Rudolf Steiner

TEOSOFIA

JOHDATUS YLIAISTILLISEN MAAILMAN

JA IHMISEN TIEDOSTAMISEEN

Suomennos neljännestä saksalaisesta painoksesta, 1914

Kieliasua uudistettu

[Tästä teoksesta on tulossa e-kirja v. 2017 aikana.]

Alkulause kolmanteen painokseen

Se, mitä on sanottu tämän kirjan toisen painoksen johdosta, voidaan sanoa kolmanteenkin painokseen nähden. 'Lisäyksiä' ja 'täydennyksiä', jotka esityksen tarkemmaksi määrittelemiseksi näyttävät minusta tärkeiltä, on myös tällä kertaa liitetty muutamiin yksittäisiin kohtiin. Varsinaiset muutokset ensimmäisen ja toisen painoksen sisältöön eivät mielestäni ole missään kohden tarpeellisia. Sekään, mitä kirjan tarkoituksesta lausuttiin sen ensikertaa ilmestyessä ja mitä toisen painoksen alkulauseeseen lisättiin, ei kaipaa nykyään muutosta. Sen vuoksi tässä toistetaankin ensimmäisen painoksen alkulause ja myös toisen painoksen alkulauseeseen tehty seuraava lisäys.

Tämän kirjan tarkoituksena on antaa kuvaus muutamista yliaistillisen maailman osista. Se, joka tahtoo myöntää ainoastaan aistillisen olemassaolon, pitää tätä kuvausta tyhjänä mielikuvituksen tuotteena. Mutta se, joka tahtoo etsiä aistinmaailmasta korkeampiin johtavia teitä, oppii jo piankin ymmärtämään, että katsaus toiseen maailmaan antaa ihmisen elämälle vain arvoa ja merkitystä. Sellainen katsaus ei vieraannuta ihmistä 'todellisesta' elämästä — kuten useat pelkäävät — vaan sen avulla hän vasta oppii pysymään tässä elämässä varmana ja lujana. Hän oppii tuntemaan elämän syyt sen sijaan, että ilman sellaista katsausta hän hapuilee sokean tavoin seurausten sarjassa. Aistillinen 'todellisuus' saavuttaa tarkoituksensa vasta yliaistillisen tiedon avulla. Sen vuoksi tämä tieto tekeekin ihmisen kelvollisemmaksi täyttämään elämän tehtäviä, eikä päinvastoin. Todellinen 'käytännön mies' voi olla vain se, joka ymmärtää elämää.

Tämän kirjan tekijä ei esitä mitään sellaista, jota hän ei voi todistaa kokemuksensa perusteella, nimittäin sen laatuisen kokemuksen kuin tällä alalla voidaan tehdä. Ainoastaan tässä mielessä itse elettyjä kokemuksia esitetään.

Tätä kirjaa ei voida lukea samalla tavalla, kuin nykyaikana on kirjoja tapana lukea. Lukijan täytyy määrätyssä suhteessa syventyä jokaiseen sivuun, vieläpä moneen lauseeseenkin. Tätä on tietoisesti tarkoitettu, sillä ainoastaan siten kirja voi tulla lukijalle tarkoitustaan vastaavaksi. Hän, joka vain lukaisee sen läpi, ei ole lukenut sitä ensinkään. Sen sisältämät totuudet täytyy elää. — Vain siten käsitettynä on teosofialla jotakin arvoa.

Tätä kirjaa ei voida arvostella nykyajan tieteen kannalta, ellei tämä arvostelu perustu itse kirjasta saatuun näkökantaan. Jos arvostelija asettuu viimemainitulle näkökannalle, hän epäilemättä huomaa, etteivät nämä esitykset millään tavalla vastusta todellista tiedettä. Tekijä tietää, ettei hän ole sanallakaan tahtonut joutua tieteellisen tunnollisuutensa kanssa ristiriitaan.

Se, joka haluaa etsiä tässä esitettyjä totuuksia vielä toista tietä, löytää sellaisen kirjassani Philosophie der Freiheit (Berlin 1892, Vapauden filosofia suom. 1969). Nämä molemmat kirjat pyrkivät eri teitä samaan päämäärään. Toinen ei ole ensinkään välttämätön toisen ymmärtämiseksi, vaikka monelle tietysti olisi toinenkin kirja hyödyksi.

Se, joka tästä kirjasta etsii kaikkein 'viimeisimpiä' totuuksia, jättää ehkä tyytymättömänä kirjan käsistään. Tarkoitus onkin esittää ensin perustotuuksia teosofian yleisaloilta.

Ihmisen luonteelle on ominaista, että hän kysyy maailman synnystä ja sen lopusta, olemassaolon tarkoituksesta ja jumalan olemuksesta. Mutta se, jonka tarkoituksena ei ole tarjota ymmärrykselle pelkkiä sanoja ja käsitteitä, vaan antaa todellisia tietoja itse elämää varten, tietää ettei hän saa kertoa viisauden korkeimmille asteille kuuluvista asioista sellaisessa teoksessa, jossa käsitellään vasta viisauden alkua. Tämän alun tultua ymmärretyksi selviää vasta, miten on tehtävä kysymyksiä, jotka koskevat korkeampia asioita. Näitä korkeampia asioita käsitellään eräässä toisessa tähän liittyvässä kirjassa, nimittäin tämän kirjoittajan laatimassa Geheimwissenschaft-nimisessä teoksessa (Antroposofinen hengentiede, suom. 1964).

Toisen painoksen alkulauseessa on seuraava lisäys: Sen, joka nykyaikana julkaisee esityksen yliaistillisista tosiasioista, pitäisi olla selvillä kahdesta seikasta. Ensiksi siitä, että aikamme tarvitsee yliaistillisten tietojen viljelemistä; ja toiseksi siitä, että henkisen elämän alalla ilmenee nykyään joukoittain sellaisia kuvauksia ja tunnevirtauksia, joiden esiintyminen näyttää monesta kerrassaan haaveilulta ja mielikuvituksen tuotteelta. Nykyaika tarvitsee yliaistillisia tietoja, sillä kaikki se, mitä ihminen kokee tavalliseen tapaansa maailmasta ja elämästä, herättää hänessä lukemattomia kysymyksiä, joihin voidaan vastata ainoastaan yliaistillisten totuuksien avulla. Ei pitäisi pettää itseään niihin tietoihin nähden, joita nykyajan henkisissä virtauksissa annetaan olemassaolon perusteista, sillä ne eivät ole syvällisemmin tuntevalle sielulle vastauksia, vaan päinvastoin kysymyksiä maailman ja elämän suurista arvoituksista. Moni voi olla pitempäänkin siinä luulossa, että hän 'tarkasti tieteellisten tulosten' ja monien nykyaikaisten ajattelijoiden päätelmien perusteella on ratkaissut olemassaolon arvoitukset; mutta jos sielu tunkeutuu niihin syvyyksiin, joihin sen täytyy tunkeutua, että se todella ymmärtäisi itsensä, hänelle ilmenee se, mikä hänestä näytti alussa ratkaisevalta, vasta todellisen kysymyksen synnyttäjänä. Vastaus näihin kysymyksiin ei ole tarkoitettu tyydyttämään ainoastaan inhimillistä uteliaisuutta, vaan tästä vastauksesta riippuu sielunelämän sisäinen rauha ja lujuus. Sellaisen vastauksen saavuttaminen ei ainoastaan sammuta tiedonjanoa vaan tekee ihmisen työkykyiseksi ja elämän tehtäviin kykeneväksi, sitä vastoin vastauksen puutteessa hän lamaantuu sielullisesti ja lopulta ruumiillisestikin. Yliaistillinen tieto ei olekaan olemassa ainoastaan tietopuolisten tarpeiden tyydyttämiseksi, vaan se palvelee elämän käytäntöä. Teosofia on juuri nykyisen hengenelämän laatuun nähden välttämätön tiedonala nykyiselle aikakaudellemme.

Toisaalta ilmenee se tosiasia, että monet mitä jyrkimmin kieltäytyvät siitä, mitä he välttämättömimmin tarvitsevat. Se monien mielipiteiden pakottava voima, joka on rakennettu 'varmojen tieteellisten kokemusten pohjalle', on monille niin suuri, että he eivät voi pitää tällaisessa kirjassa tehtyjä esityksiä muuna kuin pohjattomana mielettömyytenä. Yliaistillisten tietojen esittäjä voi suhtautua sellaisiin mielipiteisiin vailla minkäänlaista pettymystä. On epäilemättä helppo vaatia yliaistillisten asiain esittäjältä 'kumoamattomia' todistuksia siitä, mitä hän esittää. Tällöin ei kuitenkaan ajatella sitä, että juuri siten joudutaan harhaan. Vaaditaan näet — ihmisen itse sitä tiedostamatta — sellaisia todistuksia, jotka eivät perustu itse asiaan, vaan sellaisia, joita itse tahdotaan tai kyetään hyväksymään oikeiksi.

Tämän teoksen tekijä tietää, ettei tässä kirjassa ole mitään sellaista, mitä ei jokainen nykyajan luonnontieteen kannalla oleva voisi myöntää oikeaksi. Hän tietää, että luonnontieteen kaikkia vaatimuksia voidaan pitää oikeutettuina, ja juuri siksi voidaan myös huomata, että tässä annettu yliaistillisen maailman esittämistapa on itsessään perusteltu. Tässä esityksessä pitäisi juuri oikean luonnontieteellisen ajatustavan olla kuin kotonaan. Joka näin ajattelee, tuntee monen väittelyn johdosta samaa, mitä Goethe syvällisen tosissa sanoissaan on lausunut: "Väärä oppi ei salli itseään kumottavan, sillä se lepää sillä vakaumuksella, että väärä on tosi." Keskustelut ovat hedelmättömiä sille, joka hyväksyy vain sellaisia todistustapoja, jotka soveltuvat hänen ajattelutapaansa. Se, joka on tutustunut 'todistamisen' olemukseen, on selvillä siitä, että ihmissielu löytää totuuden toisella tavalla kuin väittelemällä. Siinä mielessä annetaan julkisuuteen myös tämän kirjan toinen painos.

On kulunut, ikävä kyllä, liiankin pitkä aika tämän kolmannen painoksen ilmestymiseen siitä, kun toinen painos myytiin loppuun. Pakottavat työt samalla alalla, jolle tämäkin kirja on omistettu, ovat viivyttäneet tekijää tämän kirjan tarkastustyössä, jonka hän kuitenkin on tahtonut suorittaa.

Sisällys

Alkulause

Johdanto

I Ihmisen olemus

1. Ihmisen ruumiillinen

2. Ihmisen sielullinen olemus

3. Ihmisen henkinen olemus

4. Ruumis, sielu ja henki

II Hengen jälleenruumiillistuminen ja kohtalo (Reinkarnaatio ja karma)

III Kolme maailmaa

1. Sielullinen maailma

2. Sielu sielullisessa maailmassa kuoleman jälkeen

3. Henkinen maailma

4. Henki henkisessä maailmassa kuoleman jälkeen

5. Fyysinen maailma ja sen yhteys sielulliseen ja henkiseen maailmaan

6. Ajatusmuodot ja ihmisen 'aura'

IV Tiedon tie

VI Muutamia huomautuksia ja lisäyksiä

Johdanto

Kun Johann Gottlieb Fichte esitti syksyllä 1813 'oppinsa' kokonaan totuuden palvelukseen omistetun elämän kypsänä hedelmänä, hän lausui heti alussa seuraavaa: "Tämä oppi edellyttää aivan uuden sisäisen aistinelimen, jonka avulla ilmenee uusi maailma, mikä tavalliselle ihmiselle ei ole ensinkään olemassa." Sitten hän esimerkillä osoitti, kuinka käsittämätön tämä hänen oppinsa täytyi olla sille, joka vain tavallisiin aistimiin perustuvan käsityskannan nojalla tahtoi sitä arvostella: "Ajatelkaamme maailmaa, jossa on vain sokeana syntyneitä ja jotka siis tuntevat asioita ja olosuhteita ainoastaan siinä määrin kuin ne tuntoaistille ovat olemassa. Menkääpä heidän luokseen ja puhukaa heille väreistä ja muista olosuhteista, jotka ovat ainoastaan valon ja näön avulla olemassa. Tietenkin puhutte heidän mielestään asioista, joita ei ole olemassa, ja parempi onkin, jos he sanovat sen teille, sillä siten huomaatte pian erehdyksenne, ja kuin ette voi avata heidän silmiään, lopetatte turhan puhumisen." Se, joka puhuu ihmiselle sellaisista asioista kuin Fichte tässä tapauksessa, on liiankin usein samanlaisessa asemassa kuin näkevä, joka puhuu sokeana syntyneille. Mutta nämä asiat ovatkin juuri sellaisia, jotka koskevat ihmisen todellista olemusta ja hänen korkeinta päämääräänsä. Täytyisi siis todellakin olla toivoton ihmiskuntaan nähden, jos pitäisi luulla, että on 'lopetettava turha puhuminen'. Päinvastoin: ei pidä hetkeäkään epäillä, etteikö jokainen, jolla on hyvää tahtoa, voisi 'avata silmänsä'. Tätä edellyttäen ovat puhuneet ja kirjoittaneet kaikki ne, jotka ovat tunteneet, että heissä itsessään on 'sisäinen' aistinelin niin kehittynyt, että he ovat voineet käsittää ihmisen todellisen, ulkonaiselle aistimille salatun olemuksen. Sen vuoksi jo muinaisimmista ajoista asti on puhuttu yhä uudelleen tästä 'salatusta viisaudesta'. Niille, jotka ovat siitä jotakin omaksuneet, se on yhtä todellista kuin värikäsitteet ovat hyvin kehittyneille silmille. He eivät kaipaa 'salattuun viisauteen' nähden todisteita, ja he myös tietävät, etteivät todisteita tarvitse nekään, joille tavallaan 'korkeampi aisti' on avautunut. Siitä Sellaisille voi puhua niin kuin Amerikassa käynyt voi puhua niille, jotka eivät ole siellä käyneet, mutta jotka kuitenkin voivat saada kuvan siitä, sillä he luottavat siihen, että he näkisivät kaiken sen, mitä matkustajakin on nähnyt, jos heille tarjoutuisi siihen vain tilaisuus.

Mutta ei ainoastaan sellaisille tule korkeamman totuudentutkijan puhua. Hänen täytyy kohdistaa sanansa kaikille, sillä hänellä on sanottavana asioita, jotka koskevat kaikkia ihmisiä; hän näet tietää, ettei kukaan voi olla sanan todellisessa merkityksessä 'ihminen' tuntematta näitä asioita. Hän puhuu kaikille ihmisille, sillä hän tietää, että on olemassa eri ymmärtämyksen asteita siihen nähden, mitä hänellä on sanottavana. Hän tietää, että nekin, jotka ovat vielä kaukana siitä hetkestä, jolloin heille avautuu korkeampi aisti, voivat ainakin jossakin määrin ymmärtää häntä, sillä totuudentunto ja ymmärtämys elävät jokaisessa ihmisessä, ja hän ensin vetoaa tähän ymmärtämykseen, joka voi leimahtaa jokaisessa terveessä sielussa. Hän tietää myös, että tässä totuudentunnossa on voima, jonka vähitellen täytyy saattaa ihminen tiedon korkeammille asteille. Tämä tunto, joka ehkä alussa ei tajua ensinkään, mitä sille puhutaan, on itse se loihtija, joka avaa 'hengen silmän', joka on vielä hämärän peitossa. Sielu ei näe, mutta tämän tunnon kautta siihen tarttuu totuuden voima; silloin totuus lähenee vähitellen sielua ja avaa sille 'korkeamman aistin'. Se voi tapahtua toiselle lyhemmän, toiselle pitemmän ajan kuluttua. Se, jolla on kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, saavuttaa tämän päämäärän. Vaikka jokaista fyysisesti sokeana syntynyttä ei voidakaan saada näkeväksi, voidaan kuitenkin avata jokainen henkinen silmä; on vain ajan kysymys, milloin se tapahtuu.

Opinnot ja tieteellinen sivistys eivät ole 'korkeamman aistin' avautumisen ehtona. Se voi avautua yksinkertaiselle ihmiselle yhtä hyvin kuin tieteellisesti oppineellekin. Se, mitä nykyään pidetään 'oikeana tieteenä', voi olla tässä suhteessa mieluimmin vastuksena kuin etuna. Tiedehän pitää liiankin usein 'todellisuutena' ainoastaan sitä, mikä on tavallisilla aistimilla havaittavissa. Niin suuri ansio kuin tieteellä onkin tämän ulkonaisen todellisuuden tiedossa, kuitenkin se kehittää samalla joukoittain ennakkoluuloja, jotka sulkevat tien korkeampiin todellisuuksiin.

Tässä sanotun johdosta väitetään usein, että ihmisen tiedoille on kerta kaikkiaan asetettu 'ylipääsemättömät rajat'. Kun näiden rajojen yli ei voida astua, ei voida myöskään hyväksyä sellaista tietoa, joka ei ota näitä 'rajoja' huomioon. Ja melko julkeana pidetään sellaista, joka väittää jotakin asioista, jotka ovat ihmisen tietokyvyn tuolla puolen. Näin väitettäessä jätetään kokonaan huomioonottamatta, että korkeamman tiedon saavuttamiseksi vaaditaankin ensin inhimillisten tietokykyjen kehittämistä. Se, mikä ennen tätä kehittämistä ulottuu tiedon rajojen ulkopuolelle, kuuluu jokaisessa ihmisessä uinuvien kykyjen herättyä inhimillisen tiedonalan sisäpuolelle.

Erästä seikkaa ei kuitenkaan saa jättää huomioonottamatta. Voidaan kysyä, mitä hyödyttää puhua niistä asioista ihmisille, joiden tiedonkyvyt eivät ole vielä heränneet ja joille siis nämä asiat ovat vielä saavuttamattomissa. Mutta siten asiaa arvosteltaisiin väärin. Näiden asioiden havaitsemiseksi tarvitaan määrättyjä kykyjä, joita tässä käsitellään. Mutta kun tieto niistä on saavutettu ja niistä sitten tehdään selkoa, jokaisen ihmisen, joka tahtoo käyttää ennakkoluuloista vapaata logiikkaa ja tervettä totuudentuntoa, on mahdollista ymmärtää ne. Tässä kirjassa esitetään ainoastaan sellaisia asioita, jotka jokaisessa, joka antaa itsessään vaikuttaa monipuolisen, täysin ennakkoluulottoman ajattelun ja arveluista vapaan totuudentunnon, voi synnyttää sen vaikutelman, että näiden kautta ihmiselämän ja maailman arvotukset tyydyttävästi selviytyvät. Katsottakoon apua kerrankin seuraavasta näkökulmasta: "Saataisiinko elämästä tyydyttävä selitys, jos kirjassa esitetyt asiat olisivat tosia?" Silloin huomataan, että jokaisen ihmisen elämä todentaa ne.

Sille, joka on 'opettajana' näillä olemassaolon korkeammilla aloilla, ei riitä ainoastaan korkeamman aistin avautuminen. Näillä aloilla tarvitaan myös 'tiedettä', kuten tiede kuuluu opettajan työhön tavallisessa todellisuudessa. 'Korkeampi näkemys' tekee henkialoilla 'tietäväksi' yhtä vähän kuin terveet aistimet tekevät 'oppineeksi' aistillisessa todellisuudessa. Kun nyt itse asiassa kaikki todellisuus, alempi ja korkeampi (henkinen), on vain saman perusolemuksen kaksi eri puolta, jää sellainen, joka on tietämätön alemmilla tiedonaloilla, ehkä useimmiten tietämättömäksi myös korkeammissa asioissa. Tämä tosiasia herättää äärettömän vastuuntunnon siinä, joka — henkisen kutsumuksen kautta — on määrätty opettajaksi olemuksen henkisillä aloilla. Se velvoittaa häntä vaatimattomuuteen ja varovaisuuteen. Mutta tämä ei saa pidättää ketään korkeampien totuuksien harrastuksista, ei sitäkään, jonka muu elämä ei anna mitään aihetta puuttua tavallisiin tieteisiin. Voihan täyttää varsin hyvin tehtävänsä ihmisenä, tuntematta ensinkään kasvi- tai eläintiedettä, matematiikkaa ym. tieteitä; mutta ei voi olla 'ihminen' sanan täydessä merkityksessä, jos ei tavalla tai toisella pääse lähemmin sen kosketukseen, mitä 'korkeampi viisaus' ilmoittaa ihmisen olemuksesta ja sen tarkoituksesta.

Ihminen tarkoittaa 'jumaluudella' korkeinta, mihin hän voi katseensa luoda. Tähän jumalalliseen hänen täytyy jollakin tavalla yhdistää oma korkein tarkoitusperänsä. Sen vuoksi voitaneen myös korkeampaa viisautta, joka ihmiselle ilmentää hänen olemuksensa ja siten hänen tarkoituksensa, kutsua 'Jumalalliseksi viisaudeksi' eli teosofiaksi.

Edellä sanottuun näkökantaan perustuen esitetään tässä kirjassa luonnos teosofisesta maailmankatsomuksesta. Tämän kirjan kirjoittaja ei tahdo esittää mitään, mikä ei ole hänelle itselleen tosiasia samassa merkityksessä kuin ulkonaisessa maailmassa eletty kokemus on tosiasia silmille, korville ja tavalliselle ymmärrykselle. — Tässä esitetään siis kokemuksia, jotka ovat jokaisen saavutettavissa, joka tahtoo astua tämän kirjan lopussa esitetylle 'tiedon tielle'. Ihminen suhtautuu yliaistillisen maailman olioihin oikealla tavalla, kun hän edellyttää, että terve ajattelu ja tunto voi ymmärtää kaiken, mitä korkeammista maailmoista voi tositietoina virrata; ja — asettaen lähtökohdakseen tämän ymmärryksen ja täten luoden vankan perustan — ihminen on jo ottanut tärkeän askeleen kohti omaa henkistä näkemystä, vaikka tämän saavuttamiseksi täytyy ottaa huomioon muutakin. Mutta ihminen sulkee itseltään todellisen korkeamman tiedon ovet, jos hän halveksii tätä tietä ja tahtoo tunkeutua korkeampiin maailmoihin yksinomaan muilla keinoin. Periaate 'vasta sitten tunnustaa korkeimpien maailmojen olemassaolo, kun ne ensin on nähnyt' on esteenä itse tälle näkemykselle. Tahto, joka pyrkii ensin terveen ajattelun avulla ymmärtämään sen, mitä myöhemmin voi katsella, edistää tätä katselmusta. Se loihtii esiin tärkeitä sielunvoimia, jotka johtavat tähän 'näkijän katselmukseen'.

I Ihmisen olemus

Seuraavat Goethen sanat näyttävät kauniilla tavalla lähtökohdan yhdelle niistä teistä, joilla ihmisen olemus voidaan oppia tuntemaan: "Niin pian kuin ihminen havaitsee ympärillään kappaleita, hän tutkii missä suhteessa ne ovat häneen, ja täydellä syyllä, sillä koko hänen kohtalonsa riippuu siitä, ovatko ne hänelle mieluisia vai vastenmielisiä, puoleensavetäviä vai poistyöntäviä, hyödyttävätkö tai vahingoittavatko ne häntä. Tämä aivan luonnollinen tapa tarkastella ja arvostella olioita, näyttää olevan yhtä helppoa kuin se on välttämätöntäkin; ja kuitenkin ihminen on tässä suhteessa altis tuhansille erehdyksille, jotka saavat hänet usein hämilleen ja katkeroittavat hänen elämäänsä. — Ne, jotka elävän tiedon halusta tahtovat oppia tuntemaan luonnon esineitä sellaisinaan ja niiden suhdetta toisiinsa, ottavat suorittaakseen paljon vaikeamman päivätyön, sillä he kadottavat pian mittapuun, joka heillä oli apuna, kun he ihmisinä tarkastelivat olioita vain niiden suhteessa heihin itseensä. Heiltä puuttuu se mittapuu, joka johtuu mieluisesta tai vastenmielisestä, puoleensavetävästä tai poistyöntävästä, hyödyllisestä tai vahingollisesta; heidän täytyy kokonaan luopua siitä, maltillisina ja 'ikään kuin jumalallisina olentoina' heidän täytyy etsiä ja tutkia vain sitä, mikä on, eikä sitä mikä miellyttää. Kasvitieteilijäänkään ei saa vaikuttaa kasvien kauneus eikä niiden hyödyllisyys, vaan hänen täytyy tutkia kasvien rakennetta ja niiden suhdetta muuhun kasvikuntaan; ja kuten aurinko loihtii ne esiin ja valaisee niitä, hänenkin tulee katsella ja tarkastella yhtä rauhallisena niitä. Hän ei saa tässä tutkimisessaan käyttää oman suhtautumisensa määräämää mittapuuta, vaan se hänen täytyy ottaa siitä oliojoukosta, mitä hän tarkastaa."

Tämä Goethen lausuma ajatus kohdistaa ihmisen huomion kolmeen seikkaan. Ensiksi niihin esineisiin, joista hänen aistinsa tuovat hänelle tietoa, jotka hän havaitsee tuntoaistin, hajun, maun, kuulon ja näön avulla; toiseksi niihin vaikutelmiin, joita esineet herättävät hänessä ja jotka ilmenevät mieltymyksenä tai vastenmielisyytenä, haluna tai inhona, aina sen mukaan, minkä hän huomaa mieluisaksi tai vastenmieliseksi, hyödylliseksi tai vahingolliseksi; ja kolmanneksi niihin tietoihin, mitkä hän hankkii itselleen 'ikään kuin jumalallisena olentona' niistä esineiden toiminnan ja olemuksen salaisuuksista, jotka hänelle selviytyvät.

Nämä kolme eri puolta erottuvat selvästi ihmiselämässä, ja siksi ihminen huomaakin, että hän on sidottu maailmaan kolmella eri tavalla. Ensimmäinen tapa ilmentyy siinä, mitä hän havaitsee, minkä hän käsittää olevana tosiasiana. Toisen tavan avulla hän saattaa maailman omakohtaiseksi asiakseen, joksikin, mikä merkitsee hänelle jotakin. Kolmas tapa ilmentää hänelle päämäärän, johon hänen on alati pyrittävä.

Miksi maailma näyttäytyy ihmiselle näillä kolmella tavalla? Sen voi selittää yksinkertainen tutkimus. — Kävelen kukkia kasvavalla niityllä. Kukkien värit havaitsen silmieni avulla. Tässä on siis seikka, jonka käsitän olevana tosiasiana. — Iloitsen kukkien väririkkaudesta. Siten teen tämän tosiasian omakseni. Tunteen avulla yhdistän kukat omaan olemukseeni. Vuoden kuluttua kävelen taas samalla niityllä. Nyt siellä on toisia kukkia. Ne herättävät minussa uutta iloa. Viimevuotinen iloni herää muistona. Tämä ilo on minussa, mutta esine, joka sen synnytti, on poissa. Mutta ne kukat, jotka nyt näen, ovat kuitenkin samaa lajia kuin viimevuotisetkin ja ovat kasvaneet samojen lakien mukaan. Jos olen selvittänyt itselleni kukkalajin, sen kasvamislait, niin havaitsen ne tämän vuoden kukissa samanlaisina kuin viime vuoden kukissa ne opin tuntemaan. Silloin saatan ajatella ehkä näin: Viime vuoden kukkaset ovat hävinneet; niiden herättämä iloni on jäljellä vain muistona. Tämä ilo on kytketty ainoastaan minun olemukseeni. Mutta se, minkä viime vuoden kukissa opin tuntemaan ja minkä taas tänä vuonna niissä löydän, säilyy niin kauan kuin sellaisia kukkia kasvaa. Tämä on jotakin, joka on minulle ilmennyt, mutta joka ei ole samalla tavalla kuin iloni minun olemuksestani riippuvainen. Ilon tunteen pysyvät minussa, mutta kukkien lait, niiden olemus jää maailmaan minun ulkopuolelleni.

Täten ihminen on näillä kolmella tavalla alinomaa sidottuna maailman olioihin. Tähän tosi-asiaan ei näin aluksi tule mitään lisätä, vaan käsitettäköön se sellaisena kuin se ilmenee. Siitä selviää, että ihmisellä on olemuksessaan kolme eri puolta. — Ei mitään muuta kuin tätä tarkoitetaan toistaiseksi kolmella sanalla: ruumis, sielu ja henki. Jos joku liittää näihin sanoihin ennakkoluuloja tai määritelmiä, hän tulee ehdottomasti käsittämään väärin seuraavat esitykset. Ruumiilla tässä tarkoitetaan sitä, jonka avulla ulkomaailman oliot ihmiselle ilmenevät, kuten edellä kerrotussa esimerkissä niityn kukat. Sanalla sielu viitataan siihen, minkä avulla ihminen yhdistää oliot omaan olemukseensa niin, että ne herättävät hänessä mieltymystä tai vastenmielisyyttä, halua tai haluttomuutta, iloa tai surua. Hengellä tarkoitetaan sitä, mikä hänessä ilmenee, kun hän Goethen sanojen mukaan tarkastaa 'ikään kuin jumalallisena olentona' olioita. —Asiaa näin ajateltaessa ihmiseen sisältyy ruumis, sielu ja henki. Ruumiin avulla ihminen voi hetkellisesti yhtyä olioihin; sielun avulla hän säilyttää itsessään niitä vaikutelmia, joita oliot hänessä herättävät; ja hengen avulla hänelle ilmenee se, mitä itse oliot sisältävät. Ainoastaan silloin kun ihmistä tarkastellaan näiltä kolmelta puolelta, on toivoa saada selville ihmisolemus. Sillä nämä kolme eri puolta osoittavat, että ihminen on sukua muun maailman kanssa kolmella eri tavalla.

Ruumiinsa puolesta hän on sukua niille olioille, jotka ilmenevät ulkoapäin hänen aistimillaan. Hänen ruumiinsa on koottu ulkomaailman aineista; ja ulkomaailman voimat myös vaikuttavat siinä. Samalla tavalla kuin hän havaitsee aistimillaan ulkomaailman olioita, hän voi myös huomioida omaa ruumiillista olemustaan. Mutta sielullista olemuspuolta on mahdotonta tarkastella samalla tavalla. Kaikki ruumiin toiminnot voidaan havaita ruumiin aistimilla. Kun taas mieltymystäni ja vastenmielisyyttäni, iloani ja suruani en minä, eikä kukaan toinenkaan, voi havaita ruumiin aistimilla. Sielullinen puoli on ala, jota ruumiin aistit eivät havaitse. Ihmisen ruumiillinen olemassaolo on jokaisen nähtävissä; sielullisen puolensa hän säilyttää sisässään omana maailmanaan. Hengen avulla hänelle taas ilmenee ulkonainen maailma korkeammalla tavalla. Ulkomaailman salaisuudet paljastuvat tosin hänen sisässään, mutta hän astuu hengessä itsensä ulkopuolelle ja antaa olioiden itse puhua itsestään, puhua siitä, mikä ei ole hänelle, vaan olioille merkityksellistä. Ihminen katsoo tähtitaivasta; se ihastus, mikä hänen sielussaan syttyy, kuuluu hänelle; tähtien ikuiset lait, jotka hän ajatuksissa, hengessä, käsittää, eivät kuulu hänelle, vaan itse tähdille.

Siten ihminen on kolmen maailman kansalainen. Ruumiinsa kautta hän kuuluu siihen maailmaan, jonka hän havaitsee myös ruumiillaan; sielunsa avulla hän rakentaa itselleen oman maailmansa, ja hengen avulla hänelle ilmenee maailma, joka on molempia edellisiä ylevämpi.

Tästä näkyy selvästi, että näiden kolmen maailman oleelliset erot huomioonottaen voidaan niitä ja ihmisen osallisuutta niihin tutkia vain tarkastelemalla niitä kolmella eri tavalla.

1. Ihmisen ruumillinen olemus

Ihmisruumis opitaan tuntemaan ruumiillisilla aistimilla. Tässä ei voi tulla kysymykseen mikään muu tutkimustapa kuin se, jota sovellutetaan muihinkin, aistimilla havaittaviin olioihin. Kuten tarkastellaan mineraaleja, kasveja ja eläimiä, voidaan tarkastella myös ihmistä. Ihminen on sukua näille olemassaolon kolmelle muodolle. Mineraalien tavoin hän rakentaa ruumiinsa luonnon aineista. Kasvin tavoin hän kasvaa ja jatkaa sukuaan. Eläimen tavoin hän havaitsee ympärillään esineitä, ja niiden aiheuttamista vaikutelmista hän muodostaa sisäisiä kokemuksia. Sen vuoksi voidaankin sanoa, että ihmiseen sisältyy kivennäis-, kasvi- ja eläinolemus.

Rakenteen eroavaisuudet mineraaleissa, kasveissa ja eläimissä vastaavat näitä olemassaolon kolmea muotoa. Ja tämä rakenne — muoto — on se, joka aisteilla havaitaan ja jota yksin voidaan kutsua ruumiiksi. Nyt ihmisruumis kuitenkin eroaa eläinruumiista. Jokaisen täytyy tunnustaa tämä eroavaisuus, ajattelipa hän ihmisen ja eläimen sukulaisuudesta mitä tahansa. Jyrkin materialistikaan, joka kaiken sielullisen kieltää, ei voi olla hyväksymättä seuraavaa lauselmaa, jonka Carus esittää teoksessaan Organon der Natur und des Geistes: "Yhä edelleen hermoston ja erityisesti aivojen hienoin sisäisin rakenne jää fysiologian ja anatomian tutkijoille ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, mutta täysin todistettu tosiasia on se, että tämän elimen kehitys eläimissä on edistynyt aste asteelta, ja on ihmisessä saavuttanut sellaisen asteen, jota ei tavata millään muilla olennoilla. Tällä on ihmisen henkiselle kehitykselle mitä suurin merkitys, ja voimme suorastaan empimättä sanoa, että se oikeastaan riittää selittämään tämän kehityksen. Jos aivot eivät siis ole tarpeeksi kehittyneet, vaan ilmenevät pieninä ja vaillinaisina, kuten mikrokefaleilla ja tylsämielisillä, on itsestään selvää, että omintakeisista aatteista ja älyllisyydestä voi silloin olla yhtä vähän puhetta kuin sellaisten ihmisten suvunjatkamisesta, joiden sukupuolielimet ovat täydellisesti kuihtuneet. Neroutta koko ihmisen ja erikoisesti aivojen rakenteen kehittyminen voimakkaaksi ja kauniiksi ei voi korvata neroutta, mutta joka tapauksessa se on korkeamman tiedon ensimmäinen välttämätön ehto."

Kuten inhimilliselle ruumiille omistetaan olemassaolon kolme muotoa, mineraalinen, kasvillinen ja eläimellinen, sille täytyy omistaa vielä neljäs erikoinen inhimillinen muoto. Mineraalisen olemusmuotonsa kautta on ihminen sukua kaikelle näkyvälle; kasviolemuksensa kautta sukua kaikille olioille, jotka kasvavat ja lisääntyvät; ja eläinolemuksensa kautta kaikille niille, jotka havaitsevat ympäristönsä ja joilla on ulkonaisten vaikutelmien kautta sisäisiä kokemuksia. Inhimillisen olemuksensa kautta hän muodostaa jo ruumiillisessa suhteessa oman maailmansa.

2. Ihmisen sielullinen olemus

Ihmisen sielullinen olemuspuoli eroaa omana sisäisenä maailmanaan ruumiillisesta. Kohtaamme sellaista 'omaa' jo yksinkertaisessa aistimuksessa. Kukaan ei voi ensinnäkään tietää, havaitseeko toinen sellaisen yksinkertaisen aistinhavainnon aivan samalla tavalla kuin hän itse. Tunnettua on, että on ihmisiä, jotka ovat värisokeita. He näkevät oliot vain erilaisina harmaan sävyinä. Toiset ovat vain osittain värisokeita, eivätkä voi siitä syystä erottaa määrättyjä värivivahduksia. Se maailmankuva, minkä heidän silmänsä heille antaa, on toisenlainen kuin normaalin näkökyvyn omaavan ihmisen. Sama pätee muihinkin aistimiin nähden. Tästä siis selviää pitemmittä puheitta, että jo tavalliset aistinhavainnotkin kuuluvat sisäiseen maailmaan. Minä voin ruumiillisilla aistimilla havaita punaisen pöydän, jonka toinenkin havaitsee; mutta en voi havaita toisen kokemaa punaisen aistimusta. — Näin ollen aistinhavainnot täytyy pitää sielullisina. Kun ihminen saa tämän tosiasian itselleen aivan selväksi, hän pitämästä lakkaa sisäisiä kokemuksia pelkkinä aivotapahtumina tai muuna sellaisena.

Aistinhavaintoihin liittyy lähinnä tunne. Havainto herättää ihmisessä mieltymystä tai vastenmielisyyttä. Ne ovat hänen sisäisen, sielullisen elämänsä liikettä. Tunteissaan ihminen luo itselleen toisen maailman lisänä sille, joka vaikuttaa häneen ulkoapäin. Ja näiden lisäksi tulee vielä kolmas nimittäin tahto. Tämän avulla ihminen vaikuttaa takaisin ulkomaailmaan, ja siten hän painaa ulkomaailmaan sisäisen olemuksensa leiman. Ihmisen sielu ikään kuin virtaa tahdon toiminnoissa ulospäin. Ihmisen teot eroavat ulkonaisen luonnon tapahtumista siten, että niissä on hänen sisäisen elämänsä leima. Siten sielu suhtautuu ihmisen omana omaisuutena ulkomaailmaan. Hän saa ulkomaailmasta kiihottimia, mutta hän muodostaa niiden mukaan oman maailmansa. Ruumiillinen tulee sielullisen perustaksi.

3. Ihmisen henkinen olemus

Ihmisen sielullista puolta ei määrää yksinomaan ruumis. Ihminen ei ajelehdi suunnalta ja päämäärättä aistivaikutelmasta toiseen; hän ei myöskään toimi jokaisen satunnaisen kiihotuksen vaikutuksesta, joka tulee ulkoa tai herää hänen ruumiinsa toiminnasta. Hän ajattelee havaintojaan ja tekojaan. Havaintojaan ajatellen hän hankkii olioista tietoa, ja tekojaan ajatellen hän järjestää elämänsä järkeväksi kokonaisuudeksi. Hän tietää, että hän ihmisenä täyttää arvokkaasti tehtävänsä ainoastaan siten, että hän antaa oikeiden ajatusten ohjata niin ymmärrystään kuin tekojaankin. Siten on sielu alistettu kahdenlaiseen välttämättömyyteen. Se on ruumiin välttämättömyydellä ruumiin lakien alainen. Niiden lakien, jotka sitä ohjaavat oikeaan ajatteluun, sielu taas antaa määrätä itseään, koska se vapaasti tunnustaa niiden välttämättömyyden. Luonnonlakien mukaan on ihminen ainemuutoksien alainen; kun taas hän itse antautuu ajatuslakien alaiseksi. — Siten ihminen kohoaa korkeamman järjestön jäseneksi, kuin mihin hän ruumiinsa puolesta kuuluu; ja tämä järjestö on henkinen. Henkinen eroaa sielullisesta yhtä suuressa määrin kuin sielullinen ruumiillisesta. Sielua ei tarkastella vielä silloin, kun puhutaan ainoastaan hiili-, vety-, typpi- ja happihiukkasista, jotka liikkuvat ruumiissa. Sielullinen elämä alkaa vasta silloin, kun sellaisista liikunnoista herää aistimus, esim. 'jokin maistuu makealta' tai 'minä haluan'. Samoin henkeä tarkastellaan yhtä vähän niin kauan kuin pidetään silmällä ainoastaan sielullisia kokemuksia, jotka ihmisessä liikkuvat, kun hän antautuu kokonaan ulkomaailmalle ja oman ruumiinsa elämälle. Sielullinen on oikeastaan vasta henkisen pohjana, kuten ruumiillinen on pohjana sielulliselle. — Luonnontutkija on tekemisissä ruumiin kanssa, sieluntutkija sielun ja henkimaailman tutkija hengen kanssa. — Omaa itseään tutkiskelemalla päästään selville ruumiin, sielun ja hengen erotuksista. Se on vaatimuksena sille, joka tahtoo ajatellen ihmisen olemuksesta selviytyä.

4. Ruumis, sielu ja henki

Ihminen voi ymmärtää oman itsensä ainoastaan siten, että hän tekee itselleen selväksi ajattelun tarkoituksen omassa olemuksessaan. Aivot ovat ajattelun ruumiillisena käyttövälineenä. Kuten ihminen voi nähdä värejä ainoastaan hyvin muodostuneilla silmillä, aivot palvelevat häntä ajattelemisessa. Ihmisen koko ruumis on muodostettu siten, että sen kehityksen korkein huippu on hengen elimissä, aivoissa. Ihmisen aivojen rakenteen voi ymmärtää vain tarkastelemalla niitä tehtävän kannalta. Tämä tehtävä määrää ne ajattelevan hengen käyttövälineiksi. Sen osoittaa vertaileva yleiskatsaus eläinkuntaan. Matelijoilla aivot ovat selkärankaan verrattuna vielä pienet. Nisäkkäillä ne ovat jo suhteellisesti suuremmat ja ihmisellä ovat aivot muuhun ruumiiseen verrattuna suurimmat. Sellaisista ajattelua koskevista huomautuksista, joita tässä tehdään, vallitsee monia ennakkoluuloja. Monet ihmiset ovat taipuvaisia pitämään ajattelua 'sisäistä tunne-elämää' arvottomampana. Sanotaan niinkin, ettei 'pelkällä ajattelemisella', vaan tunteen lämmöllä, välittömän tunteen voimalla kohotaan korkeampaan tietoon. Ihmiset, jotka sanovat näin, pelkäävät selvällä ajattelemisella tylsistyttävänsä tunteita. Jokapäiväinen ajatteleminen, joka tarkastelee asioita pelkästään aineellisen hyödyn kannalta, varmasti siihen johtaakin, mutta ajatukset, jotka suuntautuvat olemassaolon korkeammille tasoille, vaikuttavat päinvastoin. Ei ole minkäänlaista tunnetta eikä innostusta, jota voidaan verrata siihen lämpöön, kauneuteen ja ylevyyteen, joita korkeampiin maailmoihin kohdistuvat puhtaat, kristallinkirkkaat ajatukset synnyttävät. Korkeimmat tunteet eivät olekaan sellaisia, jotka heräävät 'itsestään', vaan sellaisia, jotka saavutetaan tarmokkaalla ajatustyöllä.

Ihmisruumiilla onkin juuri ajattelemiseen sopiva rakenne. Samat aineet ja voimat, jotka ovat olemassa kivikunnassakin, ovat ihmisen ruumiissa liitetty yhteen siten, että ajatus voi tämän ilmetä yhtymisen kautta. Tätä mineraalia, tehtävänsä mukaiseksi muodostunutta rakennetta kutsutaan seuraavassa esityksessä ihmisen fyysiseksi ruumiiksi. (Tällä nimellä tarkoitetaan samaa kuin teosofisessa kirjallisuudessa nimellä sthula sharira.)

Tämä mineraalirakenne, jossa aivot ovat järjestyneet keskustaksi, syntyy suvunjatkumisessa ja saavuttaa kasvaen kehittyneen muotonsa. suvunjatkuminen ja kasvaminen ovat ihmiselle kasvien ja eläinten kanssa yhteistä. Elollinen eroaa elottomasta, mineraalista, suvunjatkumisen ja kasvamisen kautta. Elollinen syntyy elollisesta siemenen kautta. Elollisten sarjassa liittyy jälkeläinen esi-isiin. Niitä voimia, joiden kautta kivennäinen syntyy, meidän täytyy etsiä niistä aineista, josta se on kokoonpantu. Vuorikristalli muodostuu niistä sisäisistä voimista, jotka ovat piissä ja hapessa, ja jotka yhdistyvät kristallissa. Voimia, jotka muodostavat tammen, meidän täytyy etsiä siemenen kautta kulkevaa kiertotietä äiti- ja isäkasvista. Tammi saa suvunjatkumisessa muodon, joka periytyy esivanhemmilta jälkeläisille. On olemassa sisäisiä, elolliselle oliolle synnynnäisiä ehtoja. — Näkökanta, jonka mukaan alempien eläinten, jopa kalojen, on mahdollista muodostua limasta, on kovin alhainen. Elollinen olio saa muotonsa perinnöllisyyden kautta. Elävän olennon kehitys riippuu kokonaan siitä, millaisesta isä- ja äitiolennosta se on syntynyt, tai toisin sanoen, mihin lajiin se kuuluu. Ne aineet, joista se on koottu, vaihtuvat alinomaa; mutta laji pysyy samana koko elämän ajan ja periytyy jälkeläisille. Siten on laji se, joka määrää aineen yhdistelyn. Kutsuttakoon tätä lajia muodostavaa voimaa elämänvoimaksi. (Teosofisessa kirjallisuudessa sitä kutsutaan pranaksi.) Kuten mineraalivoimat saavat ilmauksensa kristallissa, samaten elämänvoima ilmentyy kasvillisen ja eläimellisen elämän lajeissa eli muodoissa.

Ihminen havaitsee mineraalivoimat ruumiin aistimilla, ja hän voi havaita vain sellaista, mitä hänen aistinsa voivat havaita. Valoa ei voi havaita ilman silmää eikä ääntä ilman korvaa. Alhaisimmilla eläinlajeilla on ainoastaan jonkinlainen tuntoaisti. Niille on olemassa ainoastaan sellaiset mineraalivoimat, jotka havaitaan tuntoaistilla. Siinä määrin kuin korkeammilla eläimillä muut aistimet ovat kehittyneet, tulee ulkomaailma niille rikkaammaksi ja moninaisemmaksi. Riippuu siis olion elimistöstä, onko sille aistimuksena olemassa, mitä on ulkomaailmassa. Se, mikä ilmassa ilmenee erityisenä värähtelynä, tulee ihmiselle kuulohavainnoksi. — Elämänvoiman ilmauksia ihminen ei havaitse tavallisilla aisteillaan. Hän näkee kasvin värin, haistaa sen tuoksun, mutta elämänvoima jää salatuksi näille aistimuksille. Tavallisilla aisteilla on kuitenkin yhtä vähän oikeutta kieltää elinvoiman olemassaoloa kuin sokeana syntyneellä sanoa, ettei värejä ole olemassa. Kuten sokea näkee värit niin pian kun hänen silmänsä ovat leikkauksen kautta avautuneet, samoin ihmiselle ovat havaittavissa elämänvoiman luomien monenlaisten kasvi- ja eläinlajien sisäinen olemus, kun siihen tarvittava aisti avautuu hänelle. — Ihmiselle avautuu aivan uusi maailma, kun tämän aistin kehittyessä hänelle. Silloin hän ei havaitse ainoastaan elollisen olennon väriä, hajua jne., vaan hän havaitsee myös itse tämän elollisen olennon olemuksen. Jokaisessa kasvissa, jokaisessa eläimessä hän havainnoi nyt paitsi fyysistä muotoa, myös elämän täyttämän henkisen muodon. Voisimme kutsua tätä henkistä muotoa eetteriruumiiksi.

Henkisen elämän tutkijalle tämä asia esiintyy seuraavalla tavalla. Eetteriruumis ei ole hänelle ainoastaan fyysisen ruumiin aineiden ja voimien tulos, vaan se on todellinen itsenäinen olemus, joka herättää fyysisen ruumiin aineet ja voimat eloon. Hengen kannalta asiaa tarkastellen fyysinen kappale sellaisenaan — esim. kristalli — saa muotonsa siinä asuvien fyysisten muovailuvoimien avulla. Elävä ruumis ei saa näiden voimien avulla muotoaan, sillä se hajoaa samalla hetkellä, kun elämä poistuu siitä, ja se jää yksinomaan fyysisten voimien alaiseksi. Eetteriruumis on olemus, joka estää elämän aikana joka hetki fyysistä ruumista hajoamasta. — Jotta eetteriruumis voidaan nähdä, havaita jossakin toisessa olennossa, juuri siihen tarvitaan herätetty henkinen silmä. Eetteriruumiin olemassaolon voi hyväksyä johdonmukaisilla perusteillakin, mutta sen voi nähdä hengen silmällä, kuten värejä nähdään fyysisillä silmillä.

'Eetteriruumis'-nimityksestä ei pidä loukkaantua. Eetterillä tarkoitetaan tässä jotakin aivan muuta kuin mitä fysiikka käsittää eetterillä. Pidettäköön tätä sanaa vain yksinkertaisesti nimityksenä sille, mitä tässä kuvataan. Fyysinen ruumis on rakenteeltaan tehtävänsä kuva kuten eetteriruumis. Tämä eetteriruumis voidaan myös ymmärtää ainoastaan siten, että sitä tarkastellaan ajattelevan hengen kannalta. Ihmisen eetteriruumiin suhde ajattelevaan henkeen erottaa sen kasvien ja eläinten eetteriruumiista. — Kuten ihminen kuuluu fyysinen ruumiinsa kautta mineraaleihin, hän kuuluu eetteriruumiinsa kautta elonmaailmaan. Kuoleman jälkeen hajoaa fyysinen ruumis mineraalimaailmaan ja eetteriruumis elonmaailmaan. (Teosofisessa kirjallisuudessa kutsutaan ihmisen eetteriruumista linga shariraksi.) 'Ruumis'-sanalla tässä tarkoitetaan sitä, mikä antaa olennolle jonkinlaisen 'muodon'. Sanaa ’ruumis’ ei pitäisi sekoittaa aisteilla havaittavaan ruumiinmuotoon. Tässä tarkoituksessa 'ruumis'-sanaa voidaan käyttää myös sielullisiin ja henkisiin muotoihin nähden.

Eetteriruumiskin on ihmisessä vielä jotakin ulkonaista. Aistimuksen syventyessä sisäinen luonto itse vastaa ulkomaailman ärsykkeeseen. Seurattakoon sitä, mitä kutsutaan ulkomaailmaksi, kuinka pitkälle tahansa, mutta aistimusta siinä ei ole löydettävissä. — Valonsäteet tunkeutuvat silmään ja edelleen verkkokalvoon synnyttäen siellä niin kutsutussa näköpurppurassa kemiallisia muutoksia. Tämän kiihotuksen vaikutus jatkuu näköhermon kautta aivoihin, jossa tapahtuu taas fyysisiä muutoksia. Jos voisimme tarkastella näitä, näkisimme samanlaisia fyysisiä tapahtumia kuin muuallakin ulkomaailmassa. Jos voisin tarkastella eetteriruumista, huomaisin, että fyysinen aivotoiminta on samalla eetterinen tapahtuma. Kuitenkaan sinisen värin aistimusta, jonka valonsäteitten vastaanottaja saa, en voi tätä tietä kulkien mistään löytää. Se syntyy vasta vastaanottajan sielussa. Jos vastaanottaja olisi siis varustettu ainoastaan fyysisellä ja eetteriruumiilla, ei sillä voisi olla tätä aistimusta. Se toiminta, jonka kautta aistimus tulee tosiasiaksi, eroaa täysin elämänvoiman toiminnasta. Edellisen toiminnan vaikutuksesta syntyy sisäinen kokemus. Ilman tätä toimintaa olisi olemassa ainoastaan elollistapahtuma, sellaisena kuin se kasveissakin huomataan. Kuvailtakoon ihminen vastaanottamassa vaikutelmia kaikilta suunnilta; samalla täytyy ajatella, että hän on aistimustoiminnan lähde kaikkiin niihin vaikutelmiin nähden, joita hän siten joka puolelta saa. Aistimukset vastaavat kaikilta suunnilta tuleviin vaikutelmiin. Kutsuttakoon tätä toimintalähdettä aistimussieluksi. (Teosofisessa kirjallisuudessa sitä kutsutaan kamaksi.) Tämä aistimussielu on yhtä todellinen kuin fyysinen ruumiskin. Jos katselen edessäni olevaa ihmistä siten, että kuvittelen hänet ainoastaan fyysiseksi ruumiiksi jättäen aistimussielun pois, niin se olisi aivan samaa kuin taideteosta katsellessani kuvittelisin näkeväni ainoastaan kankaan.

Aistimussielun havaitsemisesta on sanottava samaa, kuin mitä ennen eetteriruumiista lausuttiin. Sen havaitsemiseen ovat fyysiset elimet 'sokeat', ja sokea on myös se elin, jonka avulla elämä havaitaan elämäksi. Mutta kuten viimemainitun elimen avulla nähdään eetteriruumis, voidaan vielä korkeamman elimen avulla havaita itse aistimusten sisäinen maailma. Ihminen ei silloin havaitse ainoastaan fyysisen ja elonmaailman vaikutelmia, vaan hän näkee itse aistimukset. Tällä elimellä varustetulle ihmiselle toisen olennon aistimusmaailma on kuten avonainen kirja, jota hän voi lukea. Kokemus omassa aistimusmaailmassa ja näkemys toisen ihmisen aistimusmaailmaan täytyy erottaa toisistaan. Jokainen ihminen tietysti kokee oman aistimusmaailmansa, mutta toisen aistimusmaailmaa voi havaita ainoastaan näkijä, so. jolle henkinen silmä on avautunut. Ihminen, joka ei ole näkijä, tuntee aistimusmaailman ainoastaan sisäisinä, sielunsa itsenäisinä, salattuina kokemuksina, mutta avoimelle 'henkiselle silmälle' ilmenee ulkonaisena henkisenä näkynä se, mikä muuten on ainoastaan toisen 'sisäisenä' elämänä.

Aistimussielu riippuu vaikutukseensa nähden eetteriruumiista, sillä siitä aistimussielu noutaa sen, minkä sen tulee aistimuksena ilmentää. Eetteriruumiin ollessa on itse elämänä fyysisessä ruumiissa, myös aistimussielu on siitä välillisesti riippuvainen. Ainoastaan elävälle, hyvin muodostuneelle silmälle ovat värihavainnot mahdollisia. Siten itse ruumis vaikuttaa myös aistimussieluun. Ruumis siis rajoittaa ja määrää aistimussielun toimintaa. Se elää siten ruumiin sille säätämissä rajoissa. — Ruumis rakennetaan mineraaleista ja eetteriruumiilta se saa elämän, mutta se itse rajoittaa aistimussielua. Hän, jolla on siis edellä mainittu elin aistimussielun näkemiseksi, näkee sen ruumiin rajoittamana. — Mutta aistimussielun rajat eivät yhdy fyysisen ruumiin rajoihin. Sielu ulottuu jonkin verran ruumiin ulkopuolelle ja näyttääkin siitä syystä voimakkaammalta kuin ruumis. Mutta se voima, joka määrää sielun rajat, lähtee fyysisestä ruumiista. Siten yhdeltä puolen fyysisen ja eetteriruumiin ja toiselta puolen aistimussielun välillä on vielä erikoinen ihmisen olemuksen jäsen. Se on sieluruumis eli aistimusruumis. (Teosofisessa kirjallisuudessa sitä kutsutaan 'astraaliruumiiksi' tai kamarupaksi. 'Rupa' merkitsee muotoa.) Voidaan myös sanoa, että eräs eetteriruumiin osa on muuta hienompi ja että tämä eetteriruumiin hienoin osa muodostaa aistimussielun kanssa yhteyden; kun taas karkeampi osa muodostaa fyysisen ruumiin kanssa jonkinlaisen yhteyden. Aistimussielu ulottuu kuitenkin, kuten sanottu, sieluruumiin ulkopuolelle.

Se, mitä tässä kutsutaan aistimukseksi, on vain sielullisen olemuksen yksi osa. 'Aistimussielu'-nimitys on valittu vain sen yksinkertaisuuden tähden. Aistimuksiin liittyvät mielihyvän ja mielipahan tunteet, pyyteet, vaistot ja himot. Kaikilla niillä on samanlainen oman sisäelämän luonne kuin aistimuksillakin, ja ovat niiden tavoin ruumiista riippuvaisia.

Kuten aistimussielu on vuorovaikutuksessa ruumiin kanssa, se yhtyy vuorovaikutukseen myös ajatuksen — hengen — kanssa. Ensiksikin sitä palvelee ajatus. Ihminen muodostaa aistimuksistaan ajatuksia. Siten hän selvittää itselleen ulkomaailmaa. Lapsi, joka on polttanut itseään, tulee sen johdosta ajatelleeksi ja päätelleeksi, että 'tuli polttaa'. Ihminen ei myöskään seuraa sokeasti pyyteitään, vaistojaan ja himojaan; harkinta kertoo hänelle, milloin ja kuinka hän voi tyydyttää niitä. Se, mitä kutsutaan aineelliseksi kulttuuriksi, liikkuu yksinomaan tähän suuntaan. Tämä kulttuuri johtuu niistä palveluksista, joita ajatus tekee aistimussielulle. Arvaamaton ajatusvoima suunnataan tähän tarkoitukseen. Ajatusvoima on se, joka on rakentanut laivat, rautatiet, sähkölennättimet ja puhelimet; ja kaikki tämä palvelee suurimmaksi osaksi aistimussielun tarpeiden tyydyttämistä. Kuten elämänvoima elävöittää fyysisen ruumiin, ajatusvoima elävöittää aistimussielun. Elämänvoima sitoo fyysisen ruumiin esi-isiin ja jälkeläisiin ja saattaa sen siten sellaiseen lainmukaisuuteen, joka ei kuulu pelkille mineraaleille. Samoin ajatusvoima saattaa sielun sellaiseen lainmukaisuuteen, joka ei ole sille pelkkänä aistimussieluna ominaista. — Aistimussielun kautta ihminen on sukulaissuhteessa eläimeen. Huomaamme eläimelläkin olevan aistimuksia, haluja, vaistoja ja himoja. Mutta eläin seuraa niitä välittömästi. Eläimessä niihin ei kutoudu itsenäisiä, välittömän kokemuksen yläpuolelle kohoavia ajatuksia. Tämä pätee jossakin määrin myös kehittymättömään ihmiseen. Näin pelkkä aistimussielu eroaa siitä kehittyneemmästä, korkeammasta sielunosasta, joka ottaa ajatuksen palvelukseensa. Kutsuttakoon tätä ajatuksen palvelemaa sielua älysieluksi. Sitä voisi kutsua myös luonnesieluksi tai mielenlaaduksi (Teosofisessa kirjallisuudessa on sen nimenä kama manas. )

Älysielu läpäisee aistimussielun. Se, jolla on kehittynyt elin sielulliseen havaitsemiseen, näkee älysielun erityisenä sielunelämän tasona pelkän aistimussielun lisäksi.

Ajattelun avulla ihminen kohoaa sisäisen elämänsä yläpuolelle. Hän hankkii itselleen jotakin, joka ulottuu hänen sielunsa ulkopuolelle. Hänellä on itsestään selvänä vakaumus siitä, että ajatuslait vastaavat maailman järjestystä. Koska tämä vastaavuus on olemassa, hän pitää itseään juurtuneena maailmaan. Tämä vastaavuus on yksi niistä tärkeistä tosiasioista, joiden avulla ihminen oppii ymmärtämään oman olemuksensa. Ihminen etsii totuutta sielussaan, ja tämän totuuden kautta ei ainoastaan sielu ilmennä itseään, vaan myös maailman oliot. Minkä ajattelullaan tunnustaa totuudeksi, sillä on itsenäinen merkitys, joka kohdistuu maailman olioihin eikä vain omaan sieluun. Tähtitaivaan herättämä ihastus elää pelkästään minussa; mutta ajatukset, jotka muodostan taivaankappaleiden radoista itselleni, ovat jokaisen toisenkin ajattelulle samanarvoiset. Olisi mieletöntä puhua minun ihastuksestani, jos minua ei olisi olemassa; mutta ei ole samalla tavalla mieletöntä puhua ajatuksistani, minua huomioonottamatta. Totuus, jota tänään ajattelen, oli näet eilenkin totuus ja säilyy totuutena huomennakin, vaikka minä käsittelee sitä vain tänään. Jos jokin saamani tieto herättää minussa iloa, tällä ilolla on merkitystä vain niin kauan kuin se on minussa, mutta tiedon sisältämällä totuudella on oma merkityksensä, joka on täysin riippumaton tästä ilosta. Käsittäessään totuuden sielu liittyy johonkin, jolla on sellaisenaan oma arvonsa. Ja tämä arvo ei katoa sielunaistimuksen kadotessa, eikä se liioin ole viimemainitun mukana syntynyt. Mikä todella on totuus, ei synny eikä häviä; sillä on merkitys, jota ei voida hävittää. — Tämä ei kiellä sitä, että yksittäisillä inhimillisillä 'totuuksilla' on ainoastaan ohimenevä arvo, että ne jonakin määrättynä aikana huomataan osittain tai kokonaan erehdyksiksi. Ihmisen täytyy näet sanoa, että totuus itsessään kuitenkin pysyy, vaikka hänen ajatuksensa ovatkin ainoastaan ikuisten totuuksien katoavia ilmennysmuotoja. Ei sekään, joka — kuten Lessing sanoo — tyytyy ikuiseen pyrkimykseen totuutta kohti, koska täysin puhdas totuus voi olla ainoastaan jumalalla, kiellä totuuden ikuisuusarvoa, vaan vahvistaa sitä tällaisella juuri tällaisella lausumalla; sillä ainoastaan se, millä itsessään on ikuinen merkitys, voi herättää itseään kohden ihmisten ikuisen pyrkimyksen. Jos totuus sellaisenaan ei olisi itsenäinen, jos se saisi arvonsa ja merkityksensä ihmisen sielun aistimuksen kautta, silloin se ei voisi olla kaikkien ihmisten yhteisenä päämääränä. Totuuden itsenäinen olemus tunnustetaan juuri siten, että siihen tahdotaan pyrkiä.

Kuten on totuuden, on myös todellisen hyvyyden laita. Siveellinen hyvyys on taipumuksista ja himoista riippumaton siinä määrin, kuin se itse niitä hallitsee. Mieltymys ja vastenmielisyys, halu ja inho kuuluvat ihmisen omaan sieluun; velvollisuus on mieltymyksen ja vastenmielisyyden yläpuolella. Velvollisuus voi olla ihmiselle niin ylevä, että hän sen tähden uhraa elämänsä. Ihminen on sitä korkeammalla, mitä enemmän hän on jalostanut taipumuksensa, mieltymyksensä ja vastenmielisyydentuntonsa siihen suuntaan, että ne pakottamatta, alistumatta, itsestään seuraavat hänen tuntemaansa velvollisuutta. Siveellisellä hyvyydellä on myös, kuten totuudellakin, itsessään ikuisuusarvonsa, jota se ei saa aistimussielun kautta.

Kun ihminen antaa tämän itsenäisen totuuden ja hyvyyden eläytyä sisäisyyteensä, kohoaa hän pelkän aistimussielun yläpuolelle. Sitä valaisee silloin ikuinen henki. Valo, joka on katoamaton, syttyy sielussa. Siinä määrin kuin sielu tässä valossa elää, se on ikuisesta osallinen. Se sitoo oman olemassaolonsa ikuiseen olemassaoloon. Sielussa on kuolematonta se, mikä siinä on totuutta ja hyvyyttä. — Kutsuttakoon tässä sitä, mikä sielua ikuisena valaisee, tietoisuussieluksi.

Voidaan puhua tietoisuudesta myös alempiin sielunelämysten suhteen. Jokapäiväisin aistimuskin on tietoisuuden kohde. Tässä suhteessa tietoisuus kuuluu myös eläimelle. Tietoisuussielulla tarkoitetaan tässä kuitenkin ihmisen tietoisuuden ydintä, tavallaan sielua sielussa. Tietoisuussielu siis ilmenee tässä sielun eri jäsenenä, älysielusta erotettuna. Älysielu on vielä kietoutuneena aistimuksiin, haluihin, mielenliikutuksiin jne. Jokainen ihminen tietää, että hän pitää ensin totena sitä, mikä häntä miellyttää hänen aistimuksissaan jne. Mutta vasta se totuus on pysyvä, joka on irtautunut kaikesta vähimmästäkin aistimuksien vaikuttamasta myötätunnosta, vastenmielisyydestä jne. Totuus on totta, vaikka kaikki persoonalliset tunteet sitä vastustaisivat. Tätä sielun osaa, jossa tämä totuus elää, kutsuttakoon tietoisuussieluksi.

Siten on erotettava myös sielussa, kuten ruumiissakin, kolme jäsentä. Ne ovat: aistimussielu, älysielu ja tietoisuussielu. Kuten ruumiillinen osa vaikuttaa alhaaltapäin sieluun rajoittavasti, siihen vaikuttaa ylhäältäpäin henkisyys vapauttavasti, sillä mitä enemmän sielun valtaavat totuus ja hyvyys, sitä enemmän ikuinen suurenee ja laajenee siinä. — Sille, joka voi 'nähdä' sielun, on tämä ihmisestä, kun hänen ikuisessa hänessä laajentuu, samanlainen todellisuus, kuin tulen loisto fyysisille silmille. 'Näkevälle' ihmisen ruumiillinen puoli on ainoastaan 'koko ihmisen' yksi osa. Ruumis on karkein muoto toisten olemuspuolien keskellä, jotka läpäisevät ruumiin ja keskenään toinen toisensa. Eetteriruumis täyttää fyysisen ruumiin kuin kaksoispuolena; tämän ulkopuolelle, kaikille suunnille ulottuen, näkyy sieluruumis (astraaliruumis); ja taas sen ulkopuolelle ulottuen aistimussielu, sitten älysielu, joka laajenee sitä suuremmaksi, mitä enemmän se omaksuu totuutta ja hyvyyttä. Totuus ja hyvyys näet vaikuttavat älysielun laajentumisen. Jos ihminen eläisi vain taipumuksiensa, mieltymyksiensä ja vastenmielisyydentuntojensa ohjaamana, hänen älysielunsa rajat yhtyisivät aistimussielun rajoihin. Tätä muotoa, jonka keskellä, ikään kuin pilvessä, näkyy fyysinen ruumis, kutsutaan ihmisen auraksi.

Lapsuuskehityksen aikana ihmisen elämässä ilmenee se hetki, jolloin hän ensi kerran tuntee olevansa itsenäinen olento kaikkeen muuhun maailmaan nähden. Herkkätuntoiselle ihmiselle tämä on tärkeä kokemus. Runoilija Jean Paul kertoo elämäkerrassaan seuraavaa: "En milloinkaan unohda erästä sisäistä tapahtumaa, josta en ole kertonut kenellekään, itsetietoisuuteni syntymää, jonka ajan ja paikan voin sanoa. Aivan pienenä lapsena seisoin eräänä aamupäivänä kotini ovella katsellen vasemmalle halkopinoon, kun yhtäkkiä, kuin salama taivaalta, minuun iski sisäinen näkemys siitä, että 'minä olen minä', ja siitä saakka se on minussa loistanut. Silloin 'minäni' oli nähnyt itsensä ensi kerran ja samalla ikuisesti. On vaikea kuvitella, että kyseessä olisi muistin erehdys, sillä mikään vieras kertomus ei ole voinut sekoittua tähän ihmisen kaikkein pyhimmässä sattuneeseen tapaukseen, jonka uutuus yksinään painoi mieleeni nämä jokapäiväisetkin pikkuseikat."

On tuttua, että pienet lapset sanovat itsestään: "Kalle on kiltti" tai "Mari tahtoo tämän". He puhuvat itsestään samalla tavoin kuin toisesta, sillä he eivät ole vielä tulleet tietoisiksi omasta itsenäisestä olemuksestaan; itsetietoisuus ei ole heissä vielä syntynyt. Itsetietoisuutensa kautta ihminen on itsenäinen, kaikesta muusta erottunut olento, 'minä'. Ihminen yhdistää 'minäänsä' kaiken sen, minkä hän kokee ruumiillisena ja sielullisena olentona. Ruumis ja sielu ovat 'minän' kantajia, niissä 'minä' vaikuttaa. Kuten fyysinen ruumiin keskus on aivoissa, sielun keskus on 'minässä'. Ihmisen aistimukset aiheuttaa ulkomaailma; tunteet esiintyvät ulkomaailman vaikutuksina; tahto suuntautuu myös ulkomaailmaan, sillä se toteuttaa itsensä ulkonaisissa teoissa. 'Minä' jää ihmisen varsinaisena olemuksena kokonaan näkymättömäksi. Siksi Jean Paul nimittääkin sattuvasti 'minän' tajuamista "yksistään ihmisen kaikkein pyhimmässä sattuneeksi tapaukseksi". Ihminen on minässään kokonaan yksin — ja tämä 'minä' on ihminen itse. Se oikeuttaa hänet pitämään tätä 'minää' todellisena olemuksenaan. Sen vuoksi hän saakin käsittää ruumiin ja sielun verhoina, joissa hän elää; ja hän saa pitää niitä käyttövälineinään, joiden avulla hän toimii. Kehityksensä edistyessä hän oppii käyttämään näitä käyttövälineitä yhä paremmin 'minänsä' palvelijoina. Sana 'minä' kuten sitä kielessämme käytetään, on nimi, joka eroaa kaikista muista nimistä. Hänelle, joka tämän nimen luonnetta oikealla tavalla ajattelee, avautuu samalla tie ihmisen olemuksen ymmärtämiseen, sen syvemmässä merkityksessä. Jokaista muuta nimeä voivat käyttää kaikki ihmiset samalla tavalla sitä vastaavasta oliosta. Pöytää jokainen voi kutsua 'pöydäksi', tuolia 'tuoliksi'. 'Minä'-nimeen nähden asian laita ei ole sama. Kukaan ei voi nimittää toista tällä nimellä, jokainen voi nimittää 'minäksi' ainoastaan itseään. 'Minä'-nimi ei voi koskaan kaikua ulkoapäin korviini siinä mielessä, että se tarkoittaisi minua. Ainoastaan sisästäpäin, oman itsensä kautta sielu voi kutsua itseään 'minäksi'. Kun ihminen siis sanoo itselleen 'minä', hänessä alkaa puhua jokin, jolla ei ole mitään tekemistä niihin maailmoihin nähden, joista edellä mainitut 'verhot' on otettu. 'Minä' tulee yhä enemmän ruumiin ja sielun hallitsijaksi. — Tämä tulee näkyviin myös 'aurassa'. Mitä enemmän 'minä' hallitsee ruumista ja sielua, sitä jäsentyneempi, moninaisempi ja väririkkaampi aura on. 'Näkijä' voi nähdä tämän minän tekemän vaikutuksen auraan. Itse 'minä' on hänellekin näkymätön; se on todellakin 'ihmisen salatussa kaikkein pyhimmässä'. — Mutta 'minä' ottaa itseensä ne valon säteet, jotka valaisevat ihmisessä ikuisena valona. Niin kuin ruumiin ja sielun kokemukset keskittyvät 'minässä', minään virtaavat myös totuuden ja hyvyyden ajatukset. Aistinilmennykset ilmenevät 'minälle' toiselta — ja henki toiselta puolen. Ruumis ja sielu antautuvat 'minälle' sitä palvellakseen, mutta 'minä' antautuu sitä vastoin hengelle, jotta tämä täyttäisi sen. 'Minä' elää ruumiissa ja sielussa, mutta henki elää 'minässä'. Niin paljon kuin 'minässä' on henkeä, siinä on myös Ikuista, sillä 'minä' saa olemuksensa ja merkityksensä siitä, mihin se on yhtynyt. 'Minä' on mineraalisten lakien alaisena siinä määrin kuin elää fyysisessä ruumiissa; eetteriruumiin kautta on se suvunjatkamis- ja kasvamislakien alaisena, ja aistimus- ja älysielun kautta sielumaailman lakien alaisena. 'Minä' omaksuu hengen lakien alaisena siinä määrin kuin se omaksuu henkeä. Se, mitä mineraali- ja elämänlait muodostavat, syntyy ja kuolee, mutta hengellä ei ole syntymän eikä kuoleman kanssa mitään tekemistä.

'Minä' elää sielussa. Vaikka 'minän' korkein ilmaus kuuluukin tietoisuussielulle, on sanottava, että tämä 'minä' täyttää koko sielun sieltä säteillen ja vaikuttaa sielun kautta ruumiiseen. Henki on 'minässä' elävänä. Henki säteilee 'minään' ja elää siinä 'minä' verhonaan, niin kuin 'minä' elää ruumiissa ja sielussa nämä 'verhonaan'. Henki kehittää 'minää' sisästä ulospäin ja mineraalimaailma ulkoa sisäänpäin. Kutsuttakoon tätä 'minää' kehittävää ja 'minässä' elävää henkeä 'henki-itseksi', koska se ilmenee ihmisen 'minänä' eli 'itsenä'. (Henki-itse tarkoittaa samaa kuin teosofisessa kirjallisuudessa kutsuttu korkeampi manas. Sanskritinkielinen sana 'manas' on sukua esim. saksalaiselle sanalle 'Menseh' ja tarkoittaa ihmistä, mikäli hän on henkinen itse.)

'Henki-itsen' ja 'tietoisuussielun' välisestä eroavuudesta voi päästä selville seuraavalla tavalla: tietoisuussielu on kaikesta sympatiasta ja antipatiasta riippumattoman itsenäisesti olevaisen totuuden kantaja; henki-itse kantaa itsessään saman totuuden, mutta 'minän' vastaanottamana ja ympäröimänä, minän yksilöllistämänä ja saattamana ihmisen itsenäiseen olemukseen. Sen kautta, että ikuinen totuus täten saatetaan itsenäiseksi ja yhdistetään 'minän' kanssa yhdeksi olemukseksi, 'minä' itse saavuttaa ikuisuuden.

Henki-itse on henkimaailman ilmennys 'minässä', kuten aistihavainto on toisaalta 'minässä' fyysisen maailman ilmennys. Ruumiillisen maailman ilmennnyksinä tunnetaan punainen, vihreä, valoisa, hämärä, kova, pehmeä, lämmin ja kylmä; sitä vastoin totuus ja hyvyys tunnetaan henkimaailman ilmennyksinä. Samassa mielessä kuin ruumiillista ilmennystä kutsutaan aistimukseksi, kutsuttakoon henkistä ilmennystä intuitioksi. Yksinkertaisinkin ajatus sisältää intuitiota, sillä sitä ei voida koskettaa käsin eikä nähdä silmin; hengen ilmennykset täytyy vastaan-ottaa 'minällä'. — Kun kehittymätön ja kehittynyt ihminen katselevat kasvia, toisen 'minässä' elää jotakin aivan muuta kuin toisen, ja kuitenkin ovat kummankin aistimukset saman esineen herättämiä. Ero on siinä, että toinen voi luoda esineestä paljon täydellisempiä ajatuksia kuin toinen. Jos esineet ilmensivät ainoastaan aistimuksia kautta, ei henkisessä kehityksessä voisi tapahtua mitään edistystä. Jokainen aistii luontoa, mutta luonnonlait ilmenevät vasta intuition hedelmöittämälle ajatukselle korkeammalle kehittyneessä ihmisessä. Lapsikin tuntee ulkomaailman ärsykkeet tahdon yllykkeinä, mutta hän käsittää siveellisten hyveiden käskyt käsittää hän ainoastaan kehityksen kuluessa, kun hän oppii elämään hengessä ja ymmärtämään sen ilmennyksiä.

Niin kuin ilman silmää ei olisi väriaistimuksia, samoin ilman henki-itsen korkeampaa ajattelua ei olisi lainkaan intuitiona. Ja yhtä vähän kuin aistimus luo kasvia, jossa ilmenee väri, yhtä vähän intuitioni luo henkistä — se vaan antaa siitä tietoa.

Ihmisen 'minä', joka eläytyy sieluun, tuo intuition avulla ilmoituksia ylhäältä henkisestä maailmasta, kuten se tuo aistimusten avulla ilmoituksia fyysisestä maailmasta. Täten 'minä' tekee henkisen maailman omaksi sielunelämäkseen, niin kuin se luo aistien avulla fyysisen maailman. Sielu, tai siinä esiintyvä 'minä', avaa porttinsa kahdelle suunnalle: aineellisuuteen ja henkisyyteen.

Fyysinen maailma voi antaa itsestään tietoa 'minälle' vain siten, että se aineistaan ja rakentamalla voimistaan ruumiin, jossa tietoinen sielu voi elää ja jossa ovat ne elimet, joiden avulla sielu voi havaita itsensä ulkopuolella olevaa aineellisuutta. Vastaavasti myös henkinen maailma rakentaa henkiaineistaan ja henkivoimistaan sellaisen henkiruumiin, jossa 'minä' voi elää ja intuition avulla havaita henkisen. (On selvää, että ilmaisut 'henkiaine' ja 'henkiruumis' sananmukaisesti käsitettynä sisältävät ristiriidan. Näitä käytetään ainoastaan ohjaamaan ajatusta siihen, mikä henkisessä vastaa ihmisen fyysistä ruumista.)

Kuten fyysisessä maailmassa yksityinen ihmisen ruumis rakentuu eristetyksi olemukseksi, samoin on henkimaailmassa henkiruumiin laita. Henkimaailmassa, niin kuin fyysisessäkin, ihmisellä on sisäinen ja ulkonainen puoli. Kuten ihminen ottaa fyysisen maailman aineksia ja valmistaa ne fyysisessä ruumiissaan, hän ottaa henkisestä maailmasta henkistä ja tekee sen omakseen. 'Henkinen' on ihmisen ikuinen ravinto. Kuten ihminen on syntynyt fyysisestä maailmasta, hän on syntynyt myös hengestä, totuuden ja hyvyyden ikuisten lakien kautta. Hänet on erotettu ulkopuolella olevasta henkimaailmasta, kuten hänet on erotettu fyysisestä kokonaismaailmasta itsenäiseksi olennoksi. Kutsuttakoon tätä itsenäistä henkistä olemusta 'henki-ihmiseksi'. (Teosofisessa kirjallisuudessa sitä kutsutaan nimellä aatma.)

Jos tutkimme fyysistä ihmisruumista, löydämme siinä samoja aineita ja voimia kuin sen ulkopuolella olevassa fyysisessä maailmassa. Näin on myös henki-ihmisen laita. Siinä sykkivät ulkonaisen henkimaailman elementit, siinä toimivat muun henkimaailman voimat. Kuten fyysinen iho eristää sisäänsä elävän ja aistihavaintoon kykenevän olennon, samoin on laita henkimaailmassakin. Henkistä verhoa, joka eristää henki-ihmisen henkisestä yleismaailmasta, ja joka tekee henki-ihmisen itsenäiseksi, itsessään eläväksi ja maailman henkisisällön intuitiivisesti tajuavaksi henkiolennoksi, — tätä 'henkistä ihoa' kutsuttakoon 'henkiverhoksi'. (Teosofisessa kirjallisuudessa sitä kutsutaan auraksi.) On otettava huomioon, että tämä 'henkinen ihoverho' laajenee edistyvän ihmisen kehityksen mukana, joten ihmisen henkinen yksilöllisyys (hänen auransa) on kykenee rajattomasti laajenemaan.

Henki-ihminen elää tässä henkiverhossa. Tämä henki-ihminen rakennetaan henkisen elämänvoiman avulla samoin kuin fyysinen ruumis rakennetaan fyysisen elämänvoiman avulla. Kuten puhutaan eetteriruumiista, täytyy myös puhua eetterihengestä henki-ihmiseen nähden. Kutsuttakoon tätä eetterihenkeä elämänhengeksi. — Kolmeen osaan siis jakautuu ihmisen henkinen olemus; ne ovat: henki-ihminen, elämänhenki ja henki-itse. (Teosofisessa kirjallisuudessa vastaavat nimet ovat aatma, buddhi ja manas. Buddhi on erityinen, määrätty elämänhenki, joka rakennetaan henkisen elämänvoiman eli buddhin kautta.)

Henkisillä tasoilla 'näkevälle' tämä ihmisen henkinen olemus on auran korkeimpana — oikeastaan henkisenä — osana havaittava todellisuus. Hän 'näkee' henkiverhossa henki-ihmisen elämänhenkenä, ja hän 'näkee' kuinka tämä elämänhenki, omaksuen itselleen ulkopuolisesta henkimaailmasta henki-ravintoa, suurenee alati. Hän näkee vielä, kuinka henkiverho avartuu tämän kautta jatkuvasti, kuinka henki-ihminen tulee yhä laajemmaksi. Juuri siinä ihmisen henkinen olemus eroaa hänen fyysisestä olemuksestaan — jälkimmäinen on kokoonsa nähden rajoitettu, sitä vastoin edellinen voi kasvaa rajattomasti. Sillä, mikä henkisestä ravinnosta omaksutaan, on ikuisuusarvonsa. Tämän vuoksi ihmisen aura on yhdistynyt kahdesta toisensa läpäisevästä osasta, joista toiselle värityksen ja muodon antaa ihmisen fyysinen ja toiselle hänen henkinen olemassaolonsa. — 'Minä' erottaa nämä kaksi osaa siten, että fyysinen ominaisella tavallaan antautuu ja rakentaa ruumiin, johon sielu voi eläytyä; ja 'minä' myös antautuu ja antaa itseensä hengen eläytyä, joka puolestaan täyttää sielun ja antaa sille henkimaailmassa päämäärän. Ruumis sulkee sielun fyysiseen; henki-ihminen luo siivet sielulle, jotta se voisi liikkua henkimaailmassa.

Jos tahdomme käsittää ihmisen kokonaisuudessaan, meidän täytyy ajatella hänet yhteenliitettynä edellä esitetyistä olemusosista. Ruumis rakentuu fyysisestä ainemaailmasta sellaiseksi, että tämä rakenne soveltuu ajattelevalle 'minälle'. Ihmisen ruumis elävöityy elämänvoiman kautta ja kehittyy siten eetteri- eli elämänruumiiksi. Sellaisena ulkomaailma avautuu sille aistinelimien kautta ja se kehittyy sieluruumiiksi. Aistimussielu läpäisee tämän ja yhtyy yhdeksi sen kanssa. Aistimussielu ei ainoastaan ota vastaan ulkomaailman vaikutteita aistimuksina, vaan sillä on oma elämänsä, jonka se hedelmöittää toisaalta ajattelulla, toisaalta aistimuksilla. Näin se kehittyy älysieluksi. Tämä on mahdollista siten, että se avautuu ylöspäin intuitioille, samoin kuin alaspäin aistimuksiin. Näin siitä kehittyy tietoisuussielu. Tämän ilmentyminen on mahdollinen siten, että henkimaailma luo aistimussielulle intuitioelimen, kuten fyysinen ruumis luo sille aistinelimet. Niin kuin aistimet välittävät aistimussielulle aistimuksia sieluruumiin kautta, henki välittää sille intuitionielimen avulla intuitioita. Siten henki-ihminen yhdistyy yhdeksi tietoisuussielun kanssa, kuten fyysinen ruumis on yhdistynyt aistimussieluun sieluruumiissa. Tietoisuussielu ja henki-itse muodostavat ykseyden. Tässä ykseydessä henki-ihminen elää elämänhenkenä, kuten eetteriruumis on sieluruumiille ruumiillisena elonperustana. Kuten fyysinen ruumis rajoittuu ihoon, henki-ihminen rajoittuu henkiverhoon. Koko ihmisen jäsentely jakautuu seuraavasti:

A. Fyysinen ruumis

B. Eetteriruumis tai elämänruumis

C. Sieluruumis

D. Aistimussielu

E. Älysielu

F. Tietoisuussielu

G. Henki-itse

H. Elämänhenki

I. Henki-ihminen

Sieluruumis (C) ja aistimussielu (D) muodostavat yhden kokonaisuuden; samoin tietoisuussielu (F) ja henki-itse (G). Näin ollen maallisessa ihmisessä on seitsemän osaa. Teosofisessa kirjallisuudessa käytetyt nimitykset liitetään tähän seuraavasti:

1. Fyysinen ruumis (sthula sharira)

2. Eetteri- eli elämänruumis (linga sharira)

3. Aistiva sieluruumis (astraaliruumis, kama rupa)

4. Älysielu (alempi manas, kama manas)

5. Hengentäyttämä tietoisuussielu (korkeampi manas)

6. Elämänhenki (henkinen ruumis, buddhi)

7. Henki-ihminen (aatma)

'Minä' leimahtaa sielussa esiin, vastaanottaa hengen vuodatuksen ja tulee sen kautta henki-ihmisen kantajaksi. Näin ihminen ottaa osaa 'kolmeen maailmaan' (fyysiseen, sielulliseen ja henkiseen). Hänen juurensa ovat fyysisen-, eetteri- ja sieluruumiin kautta fyysisessä maailmassa ja hän puhkeaa kukkaan henki-itsen, elämänhengen ja henki-ihmisen kautta henkimaailmassa. Mutta se varsi, joka toisaanne juurtuu ja toisaanne kukkii, on sielu itse.

Tämän jäsennyksen voi kehittää yksinkertaisempaan muotoon, joka on täysin sopusoinnussa edellä esitetyn kanssa. Vaikka ihmisen 'minä' kehittyy ensin tietoisuussielussa, se läpäisee silti koko sielullisen olemuksen. Nämä sielullisen olemuksen osat eivät ylipäätään ole niin jyrkästi erillään toisistaan kuin ruumiin osat; ne läpäisevät toisensa korkeammassa merkityksessä. Jos älysielu ja tietoisuussielu käsitetään kahtena yhteenkuuluvana 'minän' kantajana, ja 'minä' niiden ytimenä, ihminen voidaan jakaa fyysiseen ruumiiseen, elämänruumiiseen, astraaliruumiiseen ja 'minään'. Astraaliruumiilla tarkoitetaan tässä sieluruumiin ja aistimussielun yhteyttä, vaikka 'minä' voimistaa määrätyssä suhteessa myös aistimussielua. Kun henki-itse läpäisee 'minän', tämä henki-itse ilmentyy siten, että astraaliruumis muotoutuu sielullisesta päin. Astraaliruumiissa vaikuttavat ensinnäkin ihmisen halut, pyyteet ja himot, mikäli niitä aistitaan sekä myös aistihavainnot. Viime mainitut syntyvät sieluruumiin kautta, kun ihmisen yhdeksi osaksi, jonka hän saa ulkonaisesta maailmasta. Halut, pyyteet, himot jne. syntyvät aistimussielussa siinä määrin kuin sielu voimistaa niitä, ennen kuin sielu on avautunut itse hengelle. Kun 'minä' ottaa itseensä henki-itsen, sielu vahvistaa tällä henki-itsellä taas astraaliruumiin. Tämä ilmenee siinä, että haluja ja pyyteitä silloin jalostaa se, minkä 'minä' on vastaanottanut hengeltä. 'Minä' on silloin osallisena henkisestä maailmasta ja siksi se on tullut hallitsijaksi halujen, pyyteiden jne. maailmassa. Siinä määrin kuin tämä on tapahtunut, henki-itse ilmenee astraaliruumiissa. Ja siten itse astraaliruumis muuttuu. Astraaliruumis itse ilmenee silloin kaksiosaisena olemuksena, muuttumattomana ja muuttuneena. Sen vuoksi voidaankin henki-itseä kutsua muuttuneeksi astraaliruumiiksi. Samoin tapahtuu, kun ihminen ottaa itseensä elämänhengen. Silloin muuttuu elämänruumis. Elämänhenki läpäisee sen silloin. Tämä ilmenee siten että elämänruumiin muutoksessa. Sen vuoksi voidaankin myös sanoa, että muuttunut elämänruumis on elämänhenki. Ja kun 'minä' omaksuu itseensä henki-ihmisen, se saa sen kautta valtavan voiman läpäistäkseen sillä fyysisen ruumiin. On luonnollista, ettei se, mitä fyysisestä ruumiista on täten muuttunut, ole havaittavissa fyysisin aistein. Fyysisessä ruumiissa henki-ihmiseksi on kehittynyt juuri se osa, joka on henkistynyt. Fyysinen ruumis on olemassa silloin aistihavainnolle aistillisena, ja mikäli tätä aistillista on henkistynyt, se täytyy havaita henkisillä tietokyvyillä. Ulkonaisille aistimille hengen läpäisemä fyysinen puoli ilmeneekin ainoastaan aistillisena. — Tämän kaiken perusteella voidaan ihminen jakaa myös seuraavasti:

1. Fyysinen ruumis

2. Elämänruumis

3. Astraaliruumis

4. 'Minä', sielun ytimenä

5. Henki-itse muuttuneena astraaliruumiina

6. Elämänhenki muuttuneena elämänruumiina

7. Henki-ihminen muuttuneena fyysisenä ruumiina

II Hengen jälleenruumiillistuminen ja kohtalo
(Reinkarnaatio ja karma)

Sielu elää ruumiin ja hengen välissä. Ne vaikutelmat, jotka sielu saa ruumiin välityksellä, ovat ohimeneviä. Ne ovat olemassa vain niin kauan kuin ruumiin aistit ovat avoinna ulkomaailmalle. Silmäni havaitsee ruusun värin ainoastaan niin kauan, kuin ruusu on näkyvillä ja silmä avoinna. Sekä ulkomaailman olion että ruumiillisten aistimien läsnäolo nykyisyydessä on välttämätön, jotta vaikutelma, aistimus tai havainto voi syntyä. — Kuitenkin se, minkä hengessä ymmärrän ruususta totuutena, ei katoa nykyisyyden häipyessä, ja se on totuuteensa nähden myös minusta kokonaan riippumaton. Se pysyisi totena, vaikken olisi koskaan sattunut näkemään ruusua. Se, mitä hengen avulla opin tajuamaan, on ajatonta eli ikuista. Sielu on sijoitettu nykyisyyden ja ikuisuuden välille, ruumiin ja hengen välille. Se myös välittää nykyisyyttä ja ikuisuutta.

Sielu säilyttää nykyisyyden muistona. Siten sielu pelastaa nykyisyyden katoamasta ja tuo sitä lähemmäksi ikuisuutta. Sielu saattaa myös ikuista ajallis-katoavaiseen avautumatta elämässään yksistään ohimeneville kiihotuksille. Sen sijaan se määrää itsekohtaisesti suhteensa olioihin ja valaa omaa olemustaan niihin toimiin, jotka se suorittaa. Muistona sielu säilyttää eilisen, ja tekojen kautta se valmistaa huomisen.

Sieluni täytyisi yhä uudelleen saada havaita ruusun punaväriä, jollei se voisi pitää sitä muistona. Se, mikä ulkonaisesta vaikutelmasta jää jäljelle, ja minkä sielu voi säilyttää, on mielikuva. Sielu saattaa aineellisen ulkomaailman omaksi sisäiseksi maailmakseen kykynsä muodostaa mielikuvien avulla siten, että pitämällä muistin avulla sen muistonaan ja saaduista vaikutelmistaan riippumatta voi viettää muistojensa seurassa omaa elämää. Sielunelämä kehkeytyy täten ulkomaailman katoavaisten vaikutelmien pysyväksi vaikutukseksi.

Myös teko, joka on kerran painanut leimansa ulkomaailmaan, jää pysyväksi. Jos leikkaan oksan puusta, sieluni on aiheuttanut jotakin, joka muuttaa kokonaan tapahtumien kulun ulkomaailmassa. Puunoksalle olisi tapahtunut jotakin aivan muuta, ellen olisi sekaantunut siihen teollani. Minä olen herättänyt eloon sarjan vaikutuksia, jotka eivät olisi ilman minua olemassa. Se, minkä tänään olen tehnyt, jää huomiseksi olemaan. Se jää pysyväksi teon kautta, kuten eiliset vaikutelmat jäävät muistin avulla pysyviksi sieluuni.

Tästä teon aiheuttamasta pysyvyydestä emme tavallisessa tietoisuudessa muodosta itsellemme käsitystä samalla tavoin kuin muistista, havaintona saadun elämyksen pysyvyydestä. Mutta eikö ihmisen minä ole samalla tavalla sidottu siihen maailmassa tapahtuneeseen muutokseen, minkä hänen tekonsa aiheuttaa, kuin se on sidottu aistivaikutelman aiheuttamaan muistoon?

Minä suhtautuu uusiin vaikutelmiin eri tavalla sen mukaan, millaisia sen muistot ovat. Mutta se on 'minänä' joutunut tiettyyn suhteeseen maailmaan myös sen mukaan, millaisia tekoja se on tehnyt. Siitä, onko jokin tekoni vaikuttanut johonkin toiseen ihmiseen vai ei, riippuu osaltaan, mikä on maailman suhde minääni. Suhteeni maailmaan muuttuu sen mukaan, miten vaikutan ympäristööni. Tätä ei kuitenkaan ole niin helppo huomata kuin minän muuttumista jonkin muiston vaikutuksesta, sillä muisto liittyy heti syntyessään siihen sielunelämään, minkä ihminen on aina tuntenut omakseen, kun taas teon ulkoinen vaikutus — tästä sielunelämästä irrallaan — muuttuu seurauksiksi, jotka ovat muuta kuin mitä ihminen teosta muistaa. Mutta siitä huolimatta täytyy myöntää, että teon suorittamisen jälkeen on maailmassa jotakin, johon minä on painanut jälkensä. Jos perusteellisesti ajattelee tämän tosiasian, päätyy kysymykseen: Voisiko teon seurauksilla, joissa on minän leima, olla taipumus taas lähestyä minää, kuten muistin säilyttämä vaikutelma palaa mieleen, kun siihen ilmenee jokin ulkoinen aihe? Muistiin painuneet kuvat odottavat sellaista aihetta. Eikö voida ajatella että se, millä ulkomaailmassa on minän antama leima, myös odottaa tilaisuutta lähestyä ulkoapäin ihmissielua, kuten muisto vastaavan aiheen esiintyessä lähestyy ihmissielua sisältäpäin?

Tässä tämä asia esitetään vain kysymyksenä. Voisihan olla niin, ettei mikään annan näille teon seurauksille aihetta lähestyä ihmissielua. Mutta ajatus, että nämä seuraukset ovat olemassa ja että ne määräävät maailman suhteen minään, näyttää mahdolliselta heti, kun harkitsee edellä esitettyä. Seuraavassa yritetään tutkia, vahvistaako ihmiselämä millään tavalla tämän mahdollisen ajatuksen todenmukaisuuden.

Tarkastelkaamme nyt muistia. Miten se syntyy? Ilmeisesti aivan toisella tavalla kuin aistimus tai havainto, sillä ne välittää ruumiillinen olemuspuoli. Ilman silmää en voi aistia 'sinistä', mutta minulla ei suinkaan ole vielä muistoa siniväristä pelkän silmän avulla. Jos silmän nyt pitäisi antaa minulle tämä aistimus, sen eteen täytyisi asettaa sininen esine. Jos vain ruumiilliset aistit tulisivat kysymykseen, ihmisen ruumiillinen olemus antaisi kaikkien vaikutelmien yhä uudelleen unohtua. Ruumiillisuus päästäisi kaikki vaikutelmat heti häviämään, ellei havaitsemistoiminnan aiheuttaman tämänhetkisen mielikuvan syntyessä samalla ulkomaailman ja sielun välillä tapahtuisi sellaista, mistä on seurauksena, että ihminen itsessään tapahtuvien toimintojen avulla voi jälleen saada mielikuvan siitä, mikä aikaisemmin ulkoapäin synnytti tämän mielikuvan. (Jos on harjaantunut sielullisen havaitsemiseen, ymmärtää että on harhaanjohtavaa päätellä: ihmisellä on mielikuva, ja muistin avulla nousee huomenna tietoisuuteen sama mielikuva, joka on tämän ajan säilynyt jossakin ihmisolemuksen kätkössä. Se mielikuva, joka minulla on nyt, on ilmiö joka katoaa nykyhetken mukana. Muistaminen on seurausta sellaisesta, mitä on tapahtunut ulkomaailman ja minun välilläni tämänhetkisen mielikuvan syntymisen lisäksi. Muistin synnyttämänä mielikuva on uusi, ei säilynyt vanha. Muistaminen merkitsee, että voidaan muodostaa mielikuva uudelleen, ei että mielikuva uudelleen elpyy. Se mikä ilmenee uudelleen, on muuta kuin itse mielikuva. Tämä huomautus on tarpeen, koska hengentieteessä on välttämätöntä muodostaa eräistä asioista täsmällisempi käsitys kuin tavallisessa elämässä ja tavallisessa tieteessä.) — Minä muistan eli minä elän itsessäni jotakin, joka ei enää ole olemassa. Minä yhdistän menneen kokemuksen nykyiseen elämääni. Näin on jokaisen muiston laita. Otaksukaamme, että tapaan henkilön ja että tunnen hänet jälleen siksi, että olen tavannut hänet eilen. Hän olisi minulle täysin vieras henkilö, jollen voisi yhdistää hänen tänään tekemäänsä vaikutelmaa siihen kuvaan, minkä olen saanut hänestä eilen havainnon avulla. Tämänpäiväisen kuvan minulle antaa havainto ts. ruumiillinen olemuspuoleni. Kuka sitten loihtii eilisen kuvan sieluun? Se on se sama olento minussa, joka on ollut läsnä eilisessä kokemuksessani ja joka on läsnä tämänpäiväisessäkin. Edellä sitä on kutsuttu sieluksi. Ilman tätä uskollista menneisyyden säilyttäjää jokainen ulkonainen vaikutelma olisi ihmiselle yhä uudelleen uusi.

Sielu kokoaa menneisyyden säilyttäjänä alati hengelle aarteita. Se, että voin erottaa oikean väärästä, johtuu siitä, että ihmisenä olen ajatteleva olento, joka hengessä voi käsittää totuuden. Totuus on ikuinen, ja se voisi yhä uudelleen ilmentyä minulle olioissa, vaikka menneisyys alati katoaisikin näköpiiristäni ja jokainen vaikutelma olisi minulle uusi. Mutta henki minussa ei ole rajoitettu yksistään nykyisyyden vaikutelmiin; sielu laajentaa näköpiirinsä yli menneisyyden. Mitä enemmän sielu voi menneisyydestä liittää henkeen, sitä rikkaammaksi se hengen tekee. Näin sielu antaa hengelle sen, mitä se on ruumiilta saanut. — Sen tähden ihmisen hengessä ilmenee elämän jokaisena hetkenä kaksi tekijää: ensiksi 'totuuden ja hyvyyden ikuiset lait' ja toiseksi 'muisto menneisyyden kokemuksista'. Henki toimii näiden kahden tekijän vaikutuksesta. Jos tahdomme ymmärtää ihmishenkeä, meidän täytyy tietää siitä kaksi seikkaa: ensiksi, kuinka paljon sille on ilmennyt ikuisesta, ja toiseksi, kuinka paljon siinä on menneisyyden aarteita.

Nämä aarteet eivät suinkaan säily hengessä muuttumattomina. Ne mielikuvat, jotka ihminen saa elämän kokemuksista, häipyvät muistista vähitellen. Niiden hedelmät eivät kuitenkaan unohdu. Ihminen ei muista kaikkia kokemuksia, joita hän lapsena sai opetellessaan lukemaan ja kirjoittamaan. Hän ei kuitenkaan osaisi lukea eikä kirjoittaa, jos hän ei olisi saanut näitä kokemuksia ja jos niiden hedelmät eivät olisi säilyneet kykyinä. Tämä on se muutos, jonka henki tekee muistinaarteisiin nähden. Henki jättää yksittäisten kokemusten kuvat kohtalonsa valtaan ja käyttää niistä ainoastaan voiman kykyjensä kohottamiseksi. Yksikään kokemus ei siis jää käyttämättä, sillä sielu säilyttää ne muistoina, ja henki imee siitä sen, mikä voi rikastuttaa sen kykyjä tai elämänsisällystä. Ihmishenki kasvaa muovailtujen kokemusten kautta. — Vaikka hengessä ei siis voi havaita menneitä kokemuksia ikään kuin aarrekammiossa säilytettyinä, kuitenkin niiden tulokset näkyvät niissä kyvyissä, jotka ihminen on saavuttanut.

Tähän asti on tarkasteltuna henkeä ja sielua vain niiden rajojen sisäpuolella, jotka ovat syntymän ja kuoleman välillä. Tähän ei voi pysähtyä. Se olisi samaa kuin tutkia ihmisruumistakin pelkästään näissä rajoissa. Voidaan tietysti löytää paljonkin näiden rajojen sisällä. Mutta ei milloinkaan voi sen nojalla, mitä syntymän ja kuoleman välillä on, selvittää ihmisen muotoa. Se ei voi välittömästi rakentua pelkistä fyysisistä aineista ja voimista. Se polveutuu itsensä kaltaisesta muodosta, joka on periytynyt sille suvunjatkumisen kautta. Fyysiset aineet ja voimat rakentavat ruumiin elämän aikana; suvunjatkumisen voimat synnyttävät siitä toisen ruumiin, joka perii vanhempiensa muodon; siis sellaisen, joka voi olla saman elämänruumiin kantaja. — Jokainen elämänruumis on edeltäjiensä kertautuma. Tämän vuoksi elämänruumis ei esiinny missään mielivaltaisessa muodossa, vaan ainoastaan siinä, mikä on peritty. Ne voimat, jotka ovat antaneet minulle ihmismuodon, ovat olleet edeltäjissäni. — Mutta myös ihmisen hengellä on määrätty muotonsa. Ja nämä hengen muodot ovat täysin erilaiset kussakin yksityisessä ihmisessä. Ei ole kahta ihmistä, joilla olisi aivan samanlainen henkinen muoto. Näillä aloilla on tehtävä huomioita yhtä rauhallisesti ja asiallisesti kuin fyysisessäkin maailmassa. Ei voi sanoa, että ihmisten eroavaisuudet henkisessä suhteessa johtuisivat ainoastaan ympäristön erilaisuuksista, kasvatuksesta yms. Asia ei suinkaan ole näin, sillä kaksi ihmistä, jotka ovat saman ympäristön vaikutusten alaisina ja saaden saman kasvatuksen jne., kehittyvät aivan eri tavalla. Sen vuoksi täytyykin myöntää, että he ovat astuneet elämänsä tielle aivan erilaisilla taipumuksilla. — Tämä on tärkeä tosiasia, joka valaisee ihmisen olemusta, jos sille tunnustetaan sen täysi kantavuus. Jos haluaa suunnata huomionsa vain aineellisiin tapahtumiin, voi tosin sanoa, että ihmisten yksilölliset eroavuudet johtuvat aineellisten alkusolujen erilaisuudesta. (Ja kun ottaa huomioon Gregor Mendelin keksimät ja toisten edelleen kehittämät perinnöllisyyslait, voi saada tämän käsityksen näyttämään myös tieteellisesti oikealta.) Tällainen väite osoittaa vain, ettei sen tekijällä ole käsitystä ihmisen ja hänen elämystensä todellisesta suhteesta. Sillä asiallinen tarkastelu osoittaa, että ulkoiset olosuhteet vaikuttavat eri ihmisiin eri tavalla riippuen jostakin, mikä ei ole missään välittömässä vuorovaikutuksessa aineellisen kehityksen kanssa. Todella täsmällinen tutkija toteaa, että sen mikä seuraa aineellisista edellytyksistä, voi erottaa siitä, mikä tosin syntyy ihmisen ja hänen elämystensä vuorovaikutuksesta, mutta voi muotoutua ainoastaan siten, että sielu asettuu tähän vuorovaikutukseen. Ihmissielu on silloin selvästi tekemisissä jonkin ulkomaailmaan kuuluvan kanssa, jolla luonteensa perusteella ei voi olla mitään suhdetta aineellisiin perintötekijöihin.

Fyysiseltä muodoltaan ihmiset eroavat eläimistä. Mutta ihmiset ovat määrätyssä suhteessa muotoonsa nähden keskenään samankaltaisia. On olemassa vain yksi ihmissuku. Vaikka rotujen, heimojen, kansojen ja yksilöiden keskinäinen ero olisi kuinka suuri tahansa, yhtäläisyys kahden ihmisen välillä on fyysisessä suhteessa kuitenkin suurempi kuin ihmisen ja jonkin eläinlajin välillä. Kaikki se, mikä ilmenee ihmissuvussa, kulkee perintönä edeltäjiltä jälkeläisille. Inhimillinen muoto on sidottu tähän perinnöllisyyteen. Kuten leijona voi periä fyysisen muotonsa vain leijonaesivanhemmiltaan, samoin ihminen voi periä fyysisen muotonsa ainoastaan inhimillisiltä edeltäjiltään.

Kuten ihmisten fyysinen yhtäläisyys on selvästi huomattavissa, ennakkoluulottomalle henkiselle silmälle paljastuvat heidän henkisten muotojensa erilaisuudet. — Tämä erilaisuus ilmenee eräässä päivänselvässä tosiseikassa, nimittäin tarjolla olevassa ihmisen elämäkerrassa eli elämänkuvauksessa (biografia). Jos ihminen olisi pelkkä lajiin luokitettava olento, persoonallinen elämänkuvaus ei tulisi kysymykseen. Leijona tai kyyhkynen herättää mielenkiintoa sikäli kuin se kuuluu leijona- tai kyyhkyslajiin. Jostakin yksittäisestä olennosta on käsitetty kaikki oleellinen silloin kun laji on määritelty. On yhdentekevää, olemmeko tekemisissä isän, pojan tai pojanpojan kanssa. Se, mikä heissä on mieltä kiinnittävää, on juuri isälle, pojalle ja pojanpojalle yhteistä.

Mutta ihmisen merkitys alkaa vasta silloin, kun hän ei ole pelkkä lajiin kuuluva, vaan itsenäinen, yksittäinen olento. Ihmisyksilö on minulle vielä täysin tuntematon, vaikka olisinkin kuvaillut hänen poikaansa tai isäänsä. Minun täytyy tuntea häntä koskeva elämänkuvaus. Hän, joka syventyy oikealla tavalla mielteeseen 'elämänkuvaus', huomaa että henkisessä suhteessa jokainen ihminen itse on oma lajinsa. — Tosin se, joka käsittää elämänkuvauksella ainoastaan elämäntapausten ulkonaista yhdistelyä, voi väittää, että hän voi kirjoittaa samassa merkityksessä yhtä hyvin koiran kuin ihmisenkin elämäkerran. Mutta jos elämäkerrassa kuvailee jonkun ihmisen todellista erikoislaatua, huomaa sen olevan sellaista, mitä eläinmaailmassa vastaa kuvaus kokonaisesta lajista.

Jos nyt laji tai suku on ymmärrettävissä fyysisessä suhteessa ainoastaan siten, että se käsitetään perinnäisyyden tuloksena, henkinen olemus voidaan ymmärtää ainoastaan yhtäläisen henkisen periytymisen nojalla. Olen saanut fyysisen ihmismuotoni inhimillisiltä esivanhemmiltani. Mistä sitten olen saanut sen, mikä ilmenee elämänkuvauksessani? Fyysisenä ihmisenä kertaan esivanhemmiltani muodon. Mitä kertaan henkisenä ihmisenä? Hän, joka tahtoo väittää, ettei se, mitä elämänkertaani sisältyy, kaipaa enempiä selityksiä, voi yhtä hyvin väittää nähneensä jossakin multakasan, jossa ainekokkareet ovat aivan itsestään muodostuneet eläväksi ihmiseksi.

Fyysisenä ihmisenä polveudun toisista fyysisistä ihmisistä, sillä minulla on sama muoto kuin koko ihmissuvulla. Lajin ominaisuudet ovat siis samassa lajissa voineet periytyä minulle. Henkisenä ihmisenä minulla on oma muotoni, kuten minulla on oma elämänkerta. Tätä muotoa en siis voi saada keneltäkään muulta kuin omalta itseltäni. Koska olen astunut maailmaan määrätyillä enkä määräämättömillä taipumuksilla ja koska näiden taipumusten kautta elämäni tie, kuten se elämä ilmentyy, on määrätty, itseni muovailutyö ei ole voinut alkaa vasta syntymässä. Henkisenä ihmisenä minun on täytynyt olla olemassa jo ennen syntymää. Esivanhemmissani en ainakaan ole ollut olemassa, sillä he eroavat minusta henkisinä ihmisinä. Elämänkertaani ei voi selittää heidän elämäkertansa perusteella. Minun täytyy päinvastoin olla henkisenä ihmisenä sellaisen kertautuma, jonka elämäkerrasta omanikin voi selviytyä. Toinen lähinnä mahdollinen selitys olisi, että elämäkertani sisältö muodostuisi ainoastaan ennen syntymää (tai sikiämistä) eletyn henkisen elämän perusteella. Mutta tämä käsitys olisi perusteltu vain siinä tapauksessa, että oletettaisiin sen, mikä fyysisestä ympäristöstä vaikuttaa ihmissieluun, olevan laadultaan samanlaista kuin se mitä sielu tuo mukanaan puhtaasti henkisestä maailmasta. Sellainen olettamus sotii täsmällistä havaintoa vastaan. Sillä sille, mikä fyysisestä ympäristöstä vaikuttaa muovaavasti ihmissieluun, on ominaista että se vaikuttaa vain aikaisemmin samalla tavalla koettuun. Jotta voisi tehdä näistä asioista havaintoja, on kiinnitettävä huomio siihen, miten ihmiselämässä tietyt elämykset vaikuttavat sielun taipumuksiin samalla tavalla kuin jonkin tehtävän eteen joutuminen suhtautuu siihen, mitä elämässä on aikaisemmin harjoittanut. Tällaiset elämykset eivät kuitenkaan vetoa mihinkään nykyisessä elämässä harjoitettuun ja saavutettuun vaan sellaisiin taipumuksiin, joihin saattaa vedota samalla tavalla kuin nykyisessä elämässä harjoittamalla saavutettuihin kykyihin. Jos tajuaa mistä tässä on kysymys, saa käsityksen ennen nykyistä elämää eletyistä elämistä. Ei voida pysähtyä ajatukseen tätä elämää edeltäneestä henkisestä elämästä. — Schiller oli perinyt fyysisen hahmonsa vanhemmiltaan. Mutta yhtä vähän kuin tämä fyysinen hahmo voi olla maasta kasvanut, saattoi Schillerin henkinen olemus olla sillä tavalla syntynyt. Hänen täytyy olla toisen henkisen olemuksen kertautuma, jonka elämäkerta voi selvittää myös Schillerin elämänkuvauksen, kuten Schillerin fyysinen hahmo selittyy suvunjatkumisen perusteella. — Kuten fyysinen ihmismuoto on yhä uudelleen kertautuma, inhimillisen lajiolemuksen jälleenruumiillistuma, myös henkisen ihmisen täytyy olla saman henkisen ihmisen jälleenruumiillistuma, sillä henki-ihmisenä itse kukin muodostaa oman lajinsa.

Edellä sanotun suhteen voidaan väittää, että nämä esitykset ovat vain pelkkiä ajatelmia; ja voidaan vaatia ulkonaisia todisteita, kuten niitä on totuttu saamaan tavallisiin luonnontieteellisiin tutkimuksiin nähden. Tähän on kuitenkin sanottava, että henkisen ihmisen jälleenruumiillistuma on sellainen tapahtuma, joka ei kuulu ulkonaisten fyysisten tosiasioiden vaan henkiselle tasolle. Sinne pääsee tavallisista henkivoimistamme ainoastaan ajattelu. Se, joka ei tahdo luottaa ajattelun voimaan, ei voi myöskään selvittää itselleen korkeampia, henkisiä totuuksia. — Siihen ihmiseen, jonka henkinen silmä on avattu, edellä oleva ajatuksenjuoksu vaikuttaa tarkalleen samalla voimalla kuin jokin tapahtuma, jonka hän näkee fyysisillä silmillään. Hän, joka myöntää niin kutsutulle 'todisteelle', joka on laadittu nykyisen luonnontieteellisen menettelytavan mukaiseen kaavaan, suuremman luotettavuuden kuin edellä oleville esityksille elämänkuvauksen merkityksestä, voi tavallisessa merkityksessä olla suurikin tieteilijä, mutta on varsinaisen henkisen tutkimuksen tieltä sangen kaukana. Sellaiset selittelyt, että ihmisen henkiset ominaisuudet periytyvät isältä tai äidiltä tai muilta edeltäjiltä, ovat mitä arveluttavimpia ennakkoluuloja. Häneen, joka tekeytyy syypääksi sellaiseen ennakkoluuloon että esim. Goethe olisi perinyt isältä tai äidiltä oman olemuksensa aiheen, voi tuskin perusteluin toistaiseksi vaikuttaa, sillä hänessä on syvä vastenmielisyys asian ennakkoluulotonta tarkastelua kohtaan. Materialistinen vaikutusvoima estää häntä näkemästä ilmennysten yhteyttä oikeassa valossa.

Tällaisissa esityksissä on annettu edellytykset ihmisen olemuksen seuraamiseksi syntymän ja kuoleman ulkopuolelle. Ihminen kuuluu syntymän ja kuoleman rajojen sisäpuolella kolmeen maailmaan, nimittäin ruumiilliseen, sielulliseen ja henkiseen maailmaan. Sielu on jäsenenä ruumiin ja hengen välillä siten, että se elähdyttää aistimuskyvyllä ruumiin kolmannen olemusosan, sieluruumiin, ja että se tietoisuussieluna täyttää hengen ensimmäisen olemusosan, henki-itsen. Siksi sielulla onkin elämän aikana osallisuutta sekä ruumiiseen että henkeen. Tämä osallisuus ilmenee sen koko olemassaolossa. Sieluruumiin rakenteesta riippuu, kuinka aistimussielu voi kehittää kykyjään; ja toisaalta tietoisuussielun elämästä riippuu, kuinka pitkälle henki-itse voi siinä itseään kehittää. Aistimussielu voi päästä sitä parempaan vuorovaikutukseen ulkomaailman kanssa, mitä parempi sieluruumis on rakenteeltaan. Ja henki-itse kehittyy sitä rikkaammaksi ja mahtavammaksi, mitä enemmän tietoisuussielu tarjoaa sille ravintoa. On osoitettu, että henki-itse elämän aikana saa tätä ravintoa muovailtujen kokemusten ja näiden kokemusten hedelmien kautta. Sielun ja hengen keskinäinen vuorovaikutus voi tietysti tapahtua ainoastaan silloin, kun sielu ja henki koskettavat toisiaan ja läpäisevät toisensa, muodostaen yhteisesti henki-itsen ja tietoisuussielun.

Tarkastelkaamme ensin sieluruumiin ja aistimussielun vuorovaikutusta. Sieluruumis on, kuten on osoittautunut, ruumiillisen olemuspuolen hienoin muodostuma, mutta kuitenkin se kuuluu ruumiillisuuteen ja on siitä riippuvainen. Fyysinen, eetteri- ja sieluruumis muodostavat määrätyssä suhteessa kokonaisuuden. Siksi sieluruumiskin on kiinnitetty niihin fyysisiin perinnöllisyyslakeihin, jotka antavat ruumiille muodon. Ja koska sieluruumis on ruumiillisuuden liikkuvin, ikään kuin epävakain muoto, täytyy myös perinnöllisyyden ilmetä siinä liikkuvimmissa ja epävakaisimmissa muodoissa. Fyysinen ruumis vaihtelee vähimmin rodun ja kansallisuuden mukaan; elämänruumis vaihtelee yksityisellä ihmisellä enemmän, vaikka yhtäläisyys on vielä voitolla, mutta sieluruumiin kohdalla yksilöiden erilaisuus on jo sangen suuri. Siinä ilmentyvät jo ihmisen ulkonainen, persoonallinen erikoislaatu. Siten sieluun kuuluvat myös se persoonallinen erikoislaatu, joka kulkee perintönä jälkeläisille vanhemmilta, isovanhemmilta jne. Sielu sellaisenaan elää kyllä, kuten on selitetty, omaa elämäänsä, sulkeutuen itseensä sympatioineen ja antipatioineen, tunteineen ja haluineen. Kuitenkin sielu toimii kokonaisuutena, ja siten myös aistimussielussa ilmenee tämä kokonaisuus. Koska aistimussielu sieluruumiin elähdyttää, ikään kuin täyttää sen, tämä viimemainittu muovautuukin sielun luonteen mukaan, ja voi silloin olla edeltäjien taipumusten, himojen yms. perinnöllisyyden välittäjänä jälkeläisille. Tähän tosiasiaan perustuvat seuraavat Goethen sanat: "Isältä mull' on varteni ja vakaa elonkunto; äidiltä hilpeyteni ja tarinoimaan into." Neroaan, henkistä hahmoaan hän ei tietysti ole peritty kummaltakaan. Tällä tavoin näemme mitä jättää ihminen sielullisista ominaisuuksistaan ikään kuin fyysisen perinnöllisyyden sarjaan. — Fyysisen ruumiin aineet ja voimat ovat ulkoisen fyysisen luonnon piirissä. Siitä ne otetaan ja siihen ne annetaan takaisin. Se ainemäärä, mistä ruumiimme on koostunut, uudistuu kokonaan muutamassa vuodessa. Tämän ainemäärän kokoontuminen fyysisen ruumiin muotoon ja sen jatkuva uusiutuminen ruumiissa, riippuu siitä, että eetteriruumis pitää sen koossa. Tämän ainemäärän muotoa eivät yksin määrää syntymän — eli suvunjatkumisen — ja kuoleman väliset tapahtumat, vaan se on riippuvainen niistä perinnöllisyyden laeista, jotka ulottuvat syntymän ja kuoleman ulkopuolelle. Se, että myös sielulliset ominaisuudet voivat periytyä ja että fyysiseen perinnöllisyyteen liittyy sielullista, johtuu siitä, että aistimussielu voi vaikuttaa sieluruumiiseen.

Miten sitten tapahtuu sielun ja hengen keskinäinen vuorovaikutus? Henki on elämän aikana yhdistetty sieluun edellä kerrotulla tavalla. Sielu saa hengeltä lahjan elääkseen totuudessa ja hyvyydessä, ja tehdäkseen siten omassa itse-elämässään, taipumuksissaan, pyyteissään ja vieteissään itse hengen ilmentymisen. Mahdollisesti henki-itse tuo hengen maailmasta 'minälle' totuuden ja hyvyyden ikuiset lait. Nämä yhtyvät tietoisuussielun kautta sielullisen itse-elämän kokemuksiin. Nämä kokemukset itse ovat ohimeneviä, mutta niiden hedelmät jäävät. Se, että henki-itse on ollut yhtyneenä sieluun, tekee siihen pysyvän vaikutuksen. Kun ihmishengelle ilmentyy sellainen kokemus, joka on sama kuin jokin toinen aikaisempi saamansa kokemus, henki näkee siinä tutunomaista, ja tietää suhtautua siihen toisella tavalla, kuin sen ilmestyessä sille ensi kertaa. Kaikki oppiminen perustuukin tähän. Opin hedelmät ovat omaksuttuja kykyjä. Täten ikuiseen henkeen leimataan ohimenevän elämän hedelmät. — Emmekö huomaa näitä hedelmiä? Mistä johtuvat ne taipumukset, jotka edellä on jo mainittu henkiselle ihmiselle luonteenomaisina? Ne johtuvat tosiaankin vain erisuuntaisista kyvyistä, jotka ihminen tuo mukanaan aloittaessaan maallisen elämäntiensä. Nämä kyvyt ovat määrätyssä suhteessa yhtäläisiä kuin ne, joita voimme omaksua myös elämän aikana. Ajatelkaamme esim. ihmisen neroutta. Tiedetään, että Mozart kykeni pienenä poikana kirjoittamaan ulkomuististaan kerran kuulemansa, pitkän musiikkikappaleen. Tämä oli hänelle mahdollista vain siten, että hän kykeni yhdellä kertaa silmäilemään sen kokonaisuutta. Määrätyissä rajoissa ihminen laajentaa elämänsä aikana kykyään luoda yleissilmäys, käsittää yhtenäisyydet saavuttaen siten uusia kykyjä. Onhan myös Lessing sanonut itsestään, että hän on saavuttanut arvostelevan huomiokykynsä avulla, jotakin joka lähentelee neroutta. Jollemme tahdo katsella tällaisia taipumuksiin perustuvia kykyjä ihmeinä, meidän täytyy pitää niitä sellaisten kokemusten hedelminä, jotka henki-itse on sielun avulla saanut. Ne on syövytetty tähän henki-itseen. Koska niitä ei ole juurrutettu tässä elämässä, se on tapahtunut jossakin edellisessä. Ihmisen henki on oma lajiluokkansa. Ja kuten ihminen fyysisenä lajiolentona perii ominaisuutensa lajiltaan, henki perii omassa lajiluokassaan, so. omassa itsessään. Jokaisessa elämässä ihmisen henki ilmestyy oman itsensä kertautumisena kantaen itsessään edellisissä elämänjaksoissa saamiensa kokemusten hedelmät. Nykyinen elämämme on siis edellisen elämän kertautuma, ja se tuo mukanaan sen, mitä henki-itse on aikaisemmin uurastanut itselleen. Kun henki-itse ottaa itseensä jotakin, mikä voi kypsyä hedelmäksi, se yhtyy elämänhenkeen. Kuten elämänruumis kertaa muodon lajista lajiin, elämänhenki kertaa sielun persoonallisesta olemassaolosta toiseen.

Edellä esitetyissä tarkasteluissa vahvistuu käsitys, että ihmisen eräiden elämäntapahtumien perustana on maallisen elämän kertautuminen. Täyden merkityksensä tämä käsitys voi saada ainoastaan sellaisen havainnon avulla, joka perustuu tämän kirjan lopussa kuvatulla tiedon tiellä saavutettuihin henkisiin kykyihin. Tässä oli tarkoitus vain osoittaa, että jo ajattelun ohjaama tavallinen ulkoinen havainto vie tähän käsitykseen. Tavallisen havainnon tiellä tämä käsitys tosin jää aluksi ikään kuin varjokuvamaiseksi, eikä se tällöin ole suojattu vastaväitteiltä, jotka johtuvat epätäsmällisestä havainnosta. Mutta toisaalta on totta: jos tavallisen ajattelun ja havainnon avulla saavuttaa tämän käsityksen, valmistaa itseään henkiseen havaintoon. Silloin saavuttaa jotakin, mikä ihmisellä täytyy olla ennen kuin henkinen havainnonteko on hänelle mahdollinen, kuten ihmisellä täytyy olla silmä ennen kuin hän voi tehdä aistihavaintoja. Jos väittää, että muodostamalla tällaisen käsityksen voi itse suggeroida itselleen henkisiä havaintoja, osoittaa vain, ettei pysty suhtautumaan todellisuuteen vapaalla ajattelulla ja että itse suggeroi itsensä vastaväitteisiin.

Näin ollen sielulliset kokemukset eivät kehkeydy pysyviksi ainoastaan syntymän ja kuoleman rajojen sisäpuolella, vaan ne säilyvät kuoleman toiselle puolelle. Mutta sielu ei syövytä kokemuksiaan ainoastaan siinä elävään henkeen, vaan myös, kuten tämän luvun alussa on osoitettu, painaa ne teoissaan ulkonaiseen maailmaan. Miten ihminen eilen on toiminut, se vaikutus on vielä tänään olemassa. Unitila ja kuolema antavat meille tässä suhteessa hyvän vertauskuvan syyn ja seurauksen keskinäisestä suhteesta. — Usein on unta sanottu kuoleman nuoremmaksi veljeksi. Minä herään aamulla. Yö on keskeyttänyt jatkuvan toimintani. Tavallisissa olosuhteissa ei ole mahdollista, että aamulla jatkan toimintaani mielivaltaisella tavalla. Minun täytyy yhdistää työni eiliseen toimintaani, jos tahdon säilyttää elämässäni järjestystä ja yhtenäisyyttä. Eiliset tekoni ovat tämän päiväisen toimintani edellytyksinä. Eilisellä toiminnalla olen luonut tämän päivän kohtaloni. Olen lopettanut työni hetkeksi, mutta tämä työni kuuluu minuun, ja hetken levon jälkeen se kutsuu jälleen minua. Menneisyyteni pysyy yhdistettynä minuun; se elää edelleen nykyisyydessäni ja seuraa minua tulevaisuuteeni. Jolleivät eilisten tekojeni vaikutukset loisi tämänpäiväistä kohtaloani, minun ei olisi pakko herätä tänä aamuna, vaan minut olisi luotava tyhjästä uudelleen. Olisi tosiaankin mieletöntä, jollen säännöllisissä olosuhteissa käyttäisi taloa, jonka olen itselleni rakennuttanut.

Kuten ihminen ei ole aamulla uudelleen luotu, ei myöskään ihmishenki ole uusi aloittaessaan maallisen elämäntiensä. On yritettävä selvittää, mitä tapahtuu ihmisen astuessa maalliseen elämään. — Syntyy fyysinen ruumis, joka saa muotonsa perinnöllisyyden lakien mukaan. Tämä ruumis kantaa hengen, joka toistaa uudessa muodossa kertaa aikaisemman elämän. Näiden molempien välillä on sielu, joka viettää omaa, itseensä sulkeutunutta elämää. Sielua palvelevat sen taipumukset ja vastenmielisyydet, toiveet ja pyyteet; se alistaa palvelukseensa myös ajattelun. Aistimussieluna sielu vastaanottaa ulkomaailman vaikutelmat ja kantaa ne hengelle, jotta tämä omaksuisi niiden hedelmät ikuisuutta varten. Sielu on ikään kuin välittäjänä; ja sen kutsumus on täyttynyt, jos se tyytyy tähän tehtävään. Ruumis muodostaa sielulle vaikutelmat; tämä muovailee ne aistimuksiksi, säilyttää ne muistissa mielikuvina ja jättää ne hengelle, jotta tämä säilyttäisi ne kautta ikuisesti. Sielu liittää ihminen maalliseen elämänkulkuun. Ruumiiltaan hän kuuluu fyysiseen ihmissukuun; sen kautta hän on tämän lajin jäsen. Hän elää henkenä korkeammassa maailmassa. Sielu sitoo aika-ajoin nämä maailmat toisiinsa.

Mutta fyysinen maailma, johon ihmishenki astuu, ei ole sille mikään vieras olinpaikka. Siihen ovat syöpyneet hengen tekojen jäljet. Hengellä on osuutensa tähän elämän näyttämöön. Se kantaa henkiolemuksen leimaa. Se on sukusuhteessa henkeen. Kuten sielu on välittänyt ulkomaailman vaikutelmat hengelle, jotta ne hengessä tulisivat pysyviksi, se on hengen elimenä myös muuttanut hengen sille suomat kyvyt teoiksi, jotka vaikutuksineen ovat pysyviä. Siten sielu on virrannut tosiasiallisesti näihin tekoihin. Tekojensa vaikutuksissa ihmissielu elää edelleen toista itsenäistä elämää. Tämä antaa aihetta tarkastella elämää siltä kannalta, millä tavoin kohtalo siinä toteutuu. Jokin 'kohtaa' ihmistä. Ihminen on aluksi taipuvainen pitämään sellaista itseään kohtaavaa pelkkänä sattumana. Mutta hän saattaa huomata olevansa itse sellaisten 'sattumien' tulos. Jos neljänkymmenen ikäisenä tarkastelee itseään eikä halua pysähtyä tyhjään, abstraktiseen minä-käsitteeseen, voi sanoa: minä en ole mitään muuta kuin miksi olen tullut sen ansiosta, mitä minulle on tähän saakka kohtalonomaisesti 'sattunut'. Olisin toisenlainen, jos minulla esimerkiksi kaksikymmenvuotiaana olisi ollut muita kokemuksia kuin minulla oli. Silloin ihminen ei etsi minäänsä vain 'sisältä' tulevista kehitysvirikkeistä vaan siitä, mikä ulkoapäin muovaa hänen elämäänsä. Siinä, mikä häntä 'kohtaa', hän tajuaa oman minänsä. Jos ennakkoluulottomasti omaksuu tällaisen ajatuksen, tarvitaan vain askel todella tarkkaa elämänhavainnointia, jotta voisi ihmistä kohtaavissa tapahtumissa nähdä sellaista, mikä vaikuttaa minään ulkoapäin kuten muisto vaikuttaa sisältäpäin tuodessaan menneen kokemuksen uudelleen mieleen. Siten voi oppia huomioimaan elämän tapahtumia siltä kannalta, miten niissä jokin ihmissielun aikaisempi teko palautuu minän luokse, kuten muistitapahtumassa aikaisempi elämys palaa minään mielikuvana, kun jokin ulkoinen seikka antaa siihen sysäyksen. Aikaisemmin oli puhe sellaisesta mahdollisuudesta, että teon seuraukset voisivat kohdata ihmissielua. Saman elämän kuluessa eivät tiettyjen tekojen seuraukset voi tällä tavoin kohdata ihmistä, koska tähän elämään kuului näiden tekojen suorittaminen. Teon seuraus voi silloin kohdata ihmistä yhtä vähän kuin hän voi muistaa elämystä, jonka hän parhaillaan kokee. Tässä voi olla kysymys vain sellaisten seurausten kokemisesta, jotka kohtaavalla minällä ei ole sen elämän taipumuksia, jossa teko on suoritettu. Huomio voi suuntautua vain sellaisiin seurauksiin, jotka johtuvat toisen maallisen elämän teoista. Kun huomaa minulle 'sattuvalla' elämäntapahtumalla olevan samanlaisen yhteyden minään kuin sillä, mitä minä 'sisältäpäin' itse muodostaa itsessään, niin voi vain ajatella, että sellainen elämäntapahtuma on seurausta aikaisemmassa elämässä suoritetusta teosta. Ajattelun ohjaama elämäntarkastelu johtaa siihen tavalliselle tietoisuudelle paradoksaaliseen olettamukseen, että tietyssä maallisessa elämässä ihmiselle sattuneet tapahtumat ovat yhteydessä edellisten elämien tekoihin. Tälle käsitykselle voi vasta henkinen tiedostaminen antaa täyden sisällön; ilman sitä se jää vain varjomaiseksi oivallukseksi. Mutta tavallisella tietoisuudella saavutettuna se valmistaa sielua todella henkisesti havaitsemaan, että tämä käsitys on tosi.

Ja ihmishenki kohtaa ehdottomasti uudelleen nämä tekojensa vaikutukset. Ainoastaan toinen osa teoistani on ulkomaailmassa, toinen taas minussa itsessäni. Tämän selvittää yksinkertainen luonnontieteellinen esimerkki. Eläimet, jotka näkevinä ovat siirtyneet Kentuckyn luoliin, ovat siellä asuessaan kadottaneet näkönsä. Oleskelu pimeässä on saattanut silmät toimettomiksi. Näissä silmissä ei tapahdu enää sitä fyysistä eikä kemiallista toimintaa, joka tapahtuu näkemisen aikana. Se ravinnon virtaus, mikä ennen käytettiin näkötoiminnalle, virtaa nyt muihin elimiin. Nyt nämä eläimet voivat elää ainoastaan pimeissä luolissaan. Ne ovat teollaan, luoliin siirtymisellään, luoneet myöhemmän elämänsä ehdot. Tämä siirtyminen on tullut niiden kohtalonsa yhdeksi osaksi. Olemusosa, joka on kerran ollut toimivana, on sitonut itsensä tekojen tuloksiin. Näin on myös ihmishengen laita. Sielu on toimiessaan voinut välittää hengelle erityisiä kykyjä, ja nämä kyvyt ovat vastaavat tekoja.

Ihmishenki on siis todella omilla teoillaan valmistanut kohtalonsa. Ihminen on tässä elämässä sidottu siihen, mitä hän on tehnyt edellisessä elämässään. — Tämä voi herättää seuraavan kysymyksen: miten tämä on mahdollista, kun ihmishenki saatetaan uudelleen ruumiillistuessaan aivan toisenlaiseen maailmaan kuin se, minkä hän muinoin jätti? Tämä kysymys perustuu sangen pintapuolisiin käsitykseen kohtalon yhtenäisyydestä. Jos muutan Euroopasta Amerikkaan, joudun kokonaan uuteen ympäristöön. Kuitenkin elämäni Amerikassa riippuu täysin edellisestä elämästäni Euroopassa. Jos olen Euroopassa ollut mekaanikkona, elämäni Amerikassa muodostuu aivan toisenlaiseksi, kuin jos olisin ollut pankinvirkailijana. Edellisessä tapauksessa olisin luultavasti koneiden ja jälkimäisessä taas pankkien ympäröimänä. Joka tapauksessa edellinen elämäni määrää ympäristöni; se ikään kuin vetää luokseen ympäröivästä maailmasta sille tutut seikat. Näin toimii myös henki-itse. Se kerää ympärilleen uudessa elämässä ehdottomasti sitä, mikä sille on edellisestä elämästä tuttua. — Ja sen vuoksi unitila onkin hyvä vertauskuva kuolemasta, koska ihminen on unitilan kestäessä poissa siltä näyttämöltä, missä hänen kohtalonsa odottaa häntä. Unitilan aikana tällä näyttämöllä jatkuvat tapahtumat edelleen. Hetken aikaan niihin ei voi ollenkaan vaikuttaa. Kuitenkin elämämme seuraavana päivänä riippuu edellisen päivän tekojen vaikutuksista. Todellisuudessa persoonallisuutemme ruumiillistuu joka aamu uudelleen tekojemme maailmaan. Se, mikä yöllä on ollut meistä erotettu, seuraavana päivänä ikään kuin asettuu ympärillemme. — Näin on ihmisen edellisissä ruumiillistumissa suorittamien tekojen laita. Ne ovat sidotut hänen kohtaloonsa sidotut, kuten eläminen pimeissä luolissa on jäänyt sidotuksi niihin eläimiin, jotka luoliin siirtymällä ovat kadottaneet näkönsä. Kuten nämä eläimet voivat elää vain siinä ympäristössä, johon ne itse ovat asettautuneet, samoin ihmishenki voi elää ainoastaan siinä ulkomaailmassa, jonka hän itse on teoillaan luonut. Näin ollen on unitila kuoleman vertauksena mahdollisimman sattuva. Tapausten välitön kulku pitää huolen siitä, että aamulla löydän itseni edellisenä päivänä luomassani tilanteessa. Jälleenruumiillistuvan henkeni sukulaisuus sitä ympäröivän maailman olioihin huolehtii siitä, että jälleenruumiillistuessani löydän sellaisen maallisen ympäristön, joka vastaa edellisessä elämässä suorittamieni tekojen tuloksia.

Tästä ilmenee, kuinka sielu on jäsentynyt ihmisen olemukseen. Fyysinen ruumis on perinnöllisyyden alainen. Kun taas ihmishengen täytyy ruumiillistua yhä uudelleen. Ja hengen lakina on, että se ottaa edellisten elämien hedelmät mukaan seuraaviin ruumiillistumiinsa. Sielu elää nykyisyydessä, mutta tämä elämä nykyisyydessä ei ole riippumaton edellisistä elämistä, tuohan ruumiillistuva henki kohtalonsa mukanaan edellisistä ruumiillistumistaan. Ja tämä kohtalo määrää elämän. Mitä vaikutelmia sielu voi saada, mitkä toiveet sille voivat toteutua, mitä iloja ja suruja sille kasvaa — kaikki tämä riippuu siitä, millaisia hengen teot olivat edellisissä ruumiillistumissaan. Sielun on seuraavassa elämässä löydettävä jälleen ihmiset, joiden kanssa se aikaisemmassa oli ollut yhteydessä, koska heidän välisillään teoilla täytyy olla seurauksensa. Samaan aikaan tämän sielun kanssa pyrkivät ruumiillistumaan myös toiset, siihen liittyvät sielut. Sielun elämä on seuraus siis ihmishengen itse luomasta kohtalosta. Ihmisen elämänkulun, rajoittuen syntymän ja kuoleman välille, määrää kolminainen ehto. Sen vuoksi se onkin kolminkerroin riippuvainen niistä tekijöistä, jotka ovat syntymän ja kuoleman toisella puolella. Ruumis on perinnöllisyyden lakien alainen; sielu on ihmisen itsensä luoman kohtalon alainen. Tätä ihmisen luomaa kohtaloa kutsutaan hänen karmakseen. Henki on jälleensyntymisen eli reinkarnaation lain alainen. — Tämän perusteella hengen, sielun ja ruumiin suhde voidaan ilmaista myös seuraavalla tavalla: henki on Ikuinen; ruumiillisuudessa syntymä ja kuolema hallitsee fyysisen maailman lakien mukaan; sielunelämä on, kohtalon alaisena, välittävänä yhdyssiteenä molempien edellisten välillä maallisen elämänkulun aikana. — Tarkempi tieto ihmisen olemuksesta edellyttää tutustumista siihen 'kolminaismaailmaan', johon ihminen kuuluu.

Ajattelu, joka ennakkoluulottomana syventyy elämän ilmennyksiin ja joka ei arastele seurata syntyviä ajatuksiaan aina viimeiseen liitokseen saakka, voi pelkän logiikan avulla päästä vakaumukseen karman ja jälleensyntymisen laista. Niin totta kuin on se, että 'näkijälle', jonka 'henkinen silmä' on avattu, entiset elämät ilmenevät kokemuksena kuten avoin kirja, on myös, että kaikesta tästä totuus antaa valonsa virrata ennakkoluulottomaan vapaaseen järkeen.

III Kolme maailmaa

1. Sielullisessa maailma

Edellä esitetty ihmistä koskeva tarkastelu on osoittanut, että hän kuuluu kolmeen maailmaan. Fyysisten kappaleiden maailmasta on otettu ne aineet ja voimat, jotka rakentavat hänen ruumiinsa. Tästä maailmasta hänellä on tieto ulkonaisten fyysisten aistien avulla saatavien havaintojen kautta. Se, joka luottaa yksinomaan näihin aisteihin ja kehittää vain niiden havaitsemiskykyä, ei voi hankkia selvitystä näistä kahdesta muusta, nimittäin sielullisesta ja henkisestä, maailmasta. — Se voiko ihminen vakuuttua jonkin esineen tai olennon todellisuudesta, riippuu siitä, onko hänellä siihen sopiva havaintoaisti. — Se, että, kuten tässä tehdään, korkeampia havaintoelimiä kutsutaan henkisiksi aisteiksi, voi helposti johtaa väärinkäsityksiin. Sillä, kun puhutaan aisteista, johtaa tämä ehdottomasti ajatuksen 'fyysisiin' aisteihin. Kutsutaanhan juuri fyysistä maailmaa myös 'aistilliseksi', vastakohtana 'henkiselle'. Väärinkäsitysten välttämiseksi on siis otettava huomioon, että tässä puhutaan 'korkeimmista aisteista' vain vertaillen, kuvaannollisessa mielessä. Kuten fyysiset aistit havaitsevat fyysistä, sielulliset ja henkiset huomioivat sielullista ja henkistä. 'Aisti'-sanaa käytetään siis ainoastaan 'havaintoelimen' merkityksessä. Ihmisellä ei olisi tietoa valosta ja väristä, jollei hänellä olisi valoa aistivaa silmää; hän ei tietäisi mitään äänen soinnuista, jollei hänellä olisi ääntä aistivaa korvaa. Tässä suhteessa täydellä oikeudella sanoo saksalainen filosofi Lotze: "Ilman valoa aistivaa silmää ja ääntä aistivaa korvaa koko maailma olisi pimeä ja äänetön. Maailmassa valo ja ääni olisivat silloin yhtä mahdottomia kuin hammassärky ilman tuskaa tuntevaa hermoa hampaassa". — Voidakseen havaita oikeassa valossa sen, mitä edellä on sanottu, on vain tarpeen kerran miettiä, kuinka kokonaan toisella tavalla verrattuna ihmiseen, maailman täytyy ilmetä alemmille eläjille, joilla on ainoastaan jonkinlainen kosketus- tai tuntoaisti levittäytyneenä yli koko ruumiin pinnan. Valoa, väriä ja ääntä ei näille ole olemassa ainakaan siinä mielessä kuin niille olennoille, joilla on silmät ja korvat. Ilmanvärähdykset, jotka aseen laukaus aiheuttaa, voivat tosin näihinkin eläjiin vaikuttaa, jos nimittäin ilmavirta tapaa ne. Jotta ne voitaisiin kuvailla näitä ilmanvärähdyksiä paukauksena, siihen on korva välttämätön. Ja jotta erityiset liikkeet siinä hienossa aineessa, jota kutsutaan eetteriksi, ilmentyvät valona ja värinä, siihen on silmä välttämätön. — Vain siten saa ihminen tietoa jostakin olennosta tai esineestä, että hän jonkun elimensä avulla vastaanottaa vaikutuksen siitä. Ihmisen suhde oleelliseen maailmaan ilmenee sattuvasti Goethen seuraavassa lausunnossa: "Oikeastaan koetamme turhaan lausua ilmi jonkun olion olemusta. Me havaitsemme vaikutukset, ja näiden vaikutusten täydellinen ilmaiseminen käsittäisi jo kylläkin tämän olion olemuksen. Vaivaamme turhaan itseämme jonkun ihmisen luonnetta kuvataksemme, mutta kootkaamme sitä vastoin yhteen hänen toimintansa ja työnsä, ja luonteen kuva ilmenee meille. Värit ovat valon töitä, töitä ja kärsimyksiä... Värit ja valo ovat tosin toisiinsa mitä tarkimmassa suhteessa, mutta meidän täytyy ajatella nämä molemmat kuuluviksi koko luontoon, sillä koko luontohan tahtoo siten ilmetä erityisesti näköaistille. Samoin luonto paljastuu toisellekin aistille... Täten luonto puhuu toisille aisteille, tutuille, halveksituille, tuntemattomille aisteille; näin se puhuu itselleen ja meille tuhansissa ilmennyksissä. Sille, joka huomioi, luonto ei ole missään kuollut eikä äänetön." Olisi väärin käsittää tätä Goethen lausuntoa siten, että kiellettäisiin tietämysmahdollisuus olion olemuksesta. Goethe ei tarkoita, että vain olion vaikutus huomattaisiin ja että olion olemus kätkeytyy siihen. Hän tarkoittaa päinvastoin sitä, ettei sellaisesta 'salatusta olemuksesta' pidä puhua lainkaan. Olemus ei ole ilmestymisensä takana; se päinvastoin ilmestymisensä kautta tulee näkyviin. Tämä olemus on vain niin moninaisen rikas, että se voi toisille aisteille ilmetä vielä muissakin muodoissa. Se, mikä ilmenee, kuuluu olemukseen, mutta se ei ole, aistien rajoittuvaisuuden tähden, kuitenkaan koko olemus. Tämä Goethen katsantokanta on myös täydellisesti teosofinen.

Kuten silmät ja korvat kehittyvät ruumiissa ruumiillisten tapahtumien havaintoelimiksi eli aisteiksi, samoin ihminen voi kehittää itsessään sielullisia ja henkisiä havaintoelimiä, joiden avulla hänelle avautuu sielullinen ja henkinen maailma. Sille, jolla näitä korkeampia aisteja ei ole, näiden maailmojen olemus on 'kuollut ja äänetön', kuten ruumiillinen maailma on 'pimeä ja mykkä' olennolle, jolta uupuvat silmät ja korvat. Kuitenkin ihmisen suhde näihin korkeampiin aisteihin on jotain muuta kuin suhde ruumiillisiin aisteihin. Jotta nämä viimeksi mainitut muodostuisivat täydellisiksi, siitä yleensä huolehtii luontoäiti. Ne ilmenevät ilman ihmisen vaikutusta. Korkeampien aistiensa kehittämiseksi ihmisen täytyy itse tehdä työtä. Hänen täytyy kehittää sielua ja henkeä, jos hän tahtoo havaita sielullista ja henkistä maailmaa, kuten luonto on kehittänyt hänen ruumiinsa, jotta hän voisi havaita aineellista ympäröivää maailmaa ja perehtyä siihen. Tällainen kehittämistyö korkeampiin elimiin liittyen, joita luonto ei vielä itse ole muovaillut, ei ole luonnotonta, sillä korkeammassa mielessä luontoon kuuluu myös kaikki se, mitä ihminen suorittaa. Korkeampien aistien kehittämistä voi sanoa luonnottomaksi ainoastaan se, joka tahtoo väittää, että ihmisen täytyy pysähtyä sille kehityksen asteelle, mille luonto hänet saattaa. — Hän 'halveksii' näiden aistien merkitystä siinä mielessä, jossa Goethe on esittänyt edellä olevan lausuntonsa. Sellaisen ihmisen pitäisi myös vastustaa kaikkea ihmisen kasvatusta, sillä sekin jatkaa luonnon työtä. Ja erikoisesti hänen täytyisi estää sokeana syntyneiden silmien parannusleikkauksia. Sillä jotenkin samoin, kuin leikkauksen kautta näkönsä saaneelle sokeana syntyneelle, käy sillekin, joka herättää itsessään korkeammat aistinsa. Maailma ilmentyy hänelle uusine ominaisuuksineen, tapahtumineen ja tosiasioineen, joista fyysiset aistit eivät mitään ilmoita. Hänelle on selvää, ettei hän liitä mitään mielivaltaisesti todellisuuteen näiden korkeampien elinten kautta, vaan että ilman näitä aisteja olisi hänelle juuri tämän todellisuuden oleellinen puoli jäänyt salatuksi. Sielullinen ja henkinen maailmat eivät ole mitään fyysisen rinnalla tai ulkopuolista; ne eivät ole siitä paikallisesti erossa. Kuten sokeana syntyneelle leikkauksen jälkeen entinen pimeä maailma säteilee valoin ja värein, samoin sielullisesti ja henkisesti herätetylle ilmentyvät ne oliot, jotka hän tätä ennen havaitsi vain aineellisina, sielullisine ja henkisine ominaisuuksineen. Tämä maailma täyttyy vielä myös tapauksilla ja olennoilla, jotka sielullisesti ja henkisesti herättämättömälle jäävät kokonaan tuntemattomiksi: — (Tässä kirjassa puhutaan edempänä luvussa ’Tiedon tie’ tarkemmin sielullisten ja henkisten aistien kehittämisestä. Tässä kuvataan ensin itse nämä korkeammat maailmat. Jos kieltää näiden maailmojen olemassaolon, ei sano muuta kuin että ei vielä ole kehittänyt korkeampia aistejaan. Siten on tosin useampien ihmisten laita vielä nykyisellä maailmankehityksen aikakaudella. Mutta ihmiskunnan kehitystä mikään aste ei päätä; sen täytyy kulkea yhä eteenpäin. Se, mitä tässä kutsutaan sielulliseksi maailmaksi, vastaa tavallisessa teosofisessa kirjallisuudessa astraalimaailmaa, ja henkimaailma mentaalimaailmaa.)

Usein korkeammat elimet kuvitellaan liiaksi fyysisten kaltaisiksi. Pitäisi kuitenkin saada selväksi se, että näihin elimiin nähden joutuu tekemisiin henkisten ja sielullisten muotojen kanssa. Sen vuoksi ei myöskään pidä odottaa, että se mitä korkeammissa maailmoissa havaitaan, olisi vain jotakin utumaisen hienoa ainetta. Niin kauan kun jotakin sellaista odottaa, ei voi päästä selvään käsitykseen siitä, mitä tässä 'korkeammilla maailmoilla' oikeastaan tarkoitetaan. Useille ihmisille ei olisi läheskään niin vaikeaa — tosin jotakin alkeellista — tiedostaa jotakin näistä 'korkeammista maailmoista', jos he eivät kuvittelisi, että sen mitä heidän tulisi havaita, täytyisi olla jotakin hienonnettua fyysistä ainetta. Tällaista edellyttäen he eivät yleensä tahdo ensinkään tunnustaa mistä todella on kysymys. He pitävät havaintojaan epätodellisina ja epätyydyttävinä. Henkisen kehityksen korkeammille asteille ei tietenkään ole helppo päästä; mutta sen alemmille asteille — ja sehän on jo paljon — pääsy ei ole ensinkään niin vaikeata, ensin täytyy vapautua siitä ennakkoluulosta, että sielulliset ja henkiset maailmat ovat vain hienompaa fyysistä ainetta.

Kuten emme tunne ihmistä kokonaan, saatuamme kuvan vain hänen fyysisestä ulkomuodostaan, emme myöskään tunne meitä ympäröivää maailmaa, jos tiedämme siitä vain sen, mitä fyysiset aistit meille ilmaisevat. Ja kuten valokuva käy meille ymmärrettäväksi ja eläväksi, jos me lähennymme tätä kuvattua henkilöä niin, että opimme tuntemaan hänen sielunsa, voimme myös ymmärtää ainemaailman todellisesti vasta opittuamme tuntemaan sen sielullisen ja henkisen perustan. Sen vuoksi onkin sopivinta puhua tässä ensin korkeammista maailmoista, sielullisesta ja henkisestä, ja vasta sitten arvostella fyysistä maailmaa teosofiselta näkökannalta.

Tarjoutuu eräitä vaikeuksia korkeammista maailmoista on vaikea puhua nykyisellä kulttuurikaudella. Tämä kulttuurikausi on näet ennen kaikkea perehtynyt aineellisen maailman tuntemukseen ja hallitsemiseen. Ne sanat, joita käytämme, ovat ensi sijassa saaneet merkityksen tästä aineellisesta maailmasta. On kuitenkin käytettävä näitä tavallisia sanoja, jotta saataisiin yhtymäkohtia jo ennestään tunnettuun saavutettuun. Tämän kautta avautuvat väärinkäsitysten ovet ja portit niille, jotka tahtovat luottaa vain ulkonaisiin aisteihinsa. — Monesta seikastahan voidaan puhua vain vertauksin ja viittauksin. Mutta näin täytyy olla, sillä nämä vertauskuvat ovat juuri sinä keinona, jonka avulla ihminen voidaan johtaa näiden korkeampien maailmojen tuntemukseen ja jonka kautta edistetään hänen kohoutumistaan niihin. (Tämä selventyy myöhemmässä luvussa, jossa puhutaan sielullisten ja henkisten havaintoelimien kehittämisestä. Ihmisen täytyy ensin vertauskuvain avulla omaksua tietoa korkeammista maailmoista. Sen jälkeen hän voi ajatella, että hän itse hankkii itselleen kyvyn niissä näkemiseen.)

Kuten ne aineet ja voimat, jotka ovat muodostaneet vatsan, sydämen, keuhkot, aivot jne. ja hallitsevat niitä, kuuluvat ruumiilliseen maailmaan, samoin sielulliset ominaisuutemme — halut, pyyteet, tunteet, himot, toiveet, aistimukset jne. — ovat kotoisin sielullisesta maailmasta. Ihmisen sielu on yksi jäsen sielullisesta maailmasta, kuten ruumis on yksi osa ruumiillisessa maailmassa. Jos tahdotaan osoittaa ero ruumiillisen maailman ja sielullisen maailman välillä, voidaan sanoa, että sielullinen on kaikkiin olioihin ja olemuksiin nähden paljon hienompi, liikkuvampi, muovautuvampi kuin edellinen. Kuitenkin siitä täytyy olla selvillä, että astuessa sielulliseen maailmaan, saapuu — fyysiseen sitä verratessa — aivan kokonaan uuteen maailmaan. Kun tässä suhteessa siis puhutaan hienommasta ja karkeammasta, täytyy olla tietoinen siitä, että johonkin, mikä on perinpohjin erilainen, viitataan vain vertauksellisesti. Tämä pätee siihen, mikä annetaan sielullisen maailman kuvauksena fyysiseen ainemaailmaan kuuluvin lainasanoin. Kun tämä pidetään mielessä, silloin voidaan myös sanoa, että sielullisen maailman muodot ja olennot ovat sielunaineista kootut ja sieluvoimien johdon alaiset aivan samoin kuin on laita fyysisten aineiden ja voimien fyysisessä maailmassa.

Kuten ruumiillisille muodoille on ominaista paikallinen ulottuvuus ja liikkuvuus, on sielullisille olioille ja olemuksille ominaista herkkyys ja vietin tapainen himo. Sen vuoksi kutsutaankin sielullista maailmaa himojen tai toiveiden tai myös pyyteiden maailmaksi. Nämä nimitykset on lainattu ihmisen sielullisesta maailmasta. Siksi on huomattava, että oliot siinä osassa sielullista maailmaa, joka on ihmisen sielun ulkopuolella, eroavat sielun voimista samalla tavalla kuin fyysisen ulkomaailman aineet ja voimat eroavat ihmisen ruumiiseen kuuluvista osista. Halu, toive ja pyyde ovat nimityksiä sielullisen maailman aineellisuudelle. Tätä aineellisuutta kutsutaan teosofisessa kirjallisuudessa 'astraaliseksi'. Jos on kysymys enemmän sielullisen maailman voimista, teosofiassa puhutaan silloin 'karmasta'. On kuitenkin muistettava, ettei 'aineen' ja 'voiman' eroavuus voi olla täällä yhtä suuri kuin fyysisessä maailmassa. Halua voidaan kutsua yhtä hyvin 'voimaksi' kuin 'aineeksikin'.

Häneen, joka ensimmäistä kertaa saa luoda katseensa sielulliseen maailmaan, vaikuttavat hämmentävästi ne eroavuudet, jotka siinä fyysiseen verraten ilmenevät. Mutta samoinhan on laita myös ennen toimettomana olleen fyysisen aistin avautuessa. Häneen, joka on syntynyt sokeana ja saanut leikkauksella avulla näkönsä. Sokeana syntyneen, joka leikkauksen kautta on saanut näkönsä, täytyy myös ensin perehtyä maailmaan, jonka hän tunsi ennen ainoastaan tuntoaistin avulla. Hän näkee esimerkiksi esineet ensin silmässään, sittemmin hän huomaa ne itsensä ulkopuolella, mutta kuitenkin ensiksi siten, ikään kuin ne olisi maalattu jollekin pinnalle. Vasta vähitellen hän oppii käsittämään ulottuvaisuutta, esineiden paikallista etäisyyttä jne. — Sielullisessa maailmassa vallitsevat kokonaan toiset lait kuin fyysisessä. Kuitenkin useat sielulliset muodot liittyvät toisten maailmain muotoihin. Ihmisen sielu on esimerkiksi sidottu fyysiseen ruumiiseen ja ihmisen henkeen. Tapahtumiin, jotka sielussa voidaan havaita, vaikuttaa siis samanaikaisesti ruumiillinen ja henkinen maailma. Tämä seikka on otettava huomioon sielullista maailmaa tarkasteltaessa; sielullisina lakeina ei saa pitää sellaisia seikkoja, jotka johtuvat jonkin toisen maailman vaikutuksesta. — Jos ihminen esimerkiksi ilmaisee toivomuksen, siinä ilmenee ajatuksen, hengen kuvittelema perustelu, ja se on siis hengen lakien alainen. Mutta kuten fyysisen maailman lakeja voidaan määrätä jättämällä huomaamatta ne vaikutukset, joita esimerkiksi ihminen aiheuttaa fyysisiin tapahtumiin, — tämä on mahdollista myös sielulliseen maailmaan nähden.

Tärkeä eroavuus sielullisten ja fyysisten tapahtumien välillä on siinä, että sielullisten tapahtumien vuorovaikutus on paljon sisäisempi. Fyysisessä maailmassa vallitsee esimerkiksi 'sysäyksen' laki. Jos norsunluupallo antaa sysäyksen toiselle pallolle, jälkimmäinen alkaa liikkua suuntaan, jonka määrää edellisen pallon liikkeen suunta. Sielullisessa maailmassa kahden muodon vuorovaikutus, kun ne toisensa kohtaavat, riippuu niiden sisäisistä ominaisuuksista. Ne läpäisevät toisensa, kasvavat ikään kuin yhteen, jos ne ovat keskenään sukua; ne työntyvät toisistaan erilleen, jos ne ovat olemukseltaan vastakkaisia. — Aineellisessa maailmassa esimerkiksi näkemiselle on olemassa määrättyjä lakeja. Etäällä olevat esineet näyttävät perspektiivisesti pienenevän. Jos katsotaan lehtikujaa pitkin, etäämmällä olevat puut näyttävät — perspektiivilakien mukaan — olevan toisiaan lähempänä kuin lähellä olevat. Sielullisessa maailmassa sitä vastoin kaikki, lähellä ja kaukana oleva, näkyy selvänäkijälle siinä etäisyydessä, joka sillä sisäisen luontonsa mukaan on. Tämä on luonnollisesti monenlaisten erehdysten lähde sille, joka astuu sielulliseen tilavuuteen ja tahtoo tulla siellä toimeen fyysisestä maailmasta tuomillaan säännöillä.

Sielulliseen maailmaan perehtymisen ensimmäisiin tehtäviin kuuluu oppia erottamaan siellä muotojen eri lajit samalla tavalla kuin fyysisessä maailmassa kiinteät, nestemäiset ja kaasumaiset kappaleet erotetaan toisistaan. Sitä varten täytyy oppia tuntemaan molemmat perusvoimat, jotka ovat tässä tärkeät. Näitä voimia voidaan kutsua sympatiaksi ja antipatiaksi. Siitä, miten nämä voimat vaikuttavat sielullisessa muodossa, riippuu sielunmuotojen laatu. Sympatiaksi on sanottava sitä voimaa, jolla sielunmuoto vetää toisia luokseen, koettaen sulautua niihin, siten osoittaen sukulaisuuttansa niihin. Antipatia puolestaan on voima, jolla sielunmuodot työntyvät erilleen, erottuvat, säilyttäen omat ominaisuutensa. Miten paljon näitä perusvoimia sielu-muodossa on, riippuu siitä, mitä osaa se sielullisessa maailmassa näyttelee.

Ensiksi on erotettava kolme sielunmuodon lajia, aina sen mukaan, missä määrin sympatia ja antipatia niissä vaikuttavat. Nämä lajit eroavat toisistaan siten, että sympatia ja antipatia ovat niissä tarkkaan määrätyssä vastakkaisessa suhteessa. Kaikissa kolmessa lajissa molemmat perusvoimat ovat olemassa.

Ottakaamme ensin ensimmäiseen lajiin kuuluva muoto. Se vetää luokseen ympäristöstään toisia muotoja siinä vallitsevan sympatian kautta. Mutta sympatian ohella siinä on olemassa myös antipatiaa, jolla se työntää luotaan ympärillään olevaa. Tällainen sielunmuoto näyttäytyy ulospäin siltä kuin siinä olisi ainoastaan antipaattisia voimia. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Siinä on olemassa sympatiaa ja antipatiaa, vaikka näistä jälkimmäinen on voitolla ja on saanut edellisestä ylivallan. Tällaiset muodot näyttelevät sielullisessa maailmassa itsekästä osaa. Ne työntävät ympäriltään pois paljon ja vain vähän vetävät rakkaudella luokseen. Ne liikkuvat sen vuoksi sielullisessa maailmassa muuttumattomina muotoina. Sen sympatian voiman vuoksi, mikä niissä on, ne näyttävät ahneilta. Tämä ahneus näyttää samalla pohjattomalta, ikään kuin sitä ei voisi ensinkään tyydyttää, sillä niissä vaikuttava antipatia työntää luotaan niin paljon sellaista, joka niitä lähestyy, ettei mikään tyydytys voi tulla kysymykseen. (Kysymyksessä olevat seikat kuuluvat samaan alaan, jota teosofisessa kirjallisuudessa kuvaillaan astraalitason alimpana osastona.) Jos näitä sielunmuotoja verrataan johonkin fyysisessä maailmassa, voidaan sanoa, että ne vastaavat kiinteitä fyysisiä kappaleita. Kutsuttakoon tätä sieluaineellisuuden tasoa pyyteen tuleksi. — Se, mitä tästä himojen tulesta on sekoittunut eläimen ja ihmisen sieluihin, määrää niissä niin sanotut alhaisemmat aistilliset vietit, niissä vallitsevat itsekkäät pyyteet.

Toiseen lajiin kuuluvat sellaiset sielunmuodot, joissa nämä molemmat perusvoimat ovat tasapainossa, joissa siis sympatia ja antipatia vaikuttavat yhtä suurella voimalla. Nämä muodot kohtaavat toisia sielunmuotoja eräänlaisella puolueettomuudella; vaikuttavat niihin ikään kuin olisivat niille sukua vetämättä niitä kuitenkaan erityisemmin puoleensa tai torjumatta niitä. Samalla ne eivät määrää tarkemmin itsensä ja ympäristönsä välisiä rajoja. Ne antavat ympäristössään olevien muotojen alinomaa vaikuttaa itseensä — siksi niitä voidaankin verrata fyysisen maailman nestemäisiin aineisiin. Ja siinä tavassa, jolla sellaiset muodot vetävät muuta puoleensa, ei ole lainkaan ahneutta. Se vaikutus, jota tässä tarkoitetaan, ilmenee esimerkiksi ihmissielun havaitessa jonkin värin. Kun havaitsen punaisen värin, vastaanotan ensi kädessä neutraalin ärsykkeen ympäristöstä. Vasta mieltymyksen herätessä punaiseen väriin, toinen sielunvaikutus tulee kysymykseen. Neutraalin ärsykkeen aiheuttavat ne sielunmuodot, jotka ovat sellaisessa vuorovaikutuksessa, että sympatia ja antipatia pitävät toisensa tasapainossa. Sieluaineellisuutta, joka tässä tulee kysymykseen, täytyy ajatella täysin muovailtavana ja virtaavana. Se ei liiku sielunavaruudessa itsekkäänä, kuten edellinen, vaan saa kaikkialta vaikutelmia, ja se näyttää olevan sukua paljolle, mitä se kohtaa. Se nimi, jolla voisimme sitä kutsua, olisi virtaava herkkyys.

Kolmanteen sielunmuotojen asteeseen kuuluvat ne, joissa sympatia voittaa antipatian. Antipatia synnyttää itsekkään säilytyksen, mutta se kätkeytyy siihen taipumukseen, mikä kohdistuu ympäristön olioihin. Ajateltakoon sellaista muotoa sielullisessa avaruudessa. Se näkyy puoleensa vetävän kehän keskipisteenä. Tämä kehä ulottuu ympärillä olevan maailman esineisiin. Tällaista muotoa täytyy kutsua toiveiden tasoksi. Tämä nimitys tuntuu oikealta, koska pysyvän antipatian kautta vetovoima vaikuttaa kuitenkin sillä tavalla, että sen puoleensa vetämät oliot saatetaan muodon omaan piiriin. Sympatia saa siten itsekkään perussävelen. Tätä toiveiden tasoa voidaan verrata fyysisen maailman kaasumaiseen elementtiin. Kuten kaasu pyrkii leviämään kaikkialle, toiveiden taso leviää kaikkiin suuntiin.

Korkeampien sieluaineellisuuden asteiden tunnusmerkkinä on se, että niissä toinen perusvoima, nimittäin antipatia, perääntyy täysin ja näin ollen ainoastaan sympatia näyttäytyy varsinaisesti vaikuttavana. Sympatia voi nyt vaikuttaa etupäässä itse sielunmuodon osissa. Nämä osat vaikuttavat keskenään puoleensa vetävästi. Sielunmuodon sisässä oleva sympatian voima ilmenee siinä ominaisuudessa, jota sanotaan mielihyväksi. Jokainen tämän sympatian laskeutumisaste on mielipaha. Mielipaha on ainoastaan vähentyvä mielihyvä, kuten kylmyys on ainoastaan vähentyvä lämpö. Mielihyvä ja mielipaha ovat — ahtaammassa merkityksessä — se voima, mikä ihmisessä elää tunteiden maailmana. Tunne on sieluelämän hyörinää omassa itsessään. Siitä tavasta, jolla mielihyvän ja -pahan tunteet punoutuvat sieluelämässä, riippuu se, mitä kutsutaan sielun mieltymykseksi.

Vieläkin korkeammalla tasolla ovat ne sielunilmiöt, joiden sympatia ei jää suljetuksi omaan piiriin. Nämä, kuten neljäskin, eroavat kolmesta alemmasta tasosta siten, ettei niissä sympatian voimalla ole voitettavana lainkaan sitä vastustavaa antipatiaa. Vasta näiden sielunaineen korkeampien lajien kautta muodostuu sielunmuotojen moninaisuus yhdeksi yhteiseksi sielulliseksi maailmaksi. Mikäli antipatia tulee kysymykseen, sielunmuoto pyrkii erikoiselämänsä tähden tavoittamaan jotakin muuta, vahvistaakseen ja rikastuttaakseen tuon muun avulla itseään. Siinä, missä antipatia vaikenee, tuo muu omaksutaan ilmoituksena, tiedonantona. Tämä sielunaineen korkeampi muoto näyttelee sielullisessa avaruudessa samanlaista osaa kuin valo fyysisessä avaruudessa. Siksi sielunmuoto ikään kuin imee itseensä muiden olemuksen ja olemassaolon niiden itsensä tähden, eli voisi myös sanoa, että nämä valaisevat sitä. Sen kautta, että sieluolennot näiltä korkeammilta tasoilta ammentavat itselleen, herätetään ne vasta todelliseen sielunelämään. Niiden turtunut elämä avautuu pimeydessä ulospäin, loistaa ja säteilee nyt itse sielunavaruuteen; tämä vaivaloinen ja turtunut sisäinen toiminta, jonka antipatia pyrkii sulkemaan niin kauan kuin ainoastaan alempien tasojen aineet ovat vaikuttamassa, kehkeytyy nyt voimaksi ja eloisuudeksi, joka sisästä lähtien syöksyy virtana ulospäin. Toisen tason virtaava herkkyys vaikuttaa ainoastaan silloin, kun muodot joutuvat keskenään kosketukseen. Silloin tosin toinen muoto virtaa toiseen. Mutta kosketus on tässä välttämätön. Korkeammilla tasoilla vallitsee vapaa säteily, vuodatus. (Tämän tason olemusta kutsutaan oikeutetusti 'säteilyksi', sillä kehittyvä sympatia vaikuttaa siten, että sen toimintaa voidaan verrata valon vaikutukseen.) Kuten kasvi lakastuu pimeässä kellarissa, sielunmuotokin lakastuu ilman sitä elähdyttäviä korkeampien tasojen sielunaineita. Sielunvalo, toimiva sielunvoima ja varsinainen sielunelämä, ahtaammassa merkityksessä, kuuluvat näihin seutuihin ja ilmoittautuvat täältä sieluolennoille.

On siis erotettava kolme alempaa ja kolme ylempää sielullisen maailman tasoa, ja kummankin välittäjänä on neljäs, joten sielullinen maailma jakautuu seuraavalla tavalla:

Kolmella ensimmäisellä tasolla sielunmuodot saavat ominaisuutensa antipatian ja sympatian keskinäisestä suhteesta. Neljännessä tasossa sympatia vaikuttaa sisäisesti itse sielunmuodoissa. Kolmessa korkeimmassa sympatian voima vapautuu yhä enemmän. Tämän tason sielunainekset täyttävät valaisten ja elähdyttäen sielunavaruuden herättäen eloon sen, minkä muuten täytyisi itsestään omassa olemuksessaan joutua hukkaan.

Vaikka sen oikeastaan pitäisi olla tarpeetonta, huomautetaan kuitenkin selvyyden vuoksi, etteivät nämä seitsemän sielullisen maailman tasot ole toisistaan erillään olevia tasoja. Kuten kiinteä, nestemäinen ja kaasumainen aine läpäisevät toisensa fyysisessä, myös pyyteen tuli, virtaava herkkyys ja toivemaailman voimat läpäisevät toisensa sielullisessa olemuksessa. Ja kuten lämpö läpäisee kappaleet fyysisessä maailmassa ja valo säteilee niihin, on sielullisessa maailmassa mielihyvän ja mielipahan sekä sielunvalon laita. Ja sama ilmenee myös sielunvoimaan ja itse sielunelämän nähden.

2. Sielu sielullisessa maailmassa kuoleman jälkeen

Sielu on ihmisen hengen ja hänen ruumiinsa välinen yhdysjäsen. Siinä olevat sympatian ja antipatian voimat, joiden keskinäinen suhde synnyttää sielunilmaukset: pyyteen, toiveen, mielihyvän ja mielipahan jne., eivät vaikuta ainoastaan eri sielunmuotojen kesken, vaan ne ilmentyvät myös muiden maailmojen nimittäin fyysisen ja henkisen maailman olennoille. Sielun asuessa ruumiissa se on siis tavallaan osallinen kaikkeen, mitä tässä ruumiissa tapahtuu. Kun ruumiin fyysiset toiminnot tapahtuvat säännöllisesti, sielussa syntyy mieltymyksen ja mielihyvän tunne; näiden toimintojen häiriytyessä syntyy mielipaha, ja tuska. — Hengen toiminnassakin sielu on osallisena: toinen ajatus täyttää sen ilolla, toinen inholla; oikea päätös saa sielun tunnustuksen, väärä sen paheksumisen. — Ihmisen kehitysaste riippuukin siitä, kumpaan suuntaan sielun taipumukset enemmän kallistuvat. Ihminen on sitä täydellisempi, mitä enemmän hänen sielunsa taipumukset ovat yhdensuuntaisia hengen ilmausten kanssa; hän on sitä epätäydellisempi, mitä enemmän sen taipumuksia tyydytetään ruumiin toiminnoilla.

Henki on ihmisen keskus ja ruumis on se käyttöväline, jonka kautta henki tarkastelee ja oppii tuntemaan fyysistä maailmaa ja jonka avulla se siinä vaikuttaa. Sielu on välittäjänä näiden välillä. Se herättää aistimuksen siitä fyysisestä vaikutuksesta, jonka ilmanvärähtelyt tekevät korvaan ja kokee mielihyvää tästä äänestä. Kaiken tämän sielu ilmoittaa hengelle, joka siten pääsee fyysisen maailman ymmärtämiseen. Hengessä heräävän ajatuksen sielu muuttaa toteuttamisen haluksi, ja vasta siten siitä voi fyysisen käyttövälineen avulla kehkeytyä teko. — Nyt ihminen voi täyttää kutsumuksensa ainoastaan sallimalla hengen antaa suunnan kaikelle hänen toiminnalleen. Sielu voi oman itsensä kautta suunnata taipumuksensa yhtä hyvin fyysiseen kuin henkiseenkin. Se ikään kuin lähettää tuntosäikeensä niin fyysiseen kuin henkiseenkin. Syventämällä ne fyysiseen maailmaan fyysinen luonto läpäisee ja värittää sielun olemuksen. Hengen voidessa vaikuttaa fyysisessä maailmassa ainoastaan sielun välityksellä, se itsekin suuntautuu fyysiseen maailmaan. Sielun voimat saattavat hengen muodosteet, ajatuskuvat fyysiseen elämään. Tarkastettakoon kehittymätöntä ihmistä. Hänen sielunsa taipumukset ovat kiintyneet hänen ruumiinsa toimintoihin. Hän tuntee mielihyvää ainoastaan niistä vaikutelmista, mitkä fyysinen maailma saattaa hänen aisteihinsa. Täten hänen henkielämänsäkin vetäytyy kokonaan tähän piiriin. Hänen ajatuksensa palvelevat ainoastaan hänen fyysisen tarve-elämänsä tyydyttämistä. — Kun henkinen itse elää ruumiillistumasta toiseen, henkisyyden tulee ohjata sen suuntaa yhä enemmän. Ikuisen totuuden hengen tulee määrätä sen tiedostaminen ja ikuisen hyvyyden sen toiminnat.

Kuolema, katsottuna fyysisen maailman tapahtumana, merkitsee ruumiin toimintojen muutosta. Ruumis lakkaa olemasta sielun ja hengen käyttöväline. Se näyttää toiminnoissaan alistuvan kokonaan fyysisen maailman ja sen lakien alaiseksi; se antautuu tälle maailmalle hajotakseen siinä. Ihmisen kuoltua fyysisillä aisteilla voidaan tarkastella vain näitä fyysisiä toimintoja. Se, mitä sieluun ja henkeen nähden sitten tapahtuu, ei ole näiden aistien havaittavissa. Aisteilla voidaan elämän aikana tarkastella sielua ja henkeä ainoastaan siinä määrin kuin ne saavat ulkoisen ilmennysmuotonsa fyysisissä tapahtumissa. Kuoleman jälkeen sellainen ilmennysmuoto ei enää ole mahdollinen. Sen vuoksi fyysisten aistien tekemät huomiot eivät tule kysymykseenkään, eikä niihin perustuva tiede, tarkasteltaessa sielun ja hengen kohtaloa kuoleman jälkeen. Silloin tulee kysymykseen juuri korkeampi tieto, joka perustuu sielullisen ja henkisen maailman tapahtumien tarkasteluun.

Vaikka henki onkin irtautunut ruumiista, se on yhä yhdistettynä sieluun. Ja kuten ruumis fyysisen elämän aikana on sitonut hengen fyysiseen maailmaan, samoin sielu sitoo nyt sen sielulliseen maailmaan. — Tässä sielullisessa maailmassa ei kuitenkaan ole löydettävissä hengen ikiolemusta. Sielullisen maailman tulee olla vain yhdyselimenä, yhdistämässä henkeä sen toimintakenttään, fyysiseen maailmaan. Jotta henki voisi uudessa ruumiillistumassa esiintyä täydellisemmässä maailmassa, sen täytyy ammentaa voimaa ja vahvistusta henkisestä maailmasta. Mutta sielu on kietonut sen fyysiseen maailmaan. Se on sidottuna sielulliseen olentoon, joka on fyysisen luonnon elähdyttämä ja värittämä, ja siten se on itsekin saanut suuntauksen fyysiseen. Kuoleman jälkeen sielu ei ole enää sidottuna ruumiiseen, vaan ainoastaan henkeen. Se elää nyt sielullisessa ympäristössä. Siis ainoastaan sielullisen maailman voimat voivat siihen vielä vaikuttaa. Ja tähän sielunelämään sielullisessa maailmassa on toistaiseksi henkikin sidottuna. Se on sidottuna siihen samalla tavalla, kuin se on fyysisessä ruumiillistumassa sidottuna ruumiiseen. Ruumiin kuoleman määräävät ruumiin omat lait. Yleensä täytyy sanoa, etteivät sielu ja henki jätä ruumista vaan päästävät sen vapaaksi, kun sen voimat eivät enää voi vaikuttaa ihmisen elimistönä. Sielun ja hengen keskinäinen suhde on samanlainen. Sielu laskee hengen korkeampaan henkiseen maailmaan, kun sen voimat eivät enää voi vaikuttaa ihmisen sieluelimistönä. Henki vapautuu siinä silmänräpäyksessä, jossa sielu jättää hajoamistilaan sen, mitä se voi kokea ainoastaan ruumiin yhteydessä, ja säilyttää jäljellä vain sen, mikä voi elää hengen yhteydessä. Tämä jäljellä oleva, joka on tosin ruumiissa elettyä mutta joka voidaan yhdistää henkeen hedelmänä, sitoo sielun henkeen puhtaassa henkisessä maailmassa. — On siis tarkastettava sielun hajoamisprosessia, jos tahtoo oppia tuntemaan sen kuoleman jälkeistä kohtaloa. Sielun tehtävänä oli suunnata henki fyysiseen elämään. Sinä hetkenä, jona se on tämän tehtävän täyttänyt, se suuntautuu henkisyyteen. Tähän tehtävänsä luontoon nähden sen täytyisi oikeastaan olla henkisesti toiminnassa heti, kun ruumis eroaa siitä; siis silloin, kun se ei enää voi olla yhdyselimenä. Ja niin se tekisikin, jos se elämänsä aikana ruumiissa ei olisi saanut tältä vaikutuksia, eikä olisi taipumuksissaan mieltynyt tähän. Ilman sitä väritystä, minkä se on saanut ruumiillisen elämän yhteydessä, se seuraisi heti ruumiista vapauduttuaan ainoastaan henkisen ja sielullisen maailman lakeja, eikä kehittäisi sen enempää taipumuksia aistillisuuteen. Näin olisi laita, jos ihminen kuollessaan olisi täydellisesti menettänyt kaiken harrastuksensa maalliseen elämään, jos olisi tyydytetty kaikki ne himot, halut jne., mitkä liittyvät siihen olemassaoloon, jonka hän on jättänyt. Mutta mikäli niin ei ole asianlaita, kiintyy tämänsuuntainen jäännös sieluun.

Epäselvyyden välttämiseksi on tehtävä selväksi ero sen, mikä kytkee ihmisen maailmaan siten, että se jossakin seuraavassa ruumiillistumassa voidaan tasoittaa, ja sen välillä, mikä kytkee hänet johonkin määrättyyn viimeiseen ruumiillistumaan. Edellinen tasoitetaan kohtalon lailla, karmalla; mutta jälkimäinen voidaan poistaa sielusta ainoastaan kuoleman jälkeen.

Kuoleman jälkeen koittaa ihmishengelle aika, jolloin sielu poistaa taipumuksensa fyysiseen olemassaoloon, seuratakseen sen jälkeen ainoastaan sielullis-henkisen maailman lakeja, ja vapauttaakseen myös hengen. On luonnollista, että tämä aika kestää sitä kauemmin, mitä enemmän sielu on ollut sidottuna fyysiseen elämään. Se on lyhyt ihmiselle, joka on vähän kiintynyt fyysiseen maailmaan, ja pitkä sellaiselle, joka on kiinnittänyt harrastuksensa kokonaan tähän elämään, joten hänen kuollessaankin sielussa elää vielä paljon haluja, toiveita jne.

Siitä tilasta, jossa sielu ensimmäisinä kuolemanjälkeisinä aikoina elää, saa helpoimmin käsityksen seuraavasta esityksestä. Otettakoon siihen tarkoitukseen karkeana esimerkkinä herkuttelijan halut. Hän tuntee nautintoa kitalaen kiihotuksesta. Nautinto ei ole tietysti ruumiillista, vaan sielullista laatua. Sielussa elää nautinto ja myös nautinnonhimo.

Mutta himon tyydyttämiseksi ruumiillinen elin, kitalaki jne. on välttämätön. Kuoleman jälkeen ei sielu ole heti kadottanut sellaista himoa, mutta sillä ei ole enää ruumiillista elintä, joka voisi olla himon tyydyttämisen välineenä. Nyt on — tosin toisesta syystä, joka kuitenkin vaikuttaa samaan tapaan, vaikka vielä paljon voimakkaammin — ihmisen kohdalla samoin, kuin jos hän kärsisi polttavaa janoa seudulla, jolla vesi on pitkien matkojen päässä. Siten kärsii sielu polttavaa nautinnon tyydyttämisen puutetta, sillä se on jättänyt sen fyysisen elimen, jonka avulla nautinto tapahtui. Tämä pätee kaikkeen nähden, mitä sielu halajaa ja mikä ainoastaan ruumiillisten elimien avulla voidaan tyydyttää. Tämä polttavan puutteen tila kestää siksi, kunnes sielu on oppinut luopumaan kaikesta sellaisesta, mikä ainoastaan ruumiin avulla voidaan tyydyttää. Sitä aikaa, joka tässä tilassa vietetään, on teosofiassa totuttu kutsumaan nimellä 'kama loka' (himojen paikka), vaikka luonnollisesti ei voi olla kysymys mistään 'paikasta'.

Kun sielu kuoleman jälkeen astuu sielulliseen maailmaan, se on sen maailman lakien alainen. Nämä lait vaikuttavat sieluun, ja tästä vaikutuksesta riippuu, millä tavalla sielusta poistetaan taipumus fyysiseen elämään. Vaikutusten täytyy olla erilaisia, aina sen mukaan, mitä lajia ovat ne sielunvoimat ja -aineet, joiden tasolle sielu on nyt joutunut. Jokainen näistä lajeista vaikuttaa sieluun puhdistavasti ja jalostavasti. Vähitellen sympatian voimat voittavat kaiken sielussa olevan antipatian ja itse tämä sympatia kehittyy korkeimpaan asteeseen. Tämän sympatian korkeimman asteen kohdistuessa koko muuhun sielulliseen maailmaan sielu ikään kuin sulautuu siihen, tulee sen kanssa yhdeksi. Silloin sielun itsekkyys on kokonaan hävinnyt. Se lakkaa olemasta olemuksena, joka suuntautuu fyysis-aistilliseen olemassaoloon. Se on vapauttanut hengen. Siten puhdistuen sielu kulkee edellä kerrottujen sielullisen maailman tasojen kautta, kunnes se täydellisen sympatian tasolla sulautuu yleiseen sielulliseen maailmaan. Se seikka, että henki on sidottu sieluunsa aivan sielun viimeiseen hajautumishetkeen asti, johtuu siitä, että se yhteiselämässä sielun kanssa on kiinnittynyt siihen sukulaissiteillä. Tämä sukulaisuus on paljon suurempi kuin vastaava yhteys ruumiin kanssa. Viimeksi mainittuun henki on yhdistetty välillisesti sielun avulla, mutta sieluun se on yhdistetty välittömästi, onhan sielu hengen itse-elämä. Sen vuoksi henki ei ole sidottu maatuvaan ruumiiseen, vaan vähitellen itsensä erkaannuttavaan sieluun. — Tämän välittömän hengen ja sielun välillä olevan yhteyden vuoksi henki voi tuntea itsensä sielusta vapautuneeksi vasta sitten, kun sielu itse on sulautunut yhdeksi yleisen sielullisen maailman kanssa.

Siinä määrin kuin sielullisen maailma on heti kuoleman jälkeen ihmisen olinpaikkana, kutsutaan sitä nimellä 'kama loka', 'himojen paikka'. Eri uskonnot, jotka ovat opeissaan säilyttäneet tietoisuuden näistä asioista, tuntevat tämän 'himojen paikan' nimellä 'kiirastuli', 'puhdistustuli' jne.

Sielullisen maailman alin osa on himojen tulen taso. Siellä puhdistetaan sielusta kuoleman jälkeen alimpaan ruumiselämään yhtyneet karkeimmat itsekkäät himot, sillä näiden himojen kautta sielu saa kokea tämän sielualueen voimien vaikutuksen. Fyysisestä elämästä jäljellä olevat, tyydyttämättä jääneet himot muodostavat hyökkäyskohdan. Sellaisten sielujen sympatia ulottuu vain siihen, mikä voi ravita niiden itsekästä olemusta; ja tämän sympatian voittaa suuressa määrin antipatia, joka kohdistuu kaikkeen muuhun. Mutta nyt himot kohdistuvat fyysisiin nautintoihin, joita sielullisessa maailmassa ei voida tyydyttää. Tämä tyydyttämisen mahdottomuus kohottaa himon huippuunsa. Ja tämä mahdottomuus saa himon kuitenkin vähitellen sammumaan. Polttavat nautinnot kuluttavat itsensä vähitellen loppuun, ja sielu on saanut kokea, että näiden nautintojen tukahduttaminen on ainoa keino sen tuskan ehkäisemiseksi, mikä niistä täytyy johtua. Fyysisen elämän aikana himot saavat yhä uudelleen tyydytyksensä. Siten polttavan himon tuottaman tuskan peittää jonkinlainen harha. Kuolemanjälkeisessä 'puhdistustulessa' tämä tuska esiintyy kokonaan peittämättömänä. Mitä kauheimmat tuskat ovat avoimesti nähtävinä. Tila, missä sielut ovat, on synkkä ja kauhea. Luonnollisesti tähän tilaan voivat joutua ainoastaan sellaiset ihmiset, joiden himot fyysisessä elämässä kohdistuivat karkeisiin asioihin. Ne luonteet, joissa on vähän himoja, kulkevat huomaamattaan tämän tilan läpi, sillä heillä ei ole siihen mitään sukulaisuutta. Sielut ovat himojen-tulen vaikutuksen alaisia sitä kauemmin, mitä enemmän ne ovat fyysisessä elämässä tunteneet sukulaisuutta siihen ja mitä enemmän ne ovat tarvitsevat siinä puhdistusta.

Toisena lajina sielullisessa maailmassa ilmenee olioita, joissa sympatia ja antipatia ovat tasapainossa. Siinä määrin kuin ihmissielu kuoleman jälkeen on samanlaisessa tilassa, se joutuu joksikin ajaksi näiden voimien vaikutusten alaiseksi. Elämän ulkopuoliseen hyörinään antautuminen, ohikiitävien aistivaikutelmien tuottamat ilot vaativat tätä olotilaa. Monet ihmiset elävät siinä. He sallivat kaikkien elämässä tapahtuvien mitättömyyksien vaikuttaa itseensä; mutta koska heidän myötätuntonsa ei kiinny mihinkään erityisesti, haihtuvat nämä vaikutteet pian. Kaikki, mikä ei kuulu tähän turhuuden valtakuntaan, on sellaisille henkilöille vastenmielistä. Kun nyt sielu kuoleman jälkeen elää tässä tilassa vailla aistillis-fyysisiä asioita, jotka ovat välttämättömiä tämän nautinnon tyydyttämiseksi, täytyy nautinnonhalun lopulta sammua ja tämän tilan lopulta päättyä. Kaipaus, joka ennen sen täydellistä sammumista sielussa vallitsee, on tuskallinen. Tämä tuskallinen tila on koulu niiden harhojen hävittämiseksi, joihin sellaiset ihmiset ovat fyysisen elämän aikana kokonaan kietoutuneet.

Kolmanneksi tulevat sielullisessa maailmassa kysymykseen ne oliot, joissa sympatia on vallitsevana, ja ne, joissa toiveluonne on etualalla. Näiden vaikutusta saavat kokea ne sielut, jotka vielä kuoleman jälkeen säilyttävät toiveidensa ilmapiirin. Nämä toiveet kuolevat myös vähitellen, niiden tyydyttämisen mahdottomuuden tähden.

Mielihyvän ja mielipahan taso, jo ennen mainittu neljänneksi, asettaa sielulle erityisiä koettelemuksia. Niin kauan kuin sielu elää ruumissa, se ottaa osaa kaikkeen, mikä ruumista koskee. Mielihyvän ja mielipahan elämykset liittyvät ruumiiseen. Se aiheuttaa sielulle hyvinvointia ja tyydytystä, pahoinvointia ja mielipahaa. Ihminen tuntee fyysisen elämän aikana ruumiinsa omaksi itsekseen. Se, mitä kutsutaan itsetunnoksi, perustuu tähän tosiasiaan. Mitä taipuvaisempia ihmiset ovat aistillisuuteen, sitä enemmän heidän itsetuntonsa saa tämän luonteen. — Kuoleman jälkeen puuttuu ruumis, joka on tämän itsetunnon vastine. Sielu, johon tämä tunne on jäänyt, tuntee siksi olevansa ikään kuin ontto, ja sen valtaa tunne, ikään kuin se olisi kadottanut oman itsensä. Tämä tila kestää, kunnes sielu käsittää, ettei todellinen ihminen olekaan fyysinen. Tämän neljännen tason vaikutukset hävittävät siis ruumiillisen itsen harhan. Sielu oppii tuntemaan, ettei ruumiillisuutta ole pidettävä olennaisena. Se paranee ja puhdistuu taipumuksestaan ruumiillisuuteen. Siten sielu on voittanut sen, mikä sitä vielä voimakkaasti sitoo fyysiseen maailmaan, ja se voi nyt täydellisesti kehittää niitä sympatian voimia, jotka suuntautuvat ulospäin. Se niin sanoaksemme on poistunut itsestään ja on valmis sulautumaan yleiseen sielulliseen maailmaan.

Älköön jääkö huomauttamatta, että itsemurhaajat saavat erityisesti kokea tämän tason tuskia. He jättävät fyysisen ruumiinsa keinotekoisella tavalla, jolloin kuitenkin kaikki ruumiin yhteyteen kuuluvat tunteet pysyvät muuttumattomina. Luonnollisessa kuolemassa ruumiin hajotessa tapahtuu myös siihen liittyvät tunteet häviävät osittain. Itsemurhaajat kokevat lisäksi sen tuskan, jonka heille tuottaa äkillisen tyhjyyden tunne ja ne tyydyttämättömät himot ja toiveet, minkä tähden he ovat surmanneet itsensä.

Sielulliseen maailman viides osa on sielunvalon taso. Muihin kohdistuva sympatia saa tässä suuren merkityksen. Sille ovat sukua sellaiset sielut, jotka fyysisen elämän aikana eivät ole antautuneet alempien tarpeiden tyydyttämiseen, vaan ovat ottaneet osaa ympäristönsä iloon ja mielihyvään. Esimerkiksi luonnon ihailu on tässä puhdistettava, mikäli se on saanut aistillisen luonteen. Tämänlaatuinen luonnonihailu on erotettava kuitenkin tarkasti siitä korkeammasta elämästä luonnossa, joka on henkistä laatua ja joka etsii sitä henkeä, mikä ilmenee luonnon olioissa ja tapahtumissa. Tällainen luonnonaisti kuuluu niihin asioihin, jotka kehittävät itse henkeä ja jotka perustavat hengelle jotakin pysyväistä. Mutta tästä luonnonaistista on erotettava se mieltymys, joka perustuu aisteihin. Tästä sielun täytyy puhdistusta, samoin kuin muistakin taipumuksista, jotka perustuvat yksinomaan fyysiseen olemassaoloon.

Monet ihmiset näkevät jonkinlaisen ihanteen niissä laitoksissa, jotka palvelevat aistillista hyvinvointia, kuten kasvatusjärjestelmässä, joka tuottaa ensisijaisesti aistillista mieltymystä. Heistä ei voi sanoa, että he palvelisivat ainoastaan omia itsekkäitä pyyteitään. Heidän sielunsa ovat kuitenkin suuntautuneet yksipuolisesti aistimaailmaan ja ne on parannettava sielulliseen maailman viidennellä tasolla vallitsevan sympatian voiman avulla, jolta puuttuu nämä ulkonaiset tyydytysvälineet. Sielu huomaa täällä vähitellen, että sympatian on käännyttävä toisille teille. Nämä tiet löydetään siten, että sympatiansa takia sielulliseen ympäristöön sielu itse vuodattuu sielunavaruuteen.

Täällä puhdistetaan myös ne sielut, jotka uskonnollinen toiminta tähtää lähinnä ruumiillisen hyvinvoinnin parannusta. Kohdistui heidän ikävöimisensä maalliseen tai taivaalliseen paratiisiin, he löytävät tämän paratiisin 'sielunmaassa' mutta ainoastaan huomatakseen sen arvottomuuden. Kaikki nämä ovat luonnollisesti vaan yksittäisiä esimerkkejä puhdistamisesta, joita tällä viidennellä tasolla tapahtuu. Niitä voisi kertoa mielin määrin lisää.

Kuudennessa, toimivan sieluvoiman tasossa puhdistetaan toimintahaluiset sielut, joiden toiminnassa ei ole itsekästä luonnetta, mutta joka kuitenkin perustuu sen tuottamaan aistilliseen tyydytykseen. Sellaiset luonteet vaikuttavat ulkoisesti idealisteilta, he näyttäytyvät uhrautumiskykyisinä henkilöinä. Syvällisemmässä mielessä heidän tarkoituksensa on kuitenkin aistillisen mielihyvän kohottaminen. Näihin kuuluvat monet taiteilijaluonteet ja sellaiset, jotka antautuvat tieteelliseen toimintaan, koska se miellyttää heitä. Se, mikä sitoo nämä fyysiseen maailmaan, on usko, että taide ja tiede ovat olemassa ainoastaan tällaisia nautintoja varten. He eivät ole vielä oppineet asettamaan taidetta ja tiedettä sekä samalla itseään maailman kehityksen palvelukseen.

Seitsemäs, varsinaisen sielunelämän taso, vapauttaa ihmisen hänen viimeisestä taipumuksestaan aistillis-fyysiseen maailmaan. Jokainen edellinen taso ottaa sielusta sen, mikä on sille sukua. Se, mikä vielä ympäröi henkeä, on luulo, että sen toiminnan tulisi omistautua kokonaan aistilliselle maailmalle. On hyvin lahjakkaita henkilöitä, jotka eivät mieti juuri paljon muuta kuin fyysisen maailman tapahtumia. Sellaista uskoa voi kutsua materialistiseksi. Tämä usko on hävitettävä, ja se tapahtuu seitsemännellä tasolla. Siellä nämä sielut huomaavat, että varsinaisessa todellisuudessa on mahdollinen asenne vailla kohdetta ja perustaa. Kuten jää sulaa auringonpaisteessa, samoin häipyy tämä sielun usko täällä. — Nyt sieluolemus on sulautunut kokonaan omaan maailmaansa; henki on vapaa kaikista kahleista. Se kohoaa niille tasoille, missä se elää ainoastaan omassa ympäristössään. — Sielu on täyttänyt viimeksi kuluneen maallisen tehtävänsä, ja kuoleman jälkeen on eronnut se, mikä tästä tehtävästä on jäänyt hengelle kahleeksi. Samalla kun sielu on voittanut viimeiset maanjätteensä, se on itse antautunut omaan alkuaineeseensa.

Tästä esityksestä käy ilmi, että sielullisen maailman kokemukset ja samalla myös sielullisen elämän olotilat kuoleman jälkeen ovat sitä tyydyttävämpiä, mitä enemmän ihminen on vapautunut siitä alhaisesta, mikä hänessä on jäljellä hänen maallisesta yhteydestään fyysiseen ruumiillisuuteen. — Fyysisestä elämästä riippuen sielu joutuu pitemmäksi tai lyhemmäksi ajaksi yhteen tai toiseen sielullisen maailman tasoon. Mihin se tuntee sukulaisuutta, siihen se jää, kunnes sukulaisuus on kulutettu loppuun. Missä ei ole lainkaan sukulaisuutta, sielu vaeltaa tunteettomana ohitse. Tässä on tahdottu esittää ainoastaan sielullisen maailman perusominaisuudet ja antaa vain yleispiirteet sielun elämästä tässä maailmassa. Tämä koskee myös esityksiä henkisestä maailmasta. Jouduttaisiin tämän kirjan sisällön rajojen ulkopuolelle, jos ryhdyttäisiin laajempiin selityksiin korkeampien maailmojen ominaisuuksista. Tilavuussuhteista ja ajanjuoksusta, jotka näissä ovat aivan toiset kuin fyysisessä maailmassa, voi näet puhua ymmärrettävästi vain esittämällä ne täysin perinpohjaisesti. Näitä koskevia tärkeitä seikkoja on jonkun verran teoksessani Antroposofinen hengentiede.

3. Henkinen maailma

Ennen kuin voidaan tarkastella henkeä sen edelleen vaeltaessa, täytyy luoda katsaus siihen maahan, johon se astuu. Tämä on 'henkinen maailma'. (Teosofisessa kirjallisuudessa kutsutaan sitä mentaalimaailmaksi. Tässä käytämme nimitystä 'henkinen maailma' tai 'hengenmaa'.) — Tämä maailma eroaa siinä määrin fyysisestä, että kaikki se, mitä siitä sanotaan, täytyy tuntua haaveilulta sille, joka tahtoo luottaa ainoastaan fyysisiin aisteihinsa. Vielä suuremmassa määrässä tässä pitää paikkansa se, mitä jo sielullista maailmaa tarkasteltaessa on sanottu, eli voidakseen kuvata sitä on käytettävä vertauksia. Kielemme, joka palvelee lähinnä aistillista todellisuutta, ei juuri sisällä ilmauksia, jotka sopivat henkisen maailman kuvaamiseen. Lukijan on ymmärrettävä suurin osa sanotusta ainoastaan viittaukseksi. Kaikki, mitä tässä kuvataan, eroaa fyysisestä maailmasta niin, että se voidaan kuvata ainoastaan tällä. Tämän esityksen kirjoittaja on, fyysistä maailmaa tarkoittavien kielellisten ilmaisukeinojemme puutteiden tähden aina tietoinen siitä, kuinka vähän hänen kuvauksensa kykenevät todellisuudessa vastaamaan tässä maailmassa tehtyjä kokemuksia.

Ennen kaikkea on korostettava, että tämä maailma on muodostuu samasta 'aineellisuudesta' (sanaa 'aine' ei tässä tietenkään ole käytetty sen varsinaisessa merkityksessä). Mutta ajatus sellaisena kuin se ihmisessä elää on vain varjokuva, vain kajastus sen todellisesta olemuksesta. Esineen lankeava varjo seinällä suhtautuu siihen todelliseen esineeseen, joka tämän varjon aiheuttaa, samalla tavalla kuin ihmisaivoissa syntyvä ajatus suhtautuu tätä ajatusta vastaavan henkisen maailman olemukseen. Kun nyt ihmisen henkinen aisti on herätetty, hän havaitsee tämän ajatusolemuksen yhtä todellisena kuin fyysinen silmä havaitsee pöydän tai tuolin. Fyysinen silmä havaitsee leijonan, ja aistillinen ajatus ajattelee leijona-ajatuksen ainoastaan hahmona, varjomaisena kuvana. Henkinen silmä näkee henkisessä maailmassa leijona-ajatuksen yhtä todellisena kuin fyysinen silmä fyysisen leijonan. Tässä voidaan taas viitata 'sielullisesta maailmasta' käytettyyn vertaukseen. Kuten sokeana syntyneelle, joka leikkauksen kautta on saanut näkönsä, yhtäkkiä ilmenee koko hänen ympäristönsä uusissa värien ja valojen ominaisuuksissa, samoin sille, joka oppii käyttämään henkistä silmäänsä, ilmentyy ympäristö uutena maailmana, elävien ajatusten eli henkiolentojen täyttämänä. — Tässä maailmassa ovat ensinnäkin nähtävänä kaikkien fyysisessä ja sielullisessa maailmassa saapuvilla olevien olioiden ja olentojen alkukuvat. Ajateltakoon taidemaalarin luoman kuvan olevan jo hengessä (ajatuksena) olemassa, ennen kuin se on maalattu. Silloin on saatu vertaus siitä, mitä sanalla 'alkukuva' tarkoitetaan. Tässä ei tule kysymykseen se, että taiteilijalla ehkä ei olekaan ajatuksissaan tällaista alkukuvaa ennen kuin hän ryhtyy maalaamaan, että se syntyy vasta itse käytännöllisen työn kestäessä. Todellisessa 'henkisessä maailmassa' ovat sellaiset alkukuvat olemassa kaikista olioista, ja fyysiset oliot ja olemukset ovat näiden alkukuvien jäljennöskuvia. — Kun se, joka luottaa ainoastaan ulkonaisiin aisteihinsa, kieltää tämän alkukuvamaailman ja väittää, että alkukuvat ovat abstraktioita, joita vertaileva järki saa aistillisista olioista, niin tämä on ymmärrettävää, sillä sellainen ihminen ei pysty tekemään havaintoja tässä korkeammassa maailmassa, hänelle ajatusten maailma on pelkästään varjomaisten abstraktioiden maailma. Hän ei tiedä, että henkisesti näkevälle henkiset ilmiöt ovat yhtä todellisia kuin hänelle itselleen hänen koiransa tai kissansa ja että alkukuvamaailma on paljon voimakkaampi todellisuus kuin aistillisfyysinen.

Ensimmäinen näkymä tähän henkiseen maailmaan on tosin vieläkin sekavampi kuin katsaus sielulliseen maailmaan. Alkukuvat eroavat todellisessa muodossaan näet suuresti aistillisista jäljennöskuvistaan. Yhtä suuressa määrin ne eroavat niiden varjostakin, abstraktista ajatuksesta. — Henkisessä maailmassa kaikki on jatkuvassa, liikkuvassa toiminnassa, taukoamattomassa luomistyössä. Siellä ei ole lepoa, ei pysähdystä missään paikassa, kuten fyysisessä maailmassa, sillä alkukuvat ovat luovia olemuksia. Ne ovat työnjohtajia kaikelle sille, mikä fyysisessä ja sielullisessa maailmassa syntyy. Niiden muodot vaihtuvat nopeasti, ja jokaisella alkukuva on mahdollisuus ilmetä lukemattomissa eri muodoissa. Ne ikään kuin erottavat itsestään erikoisia muotoja, ja tuskin on yksi esiintynyt, kun alkukuva jo valmistautuu erittämään itsestään toista. Ja alkukuvat ovat keskenään enemmän tai vähemmän sukulaissuhteessa. Ne eivät toimi erikseen. Toinen tarvitsee luomistyössään toisen apua. Lukemattomat alkukuvat toimivat usein yhdessä, jotta jokin määrätty olemus syntyisi sielullisessa tai fyysisessä maailmassa.

Sen lisäksi, mitä henkinen näkemys tässä henkisessä maailmassa havaitsee, täällä on vielä jotakin, mikä on pidettävä henkisen kuulemisen kokemuksena. Niin pian kuin selvänäkijä kohoaa sielunmaasta henkiseen maailmaan, havaittavat alkukuvat ilmenevät myös sointuvina. Havainnoija tuntee olevansa ikään kuin äänimeressä. Näissä äänissä, näissä henkisissä soinnuissa ilmenevät henkisen maailman olemukset. Niiden yhteissoinnuissa, harmonioissa, rytmeissä ja sävelmissä ilmenevät niiden olemassaolon alkulait, niiden keskinäinen suhde ja sukulaisuus. Minkä ymmärrys fyysisessä maailmassa havaitsee lakina ja aatteena, ilmenee henkiselle korvalle musiikkina. (Siksi pythagoralaiset kutsuivat sen vuoksi tätä henkisen maailman havaintoa 'sfäärien musiikiksi'. Sille, jolla on henkinen korva kehittynyt, ei tämä sfäärien musiikki ole ainoastaan vertauskuvallinen ilmaisu, vaan se on henkistä todellisuutta, jonka hän hyvin tuntee.) Hänen, joka haluaa saada käsityksen tästä henkisestä musiikista, täytyy syrjäyttää kaikki kuvittelu fyysisin korvin kuullusta musiikista. Tässä on juuri kysymys 'henkisestä havainnosta', siis sellaisesta, jonka täytyy olla äänetön fyysiselle korvalle. Seuraavissa henkistä maailmaa koskevissa kuvauksissa jätetään tähän henkiseen musiikkiin viittaukset yksinkertaisuuden tähden pois. On vaan kuviteltava, että kaikki, mitä kuvaillaan kuvana ja valona, samalla myös soi. Jokainen väri, jokainen valon havainto vastaa henkistä ääntä ja jokainen väriyhdistelmä vastaa harmonillista sointua, sävelmää jne. On nimittäin pidettävä mielessä, että ei myöskään siellä, missä henkinen musiikki vallitsee, henkisen silmän havainto suinkaan lakkaa. Ääni tulee vain valon lisäksi. Kun seuraavassa esityksessä puhutaan alkukuvista, on myös ’alkusoinnut’ ajateltava lisäksi. Edellä mainittujen havaintojen lisäksi esiintyy sellaisia, joita voisi vertauksellisesti nimittää ’henkiseksi mauksi’ jne. Tässä ei kuitenkaan puututa näihin ilmiöihin, koska tarkoituksena on herättää mielikuva henkisestä maailmasta muutamien valittujen havaintomuotojen avulla.

Ensiksi on välttämätöntä erottaa toisistaan alkukuvien eri lajit. Myös henkisessä maailmassa on erotettava toisistaan eri asteita tai tasoja, jotta siihen voitaisiin tutustua. Ei täällä, enempää kuin sielullisessa maailmassakaan, ole ajateltava eri tasoja kerroksina päällekkäin, vaan toisensa läpäiseminä ja täyttäminä.

Ensimmäinen taso sisältää fyysisen maailman alkukuvat, mikäli tämä ei ole elämällä varustettu. Täällä ovat löydettävissä mineraalien alkukuvat ja edelleen kasvien, mutta ainoastaan siinä määrin kuin ne ovat puhtaasti fyysisiä, siis mikäli niiden elämää ei oteta huomioon. Täällä tavataan myös fyysiset eläin- ja ihmismuodot. Tämä ei suinkaan ole kaikki, mitä tällä alueella esiintyy; tässä esitetään muutamia läheisiä esimerkkejä. — Tämä taso muodostaa hengenmaan perustan. Sitä voi verrata fyysisen maailman kiinteään maahan. Se on henkisen maailman manner. Sen suhdetta fyysis-ruumiilliseen maailmaan voidaan kuvata ainoastaan vertauksellisesti. Kuvauksen siitä voi saada seuraavalla tavalla. Kuvitellaan jotakin rajoitettua avaruutta kaikenlaisten fyysisten kappaleiden täyttämänä. Ajatellaan sitten, että kappaleet on siitä poistettu ja niiden sijalla on samanmuotoiset tyhjät tilat. Mutta nämä entiset tyhjät tilat on ajateltava täytetyiksi mitä moninaisimmilla muodoilla, jotka ovat aikaisempiin kappaleisiin monenlaisissa suhteissa.

Jotakuinkin sellaiselta näyttää 'alkukuvamaailman' alin taso. Fyysisessä maailmassa ruumiillistuneet oliot ja olennot esiintyvät siinä 'tyhjinä tilavuuksina'. Välipaikoissa tapahtuu 'alkukuvien' (ja henkisen musiikin) liikkuva toiminta. Fyysisen ruumiillistuman tapahtuessa nämä tyhjät tilat täyttyvät fyysisellä aineella. Hän, joka nyt samalla kerralla katselee avaruuteen fyysisillä ja henkisillä silmillä, näkee fyysiset kappaleet ja niiden välillä luovien alkukuvien elävän toiminnan.

Henkisen maailman toinen taso sisältää elämän alkukuvat. Tämä elämä muodostaa täällä täydellisen ykseyden. Nestemäisenä alkuaineena se virtaa henkisessä maailmassa, pulputen kaikkialla ikään kuin veri. Sitä voi verrata fyysisen maailman meriin ja vesistöihin. Jakautumiseensa nähden se on kuitenkin enemmän eläinruumiin verenkierron kaltainen kuin merien ja virtojen. Tätä henkisen maailman toista astetta voitaisiin nimittää ajatusaineesta muodostuneeksi, virtaavaksi elämäksi. Tässä alkuaineessa ovat luovat alkuvoimat kaikelle sille, mikä fyysisessä todellisuudessa esiintyy elävänä olentona. Täällä näkyy, että kaikki elämä on ykseys ja että elämä ihmisessä on sukua kaikkien kanssaluotujen elämälle.

Henkisen maailman kolmannen tason muodostavat kaiken sielullisen alkukuvat. Täällä ollaan paljon ohuemmassa ja hienommassa aineessa kuin edellisillä tasoilla. Vertauksellisesti sitä voisi nimittää henkisen maailman ilmakehäksi. Kaikella sillä, mitä kahden muun maailman asukasten sieluissa tapahtuu, on täällä henkinen vastaavaisuutensa. Kaikki aistimukset, tunteet, vaistot, himot jne. ovat täällä henkisellä tavalla vielä kerran esillä. Tämän ’ilmakehän’ tapahtumat vastaavat toisissa maailmoissa olevien kärsimyksiä ja iloja. Hiljaisena tuulahduksena tuntuu täällä ihmissielun kaipaus; myrskyisenä ilmanviimana ilmenee intohimon purkaus. Hän, joka voi tehdä täällä havaintoja, huomaa jokaisen olennon huokauksen, jos hän vaan suuntaa tarkkaavaisuutensa siihen. Täällä voi esimerkiksi toisinaan havaita ikään kuin ankaran rajuilman, salaman välähdellessä ja ukkosen jyristessä; ja jos asiaa tutkii tarkemmin, huomaa että tässä 'henkisessä ukkosilmassa' kuvastuu jonkun maanpäällä tapahtuneen taistelun intohimot.

Neljännen tason alkukuvat eivät ole välittömässä suhteessa muihin maailmoihin. Ne ovat eräässä suhteessa olemuksia, jotka hallitsevat kolmen alemman tason alkukuvia ja välittävät niiden yhteistoimintaa. Ne toimivat siis näiden alempien alkukuvien järjestämisessä ja ryhmittämisessä. Tällä tasolla on toiminta näin ollen laajakantoisempaa kuin alemmilla tasoilla.

Viides, kuudes ja seitsemäs taso eroavat oleellisesti edellisistä, sillä niissä olevat olemukset antavat alempien tasojen alkukuville niiden toiminnan yllykkeet. Nämä olemukset ovat itse alkukuvien luovat voimat. Hän, joka voi kohota näille tasoille, tutustuu niihin tarkoituksiin, jotka ovat maailmamme perustana. Alkukuvat ovat vielä täällä kuin siemenaiheina, valmiina pukeutumaan mitä monenlaisimpiin ajatusolentojen muotoihin. Kun näitä siemenaiheita johdetaan alemmille tasoille, ne ikään kuin laajentuvat ja ilmenevät mitä moninaisimmissa muodoissa. (Sen vuoksi on teosofisessa kirjallisuudessa näitä hengen maailman kolmea ylempää tasoa kutsuttu arupa-tasoiksi, neljän alemman vastakohtana, joita kutsutaan rupa-alueiksi. 'Arupa' on muodoton, 'rupa' on muodollinen.) Ihmishengen luovassa toiminnassa toteutuvat ajatukset ovat näiden siemenaiheiden heijastusta, varjoja. 'Henkisellä korvalla' varustettu tutkija, joka kohoaa henkisen maailman alemmilta tasoilta näille ylemmille, havaitsee, miten sointu ja ääni muuttuvat 'henkiseksi kieleksi'. Hän alkaa tajuta 'henkisen sanan', joten oliot ja olemukset eivät enää ilmoita luontoaan ainoastaan musiikkina, vaan ilmaisevat sen 'sanoina'. Ne lausuvat hänelle, kuten hengentieteessä sanotaan, 'ikuiset nimensä'.

On ajateltava, että nämä ajatus-muodosteet koostuvat erilaisista aineksista. Ajatusmaailman alkuaineesta on otettu ainoastaan ikään kuin verhoava aines, joka ympäröi varsinaista elämänydintä. Täten olemme joutuneet 'kolmen maailman' rajalle, sillä ydin on kotoisin vielä korkeammista maailmoista. Kun aiemmin puhuttiin ihmisestä hänen olemusosiensa mukaan, mainittiin tämä elämänydin ja sen olemusosina 'elämänhenki' ja 'henki-ihminen'. (Teosofisessa kirjallisuudessa kutsutaan näitä nimillä buddhi ja aatma.) Myös muita maailman olemuksia varten on olemassa samanlaisia elämänytimiä. Ne ovat kotoisin korkeammista maailmoista ja sijoitetaan näihin kolmeen maailmaan täyttämään tehtäväänsä. — Seuratkaamme nyt ihmishengen vaellusta läpi hengenmaan, kahden ruumiillistuman eli inkarnaation välisenä aikana. Sen ohella tulevat tämän 'maan' olosuhteet ja erityispiirteet vielä kerran selvästi esille.

4. Henki henkisessä maailmassa kuoleman jälkeen

Kun ihmishenki matkallaan kahden ruumiillistuman välisenä aikana on vaeltanut läpi 'sielullisen maailman' (’kâmalokan’), se siirtyy 'henkien maahan' viipyäkseen siellä siksi, kunnes se on kypsynyt uuteen ruumiilliseen olemassaoloon. (Tämän tason teosofinen nimitys on 'devachan'.) Tämän henkisessä maailmassa olemisen tarkoituksen ymmärtää vasta silloin, kun osaa oikealla tavalla selittää ihmisen, ruumiillistumien kautta kulkevan elämänvaelluksen tehtävän. Ollessaan fyysiseen ruumiiseen ruumiillistuneena ihminen vaikuttaa ja toimii fyysisessä maailmassa. Ja siinä hän vaikuttaa ja toimii henkisenä olentona. Mitä hänen henkensä keksii ja kehittää, sen hän leimaa fyysisiin muotoihin, kappaleisiin ja voimiin. Hänen on siis henkisen maailman lähettinä yhdistettävä henki aineelliseen maailmaan. Ainoastaan ruumiillistumalla ihminen voi toimia aineellisessa maailmassa. Hänen täytyy verhota henkensä fyysisellä aineella voidakseen vaikuttaa aineen välityksellä aineeseen ja jotta aine taas voisi vaikuttaa häneen. Mutta se, joka vaikuttaa ihmisen fyysisen ruumiin välityksellä, on henki. Ihmisen toiminnan tavoitteet ja suunta fyysisessä maailmassa saavat alkunsa hengestä. – Niin kauan kuin henki vaikuttaa fyysisessä ruumiissa, se ei voi elää henkenä omassa todellisessa muodossaan. Se voi ainoastaan ikään kuin heijastua fyysisen olemassaolon hunnun läpi. Ihmisen ajatuselämä kuuluu nimittäin todellisuudessa henkiseen maailmaan, ja sellaisena kuin se esiintyy fyysisessä olemassaolossa, sen todellinen olemusmuoto on verhottu. Voidaan myös sanoa, että fyysisen ihmisen ajatuselämä on varjokuva, heijastus siitä todellisesta henkisestä olemuksesta, johon se kuuluu. Siten henki on fyysisen elämän aikana fyysisen ruumiin välityksellä vuorovaikutuksessa aineellisen maailman kanssa. Vaikka ihmishengen tehtävänä onkin vaikuttaa juuri fyysiseen maailmaan niin kauan kuin se elää aineellisessa ruumiissa, se ei kuitenkaan voisi mitenkään suorittaa tätä tehtäväänsä, jos se eläisi ainoastaan ruumiillista elämää. Ihmisen maallisen elämän tarkoitus ja päämäärä muodostetaan ja saavutetaan maallisessa ruumiillistumassa yhtä vähän kuin esimerkiksi talon suunnitelma valmistuu rakennuspaikalla, jossa työmiehet työskentelevät. Kuten talon suunnitelma tehdään arkkitehdin toimistossa, samoin maallisen toiminnan päämäärä ja tavoitteet muovataan 'henkien maassa'. Ihmisen hengen täytyy elää kahden ruumiillistuman välillä yhä uudelleen henkisessä maailmassa, jotta se varustettuna sillä, mitä se sieltä tuo mukanaan, voisi ryhtyä työhön fyysisessä maailmassa. Kuten arkkitehti valmistaa rakennussuunnitelman työhuoneessaan rakennustaiteellisten ja muiden lakien mukaan – tarttumatta tiiliin ja sementtilaastiin, samoin ihmisen toiminnan arkkitehdin, so. hengen eli korkeamman minän, täytyy valmistaa henkisessä maailmassa kyvyt ja päämäärät sen maailman lakien mukaan voidakseen sitten siirtää ne maalliseen elämään. Ainoastaan siten, että ihmishenki oleskelee yhä uudelleen omalla tasollaan, se voi fyysis-ruumiillisten välineiden avulla siirtää hengen tähän maalliseen elämään. – Fyysisellä toimintakentällä ihminen oppii tuntemaan fyysisen maailman ominaisuudet ja voimat. Toimiessaan hän kerää kokemuksia siitä, millaisia vaatimuksia fyysinen maailma asettaa sille, joka tahtoo työskennellä siinä. Hän oppii samalla tuntemaan sen aineen ominaisuudet, johon hän tahtoo toteuttaa ajatuksensa ja aatteensa. Itse ajatuksia ja aatteita hän ei voi saada aineesta. Siten maallinen elämä on samalla toiminnan ja oppimisen kenttänä. Henkisessä maailmassa tämä opittu muodostetaan sitten hengen eläväksi kyvyksi. Asian selvittämiseksi voidaan jatkaa edellä esitettyä vertausta. Arkkitehti tekee talon suunnitelman. Talo rakennetaan. Tällöin arkkitehti saa tämän työn ohessa kaikenlaisia kokemuksia. Kaikki nämä uudet kokemukset parantavat hänen taitojaan. Valmisteltaessa seuraavia suunnitelmia vaikuttavat niihin nämä kokemukset. Ja uusi suunnitelma on siinä määrin edellistä parempi, kuin hän edellisestä on oppinut. Sama on toisiaan seuraavien inhimillisten elämien laita. Ruumiillistumien välisinä aikoina henki elää omalla tasollaan. Siellä se voi antautua kokonaan henkisen elämän vaatimuksille. Vapautuneena fyysisestä ruumiista se kehittää itseään kaikkiin suuntiin. Tähän kehitykseensä se kutoo edellisten elinkausiensa hedelmät. Siten sen katse on aina suunnattuna maallisten tehtävien toimintakenttään, ja se työskentelee alati saattaakseen maan, joka nyt on sen toiminta-alue, yhä täydellisemmäksi. Se kehittää itseään voidakseen joka ruumiillistumassaan suorittaa tehtävänsä maan kehitystilannetta vastaavalla tavalla.

Tämä on tosin vain ylimalkainen kuva toisiaan seuraavista ihmisen elämistä, eikä tämä kuva vastaa todellisuutta kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan osittain. Olosuhteet voivat aiheuttaa sen, että ihmisen seuraava elämä on paljoa epätäydellisempi kuin edellinen. Mutta kokonaisuuteen katsoen sellaiset epäsäännöllisyydet tasoittuvat tietyissä rajoissa toisiaan seuraavissa elämissä.

Hengen kehitys henkisessä maailmassa tapahtuu siten, että ihminen eläytyy tämän maan eri tasoihin. Hänen oma elämänsä sulautuu vastaavassa järjestyksessä näihin tasoihin, ja hän omaksuu silloin niiden ominaisuudet. Ne läpäisevät siten olemuksellaan hänen olemuksensa, jotta hän niiden vahvistamana voisi toimia maallisessa elämässä. – Henkisen maailman ensimmäisellä tasolla ihmistä ympäröi maallisten olioiden henkiset alkukuvat. Maallisen elämänsä aikana hän oppii tuntemaan ainoastaan näiden alkukuvien varjot sellaisina kuin hän käsittää ne ajatuksissaan. Mitä maan päällä vain ajatellaan, se koetaan tällä tasolla. Ihminen vaeltaa ajatuksineen, mutta nämä ajatukset ovat todellisia olentoja. Se, mitä hän maallisen elämänsä aikana on aisteillaan havainnut, vaikuttaa nyt häneen ajatusmuotona. Mutta ajatus ei ilmene varjona, joka kätkeytyy olioihin, vaan se on elinvoimainen todellisuus, joka luo aistittavat ilmiöt. Ihminen on ikään kuin ajatustehtaassa, jossa maalliset oliot muodostetaan ja valmistetaan. Henkisessä maailmassa kaikki on elinvoimaista toimintaa ja virkeyttä. Täällä ajatusmaailma toimii elävien olentojen maailmana, joka luo ja rakentaa. Täällä käy ilmi, kuinka muodostuu kaikki se, mitä ihminen on maallisessa elämässä kokenut. Kuten fyysisessä ruumiissa aistittavat ilmiöt koetaan todellisuutena, koetaan nyt henkiset muotovoimat henkenä todellisiksi. Näiden ajatusolentojen joukossa on myös oman fyysisen ruumiillisuuden ajatus. Tästä ruumiillisuudesta hän tuntee irtautuneensa. Hän kokee itseensä kuuluvaksi ainoastaan henkisen olemuksen. Ja kun se nyt havaitsee jättämänsä ruumiin ikään kuin muistona, eikä enää fyysisenä vaan ajatusolemuksena, silloin hänelle ilmenee, että se kuuluu ulkomaailmaan. Ihminen oppii pitämään ruumistaan ulkomaailmaan kuuluvana, ulkomaailman osana. Siitä seuraa, ettei hän enää erota omaa ruumiillisuuttaan muusta ulkomaailmasta, se ei ole hänelle itselleen enemmän sukua kuin muukaan ulkomaailma. Nyt ihminen tuntee ykseyden koko ulkomaailmassa, omat ruumiillistumat siihen luettuina. Omat ruumiillistumamme sulautuvat täällä muun maailman kanssa yhdeksi. Siten katselemme täällä fyysis-ruumillisten todellisuuksien alkukuvia ykseytenä, johon itse kuulumme. Me opimme sillä tavoin huomioimalla vähitellen tuntemaan sukulaissuhteemme, yhteytemme ulkomaailmaan. Opimme sanomaan: se, mikä avautuu eteesi, olet sinä itse. – Tämä on yksi vanhan intialaisen vedanta-viisauden perusajatuksia. 'Viisas' omaksuu jo maallisen elämänsä aikana sen, mitä toinen kokee kuoleman jälkeen. Hän oppii nimittäin käsittämään sen ajatuksen, että hän itse on sukulaissuhteessa kaikkiin olioihin: "Se olet sinä." Maallisessa elämässä tämä on ihanteena, johon ajatuselämä voi antautua; henkisessä maailmassa se on välitön tosiasia, joka henkisen kokemuksen kautta selvenee meille. Ihminen itse tulee henkisessä maailmassa yhä enemmän tietoiseksi siitä, että hän kuuluu todelliselta olemukseltaan siihen maailmaan. Hän havaitsee olevansa henki henkien joukossa, alkuhengen jäsen, ja sanoo siis itselleen: "Minä olen alkuhenki." (Vedantaviisaus sanoo: "Minä olen Brahman", so. minä kuulun jäsenenä alkuolemukseen, josta kaikki olennot polveutuvat.) – Täällä nähdään, että se, mikä maallisessa elämässä käsitetään varjomaisena ajatuksena ja mihin kaikki viisaus tähtää, eletään välittömänä elämyksenä henkisessä maailmassa. Ainoastaan siksi on maallisessa elämässä mahdollista ajatella jotakin, että ajatus on jotakin todellista henkisessä maailmassa.

Siten ihminen katselee henkisen olemassaolonsa aikana korkeammasta näkötornista, ikään kuin ulkopuolelta niitä olosuhteita ja tosiasioita, joiden keskuudessa hän on maallisen elämänsä aikana. Ja henkisen maailman alimmalla tasolla hän elää tällä tavalla ne maalliset olosuhteet, jotka ovat välittömästi fyysis-ruumiillisen todellisuuden yhteydessä. – Ihminen syntyy maan päälle johonkin perheeseen ja kansaan, ja hän elää jossakin määrätyssä maassa. Kaikki nämä olosuhteet määräävät hänen maallisen olemassaolonsa. Hän löytää ystäviä, sillä se kuuluu fyysisen maailman olosuhteisiin. Hän työskentelee jollakin alalla. Tämä kaikki määrää hänen maallisen elämänsä olosuhteet ja esiintyy hänelle elävänä ajatusolemuksena hänen elämänsä aikana henkisen maailman ensimmäisellä tasolla. Hän elää erityisellä tavalla tämän kaiken vielä kerran. Mutta henkiseltä kannalta hän kokee sen toimivalta. Perherakkaus, jota hän on harjoittanut, ja ystävyys, jota hän on tuntenut, tulevat hänessä sisältäpäin eläviksi, ja hänen kykynsä vahvistuvat tähän suuntaan. Ihmishengessä vahvistuu se puoli, joka toimii perhe- ja ystävä-rakkauden voimana. Hän astuu myöhemmin maalliseen elämään tässä suhteessa täydellisempänä ihmisenä. Voidaan sanoa, että ne ovat maallisen elämän jokapäiväisimmät olosuhteet, jotka täällä henkisen maailman alimmalla tasolla kypsyvät hedelmiksi. Ihmiset, joiden mielenkiinto kohdistuu kokonaan näihin jokapäiväisiin olosuhteisiin, tuntevat suurimman osan henkisestä elämänajastaan, kahden ruumiillistuman välillä, sukulaissuhdetta tähän tasoon. – Ihminen kohtaa henkisessä maailmassa jälleen ne ihmiset, joiden kanssa hän on elänyt fyysisessä maailmassa. Niin kuin sielusta karisee kaikki se, mitä siinä oli pelkästään fyysisen ruumiin vaikutuksesta, vapautuu myös ihmisiä fyysisessä elämässä yhdistävä side niistä edellytyksistä, joilla on merkitystä vain fyysisessä maailmassa. Kuoleman tuolle puolen – henkiseen maailmaan – jatkuu kuitenkin kaikki se, mitä ihmissielu merkitsi toiselle fyysisessä elämässä. On selvää, että sanat, jotka ovat syntyneet fyysisiä olosuhteita varten, pystyvät vain vaillinaisesti ilmaisemaan henkisen maailman tosiasioita. Jos tämä otetaan huomioon, on asianmukaista sanoa: ihmissielut, jotka fyysisessä maailmassa kuuluivat yhteen, löytävät toisensa jälleen henkisessä maailmassa jatkaakseen sitä vastaavalla tavalla yhteistä elämäänsä.

Seuraava taso on se, jossa fyysisen maailman yhteinen elämä virtaa ajatusolemuksena, ikään kuin hengen nestemäisenä alkuaineena. Niin kauan kun fyysisessä ruumiillistumassa havainnoimme maailmaa, meistä näyttää elämä olevan sidottuna yksityisiin elollisiin olentoihin. Henkisessä maailmassa se on siitä vapaa ja virtaa ikään kuin elämänverenä läpi koko maan. Se on siellä kaikkialla oleva, elävä ykseys. Maallisen elämän aikana siitä näyttäytyy meille ainoastaan heijastus. Tämä esiintyy jokaisessa kunnioituksen muodossa, jota osoitamme maailman kokonaisuudelle, ykseydelle ja sopusoinnulle. Ihmisten uskonnollinen elämä johtuu tästä heijastuksesta. Ihminen huomaa, ettei olemassaolon tarkoitus ole katoavaisessa eikä yksityisessä. Hän näkee tässä katoavaisessa ikuisuuden, sopusointuisen ykseyden vertauskuvan ja jäljennöksen. Hän katsoo tähän ykseyteen kunnioituksella ja hartaudella. Hän omistaa sille uskonnolliset hartausmenonsa. – Henkisessä maailmassa ei esiinny tätä heijastusta vaan sen todellinen muoto elävänä ajatusolemuksena. Täällä voi ihminen todella yhtyä siihen ykseyteen, jota hän kunnioitti maan päällä. Uskonnollinen elämä kantaa hedelmää tällä tasolla. Ihminen oppii nyt henkisestä kokemuksesta tietämään, ettei hänen yksityistä kohtaloaan tule erottaa siitä yhtenäisyydestä, mihin hän kuuluu. Täällä kehittyy kyky tuntea itsensä kokonaisuuden osaksi. Uskonnolliset luonteet ja ne, jotka jo elämänsä aikana ovat harrastaneet puhdasta, jaloa siveellisyyttä, saavat suuren osan heidän henkisestä välitila-ajastaan ammentaa voimaa tästä tasosta. He ruumiillistuvat seuraavalla kerralla tämän suuntaiset taipumukset vahvistettuina.

Ensimmäisellä tasolla ihminen elää niiden kanssa, joihin hänet ovat fyysisessä elämässä liittäneet fyysisen maailman lähimmät suhteet, kun taas toisella tasolla hän tulee niiden yhteyteen, joihin hän tunsi yhteenkuuluvuutta yhteisen kunnioituksen kohteen, esimerkiksi yhteisen uskonnon perusteella. On huomattava, että edellisten tasojen henkiset kokemukset säilyvät myös seuraavilla. Ihmistä perheeseen ja ystäviin liittävät siteet eivät katkea hänen siirtyessään toiselle ja sitä seuraaville tasoille. — Henkisen maailman tasot eivät ole toisistaan erillisiä 'osastoja', vaan ne läpäisevät toisensa. Ihmisen tuleminen uudelle tasolle ei merkitse sitä, että hän jollakin tavoin ulkoisesti 'astuisi' sille, vaan sitä, että hän on saavuttanut sisäiset kyvyt havaita sellaista, mitä hän ei aikaisemmin havainnut.

Henkisen maailman kolmas taso sisältää sielullisen maailman alkukuvat. Kaikki se, mikä sielullisessa maailmassa elää, on täällä elävänä ajatusolemuksena. Täällä tavataan halujen, toiveiden, tunteiden yms. alkukuvat. Henkisessä maailmassa ei kuitenkaan sielullisuudessa ole mitään itsekästä. Kuten kaikki elämä toisella tasolla muodostaa ykseyden, tällä kolmannella tasolla kaikki pyyteet, toiveet, mielihyvä ja -paha muodostavat ykseyden. Muiden halut ja toiveet eivät eroa minun toiveistani ja pyyteistäni. Kaikkien olentojen aistimukset ja tunteet ovat yhteinen maailma, joka sulkee kaiken itseensä ja ympäröi kaikkea, kuten fyysinen ilmakehämme ympäröi maata. Tämä taso on ikään kuin henkisen maailman ilmakehä. Täällä kantaa hedelmää kaikki se, mitä ihminen maallisen elämänsä aikana on tehnyt yhteiseksi hyväksi, uhrautumalla epäitsekkäästi toisten puolesta. Tämän palvelemisen ja antaumuksen takia hän on näet elänyt henkisen maailman kolmannen tason heijastuksessa. Ihmiskunnan suuret hyväntekijät, jotka suorittavat suuria palveluksia yhteiseksi hyväksi, ovat saaneet siihen kyvyn tällä tasolla saavutettuaan aikaisempina elämänkausinaan siihen erityisen sukulaissuhteen.

On selvää, että nämä henkisen maailman kolme tasoa ovat määrätyssä suhteessa niitä alempana oleviin maailmoihin, fyysiseen ja sielulliseen maailmaan. Täällä näet ovat ne alkukuvat, ne elävät ajatusolennot, jotka näissä maailmoissa asettuvat ruumiilliseen tai sielulliseen olemassaoloon. Vasta neljäs taso on puhtaasti henkinen maailma. Mutta tämäkään taso ei ole sitä sanan täydessä merkityksessä. Se eroaa kolmesta alemmasta tasosta siten, että alemmissa tavataan niiden sielullisten ja fyysisten olosuhteiden alkukuvat, jotka ihminen löytää fyysisestä ja sielullisesta maailmasta, ennen kuin hän itse alkaa vaikuttaa niissä. Jokapäiväisen elämän olosuhteet liittyvät näihin ilmiöihin ja olentoihin, jotka ihminen tapaa maailmassa. Tämän maailman katoavaiset ilmiöt suuntaavat hänen katseensa niiden ikuiseen perustaan; eivätkä ne kanssaluodutkaan, joiden hyväksi hän toimii, ole olemassa täällä ihmisten toimesta. Mutta ihmisen aikaansaannosta ovat maailmassa taiteelliset ja tieteelliset, tekniset, valtiolliset jne. luomukset, lyhyesti sanoen, kaikki se, minkä hän liittää maailmaan henkensä alkuperäisenä tuotteena. Kaikkien näiden fyysisiä vastineita ei olisi maailmassa ilman ihmisen vaikutusta. Näiden puhtaasti inhimillisten luomuksien alkukuvat ovat henkisen maailman neljännellä tasolla. – Mitä ihminen maallisen elämänsä aikana saa aikaan tieteellisiin tuloksiin, taiteellisiin ihanteisiin ja muotoihin sekä teknisiin ajatuksiin nähden, kantaa hedelmää tällä neljännellä tasolla. Tästä tasosta saavat ammentaa taiteilijat, oppineet ja suuret keksijät henkisessä maailmassa ollessaan ja he lisäävät täällä nerouttaan voidakseen uudessa ruumiillistumassa vielä suuremmassa määrin avustaa inhimillisen kulttuurin kehitystä. – Ei pidä kuvitella, että tämä henkisen maailman neljäs taso merkitsisi jotakin vain erikoisen kyvykkäille ihmisille. Sillä on merkitystä kaikille ihmisille. Kaikilla intresseillä, harrastuksilla, jotka ovat ihmisen jokapäiväisen elämän, sen toiveiden ja pyrkimysten yläpuolella, on lähteensä tällä tasolla. Ellei ihminen kuoleman ja uuden syntymän välisenä aikana kulkisi sen kautta, hän ei elämänsä aikana välittäisi mistään, mikä ylittää hänen oman yksityisen elämänsä ahtaan piirin. – Edellä sanottiin, ettei tätäkään tasoa voida sanan täydessä merkityksessä kutsua puhtaaksi henkiseksi maailmaksi. Asianlaita on näin sen vuoksi, että se tila, missä ihmiset ovat jättäneet maan päällä olevan kulttuurikehityksen, vaikuttaa heidän henkiseen olemassaoloonsa. He voivat henkisessä maailmassa nauttia ainoastaan niiden toimiensa hedelmiä, joita he kykenivät suorittamaan heidän lahjakkuutensa ja sen kansan, valtion jne. kehitysasteen mukaisesti, mihin he olivat syntyneet.

Henkisen maailman vieläkin korkeammilla tasoilla ihmishenki on vapautunut kaikista maallisista kahleista. Hän kohoaa puhtaaseen henkiseen maailmaan, missä hän kokee ne tarkoitukset ja päämäärät, jotka henki on asettanut maalliselle elämälle. Kaikki se, mikä maailmassa jo on toteutunut, ilmentää korkeimpia päämääriä ja tarkoituksia ainoastaan enemmän tai vähemmän heikkoina jäljennöksinä. Jokainen kristalli, puu, eläin ja myös jokainen ihmisen toiminnan tulos, on ainoastaan heijastusta siitä, mitä henki tarkoittaa. Ihminen voi ruumiillistumansa aikana liittyä ainoastaan näihin täydellisten tarkoitusten ja päämäärien epätäydellisiin jäljennöksiin. Siten hän voi itsekin jossakin ruumiillistumassaan olla vain jäljennös siitä, mitä hengen valtakunnassa hänelle on tarkoitettu. Se, mitä hän henkenä henkisessä maailmassa oikeastaan on, tulee näkyviin vasta, kun hän kahden ruumiillistuman välitilassa nousee henkisen maailman viidennelle tasolle.

Mikä hän täällä on, se on todellakin hän itse. Tämä 'itse' on se, mikä monissa ruumiillistumissa saa ulkonaisen olemassaolon. Tällä tasolla ihmisen todellinen itse voi elää vapaasti kaikkiin suuntiin. Ja tämä itse on siis se, mikä jokaisessa ruumiillistumassa yhä uudelleen ilmenee. Tämä itse tuo mukanaan ne kyvyt, jotka ovat kehittyneet henkisen maailman alemmilla tasoilla. Se siis kantaa edellisten elämänkausien hedelmät seuraaviin. Se on edellisten ruumiillistumien tulosten kantaja. Sen vuoksi sitä voidaankin nimittää syiden kantajaksi. (Tästä syystä kutsutaan sitä teosofisessa kirjallisuudessa syyruumiiksi.)

Henkisen maailman viidennellä tasolla eläessään 'itse' on siis tarkoitusten ja päämäärien valtakunnassa. Kuten arkkitehti oppii havaitsemistaan puutteista ja kuten hän ottaa uusiin suunnitelmiinsa ainoastaan sen, minkä hän näistä puutteista on voinut muuttaa täydelliseksi, samoin itse karsii tällä viidennellä tasolla edellisinä elämänkausina tekemistään tuloksista sen, mikä on alempien maailmojen puutteiden yhteydessä, ja hedelmöittää edellisten elinkausiensa täydellisillä tuloksilla ne henkisen maailman tarkoitukset, joiden yhteydessä se nyt elää. – On selvää, että voima, joka tästä tasosta voidaan ammentaa, riippuu siitä, miten paljon itse on ruumillistumiensa aikana hankkinut sellaisia tuloksia, jotka voidaan ottaa tarkoitusten maailmaan. Itse, joka maallisen olemassaolonsa aikana on uutteralla ajatuselämällä tai viisaalla, toimeliaalla rakkaudella yrittänyt toteuttaa hengen tarkoituksia, hankkii suuren perintöoikeuden tähän tasoon. Se itse, joka on kokonaan uppoutunut jokapäiväisiin olosuhteisiin ja joka on elänyt ainoastaan maallista elämää, ei ole kylvänyt mitään, millä olisi merkitystä ikuisen maailmanjärjestyksen tarkoitukselle. Ainoastaan se, joka on ylittänyt jokapäiväiset toimet, voi kehittyä hedelmäksi näillä henkisen maailman korkeammilla tasoilla. Yleensä ihmisen sukulaissuhde tähän tasoon on sitä suurempi, mitä kehittyneempi hän on. Vain se, mikä on ylittänyt arkielämän piirin, voi näillä henkisen maailman tasoilla kehittyä. Mutta ei pidä luulla, että tässä tarkoitetaan 'ikuisen maineen' hankkimista tai muuta sen tapaista. Kysymys on siitä, mikä pienimmässäkin elämänpiirissä johtaa tietoisuuteen, että kaikella on merkityksensä maailman suuressa kehityskulussa. Ihmisen on tällä tasolla arvioitava kaikki toisella tavalla kuin fyysisessä elämässä. Jos hän on elämässään saavuttanut vain vähän sellaista, joka on sukua tälle viidennelle tasolle, niin hänessä syntyy pyrkimys omaksua seuraavaa elämää varten sysäys, joka ohjaa hänen elämänsä niin, että hänen kohtalossaan ilmenee tämän puutteen vaikutus. Mikä sitten seuraavassa elämässä ilmenee maanpäällisen elämän kannalta tuskallisena kohtalona ja mitä sen vuoksi ehkä syvästi valitetaan — sen ihminen tajuaa tällä henkisen maailman tasolla itselleen ehdottoman välttämättömäksi.

Koska ihminen elää tällä viidennellä tasolla omassa varsinaisessa minässään, hän on myös vapaa kaikesta siitä, mikä verhoaa häntä ruumiillistumiensa aikana alemmissa maailmoissa. Hän on se, mitä hän on ollut ja aina tulee olemaan ruumiillistumiensa jaksoissa. Hän elää niiden tarkoitusten tasolla, jotka ovat olemassa näitä ruumiillistumia varten ja jotka hän yhdistää omaan minäänsä. Hän katselee menneisyyttään ja tuntee, että kaikki se, minkä hän on elänyt menneisyydessä, kuuluu niihin tarkoituksiin, jotka hän omaksuu ja jotka hänen on tulevaisuudessa toteutettava. Jonkinlainen muisti menneistä ruumiillistumista ja profeetallinen ennakkonäkemys tulevista leimahtaa hänen tajuntaansa. Tästä näkyy, että se, mikä tässä kirjassa aiemmin on nimitetty 'henkiminäksi' elää tällä tasolla, mikäli se on kehittynyt sille soveltuvassa todellisuudessa. Se kehittää ja valmistaa itseään, kyetäkseen uudessa ruumiillistumassa toteuttamaan hengen tarkoitukset.

Kun tämä henkiminä peräkkäisissä kehityskausissaan henkisessä maailmassa on kehittynyt niin pitkälle, että se voi täysin vapaasti liikkua henkisessä maailmassa, se tulee yhä enemmän etsimään siellä todellista kotiaan. Eläminen hengessä on sille yhtä tuttua kuin maalliselle ihmiselle elämä fyysisessä todellisuudessa. Henkisen maailman näkökannat voivat tämän jälkeen olla ne ainoat, jotka se omaksuu seuraavissa elämänkausissaan maan päällä. Henkiminä tuntee jatkuvasti olevansa jumalallisen maailmanjärjestyksen jäsen. Maallisen elämän rajoitukset ja lait eivät enää koske sen sisäistä olemusta. Kaikkeen sen toimintaan vuotaa voima henkisestä maailmasta. Mutta henkinen maailma on ykseys, yhtenäinen kokonaisuus. Se, joka siinä elää, tietää, kuinka ikuisuus on toiminut menneisyyteen nähden, ja hän voi henkisestä maailmasta käsin määrätä suunnan tulevaisuudelle. Menneisyyden näkeminen laajenee täydelliseksi. Ihminen, joka on päässyt tähän asteeseen, asettaa itse itselleen päämäärät, jotka hänen tulee saavuttaa seuraavassa ruumiillistumassa. Hän vaikuttaa henkisestä maailmasta käsin tulevaisuuteensa niin, että siinä toteutuu henkisyys ja totuus. Sellainen ihminen on kahden ruumiillistuman välitilassa kaikkien niiden korkeiden olentojen yhteydessä, joiden silmät näkevät verhottomana jumalallisen viisauden, sillä hän on saavuttanut kehitysasteen, jolla hän ymmärtää sitä itsekin. Maanpäälle palatessaan hän toimii tässä mielessä. Itse hänen sanansa ovat jumalallisen ilmestyksen heijastus, ja hänen työnsä jumalallisen maailmanjärjestyksen osa. Ainoastaan se, joka on vapautunut maallisen elämänkautensa aikana suuressa määrin olemassaolon ohimenevästä hälinästä ja arvottomista toiminnoista, voi toivoa kohoavansa henkisessä maailmassa tälle kuudennelle tasolle, missä hän saa 'jumalallisen lähetystyön' seuraavaa maallista elämäänsä varten. Tämän 'jumalallisen lähetystyön' kautta hän on 'muukalainen tässä maassa' siinä määrin, kuin hänen sisintä olemustaan eivät kosketa ne sympatiat ja antipatiat, jotka johtuvat olioiden katoavaisesta luonteesta. Hän antaa vaikuttaa itseensä ainoastaan sen, mitä henki pitää välttämättömänä. Juuri siten hän täyttää kaikissa tehtävissään sen, mikä soveltuu parhaiten maailman todelliseen olemukseen. Hän on näet päässyt niin pitkälle, ettei hän etsi sitä, mikä häntä hyödyttää, vaan ainoastaan sitä, minkä pitää tapahtua todellisen maailmanjärjestyksen mukaan. Hänen osallisuutensa maailmaan ja hänen antaumuksensa siihen ovat sitä suuremmat, mitä vähemmän hän riippuu sympatialla ja antipatialla ohimenevissä asioissa. Hänen ymmärtämyksensä kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtuu, on suuri sen vuoksi, että hänen sielunsa katselee ilman intohimoja rauhallisena ja maltillisena kaikkea.

Henkisen maailman seitsemäs taso vie kolmen maailman rajalle. Ihminen, joka voi tuntea vetoa siihen, on täällä niiden 'elämänydinten' edessä, jotka laskeutuvat korkeammista maailmoista kolmeen edellä kerrottuun maailmaan täyttämään tehtäväänsä niissä. Ihmisen ollessa täällä kolmen maailman rajalla, hän tuntee olevansa omassa elämänytimessään. Tästä seuraa, että hänelle selviää kolmen maailman arvoitus. Hän näkee kokonaisuutena näiden kolmen maailman elämän. Fyysisessä elämässä ihminen ei tavallisten olosuhteiden vallitessa ole tietoinen niistä kyvyistä, joilla hän saa tässä kuvatut kokemukset. Tästä syystä tässä maailmassa niitä ei havaita. Silmäkään ei näe itseään, koska siinä itsessään vaikuttavat voimat, jotka tekevät kaiken näkyväksi. Jos haluaa arvostella, missä määrin jokin syntymän ja kuoleman välinen ihmiselämä voi olla aikaisempien elämien seurausta, on otettava huomioon, ettei mikään pelkästään tähän elämään kuuluva näkökohta anna arvostelulle perustaa. Tältä näkökannalta katsoen voi jokin maallinen elämä näyttää onnettomalta ja epätäydelliseltä, kun se tämän elämän ulkopuolella olevalta näkökannalta juuri tässä muodossaan ilmenee aikaisempien elämien seuraukseksi. Astuessaan sille tiedostamisen tielle, jota kirjan viimeisessä luvussa kuvataan, ihmissielu irtautuu niistä edellytyksistä, jotka vallitsevat ruumiillisessa elämässä. Se voi silloin kuvana havaita ne elämykset, jotka se kokee kuoleman ja uuden syntymän välillä. Sellaiset havainnot tekevät mahdolliseksi kuvata henkisen maailman tapahtumia niin kuin tässä on tehty. Tämän kuvauksen voi nähdä oikeassa valossa vain, jos pitää mielessä, että ihmissielun tila on aivan toisenlainen fyysisessä ruumiissa kuin puhtaasti henkisessä elämässä.

5. Fyysinen maailma ja sen yhteys sielullisen ja henkisen maailmaan

Sielullisen ja henkisen maailman muodot eivät voi olla ulkoisten aistien huomion kohteena. Tämän huomion kohteet liitetään kolmantena edellä kuvailtuihin kahteen maailmaan. Ruumiillisen elämänsä aikana ihminen elää yhtaikaa näissä kolmessa maailmassa. Hän havaitsee aistimaailman oliot ja vaikuttaa niihin. Sielullisen maailman muodot vaikuttavat häneen sympatia- ja antipatiavoimillaan, ja hänen oma sielunsa saa aikaan taipumuksillaan, toiveillaan ja pyyteillään aaltoilua sielullisessa maailmassa. Ilmiöiden henkinen olemus kuvastuu hänen ajatusmaailmaansa, ja hän itse on ajattelevana henkiolentona henkisen maailman kansalainen ja osallinen kaikkeen, mikä elää tällä maailman tasolla. – Tästä selviää, että aistittava maailma on vain osa siitä, mikä ihmistä ympäröi. Tämä osa ihmisen ympäristöstä ilmenee tavallaan itsenäisenä, koska se voidaan havaita niillä aisteilla, jotka jättävät havaitsematta tähän maailmaan liittyvän sielullisen ja henkisen. Kuten jääkappale, joka kelluu veden pinnalla, on samaa ainetta kuin sitä ympäröivä vesi, mutta eroaa siitä eräiden ominaisuuksiensa puolesta, ovat aistein havaitut kappaleet samaa ainetta kuin niitä ympäröivä sielullinen ja henkinen maailma, ja ne erottuvat näistä erityisten ominaisuuksien kautta, jotka tekevät ne aistein havaittaviksi. – Ne ovat – kuvaannollisesti sanoen – tihentyneitä sielullisia ja henkisiä muotoja, ja tästä tihentymisestä johtuu se, että aistit voivat saada niistä tietoa. Siis kuten jää on ainoastaan olomuoto, ovat aistein havaitut kappaleet vain sielullisten ja henkisten olioiden olomuoto. Jos on käsittänyt tämän, ymmärtää myös, että kuten vesi voi muuttua jääksi, myös henkinen maailma voi muuntua sielulliseksi maailmaksi ja tämä taas aistimaailmaksi.

Tältä kannalta katsoen selviää myös, miksi ihminen voi luoda ajatuksia aistimaailmasta. On olemassa kysymys, jonka jokaisen ajattelevan ihmisen täytyisi tehdä itselleen, nimittäin: "Missä suhteessa ajatus, jonka ihminen kivestä muodostaa, on itse kiveen?" Niille ihmisille, jotka tarkastelevat syvemmälti ulkonaista luontoa, tämä kysymys esiintyy täydessä selvyydessään heidän henkisten silmiensä eteen. He tajuavat ihmisen ajatusmaailman sekä luonnon rakenteen ja järjestyksen sopusointuisuuden. Esimerkiksi suuri tähtitieteilijä Keppler lausuu kauniisti tästä sopusoinnusta: "On totta, että jumalallinen kutsumus, joka kehottaa ihmisiä tutkimaan tähtitiedettä, on kirjoitettuna maailmaan, tosin ei sanoin eikä kirjaimin, vaan juuri siinä, että inhimillisten käsitteiden ja aistien sopivuus mahdollistaa taivaankappaleiden ja niiden suhteiden tutkimuksen." Ainoastaan siksi, että aistimaailman ilmiöt ovat tihentyneitä henkisiä olemuksia, ihminen voi ajatuksiensa avulla kohottautua näiden henkisten olioiden yhteyteen ja myös ajattelussaan ymmärtää näitä ilmiöitä. Aistittavat ilmiöt ovat kotoisin henkisestä maailmasta, ne ovat vain henkisen olemisen toinen muoto. Ihmisen luodessa ajatuksia ilmiöistä, hän vain kääntää katseensa aistillisista muodoista näiden olioiden henkisiin alkukuviin. Ilmiön ymmärtämistä ajatuksin voidaan verrata kiinteän kappaleen kuumentamista nestemäiseksi, jolloin kemisti voi sitä paremmin tutkia.

Aistimaailman henkiset alkukuvat näyttäytyvät henkisen maailman eri alueilla. Nämä alkukuvat ovat 5., 6. ja 7. tasolla vielä elävinä alkukuvina. Neljällä alemmalla tasolla niistä tulee henkisiä muotoja. Ihmisen henki havaitsee nämä henkiset muodot varjomaisina heijastuksina pyrkiessään ajattelullaan ymmärtämään aistittavia olioita. Miten nämä muodot ovat tihentyneet aistimaailmaksi? Siinä kysymys sille, joka yrittää ymmärtää ympäristöään henkisesti. – Tämä ympäröivä maailma jakautuu ihmisen aistinhavainnolle ensinnäkin neljään, toisistaan selvästi eroavaan asteeseen: mineraali-, kasvi-, eläin- ja ihmiskuntaan. Mineraalikunta havaitaan aisteilla ja käsitetään ajatuksin. Muodostettaessa ajatusta jostakin kappaleesta on huomioitava kaksi asiaa: aistittava kappale ja ajatus. Voidaan siis ajatella, että aistittava ilmiö on tihentynyt ajatusmuoto. Kappale vaikuttaa toiseen ulkoisella tavalla. Se työntyy yhtä kohden ja saa sen liikkeeseen; toista se lämmittää, toista valaisee, liuottaa jne. Tämän ulkoisen vaikutustavan voi ilmaista ajatuksin. Ihminen luo ajatuksia siitä, kuinka mineraaliset kappaleet vaikuttavat toisiinsa tiettyjen lakien mukaisesti. Siten hänen erilliset ajatuksensa laajentuvat yhteisen mineraalimaailman ajatuskuvaksi. Tämä ajatuskuva on koko aistillisen mineraalimaailman alkukuvan heijastus. Se on kokonaisuutena olemassa henkisessä maailmassa. Kasvikunnassa sen lisäksi, että oliot vaikuttavat toisiinsa ulkoisesti, toteutuu vielä kasvamisen ja lisääntymisen ilmiöt. Kasvi kasvaa ja tuottaa itsestään itsensä kaltaisia olentoja. Sen lisäksi, mitä tavataan mineraalikunnassa, kasvikunnassa ilmenee elämä. Yksinkertainen, tätä tosiasiaa koskeva ajatteleminen avaa valaisevan näkymän. Kasvissa itsessään on voima antaa itselleen elävän muotonsa ja toistaa tämä muoto itsensä kaltaisissa olennoissa. Muotoa vailla olevien mineraalisten aineiden, kaasujen, nesteiden jne. ja kasvimaailman välillä ovat kiteiden muodot. Kristalleissa (kiteissä) näemme eron muodottoman mineraalimaailman ja muotoutumiskykyisen, elävän kasvimaailman välillä. Tässä muotoilun ulkoisesti aistittavassa tapahtumassa – kummassakin, sekä kivi- että kasvikunnassa – on havaittavissa sen puhtaasti henkisen tapahtuman aistillinen tihentymä, joka on käynnissä, kun henkisen maailman kolmen ylemmän tason henkisten aiheet muotoutuvat alempien tasojen henkisiksi muodoiksi. Kristallisoitumisen (kiteytymisen) prosessi, alkukuvana henkisessä maailmassa, vastaa siirtymistä muodottomasta henkisestä aiheesta muotoutuneeksi hahmoksi. Jos tämä siirtyminen tiivistyy niin, että aistit voivat havaita tuloksen, se ilmenee aistimaailmassa mineraaliaineiden kiteytymisenä. – Nyt myös kasveilla on muodon saanut henkinen alkuaihe. Tällä muotoutuneella alkuaiheella on kuitenkin muodon saaneelle olennolle pysyväksi. Kiteessä henkinen alkuaihe on muotoutuessaan kadottanut muodostumiskykynsä. Se on tyhjentänyt voimansa syntyneeseen muotoon. Kasvilla on muoto ja sen lisäksi vielä luova muotoamisvoima. Henkisen maailman ylemmillä tasoilla olevien henkisten alkuaiheiden ominaisuus on säilynyt kasvimaailmassa. Kasvilla on siis muoto kuten kiteelläkin, ja kasvilla on sen lisäksi vielä muotoamisvoima. Paitsi sitä muotoa, minkä alkukuvat ovat kasvissa ottaneet, siinä vaikuttaa vielä toinenkin muoto, jossa on ylempien tasojen henkiolentojen leima. Mutta aistein havaittavaa kasvissa on ainoastaan se, mikä ilmenee valmiina muotona; ne muovaa voimat, jotka elävöittävät tämän muodon, ovat kasvikunnassa aisteille näkymättöminä. Fyysinen silmä näkee tänä päivänä pienen liljan ja jonkin ajan kuluttua sen kasvaneena suuremmaksi. Sitä muovailevaa voimaa, joka edellisestä on kehittänyt jälkimmäisen, silmä ei näe. Tämä muovaileva voima on kasvimaailmassa sen aisteille näkymätön, kasvimaailman osa. Henkiset idut ovat laskeutuneet astetta alemmaksi vaikuttaakseen muotojen maailmassa. Teosofiassa puhutaan elementaarikunnista. Jos ensimmäiseksi elementaarikunnaksi nimitetään niitä alkumuotoja, joilla vielä ei ole selkeää hahmoa, niin aisteille näkymättömät voimat, jotka ovat toiminnanjohtajina kasvien kasvamisessa, kuuluvat toiseen elementaarikuntaan. – Eläinmaailmassa kasvamis- ja lisääntymiskyvyn lisäksi tulevat vielä aistimus ja vietti. Nämä ovat sielullisen maailman ilmauksia. Olento, jossa nämä ilmenevät, kuuluu sielulliseen maailmaan, on sen vaikutuksen alainen ja vaikuttaa itse siihen takaisin. Nyt jokainen aistimus ja vietti, joka syntyy eläimessä, nousee esiin eläinsielun pohjalta. Muoto on pysyvämpi kuin aistimus tai vietti. Voidaan sanoa, että samoin kuin muuttuva kasvimuoto suhtautuu muuttumattomaan kidemuotoon, samoin aistimuselämä suhtautuu pysyvämpään elävään muotoon. Kasvi tavallaan sulautuu tähän muotoa luovaan voimaan; elämänsä kestäessä se versoo yhä uusia muotoja. Ensin se juurtuu, sitten muodostuvat lehdet, sitten kukat jne. Eläin päätyy muotoon, joka sellaisenaan on lopullinen, ja kehittää siinä muuttuvaa aistimus- ja viettielämää. Tämä elämä on olemassa sielullisessa maailmassa. Kuten kasville on ominaista kasvinen lisääntyminen, on eläimelle aistiminen ja viettielämä. Aistimus ja vietti ovat eläimessä muotoa vailla oleva osa, joka kehittyy yhä uusiin muotoihin. Näiden ilmiöiden alkukuvat ovat henkisen maailman korkeimmilla tasoilla. Mutta tämä toiminta ilmenee sielullisessa maailmassa. Siten eläinmaailmassa niiden voimien lisäksi, jotka aisteilta näkymättöminä johtavat kasvamista ja lisääntymistä, vaikuttaa vielä toisia, jotka ovat laskeutuneet vielä astetta alemmaksi, sielulliseen maailmaan. Eläinkunnassa toimii – aiheuttaen aistimukset ja vietit – muotoa vailla olevia olemuksia, jotka ottavat sielullisen hahmon. Ne ovat eläimellisten muotojen varsinaiset rakentajat. Sitä tasoa, johon ne kuuluvat, kutsutaan teosofiassa kolmanneksi elementaarikunnaksi.

Ihmisellä on kasveissa ja eläimissä olevien kykyjen lisäksi kyky, joka muodostaa aistimukset mielikuviksi ja ajatuksiksi sekä ohjaa ajatuksella viettejä. Ajatus, joka ilmenee kasvissa muotona, eläimessä sielullisena voimana, esiintyy ihmisessä puhtaana ajatuksena, omassa muodossaan. Eläin on sielu, ihminen on henki. Henkinen olemus on laskeutunut vieläkin astetta alemmaksi. Eläimessä se on sielua muovailevana. Ihmisessä se on laskeutunut aistittavaan fyysiseen maailmaan. Henki on läsnä ihmisen aistiruumiissa. Ja koska se ilmenee aistittavana muotona, se voi esiintyä ainoastaan sinä varjomaisena heijastuksena, jonkalaisena ihmisen ajatus kuvastyaa henkeä. Henki ilmenee ihmisessä fyysisten aivojen kautta. – Mutta henki onkin siksi tullut ihmisen sisäiseksi olemukseksi. Eläin aistii ja liikkuu itsenäisesti, mutta se ei ilmennä ajatuksia. Ajatus on se muoto, johon vailla muotoa oleva henkinen olemus pukeutuu, kuten kasvissa se pukeutuu hahmoon ja eläimessä sieluun. Sen vuoksi ihmisellä ei ole itsensä ulkopuolella mitään häntä rakentavaa elementaarikuntaa, mikäli hän on ajatteleva olento. Hänen elementaaritasonsa työskentelee hänen fyysisessä ruumiissaan. Ihmisessä vaikuttavat samanlaatuiset elementaariolennot kuin kasveissa ja eläimissä, ainoastaan siinä määrin kuin hän on elollinen hahmo ja aistiva olento. Mutta ihmisen ajatuselimistö syntyy kokonaan hänen fyysisen ruumiinsa sisältä. Ihmisen henkisessä elimistössä, hänen täydelliseksi aivoikseen kehittyneessä hermojärjestelmässään, on meillä aistein havaittavissa se, mikä vaikuttaa kasveissa ja eläimissä näkymättömänä voimaolemuksena. Tästä johtuu, että eläimellä on itsetunto, mutta ihmisellä tietoisuus itsestään. Eläimessä henki tuntee itsensä sieluksi; se ei vielä käsitä itseään hengeksi. Ihmisessä henki tuntee itsensä hengeksi, vaikka tosin fyysisten edellytysten vuoksi vain hengen varjomaiseksi heijastukseksi, ajatukseksi. – Tässä merkityksessä kolminaismaailma jakautuu seuraavalla tavalla: 1. Alkukuvallisten muotoa vailla olevien olentojen kunta (ensimmäinen elementaarikunta); 2. Muotoa luovien olentojen kunta (toinen elementaarikunta); 3. Sielullisten olentojen kunta (kolmas elementaarikunta); 4. Luotujen muotojen kunta (kidemuodot); 5. Kunta, joka tulee muodoissa aistein havaittavaksi ja jossa muotoja luovat olennot vaikuttavat (kasvikunta); 6. Aistein havaittava muotojen kunta, jossa sitä paitsi vaikuttavat muotoja luovat ja sielullisesti eläytyvät olemukset (eläinkunta) ja 7. Aistein havaittavien muotojen kunta, jossa lisäksi vaikuttavat muotoja luovat ja sielullisesti eläytyvät olennot ja jossa henki itse, ajatuksen muodossa, muodostaa fyysisessä maailmassa itseään (ihmiskunta).

Tästä selviää, missä suhteessa ruumiissa elävän ihmisen olemuksen osat ovat henkiseen maailmaan. Fyysistä ruumista, eetteriruumista, aistivaa sieluruumista ja älysielua voidaan pitää aistimaailmaan tihentyneinä henkisen maailman alkukuvina. Fyysinen ruumis syntyy siten, että ihmisen alkukuva tihentyy aistein havaittavaksi. Sen vuoksi tätä fyysistä ruumista voidaan myös sanoa ensimmäinen elementaarikunnan olemukseksi, joka on tihentynyt aistein havaittavaksi muodoksi. Eetteriruumis syntyy siten, että tällä tavalla syntyneen muodon elävöittää olemus, joka ulottaa toimintansa aistimaailmaan, jääden kuitenkin itse aistein näkymättömäksi. Jos tätä olemusta tahtoo kuvata täydellisesti, on sanottava, että ensinnäkin se on peräisin henkisen maailman korkeimmilta tasoilta ja että se muotoutuu toisella tasolla elämän alkukuvaksi. Sellaisena elämän alkukuvana se vaikuttaa fyysisessä maailmassa. Samalla tavalla se olemus, joka rakentaa aistivan sieluruumiin, on peräisin henkisen maailman korkeimmilta tasoilta, muotoutuen kolmannella tasolla sielullisen maailman alkukuvaksi ja vaikuttaen sellaisena fyysisessä maailmassa. Älysielu taas muodostuu siten, että ajattelevan ihmisen alkukuva henkisen maailman neljännellä tasolla muotoutuu ajatukseksi ja vaikuttaa sellaisena välittömästi ajattelevana ihmisolemuksena fyysisessä maailmassa. Tällaisena ihminen on fyysisessä maailmassa; näin henki toimii hänen fyysisessä ruumiissaan, eetteri- ja aistivaa sieluruumiistaan. Näin henki ilmenee älysielussa. – Ihmisen kolmea alempaa olemuspuolta on mukana muovaamassa siis alkukuvat, olemuksina muodoissa, jotka eräällä tavalla ovat hänen ulkopuolellaan. Älysielussaan hän itse alkaa tietoisesti muovailla itseään. – Ne olemukset, jotka muovailevat hänen fyysistä ruumistaan, ovat samat, jotka muodostavat mineraaliluonnon. Hänen eetteriruumiissaan toimivat samanlaiset olemukset kuin kasvikunnassa; hänen aistivassa sieluruumiissaan sellaiset, jotka eläinkunnassa elävät aisteille näkymättöminä, mutta jotka ulottavat vaikutuksensa näihin kuntiin.

Näin tapahtuu todellisuuden tasojen yhteisvaikutus. Maailma, jossa ihminen elää, on tämän yhteisvaikutuksen ilmaus.

Jos on käsittänyt aistittavan maailman tällä tavalla, käy ymmärrettäviksi myös toisenlaiset olennot kuin ne ovat, jotka kuuluvat mainittuihin luonnon neljään kuntaan. Eräänä esimerkkinä sellaisista olennoista on se, jota nimitetään ’kansanhengeksi’ tai ’kansallishengeksi’. Tämä henki ei ilmene välittömästi aistittavassa muodossa. Se elää niissä tuntemuksissa, tunteissa, taipumuksissa jne., jotka havaitaan jossakin kansassa yhteisinä. Se on siis olemus, joka ei ruumiillistu aistittavaan muotoon, vaan kuten ihminen muodostaa ruumiinsa aistein havaittavaksi, se muodostaa omansa sielunmaailman aineista. Tämä kansanhengen sieluruumis on kuin pilvi, jossa kansan jäsenet elävät ja jonka vaikutukset ilmenevät kansaan kuuluvien ihmisten sielunelämässä, mutta se itse ei polveudu itse näistä sieluista. Jos ei ajattele kansanhenkeä tällä tavalla, se jää hahmontapaisena ajatuskuvaksi vailla olemusta ja elämää, tyhjäksi abstraktioksi. Samaa voi sanoa siitä, mitä kutsutaan ’ajanhengeksi’. Täten henkinen katse laajenee havaitsemaan ihmisen ympäristössä elävien eri olemusten – alempien ja korkeampien – moninaisuutta, hänen kykenemättä niitä aistein havaitsemaan. Sen sijaan ne, joilla on henkinen havaintokyky, näkevät tällaisia olentoja ja voivat kuvailla niitä. Ne, joita hengentutkija kuvaa luonnon elementtien olentoina: tulenhenkinä, metsänneitoina, vedenväkenä ja keijukaisina, ovat sellaisia alempiin lajeihin kuuluvia olentoja. Lienee tarpeetonta huomauttaa, että sellaiset kuvaukset eivät voi olla näiden todellisuuksien välittömiä kuvauksia. Jos ne olisivat sellaisia, ei kyseessä oleva maailma olisikaan henkinen vaan aineellinen. Niiden avulla pyritään havainnollistamaan henkistä todellisuutta, jota voidaan kuvata ainoastaan tällä tavalla, vertauksin. On hyvin luonnollista, että se, joka luottaa ainoastaan aisteilla havaitsemiseen, pitää sellaisia olentoja sekavan mielikuvituksen ja taikauskon tuotteina. Aistilliset silmät eivät luonnollisesti voi niitä koskaan nähdä, koska niillä ei ole aistittavaa ruumista. Taikauskoa ei ole se, että sellaisia olentoja pitää todellisina, vaan se, että uskoo niiden näyttäytyvän aistein havaittavina. Senlaatuiset olennot vaikuttavat maailmankokonaisuuteen ja niitä kohtaa, kun astuu korkeammille maailman tasoille, joita fyysiset aistit eivät tavoita.– On olemassa sellaisiakin olentoja, jotka eivät laskeudu alas sielulliseen maailmaan, vaan joiden verho on kudottu henkisen maailman ainemuodoista. Ihminen havaitsee niitä, kun hänen henkinen havaintonsa on riittävän pitkälle kehittynyt. Sellaisen kehityksen kautta ihmiselle muuttuu moni sellainen asia ymmärrettäväksi, minkä hän on ennen voinut vain käsittämättä nähdä. Hänen ympärillään selkenee; hän näkee syyt siihen, mikä ilmenee aistimaailmassa vaikutuksina. Hän käsittää sen, minkä hän ilman henkistä havaintoa joko kokonaan kieltää tai mihin nähden hän tyytyy huudahtamaan: "Taivaassa ja maan päällä on enemmän asioita, kuin mistä kouluviisautenne voi uneksiakaan". Herkemmin henkisesti tuntevat ihmiset käyvät levottomiksi tajutessaan hämärästi ympärillään fyysisen maailman lisäksi toisen maailman, jossa heidän täytyy hapuilla kuin sokean aineellisten ilmiöiden keskellä. Ainoastaan selvä tieto näistä olemassaolon korkeammista tasoista ja ymmärtävä syventyminen siihen, mitä niissä tapahtuu, voi todellakin lujittaa ihmistä ja johdattaa hänet todelliseen tarkoitukseensa. Vasta sen tunteminen, mikä aisteilta on salattu, johtaa ihmisen ymmärtämään, että hänen elämänsä ennen tätä avartumista pelkäksi ’maailmasta unelmoimiseksi’.

6. Ajatusmuodot ja ihmisen 'aura'

Edellä esitettiin, että kukin näistä kolmesta maailmasta ilmenee ihmiselle todellisuutena ainoastaan silloin, jos hänellä on niiden kyvyt eli aistimet niiden havaitsemiseen. Tietyt tapahtumat ihminen havaitsee valonilmiöinä vain siinä tapauksessa, että hänellä on hyvin muodostunut silmä. Se, miten suuri osa todellisuudesta jollekin olennolle ilmenee, riippuu tämän olennon vastaanottokyvystä. Ihmisellä ei siis ole koskaan oikeutta sanoa, että todellista on ainoastaan se, minkä hän voi havaita. Saattaa olla paljon todellista, jonka havaitsemiseen häneltä puuttuvat havainnon elimet.

Sielullinen ja henkinen maailma ovat yhtä todellisia, vieläpä korkeammassa merkityksessä paljon todellisempia kuin aistillinen maailma. Fyysinen silmä ei tosin voi nähdä tunteita eikä mielikuvia, mutta ne ovat kuitenkin todellisia. Ja kuten ihminen ulkoisten aistiensa avulla havaitsee aineellisen maailman, samoin hän havaitsee henkisillä aisteillaan tunteita, viettejä, vaistoja, ajatuksia jne. Aivan samoin kuin fyysinen silmä näkee esimerkiksi eräät tilavuudelliset tapahtumat väri-ilmiöinä, saattavat sisäisten aistien avulla sielulliset ja henkiset ilmiöt tulla havainnoiksi, jotka ovat verrattavissa aistillisiin väri-ilmiöihin. Sen, mitä tässä tarkoitettiin, voi täysin ymmärtää ainoastaan se, joka on astunut seuraavassa luvussa käsiteltävää tiedostamisen tietä ja siten kehittänyt sisäiset aistinsa. Sellaiselle ihmiselle kehittyvät häntä ympäröivässä sielullisessa maailmassa sielulliset ilmiöt ja henkisellä tasolla henkiset ilmiöt yliaistillisesti havaittaviksi. Hänelle tunteet ovat tuntevasta olennosta säteileviä valoilmiöitä, ja ajatukset hän huomaa virtaavan henkisessä avaruudessa. Hänelle jonkun ihmisen ajatus, joka kohdistuu toiseen, on havaittava ilmiö. Täysin todellisena virtaa ajatuksen sisältö ihmisolennosta toiseen. Se tapa, jolla ajatus vaikuttaa tähän toiseen, kehittyy samanlaiseksi havaittavaksi tapahtumaksi henkisessä maailmassa. Näin ilmenee sille, jonka henkiset aistit ovat avautuneet, fyysisesti havaittava ihminen ainoastaan osana koko ihmisestä. Tämä fyysinen ihminen on sielullisten ja henkisten virtausten keskus. Voidaan vain viitata siihen sisältörikkaaseen maailmaan, joka avautuu näkijälle. Ihmisen ajatus, joka muuten elää vain käsitteenä tietoisuudessa, ilmenee henkisesti havaittavana väri-ilmiönä. Sen väri vastaa ajatuksen luonnetta. Ihmisen aistillisesta vietistä lähtevä ajatus on toisen värinen kuin puhtaan tiedon, jalon kauneuden tai ikuisen hyvyyden palvelukseen omistettu ajatus. Viettien elämästä lähtevät ajatukset ilmenevät sielullisessa maailmassa punaisina värivivahduksina. [Tässä esitetyt havainnot voivat antaa aihetta mitä karkeimpiin väärinkäsityksiin. Sen vuoksi tämän teoksen lopussa olevassa huomautuksessa palataan lyhyesti tähän asiaan.] Kauniina, kirkkaankeltaisena ilmenee ajatus, jonka avulla ajattelija kohoaa korkeampaan tietoon. Ihanan ruusunpunaisena säteilee ajatus, joka johtuu antautuvasta rakkaudesta. Kuten ajatuksen sisältö, ilmenee myös sen selkeys tai pienempi hämäryys näyttäytyy yliaistillisessa ilmennysmuodossaan. Ajattelijan täsmällinen ajatus ilmenee tarkkapiirteisenä muotona; hämärä mielikuva taas esiintyy epämääräisenä, utuisena muotona.

Ihmisen sielullinen ja henkinen olemus ilmenee tällä tavalla ihmisen kokonaisolemuksen yliaistillisena osana.

Henkiselle havainnolle ilmenevät värivivahdukset, jotka ympäröivät fyysistä ihmistä ja verhoavat hänet (suurin piirtein munanmuotoiseen) pilveen, ovat ihmisen 'aura'. Tämän auran koko vaihtelee eri ihmisillä. Ihmisen aura on kokonaisuudessaan keskimäärin noin kaksi kertaa niin pitkä ja neljä kertaa niin leveä kuin fyysinen ruumis.

Aurassa virtailee mitä erilaisimpia värisävyjä. Nämä virtaukset ovat ihmisen sisäisen elämän täsmällinen kuva. Yhtä vaihteleva kuin tämä ovat erilliset värit. Määrätyt pysyvät ominaisuudet, kuten kyvyt, tottumukset, luonteenominaisuudet ilmenevät kuitenkin myös pysyvinä perusvärisävyinä.

Ihmiset, joilla ei ole omia kokemuksia tämän kirjan myöhemmässä luvussa kuvatusta tiedostamisen tiestä, voivat saada sellaisen väärän käsityksen inhimillisen auran luonteesta, että se, mitä tässä sanotaan 'väreiksi', olisi jotakin fyysisen värin kaltaista. Sellainen 'sielullinen väri' olisi kuitenkin pelkkä harha-aistimus. Hallusinaation kaltaisten kokemusten kanssa ei hengentieteellä ole mitään tekemistä. Niitä ei ole edellä esitetyllä kuvauksella tarkoitettu. Oikeaan käsitykseen päästään suorittamalla seuraava erottelu. Ihmissielun kokemus fyysisestä väristä ei ole pelkästään aistivaikutelma, vaan se on aina myös sielullinen elämys. Tämä sielullinen elämys on toisenlainen, kun ihmissielu silmän välityksellä havaitsee keltaisen värikentän, kuin jos se havaitsee sinisen värikentän. Tätä elämystä voidaan nimittää 'keltaisessa elämiseksi' tai 'sinisessä elämiseksi'. Ihmissielu, joka on kehittynyt henkisessä tiedostamisessa, saa toisen olennon aktiivisista sielunliikkeistä samanlaisen 'keltaisessa elämisen' kokemuksen; hartaasta sielunasenteesta kokemuksen 'sinisessä elämisestä'. On olennaista, että henkisessä havainnossa ei esiinny samalla tavoin 'sinistä' kuin 'sinisen' aistivaikutelma on fyysisessä maailmassa, vaan että esiintyy elämys, joka oikeuttaa sanomaan toisen auraa 'siniseksi' niin kuin sanotaan jotakin verhoa siniseksi. Lisäksi on olennaista, että henkisesti havaitseva on tietoinen kokemuksensa ei-fyysisestä luonteesta, niin että hän saattaa puhua sielunelämän arvosta ja merkityksestä sellaisessa maailmassa, jonka havaitsemiseen ei käytetä fyysisen ruumiin elimiä. Jos tämä esitys ymmärretään tässä mielessä, silloin on aivan luonnollista puhua 'sinisestä', 'vihreästä', 'keltaisesta' ja muista väreistä ihmisen aurassa.

Aura vaihtelee suuresti ihmisten temperamentin ja mielenlaadun mukaan ja on erilainen myös henkisen kehityksen eri asteiden mukaan. Aivan toisenlainen on sen ihmisen aura, joka kokonaan antautuu aistilliseen viettielämään, kuin sen, joka paljon elää ajatuksissa. Uskonnollisluontoisen ihmisen aura eroaa suuresti sen ihmisen aurasta, joka eläytyy päivän vähäpätöisiin kokemuksiin. Sen lisäksi ilmenevät aurassa kaikki vaihtelevat mielentilat, kaikki taipumukset, ilot ja surut.

Oppiakseen ymmärtämään värisävyjen merkitystä, eri ihmisluonteiden auroja täytyy verrata toisiinsa. Tarkasteltakoon ensin ihmisiä, joissa ilmenee voimakas tunnekiihko. Heissä voi erottaa kaksi eri lajia; sellaiset, joissa etupäässä eläimellinen luonto synnyttää tämän tunnekiihkon, ja sellaiset, joissa se ilmenee kehittyneemmässä muodossa ja joihin vaikuttaa voimakkaasti ajatteleva harkinta. Edellisessä tapauksessa heidän auroissa tulvehtii kaikenlaisia ruskeita ja ruskean-punaisia värisävyjä. Niissä, joiden tunnekiihko on keskittyneempää, ilmenee auroissa samoissa kohdissa kirkkaamman punaisia ja vihreitä värisävyjä. Voidaan huomata, että älyn vaikutuksen kasvaessa vihreät sävyt lisääntyvät. Erittäin älykkäiden mutta kokonaan eläimellisten viettiensä tyydytykseen antautuvien ihmisten aurassa on runsaasti vihreätä. Kuitenkin tässä vihreässä on aina voimakkaampi tai heikompi ruskean tai ruskeanpunaisen vivahdus ja vähemmän älykkäillä virtaa suuressa osassa auraa ruskeanpunaisia tai jopa tumman verenpunaisia värisävyjä.

Oleellisesti toisenlainen kuin tällaisten kiihkeiden mielenliikkeiden vallitessa on aura silloin, kun mielentila on rauhallinen ja harkitseva. Ruskehtavat ja punertavat värisävyt katoavat, ja tilalle tulee erilaisia vihreän vivahteita. Ajattelijaluonteiden auran perussävy on miellyttävän vihreä. Sellaisilta näyttävät etenkin ne luonteet, joista voidaan sanoa, että he osaavat mukautua jokaiseen uuteen elämän tilanteeseen.

Siniset värisävyt esiintyvät uhrautuvissa luonteissa. Mitä enemmän ihminen asettuu jonkin asian palvelukseen, sitä voimakkaammiksi käyvät siniset vivahdukset. Tässäkin suhteessa huomataan kaksi aivan erilaista ihmistyyppiä. On luonteita, passiivisia sieluja, jotka eivät ole tottuneet käyttämään ajatuskykyään ja joilla ei ole muuta annettavaa maailmantapahtumien kulkuun kuin 'hyvä tahtonsa'. Heidän auransa hohtaa kauniin sinisenä. Samalta näyttää myös monen hartaan, uskonnollisen luonteen aura. Myötätuntoisilla sieluilla ja niillä, jotka mielellään toimivat toisten hyväksi, on tämänlaatuinen aura. Jos sellaiset ihmiset ovat älykkäitä, vaihtelevat siniset ja vihreät vivahdukset tai sininen saa vihertävän vivahteen. Aktiivisille sieluille – toisin kuin positiivisille – on ominaista että heillä vaaleat värisävyt läpäisevät sisältäpäin sinisen. Keksijäluonteet, sellaiset, joilla on hedelmällisiä ajatuksia, ilmentävät ikään kuin määrätystä sisäisestä pisteestä lähteviä kirkkaita värisävyjä. Tämä ilmenee selvimmin niissä henkilöissä, joita kutsutaan 'viisaiksi', ja nimenomaan niissä, jotka synnyttävät hedelmällisiä ajatuksia. Ylipäänsä kaikessa, mikä ilmentää henkistä toimintaa, on enemmän sisästä päin leviävän säteilyn muoto; kun sen sijaan kaikessa, mikä lähtee itsekkäistä vieteistä, ilmenee aurassa säännötön, pilvimäisenä liikehtivä muoto.

Aina sen mukaan palvelevatko ajatukset, jotka lähtevät aktiivisesta sielusta, omia eläimellisiä viettejä vai aatteita ja asiallisia tarkoituksia, vastaavat auramuodot ilmentävät erilaisina väreinä. Älykäs, kekseliäs ihminen, joka suuntaa kaikki ajatuksensa aistillisten halujensa tyydyttämiseen, ilmentää tummansinipunaisia vivahduksia; kun taas se, joka suuntaa epäitsekkäästi ajatuksiaan asialliseen tarkoitukseen, aikaansaa kirkkaita punertavan sinisiä värisävyjä. Hengen palvelukseen antautunut elämä, johon yhdistyy jalo uhrautuvaisuus, tuottaa ruusunpunaisia tai kirkkaan sinipunaisia värejä.

Ei vain sielun perusvire vaan myös ohimenevät mielenliikkeet, mielialat ja muut sisäiset elämykset näkyvät värivirtailuna aurassa. Äkkinäinen suuttumus synnyttää punaisia virtailuja; loukattu kunniantunto, joka kuohahtaa äkillisesti, nähdään tummanvihreinä pilvinä. Nämä väri-ilmiöt eivät kuitenkaan esiinny ainoastaan säännöttöminä pilvimuotoina vaan myös tarkkaan rajoitettuina, säännöllisinä kuvioina. Esimerkiksi pelästyminen ilmenee aurassa ylhäältä alas kulkevina, sinisinä aaltoilevina juovina, joissa on punertava hohde. Kun joku odottaa jännityksellä jotakin tapahtumaa, hänen aurassaan voi nähdä jatkuvasti punasinisiä juovia, jotka virtaavat säteittäin tulvehtivan sisältä ulospäin.

Tarkka henkinen havaintokyky voi huomata jokaisen vaikutelman, jonka ihminen vastaanottaa. Henkilöt, joita kiihdyttää kaikki ulkoiset ärsykkeet, ilmentävät aurassaan jatkuvaa, pienten punertavien pisteiden ja täplien leimahtelua. Niillä ihmisillä, jotka eivät reagoi herkästi, ovat nämä täplät oranssin tai kauniin keltaisen sävyiset. 'Hajamieliset' henkilöt ilmentävät sinertäviä täpliä, joiden muoto on enemmän tai vähemmän vaihteleva.

Korkeammalle kehittynyt 'henkinen havaintokyky' erottaa tässä ihmisen ympäri virtailevassa ja säteilevässä aurassa kolmenlaista väri-ilmiötä. Siinä on ensinnäkin sellaisia värejä, jotka ovat enemmän tai vähemmän läpinäkymättömiä ja sameita. Verratessamme näitä värejä niihin, jotka fyysinen silmämme näkee, ne näyttävät haihtuvilta ja läpinäkyviltä. Itse yliaistillisen maailman sisäpuolella ne kuitenkin tekevät täyttämänsä tilan kuvaannollisesti sanoen läpinäkymättömäksi; ne täyttävät sen kuin usva. – Toiseen väriluokkaan kuuluvat ne, jotka ovat ikään kuin pelkkää valoa. Ne kirkastavat täyttämänsä avaruuden, joka näiden kautta muuttuu valoavaruudeksi. – Kolmas laji väri-ilmiöitä eroaa kokonaan kahdesta edellisestä. Tällä kolmannella on nimittäin säteilevä, säkenöivä, kimalteleva luonne. Nämä värit eivät ainoastaan valaise täyttämäänsä tilaa, vaan ne täyttävät sen loistaen ja sädehtien. Näissä väreissä on jotakin toimivaa, itsessään liikehtivää, kun taas kahdessa edellisessä lajissa on jotakin lepäävää, loisteetonta. Tämä sitä vastoin ikään kuin synnyttää itseään lakkaamatta itsestään. Kaksi ensin mainittua värilajia täyttävät tilan ikään kuin jollakin hienolla aineella, joka pysyy lepotilassa. Kolmas täyttää tilan itsestään kehittyvällä elämällä ja jatkuvalla liikehdinnällä.

Nämä kolme värilajia eivät ole ihmisen aurassa ikään kuin vierekkäin. Ne eivät ole erillään toisistaan, vaan ne läpäisevät toisensa mitä moninaisin tavoin. Jossakin kohtaa auraa kaikkien näiden kolmen lajin voidaan nähdä kuvastuvan toistensa läpi, kuten jotakin fyysistä kappaletta, esimerkiksi kelloa voi samalla kertaa nähdä ja kuulla. Siksi aura on tavattoman moninainen ilmiö. Siinä on niin sanoaksemme kolme sisäkkäistä, toisensa läpäisevää auraa. Tämä voidaan käsittää, kun kiinnitetään tarkkaavaisuus vuorotellen kuhunkin näistä kolmesta aurasta. Silloin on toimittava yliaistillisessa maailmassa jokseenkin samalla tavalla, kuin jos aistimaailmassa esimerkiksi – keskittyäkseen kokonaan myös kuunteluun – sulkee silmänsä. Henkisesti näkevällä on tavallaan kolmenlaiset elimet näiden värilajien kokemiseen, ja hän voi, tehdäkseen häiriöttä havaintoja, avata tietyn elimensä vaikutuksille ja sulkea toiset. Ylipäänsä henkisesti näkevälle kehittyy ensin ainoastaan yksi havaintoelinlaji ensimmäistä värilajia varten. Silloin hän voi nähdä vain sen lajin auran; toiset jäävät silloin näkemättä. Samoin voi joku olla vastaanottokykyinen kahdelle ensimmäiselle auralajille mutta ei kolmannelle. Henkisen näkemisen korkeammalla tasolla ihminen voi havainnoida kaikkia kolmea auraa ja voi tutkimustarkoituksessa suunnata huomionsa yhdestä aurasta toiseen.

Tämä kolminkertainen aura on ihmisolemuksen yliaistillisesti havaittava ilmaus. Siinä tulee esiin ihmisen kolme olemuspuolta: ruumis, sielu ja henki.

Ensimmäinen aura ilmentää ruumin vaikutusta sieluun. Toinen ilmentää sielun omaa elämää, joka on kohonnut yli välittömien aistivaikutelmien, mutta ei vielä ole omistautunut ikuisen palvelukseen. Kolmas heijastaa sitä valtaa, jonka ikuinen henki on saavuttanut katoavan ihmisluonnon osan yli. Tällä tavalla auraa kuvattaessa on painotettava sitä, että näitä asioita ei ole ainoastaan vaikea havaita, vaan ennen kaikkea vaikea kuvailla. Sen vuoksi kenenkään ei tulisi tällaisissa esityksissä nähdä muuta kuin viittauksia tiettyihin tosiasioihin.

Henkisesti näkevä voi siis päätellä ihmisen kehitysasteen hänen auransa muodosta. ’Kokonaan itsekkäille vieteille, himoille ja hetkellisille ulkoisille ärsykkeille antautuneen kehittymättömän ihmisen ensimmäisessä aurassa on mitä räikeimpiä värisävyjä. Kun taas toinen aura on vain heikosti kehittynyt. Siinä on havaittavissa vain niukkoja värinmuodostuksia, ja kolmatta auraa tuskin voi erottaa. Siellä täällä esiintyy välähtelevä värikipinä, viitaten siihen, että tässäkin ihmisessä henkinen elää aiheena, mutta että vielä tarvitaan pitkä kehitys – monta ruumiillistumaa –, ennen kuin henkinen vaikuttaa enemmän hänen ulkonaiseen elämäänsä. – Mitä enemmän ihminen vapautuu viettiluonnostaan, sitä huomaamattomammaksi käy auran ensimmäinen osa. Toinen osa laajenee yhä enemmän ja täyttää yhä paremmin valovoimallaan sen auran osan, jonka sisällä fyysinen ihminen elää. – Ja korkealle kehittyneillä ihmisillä, 'ikuisen palvelijoilla', kolmas aura säteilee ihmeellisesti, siitä käy ilmi, missä määrin ihminen on tullut henkisen maailman kansalaiseksi. Jumalallinen 'itse' säteilee ihmisen auran tämän osan kautta fyysiseen maailmaan. Ihmiset, joilla tämä auran osa on kehittynyt, ovat ikään kuin soihtuja, joiden kautta jumaluus valaisee tätä maailmaa. He eivät elä itseään varten, vaan omistautuen ikuiselle totuudelle, jalolle kauneudelle ja hyvyydelle. He ovat vapautuneet ahtaasta itseydestään, uhrautuakseen maailmankehityksen hyväksi.

Siten aurassa tulee näkyviin se, miten ihminen on ruumiillistumiensa aikana itseään kehittänyt.

Auran kaikissa kolmessa osassa on mitä erilaisimpia värisävyjä. Mutta näiden sävyjen luonne muuttuu ihmisen kehitysasteen muuttuessa. Kehittymättömän ihmisen auran ensimmäisessä osassa voidaan havaita kaikki sävyt punaisesta siniseen. Hänessä on näillä värisävyillä samea, likainen vivahde. Räikeän punaiset sävyt ilmaisevat itsekkäitä pyyteitä ja aistillisia haluja sekä syömiseen liittyvien nautintojen kaipuuta. Vihreät värisävyt ilmenevät etupäässä sellaisilla luonteilla, jotka ovat taipuvaisia tylsyyteen, välinpitämättömyyteen ja jotka antautuvat ahnaasti jokaiselle nautinnolle mutta kuitenkin kammoksuvat ponnistuksia niiden saavuttamiseksi. Kun pyyteet tavoittelevat kiihkeästi jotakin päämäärää, jonka saavuttamiseksi kyvyt eivät riitä, auran väreissä ilmenee ruskean- ja keltaisenvihreää. Tietyt nykyaikaiset elämänmuodot kehittävät juuri tämänkaltaisia auroja.

Persoonallinen itsetunto, joka perustuu kokonaan alempiin vietteihin ja joka siis ilmentää itsekkyyden alinta astetta, näyttäytyy värisävyissä likaisenkeltaisesta aina ruskeaan asti. On kuitenkin selvää, että eläimellisessä viettielämässä voi olla myös kauniita puolia. On olemassa luontaista uhrautumiskykyä, joka esiintyy jo eläinkunnassa. Luonnollisessa äidinrakkaudessa tämä eläimellinen vietti saa kauneimman toteutuman. Nämä epäitsekkäät luonnonvietit ilmenevät ensimmäisessä aurassa värisävyinä, jotka vaihtelevat vaalean punertavasta ruusunpunaiseen. Arkuus ja pelokkuus sekä aistivaikutelmien pelkääminen näkyvät aurassa ruskean- tai harmaansinisinä väreinä.

Myös toinen aura ilmentää mitä erilaisimpia värisävyjä. Ruskeat ja oranssit muodot osoittavat voimakkaasti kehittynyttä itsetuntoa, ylpeyttä ja kunnianhimoa. Myös uteliaisuus ilmenee oransseina täplinä. Kirkas keltainen kuvastaa selvää ajattelua ja älykkyyttä, vihreä elämän ja maailman ymmärtämistä. Lapsilla, jotka käsittävät asioita helposti, on tässä auran osassa paljon vihreää. Vihreänkeltainen tässä toisessa aurassa näyttää ilmaisevan hyvää muistia. Ruusunpunainen viittaa suopeaan, hyväntahtoiseen olentoon, sininen hurskaaseen luonteeseen. Mitä enemmän hurskaus lähenee uskonnollista tunneta, sitä enemmän sininen muuttuu sinipunaiseksi. Aatteellisuus ja elämänvakavuus korkeammassa merkityksessä nähdään indigosinisenä.

Kolmannen auran perusvärit ovat keltainen, vihreä ja sininen. Keltainen ilmenee tässä silloin, kun ajattelun täyttävät korkeat, laajat ajatukset, jotka tekevät yksittäiset ilmiöt ymmärrettäviksi maailmanjärjestyksen kokonaisuudesta käsin. Kun ajattelu on intuitiivista ja puhdas aistivaikutelmista, tämä keltainen saa kultaisen hohteen. Vihreä ilmentää rakkautta kaikkia olentoja kohtaan; sininen on merkkinä epäitsekkäästä, kaikkiin olentoihin kohdistuvasta uhrautumiskyvystä. Jos tämä uhrautumiskyky kasvaa voimakkaaksi tahdoksi toimia maailman hyväksi, tämä sininen vaalenee vaalean sinipunaiseksi. Jos korkealle kehittyneessä ihmisessä vielä on jäljellä ylpeyttä ja kunniankaipuuta, persoonallisen itsekkyyden viimeisenä jäännöksenä, esiintyy keltaisten sävyjen ohella oranssiin vivahtavia värisävyjä. Täytyy kuitenkin huomauttaa, että auran tässä osassa värisävyt eroavat suuresti niistä, joita ihminen on aistimaailmassa tottunut näkemään. 'Näkijä' kohtaa täällä kauneutta ja ylevyyttä, joihin ei mitään tavallisesta maailmasta voi verrata. – Tätä kuvausta ihmisen aurasta ei voi arvostella oikein ottamatta huomioon, että 'auran näkeminen' merkitsee fyysisessä maailmassa havaitun avartamista ja rikastumista. Tämän avartamisen tarkoituksena on tutkia sitä sielunelämän tasoa, mikä on aistittavan maailman lisäksi henkisesti todellinen. Tässä kuvauksessa ei ole kysymys ihmisen luonteen tai ajattelun tulkitsemisesta minkään hallusinaation tapaan havaitun auran perusteella. Kysymys on tiedon laajentamisesta henkisen maailman suuntaan.

IV Tiedon tie

Jokainen ihminen voi itse hankkia teosofista tietoa. Tämän kirjan sisältö pyrkii antamaan ajatuskuvan korkeammista maailmoista. Ne ovat eräässä mielessä ensi askeleena omaan henkiseen havaintoon. Ihminen on näet ajatteleva olento. Hän voi löytää tiedon tiensä ainoastaan aloittamalla ajattelusta. Jos hänen ymmärrykselleen annetaan kuva korkeammista maailmoista, tämä kuva ei ole hänelle hyödytön, vaikka se aluksi onkin vain eräänlainen kertomus niistä korkeimmista tosiasioista, joita hän ei itse vielä voi havaita.

Ajatukset, jotka hänelle täten annetaan, synnyttävät sen voiman, joka vaikuttaa hänen ajatusmaailmassaan. Tämä voima toimii hänessä, se herättää uinuvia taipumuksia. Hän, joka luulee, että sellaiseen ajatuskuvaan syventyminen on tarpeetonta, erehtyy, sillä hän pitää ajatusta epätodellisena, abstraktina. Ajatus on kuitenkin elävä voima. Kuten ajatus on korkeamman tiedon saavuttaneelle välitön ilmaus siitä, mitä henkisesti nähdään, se vaikuttaa myös ihmisessä, jolle se ilmoitetaan, ituna, joka itsestään synnyttää tiedon hedelmiä. Hän, joka korkeampaa tietoa saavuttaakseen tahtoisi, halveksien ajatustyötä, kääntyä muiden ihmisessä piilevien kykyjen puoleen, ei ota huomioon, että juuri ajattelu on korkein niistä kyvyistä, jotka ihmisellä on aistimaailmassa. Kun kysytään "miten voin itse saavuttaa korkeampaa teosofista tietoa" – on vastattava: "Syventyminen toisten esityksiin on ensimmäinen askel omaan tietoon." Ja jos tähän huomautetaan "tahdon itse nähdä, en tahdo tietää mitään siitä, mitä muut ovat nähneet", on vastattava: "Toisten ilmoitusten vastaanottaminen onkin juuri ensimmäinen askel omaan tietoon." Tähän voi sanoa: "Silloinhan olen ensin pakotettu sokeasti uskomaan." Kysymys ei kuitenkaan ole uskosta tai epäuskosta, vaan ainoastaan saatujen tietojen ennakkoluulottomasta vastaanottamisesta. Teosofi ei koskaan edellytä, että häneen uskottaisiin sokeasti. tahtoo vain kertoa kokemuksista, joita hänellä on ollut olemassaolon korkeammilla tasoilla. Mutta hän tietää myös, että näiden kokemusten vastaanottaminen ja kerrottuun ajattelemalla syventyminen on toiselle elävä voima, joka edistää hänen henkistä kehitystään.

Tällainen edistyminen on mahdollista siksi, että ihmissielun perustoissa tosiasiassa piilee tieto sielullisista ja henkisistä maailmoista. 'Tiedon tien' kulkeminen vain nostaa sen esiin. Ihminen voi sen lisäksi, mitä hän itse on tällä tiellä löytänyt, ymmärtää myös sen, mitä joku toinen on löytänyt. Siinäkin tapauksessa, että hän ei itse vielä ole ryhtynyt kulkemaan henkisen tiedon tietä. Oikean henkisen tiedon kohtaaminen herättää ymmärtämisen kyvyn mielessä, joka ei ole ennakkoluulojen sumentama. Oma alitajuinen tieto virtaa toisten löytämiä henkisiä tosiasioita vastaan. Tämä ymmärtäminen ei ole sokeata uskoa vaan terveen ihmisjärjen toimintaa. Tätä tervettä järkeä tulisikin pitää parempana lähtökohtana omakohtaiseen henkisen maailman tiedostamiseen kuin jotakin kyseenalaista mystistä 'vajoutumista'. Sellaista pidetään usein parempana kuin sitä tietoa, jonka terve ihmisjärki voi saavuttaa kohdatessaan aidon henkisen tutkimuksen tuloksia.

Ei voi kyllin voimakkaasti korostaa sitä, miten välttämätöntä vakava ajatustyö on jokaiselle, joka tahtoo kehittää korkeampia tiedostavaa kykyjään. Tämän korostaminen on sitäkin tärkeämpää, koska monet ihmiset, jotka tulla henkisesti näkeväksi, pitävät arvottomana tätä vakavaa, ankaraa ajatustyötä. He sanovat, ettei ajattelu kuitenkaan auta mitään ja että kaikki riippuu 'tunnosta', 'tunteesta' tai muusta sen kaltaisesta. Tähän on vastattava, ettei kukaan voi päästä korkeammassa mielessä (so. todellisesti) henkisesti näkeväksi, jollei hän ole ennen sitä kehittänyt aktiivista ajatuselämää. Monella ihmisellä on tässä suhteessa tietty sisäinen velttous. He eivät ole tietoisia tästä velttoudesta, sillä se verhoutuu itsensä 'abstraktisen ajattelun', 'hyödyttömän pohdiskelun' väheksymiseen jne. Mutta ajattelu ymmärretään silloin väärin, jos sitä pidetään hyödyttömänä abstraktisena aprikoimisena. Koska tällainen abstraktinen 'ajattelu' voi helposti kuolettaa yliaistillisen tiedon, elinvoimainen ajattelu täytyy tulla sen perustaksi. Olisi tosin paljon mukavampaa, jos ilman ajatustyötä voisi saavuttaa korkeammat näkijälahjat. Sitä monet juuri toivovat. Mutta henkiseen havaitsemiseen tarvitaan sisäistä lujuutta, sielullista varmuutta, johon ainoastaan ajattelu voi johtaa. Ilman ajattelua ilmenee vain merkityksetön, sinne tänne häilyvä kuvamaailma, hämmentävä sielunäytelmä, joka tosin voi miellyttää monia, mutta joka on aivan toista kuin todellinen tunkeutuminen korkeampiin maailmoihin. – Kun vielä ottaa huomioon, mitä valtavia muutoksia siinä ihmisessä tapahtuu, joka astuu korkeampiin maailmoihin, käsittää myös, että asialla on vielä toinenkin puoli. Henkisesti näkevällä täytyy olla ehdottomasti terve sielunelämä. Tämän terveyden hoitamiseksi ei löydy parempaa keinoa kuin selkeä ajattelu. Sielun terveys voikin vakavasti kärsiä, elleivät korkeamman kehityksen harjoitukset perustu ajatteluun. Yhtä totta kuin on, että henkisen näkemisen kyky tekee terveellä ja oikealla tavalla ajattelevan ihmisen vielä terveemmäksi ja kykeneväksi elämää varten. Pitää myös paikkansa, että kaikki ajatusponnistelun karttaminen itsensä kehittämiseen, kaikki haaveilu näissä asioissa vie kuvitteluihin ja vääristyneeseen elämänasenteeseen. Ei ole mitään pelättävää, jos edellä sanotun ottaen huomioon tahtoo kehittyä korkeampaan tietoon – sen pitäisi kuitenkin tapahtua vain tällä edellytyksellä. Tämä edellytys koskee vain ihmisen sielua ja henkeä. Sen vallitessa on järjetöntä puhua mistään haitallisesta vaikutuksesta ruumiin terveyteen.

Perusteeton epäusko on sen sijaan vahingollista, sillä se vaikuttaa vastaanottajaan taannuttavana voimana. Se estää häntä omaksumasta hedelmöittäviä ajatuksia. Tämä korkeampien aistien kehittyminen ei edellytä sokeaa uskoa, mutta kylläkin teosofisen ajatusmaailman vastaanottamista. Teosofi antaa oppilaalleen kehotuksen: sinun ei pidä uskoa sitä, mitä sinulle sanon, vaan sinun tulee ajatella sitä, tehdä se oman ajatusmaailmasi sisällöksi, silloin ajatuksesi jo itsestään vaikuttavat sinussa siten, että tunnet niiden totuuden. Tämä on teosofisen opettajan asenne. Hän herättää kiinnostuksen, todeksi havaitsemisen voima syntyy oppilaan sisimmässä. Tässä mielessä olisi perehdyttävä teosofisiin käsityksiin. Hän, joka kykenee itsensä voittaen omalla ajattelullaan syventyä niihin, voi olla varma siitä, että tämä vie hänet ennemmin tai myöhemmin omaan henkiseen näkemiseen.

Edellä on jo viitattu ensimmäiseen ominaisuuteen, jota täytyy itsessään kehittää jos pyrkii korkeampien tosiasioiden havaitsemiseen. Se on ehdoton, avoin suhtautuminen siihen, mitä ihminen tai ympäröivä maailma ilmentää. Hän, jolla on valmis mielipide, jonka on saanut siihenastisessa elämässään jostakin asiasta, torjuu sen levollisen ja kaikinpuolisen vaikutuksen, jonka tämä asia voisi tehdä häneen. Joka tahtoo oppia, hänen on kyettävä joka hetki tekemään itsensä täysin tyhjäksi astiaksi, johon ulkoinen maailma vuotaa. Tiedon hetkiä ovat vain sellaiset, jolloin jokainen meistä itsestämme lähtevä tuomitseminen ja arvostelemisen vaikenee. Ei ensinkään ole kysymys esimerkiksi siitä, kun kohtaamme jonkun ihmisen, olemmeko viisaampia kuin hän. Ymmärtämättömin lapsi voi opettaa jotakin suurimmallekin viisaalle. Kun tämä lähestyy lasta ylen viisaine mielipiteineen, hänen viisautensa asettuu samean lasin tavoin kaiken sen eteen, mitä lapsi voisi hänelle ilmaista. [alaviite: Tässä käynee ilmi, ettei ’ennakkoluulottomalla suhtautumisella’ tarkoiteta oman arvostelun kieltämistä tai sokeaa uskoa, mikä lapsen suhteen olisi vailla mieltä.] Tähän vieraan maailman ilmauksiin suhtautumiseen tarvitaan täydellinen sisäinen epäitsekkyys. Ja kun ihminen tutkii itseään, missä määrin hänellä on tällaista epäitsekkyyttä, hän tekee hämmästyttäviä havaintoja. Jos joku tahtoo astua korkeamman tiedon tielle, hänen täytyy harjaantua joka hetki unhottamaan itsensä kaikkine ennakkoluuloineen. Niin kauan kuin hän unohtaa itsensä, ulkopuolinen maailma virtaa häneen. Ainoastaan suuri määrä tällaista epäitsekästä alttiutta tekee ihmisen kykeneväksi vastaanottamaan korkeampia henkisiä tosiasioita, jotka kaikkialla ympäröivät häntä. Ihminen voi kehittää itsessään tällaisen kyvyn. Voi yrittää esimerkiksi olla kokonaan arvostelemasta kohtaamiaan ihmisiä. On luovuttava miellyttävän ja epämiellyttävän, tyhmän ja viisaan mittapuusta, jota on totuttu käyttämään, ja yritettävä, ilman tällaista mittapuuta, ymmärtää ihmisiä sellaisinaan. Parhaita tällaisia harjoituksia on tehdä niin sellaisiin ihmisten suhteen, joita kohtaan tuntee vastenmielisyyttä. On tarmokkaasti tukahdutettava tämä vastenmielisyys ja antaa kaiken, mitä he tekevät, vaikuttaa ennakkoluuloitta itseensä. – Tai ollessaan ympäristössä, joka jossakin suhteessa herättää jotakin arvostelua, täytyy tukahduttaa arvostelu ja antauduttava välittömään vaikutelmaan. Olioiden ja tapahtumien on annettava puhua meille enemmän kuin me itse puhumme niistä. Tämä on laajennettava myös koko omaan ajatusmaailmaan. On tukahdutettava itsessään se, mikä herättää tämän tai tuon ajatuksen, ja annettava ainoastaan asian, jota tarkastelen määrätä ajatuksiani. – Ainoastaan silloin, jos tällaisia harjoituksia tehdään mitä suurimmalla vakavuudella ja kestävästi, ne johtavat korkeamman tiedon syvenemiseen. Jos väheksyy tällaisia harjoituksia, ei todellakaan tiedä mitään niiden merkityksestä. Kenellä on kokemusta näistä asioista, tietää, että antaumus ja ennakkoluulottomuus ovat todellisia voimanlähteitä. Kuten lämpö, joka johdetaan höyrykattilaan, muuttuu konetta kuljettavaksi voimaksi, samoin epäitsekkään, henkisen antaumuksen harjoitukset muuttuvat ihmisessä voimaksi havaita henkistä maailmaa.

Tämä harjoitus tekee ihmisen vastaanottokykyiseksi kaikelle, mikä häntä ympäröi. Mutta vastaanottokykyyn täytyy liittyä myös oikea arvostus. Niin kauan kuin ihminen vielä on taipuvainen liioittelemaan omaa arvoaan ympäröivän maailman kustannuksella, hän sulkee itseltään pääsyn korkeampaan tietoon. Jos ihminen antautuu kaikkien maailman ilmiöiden tuottamalle ilolle tai tuskalle, hän on itsekeskeisyyden vanki, sillä hänen oma ilonsa ja oma surunsa eivät ilmaise hänelle mitään itse ilmiöistä, vaan ainoastaan jotakin hänestä itsestään. Jos tunnen sympatiaa jotakin ihmistä kohtaan, koen silloin lähinnä vain oman suhteeni häneen. Jos mielihyvän ja sympatian tunteet saavat määrätä arvostukseni, silloin asetan etualalle sen, mikä on itselleni ominaista, ja tyrkytän itseni maailmalle. Siten tahdon tunkea maailmaan omaa itseäni sellaisena kuin olen, mutta en tahdo ennakkoluuttomasti ottaa vastaan maailmaa, enkä salli siinä vaikuttavien voimien vaikuttaa sellaisinaan. Toisin sanoin: olen suopea vain sille, mikä vastaa jotakin minulle ominaista. Kaikkeen muuhun vaikutan torjuvasti. Niin kauan kuin ihminen on sidoksissa aistimaailmaan, hän työntää pois kaikki ei-aistilliset vaikutelmat. Oppilaan täytyy kehittää itsessään sellaista ominaisuutta, että hän suhtautuu ilmiöihin ja ihmisiin niiden oman erikoislaadun mukaan ja että hän antaa kunkin vaikuttaa omassa arvossaan ja merkityksessään. Sympatian ja antipatian, mielihyvän ja -pahan täytyy saada aivan uusi tehtävä. Ei ole tarkoitus, että ihmisen tukahduttaisi sympatian ja antipatian tai tylsistyisi niiden suhteen. Päinvastoin, mitä enemmän hän kehittää itsessään sitä ominaisuutta, ettei hän heti jokaisen sympatian ja antipatian johdosta arvostele tai toimi, sitä hienompaa herkkätuntoisuutta hän kehittää itsessään. Hän saa kokea, että korkeammanlaatuiset sympatia ja antipatia heräävät hänessä, jos hän hallitsee niitä, mitkä hänessä jo ovat. Epämiellyttävimmälläkin oliolla on kätkettyjä ominaisuuksia, jotka käyvät ilmi, jos ihminen ei suhtaudu siihen omien itsekkäiden vaikutelmien mukaan. Jos ihminen kehittää tähän suuntaan itseään, hän tuntee kaikissa suhteissa herkemmin kuin muut, sillä hän ei enää tule itsensä vuoksi vastaanottamattomaksi. Jos vai sokeasti seuraa mieltymyksiään, tylsistää kykyään nähdä ympäristön ilmiöitä oikeassa valossa. Mieltymystä seuraten me ikään kuin tunkeudumme ympäristömme läpi, sen sijaan meidän tulisi syventyä siihen ja kokea sen oikea arvossa ja sisältö.

Kun ihminen ei enää suhtaudu itsekeskeisesti jokaiseen iloon ja suruun, jokaiseen mieltymykseen ja vastenmielisyyden tunteeseen, hän tulee riippumattomaksi ulkomaailman vaihtelevista vaikutelmista. Mielihyvä jostakin asiasta tekee ihmisen heti riippuvaiseksi siitä. Ihminen kadottaa itsensä siihen. Hän, joka menettää itsensä vaihtelevien vaikutelmien tuottamaan iloon ja suruun, ei voi kulkea korkeamman tiedon tietä. Tyynen rauhallisesti hänen täytyy vastaanottaa ilo ja suru. Silloin hän ei enää vajoa niihin ja sen sijaan alkaa vasta ymmärtää niitä. Mielihyvä, johon antaudun, kuluttaa olemustani antautumisen hetkellä. Minun tulee kuitenkin käyttää mielihyvää ainoastaan ymmärtääkseni sitä asiaa, joka tuottaa minulle mielihyvää. Ei saa olla keskeistä se, että jokin asia herättää minussa mielihyvää, vaan minun tulee kokea tämä mielihyvä ja oppia sen kautta tuntemaan asian olemus.

Mielihyvän tulisi olla minulle vain ilmaus siitä, että jossakin asiassa on ominaisuus, joka tuottaa mielihyvää. Näitä ominaisuuksia tahdon oppia tuntemaan. Jos seisahdun mielihyvään ja jättäydyn kokonaan sen valtaan, silloin koen jotakin vain itsestäni. Jos taas mielihyvä on minulle vain tilaisuus oppia tuntemaan asian jokin ominaisuus, silloin tämä kokemus rikastuttaa sisäistä elämääni. Mielihyvän ja mielipahan, ilon ja tuskan tulee olla oppilaalle tilaisuuksia, joiden avulla ihminen oppii olioista. Hän ei sen vuoksi tule tunteettomaksi mielihyvälle ja tuskalle, vaan hän kohottautuu niiden yläpuolelle, jotta ne ilmaisisivat olioiden luonteen. Hän, joka kehittää itseään tähän suuntaan, alkaa tajuta, millaisia oppimestareita mielihyvä ja tuska ovat. Hän oppii jokaisen kohtaamansa olennon myötä, ja siten hän ottaa vastaan ilmoituksen niiden sisäisestä olemuksesta. Oppilas ei milloinkaan sano itsekseen, että kuinka minä kärsinkään tai että kuinka iloinen olenkaan, vaan kysyy aina, että mitä tämä tuska tai ilo kertoo minulle. Hän antautuu alttiiksi ulkomaailman aiheuttamalle mielihyvälle ja ilolle, antaen niiden vaikuttaa itseensä. Siten hänessä kehittyy täysin uusi tapa suhtautua asioihin. Ennen hän antoi tietyn toiminnan seurata jotakin vaikutelmaa, koska se tuotti hänelle iloa tai mielipahaa. Mutta nyt mielihyvä ja mielipaha ovat myös eliminä, joiden kautta oliot kertovat hänelle, mikä on niiden olemus. Mielihyvä ja tuska eivät ole enää pelkkiä tunteita, vaan muuttuvat hänen sisässään aistielimiksi, joiden avulla havainnoidaan ulkomaailmaa. Kuten silmä itse ei toimi nähdessään jotakin, vaan antaa käden toimia, liioin mielihyvä ja tuska eivät henkisessä havaitsemisessa vaikuta oppilaaseen lainkaan. Ne vain vastaanottavat vaikutelmia, ja se, minkä mielihyvän ja mielipahan kautta kokee, aiheuttaa toiminnan. Kun ihminen harjoittaa itseään mielihyvän ja mielipahan suhteen siten, että ne tulevat vain välityselimiksi, ne rakentavat hänen sielussaan varsinaiset elimet, joiden avulla sielullinen maailma avautuu hänelle. Silmä voi palvella ruumista vain siten, että se on aistivaikutelmien välityselin. Mielihyvä ja tuska alkavat kehittyä sielun silmiksi silloin, kun ne lakkaavat sellaisenaan merkitsemästä jotakin ja alkavat yksinomaan ilmaista tosiasioita toisesta sielusta.

Saavutettuaan mainitut ominaisuudet totuudenetsijä joutuu siihen tilanteeseen, missä hän voi antaa ulkomaailman vaikuttaa itseensä ilman, että hänen omat ominaisuudet tätä häiritsevät. Mutta hänen täytyy myös jäsentää itseään oikealla tavalla henkiseen ympäristöönsä. Onhan hän ajattelevana olentona henkisen maailman kansalainen. Hän voi olla se oikealla tavalla ainoastaan antamalla ajatuksilleen suunta, joka vastaa totuuden ikuisia lakeja, henkisen maailman lakeja. Ainoastaan siten henkinen maailma voi vaikuttaa häneen ja ilmentää hänelle tosiasioitaan. Ihminen ei tavoita totuutta, jos hän jättäytyy minänsä kautta virtaaville ajatuksille. Silloin ajatukset ottavat suunnan sen mukaan, miten ne esiintyvät ruumiillisen luonnon piirissä. Henkisen toiminnan rajoittuessa fyysisiin aivoihin, ihmisen ajatusmaailma näyttää säännöttömältä ja sekavalta. Ajatus ilmaantuu, se katkeaa, ja toinen ajatus työntää sen syrjään. Jos kuuntelee keskittyneesti kahden ihmisen keskustelua tai tarkkailee itseään puolueettomasti, saa käsityksen tuon ajatuspaljouden virvatulista. Niin kauan kun ihminen omistautuu pelkästään aineellisen elämän tehtäville, saattavat elämän tosiasiat hänen sekavan ajatusjuoksunsa yhä uudelleen järjestykseen. Ajattelen vaikka kuinka sekavasti tahansa, jokapäiväinen elämä pakottaa minut toimimaan todellisuutta vastaavien lakien mukaan. Mielikuvani jostakin kaupungista voi olla miten epäselvä tahansa, mutta jos tahdon liikkua kaupungilla, minun täytyy sopeutua vallitseviin tosiasioihin. Mekaanikko voi tulla työpaikalleen pää täynnä sekavia mitä ajatuskuvia, ja koneiden lait ohjaavat kuitenkin häntä toimimaan oikealla tavalla. Aistimaailmassa tosiasiat pitävät huolen ajattelun palaamisesta uomilleen. Jos minulla on väärä käsitys jostakin fyysisestä ilmiöstä tai jonkin kasvin muodosta, kohtaamani todellisuus ohjaa ajatukseni oikeaan suuntaan. Asia on aivan toisin suhteessani olemassaolon korkeampiin tasoihin. Ne avautuvat minulle vain, jos ajatteluni on tarkoin hallittua, kun astun näihin maailmoihin. Siellä täytyy ajattelustani tulla luja perusta, muuten en löydä oikeata tietä. Henkiset lait, jotka näissä maailmoissa vallitsevat, eivät näet ole tiivistyneet fyysisesti aistittaviksi, eivätkä siis pakota minua edellä mainitulla tavalla. Minä voin seurata näitä lakeja vain, jos ne ovat sukua minussa, ajattelevassa olennossa vallitseville laeille. Minun täytyy olla itse siellä oma luotettava oppaani. Totuudenetsijän ajattelun täytyy sen vuoksi tulla säännönmukaiseksi. Hänen ajatustensa täytyy vähitellen irtautua kokonaan jokapäiväisestä kulusta. Niiden täytyy koko kulussaan omaksua henkisen maailman sisäinen luonne. Ihmisen täytyy tässä suhteessa alati tarkkailla ja ohjata itseään. Hänessä ajatus ei saa mielivaltaisesti liittyä toiseen, vaan ainoastaan vastaten ajatusmaailman omaa sisältöä. Ajatuksesta toiseen siirtymisen on tapahduttava ankarien ajatuslakien mukaisesti. Ihmisen täytyy ajattelijana aina muodostaa tavallaan jäljennös näistä ajatuslaeista. Kaikki se, mikä ei seuraa näistä laeista, hänen tulee poistaa ajatuselämästään. Jos hänessä herää jokin mieliajatus, hänen on tuhottava, jos sen vuoksi säännönmukainen ajatuskulku häiriintyy. Jos jokin persoonallinen tunne pyrkii pakottamaan hänen ajatuksensa poikkeavaan suuntaan, hänen on tukahdutettava se. – Platon vaati niitä, jotka pyrkivät hänen kouluunsa, ensin suorittamaan matemaattisen oppijakson. Ja matematiikka ankarine lakeineen, jotka ovat riippumattomia aistielämästä, on todella hyvä valmistus tietoon pyrkivälle. Jos hän tahtoo edetä matematiikan opinnoissa, hänen pitää luopua kaikista persoonallisista, sattumanvaraisista valinnoista ja kaikesta häiritsevästä. Hän oppii siten seuraamaan pelkästään ajatusten vaatimuksia. Hänen täytyy oppia menettelemään niin kaikessa ajattelussaan. Hänen ajatuselämänsä tulee olla häiriintymätön matemaattisen päättelyn ja johtopäätösten kuva. Hänen täytyy aina ja kaikkialla pyrkiä ajattelemaan tällä tavalla. Silloin häneen virtaavat henkisen maailman lainmukaisuudet, jotka kulkevat jälkeä jättämättä hänen kauttaan ja ohitseen niin kauan kuin hänen ajattelunsa on jokapäiväistä ja sekavaa. Hallittu ajattelu vie hänet varmoista lähtökohdista aina salatuimpiin totuuksiin saakka. Edellä sanottua ei kuitenkaan saisi käsittää yksipuolisesti. Vaikka matematiikka toimii hyvänä mielen harjoituksena, voi terveen ja elinvoimaisen ajattelun saavuttaa myös ilman matematiikkaa.

Siihen, mihin totuudenetsijä pyrkii ajattelussaan, hänen täytyy pyrkiä myös toiminnassaan. Hänen täytyy kyetä toimimaan ylevän kauneuden ja ikuisen totuuden lakien mukaan ilman persoonallisuuden taholta tulevia häiritseviä impulsseja. Näiden lakien täytyy aina antaa hänelle suunta. Jos hän ryhtyy johonkin, jota hän pitää oikeana mutta joka ei tyydytä hänen persoonallista tunnettaan, niin hän ei saa sen vuoksi hylätä tietä, jota oli alkanut kulkemaan. Toisaalta hän ei liioin saa seurata sitä, vaikka se tuottaakin hänelle iloa, jos hän huomaa, että se ei ole sopusoinnussa ikuisen kauneuden ja totuuden lakien kanssa. Jokapäiväisessä elämässä ihmisen toimintaa määrää se, mikä häntä tyydyttää persoonallisesti ja mistä hänelle on hyötyä. Siten hän antaa väkisin maailman tapahtumille persoonallisuutensa mukaisen suunnan. Hän ei toteuta totuutta, joka sisältyy henkisen maailman lakeihin, vaan oman mielivaltansa vaatimuksia. Vasta silloin hän toimii henkisen maailman tarkoituksen mukaisesti, kun hän noudattaa yksinomaan sen lakeja. Totuudenetsijä ei saa ainoastaan kysyä: mistä minulle on hyötyä tai miten saavutan menestystä? Hänen täytyy myös kysyä: mitä pidän hyvänä? Luopuminen persoonallisuudelle tulevista toiminnan hedelmistä, luopuminen kaikesta mielivallasta, siinä ovat ne ankarat lait, jotka hänen täytyy asettaa itselleen. Silloin hän kulkee henkisen maailman teitä, ja nämä lait täyttävät koko hänen olemuksensa. Hän vapautuu kaikesta aistimaailman pakotuksesta, ja hänen henki-ihmisensä kohoaa aistillisesta verhostaan. Siten hän astuu henkisyyttä kohti kulkevaan kehitykseen. Näin hän henkistää itseään. Ei voida sanoa: mitä minua hyödyttävät kaikki aikomukset noudattaa ainoastaan totuuden lakeja, jos kenties olen väärässä näiden totuuksien suhteen? Pääasia on pyrkimys ja mielenlaatu. Vieläpä kun etsijä on väärässä, hän saavuttaa voiman, joka ohjaa hänet pois väärältä tieltä. Jos hän on erehtynyt, tämä voima tarttuu häneen ja vie hänet oikealle tielle. Jo väite "minä voin myös erehtyä" on häiritsevää epäuskoa. Se osoittaa, että ihminen ei luota totuuden voimaan. Pääasia on, ettei hän erehdy antamaan itsekkäästä lähtökohdasta itselleen päämääriä vaan että hän epäitsekkäästi alistuu ja antaa hengen itse määrätä hänelle suunnan. Itsekäs ihmistahto ei voi antaa määräyksiä totuudelle, vaan tämän totuuden täytyy itse päästä hänessä hallitsijaksi, täyttää koko hänen olemuksensa, tehdä hänet henkisen maailman ikuisten lakien kuvaksi. Hänen täytyy täyttyä näillä ikuisilla laeilla, että ne voisivat hänestä virrata elämään. – Samoin kuin ajatteluaan tulee totuudenetsijän voida hallita tahtoaan. Siten hän tulee elämässään totuuden ja kauneuden lähettilääksi. Kehittymällä sellaiseksi hän kohoaa henkisen maailman osallisuuteen. Siten hän kohoaa kehitysasteelta toiselle. Henkistä elämää ei voi saavuttaa ainoastaan näkemisen avulla, vaan se täytyy saavuttaa elämällä sitä.

Jos totuudenetsijä ottaa huomioon tässä esitetyt lait, hänen henkistä maailmaa koskevat sielulliset kokemuksensa saavat kokonaan uuden muodon. Hän ei enää elä ainoastaan niissä, eikä niillä ole merkitystä ainoastaan hänen omalle elämälleen. Ne kehittyvät korkeamman maailman sielullisiksi havainnoiksi. Hänen sielussaan kasvavat tunteet, mielihyvä ja -paha, ilo ja tuska sielunelimiksi – sellaisiksi kuin hänen ruumiissaan ovat silmät ja korvat, jotka eivät elä vain omaa elämäänsä, vaan antavat epäitsekkäästi ulkoisten vaikutelmien kulkea kauttaan. Tämän johdosta totuudenetsijän saavuttaa rauhan ja varmuuden sielunelämäänsä. Suuri ilo ei enää saa häntä suunniltaan, vaan se voi ilmaista hänelle maailman ominaisuuksista, joita hän ei ennen huomannut. Se tekee hänet rauhalliseksi, ja tämän rauhan johdosta hänelle paljastuvat mielihyvää tuottavien olioiden ominaispiirteet. Tuska ei enää täytä häntä kokonaan surulla vaan sanoo hänelle, mitä ominaisuuksia tällä tuskaa aiheuttavalla olennolla on. Niin kuin silmä ei pyydä itselleen mitään, vaan osoittaa ihmiselle sen tien suunnan, jota hänen tulee kulkea, samoin mielihyvä ja tuska ohjaavat varmasti sielua sen tiellä. Tämä on sielullinen tasapaino, johon totuudenetsijän täytyy päästä. Mitä vähemmän mielihyvä ja tuska virtaavat niihin aaltoihin, joita ne synnyttävät totuudenetsijän sisäisessä elämässä, sitä enemmän ne muodostuvat silmiksi korkeampia maailmoja varten. Niin kauan kuin ihminen elää ilossa ja surussa, hän ei saa tietoa niiden avulla. Kun hän oppii elämään niiden kautta ja kun hän vetää pois niistä tuntemuksen itsestä, ne kehittyvät havaintoelimiksi. Silloin hän näkee ja saa tietoa niiden kautta. On väärin luulla, että totuudenetsijä tulisi kuivakiskoiseksi, innottomaksi ihmiseksi vailla iloa ja surua. Ilo ja suru ovat olemassa hänessä, mutta silloin kun tehdään tutkimusta henkisessä maailmassa, ne ovat muuttuneessa muodossa. Ne ovat tulleet ’silmiksi ja korviksi’.

Niin kauan kuin ihminen elää persoonallisessa suhteessa maailmaan, ilmaisevat oliot vain sitä, mikä sitoo ne meidän persoonallisuuteemme. Tämä on kuitenkin niiden katoava puoli. Jos itse irtaudumme katoavastamme puolestamme ja jos elämme tuntemuksen itsestämme, ‘minämme’ ohella pysyväisestä olemuksestamme, silloin katoavainen puoli meissä tulee välittäjäksi, ja mikä sen kautta ilmenee, on olioissa katoamatonta, ikuista. Totuudenetsijän täytyy saavuttaa tämä oman itsensä ikuisen suhde olioiden ikuiseen. Jo ennen kuin hän ryhtyy muihin tässä kuvailtuihin harjoituksiin, ja myös niiden aikana, hänen tulee kohdistaa mielensä tähän katoamattomaan. Kun tarkastelen kiveä, kasvia, eläintä tai ihmistä, minun täytyy muistaa, että ne kaikki ovat ikuisuuden ilmauksia. Minun tulee kysyä itseltäni: "Mikä on pysyväistä katoavaisessa kivessä, katoavaisessa ihmisessä? Mikä jää pysyväiseksi ohimenevien aistittavien ilmennysten kadotessa?" – Ei pidä luulla, että tällainen hengen suuntaaminen ikuisuutta kohti häivyttäisi meistä mielenkiinnon ja kosketuksen jokapäiväisen elämän asioihin ja vieraannuttaisi meidät tästä välittömästä todellisuudesta. Päinvastoin jokainen lehti, jokainen pieni hyönteinen ilmentää meille lukemattomia salaisuuksia, kun emme katsele sitä ainoastaan silmillämme, vaan myös hengellämme silmien kautta. Jokainen kimallus, jokainen värivivahde ja jokainen äänensävy tulee aisteille eläväksi ja havaittavaksi, mitään ei joudu hukkaan. Sen lisäksi saavutetaan loputtomasti uutta elämää. Ja hän, joka ei ymmärrä tarkastaa silmällä pienintäkin seikkaa, pääsee vain pinnallisiin, verettömiin ajatuksiin, eikä henkiseen näkemiseen. – Se riippuu mielen asenteesta, jota kehitämme tässä suhteessa. Kuinka pitkälle pääsemme, riippuu taipumuksistamme. Meidän täytyy vain tehdä se, mikä on oikein, kaikki muu on jätettävä kehityksen varaan. Aluksi meille riittää, että suuntaamme mielemme pysyväiseen. Jos näin teemme, silloin juuri sen ansiosta meissä herää tieto pysyväisestä. Meidän täytyy odottaa, kunnes meille tämä tieto annetaan. Aikanaan se annetaan jokaiselle, joka odottaa kärsivällisesti – ja tekee työtä.

Tehdessään tällaisia harjoituksia ihminen huomaa pian, mitä valtavia muutoksia hänessä tapahtuu. Hän oppii ottamaan jokaisen asian siltä kannalta, onko se tärkeä vai ei, kun hän on oppinut tietämään, missä suhteessa se on pysyväiseen, ikuiseen. Hän oppii antamaan arvoa maailmalle ja arvioimaan sen merkitystä toisella tavalla kuin ennen. Hänen tunteensa tulee toiseen suhteeseen koko ympäröivään maailmaan. Katoavainen ei viehätä häntä enää vain sen itsensä tähden kuten ennen. Se ilmenee nyt hänelle ikuisuuden jäsenenä ja vertauskuvana. Ja tätä ikuista, joka elää kaikissa olioissa, hän oppii rakastamaan. Siihen hän perehtyy, kuten hän aikaisemmin perehtyi katoavaiseen. Myöskään tämä ei saa häntä vieraantumaan elämästä, vaan hän oppii arvostamaan arvoa jokaiselle oliolle sen todellisen merkityksen mukaan. Edes elämän joutavat pikkuseikat eivät mene hänen ohitseen täysin jälkiä jättämättä, mutta henkisyyttä etsivä ei enää kadota itseään niihin, vaan tuntee ne niiden rajoitetussa arvossaan. Hän näkee ne oikeassa valossa. Huono totuudenetsijä on se, joka tahtoisi vain vaeltaa pilvien korkeuksissa ja siten kadottaa elämän korkealta vuorenhuipultaan. Todellinen totuudenetsijä tulee tietämään miten selkeä yleisnäkymä ja oikea tunne kaikkea kohtaan asettavat jokaisen asian omalle paikalleen.

Täten etsijälle avautuu se mahdollisuus, ettei hänen tarvitse seurata pelkästään ulkoisen aistimaailman epäluotettavia vaikutuksia, jotka ohjaavat hänen tahtoaan milloin sinne, milloin tänne. Hän on havainnut tiedon avulla olioissa ikuisen olemuksen. Sisäisen maailmansa muutoksella hän on saanut kyvyn havaita tämä ikuinen olemus. Totuudenetsijälle ovat vielä seuraavat ajatukset erityisen tärkeitä. Kun hän toimii nyt itsestään käsin, hän tietää toimivansa myös olioiden ikuisesta olemuksesta käsin, sillä oliot ilmentävät hänessä tämän olemuksensa. Hän toimii siis sopusoinnussa ikuisen maailmanjärjestyksen kanssa, kun hän antaa suunnan toiminnalleen hänessä elävän ikuisen mukaan. Hän tietää, ettei hän ole enää vain ulkoisten olioiden ohjattavana, vaan hän ohjaa niitä niissä toteutuvien lakien mukaan, jotka ovat tulleet hänen oman olemuksensa laeiksi. – Tämä sisältä päin lähtevä toiminta voi olla ainoastaan ihanteena, johon pyritään. Tämän päämäärän saavuttaminen on vielä kaukana. Mutta totuudenetsijällä on kuitenkin oltava tahtoa nähdä tämä tie selvästi. Tämä on hänen tahtonsa vapauteen. Sillä vapaus on toimintaa itsestä ulospäin, ja vain se, joka ammentaa vaikuttimensa ikuisesta, saa toimia itsestään lähtien. Hän, joka ei tee näin, toimii toisten perusteiden mukaan kuin niiden, jotka olioihin on juurrutettu. Sellainen toiminta sotii maailmanjärjestystä vastaan. Ja tämän maailmanjärjestyksen täytyy päästä voitolle hänessä. Ei voi lopulta tapahtua se, mitä hän ennakolta tahtoo. Hän ei voi tulla vapaaksi. Yksittäisen olennon mielivalta tuhoaa itsensä hänen tekojensa vaikutuksesta.

***

Kuka hyvänsä järjestää tällä tavalla sisäisen elämänsä, hän kohoaa aste asteelta ylöspäin henkisessä tiedossa. Harjoitusten hedelmänä tulee olemaan se, että hänen henkiselle aisteille avautuu tiettyjä yliaistillisen maailman näkymiä. Hän oppii tähän maailmaan liittyvien totuuksien todellisen merkityksen, ja hän saa niistä vahvistuksen omasta kokemuksestaan. Jos tämä aste on saavutettu, silloin hän kohtaa sellaista, mitä vain tällä tiellä voi kokea. Olentojen, joiden merkitys voi selvitä vasta nyt hänelle, eli ‘ihmiskunnan suurten henkisten johtajien’ toimesta tulee hänen osakseen niin kutsuttu vihkimys (initiaatio). Hänestä tulee ‘viisauden oppilas’. Mitä vähemmän ihminen näkee tällaisen vihkimyksen jonakin, joka muistuttaa ulkoisia olosuhteita, sitä oikeampi on hänen käsityksensä siitä. Tässä voidaan vain viitata siihen, mitä totuudenetsijälle sen jälkeen tapahtuu. Hän saa uuden kodin. Hänestä tulee tietoinen asukas yliaistillisessa maailmassa. Henkisen tiedon valo virtaa häneen nyt korkeammasta tasolta. Tiedon valo ei enää säteile häneen ulkoapäin, vaan hänet asetetaan itse tämän valon lähteeseen, missä maailman arvoitukset näyttäytyvät uudessa valossa. Hän ei keskustele enää olioiden kanssa, jotka ovat muodostuneet hengen toimesta, vaan itse muodostavan hengen kanssa. Persoonallisuuden oma elämä on henkisen tietämisen hetkellä ainoastaan ikuisen tietoisena vertauskuvana. Jokainen epäilys, joka vielä voisi nousta hänessä, katoaa. Sillä epäillä voi vain se, kenet oliot johtavat harhaan niissä vallitsevan hengen suhteen. Ja kun ‘viisauden oppilas’ kykenee olemaan yhteydessä itse hengen kanssa, häneltä häviää myös jokainen väärä kuvitelma. Se väärä kuvitelma on taikauskoa. Vihitty on kaiken taikauskon yläpuolella, sillä hän tietää, millainen on hengen todellinen muoto. Vapaus persoonallisista ennakkoluuloista, epäilyksestä ja taikauskosta – siinä sen tuntomerkit, joka on tiedon tietä kohonnut oppilaaksi. Persoonallisuuden yhdeksi tulemista laajemman hengenelämän kanssa ei saa sekoittaa persoonallisuuden katoamiseen ‘kaikkialliseen henkeen’. Sellaista ‘katoamista’ ei tapahdu persoonallisuuden todellisessa kehityksessä. Persoonallisuus säilyy sellaisenaan, kun saavutetaan yhteys henkimaailman kanssa. Persoonallisuutta ei voiteta, vaan muovaillaan korkeimpaan huippuunsa. Jos tahtoo vertauskuvan tästä yksityisen hengen yhtymisestä kaikkeuden henkeen, sitä ei voida esittää useamman ympyrän yhtymisenä yhdeksi kehäksi, vaan täytyy valita kuva monesta kehästä, joista jokaisella on tietty tarkka värisävy. Nämä eri väriset kehät asettuvat päällekkäin, mutta jokainen yksityinen värisävy säilyy entisellään tässä kokonaisuudessa. Mikään niistä ei menetä oman voimansa täyteyttä.

Tässä ei kuvata pidemmälle ‘tietä’. Sitä on kuvattu siinä määrin kuin on mahdollista kirjassa "Geheimwissensehaft" [Salatiede], joka muodostaa jatkon tälle kirjalle.

Sitä, mitä tässä on kerrottu henkisen tiedon tiestä, on väärin ymmärrettynä aivan liian houkuttelevaa pitää kehotuksena kehittää sellaista sieluntilaa, joka johtaa meidät torjumaan välitöntä, iloista ja innostuneen aktiivista elämän kokemista. Sitä vastoin on painotettava, että sellaista sieluntilaa, joka tekee mahdolliseksi henkisen todellisuuden kokemisen, ei voi ulottaa koskemaan koko elämää. Totuudenetsijälle on mahdollista irrottautua tarvittaessa sielunolentona aistimaailmasta henkisen tutkimiseen ilman että vieraantuu maailmasta. – Kuitenkin toisaalta on huomattava, että sellainen tieto henkisestä maailmasta, jota ei ole saavutettu ainoastaan kulkemalla edellä esitettyä tietä vaan myös ymmärtämällä hengentieteen totuudet ennakkoluulottomalla, terveellä ihmisjärjellä, johtaa korkeampaan moraaliin elämässä, totuudenmukaisempaan tietoon aistimaailmasta, elämänvarmuuteen ja sielulliseen terveyteen.

Jatkuu...

Teokseen tulee vielä joitakin Steinerin myöhempiin painoksiin tekemiä huomautuksia ja täydennyksiä.