfoniaan. Tällainen tulee ihmisen tajunta olemaan Venusplaneetalla. Siellä hän saa kokea sfäärien yhteissointua, jota Goethe Faustinsa johdannossa kuvaa sanoin: "Aurinko soi vanhaan tapaansa veljellisessä laulukilvassa ja kulkee määrättyä rataansa ukkosen jyrinässä."
Silloin kun Maa oli Aurinkona, ihminen havaitsi hämärästi näitä sointuja ja säveliä. Venuksessa hän tulee kuulemaan jälleen vanhaan tapaan. Tätä Goethe tarkoittaa kuvaannollisella lauseellaan.
Seitsemäs tajunnantila on korkein henkinen tajunta, jossa ihminen on kaikkitietävä, jossa hän voi nähdä ei ainoastaan kaikki, mitä hänen omalla planeetallaan tapahtuu, vaan myös koko ympäröivän kosmoksen tapahtumat. Tämä vastaa ihmisen Saturnuksella omaamaa tajuntaa, joka, joskin sangen himmeänä, oli tavallaan kaikkitietävä. Tämän tajunnan saa ihminen kaikkien muiden lisäksi saavuttuaan Vulkanusplaneetalle.
Nämä ovat nuo seitsemän tajunnantilaa, joiden lävitse ihminen on kulkeva kosmisella matkallaan, ja jokainen planeettaruumiillistuma tarjoaa tähän tarvittavat olosuhteet. Vain sen kautta, että Kuussa syntyi hermoston alku, joka sitten kehittyi Maan päällä aivoiksi, on nykyinen päivätajunta tullut mahdolliseksi. Sellaisten elinten on vielä synnyttävä, joiden kautta korkeammat tajunnan muodot voivat fyysisestikin toteutua, kuten ne jo nyt henkisesti toteutuvat vihityssä.
Kehityksen tarkoitus on juuri tarpeellisten fyysisten välineiden avulla valmistaa ihmiselle tilaisuus käydä seitsemän planeettatilan ja niitä vastaavien seitsemän tajunnantilan lävitse.
Jupiterissa tulette omistamaan psyykkisen eli astraalisen elimistön, Venuksessa elimistön, jonka kautta voitte fyysisesti kehittää sen tietoisuuden, joka tänään vihityllä on deevakhaanitasolla, ja Vulkanuksessa tulee olemaan sellainen tietoisuus, jonka vihitty nyt kokee ainoastaan korkeammalla deevakhaanitasolla.
Ensi kerralla tulemme käsittelemään näitä planeettoja yksitellen. Sillä ennen maapallollamme Atlantiksen ja Lemurian aikana on ollut toinen ulkonäkö, kuin mikä sillä nyt on. Ja myöhemmin se tulee olemaan vieläkin erilaisempi. Samoinhan ovat myös Kuu, Aurinko ja Saturnus käyneet eri kehitystilojen kautta. Näin tulevat Jupiter, Venus ja Vulkanus käymään eri tilojen lävitse.
Olemme tänään tutustuneet pääpiirteittäin planeettojen vaiheisiin. Ensi kerralla tulemme käsittelemään niitä muutoksia, joita nämä planeetat ovat läpikäyneet ihmiskehityksen näyttämöinä ollessaan.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA IX
Meidän on helpointa ymmärtää ihmiskunnan kulkua Maan päällä kolmen edellisen ruumiillistuman kautta Saturnuksessa, Auringossa ja Kuussa, jos vielä luomme täydentävän katsauksen nukkuvaan ja unia näkevään ihmiseen.
Selvänäköisesti nukkuvan ihmisen astraaliruumiin ja siihen suljetun minän voidaan nähdä leijuvan fyysisen ruumiin yläpuolella. Tämä astraaliruumis on silloin fyysisen ja eetteriruumiin ulkopuolella, mutta yhteydessä niihin. Se lähettää ikään kuin tuntosarvia, johtoja tai virtauksia kosmoksen vastaavan yleisruumiiseen ja on samalla kuin uppoutunut siihen.
Jos tarkkaan mietimme tätä asiaa, jos ajattelemme, että täällä Maan päällä fyysinen ruumis on eetteriruumiin läpitunkema ja että sen yläpuolella leijuu astraalisielu yhdessä minän kanssa, silloin käsitämme millainen ihmisen tila oli Kuussa. Kuitenkaan astraaliruumis siellä ei ollut jyrkästi erossa fyysisestä, vaan se liittyi siihen samalla voimalla, jolla se pyrki avaruuteenkin. Jos taas ajattelette nukkuvaa ihmistä, joka ei ollenkaan näe unta, joudutte ihmiskunnan tilaan entisessä Auringossa. Ja jos sitten vielä kuvittelette mielessänne kuollutta ihmistä, jonka eetteriruumiskin on eronnut fyysisestä, mutta oletatte vielä olevan olemassa jonkinlaisia yhdyssiteitä fyysisen ja korkeampien ruumiiden välillä ja että nämä uppoutuneina ympäröivään kosmiseen ainekseen vaikuttavat muovailevasti fyysiseen ruumiiseen, joudutte saturnusihmisen tilaan.
Saturnuksen pinnalla ihmisellä oli ainoastaan joitakin fyysisen ruumiin aineksia, mutta sen ympärillä oli ikään kuin eetteris-astraalinen ilmakehä, johon minät olivat sulkeutuneina. Ihminen oli tosin jo Saturnuksessa olemassa, mutta hänen tajuntansa oli sangen himmeä. Ihmissielun tehtävänä oli pitää tuota alhaalla olevaa ja häneen kuuluvaa fyysistä ruumista koossa. Sielu muovaili ylhäältä päin ruumistaan kuten simpukka kuortaan luodessaan sen asunnokseen. Kuvatkaamme tämän fyysisen käyttövälineen ulkonäköä sekä ylipäänsä fyysisen Saturnuksen luontoa.
Olen jo sanonut, että fyysisten aistien luonnokset luotiin Saturnuksessa ja näitä muovailivat ulkoapäin juuri ihmissielut oleskellen itse planeettaa ympäröivässä avaruudessa. Sen pinnalla oli heidän työpajansa. Sieltä he muovailivat silmien, korvien ja muiden aistien peruspiirteitä.
Mikä oli tämän saturnusaineksen pääominaisuus? Sitä on vaikea ilmaista, sillä kielessämme tuskin löytyy vastaavaa sanaa, koska sekin on aineellistunut. On kuitenkin eräs sana, joka viittaa siihen toimintaan, jota silloin suoritettiin ja se sana on: kuvastua, heijastua. Saturnuksen ainejoukolla oli ominaisuus, että se joka paikasta heijasti takaisin kaiken mikä ulkoapäin tuli valona, äänenä, hajuna tai makuna. Oli kuin avaruudesta olisi katsottu Saturnuksen peiliin. Sitä saattaa verrata siihen, kun katsoo toista ihmistä silmään ja näkee siellä oman kuvansa pienoiskoossa. – Täten havaitsivat kaikki sielut itsensä, mutta eivät ainoastaan peilikuvina, vaan he maistoivat ja haistoivat itsensä ja tunsivat itsensä lämpönä. Näin ollen oli Saturnus heijastava planeetta. Ilmakehässä oleskelevat ihmiset vuodattivat olemustaan alas, ja siitä syntyneistä kuvista muodostuivat aistimen luonnokset, sillä nämä kuvat toimivat luovasti. Nämä ihmissielut olivat tuossa syvässä transsitajunnassa, josta viime kerralla puhuin. He eivät itse tienneet mitään tuosta heijastamistoiminnasta; he vain suorittivat sen. Tässä himmeässä transsitajunnassa ollessaan asui heissä koko maailmankaikkeus, joka siis heidän kauttaan kuvastui. Itse he olivat uppoutuneita henkiseen perusaineeseen. He eivät olleet itsenäisiä, vaan ainoastaan osana Saturnusta ympäröivästä henkiolemuksesta. Sen tähden he eivät voineet henkisesti havaita, vaan korkeammat henget havaitsivat heidän avullaan; ne olivat sen aikaisten havaitsevien henkien välikappaleita.
Saturnusta ympäröi koko joukko henkisiä olentoja. Kaikki ne, joita kristillinen salaisoppi on nimittänyt jumaluuden sanansaattajiksi, enkeleiksi, alkuvoimiksi, julistaviksi valloiksi, kaikki ne sisältyivät tuohon Saturnuksen ilmapiiriin. Ja yhtä vähän kuin kädellä nyt on itsenäistä tietoisuutta, yhtä vähän ihmiselläkään oli siihen aikaan omaa tietoisuutta.
Inhimillisen toiminnan lähteenä oli korkeampien olentojen tietoisuus, korkeampien maailmoiden tajunta, ja siitä muodosti ihminen aistinsa kuvat, jotka vuorostaan toimivat luovasti. Ja hän muovaili myös Saturnuksen ainetta. Tämä Saturnuksen aine ei ollut niin tiivistä kuin nykyinen ihmisruumis on. Tiiviimmilläänkään sitä ei voisi verrata edes meidän ilmaamme. Ollessaan fyysisessä tilassaan Saturnus saavutti ainoastaan niin sanoaksemme tulen eli lämmön tiiviysasteen, jossa nykyaikainen fysiikka ei enää näe yhtään mitään ainetta. Salatieteilijälle on lämpö kaasua hienompi aine, joka jatkuvasti pyrkii laajenemaan, ja kun Saturnus koostui tästä aineesta, se saattoi laajeta sisästä ulospäin heijastaen kaikki, säteillen kaikki. Sellainen kappale heijastaa kaikki; sillä ei ole tarvetta sulkea kaikkea itseensä.
Saturnus ei ollut mikään yksi tasalaatuinen kappale, vaan siinä oli eroavuuksia ja eri muotoja. Jopa ihmisen elimetkin myöhemmin pyöristyivät Saturnuksen muotoisiksi palloiksi, mutta ne eivät olleet niin pieniä kuin solut nyt ovat, vaan jotakuinkin vadelman tai silkkiäispensaan marjan kokoisia.
Ette olisi voinut nähdä Saturnuksella mitään, sillä se heijasti kaiken valon takaisin. Saturnuspallon sisällä kaikki oli pimeää, ja vasta kehityksensä loppupuolella se tuli vähän valoisammaksi. Sen ilmakehän ympärillä oli joukko olentoja. Ihminen ei ollut yksin valmistamassa aineksia itselleen; ihmissielut eivät vielä olleet kyllin kehittyneitä voidakseen toimia yksin. Sen tähden he työskentelivät yhdessä toisten henkiolentojen kanssa, heidän johdollaan niin sanoaksemme.
Yhtä itsenäisesti kuin nykyinen ihminen toimivat Saturnuksella eräät olennot, jotka silloin olivat saavuttaneet ihmisyyden asteen. He eivät voineet olla samoin rakennetut kuin nykyinen ihminen, koska Saturnuksen ainoa ainelaji oli lämpö. Mutta älyllisyytensä ja minätajuntansa puolesta he olivat nykyajan ihmiskunnan asteella, joskaan eivät siis voineet saada aikaan mitään fyysistä ruumista tai aivoja.
Katselkaamme tätä asiaa vähän tarkemmin. Nykyisellä ihmisellä on neljä rakenneosaa: fyysinen ruumis, eetteriruumis, astraaliruumis ja minä sekä minässä vielä henki-itsen, elonhengen ja henki-ihmisen luonnokset (manas, buddhi, aatma). Alin ja samalla täydellisin näistä on fyysinen ruumis. Astetta korkeampi on eetteriruumis, sitten astraaliruumis ja minä. On olemassa olentoja, joilla ei ole lainkaan fyysistä ruumista, vaan joiden alin osa on eetteriruumis. He eivät tarvitse fyysistä ruumista toimiakseen aistimaailmassamme. Sen sijaan heillä on meidän aatmamme korkeampi osa. Toisilla on astraaliruumis alimpana osana ja kolme aatmaa korkeampaa osaa. Kun katselemme niitä olentoja, joiden alin osa on minä, rakentuu niiden kokoonpano seuraavasti
minä
henki-itse (manas)
elonhenki (buddhi)
henki-ihminen (aatma).
Sitten seuraavat kahdeksas, yhdeksäs ja kymmenes prinsiippi, joita kristillinen salaisoppi nimittää jumalaiseksi kolmiyhteydeksi:
Pyhä henki, Poika tai Sana ja Isä.
Teosofisessa kirjallisuudessa on tapana nimittää niitä kolmeksi Logokseksi.
Nämä olennot, joiden alin osa on minä, olivat suurimerkityksisiä kehityksellemme Saturnuksessa. He olivat siis nykyistä ihmisyyttä vastaavalla kehitysasteella, mutta he saattoivat käyttää minäänsä aivan toisenlaisten olosuhteiden vallitessa kuin mitä me nyt Maan päällä. Nämä Saturnusihmiset olivat nykyisten ihmisten esi-isät. He säteilivät minuuttaan Saturnuksen pintaan istuttaen sitä siellä muodostuviin fyysisiin elimistöihin. Täten he valmistivat niitä kantamaan minuutta itsessään. Ainoastaan sellainen fyysinen ruumis kuin ihmisellä nyt on jalkoineen ja käsineen ja päineen sekä aisteineen saattoi neljännellä eli maallisella kehityskaudella tulla minän kannattajaksi. Siihen täytyi siemen istuttaa jo Saturnuksesta. Näitä minäolentoja Saturnuksella nimitetään myös itsekkyyden hengiksi.
Itsekkyydellä on kaksi puolta, toinen hyvä, toinen paha. Jollei silloin Saturnuksessa ja myöhemmin muilla planeetoilla itsekkyyden olemusta olisi istutettu yhä uudelleen ihmiseen, ihminen ei koskaan olisi voinut tulla itsenäiseksi olennoksi, joka voi sanoa itsestään "minä". Saturnuksesta asti on ihmisruumiiseen istutettu voimia, jotka tekevät hänet itsenäiseksi olennoksi, muista olennoista erilliseksi. Siihen suuntaan täytyi itsekkyyden henkien toimia.
Näitä oli kahta päälajia. Toinen oli kehittänyt itsekkyyden jalompaa, itsenäistä puolta ja noussut yhä korkeammalle vapauden tunnossaan. Nämä henget ovat johtaneet ihmiskunnan kehitystä kaikilla planeetoilla. Heistä on tullut ihmisten kasvattajia itsenäisyyteen.
Mutta jokaisella planeetalla on myös sellaisia henkiä, jotka ovat jääneet kehityksessään jälkeen. He ovat jääneet paikoilleen; heitä ei haluttanut edistyä. Siitä voitte huomata sen lain, että kun hyvä lankeaa, kun se tekee sen suuren synnin, ettei se tahdo seurata kehityksen mukana, silloin se muuttuu kaikkein pahimmaksi. Tuo jalo vapaudentunto muuttui toisissa itsekkyydenhengissä ihmistä kiusaavaksi ja pahaan itsekkyyteen vietteleväksi voimaksi. Vielä tänään ympäröivät meitä nämä pahat saturnushenget. Kaikki paha saa niiltä voimansa.
Jokainen planeetta tulee kehityksensä päätettyään taas henkiseksi, katoaa, vaipuu niin sanoaksemme unitilaan, josta se taas kerran on tuleva esille. Niin oli myös Saturnuksen laita. Sen seuraava ruumiillistumahan oli Aurinko, joka sisälsi kaiken mitä on nykyisessä Auringossa, Kuussa ja Maassa. Auringossa astui eetteriruumis sitä varten valmistettuun fyysiseen ruumiiseen. Aurinko oli hiukan tiiviimpi kuin Saturnus; sitä saattoi verrata meidän ilmaamme. Silloinen ihmisruumis oli jonkinlainen ilmaruumis, niin kuin se Saturnuksessa oli ollut lämpöruumis. Astraaliruumis ja minä olivat vielä ulkopuolella Auringon ilmapiirissä ja olivat suuren yhteisen astraaliruumiin osana. Sieltä ne vaikuttivat fyysiseen ja eetteriruumiiseen, kuten nykyään nukkuessamme, jolloin astraaliruumis on astunut ulos vaikuttaen sieltä alempiin ruumiisiin. Auringossa kehittyivät kasvamisen, ruuansulatuksen ja suvunjatkamisen ensi alkeet.
Saturnuksessa periytyneet aistit muovautuivat uudelleen. Toiset niistä säilyttivät luonteensa, toiset muuttuivat rauhasiksi ja kasvamiseen tähtääviksi elimiksi. Kaikki kasvamisen ja suvunjatkamisen elimet ovat eetteriruumiin muuntamia aisteja. Kun vertaatte Auringon ruumista Saturnuksen ruumiiseen, huomaatte niiden olevan erilaisia. Saturnus oli vielä kuvastavan pinnan tapainen; se heijasti kaiken, minkä se otti vastaan makuna, hajuna ja muina aistimuksina. Niin ei ollut Auringossa laita. Saturnuksen heijastaessa ja omaksumatta mitään itselleen, antoi Aurinko kaiken ensin tuntea itsensä lävitse ja säteili sitten vasta sen takaisin. Tämä johtui eetteriruumiista. Eetteriruumiin läpäisemä fyysinen ihmisruumis oli samassa suhteessa valoon kuin nykyinen kasvi, joka imee itseensä auringonvalon ja antaa sen sitten takaisin. Jos se asetetaan pimeään ja valottomaan paikkaan, se kadottaa värinsä ja surkastuu. Ilman valoa ei olisi mitään vihreää väriainetta. Sama oli ihmisruumiin laita Auringossa. Se imi itseensä valoa ja muitakin aineksia, ja kuten kasvi antaa takaisin valon voimistuttuaan itse siitä, niin myös Aurinko silloin säteili takaisin valon ja kaiken muunkin, kuten lämmön, maun, hajun valmistettuaan niitä itsessään. Ihmisruumis oli siis Auringossa ollessaan kasvin tilassa. Se ei kuitenkaan ollut nykyisen kasvin näköinen, sillä nykyiset kasvit ovat vasta maapallolla muodostuneet. Ne, joita ihmisellä nykyään on itsessään rauhasina ja joita sanotaan kasvamis- ja siitoselimiksi, vastasivat Auringossa nykyisiä vuoriamme ja kallioitamme.
Sen tähden oli ihmisen työ Auringossa sen tapaista kuin puutarhurin työ täällä. Aurinko heijasti avaruuteen aineksia. Se hohti mitä ihanimmissa väreissä; ihmeellisiä säveliä ja suloisia tuoksuja tulvi siitä. Vanha Aurinko oli ihmeellinen koostuma avaruudessa. Ihminen muodosti siihen aikaan ruumistaan, kuten nykyään esimerkiksi korallit ulkoapäin rakentavat yhdyskuntaansa. Tämä tapahtui korkeampien olentojen johdolla, sillä sellaisia oli Auringon ilmakehässä.
Tahdomme vielä lähemmin käsitellä erästä näistä olentoluokista, jotka siihen aikaan olivat ihmisen kehitysasteella. Saturnuksessa olivat itsekkyyden henget vapauden ja itsenäisyyden istuttajia. Auringossa oli toisia olentoja, joiden alin osa ei ollut minä, vaan astraaliruumis. Korkein osa oli Poika eli Sana, siis: astraaliruumis, minä, henki-itse, elonhenki, henki-ihminen, Pyhä Henki ja Poika. Nämä henget johtivat kaiken astraalisen työn Auringossa. He eivät hengittäneet ilmaa kuten me, vaan lämpöä eli tulta.
Itse Aurinko oli ilmamainen kappale. Sitä ympäröi se tuli eli lämpö, mikä ennen oli muodostanut Saturnuksen. Osa siitä oli tiivistynyt ilmaksi, mutta jäljelle jäänyt osa, joka ei voinut tiivistyä, ympäröi Aurinkoa lainehtivana tulimerenä. Niitä olentoja, jotka hengittivät tulta, nimitetään tulenhengiksi eli auringonhengiksi. He palvelivat ihmiskunnan kehitystä ja ovat sen jälkeen läpikäyneet hyvin korkean kehityksen.
Tuleva nykyinen ihminen oli siihen aikaan unitajunnan asteella. Nämä Auringon tulen henget omasivat jo minätajunnan. Kristillisessä salaisopissa nimitetään heitä ylienkeleiksi, ja korkein heistä, joka vielä nytkin toimii Maan päällä, on Kristus. Samaten on korkein Saturnus-henki itse Isä Jumala. Kristillisen salaisopin mukaan asui siis Kristus Jeesuksen lihallisessa ruumiissa, tämä Auringon henkien korkein päällikkö. Voidakseen astua alas Maan päälle ja toimia täällä, hänen täytyi käyttää fyysistä ruumista ollessaan maallisten olosuhteiden alaisena.
Auringossa oli siis ensin itse planeetan ruumis, sitten minähenget eli tulihenget, ja pisimmälle kehittynyt näiden joukossa Auringon päällikkö – Kristus. Maamme ollessa vielä Aurinkona oli tämä henki Auringon keskushenkenä. Kun Maa sitten oli Kuuna, hän oli korkeammalle kehittynyt, mutta jäi Maan kanssa yhteyteen.
Hän siis on maapallon korkein planeettahenki. Maa on nyt hänen ruumiinsa, kuten ennen Aurinko oli ollut hänen ruumiinaan. Siksipä ovat Johanneksen sanat "Joka syö leipääni, hän astuu ruumiilleni", ymmärrettävä kirjaimellisesti, sillä Maa on Kristuksen ruumis, ja kun ihmiset syövät leipää, joka on kotoisin Maan ruumiista ja kun he kävelevät Maan pinnalla, silloin he syövät Kristuksen leipää ja astuvat hänen ruumiilleen. Ymmärtäkäämme nämä sanat aivan sananmukaisesti, kuten ylipäänsä uskonnolliset alkukirjat on sananmukaisesti ymmärrettävä. Kirjaimen tositarkoitus on ensin tunnettava ja sitten vasta henkinen merkitys etsittävä. Vielä eräs asia. Auringossa eivät kaikki olennot saavuttaneet sitä kehitysastetta, josta olen puhunut. Moni jäi Saturnuksen asteelle. He eivät voineet imeä itseensä mitä avaruudesta säteili ja sitten itse heijastaa sitä. Heidän täytyi se heijastaa pois sellaisenaan antamatta sen läpitunkea itseään.
Nämä olennot esiintyivät sen tähden Auringossa jonkinmoisina hämärinä aineksina, jotka eivät voineet säteillä omalla valollaan. Ja kun he olivat omalla valollaan säteilevän aurinkoaineksen osana, he muodostivat siinä pimeitä paikkoja. He eivät olleet oppineet mitään lisää. Vastaavasti löydätte ihmisruumiistakin ei ainoastaan rauhasia ja kasvuelimiä, vaan myös kuolleita paikkoja.
Nykyinen Aurinkomme on vanhan Maa-aurinkoaineksen jälkeinen. Se on sysännyt luotaan Kuun ja Maan pidättäen itselleen parhaan osan. Nykyiset auringonpilkut ovat jätteitä siitä, minkä vanhassa Auringossa muodostivat pimeät jätteet Saturnuksesta. Auringonpilkut ovat siis vanhan Saturnuksen viimeiset muistot. Salatieteellinen viisautemme paljastaa aineellisten tosiasioiden salatut lähteet. Fyysinen tähtitiede osoittaa auringonpilkkujen fyysiset syyt, mutta henkiset syyt on haettava aina Saturnuksen seisaustiloista saakka.
Jos kysytään, mitä luontokuntia oli Saturnuksessa, vastaan, että vain yksi. Ja sen viimeiset jäänteet ovat nykyisiä kivennäisiä. Kun puhumme ihmisen käymisestä kivikunnan läpi, emme saa ajatella nykyistä kivikuntaa. Päinvastoin on muistettava, että silmämme, korvamme ja muut aistimme ovat saturnuskivennäisten viimeiset jälkeläiset. Ne muodostavat kaikkein fyysisimmän, kivennäisimmän, osamme. Silmäkin on ikään kuin fysikaalinen koneisto, ja pysyy jonkin aikaa kuoleman jälkeen muuttumattomana. Saturnuksen kivikunta nousee Auringossa jonkinlaiseen kasvitilaan. Ihmisen oma ruumis kasvaa silloin kukan tapaan. Mikä Saturnus-kuntana oli jäänyt jäljelle, muodosti Auringon kivennäiskunnan ja esiintyi surkastuneina aisteina, jotka eivät voineet saavuttaa tarkoitustaan.
Mutta kaikki nämä olennot Auringossa, nämä tulevat ihmisruumiit, olivat vielä hermostoa vailla. Tämän sai vasta astraaliruumis Kuussa aikaan. Eihän kasveillekaan ole hermostoa. Kun luonnontiede väittää niin olevan, se johtuu väärinkäsityksestä.
Mutta tulihenkien astraaliruumiit Auringossa lähettivät jonkinlaisen virtauksen alas fyysisiin ja eetteriruumiisiin. Nämä valovirtaukset haarautuivat puiden tapaan. Myöhemmin ne tiivistyivät ja ottivat ulkonaisen muodon, ja ns. auringonpalmikko on niiden viimeisenä jäänteenä. Germaanien mytologian maailmansaarni johtuu juuri tästä tosiasiasta, vaikka se myös merkitsee paljon muutakin.
Sitten vaipui Aurinko unitilaan ja muuttui salatieteen Kuuksi. Tämä on Maan kolmas ruumiillistuma, ja siinäkin oli hallitseva keskushenki, kuten Saturnuksen korkein hallitsijaminä. Henki esiintyy Isä Jumalana ja Auringon korkein hallitsija Auringon Jumala Kristuksena. Niin esiintyy meille Kuun hallitsija Pyhänä Henkenä enkelijoukkoineen.
Olemme näin läpikäyneet kaksi luomispäivää, joita esoteerisella kielellä kutsutaan Saturnuksen ja Auringon päiviksi Dies Saturn ja Dies Solis. Lisäksi tulee Kuun päivä (Dies Lunae). On aina tiedetty, että tässä on kysymys Saturnuksen, Auringon ja Kuun johtavista jumaluuksista. Sanat Dies (päivä) ja Deus (jumala) ovat samaa alkuperää. Voi siis yhtä hyvin sanoa Auringon jumala tai Auringon päivä ja samalla tarkoittaa sillä — Kristushenkeä.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA X
Viime kerralla puhuin planeettamme eri ruumiillistumista, Saturnus- ja Aurinko-ruumiillistumista. Tahdon nyt lyhyesti johtaa takaisin mieleemme, kuinka ihminen tällä Aurinkoplaneetalla oli kehittynyt siihen kohtaan, että hänellä oli fyysinen ja eetteriruumis ja että hän oli noussut jonkinlaiseen kasvitilaan. Olen myös kertonut, kuinka tämä kasvitila kuitenkin suuresti erosi siitä kasvikunnasta, jonka nykyään näemme ympärillämme. Tulemme vielä huomaamaan kuinka tämä vasta nykyisellä maapallollamme on syntynyt. Olemme myös kuvailleet, kuinka aurinkoesi-isämme eetteriruumiinsa avulla rakensivat fyysiseen ruumiiseen pääasiallisesti niitä elimiä, jotka nyt tunnemme kasvamisen, suvunjatkamisen ja ravitsemuseliminä. Kaikki nämä olivat Auringossa ulkokohtaisesti nähtävissä, kuten nyt kalliot, kivet ja kasvit Maan päällä. Sitä paitsi Auringossa oli luomakunta, jota voimme kutsua saturnusjäänteeksi, ja tämä sisälsi myöhemmin kivikunnan siemenen. Se ei ollut kivikuntaa nykyisessä merkityksessä, mutta se ei myöskään ollut voinut omaksua eetteriruumista, ja oli sen tähden muutamassa suhteessa jäänyt sille kivennäisasteelle, jonka ihmiskunta oli läpikäynyt Saturnuksessa. Auringossa oli siis kaksi luomakuntaa. Teosofisessa kirjallisuudessa on totuttu siihen ajatukseen, että ihminen on käynyt kasvikunnan, kivikunnan ja eläinkunnan lävitse. Ymmärtänette, ettei tämä ole mikään tarkka määritelmä. Olihan Saturnuksen kivikunta aivan toisenlainen kuin meidän. Sen muodostumat sisälsivät aistiemme ensi siemenet, ensi enteet. Eikä Auringossakaan ollut nykyisen laista kasvikuntaa, vaan siinä oli kaikki se, mikä nyt elää ihmisessä kasvamis- ym. eliminä, kasviluontona ja oli eetteriruumiin läpäisemä. Ajatelkaamme, että tämä Aurinko on läpikäynyt jonkinlaisen uinuvan himmennystilan. Tällaista unitilaa ei ole suinkaan pidettävä minkäänlaisena toimettomuutena tai olemattomuuden tilana. Eihän ihmisen deevakhaanikaan ole toimeton. Olemme päinvastoin nähneet, kuinka ihminen siellä on toiminnassa ja tuntuvasti vaikuttaa maapallomme kehitykseen. Ainoastaan nykyiselle ihmistajunnalle voi tuo planeettatila näyttää unelta. Toisenlaiselle tajunnalle se näkyy päinvastoin mitä suurimmassa määrin toimivana olotilana. Tällaisten ylimenovaiheiden kautta kulkevat planeetat aina taivaallisten tilojen lävitse, jolloin ne saavat kokea tärkeitä seikkoja. Teosofisella kielellä noita vaiheita sanotaan praalajoiksi.
Tahdomme nyt kuvata, kuinka Aurinko on kulkenut tällaisen tilan lävitse ja kuinka Auringosta on kehittynyt planeettamme kolmas ruumiillistuma, salatieteellinen Kuu. Jos olisimme voineet katsella tätä ylimenoa, olisimme huomanneet, kuinka miljoonien vuosien kuluessa Aurinko muuttui ja vähitellen katosi ja kuinka se jälleen miljoonien vuosien perästä alkoi hohtaa käytyään himmennystilansa lävitse. Tämä oli Kuun kiertokulun alku.
Sen ensiaikoina ei ollut vielä kysymyksessä Auringon ja Kuun eroaminen toisistaan. Ne olivat aluksi yhdessä, kuten aurinkoaikana, ja silloin tapahtui ensin aikaisempien tilojen kertaaminen. Korkeammalla asteella toistui Saturnuksen ja Auringon kehitys. Sen jälkeen tapahtui merkillinen muutos. Yhteisestä ainesmassasta erkani osa ja muodosti eri pallon. Siten syntyi kaksi planeettaa, yksi suuri ja yksi pieni, tai oikeammin yksi kiintotähti ja yksi planeetta: Aurinko ja Kuu.
Se Kuu, josta nyt puhun, ei sisältänyt ainoastaan kaikkea sitä, minkä nykyinen Kuu sisältää, vaan myös sen, minkä nykyinen Maa sisältää, siis nykyisen Kuun ja Maan eri ainekset ja olennot. Jos sekoittaisitte kaikki nämä yhteen olisi tuloksena tuo vanha Kuu, josta nyt on puhe ja joka oli eronnut Auringosta.
Siten tuli Aurinko kiintotähdeksi, se pidätti itsellään parhaat ainekset ja henkiset olennot. Sen kautta se edistyi kiintotähdeksi. Ollessaan vielä planeetta-aurinkona se omisti niin ikään kaikki nämä, mutta vasta sitten, kun se jätti toiselle planeetalle kaiken sen, mikä oli ehkäissyt olentojen korkeampaa kehitystä, tuli se kiintotähdeksi. Siis meillä oli siihen aikaan taivaalla korkeammalle kehittynyt taivaankappale kiintotähtenä, ja sen ympäri kiertävänä vähempiarvoinen planeetta-kuu ts. nykyinen Kuu ja Maa yhdessä.
Tämän Kuun liike Auringon ympäri oli täysin toisenlainen kuin nykyisen kuun liike. Jälkimmäisessä huomaamme kaksi seikkaa: sen kiertämisen Auringon ympäri ja itsensä ympäri, Ensimmäisestä seikasta johtuvat vuodenajat, toisesta päivä ja yö.
Näin ei ollut asianlaita vanhassa Kuussa. Tämä Kuu oli tavallaan kohteliaampi Aurinkoaan kohtaan kuin meidän maapallomme on, sillä se liikkuu siten Auringon ympäri, että sama puoli on aina käännettynä Aurinkoon päin. Se ei koskaan kääntänyt selkäänsä Auringolle sitä kiertäessään: kerran Auringon ympäri ja itsensäkin ympäri vain kerran. Tämä kaikki oli suuriarvoista niiden olentojen kehitykselle, jotka asustivat Kuussa.
Nyt tahdon kuvata teille itse Kuuplaneettaa. Tällöin täytyy minun ennen kaikkea sanoa, että ihminen itse oli taas edistynyt askeleen sen jälkeen kun hän oli ollut Auringossa. Hänellä oli nyt ei ainoastaan fyysinen ja eetterinen ruumis, vaan myös astraaliruumis, vaikkei hänellä vielä ollut minää. Siis tämä kuuihminen astui kolmanteen tajunnantilaan, kuvatajuntaan, minkä viimeisiä jäänteitä unennäkömme ovat. Tämä astraaliruumis sai nyt puolestaan aikaan muunnoksia fyysisessä ruumiissa.
Olemme nähneet, että Auringossa rauhaset muodostivat ihmisruumiin korkeimman osan ja että eräät säteilyt silloisessa ruumiissa myöhemmin ovat kehittyneet niin sanotuksi auringonpalmikoksi. Astraaliruumiin vaikutuksesta fyysiseen ruumiiseen Kuussa syntyivät hermoston ensi alkeet. Silloin yhtyivät siihen ne hermot, jotka vielä nytkin muodostavat selkäydinhermoston.
On siis huomattava, ettei ihmisellä vielä silloin ollut itsenäistä minää. Ainoastaan mainitut kolme ruumista olivat itsenäisiä. Ihmisen minä oli olemassa Kuuta ympäröivässä ilmakehässä aivan kuin astraaliruumis aikaisemmin Auringossa ja eetteriruumis Saturnuksessa. Sieltä päin toimi tämä minä jumalaiseen alkuaineeseen peittyneenä muokaten fyysistä ruumista.
Kun pidämme mielessä, että minä siihen aikaan vielä toimi jumalaisten olentojen seuralaisena, ettei se vielä ollut erottautunut jumalaisesta olemuksesta, voimme ymmärtää, että tämä astuessaan maalliseen olemassaoloon tavallaan on huonontunut ja samalla myös tavallaan parantunut. Parantunut se on siten, että se on tullut itsenäiseksi, huonontunut siten, että se on joutunut alttiiksi kaikelle epäilykselle, mahdollisuuksineen erehtyä pahaan ja huonoon.
Jumalaishenkisestä aineesta päin toimivat minät. Kun nykyään joku minä astraalitasolta vaikuttaa fyysiseen, se minä on silloin eläinten joukkosielu. Samaan tapaan kuin nämä joukko-sielut vaikuttavat nyt eläimiin, vaikutti silloin minä ulkoapäin kolmeen ruumiiseen. Kuitenkin se saattoi luoda korkeampia ruumiita kuin nykyisten eläinten, koska se toimi jumalaisesta aineesta lähtien. Kuussa oli olentoja, jotka joka suhteessa, jo ulkonäkönsäkin puolesta, olivat korkeammalla kuin nykyiset apinat, mutta ei kuitenkaan niin korkealla kuin nykyinen ihminen. Se oli väliaste nykyisen eläin- ja ihmiskunnan välillä.
Sitten oli olemassa vielä kaksi luontokuntaa, molemmat jälkeenjääneitä. Toinen niistä ei ollut ehtinyt Auringossa valmistua ottamaan vastaan astraaliruumista, vaan oli jäänyt rauhaselinten asteelle. Tämä Kuun toinen luomakunta oli nykyisen kasvi- ja eläinkunnan keskivälillä, siis jonkinlainen kasvieläin. Nykyään ei Maan päällä ole sellaista olentoa, ainoastaan joitakin jäänteitä niistä.
Kolmas luomakunta Kuussa oli jo Auringossa säilyttänyt Saturnus-tilansa ja oli silloin kivennäisten ja kasvien keskivälillä. — Kuussa oli siis kolme luontokuntaa: kasvikivennäinen, eläin-kasvi ja ihmiseläin.
Nykyistä kivennäisperustaa, jolla kävelette, ei ollut vielä Kuussa; ei ollut kallioita, ruokamultaa tai humusainetta. Alin aine oli kivennäisen ja kasvin välimuoto; siitä oli Kuu kokonaisuudessaan rakentunut; sen pinta oli kuin turvepohjan näköinen, jossa kasvillisuus muodosti ikään kuin kasvissoseen; kuuolennot kävelivät soseisella kasviskivennäisellä perustalla, jota myös saattaa verrata salaattikeitokseen. Tällainen oli Kuun tila eräänä tiettynä aikana.
Nykyisenlaisia kallioita ei siis Kuussa ollut. Korkeintaan löytyi jonkinmoista puun tai. puunkuoren tapaista ainetta. Kuun vuoret koostuivat tällaisesta kovettuneesta kasvissoseesta. Se oli siis jonkinlaista vanhentunutta ja kuivettunutta kasvisainetta; siitä muodostui sittemmin kivennäiskunta. Tältä perustalta kasvoivat kasvieläimet. Ne eivät voineet vapaasti liikkua, vaan olivat kiinnitetyt maahan kuten nykyiset korallit.
Taruissamme ja saduissamme, jotka sisältävät syvää vihittyjen viisautta, löydämme muistelmia siitä, varsinkin Balderin kuolemaa koskevassa tarussa. Germaanien auringon eli valon jumala näki kerran unessa pian kuolemansa. Tämän johdosta aasat, jotka rakastivat häntä, murehtivat suuresti, ja miettivät pelastuskeinoa. Jumaläiti Frigga otti kaikilta maan olennoilta ankaran valan, etteivät koskaan tappaisi Balderia. Kaikki vannoivat sen, ja täten näytti Balderin kuolema mahdottomalta. Kerran jumalat leikkiessään heittelivät kaikenlaisia esineitä Balderia kohti tietäessään hänen olevan haavoittumattoman. Mutta Looke, aasojen vastustaja, pimeyden jumala, suunnitteli Balderin kuolemaa. Silloin hän kuuli Friggalta, että kaikki olennot olivat vannoneet olevansa tappamatta Balderia. Vain yksi vaarattomana pidetty kasvi, misteli, oli jätetty vannottamatta. Kun viekas Looke sai tämän tietää, hän antoi mistelin sokealle Höder-jumalalle, joka sillä tietämättään tappoi Balderin. Täten tuo paha unennäkö toteutui mistelin avulla. Misteli näyttelee kansantaruissa aina huomattavaa osaa, jotakin kamalaa, aavemaista. Mitä drotti- ja druidimysteereissä oli opetettu mistelistä, on taruna ja tapana siirtynyt kansalle.
Asianlaita on niin, että Kuun omalaatuisella maaperällä kasvavien kasvieläinten joukossa oli muutamia, jotka eivät voineet seurata kehitystä, niin että olisivat voineet maaplaneetalla ottaa korkeamman muodon, vaan ne kutistuivat loiskasveiksi, jotka saattoivat elää ainoastaan kasviperustalla. Tästä syystä kasvaa misteli puissa, koska se on vanhan Kuun kasvieläinten jäänne. Balder edusti kehitystä ja valoa maan päällä, Looke sitä vastoin pimeiden valtojen ja jäljelle jääneiden edustajana vihasi kehitystä. Hän on sen vuoksi Balderin vastustaja. Maan olennot, jotka olivat kehityksen puolella ja siis valon tuojan Balderin sukua, eivät voineet vastustaa tätä. Ainoastaan, mikä oli jäänyt Kuun kehitysasteelle ja tunsi siten itsensä yhdistetyksi pimeyden vanhaan jumalaan, kykeni tappamaan valon jumala. — Misteli on myös lääke, kuten myrkyt yleensä ovat lääkkeitä. Täten löydämme syvältä vanhojen kansojen tarujen ja tapojen pohjalta kosmista viisautta.
Nyt muistamme, että Saturnuksessa oli olentoja, joiden alin osa oli minä, ja Auringossa niitä, joiden alin rakenneosa oli astraaliruumis; Kuussa oli olentoja, joiden alin osa oli eetteriruumis ja korkein osa siis Pyhä henki. He olisivat meidän silmissämme näyttäneet aavemaisilta olennoilta. He olivat silloin nykyisen ihmisen kehitysasteella; kristillisessä salaisopissa heitä nimitetään enkeleiksi. He ovat nykyisin lähinnä ihmistä ylempänä saavutettuaan Pyhän hengen asteen. Heitä nimitetään myös hämäryyden hengiksi, kuueksuusiai, lunae pitris.
Minuuden henkien päällikkönä Saturnuksessa oli se olento, jota kutsutaan Isä Jumalaksi. Tulenhenkien päällikkönä Auringossa oli Kristus, jota Johanneksen evankeliumissa nimitetään Logokseksi. Kuunhenkien päällikkönä oli kristinopin Pyhä henki. Näiden olentojen, jotka Kuussa olivat saavuttaneet ihmisasteen, ei tarvinnut täällä Maan päällä astua fyysiseen ruumiiseen.
Planeettakoostumukset ovat tulleet yhä tiiviimmiksi. Vanha Saturnus oli tiiviimmillään lämpöaineen asteella. Aurinko saavutti ilma-asteen. Tämä lämpöaine ja ilma olivat kuitenkin vähän tiiviimpiä kuin nykyiset samannimiset aineet. Kuussa oli Auringon ilma-aine tiivistynyt siinä määrin, että se esiintyi tuona soseisena, sakeanvetisenä juoksevana massana, josta kaikki nämä olennot, korkeimmatkin eläinihmiset, olivat koostuneet. Jos kuvittelette munanvalkuaista hieman tiiviimmäksi, saatte jonkinlaisen käsityksen tuosta aineesta. Tästä aineesta rakennettiin ihmisen hermosto.
Tätä Kuuta ympäröi jonkinlainen ilmakehä, joka oli aivan toisenlainen kuin nykyisen Maamme ilmakehä. Sen laatuun viittaa Goethe Faustissaan — Faust tahtoo loihtia esiin henget, ja siihen hän tarvitsee tuli-ilmaa, so. ilmaa, joka sisältää sumuista vesiainetta. Sellaisessa ilmassa saattavat henkiolennot ruumiillistua. Tätä vetistä ilmaa, jota sanotaan tuli-ilmaksi tai tulisumuksi, kuuolennot hengittivät. Heillä ei ollut lainkaan keuhkoja, vaan he hengittivät jonkinlaisin kiduksin kuten nykyään kalat — korkeammatkin olennot hengittivät silloin tällä tavoin.
Tätä tuli-ilmaa voidaan heprealaisen perinnäisviisauden mukaan todella valmistaa eräin keinoin. Se taito on unohtunut nykyajan ihmisiltä, mutta vanhat alkemistit pystyivät luomaan sitä ja sen avulla tekemään elementaariolentoja palvelijoikseen. Tämä tulisumu oli siis alkemistien piirissä yleisesti tunnettu, ja mitä kauemmas ajassa palaamme taaksepäin, sitä enemmän mahdollisuuksia löydämme sen valmistamiseksi. Tätä tulisumua hengittivät esi-isämme Kuussa. Se on sen jälkeen kehittynyt edelleen ja jakautunut nykyiseksi ilmaksi ja siksi, mikä on tulen vaikutuksesta Maan päällä syntynyt.
Savu- ja höyrymäinen ilmakehä Kuussa, jolla oli tietty lämpö, oli eräiden virtausten läpäisemä – välistä enemmän, välistä vähemmän. Nämä virtaukset ikään kuin riippuivat johtoina ilmassa ja tunkeutuivat ihmisruumiisiin, uppoutuivat niihin. Kuten nykyään sikiö on kiinni napanuorassa, riippui ihmisruumis siihen aikaan jonkinlaisessa nuorassa, joka yhdistyi ilmakehään. Se oli ikään kuin kosminen napanuora, ja tästä tuli-ilmasta virtasi aineksia ruumiisiin, joita voi verrata siihen, mitä ihminen nykyään itse saa aikaan, nimittäin hänen vereensä. Minä oli silloin ihmisen ulkopuolella ja lähetti mainitsemieni "putkien" kautta jotakin veren tapaista ruumiisiin, ja tämä aines virtasi sisään ja ulos. Olennot eivät milloinkaan koskettaneet Kuun pintaa, vaan liikkuivat sen ympäri leijaillen tai kuin virraten. Nämä ihmiseläimet liikkuivat tuli-ilmassaan kuten nykyiset vesieläimet elementissään. Enkelien, hämäryyshenkien, toimesta virtasi tämä veri neste-ihmiseen.
Nämä aivan erikoislaatuiset olosuhteet saivat aikaan erilaisia tuloksia. Kuussa syntyi jonkinlainen verenkierto. Avaruudesta virtasi verenkaltaista ainetta sisään ja ulos kuten nykyään ilma virtaa keuhkoissa; silloin syntyi näihin eläinihmisiin kyky, joka riippuu verestä. Se oli ensimmäinen sielullisten kokemusten kaiutus sisäisen äänen avulla. Vasta astraaliruumiin läsnäolosta ihmisessä syntyi havaintomielle, ja tämä ilmeni äänenä sangen omituiseen tapaan. Nämä äänet eivät olleet vapaasti synnytettyjä, ei ollut mitään vapaaehtoista tunteen ilmausta, vaan ne sattuivat yhteen tiettyjen elämänkokemusten kanssa. Voimme sanoa, että tiettyinä vuodenaikoina kehittyi suvunjatkamisvietti Kuussa ja että siihen kuuluvat sisäiset kokemukset ilmentyivät äänenä; muuten kuuolennot vaikenivat.
Kuun ollessa tietyssä asemassa Aurinkoon, siis tiettynä vuodenaikana, soi vanha Kuu avaruuteen; sen olennot huusivat viettinsä avaruuteen. Jäänteenä siitä on vieläkin eräiden eläinten, esimerkiksi hirvien ääntely. Tänä ääntely oli enemmänkin yleistoimintojen merkkinä kuin yksityisten sielujen vapaata ilmaisua. Niissä tuli esille kosminen toiminta.
Tämä kaikki on ymmärrettävä vain summittaisena kuvauksena, sillä meidän on käytettävä sanoja, jotka vasta myöhemmin ovat syntyneet toisenlaisten olosuhteiden vallitessa. Voidaksemme ilmaista näkijän näkymiä, meidän täytyisi ensin keksiä uusi kieli. Kuitenkin ovat nämä kuvaukset tärkeitä, sillä ne ovat ensi askel totuuteen, sillä vain mielikuvituksen avulla käy tie näkemiseen. Meidän ei pidä sepitellä abstrakteja käsitteitä, väreilykaavoja tai muuta sellaista, vaan meidän on annettava kuvien syntyä itsessämme. Tämä on suorin tie ja ensi askel näkemiseen. Sillä kuten totta on, että ihminen jo siihen aikaan oli olemassa, niin totta on myös se, että hän vielä nyt voi mielikuvituksensa avulla tulla kosketuksiin sen aikaisten olotilojen kanssa.
Kun kaikki kuuolennot olivat läpikäyneet kehityksensä ja saattoivat nousta korkeampiin olotiloihin, tuli aika, jolloin Kuu ja Aurinko jälleen yhtyivät yhdeksi kappaleeksi ja vaipuivat pralajaan. Tämän jälkeen sarasti taas uusi olemassaolo Maamme ensimmäisenä enteenä.
Ensin toistuivat lyhyesti kolme ensimmäistä olotilaa korkeammalla asteella: ensiksi Saturnuksen olomuoto, sitten Auringon, jonka ohella Kuu taaskin erkani ja alkoi kiertää muun massan ympäri. Mutta tämä Kuu sulki vielä Maan itseensä. — Sitten seurasi tärkeä
muutos. Kaikki mikä on Maata, heittää nykyisen Kuun ulos itsestään, mikä käsittää kaikki huonoimmat, kaikki kelvottomat ainekset ja olennot. Sellainen on nykyinen Kuu. Kaikki mikä vanhassa Kuussa oli juoksevana, vetisenä aineena, on nykyisin Kuussa jäätyneenä, — mikä muuten on fyysisesti todistettavissa. Kaiken sen, mikä oli kehityskykyistä, Maa omaksui.Korkeampi kehitys Maan päällä riippuu juuri tästä vanhan Auringon jakautumisesta kolmeen osaan, Aurinkoon, Kuuhun ja Maahan. Tämä jakautuminen tapahtui monta miljoonaa vuotta sitten vanhana lemurialaisena aikana ja entisestä kasvikivennäisestä, kasvieläimestä ja eläinihmisestä Kuussa ovat syntyneet nykyiset kivennäiset, kasvit, eläimet ja ihmiset. Vain ihminen voi tulla kykeneväksi ottamaan vastaan minän, joka ennen ympäröi häntä hänen ollessaan yhtyneenä jumaluuteen.
Minuuden yhtyminen ihmiseen tapahtui Auringon, Kuun ja Maan eroamisen jälkeen ja tästä ajasta lähtien ihminen kykenee kehittämään itsessään punaista verta ja nousemaan nykyiseen asemaansa.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA XI
Olemme tutkimuksissamme päässeet siihen vaiheeseen, jossa Maa on läpikäynyt kuutilansa. Olemme myös nähneet, että tätä kuukehitystä seurasi yleinen lepotila. Tällaiseen väli- ja ylimenotilaan joutuvat kaikki tuolla planeetalla asuvat olennot ja käyvät silloin lävitse toisenlaisia kokemuksia kuin varsinaisen ulkonaisen kehityksensä kuluessa. Tahdomme nyt tutkia, mitä erikoista nämä olennot ovat kokeneet tuossa välitilassa Kuun ja Maan kehityksen välillä.
Olemme nähneet, että Kuussa oli kolmenlaisia olentoja nykyisten luomakuntien fyysisinä edeltäjinä. Siellä oli kasvikivennäisiä, eläinkasveja ja ihmiseläimiä; ihminen itse ei tässä vanhassa Kuussa vielä ollut kehittänyt minätajuntaansa. Hän ei vielä ollut saavuttanut sitä kehitysastetta, jolloin minä asuu ruumiissa. – Tuossa välitilassa tapahtui jotakin hyvin tärkeää, ihmisen, jos niin voi sanoa, henkisessä puolessa.
Kun oikein kuvittelemme vanhaa kuupalloa, voimme muutamassa suhteessa katsella sitä elävänä olentona, jota voimme verrata esimerkiksi puuhun, jossa elää kaikenlaisia eläviä olentoja. Olihan itse Kuu tavallaan yhtenäinen kasvikivennäinen, eivätkä sen kalliot olleet mitään muuta kuin kovettunutta kasvikivennäistä ja tästä muodostuivat eläinkasvit, eläinihmisten sen sijaan liidellessä Kuun ympäri. Samalla on pidettävä mielessä, että minätajunta suuremmassa tai vähemmässä määrin eli ja oleskeli vielä Kuun tulisumuisessa ilmapiirissä ja oli korkeamman olemuksen osana. Vasta Maan päällä ovat nämä minät eristäytyneet ja ottaneet asuntonsa yksittäisiin ihmisruumiisiin. Kuussa ei siis vielä ollut sellaisia minäolentoja, jotka nyt ihmisinä liikkuvat Maan pinnalla. Sitä vastoin oli jokin toinen seikka paljon voimakkaammin kehittynyt kuin nyt Maan päällä.
Tiedätte, että ns. kansallishenki, kansansielu, rotusielu on nyttemmin tullut verraten abstraktiksi käsitteeksi. Nyt moni näkee todellisuuden ihmisen yksilöllisessä sielussa. Kansallishenkeä sitä vastoin pidetään vain jonakin ajateltuna yksilöiden ominaisuuksien yhdistelmänä. Salatieteilijä ei kuitenkaan katsele asioita näin. Hänelle on, sanokaamme, saksalainen, ranskalainen, venäläinen kansansielu jotakin täysin todellista ja itsessään olevaa. Nykyään tämän kansansielun vain selvänäkijät havaitsevat, sillä se on astraaliolento. Astraalitasolla voi tavata kansansieluja kuten te täällä fyysisellä tasolla kohtaatte ystäviänne.
Vanhassa Kuussa oli näiden kansansielujen olemassaolo vielä paljon todellisempi ja tuntuvampi kuin täällä. Kansansielu eli rotusielu juuri johti verinestevirran noiden olentojen ruumiisiin, jotka liitelivät Kuun ympäri. Meidän aikakautemme kohtalona on kieltää noiden astraaliolentojen olemassaolo, sillä he ovat fyysisille aisteille näkymättömät. Me olemme juuri nyt tällaisen materialistisen kehityskauden huipulla, jolloin mm. kielletään sellaisten astraaliolentojen olemassaolo kuin kansanhenget ovat.
Vanhassa Kuussa elämä oli todellakin paljon enemmän yhteistä kuin nyt täällä Maan päällä. Täällä ihminen tuntee olevansa yksilö, siellä se ei ollut mahdollista. Kuussa oli elävänä tuo joukkosielu, joka sitten miedontuneena elää Maan päällä kansansieluna; koko kuupallo suuressa määrin omasi yhteisen tajunnan.
Tämä yhteinen tajunta tunsi itsensä naiselliseksi. Tiedätte, että Aurinko loi säteitään tähän Kuuhun. Aurinko todettiin mieheksi. Vanhoissa egyptiläisissä legendoissakin Kuuta, Isistä, kuvaillaan naiselliseksi, Aurinkoa, Osirista, miehiseksi. Mutta Kuussa ei siis ollut ihmisruumiiseen suljettua minätajuntaa, se asusti Kuun ilmakehässä.
Kuun ja Maan välivaiheen aikana toimivat erilaiset olennot Kuun ilmapiirissä niin, että ihmisen eetteri- ja astraaliruumis valmistuivat vastaanottamaan minätajunnan. Mitä sitten tapahtui, kun Aurinko, joka vielä sisälsi Auringon ja Maan, alkoi taas loistaa? – Tämän jälkeen eloonherätetyn aurinkopallon vaikutuspiirissä elivät ne olennot, jotka nyt muodostavat sielumme; ja välivaiheessa ollessaan he istuttivat eetteri- ja astraaliruumiiseen minätajunnan, jollaisena se oli ollut Kuussa. Näin nämä kaksi eivät enää sopeutuneet yhteen, kuten ne Kuussa vielä olivat sopeutuneet. Se mikä oli uppoutunut astraali- ja eetteriruumiiseen, ei enää täydellisesti sopinut yhteen alhaalla olevan fyysisen ruumiin kanssa, ja seurauksena tästä oli, että ennen kuin nämä saattoivat sopeutua toisiinsa, täytyi ensin Saturnus-, Aurinko- ja Kuutilojen kertautua. Siis vaadittiin kolme kertausta, ennen kuin nykyinen Maamme varsinaisesti saattoi syntyä.
Ensimmäinen kertaus oli Saturnuksen vaiheen kertaus, jonka aikana eläinihmisten fyysiset ruumiit tulivat esiin. Nämä ruumiit eivät enää eräissä suhteissa olleet niin yksinkertaisia kuin vanhassa Saturnuksessa. Siellä olivat aistien hahmotelmat; nyt tulivat täällä lisäksi rauhaselimet ja hermosto. Kuitenkaan nämä eivät kyenneet ottamaan vastaan sitä, mitä tuolla ylhäällä oli. Lyhyt saturnustilan kertaus oli siis tapahtuva. Minuuden ja itsenäisyyden henkien piti taaskin muokata fyysistä ruumista minän vastaanottamiseksi. – Samoin oli aurinkotila kerrattava, jotta nämä fyysiset ruumiit niillä elimillään, joita oli Auringossa luotu, valmistuisivat minää vastaanottamaan. – Ja lopuksi Kuutilan kertaus hermoston valmistamiseksi samaan tehtävään.
Saturnustilan toistovaiheen aikana liikkuivat entiset ihmiseläimet automaattisesti koneiden tapaan Maan pinnalla. Aurinkovaiheen kertauksessa olivat ihmisruumiit nukkuvien kasvien kaltaisia. Kuukertauksen vaiheessa Aurinko oli jo irtaantunut ja jättänyt jälkeensä kaiken kuunomaisen. Koko Kuun kehitysvaihekin toistettiin siis vielä kerran, erona nyt se, että tulevat ihmisolennot valmistuivat vastaanottamaan minän.
Tämä kuukehityksen kertaus oli maapallolle, jos niin voi sanoa, paha aika, sillä ihmisruumiiseen, fyysiseen, eetteri- ja astraaliruumiiseen istutettiin silloin aluksi minuus ilman ajatuksen jalostavaa toimintaa. Tuona aikana, jolloin Aurinko oli jo eronnut Maasta, mutta Kuu ei vielä, oli ihminen siinä tilassa, että astraaliruumis sisälsi mitä rajuimpia himoja ja haluja, sillä kaikki pahat voimat olivat siihen istutetut, eikä ollut mitään vastavoimaa. Nykyajan kielellä sanottuna olivat ihmiset silloin vielä joukkosieluja, hyvin hekumallisia olentoja, viettiensä puolesta täysin jalostumattomia.
Täten muodostui todellinen helvetti Maan päälle, kunnes se eronneen, puhdistetun Auringon ja sen olentojen vaikutuksesta kehittyi siihen pisteeseen, että se saattoi heittää ulos itsestään hirvittävät vietit ja vallat ja pidättää maapallossa sen, mikä oli kehityskelpoista. Kuun mukana heitettiin kaikki nämä huonot vietit pois, joten nykyisessä Kuussa on kaikkien noiden huonojen vaikuttimien jäänne; myös henkisessä merkityksessä kaikkien niiden tekijöiden, jotka siihen aikaan olivat ihmismaailmassa; siitä syystä on Kuulla edelleenkin turmiollisia vaikutuksia.
Maahan jäi siis vain kaikki se, mikä oli kehityskelpoista.
Tarkastelkaamme vielä itse eläinihmisiä. He olivat yleensä siksi kehittyneitä, että heihin saattoi istuttaa minän. Oli siis nelijakoinen ihminen Maan päällä: fyysinen ruumis, eetteriruumis, astraaliruumis ja minä. Hänen entinen uiva tai liitelevä asentonsa muuttui vähitellen pystyasennoksi: hänen selkäytimensä sai ensi kerran pystysuoran asennon, ja tämän seikan yhteydessä on huomattava selkäydinmassan laajeneminen aivoiksi sekä eräs toinenkin asia. Niin kauan kuin ihminen Kuussa ja kuuvaiheen toistumisen aikana Maassa oli jonkinlainen uiskenteleva tai liitelevä olento, joka vielä lisäksi oli tulisumun ympäröimä, tarvitsi hän jonkinlaisen uimarakon. Sellainen oli ihmisellä silloin, samantapainen kuin vielä nyt on kaloilla. Tämä tulisumu (ruach) vähitellen laskeutui. Tosin oli ilma vielä verraten paksujen ja sakeiden vesihöyryjen täyttämä, mutta pahimmat pilvet laskeutuivat Maahan. Siitä lähtien alkoi ihminen kiduksin hengittävästä kehittyä keuhkoin hengittäväksi; uimarakko muuttui keuhkoiksi. Tämän prosessin tapahduttua ihminen tuli kykeneväksi vastaanottamaan korkeammat henkiset olennot, nimittäin henki-itsen eli manaksen ensi alun. Tämä uimarakon muuttuminen keuhkoiksi on Raamatussa kerrottu sanoin "Ja Jumala puhalsi ihmiseen elävän hengen ja hän tuli eläväksi sieluksi".
Edellä on kerrottu, mitä miljoonien vuosien kuluessa ihmisessä on tapahtunut. – Kaikki nämä olennot Kuun ja sen kehitysvaiheen kertauksen aikana olivat vielä punaista verta vailla. Heidän silloinen verensä oli nykyisten alempien eläinten veren näköistä, ja se virtasi heihin ulkoa päin. Voidakseen saada punaisen veren ihminen tarvitsi jotakin muuta. Mitä tarvittiin, ymmärrämme, kun sanomme, että Kuun erottamiseen saakka rauta ei vielä ollut näytellyt osaa maapallomme kehityksessä: Maassa ei ollut lainkaan rautaa. Se saatiin siten, että Mars-planeetta kulki Maan lävitse ja niin sanoaksemme jätti rautaa jälkeensä. Täten sai raudan vaikutus punaisessa veressä alkunsa Marsista.
Perinnäistarumme ovat säilyttäneet tämän tosiasian antaessaan Marsille ne ominaisuudet, jotka rauta toi vereen: suuren voiman ja sotaisuuden. Hengittäminen oli apuna raudan johtamiseksi organismiimme. Se oli hyvin tärkeä koko Maan kehitykselle.
Näiden vaikutusten alaisena ihmisen elimistö kehittyi niin täydelliseksi, että voidaan sanoa: hän alkoi puhdistaa ruumistaan, jonka hän aikaisemmin Saturnuksessa, Auringossa ja Kuussa oli saanut omakseen. – Tämä puhdistus kohdistui tietenkin ensin siihen ruumiiseen, jonka hän viimeksi oli saanut, nimittäin astraaliruumiiseen; ja tämä astraaliruumiin puhdistus on juuri kulttuuria.
Jos voisitte tarkastella tuota ihmistä, joka vielä oli muuntamassa keuhkojaan, joka juuri alkoi kehittää punaista verta, niin huomaisitte, ettei hän ollut vielä lainkaan nykyisen ihmisen näköinen. Hän oli niin kummallinen, että hänen kuvailemisensa voisi todella loukata nykyistä materialistista ihmistä. Hän oli jotakuinkin sellaisen matelijan kehitysasteella, joka juuri alkaa hengittää keuhkoilla ja liikkua Maan päällä. Lemurialaisen ihmisen liikkumista, vuorotellen hyppivää, tuskin vielä astuvaa, ja vuoroin ilmaan kohoavaa, voi korkeintaan verrata muinaisten liskoeläinten liikkumiseen. Lemurialaisista ei ole mitään kovettuneita jäänteitä tutkittavanamme, sillä heidän ruumiinsa olivat aivan pehmeitä ja vailla luita.
Minkä näköinen oli sitten Maamme Kuusta vapauduttuaan? Ensin se oli tulisumun ympäröimä ikään kuin kiehuvassa, höyryävässä kattilassa, ja sitten vetäytyivät vähitellen raskaat vesihöyryt pois. Nyt oli Maalla ainoastaan hyvin ohut kovettunut kuori, ja sen alla oli tämä sumuinen, kuohuva tulimeri jäänteenä vanhan ilmapiirin tulisumusta. Vähitellen muodostui sitten pieniä saarekkeita nykyisen kivikunnan ensi alkuina. Kuussa oli vielä olemassa tuo kasvikivennäiskunta, mutta nyt se Maassa kovettui, ja siitä tuli vähitellen kivemme ja kalliomme.
Jo aikaisemmin oli eläinkasvikunta kehittynyt nykyiseksi kasvikunnaksi. Kuun ihmiseläimet olivat jakautuneet kahtia; niistä toinen ryhmä oli seurannut kehitystä ja tullut ihmisiksi, mutta toinen jäänyt jälkeen, ja siitä ovat nykyiset korkeammat eläimemme muodostuneet, jotka yhä enemmän ovat jääneet takapajulle. Kaikki nykyiset nisäkkäät sekä eräät muut ovat jälkeen jääneiden Kuun ihmiseläinten jäänteitä. Ei siis pidä ajatella, että ihminen olisi joskus ollut samanlaisina eläiminä, joita nyt näette ympärillänne. Noiden eläinten ruumiit eivät silloin kyenneet vastaanottamaan minää, vaan jäivät joukkosielujen asteelle. Niistä, jotka Maan päällä niin sanoakseni pääsivät alkuun, mutta myöhemmin osoittautuivat liian heikoiksi yksilöllistä sielua vastaanottamaan, koostuvat nykyiset apinat. Nekään eivät siis olleet ihmiskunnan todellisia esi-isiä, vaan kehityksessään pysähtyneitä olentoja.
Maapallo oli siis vanhana lemurialaisena aikana jonkinlainen tulinen massa, jossa nykyiset kivennäiset suurimmaksi osaksi olivat liuenneina ja juoksevina, kuten meidän aikanamme rauta on raudan sulattamossa – ja tästä kehittyivät ensimmäiset kivennäissaarekkeet. Näillä liikkuivat esi-isämme puoleksi liidellen. Henki-itse pyrki vähitellen saamaan nämä ihmiset hallintaansa.
Maapallon tulivaiheen on siis ajateltava olleen sinä aikana, jolloin Kuun voimien viimeiset jäänteet olivat vielä toiminnassa ja jotka katosivat sitten vähitellen, mikä oli yhteydessä ihmisen tahdon vaikutukseen, luonnon aineisiin ja voimiin. Kuussa oli ihminen vielä ollut läheisessä yhteydessä luontoon; silloin joukkosielut vaikuttivat ihmismaailmaan. Nyt olivat asiat kylläkin toisin, mutta yhä vielä oli maaginen yhteys ihmistahdon ja tulivoimien välillä olemassa. Jos ihmisellä oli hiljainen, tasainen luonne, hänen tahtonsa vaikutti tyynnyttävästi tulielementteihin; siten saattoi muodostua enemmän kiinteää maata. Intohimoinen ihminen sitä vastoin vaikutti tahdollaan maagisesti siten, että tulimassat tulivat myrskyisiksi ja raivoisiksi ja mursivat ohuen maankuoren. Nyt tuo raju, intohimoinen voima, joka Kuulla ja sen kertausvaiheella Maan päällä oli ihmiselle ominainen, vielä kerran pääsi valtaan yksilöityneissäkin ihmissieluissa. Intohimot vaikuttivat tulimassaan niin että se pursui esiin ja hukutti suuren osan lemurialaisten maasta. Ainoastaan pieni osa sen asukkaista jäi eloon ja jatkoi sukuaan. Te kaikki elitte jo silloin. Sielunne ovat samoja, jotka pelastuivat Lemurian myrskyisästä tulimerestä. Tämä pelastunut osa vaelsi ns. Atlantis-maahan, joka pääasiallisesti sijaitsi nykyisen Euroopan ja Amerikan välillä. Siellä jatkoi ihmiskunta edelleen sukuaan. Vähitellen Maan ilmakehä muuttui niin, että vahan "savun" jäännökset poistuivat ja jäljellä oli vain mahtava sumumassa. Germaanien tarusto on säilyttänyt muiston tästä Niflheimissään eli Nebelheimissään, sillä Nebel merkitsee sumua, Heim kotia – siis sumukoti.
Mitkä olennot ovat toimineet ulkoa päin lemurialaiseen aikaan saakka? Saturnuksen aikana toimivat ns. itsekkyyden, itsenäisyyden henget, Auringon aikana "ylienkelit" eli tulen henget, Kuun aikana sen hyvät henget, "enkelit" eli "hämäryyden henget", joiden etevin päällikkö oli "Pyhä henki", tulenhenkien päällikkönä oli "Kristus" ja Saturnushenkien "Isä Jumala".
Viimeinen luoja joukkoineen oli siis kristinuskon Pyhä henki, kuukehityksen päällikkö, joka vielä Kuun kertausvaiheen aikana Maan päällä oli toimessa. Tämä henki rakensi ihmistä ulkoapäin ja lähetti säteen omasta itsestään ihmiseen. Lemurialaisen ajan alussa oli kahdenlaisia henkiä, niitä jotka valmistelivat alemman ruumiillisuuden, jotka istuttivat minätajunnan perustan ihmiseen ja muodostelivat hänen verhojaan; ja sitten toiseksi niitä, jotka itse astuivat ihmiseen sinä hetkenä, kun tämä oli oppinut fyysisesti hengittämään.
Kun ajattelette, että kaikki se, mikä Saturnuksessa vielä oli eräänlaista tulimassaa, mutta hienomman ilmakehän ympäröimää, oli Auringossa kaasumaista ja Kuussa tuon tulisumun ympäröimää, on teidän käsitettävä tämä Maan kehityskulku puhdistustoiminnaksi, aivan kuin ihmisenkin kehitys on puhdistusta. Ilma ikään kuin puhdistui vähitellen kaikesta "höyrystä" ja "savusta". Ja muistakaa, että se, mikä silloin erittyi ilmakehästä, muodosti perusaineksen, josta kaikki nykyinen aineellisuus on rakentunut. Ilma on jäljelle jääneistä aineksista paras. Se on Kuun johtavien henkien, enkelien ruumiin paras rakennusaine. Sen tähden havaitsi ihminen puhdistetussa, eristetyssä ilmassa Maan uuden johtavan hengen, Jehovan. Tuulessa havaittiin Maata johtava voima. Näin siirtyi ihmiskunta atlantislaiseen aikaan sille mantereelle, joka nyt lepää Atlantin aaltojen alla tuntien jatkuvasti hengityksessään Jumalan ruumiin läsnäolon.
Tuo ihmisen maaginen vaikutuskyky tulimereen ja Maan toimintoihin katosi vähitellen, mutta sen sijaan jäi Atlantiksen alkuaikaan jäljelle eräs toinen yhteys. Silloin ihmisellä oli vielä eräänlainen maaginen kasvillisuutta hallitseva voima. Kun hän nosti kätensä – joka muuten silloin oli toisenmuotoinen kuin nyt – kasvin päälle, hän kykeni tahtonsa avulla jouduttamaan sen kasvua. Hän oli vielä läheisessä suhteessa koko luomakuntaan; ihmisen koko elämä oli sopeutunut yhteiselämään luonnon kanssa.
Silloin ei ihmisellä vielä ollut loogista ajattelukykyä, älykkyyttä, vertailukykyä. Sen sijaan hän oli kehittänyt muita kykyjään sangen suuressa määrin; esimerkiksi hänen muistinsa satumaista kehitysastetta emme nykyään pysty kuvittelemaankaan. Laskea ei ihminen osannut – ei edes 2 x 2 = 4 –, mutta hän tiesi sen muistiinsa nojautuen; hän näet muisti aina kaikki entiset kokemuksensa.
Ihminen tunsi siihen aikaan myös vanhojen kansa- ja rotusielujen vaikutuksen itsessään, joskaan hän ei enää sitä välittömästi havainnut kuten Kuussa. Tämä tunne oli niin voimakas, että olisi ollut täysin mahdotonta tietyn rodun jäsenen liittyä toiseen rotuun kuuluvaan ihmiseen. Eri kansanhenkien omaisten välillä vallitsi syvä vastenmielisyys; vain saman kansanhengen piirissä olivat rakkaus ja sympatia mahdollisia. Voi sanoa, että yhteinen veri, joka vanhan Kuun aikana virtasi alas kansansieluista, oli yhteenkuuluvuuden perustana. Ja ihminen muisti silloin aivan selvästi kaikkien esi-isiensä elämänkokemukset, tunsi itsensä renkaaksi esi-isien ketjussa yhteisen veren perusteella, kuten nyt tunnette kätenne olevan ruumiinne jäsen. Tämä yhteenkuuluvuudentunne oli myös erään toisen ilmiön yhteydessä, nimittäin sen kovettumisprosessin kanssa, joka maapallolla yleisesti tapahtui Auringon ja Kuun eroamisen aikana. Samanaikaisesti kivikunnan muodostumisen kanssa tapahtui myös ihmisolemuksen sisäinen kovettuminen. Pehmeästä ainejoukosta kiinteytyi vähitellen kovempi osa, joka ensin kovettui rustoiksi ja sitten luiksi. – Ja vasta luuston muodostuttua pystyi ihminen kävelemään.
Samanaikaisesti luuston muodostumisen kanssa alkoi toinenkin kehitysvaihe. – Kun Aurinko ja Kuu olivat eronneet Maasta, alkoivat ne vaikuttaa ihmiseen ulkoapäin, ja tästä kaksinaisesta voimavaikutuksesta syntyi sukupuolielämä, sillä kaikki siihen kuuluvat voimat ovat peräisin Auringosta ja Kuusta.
Kaikki se, mikä muinoin Auringon, Kuun ja Maan vielä ollessa yhdessä ja mitä toimintansa puolesta olisi voitu sanoa naiselliseksi, tuli niin sanoaksemme itse Auringon voimien hedelmöittämäksi: Aurinko tunsi itsensä miehiseksi, Kuu naiselliseksi. Kuun erottua sekoittuivat nuo kaksi voimaa. Oikeastaan voimme nimittää niitä olentoja, jotka Kuun erkanemiseen saakka syntyivät, eräällä tavalla naisellisiksi olennoiksi, sillä kaikki hedelmöittävät voimat tulivat ulkoapäin, Auringosta. Vasta Kuun erottua – Auringon siis säteillessä aivan toisenlaiseen kappaleeseen – saattoi vanha jakamaton naisellisuus jakautua miehiseen ja naiselliseen. Siten kovettumis- ja luutumisprosessin yhteydessä nykyinen sukupuolisuuskin syntyi.
Ja vasta täten tuli todellinen minänkin kehitys mahdolliseksi.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA XII
Ulkonaisesti on sukupuolijaon perusta se, että vanhan Kuun ihmiseläin sekä vielä sen jälkeläinenkin Maan kuukertauksessa on ajateltava kaksisukuiseksi. Sitten on todella eräänlainen ihmisruumiin jakautuminen tapahtunut, ja tämä jako on tapahtunut jonkinlaisen tiivistymisen avulla. Vasta kivikunnan muodostumisen myötä nykyinen sukupuolinen ihmisruumis saattoi syntyä; Maan ja ihmisruumiin piti ensin tiivistyä nykyisen kivikunnan asteelle.
Itse asiassa ihminen on säilyttänyt jäänteen kaksisukuisuudestaan, sillä eetteriruumis on aina toista sukupuolta kuin fyysinen ruumis. Tämä tosiasia saa meidät ymmärtämään kiintoisia puolia eri sukupuolten sielunelämässä; naisen uhrautuvuus esimerkiksi rakkaudessa johtuu hänen eetteriruumiinsa miehisyydestä; miehen kunnianhimo sen sijaan on yhteydessä hänen naisellisen eetteriruumiinsa kanssa.
Olen jo sanonut, että Auringon ja Kuun voimien sekoittumisesta on johtunut tuo ihmisen jakautuminen. On näet pidettävä mielessä, että miehen eetteriruumiiseen vaikuttaa etupäässä Kuu ja hänen fyysiseen ruumiiseensa Aurinko, kun naisen fyysiseen ruumiiseen sen sijaan kohdistuvat Kuun voimat ja hänen eetteriruumiiseensa Auringon.
Kivennäisaineiden jatkuva vaihtuminen fyysisessä ruumiissa saattoi tapahtua vasta sitten, kun nykyinen kivikunta oli muodostunut; sitä ennen oli aivan toinen ravitsemustapa. Maan aurinko-vaiheen aikana olivat kaikki kasvit "maitomehujen" täyttämät. Silloin ravitsemus tapahtui siten, että ihminen imi kasveista tuota maitonestettä, kuten nykyään lapsi imee äitinsä rintaa. Vielä nytkin on eräillä kasveilla jäänteitä tästä maitomehusta. — Vasta myöhemmin muuttui ravitsemustapahtuma nykyisenlaiseksi.
Voidaksemme ymmärtää eri sukupuolien jakautumisen merkitystä, meidän täytyy käsittää selvästi se, että sekä Kuussa että myös maapallolla Kuun kehitysvaiheen kertaamisen aikana kaikki ihmiset olivat hyvin samannäköisiä. Kuten kaikki lehmät polvesta polveen ovat samannäköisiä, niiden joukkosielusta riippuen, samoin olivat myös kaikki ihmiset erehdyttävästi esi-isiensä näköisiä. Ja tämä asian tila jatkui pitkälle atlantislaiseen aikaan. — Mistä nyt aiheutuu se, etteivät ihmiset enää ole toistensa näköisiä?
Se johtuu sukupuolisuuden kaksinaisesta synnystä. Entisestä kaksisukuisuudesta on naissukupuolessa säilynyt taipumus samankaltaisiin jälkeläisiin; miessukupuolessa sitä vastoin herää erilaisuus, yksilöllisyys; ja miehisen voiman yhtyessä naiselliseen syntyi yhä enemmän erilaisuutta. Siten yksilöllisen kehityksen mahdollisuus johtuu miessukupuolen vaikutuksesta.
Toinenkin erikoispiirre oli vanhassa kaksisukuisuudessa. Jos olisitte pyytäneet vanhan Kuun ihmistä kertomaan elämänvaiheistaan, ne olisivat tuntuneet aivan samanlaisilta kuin muinaisten esi-isien: kaikki jatkui samanlaisena läpi sukupolvien. Ihmissuvun yksilöitymispyrkimys valmisteli sellaisen tietoisuuden kehittymistä, mikä rajoittuu yhteen ainoaan elämään syntymisen ja kuoleman välille. Täten tuli nykyinen syntymä ja kuolema mahdolliseksi. Nuo vanhan Kuun ihmiset, jotka liikkuivat liidellen tai uiden, ikään kuin riippuivat ympäristöstä, johon he lähettivät verisuonensa. Kun tällainen olento kuoli, se ei ollut mikään sielun kuolema; se oli vain ikään kuin yhden jäsenen kuolema, sillä tuonne ylös tajunta jäi olemaan, aivan kuin jos esimerkiksi kätenne kuihtuisi, mutta sen sijalle kasvaisi uusi käsi. Täten nuo ihmiset hämärässä tietoisuudessaan tajusivat kuoleman ainoastaan jonkinlaisena vähitellen tapahtuvana ruumiin kuihtumisena. Ne kuihtuivat, ja uudet ruumiit syntyivät alinomaa; tietoisuus puolestaan säilyi joukkosielussa, niin että todellakin eräänlainen kuolemattomuus oli olemassa.
Sitten muodostui nykyisen laatuinen veri, ja se tapahtui itse ruumiissa ja käsi kädessä sen kanssa muodostuivat eri sukupuolet. Tämän vuoksi omituinen prosessi osoittautui tarpeelliseksi. Veri saa aikaan jatkuvan taistelun elämän ja kuoleman välillä; sellainen olento, joka itsessään synnyttää punaista verta, on jatkuvasti elämän ja kuoleman taistelun näyttämönä. Punainen veri kuluu jatkuvasti ja muuttuu siniseksi vereksi — kuoleman ainekseksi. Ihmisen veren muuttumisen yhteydessä ilmeni myös tuo syntymän ja kuoleman taakse ulottuvan tietoisuuden katoaminen. Nykyisen tietoisuuden syntyessä ihminen menetti siis vanhan hämärän kuolemattomuutensa, niin että kykenemättömyys nähdä kuoleman ja syntymän toiselle puolelle on sisäisessä yhteydessä sukupuolisuuden kanssa. — Siihen kuuluu vielä eräs toinenkin asia.
Kun ihmisellä vielä oli joukkosielu, elämä jatkui keskeytymättä sukupolvesta sukupolveen. Syntymää ja kuolemaa ei ollut. Mutta se alkoi muuttua, ja siten tuli jälleensyntyminen mahdolliseksi. Ennen oli poika ollut ainoastaan isänsä välitön jatkotietoisuus, joka ei katkennut. Nyt siis tuli aika, jolloin se himmeni syntymän ja kuoleman välillä, ja vasta tämän jälkeen tuli olo kaamalookassa ja deevakhaanissa mahdolliseksi. Tämä vuoroittainen oleskeleminen korkeammissa maailmoissa oli ylipäätään tullut mahdolliseksi vasta yksilöitymisen tapahduttua; Auringon ja Kuun erottua Maasta.
Nyt olemme siis saapuneet aikakauteen, jolloin vanha kaksisukuinen elimistö, joka edustaa joukkosielua, jakautuu miehiseen ja naiselliseen puoleen; samankaltaisuus jatkuu naissukupuolen kautta, ja erilaistuminen tapahtuu miessukupuolen kautta. Itse asiassa näemme, että ihmiskunnassamme naisellinen prinsiippi vieläkin säilyttää vanhan heimohengen ja kansallisuuden ja että miehinen prinsiippi lakkaamatta rikkoo sen, täten saaden ihmiskunnassa aikaan jatkuvaa yksilöitymistä. Kehitys on vielä vievä siihen, että kaikki rotu- ja heimoyhteydet kokonaan särkyvät ja ihmiset tulevat yhä erilaisemmiksi. Yhteys ei enää tule riippumaan yhteisestä verestä, vaan sielullisesta yhteydestä. Tämä on ihmiskunnan kehityksen kulku.
Ensimmäisillä atlantislaisilla roduilla oli vielä voimakas yhteenkuuluvuuden tunne. Ensimmäiset alarodut järjestyivät värin mukaan; tämä joukkosielun tunnusmerkki on säilynyt tähän päivään saakka erivärisinä ihmisrotuina. Nämäkin eroavuudet tulevat sitä enemmän häviämään, mitä enemmän yksilöityminen voittaa alaa. Edessämme on aika, jolloin ei enää ole erivärisiä rotuja, vaan eroavuudet rotujen välillä ovat hävinneet. Tämän vastapainona on silloin havaittavissa suuria yksilöllisiä eroavuuksia. Mitä kauemmaksi taaksepäin ajassa menemme, sitä enemmän tapaamme rotuominaisuuksien ylivaltaa; varsinainen yksilöivä prinsiippi esiintyy pääasiallisesti vasta myöhempänä atlantislaisena aikana. Vanhojen atlantislaisten rotujen välillä vallitsi vielä suuri vastenmielisyys. Yhteydentunne ja rakkaus riippuivat vielä yhteisestä verestä; epäsiveellisenä pidettiin avioliittoa toiseen heimoon kuuluvan kanssa.
Jos näkijänä voisitte tutkia eetteri- ja fyysisen ruumiin yhteyttä vanhan Atlantiksen aikana, tekisitte merkillisen huomion. Nykyisen ihmisen eetteripään ulottuessa vain hieman fyysisen pään yläpuolelle vanhan atlantislaisen eetteripää ulottui kauas fyysisen yläpuolelle, varsinkin juuri aivojen kohdalla. Kuvitelkaamme kohtaa silmäkulmien välissä noin senttimetrin syvällä olevana pisteenä fyysisissä aivoissa ja sitten toista vastaavaa pistettä eetteriruumiin päässä. Atlantislaisilla ovat nämä kaksi pistettä vielä kaukana toisistaan. Kehitys tähtäsi siihen, että nämä pisteet yhä lähenisivät toisiaan. Viidennessä atlantislaisessa aikakaudessa siirtyi tuo eetteripään piste fyysisiin aivoihin; ja näiden molempien pisteiden yhtymisestä syntyi nykyinen kyky laskea ja arvostella, ja ylipäänsä käsityskyky, älykkyys. Sitä ennen oli atlantislaisilla ollut vain erinomaisen kehittynyt muisti, mutta ei mitään yhdistelevää järkeä. Siinä on minätajunnan perusta. Mikään varsinainen itsenäisyys ei ollut atlantislaisella kehittynyt, ennen kuin nämä kaksi pistettä yhtyivät; sitä vastoin hän saattoi elää nykyistä paljon läheisemmässä yhteydessä luontoon. Hänen asuntonsa olivat pääasiallisesti luonnon muovaamia; hän kokosi kiviä ja yhdisteli niitä toisiinsa kasvavilla puilla. Hän eli pienissä yhdyskunnissa, jotka perustuivat verisiteeseen ja joissa kunkin heimon päämies esiintyi korkeimpana valtiaana. Kaikkea piti koossa tämä valta, jota kumminkin vielä harjoitettiin toisella tavalla kuin myöhemmin.
Kun ihminen astui atlantislaiseen aikaan, hän ei vielä voinut käyttää varsinaista puhekieltä, joka alkoi kehittyä vasta tänä aikana, mutta sitä vastoin hän saattoi ymmärtää luonnon kieltä, jota nykyinen ihminen ei yleensä lainkaan käsitä, vaan joka hänen täytyy uudelleen oppia. — Kun salatieteilijä katselee kuvaansa lähteessä, hänessä syntyy omituinen tunnelma. Hän sanoo itselleen: minun kuvani astuu esille tästä lähteestä; se on minulle kuin jäänne siitä, miten vanhassa Saturnuksessa kaikki heijastui avaruuteen. Saturnuksen muisti nousee salatieteilijän sieluun hänen katsellessa kuvaansa lähteessä. — Kaiku muistuttaa häntä siitä, kuinka vanhassa Saturnuksessa kaikki äänet kaikuivat takaisin. — Kun hän näkee "fata morganan", kangastuksen, jossa ilma ikään kuin imee itseensä kuvan ja sitten heijastaa sen takaisin, se muistuttaa häntä Auringon ajasta, jolloin kaasumainen Aurinko otti vastaan kaiken, mikä avaruudesta tuli ja sitä muovailtuaan heijasti sen edelleen, antaen samalla siihen omaakin luontoaan.
Näin oppii ihminen ilman sen suurempia taikoja ymmärtämään maailmaa monipuolisesti, ja se on tärkeä keino voidaksemme nousta korkeampiin maailmoihin.
Vanhoina aikoina ihminen ymmärsi suuressa määrin luontoa. On suuri ero elää nykyisessä ilmakehässä atlantislaiseen verrattuna. Silloin ilma oli valtavien sumujoukkojen kyllästämä; Aurinko ja Kuu olivat suuren sateenkaaritarhan ympäröimät. Oli aika, jolloin sumujoukot olivat niin paksut, ettei silmä olisi voinut nähdä tähtiä; Aurinko ja Kuu olivat vielä pimennetyt ja tulivat vasta vähitellen silmälle näkyviksi. Tätä Auringon, Kuun ja tähtien näkyviksi tulemista kuvaillaan suurenmoisella tavalla luomistarussa. Se mitä siinä kuvaillaan, on todella tapahtunut, ja vielä enemmänkin.
Atlantislaiset siis tajusivat läheisesti ympäröivän luonnon. Lähteen lirinä, tuulen humina, mitkä nykyajan ihmiselle ovat merkityksetöntä helinää, oli atlantislaiselle selvää puhetta. Lakeja ja käskyjä ei siihen aikaan vielä ollut, mutta henki puhui vetisestä ilmasta ihmiselle. Raamattu ilmaisee tämän sanoin "Ja Jumalan henki leijui vetten päällä". Ihminen kuuli hengen puhuvan luonnossa, Auringossa, Kuussa, tähdissä; tuosta Raamatun paikasta löydätte selvän ilmauksen siitä, mitä silloin ihmisen ympäristössä tapahtui.
Sitten tuli aika, jolloin ihmisrodun kehittynein osa, joka eli nykyisin merenpohjana olevalla seudulla Irlannin läheisyydessä, alkoi edistyneimpien johdolla vaeltaa itään päin mahtavien vesimassojen vähitellen tulviessa Atlantiksen mantereelle. Näiden kansanjoukkojen edistynein osa vaelsi Aasiaan saakka ja perusti sinne ns. jälkiatlantislaisen kulttuurin keskuksen. Sieltä tämä kulttuuri sitten säteili ulospäin. Mutta alkulähteenä oli tuo kansainvaellus, joka myöhemmin suuntautui edelleen itään ja myös Keski-Aasiasta lähtien Intiaan, jossa se pani alulle ensimmäisen sivistyksen, jossa vielä ilmeni huomattavia jälkiä atlantislaisesta kulttuurista. Vanhalla intialaisella ei vielä ollut sellaista tietoisuutta kuin meillä nyt on; se on ollut mahdollista vasta sitten, kun nuo aivojen kaksi pistettä, joista olen maininnut, yhtyivät. Tätä ennen oli atlantislaisella vielä kuvatajunta, jonka avulla hän näki henkiolentoja. Hän ei ainoastaan kuullut selvää puhetta lähteen lirinässä, vaan lähteestä nousivat undiinit, joiden ruumiina on vesi. Ilmavirtauksissa hän näki kaikki nämä ilmattaret, sylfit, ja siitä ovat monet sadut ja tarinat kotoisin, jotka puhtaimpina ovat säilyneet niissä Euroopan maissa, joissa on erilaisia jäänteitä niistä atlantislaisista, jotka eivät kulkeneet Intiaan saakka. Koko germaanien tarusto on jäänteenä siitä, mitä vanhat atlantislaiset näkivät. Joet, kuten Rein, näkyivät näiden entisten atlantislaisten tajunnalle vanhan Niflheimin, "sumukodin", viisauden säilytyspaikkoina; tämä viisaus eli heidän mielestään noissa virroissa "rheinnixeinä" ("ahteina") tms. olentoina.
Näillä Euroopan seuduilla eli siis atlantislaisen sivistyksen jälkikaikuja. Mutta Intiassa syntyi toinen sivistys, jossa ilmeni tuon kuvamaailman muistoja. Kuvamaailma oli itse hävinnyt, mutta sen kaipuu oli jäänyt intialaisille. Atlantislainen saattoi Kuulla luonnon viisauden puhuvan; intialaisille jäi tuo luonnonyhteyden kaipuu, ja täten vanhan intialaisen kulttuurin luonne oli sellainen, että se pyrki takaisin ihmiselle ennen luonteenomaisiin oloihin. Vanha intialainen oli haaveilija. Todellisuus oli tosin hänen nähtävissään, mutta tuo aistimaailma oli hänelle harhaa, maajaa. Sitä, minkä vanha atlantislainen vielä näki liitelevinä henkiolentoina, etsi vanha intialainen kaivatessaan maailman henkistä sisältöä, Brahmaa. Tämä paluu vanhaan atlantislaisten unitajuntaan on itämaisessa koulutuksessa säilynyt pyrkimyksessä tämän vanhan tajunnantilan uudistamiseen.
Pohjoisempana elivät meedialaiset ja persialaiset, alkuperäinen persialainen kulttuuri. Intialaisten ollessa välinpitämättömiä todellisuudesta persialainen tietää, että hänen on otettava se lukuun. Ihmisestä tulee nyt työntekijä, joka tajuaa, ettei hänen tule henkisillä voimillaan ainoastaan pyrkiä tietoon, vaan niiden avulla myös muovailla Maata. Vihamielisenä voimana astui Maa ensin hänen eteensä. Hänen tuli se voittaa. Tämä vastakohta ilmenee Ormuzdin ja Ahrimainin, hyvän ja pahan jumalvoimina sekä niiden keskinäisenä taisteluna. Ihminen antoi henkimaailman yhä suuremmassa määrin sulautua aineelliseen, mutta hän ei vielä huomannut mitään lainmukaisuutta ulkonaisessa maailmassa. — Vanha intialainen sivistys omasi todella tietoa korkeammista maailmoista, mutta ei tieteellisesti, koska kaikki maallinen oli sen mukaan harhaa. Persialainen puolestaan oppi tuntemaan luonnon vain työpajanaan.
Kiinnittäkäämme sitten huomiomme kaldealaisiin, babylonialaisiin ja egyptiläisiin. Nämä oppivat tunnustamaan lainmukaisuuden itse luonnossa. Kun he suuntasivat katseensa ylös tähtiin, he eivät niiden takaa etsineet vain jumalia, vaan he tutkivat tähtien lakeja, ja siten syntyi tuo ihmeellinen tiede, jonka tapaamme kaldealaisilla. — Egyptiläiset papit eivät nähneet luontoa vastustavana voimana, vaan he puolestaan yhdistivät geometriasta löytämänsä henkisyyden omaan maaperäänsä, maahansa, ja tunnustivat ulkonaisen luonnon lainmukaisuuden. Se oli kulttuurin kehityksen kolmas vaihe.
Ulkonainen tähtitiede oli kaldealais-persialais-egyptiläisessä viisaudessa läheisesti liittynyt tähtiä elähdyttävien jumalien tuntemiseen. Vasta jälkiatlantislaisen kehityksen neljännessä vaiheessa edistyi ihminen niin pitkälle, että hän saattoi sivistyselämäänsä sulattaa sen, mitä hän omassa itsessään henkisyytenä koki. Tämä tapahtui kreikkalais-latinalaisessa vaiheessa. Silloin alkoi ihminen painaa omaa henkisyyttään taideteoksiinsa, muovailemaansa aineeseen kuin myös näytelmätaiteeseensa. Näihin aikoihin syntyivät myös ensimmäiset varsinaiset kaupungit. Nämä olivat suunnittelultaan toisenlaiset kuin Egyptissä ennen kreikkalaista aikaa. Siellä katsoivat papit ylös tähtiin hakien niiden lakeja; ja rakennuksissaan he kuvasivat, mitä taivaalla tapahtui. Heidän torninsa symboloivat seitsenvaiheista kehitystä, jonka ihminen tähdissä näki; ja samaten heidän pyramidinsa kuvasivat pelkkiä kosmisia suhteita.
Ylimenovaiheen pappisviisaudesta varsinaiseen ihmisviisauteen näemme mitä ihmeellisimmällä tavalla kuvattuna aikaisemmassa Rooman historiassa seitsemine kuninkaineen. Mitä ovat nämä seitsemän kuningasta? Muistamme, että Rooman esihistoria viittaa vanhaan Troijaan. Troija esiintyy eräänä vanhojen pappiskuntien, jotka järjestivät valtionsa tähtien lakien mukaan, viimeisimmistä saavutuksista. Silloin tapahtuu ylimeno neljänteen kulttuurivaiheeseen. Ovelan Odysseuksen inhimillinen älykkyys voittaa vanhan pappisviisauden. Vielä havainnollisemmin esittää tätä asiaa eräs taideteos, joka ainoastaan näin on oikein ymmärrettävissä. Laokoon-ryhmä kuvaa sitä, kuinka käärmeiden ihmisviisaus ja älykkyys voittaa vanhan Troijan pappisviisauden; käärmehän on aina esiintynyt ihmisviisauden vertauskuvana.
Siten suunnittelivat kautta vuosituhansien toimivat, määräävät auktoriteetit asioita, jotka tulisivat tapahtumaan; sen mukaan oli historia kulkeva. Ne, jotka kerran seisoivat Rooman alkuperäisellä paikalla, ovat edeltäpäin määritelleet sen seitsenjakoisen kulttuurin sellaisena kuin se on kirjoitettuna "Sibyllan kirjoituksissa". Miettikää tätä asiaa, ja olette löytävä seitsemän kuninkaan nimistä viittauksia seitsemään ihmiseen, prinsiippiin. Tämä menee jopa niin pitkälle, että Rooman viides kuningas tulee ulkoa päin, mikä viittaa manaksen, henki-itsen tuloon, joka yhdistää kolme alempaa kolmeen ylempään. Rooman seitsemän kuningasta esittävät ihmisluonnon seitsemää prinsiippiä. Rooman tasavalta kuvaa vanhan pappisviisauden sijaan astuvaa ihmisviisautta. — Täten kolmas ajanjakso johti neljänteen. Ihminen antoi oman sielunsa sisällön yhdistyä suuriin taideteoksiin, draamaan ja oikeuteen. Sitä ennen luettiin oikeus ja tuomiot tähdistä. Roomalaisista oli tullut oikeuskansa; ihminen alkoi määritellä oikeuttaan omien tarpeidensa mukaan.
Me elämme nyt viidennessä kehitysvaiheessa. Millaisena esiintyy nyt kehityksen tarkoitus? Vanhaa auktoriteettia ei enää ole; ihminen tulee yhä sisäkohtaisemmaksi; hänen ulkonainen toimintansa tulee yhä suuremmassa määrin sisäisen ilmaisumuodoksi. Heimoyhteydet särkyvät; ihminen tulee yksilöksi. Siinä sen uuden uskonnon perustekijät. Uusi uskonto sanoo: joka ei jätä isää ja äitiä, veljeä ja sisarta, hän ei voi olla oppilaani. Toisin sanoen, sen rakkauden, joka perustuu luonnolliseen veren yhteyteen, on kadottava; ihmisten on liityttävä yhteen ihmisinä, sieluina.
Meidän tehtävämme on antaa sen, mikä kreikkalais-latinalaisena aikana virtasi sielusta, astua vielä syvemmälle fyysiselle tasolle. Siten vaipuu ihminen syvemmälle aineeseen. Jos kohta kreikkalaisilla on ihannoitu sieluelämänsä kuva taideteoksissaan ihmismuodossa, joskin roomalaisilla lakipykälissään on jotakin, mikä jo esittää persoonallisempia tarpeita, niin meidän aikamme nousee huippuunsa koneissa, jotka ovat vain ihmisten kaikkein persoonallisimpien tarpeiden aineellista ilmausta.
Yhä syvemmälle astui ihminen alas taivaasta, ja tämä viides ajanjakso on kaikkein syvimmällä, aineellisimpana. Kreikkalaiset kohosivat vielä kuvauksissaan itsensä yli (Zeus esittää juuri tätä), roomalaisten oikeussäädöksissäkin oli vielä jotakin samankaltaista (sillä roomalainen painottaa enemmän roomalaista kansallisuuttaan kuin inhimillistä persoonallisuuttaan), mutta meidän aikakautemme käyttää henkeään aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Sillä mitä varten ovat kaikki koneet, höyrylaivat, rautatiet, kaikki monimutkaiset keksinnöt olemassa? — Vanha kaldealainen tyydytti yksinkertaisimmalla, tavalla ravitsemustarpeitaan; nykyään käytetään suunnattoman paljon viisautta, kiteytynyttä ihmisviisautta, nälän ja janon tyydyttämiseksi. Älkäämme pettäkö itseämme. Näin käytetty viisaus on astunut alas aineeseen itseään alemmaksi.
Kaikki se, minkä ihminen ennen oli tuonut alas henkisestä, oli astuva itseään alemmaksi voidakseen taas nousta ylöspäin. Täten on juuri meidän aikamme saanut tehtävänsä: jos rakkaus ennen riippui verisiteistä, se on nyt vapautuva niistä ja tuleva henkiseksi rakkaudeksi; siten nousemme taas henkisyyteen. Alas astumisella oli kyllä tarkoituksensa. Ihmisen piti ensin astua alas aineeseen voidakseen sitten omalla voimallaan löytää tien ylös henkisyyteen; ja teosofisen liikkeen tehtävänä onkin näyttää ihmisille tämä tie.
Olemme seuranneet ihmiskunnan kehityskulkua tähän saakka, missä nyt olemme. Meidän on nyt katseltava, kuinka se edelleen kehittyy ja kuinka se ihminen, joka käy lävitse vihkimyksen, jo nyt voi tiedossa ja viisaudessa saavuttaa sen asteen, joka kuuluu ihmiskunnan tulevaisuuteen.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA XIII
Tänään tahdomme puhua ihmiskunnan tulevasta kehityksestä sekä ns. vihkimyksestä, jossa ihminen jo nyt voi käydä lävitse elämän vaiheita, jotka muuten kuuluvat ihmiskunnan tulevaan kehitykseen.
Ensin käsittelemme ensin mainittua asiaa. Jonkun mielestä saattaa kuulostaa joko julkealta tai mahdottomalta kertoa jotakin tulevaisuudesta. Mutta jos tarkemmin mietitte asiaa, huomaatte, ettei olekaan niin peräti mahdotonta tietää jotakin tulevaisuudesta. Ajatelkaamme mitä tavallinen tutkija, esimerkiksi luonnontieteilijä voi tietää tulevaisuudesta. Hän voi tarkalleen selittää teille, kuinka hän tietyllä tavalla sekoittaessaan yhteen happea, vetyä ja rikkiä aina saa syntymään rikkihappoa. Voidaan myös täsmälleen sanoa, mitä tapahtuu, kun linssille kootaan valonsäteitä. Voidaan jopa ennustaa auringon- ja kuunpimennykset kauas tulevaisuuteen. Siinä määrin kuin tunnetaan fyysisen elämän lakeja, voidaan ennustaa tulevia tapahtumia fyysisellä tasolla. Kuitenkin ihmistä vaivaa eräs kysymys. Nimittäin helposti tulee mieleen, että tieto tulevista tapahtumista on ristiriidassa vapaan tahdon kanssa. Mutta tämä on väärä käsitys. Jos te tietyllä tavalla yhdistätte happea, vetyä ja rikkiä, syntyy rikkihappoa; sehän riippuu tuon yhdistämisen lainmukaisuudesta. Jos te nimittäin teette sen, se juuri johtuu vapaasta tahdostanne. Sama on ihmiskunnan henkisen kehityskulun laita. Mitä on tapahtuva, sen ihminen on aiheuttanut vapaasta tahdostaan; ja mitä korkeammalle ihminen kehittyy, sitä vapaammaksi hän tulee. Ei pidä myöskään ajatella, että jo nyt olisi määrätty, mitä ihminen tulevaisuudessa tulee tekemään, joskin sen voi edeltäpäin nähdä. Asia on kyllä niin, että useimmat ihmiset eivät ymmärrä koko seikkaa, mikä itse asiassa kuuluukin vaikeimpiin. Ikivanhoista ajoista saakka filosofit ovat vaivanneet päätään pohtiessaan tuota ihmisen tahdonvapauden ja ilmiöiden lainmukaisen ennaltamääräyksen välistä suhdetta. — Melkein kaikki, mitä tältä alalta on kirjoitettu, on sangen epätyydyttävää, sillä tavallisesti ei ole osattu toisistaan erottaa ennalta näkemistä ja ennakolta määräystä. Edellinen on itse asiassa samaa kuin näkeminen kaukaiseen avaruuteen. Jos te esimerkiksi katselette, miten henkilö toisessa kadunkulmassa antaa toiselle 10 penniä, niin ettehän te ole tätä tapahtumaa sillä aiheuttanut. Ei teidän näkemisenne ole suinkaan tapahtuman syy. Ajassa näkeminen on tavallaan samanlaatuinen, mutta sitä eivät ihmiset käsitä. Näkijä voi nähdä tulevia tapahtumia, mutta nämä ovat yhtä vähän nykyajan määräämiä kuin tuo 10-pennisen lahjoittaminen on katsojan paikan määräämä. Nämä asiat selviävät täydellisesti ainoastaan sitkeän mietiskelyn jälkeen.
Näiden alkusanojen jälkeen tahdomme nyt puhua vähän siitä, mitä ihmiskunnan tulevasta kehityksestä voidaan sanoa. Olemme saavuttaneet sen kohdan, jossa ihmiskunta on syvimmälle astunut aineeseen, jossa ihminen käyttää henkisiä voimiaan persoonallista elämää palvelevien aseiden ja koneiden rakenteluun ja valmistukseen. Tämän yhteydessä oli vähitellen tapahtuva ihmiskunnan ja Maan tiivistyminen. Olemme nähneet, että nykyinen kivikunta on syntynyt vasta kehityksemme kuluessa. Vain sen kautta saattoi ihminen astua nykyiseen kehitysvaiheeseensa. Käsi kädessä sen kanssa ovat sukupuolijako ja eräät muut ilmiöt tapahtuneet. — Vain viittauksena sanottakoon, että ennen tätä aikaa hienoaineinen kaksisukuinen ihminen jatkoi sukuaan jokseenkin samaan tapaan kuin nykyään spiritistisissä istunnoissa meedio eetteriruumiistaan erottaa muodon toisille olennoille. Se oli siis jonkinlainen aineellistaminen; ihminen erotti itsestään toisia, jotka omin päin kykenivät jatkamaan kehitystään.
Näette siis, että ihminen tiivistyessään astuu yhä alemmaksi aineelliseen maailmaan. Ja tämän yhteydessä tapahtuu erään toisen voiman kehittyminen, joka ilman tätä laskeutumista ei olisi lainkaan voinut tapahtua. Se on itsekkyys, jolla on sekä hyvä että huono puolensa. Se on ihmisen itsenäisyyden ja vapauden perusta, mutta nurjalta puolelta katsottuna se on myös kaiken pahan alku. Oppiakseen vapaasta tahdosta tekemään hyvää ihmisen täytyi kokea tämä itsekkyyden voima. Ne voimat, jotka ennen olivat johtaneet ihmistä, veivät kokonaisuudessaan hyvään päin, mutta nyt piti hänelle tarjoutua mahdollisuus itse kulkea tietään. Hänen on nyt astuttuaan alas aineeseen noustava takaisin henkisyyteen; ja kuten laskeutuminen on yhteydessä itsekkyyden lisääntymisen kanssa, niin nousun edellytys on se, että epäitsekkyys, ihmisen keskinäinen myötätunto kasvaa yhä voimakkaammaksi. Itsekkyys pääsi valtaan silloin, kun eetteri- ja fyysiset aivot yhtyivät; nyt olemme kulkemassa sitä aikaa kohti, jolloin itsekkyys voitetaan.
Varhaisemmankin kehityksensä aikana ihminen oli itsekäs, mutta toisella tavalla kuin nyt, jolloin itsekkyys materialistisesta elämänkäsityksestä johtuen tunkeutuu syvälle sieluun; henkisenä aikakautena tulee se voitetuksi. Siksipä kristinusko ja kaikki todelliset uskonnolliset suunnat ovat tietoisesti pyrkineet särkemään vanhat verisiteet. Kaikessa jyrkkyydessään tämä pyrkimys tulee esille Jeesuksen sanoissa: "Joka ei jätä isää, äitiä, vaimoa, lapsia, veljeä, siskoa, hän ei voi olla opetuslapseni".
Tämä merkitsee sitä, että verisiteen sijaan on tuleva henkinen side, joka yhdistää sielun sieluun, ihmisen ihmiseen. Kysymys on nyt siitä, millä keinoin ihminen voi saavuttaa henkisyyden so. voiton materialismista ja samalla yleisen ihmisrakkauden, henkisen veljesrakkauden. Joku saattaisi ajatella, ettei tarvitse muuta kuin voimallisesti saarnata yleistä ihmisrakkautta tai perustaa tätä ajavia yhdistyksiä. Salatiede ei koskaan ajattele niin, sillä se näkee, että mitä enemmän hurmaannutaan puhumaan yleisestä veljesrakkaudesta ja inhimillisyydestä, sitä itsekkäämmiksi tullaan. Sillä ei ole olemassa vain aistillista vaan myös sielullista hekumointia; ja se vasta onkin todellinen hekumoitsija, joka sanoo: "minä tahdon nousta siveellisesti yhä korkeammalle". Tosin tämä ajatus ei herätä tavallista jokapäiväistä itsekkyyttä, mutta vielä salakavalampaa hienostunutta itsekkyyttä.
Rakkaus ja myötätunto eivät ihmiskehityksen kuluessa synny pelkästään niistä puhumalla, sillä vain henkinen tieto on yhdistävä ihmiset tosi veljesliitoksi. Ei ole muuta keinoa yleisen veljeyden aikaansaamiseksi kuin salatieteellisten totuuksien levittäminen. Vaikka puhuttaisiin jatkuvasti rakkaudesta ja veljeydestä ja perustettaisiin tuhansia yhdistyksiä, niin ne eivät vie päämäärään, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Vain ne ihmiset, jotka elävät yleispätevien salatieteellisten totuuksien mukaista elämää, liittyvät itsestään yhteen yhden ja saman totuuden voimasta. Kuten aurinko yhdistää kasvit, jotka pyrkivät sitä kohti, mutta joista jokainen silti on erilainen, täytyy totuudenkin olla yhtenäinen, johon kaikki pyrkivät; silloin tuntevat kaikki olevansa yhtä. Ihmisten täytyy tarmokkaasti etsiä totuutta; vasta silloin he voivat elää sopusoinnussa keskenään.
Tähän voisi sanoa, että kaikkihan etsivät totuutta, mutta kun erilaisia näkemyksiä, syntyy aina erimielisyyttä ja riitaa. Mutta sehän vain osoittaa, etteivät ihmiset vielä ole riittävästi syventyneet totuuteen, sillä totuushan on yksi. Totuus ei riipu kansanäänestyksestä, vaan se on itsessään tosi. Ettehän te esimerkiksi vaatisi äänestystä siitä onko kolmion kulmien summa 180 astetta, kun tämän tiedätte täysin huolimatta siitä, kuinka moni ihminen sen totuudeksi tunnustaa tai on tunnustamatta. Totuus ei ole kansanvaltainen, demokraattinen. Erimielisyydet johtuvat aina puutteellisesta tiedosta. Voidaanhan tietenkin väittää, että salatieteilijöidenkin kesken on erimielisyyttä. Näin ei kuitenkaan ole oikean salatieteen piirissä. Salatieteen piirissä, kuten ulkonaisenkin tieteen piirissä, saattaa esiintyä erilaisia mielipiteitä, joista toiset ovat oikeita, toiset vääriä. On vain olemassa se ero, että useinkin tahdotaan arvostella salatieteellisiä asioita, ennen kuin pystytään niitä ymmärtämään.
Salatieteellisten totuuksien levittäminen ihmiskunnan laajoihin piireihin on kuudennen aikakauden tehtävä. Ja sen ihmiskunnan osan, joka silloin henkisesti liittyy yhteen, tehtävänä on soveltaa salatieteelliset totuudet elämään joka alalle ja välittömästi niitä käyttää. Tätä juuri puuttuu meidän aikakaudeltamme. Meidän aikamme etsii totuutta, mutta ei löydä. Ratkaistavina on monia kysymyksiä: kasvatuskysymys, naiskysymys, lääketiede, yhteiskunnallinen ongelma, ravintokysymys jne. Näitä asioita tutkitaan oppineissa piireissä ja niistä kirjoitetaan paljon, mutta kukin tutkija pysyy omalla kannallaan tahtomatta tutustua keskustotuuteen, salatieteeseen. Eikä riitä se, että vain ylimalkaisesti tiedetään jotakin teosofiasta ja teosofisista totuuksista; ne on sovellettava elämään. Yhteiskunnallinen kysymys, kasvatuskysymys, jopa koko ihmiselämä on tutkittava todellisen salatieteellisen viisauden valossa. "Mutta silloinhan täytyisi tuntea perusteellisesti koko korkein viisaus", voisi tähän väittää. Tämä johtuu siitä väärinkäsityksestä, että muka olisi tunnettava kaikki, mitä elämässään käyttää. Mutta tämä ei ole tarpeellista, sillä korkeampien perustotuuksien tajuaminen usein seuraa vasta niiden käyttämistä. Jos ihmisen olisi täytynyt odottaa siksi kunnes hän olisi oppinut tuntemaan ruuansulatuksensa kaikki yksityiskohdat, eihän hänen elämästään olisi tullut mitään. Samoin ei tarvitse tuntea kaikkia teosofisia totuuksia voidakseen antaa teosofian liittyä jokapäiväiseen elämään. Juuri tähän tapaan tahtoo rosenkreutzilainen metodi käsittää teosofian: vähemmän järkeilyä, enemmän jokapäiväisten elämänkysymysten miettimistä. Ei riitä, että vain sanon: "teosofia on teosofia", — vaan minun täytyy muovailla elämäni sen mukaan. Luuletteko lapsen tuntevan kieliopin säännöt, kun se on oppinut puhumaan? Vasta sen jälkeenhän hän tutustuu itse kielioppiin. Sen tähden on ensiarvoisen tärkeää, että ihminen ensin henkisten oppien valossa muokkaa välitöntä ympäristöään, ennen kuin ryhtyy pyrkimään muille tasoille, astraali- ja deevakhaanitasoille, sillä vain täten ymmärrämme, mikä meitä ympäröi ja mihin meidän itsemme on ryhdyttävä. Pirstoutuneen ihmiskunnan tehtävä on jälleen yhdistyä henkisen viisauden avulla. Vanhat veri- ja heimositeet katoavat yhä enemmän kehityksen siirtyessä viidennestä kuudenteen ja seitsemänteen aikakauteen. Ihmiset sekaantuvat nykyään yhä enemmän ja ryhmittyvät jälleen, mutta henkisten perusteiden mukaan. Ihmisruumiin nykyinen muoto on edellä käyneen sielullisen toiminnan tulos; nykyään sielu ei voi paljonkaan suoranaisesti vaikuttaa tiiviiseen ruumiiseensa. Huomaamme kyllä, kuinka esimerkiksi pelko ja häpeä saavat tilapäisesti aikaan kalpenemista ja punastumista vaikuttaen näin veren välityksellä välittömästi ruumiinkin ulkonäköön. Vaikutus voi olla pysyvämpikin. Tiedämme, että henkistä elämää viettävät ihmiset voivat painaa kasvoihinsa henkisen toiminnan leiman. Voidaan siten huomata; onko joku ihminen viettänyt ajattelevaista vai huikentelevaa elämää. Ihminen yhä vieläkin siis muovailee ulkomuotoaan. Mutta se on vain pieni jäänne, että hän nykyään voi ajaa veren poskilleen ja sen poistaa. Ennen muinoin ihminen oli kokonaan kuvamaailman vaikutuksen alainen, sillä se oli henkimaailman ilmaisumuoto. Tämä vaikutti siten, että ihminen silloin paljon suuremmassa määrin kykeni muovailemaan ulkonaistakin olemustaan, sillä silloin oli ruumis paljon nykyistä pehmeämpi. Oli aika, jolloin ihminen saattoi nostaessaan kätensä panna tahtonsa käteensä, niin että se muovautui ja piteni tarpeen mukaan. Samoin oli jalkojen laita. Silloin ihminen muovaili ruumistaan niiden kuvien mukaan, joita ympäristössään havaitsi. Nykyään tapahtuu tämä muovaileminen äärimmäisen hitaasti. Mutta se tulee taas käymään nopeamminkin. Tulevaisuudessa ihminen tulee jälleen saavuttamaan enemmän vaikutusvaltaa ruumiiseensa. — Tutkiessamme vihkimystä, tulemme näkemään, kuinka se tapahtuu. Joskaan hän ei pääse siihen yhdessä ainoassa elämässä, niin hän voi kuitenkin suorittaa paljon seuraavaa elämää varten.
Ihminen tulee siis itse määräämään ruumiinsa ulkomuodon tulevaisuudessa. Pehmeten yhä enemmän, ts. erottautuen kovista osistaan, hän kulkee tulevaisuutta kohti. Tulee aika, jolloin ihminen, aivan kuten menneinä aikoina, tulee elämään ikään kuin maallisen osansa yläpuolella. Tätä tilaa, joka on verrattavissa nykyiseen unitilaan, seuraa sitten toinen, jolloin ihminen pystyy niin tahtoessaan erottamaan eetteriruumiinsa fyysisestä. Ihmisen kiinteä osa tulee ikään kuin elämään täällä Maan päällä, ja ihminen itse tulee ulkoapäin käyttämään sitä välikappaleenaan. Ihminen ei enää silloin asu fyysisessä ruumiissaan, vaan leijuu hienompiaineisena olentona sen yläpuolella. Tämähän kuulostaa nykyään perin haaveelliselta ajatukselta. Sen voi kuitenkin tietää varmasti henkisten lakien nojalla, aivan kuin auringon- ja kuunpimennykset voidaan ennakolta laskea tähtitieteellisten lakien avulla. Ennen kaikkea tulee ihmisen suvunjatkaminen muuttumaan suuresti. Voisi tuntua mahdottomalta ajatella, että olisi olemassa jokin muu luomisvoima kuin nykyinen. Mutta niin tulee kuitenkin olemaan. Kaikki se, mikä suvun jatkamiseen ja sukuviettiin nykyään kuuluu, tulee siirtymään erääseen toiseen elimeen, joka jo nyt on valmistumassa tätä tarkoitusta varten, nimittäin kurkunpäähän. Nykyään se saattaa herättää ilmanvärähdyksiä; se pystyy väreilyjen avulla levittämään sanojensa sanoman ilmaan. Myöhemmin tämä kurkunpää ei ainoastaan synnytä rytmillistä sanaa, vaan tämä sana tulee itse ihmisen läpitunkemaksi, itse aineen läpitunkemaksi. Nykyisinhän sana ilmentyy vain ilma-aaltoina, silloin tulee ihmisen koko sisäinen olemus ilmenemään kurkunpäästä lähtevässä sanassa. Ihmisestä tulee syntymään ihminen; ihminen tulee puhumaan ulos ihmisen, tulee sanallaan luomaan ihmisen.
Nämä asiat valaisevat meitä ympäröiviä ilmiöitä, joita luonnontiede ei pysty selittämään. Tämä sukuvietin muuttuminen on jälleen tuleva "suvuttomaksi"; se on tuleva nykyisen suvunjatkamisen sijaan. Siksi juuri miehen elimistön kypsyessä sukupuolielämään myös kurkunpää muuttuu ja ääni syvenee. Tämä juuri viittaa näiden asioiden läheiseen yhteyteen. Tässäkin salatiede selvittää asioita, joita materialistinen tiede ei osaa selittää.
Kuten kurkunpää, tulee eräs toinenkin ihmisen ruumiin elin muuttumaan, nimittäin sydän. Sydänhän on läheisessä yhteydessä verenkiertoon, mutta ei siten, kuten tiede haaveilee, että se on vain jonkinlainen pumppulaitos, sillä tosiasiallisesti sielun tunteet panevat veren liikkeeseen, ja tämä vuorostaan saa aikaan sydämen toiminnan. Ihminen ei kuitenkaan vielä kykene tahtonsa mukaan ohjaamaan sydämensä toimintaa. — Kun pelko valtaa ihmisen, sydän sykkii nopeammin, sillä tunne vaikuttaa välittömästi vereen, ja tämä vaikuttaa sydämen toimintaan. Kehityksen myöhemmässä vaiheessa ihminen tulee kykeneväksi itse määräämään sydämensä toiminnot. Hän saattaa silloin kuljettaa vertaan ja hallita sydäntään tahtonsa mukaisesti, kuten nykyään kättään. Sangen erikoislaatuiseksi rakentunut ihmissydän on nykytieteelle suuri arvoitus. Sydämen lihasäikeet ovat poikittaisia, mikä yleensä on ominaista vain tahdonalaisille lihaksille. Miksi niin? Siksi, että sydän tulevaisuuden elimenä on kehittymässä. Se on muuttuva tahdonalaiseksi lihakseksi. Siksi se nyt jo näyttää rakentaessaan oireita tähän.
Niinpä kaikki mitä ihmisen sielussa tapahtuu, muuttaa ihmisen rakennetta. Ja jos kuvittelette ihmistä, joka kykenee puhutulla sanallaan luomaan ihmisen, vertaisensa, jonka sydän on muuttunut tahdonalaiseksi lihakseksi ja joka sitä paitsi on muuntanut toisiakin elimiään, silloin voitte saada jonkinlaisen käsityksen ihmiskunnan tulevaisuudesta maapallomme tulevissa planeettaruumiillistumissa. Nykyinen maapallomme ihminen edistyy niin pitkälle kuin hän kivikunnan vaikutuksen alaisena voi edistyä. Kivikunta nykyisessä muodossaan tulee, vaikka se onkin viimeisenä syntynyt, ensimmäisenä jälleen katoamaan. Silloin ihminen ei enää rakenna ruumistaan kivennäisaineksista, kuten nyt, vaan yksinomaan kasviaineksista. Kaikki kivennäisaineet tulevat katoamaan ihmisestä. Annan kummalliselta kuulostavan esimerkin. Nykyäänhän ihminen sylkee kivennäisistä kokoonpantua sylkeä; tulevaisuudessa hän tulee niin sanoaksemme sylkemään kukkia. Hänen rauhasensa eivät enää tule erittämään kivennäistä, vaan kasviainesta. Siten kivikunta voitetaan ihmisen jälleen kehittyessä eräänlaiseen kasvielämään. Tämä tulee tapahtumaan uudessa Jupiterissa, jossa ihmisen luomistoiminta tulee kohdistumaan kasvikuntaan. Venuksessa se kohdistuu sitten eläinkunnan luomiseen; vaikka silloin on toisenlaisia eläimiä kuin nyt. Kun ihmissydän on kehittynyt niin pitkälle, että se kykenee luomaan, silloin ihminen luo eläimiä, kuten hän nykyään luo kivennäisiä. Ja kun hän lopulta kykenee sanallaan luomaan luontoisensa olennon, oman kuvansa, silloin on kehityksemme tarkoitus täytetty, silloin on käynyt toteen lause "luokaamme ihminen". Vain silloin, kun ihminen ottaa huomioon tämän katsantokannan, että ruumiin uudistuminen tapahtuu sielusta päin, hän tulee todella luomaan uudeksi ihmiskunnan. Ja vain salatieteellisin ja henkisin pyrkimyksin hoidetulla ajatuselämällä voi sydämen ja kurkun muutos tapahtua. Mitä ihminen nykyään ajattelee, siksi hän tulee tulevaisuudessa. — Mutta materialistinen ihmiskunta tulee vielä luomaan pelottavan rumia olentoja; henkinen sivistys sitä vastoin kaunismuotoisia ruumiita.
Materialistisen ajatustavan vaikutus ei ole vielä loppuun kulunut. Ihmiskunnassa vaikuttaa nykyään kaksi virtausta: voimakas materialistinen vaikutus, joka täyttää koko maapallon, sekä heikompi henkinen, joka rajoittuu vain pieneen ihmisjoukkoon. Rotujen kehittyessä omalaatuisiksi yksittäiset sielut eivät kehity samoin. Kaikki materialistisesti ajattelevat sielut työskentelevät pahojen rotumuodostelmien synnyttämiseksi; henkinen työ saa sitä vastoin aikaan hyvän rodun. Kuten ihmiskunnasta ovat saaneet alkunsa eläinten, kasvien ja kivennäisten taantuneet luomakunnat, tulee myös osa nykyisestä ihmiskunnasta eroamaan ja muodostamaan jäljelle jääneiden joukon, ja jo silloin pehmentynyt ruumis tulee ulkonaisestikin ilmentämään sielun sisäistä pahuutta. Kuten muinaiset kehitysmuodot, jotka ovat alentuneet apinaroduksi, nykyään näyttävät meistä oudoilta olennoilta, niin nykyisetkin materialistiset rodut tulevat jäämään pahuuden asteelle ja tulevat kansoittamaan maapalloa pahoina rotuina. Ihmisestä itsestään riippuu, haluaako hän sieluna jäädä pahan rodun yhteyteen vai henkisen kehityksen kautta nousta hyvään rotuun.
Näitä asioita on meidän tunnettava, jos tahdomme avoimin silmin kulkea kohti tulevaisuutta, sillä ihmiskunnassa toimii voimia, jotka meidän on otettava huomioon. Se laiminlyö velvollisuutensa ihmiskuntaa kohtaan, joka ei tahdo tutustua eri suuntiin pyrkiviin voimiin. Tieto tiedon vuoksi olisi itsekkyyttä. Joka pyrkii tietoon voidakseen katsella korkeampia maailmoja, toimii itsekkäästi, mutta se, joka tahtoo välittömästi suunnata tietonsa käytännölliseen elämään, toimii yhdessä ihmiskunnan tulevan kehityksen kanssa. On suunnattoman tärkeää, että aina opimme yhä paremmin ottamaan teosofiset opit mukaan jokapäiväiseen elämään.
Näette siis, että henkisellä liikkeellä on selvä tarkoitus valmistaa tulevan ihmiskunnan muodostamista. Tätä tarkoitusta ei voida muulla tavoin saavuttaa kuin henkisen, salatieteellisen viisauden avulla. Tämä on teosofian suuri tehtävä, jota ei pidä nähdä himottavana päämääränä, vaan ylevänä velvollisuutena. Ja mitä selvemmin tämän käsitämme, sitä nopeammin lähestymme kuudennen aikakauden ihmiskuntaa. Kuten vanhan Atlantiksen aikana, nykyisen Irlannin läheisyydestä edistyneimmät ihmiset vaelsivat itään päin perustaakseen uusia kulttuureja, on meidän tehtävänämme nyt valmistella sitä suurta ajankohtaa kuudennella aikakaudella, jolloin ihmiskunta on ottava valtavan askeleen henkisyyttä kohti.
Meidän on pyrittävä jälleen vapautumaan aineen vallasta. Ja henkiset yhdistykset valmistukoot näyttämään johtavaa osaa ihmiskunnan kehityksessä — ei ylpeydestä tai sopeutumattomuudesta vaan velvollisuuden tunnosta. Tätä tarkoitusta varten meidän on yhdyttävä, ei paikallisessa mielessä, vaan hengessä ja totuudessa. Sen vuoksi rosenkreutzilainen veljeskunta noin 400 vuotta sitten, ihmiskunnan ollessa syvimmälle vajonneena aineeseen, julisti käytännöllistä teosofiaa, joka koskettelee kaikkia jokapäiväisen elämän kysymyksiä.
Täten seuraa alenevaa kehityskaarta nouseva kaari. Vanha ulkonainen tieto vaikuttaa hajottavasti; henkinen suunta etsii henkisen viisauden yhdistävää sidettä. Siitä johtuu vihkimyksen uusi koulu, joka on sovellettu ihmiskunnan uuteen aikakauteen siirtymisen vaiheeseen.
Täten ihmiskehityksen ja vihkimyksen periaatteet yhtyvät.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA XIV
Tahdomme lopuksi puhua vihkimyksen ja esoteerisen koulutuksen periaatteesta. Etupäässä tahdomme käsitellä niitä kahta koulutusmenetelmää, jotka ennen kaikkea ottavat huomioon sen, mitä tässä on kerrottu ihmiskunnan kehityksestä, sillä on pidettävä mielessä, että eräältä kannalta katsottuna totuus on löydettävissä syventymällä aikaisempiin kehitystiloihin.
On sanottu, että vanhan Atlantiksen asukkaat pystyivät koko ympäristössään huomaamaan viisautta. Ja mitä kauemmas siirrymme taaksepäin ikivanhoihin aikoihin, sitä suuremmassa määrin löydämme tajunnantiloja, joissa ihmiset saattoivat havaita lähellä olevat henkiolennot ja maailman täyttävät luovat voimat. Kaikki mikä meitä ympäröi, on syntynyt näiden luovien olentojen toimesta. Siksi merkitsee niiden näkeminen tietoon tulemista.
Saavutettuaan nykyisen tajunnantilansa, mikä oikeastaan tapahtui vasta meidän viidentenä jälkiatlantislaisena aikanamme, ihminen tunsi sielussaan jälleen kaipuuta uudelleen tunkeutua henkisiin maailmoihin. Olen teille kertonut, kuinka vanhassa Intiassa eli tuo syvä kaipaus tulla tuntemaan kaiken näkyväisen takana oleva henki ja kuinka heidän keskuudessaan syntyi se maailmankatsomus, että kaikki mikä meitä ympäröi, on vain unta, harhaa, ja että ainoa tehtävämme on jälleen saavuttaa vanha viisaus. Vanhojen rishien oppilaat pyrkivät joogan avulla näkemään sitä maailmaa, josta he itse olivat astuneet alas. Maajaasta, harhasta he pyrkivät ylös henkisiin maailmoihin.
Tämä vanha tie on toinen niistä teistä, joita ihminen voi kulkea. Uusin tie viisauteen on kuitenkin ns. rosenkreutzilainen tie. Tämä ei vie ihmistä menneisyyteen vaan tulevaisuuteen, tuleviin kehitysmuotoihin. Tiettyjen menetelmien mukaan ihmistä opetetaan, kuinka hänessä itsessään uinuva viisaus kehitetään.
Tämän tien osoitti rosenkreutzilaisen esoteerinen liikkeen perustaja, joka ulkonaisesti tunnetaan Christian Rosenkreutzin nimellä. Se tie ei ole mikään epäkristillinen tie, vaan ainoastaan nykyajan oloihin sovellettu kristillinen tie, joka on varsinaisen kristillisen ja vanhan joogatien välillä. Osaksi tämä tie on saanut alkunsa jo aikoja ennen varsinaisen kristikunnan alkua. Se sai tietyn muodon tuon suuren vihityn Dionysios Areopagitan kautta, joka ollessaan Paavalin esoteerisessa koulussa Ateenassa perusti järjestelmänsä. Tästä järjestelmästä myöhempi länsimainen esoteerinen viisaus ja koulutus on saanut alkunsa.
Nuo kaksi uutta tietä soveltuvat parhaiten länsimaille. Kaikki mitä kulttuuriimme ja elämäämme kuuluu, jalostetaan ja kohotetaan vihkimyksen asteeseen saakka kristillisessä ja rosenkreutzilaisessä koulutuksessa. Varsinainen kristillinen menetelmä on nykyajan ihmiselle vaikeanpuoleinen. Sen tähden on rosenkreutzilainen menetelmä järjestetty niitä ihmisiä varten, joiden täytyy elää nykyisissä oloissa. Sillä joka näissä nykyisissä oloissa tahtoo kulkea varsinaista kristillistä tietä, täytyy olla tilaisuus vetäytyä joksikin aikaa pois ulkonaisesta elämästä voidakseen sitten jälleen palata oikealla tavalla tähän elämään. — Rosenkreutzilaista tietä voi jokainen kulkea, missä asemassa ja elämänpiirissä hän sitten elääkin.
Puhukaamme ensin puhtaasta kristillisestä tiestä. Sen menetelmää on kuvailtu syvimmässä kristillisessä kirjassa, jota kristillisen teologian edustajat muuten vähimmin ymmärtävät, nimittäin Johanneksen evankeliumissa, jonka sisältö sitten uudelleen on esitetty Ilmestyskirjassa.
Johanneksen evankeliumi on ihmeellinen teos, sillä se on elettävä eikä vain luettava. Ja se on elettävissä, jos ymmärtää, mitä siinä on sanottu. Siinä on sisäisen elämän ohjeita, ja niitä on oikealla tavalla seurattava. Kristillinen tie vaatii oppilaaltaan, että hän pitää Johanneksen evankeliumia mietiskelykirjanaan.
Se peruslähtökohta, joka rosenkreutzilaisessa koulutuksessa sivuutetaan muuten joko enemmän tai vähemmän, on kysymys: Onko uskottava Kristuksen Jeesuksen persoonallisuuteen? Mielestäni täytyy ainakin nähdä itsessään mahdollisuus siihen uskoon, että tämä korkein yksilöllisyys, tämä tulihenkien johtaja Auringon aikakaudelta, oli ruumiillistunut Jeesus Nasaretilaisessa ja että hän ei ollut vain joku yksinkertainen mies Nasaretista, joku Sokrateen, Platonin tai Pythagoraan kaltainen, vaan täytyy ymmärtää hänen periaatteellinen erikoisuutensa kaikkiin muihin verrattuna. On pidettävä kiinni hänen ainutlaatuisesta luonnostaan jumalihmisenä, jos tahtoo käydä lävitse Kristillisen koulutuksen, — muutoin ei omaa sitä oikeaa perustunnetta, joka vaikuttaa herättävästi sieluun. Sen tähden täytyy todellakin voida uskoa Johanneksen evankeliumin alkusanoihin: "Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja se Sana oli Jumala"... aina noihin sanoihin saakka: "Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskuudessamme." Siis se sama henki, joka hallitsi tulihenkiä, ja joka oli tekemisessä Maan muodostumisen kanssa, — jota myös kutsumme maanhengeksi. Että siis hän on todella asunut keskuudessamme lihallisessa veriverhossa, todella elänyt fyysisessä ruumiissa. Tämä näkemys on omaksuttava; kenelle tämä on mahdotonta, hän pyrkiköön mieluummin toiseen koulutukseen. Sille, joka tämän perusedellytyksen omaksuen viikkoja ja kuukausia kestävissä mietiskelyissä sielussaan katselee Johanneksen evankeliumin sanoja ja lauseita hartaana ja totuutta etsien siten, että hän ei ainoastaan ymmärrä niitä, vaan elää niitä, sille ne tulevat herättäväksi voimaksi. Sillä ne eivät ole vain tavallisia sanoja, vaan herättäviä voimia, jotka sielussa synnyttävät vuorostaan toisia voimia. Jos oppilaalla on kylliksi kestävyyttä joka päivä uudestaan katsella näitä sanoja, silloin tietyt tunteet heräävät hänessä ja synnyttävät tälle koulutukselle ominaiset voimat. — Kristillinen tie on hyvin sisäinen, kun taas rosenkreutzilainen koulutus synnyttää tunteet ulkomaailman kosketuksen avulla.
Kristillinen tie on tunteiden herättämisen tie. Seitsemää astetta edustavat nämä tunteet. Sitten tulee muita persoonallisesti sovellettuja harjoituksia, jotka annetaan ainoastaan ihmiseltä ihmiselle. Välttämätöntä on kuitenkin elämässä kokea Johanneksen evankeliumin 13. luku, kokea sitä seuraavaan tapaan. Opettaja sanoo oppilaalle: sinun täytyy herättää itsessäsi tietynlaisia tunteita. Kuvittele, kuinka kukka kasvaa maasta; se on maan pintaa korkeammalla, mutta tarvitsee tätä kivennäistä maanpintaa. Korkeampi ei voisi olla olemassa ilman alempaa; ja jos kukka osaisi ajatella, se sanoisi maalle: "Tosin olen sinua korkeammalla, mutta ilman sinua en voisi olla olemassakaan." — ja kiitollisena sen täytyisi kumartua maahan. Samalla tavalla eläimen täytyisi kohdella kasvia, sillä ilman sitä se ei voisi olla olemassa. Ihmisen suhde eläimeen on sama. Ja kun ihminen on noussut korkeammalle, hänen täytyy sanoa itselleen: ilman alempaa en voisi olla tässä, missä nyt olen. Kiitollisena hänen pitää kumartaa alemmalle, sillä sen avulla hän kykenee pysymään siinä, missä on. Ei mikään olento maailmassa voisi säilyttää asemaansa ilman alempaa; hän on sille kiitollisuudenvelassa. Siten ei Kristuskaan, kaikkein korkein, voisi kestää ilman kahtatoista opetuslastaan. Ja suurenmoisella tavalla on hänen kiitollista tunnustustaan kuvattu Johanneksen evankeliumin 13. luvussa; hän, korkein kaikista, pesee opetuslastensa jalat.
Kun tämä ensimmäinen perustunnelma on elänyt kyllin kauan sielussa, kun oppilas syventyy siihen, silloin ilmenevät aikanaan tietyt tunnusmerkit: ulkonainen merkki ja sisäinen näky. Ulkonaisesti tuntee ihminen, kuin vesi huuhtelisi hänen jalkojaan, sisäisesti näkee hän näyssä, kuinka Kristus pesee opetuslastensa jalkoja. Tämä jalkojen pesu on ensimmäinen aste. Se ei ole ainoastaan historiallinen tapahtuma: jokainen voi sen kokea. Se on ulkonainen todistus siitä, että ihminen tunne-elämässään on saavuttanut tietyn asteen. Eikä hän voi tätä tunneastetta saavuttaa, elleivät nämä tunnusmerkit ilmaannu.
Toinen aste, ruoskiminen, saavutetaan syventymällä seuraavaan tunnelmaan. Kuinka sinun käy kun elämän tuskat ja ruoskaniskut joka taholta kohdistuvat sinuun? Pystyssä olet pysyvä, sillä karaistunut olet kaikkia elämän kärsimyksiä kestämään, sinun on kaikki kestettävä. Tämä on tuo toinen perustunnelma, joka on käytävä lävitse. Sen ulkonaisena merkkinä on, että ruumista alkaa joka paikasta syyhyttää ja nykiä. Sisäinen merkki on se, että näkee näyssä itseään ruoskittavan: ensin unessa, sitten näyssä.
Sitten tulee kolmas aste, kruunaus orjantappurakruunulla. Siinä täytyy oppilaan viikkojen ja kuukausien kuluessa ratkaista seuraava: Kuinka sinun käy, kun et ainoastaan käy lävitse elämän tuskia ja kärsimyksiä, vaan kun kaikkein pyhimpäsi, henkinen olemuksesi, tulee pilkan ja ivan kohteeksi? Eikä hän nytkään saa valittaa, vaan täytyy hänen olla varma siitä, että hän kaikesta huolimatta tulee seisomaan järkkymättömänä, että hän sisäisesti voimistuneena on kestävä. Mikä tahansa uhkaakin hävittää hänen sielunsa, hän pysyy järkkymättömänä.
Silloin hän näkee sisäisessä astraalisessa näyssä itsensä orjantappurakruunulla seppelöitynä ja tuntee fyysistä kipua päässään. Tämä on merkkinä siitä, että hän tunne-elämässään on kyllin edistynyt voidakseen näitä asioita kokea.
Neljäs aste on ristiinnaulitseminen. Siinäkin täytyy oppilaan kehittää itsessään tietty tunnelma. Nykyinen ihminen pitää fyysistä ruumistaan samana kuin minäänsä. Sen, joka tahtoo käydä lävitse kristillisen vihkimyksen, on totuttava suhtautumaan ruumiiseensa läpi elämän kuin vieraaseen esineeseen; vieras on hänen ruumiinsa hänelle oleva, vieraana hän sitä kohtelee.
Kun oppilas on kyllin edistynyt tässä tunnelmassa, ilmestyvät ns. verinäytteet. Iho alkaa punoittaa tietyissä paikoissa; oppilas voi saada Kristuksen haavojen merkit käsiinsä ja jalkoihinsa ja rintansa oikealle puolelle. Kun ihminen tunteensa lämmöllä kykenee itsessään kehittämään nämä verinäytteet ulkonaisena merkkinä, silloin ristinmerkki, jota on myös sanottu ristin kantamiseksi, sumenee. — Sisäinen astraalinen tunnusmerkki ilmenee siinä, että hän näkee itsensä ristiinnaulittuna.
Viides aste on mystinen kuolema. Ihminen kohoaa yhä enemmän tunnelmaan: minä kuulun koko maailmalle; olen yhtä vähän itsenäinen olento kuin sormeni on itsenäinen. Hän tuntee itsensä koko maailman elimelliseksi osaksi. Silloin hänestä alkaa tuntua, että kaikki hänen ympärillään synkistyy, musta pimeys peittää hänet; paksu verho ympäröi häntä. Sen kestäessä pyrkijä oppii tuntemaan kaikki kärsimykset ja tuskat, kaiken pahan ja kurjuuden, mikä luotua olentoa saattaa vaivata. Tämä alas helvettiin astuminen on jokaisen koettava. Sitten on kuin verho repeäisi, kuin esirippu menisi kahtia — ja ihminen näkee henkisiin maailmoihin.
Kuudes aste on hautaaminen ja ylösnousemus. Tällöin sanoo ihminen itselleen: Olen jo tottunut pitämään ruumistani vieraana; nyt kaikki ympärilläni, koko maailma on yhtä läheinen kuin oma ruumiini, joka onkin sen aineksista koostunut; jokainen kivi, jokainen kukka on minulle yhtä läheinen kuin oma ruumiini. Silloin on ihminen haudattu Maaplaneettaan. Läheisesti liittyy tämä aste uuteen elämään, samaistumiseen planeetan syvimmän sielun, Kristuksen, kanssa, joka sanoi: "Joka syö leipääni, astuu ruumiilleni".
Seitsemäs aste on sitten taivaaseen astuminen, mitä on hyvin vaikea kuvailla. Sen pystyy käsittämään vain se sielu, jonka ei enää tarvitse käyttää aivojaan ajattelemisen välikappaleena ja joka voi itse tuntea tämän tunteen, itse kokea tämän tunteen.
Puhtaasti kristillisen vihkimyksen olemus on nöyrien, hartaiden olotilojen kautta kulkemista. Vakavasti antautuva kokee niitä ja nousee ylös henkisiin maailmoihin. Kuka tahansa ei siihen nykyään pysty. Sen tähden on olemassa eräs toinen menetelmä, joka käyttää toisenlaisia keinoja.
Rosenkreutzilainen menetelmä on seuraavanlainen. Siinäkin voidaan puhua seitsemästä asteesta. Monesta vaiheesta on jo ennen kirjoitettu; monesta kohdasta saadaan vasta oppilaana ollessa tietoa henkilökohtaisessa opastuksessa. Kuitenkin on hyvä saada käsitys siitä, mitä tuo koulutus ihmiselle tarjoaa. Siinäkin on siis seitsemän astetta, jotka eivät kuitenkaan välttämättä kulje peräkkäin. Järjestys riippuu oppilaan yksilöllisyydestä kehityksestä. Opettaja antaa oppilaalle, mitä hän katsoo tälle sopivaksi, ja paljon muutakin tulee vielä lisää, mitä ei voi ulkokohtaisesta esittää.
Nuo seitsemän astetta ovat:
1) tutkiminen;
2) kuvatieto;
3) innoitustieto eli salaisen kirjoituksen lukeminen;
4) viisauden kiven valmistaminen;
5) maailmankaikkeuden ja ihmisen suhde toisiinsa;
6) sulautuminen maailmankaikkeuteen sekä
7) jumal’autuus.
Tutkiminen rosenkreutzilaisessa merkityksessä on kyky syventyä ajatussisältöön, joka ei ole fyysisistä oloista peräisin vaan korkeammista maailmoista kotoisin, siis puhtaaseen ajatuselämään. Tämän mahdollisuuden aikamme filosofit yleensä kieltävät väittäen, että jokaiseen ajatukseen sisältyy aistihavainto. Tuo väitehän ei pidä paikkaansa, sillä eihän kukaan voi nähdä esimerkiksi todellista ympyrää, se on vain henkisesti havaittavissa; taululla esitettynä se on vain joukko pieniä liidunsiruja. Todellinen ympyrän mielikuva käsitetään vasta kun jätetään ottamatta huomioon kaikki esimerkit, siis fyysinen todellisuus. Matemaattinen ajattelu on näin ollen jo sinänsä yliaistillista, toisilla aloilla on opittava ajattelemaan yliaistisesti, ja tätä ajattelutapaa ovat vihityt aina käyttäneet ihmisen olemusta tutkiessaan. Rosenkreutzilainen teosofia sisältää tällaista yliaistista tiedostamista, ja sen tutkimus sellaisena kuin olemme sitä juuri käsitelleet, on ensi askel itse rosenkreutzilaisessa koulutuksessa. En esitä teosofiaa mistään ulkonaisesta syystä, vaan siksi, että se on rosenkreutzilaisen koulutuksen ensimmäinen askel. Ihmiset ajattelevat usein, että on turhaa puhua niin paljon ihmisen kokoonpanosta, "prinsiipeistä" ja ihmiskunnan kehityksestä. He tahtoisivat mieluummin, että herätettäisiin kauniita tunteita. He eivät tahdo vakavasti tutkia teosofiaa. Mutta kuinka paljon kauniita tunteita ihmissielu omaksuneekin, niin on mahdotonta yksinomaan niiden avulla astua korkeampiin maailmoihin. Rosenkreutzilainen teosofia ei pyri välittömästi herättämään tunteita, vaan se antaa henkisten maailmoiden valtavien tosiasioiden itse herättää niitä. Vain se, mitä ihminen itsestään tuntee, voi tehdä hänet onnelliseksi. Rosenkreutzilainen antaa itse kosmisten tosiasioiden puhua. Se on kaikkein persoonattomin tapa opettaa teosofiaa. Onhan aivan yhdentekevää, kuka puhuu, sillä persoonallisuus ei saa vaikuttaa teihin, vaan puhujan puheen aatteellinen sisältö. Sen tähden on rosenkreutzilaisesta koulutuksessa poissa tuo välitön opettajan kunnioitus. Hän ei itse vaadi eikä tarvitse sitä. Hän tahtoo puhua oppilaalle siitä, mitä on olemassa hänestä riippumatta. Sen, joka tahtoo nousta korkeampiin maailmoihin, täytyy tottua siihen ajattelutapaan, jossa ajatus syntyy toisesta ja muodostaa elimellisen kokonaisuuden. Sellaista ajatustapaa olen kehittänyt "Vapauden filosofia" ja "Totuus ja tiede" -nimisissä kirjoissani. Nämä kirjat eivät riipu tekijän persoonallisuudesta, hän on antanut itsensä kehittyä omien lakiensa mukaan.
Itse teosofian tutkiminen on siis rosenkreutzilaisen koulutuksen ensimmäisen asteen suorittamisen ensimmäinen edellytys, kun taas sen, joka pyrkii korkeammalle, on syvennyttävä ajattelutapaan, jossa ajatus itsestään syntyy toisesta.
Toinen aste on kuvatiede, joka liittyy siihen, mitä ihminen on saavuttanut tutkimalla ja ajattelemalla. Viimemainittu on se perusta, joka on kehitettävä oman kuvatiedon kautta. Kun syvennytte siihen, mitä edellisissä luennoissa olen esittänyt, tulette huomaamaan, kuinka esimerkiksi kaiku on Saturnus-elämän jälkikaikuja. On mahdollista katsella kaikkea meitä ympäröivää sisäisen henkisyyden ilmennyksenä. Kun ihminen kävelee Maan pinnalla, näyttää Maa hänestä esimerkiksi kallio- ja kiviryhmältä. Mutta ihmisen on opittava näkemään koko ympäristönsä Maanhengen todellisena ilmauksena; kuten ruumis on sielun läpäisemä, niin on myös Maaplaneetta siinä asuvan hengen ilmausta.
Kun ihmiset tällä tavoin katselevat Maata, heille voi alkaa selvitä, mitä Goethe tarkoitti sanoessaan: "Alles Dasein ist nur ein Gleichnis" — koko olevainen on vain vertauskuva. Kun kyyneleet valuvat ihmisten silmistä, ette suinkaan ryhdy tutkimaan fysiikan lakien mukaan esimerkiksi kyynelvirran nopeutta, vaan käsitätte sen olevan merkkinä sielun sisäisestä surumielisyydestä, aivan niin kuin nauravaa suuta pidätte merkkinä sielun sisäisestä hilpeydestä. Rosenkreutzilaisen oppilaan täytyy kohota näkemään jokaisessa kedon kukassa elävä olento; itse fyysinen kukka on vain sisäisen Maanhengen ulkonainen ilmaus. — Moni kukka on hänestä kyynelpisara; jotkut ilmaisevat hänen mielestään Maanhengen iloisuutta; jokainen kivi, jokainen kasvi ja kukka puhuu hänelle sisäisen Maanhengen kieltä. — Tällä tavoin on Graal-oppilaan, rosenkreutzilaisen täytynyt tuntea. Hänelle saatettiin sanoa: katsele, kuinka kukka imee itseensä auringonsäteen, joka herättää siinä uinuvat puhtaat, luovat voimat; sen tähden auringonsädettä sanotaan pyhäksi rakkaudenpeitseksi. Sitten häntä kehotettiin tarkastelemaan ihmistä, joka on kukkaa korkeampi; kuinka hänessä on samoja toimintoja, mutta hänessä on saastaisen halun ja himon kyllästämää se, mikä kukassa on täysin puhdasta ja siveellistä. — Ihmiskunnan kehityksen tulevaisuus on siinä, että ihminen tulee jälleen puhtaaksi ja siveelliseksi. Se tulee tapahtumaan toisen elimen yhteydessä, joka tulee toimimaan luovana tekijänä rakentaen uuden, puhtaan ja siveellisen ihmisen, jossa ei ole viettiä, ei himoa. Uusi ihminen on syntyvä kukan tapaisena, joka puhtaana kääntyy pyhää rakkauden peistä kohti; ihmisen kuvaelin tulee olemaan viisauden henkistä säteilyä, jota kohti hän tulee kääntymään, ja tämä tulee hedelmöittämään hänet samankaltaisensa olennon synnyttämiseksi. Tämä elin on siis kurkunpää. — Graal-oppilas voisi tähän vielä lisätä: alemmalla kehitysasteella oleva kasviolento omaa kukan puhtaan kuvun eli kalkin; ihminen on sen kadottanut vaipuessaan epäpuhtaaseen himoitsemiseen. Henkistyneen auringonsäteen kautta hän saavuttaa sen jälleen; siveellisyydessä tulee hän kehittämään sitä, mikä sitten on luova tulevaisuuden pyhää Graalia.
Tällä tavoin oppilas suuntaa katseensa ylöspäin suureen ihanteeseen. Sitä, mikä tapahtuu koko ihmiskunnan hitaan kehityksen kuluessa, vihitty kokee jo etukäteen. Hän näyttää meille ihmiskehityksen kuvissa, ja nämä kuvat vaikuttavat aivan toisin kuin ne abstraktit käsitteet, jotka nykyinen materialistinen aikakausi on luonut. Jos ajattelette tätä kehitystä sellaisissa valtavissa kuvissa kuin on Graal, silloin on vaikutus toinen kuin tavallisen tiedon, joka ei pysty vaikuttamaan syvemmälle olemukseemme. Kuvatieto vaikuttaa eetteriruumiiseen ja sen välityksellä vereen ja koko olemukseen muuntavasti. Yhä suuremmassa määrin ihminen siten saattaa muovata ruumistaan. Kaikki kuvatieto, joka syntyy totuudesta, on samalla terveellistä, parantavaa ja tekee ihmisen verenkiertoa terveeksi. Kuvatieto on ihmisen paras kasvattaja, jos hän kyllin tarmokkaasti ja innokkaasti siihen antautuu.
Kolmas aste on salaisen kirjoituksen lukeminen, mikä ei ole ainoastaan yksityisten kuvien näkemistä, vaan antautumista näiden kuvien yhteisen vaikutuksen alaiseksi. Aluksi oppilas kuvatajunnallaan järjestää maailmankaikkeuden läpäisevät voimaviivat tietyiksi kuvioiksi ja värimuodostelmiksi ja oppii tuntemaan näiden kuvioiden sisäisen yhtenäisyyden. Tämä vaikuttaa eräänlaisena henkisenä sävelenä, taivaanpiirin yhteissointuna, sillä nuo kuviot ovat maailmanrakenteen kaltaisia. — Kirjaimemme ovat tämän vanhan salakirjoituksen viimeinen jäänne.
Neljännen asteen, viisaiden kiven valmistuksen saavuttaa ihminen hengitysharjoituksin. Luonnonmukaisesti hengittäessään ihminen tarvitsee kasvimaailmaa; ilman sitä hän ei voisi elää, silla kasvit antavat happea ja kuluttavat hiilidioksidia, jota ihminen itse erittää. Kasvi rakentaa siitä ruumiinsa ja erittää puolestaan happea, niin että ihmisen hapen tarve tulee täten tyydytetyksi. Ilman kasvikuntaa ihminen ei tulisi toimeen.
Rosenkreutzilainen koulutus opettaa ihmistä hengittämään siten, että hänessä syntyy elin, joka itse alkaa toimittaa tätä hiilen muuntamista hapeksi, mitä kasvikunta yleensä suorittaa.
Tämä kehitys tapahtuu vähitellen. Ihminen tulee kasvin luonteiseksi, kuten hän nyt on kivennäisen luonteinen. Hän pitää itse hiilen rakentaen siitä ruumistaan. Siten tämä ruumis muodostuu yhä kasvimaisemmaksi ja voi vastaanottaa nuo pyhät rakkauspeitset. Koko ihmiskunta tulee silloin samaan sen tietoisuuden, joka nykyään kuuluu vain vihityille näiden noustessa korkeampiin maailmoihin. Tämä on ihmisruumiin aineksen muuntuminen siksi ainekseksi, jonka perusta hiili itse on. Tämä on se alkemia, joka on johtava siihen, että ihminen tulee rakentamaan ruumistaan samaan tapaan kuin nykyinen kasvi. Tätä sanotaan viisauden kiven valmistamiseksi, ja sen ulkonaisena vertauskuvana on hiili. Mutta vasta silloin siitä tulee viisaiden kivi, kun ihminen hengityksensä avulla on oppinut sitä itse luomaan. Tämä oppi annetaan vain henkilökohtaisesti. Se on syvän salaisuuden verhoama, ja vasta kun oppilas on kokonaan puhdistunut, hän voi saada tämän tiedon. Jos nykyisin julkisesti levitettäisiin tätä tietoa, ihmiset itsekkyydessään tämän korkeimman salaisuuden avulla ryhtyisivät tyydyttämään vain alhaisimpia halujaan.
Viides aste on ihmisen, mikrokosmoksen suhtautuminen maailmankaikkeuteen, makrokosmokseen. Kun seuraamme ihmisen kehitystä, huomaamme, että se mitä ihmisessä on nyt, on vähitellen tullut häneen päin. Esimerkiksi rauhaset kasvoivat auringossa ulkona luonnossa kuten nykyään sienet. Kaikki mikä nyt sijaitsee ihmisen fyysisessä ruumiissa, eetteriruumiissa ja astraaliruumiissa, oli ennen hänen ulkopuolellaan maailmassa. Hänen sielunsakin oli aluksi jumaluudessa. Sen tähden on rakenteemme joka puolella vastaavuutensa ulkomaailmassa. Näitä vastaavuuksia meidän täytyy oppia etsimään itsestämme.
Jos mietiskelyssä syvennytte tuohon silmien välissä olevaan pisteeseen otsassa, josta jo ennen oli puhe, niin opitte tuntemaan sen paikan ulkomaailmassa, joka vastaa tuota pistettä. Samalla voitte oppia tunteman enemmän kurkunpäätä ja niitä kosmisia voimia, jotka ovat sen rakentaneet. Täten makrokosmos avautuu ihmiselle hänen syventyessään mikrokosmokseen. Se ei ole mitään itseensä vaipumista. Älkää sanoko itsellenne: sisässäni asuu Jumala; Häntä. tahdon etsiä. Löytäisitte silloin vain pienen ihmisen, joka paisuttaa itsensä Jumalaksi. Sellainen teosofia, joka puhuu yksinomaan itseensä vaipumisesta, ei johda koskaan todelliseen tietoon. Tämän saavuttamiseksi tarvitaan paljon enemmän todellista työtä. Maailma on täynnä ihanuuksia ja suurenmoisuuksia; syventykäämme niihin, oppikaamme tuntemaan Jumala kaikessa. Silloin löydämme hänet myös itsestämme, ja vasta silloin opimme tunteman Jumalaa kaikkialla. — Maailma on kuin suuri kirja. Sen kirjaimia ovat luodut kappaleet. Niitä täytyy meidän oppia lukemaan alusta loppuun. Tämä ei ole pelkkää ymmärtämistä; se ilmenee myös tunteissa; se sulattaa ihmisen yhteen koko maailman kanssa, ja hän tuntee kaikki luodut kappaleet Maan, jumalaisen hengen ilmauksiksi.
Kun ihminen on päässyt näin pitkälle, silloin hän aivan luonnostaan toimii sopusoinnussa koko maailmankaikkeuden kanssa; tämä on jumal’autuus. Nämä ovat vain viittauksia, joiden avulla voi saada käsityksen siitä, kuinka ihminen tätä tietä kulkien voi itse päästä korkeampien salaisuuksien perille. Teosofiaa tarvitaan ihmiskunnan edelleen kehittämiseksi, mutta ihmisten on itse ryhdyttävä toimeen muutosten aikaansaamiseksi. Joka tässä elämässä omaksuu totuuden, hän voi myöhemmissä ruumiillistumissaan itse muodostaa niiden syvempien totuuksien ulkonaisen puolen.
Näin luontosarjamme muodostaa kokonaisuuden. Se on välikappaleena tulevaisuuden kulttuurin aikaansaamiseksi. Se, joka ei tahdo omaksua näitä totuuksia, elää vain uuden kustannuksella; ne, jotka sen sijaan ne omaksuvat, elävät kanssaihmisiään varten huolimatta siitä, että heidän vaikutuksensa alkuaikoina voi olla itsekästäkin. Mutta jos vain tie on oikea, silloin se itsestään hävittää itsekkäät tarkoitusperät ja on paras epäitsekkyyden kasvattaja. Ihmiskunta tarvitsee nyt salatiedettä, ja se on sille tuotava. Vain todellinen vakava pyrkimys totuuteen voi johtaa veljeyteen. Se on ihmiskunnan suurin yhdistävä taika, ja tätä käyttäessämme jalostumme ja pyhitymme.
Täten teosofia ei ole ainoastaan ylevä ihanne, vaan myös se voima, joka johtaa meidät tietoon. Teosofia tulee yhä enemmän leviämään ja herättämään kiinnostusta. Se tulee yhä enemmän sulautumaan kaikkeen uskonnolliseen ja käytännölliseen elämään. Se on siis erittäin tärkeä tekijä ihmiskunnan kehityksessä.
(Loppu.)
Etusivu Rudolf Steiner