Rudolf Steiner
Korkeamman tiedon asteet
Ennen kuin ihminen astuu korkeamman tiedon polulle, hän tuntee vain ensimmäisen neljästä tiedonasteesta: sen, mikä hänelle on ominainen tavallisessa elämässä aistimaailmassa. Myös siinä, mitä lähinnä nimitetään 'tieteeksi', ollaan tekemisissä vain tämän ensimmäisen tiedonasteen kanssa, sillä tämä tiedehän vain viimeistelee tavallisen tietämisen hienommaksi, tekee sen kurinalaisemmaksi. Se varustaa aistit instrumentein — mikroskoopilla, kaukoputkella jne. — nähdäkseen tarkemmin, nähdäkseen sen, mitä aistit ilman niitä eivät näe. Mutta tiedonaste jää toki samaksi, jos nähdään normaalin suuruisia asioita tavallisilla silmillä, tai jos seurataan hyvin pieniä kohteita ja tapahtumia suurennuslasilla. Myös ajattelun käyttö olioiden ja tosiasioiden suhteen jää tässä tieteessä siihen, mitä harjoitetaan jo jokapäiväisessä elämässä. Kohteet järjestetään, ne kuvataan ja niitä vertaillaan, pyritään muodostamaan kuva niiden muutoksista jne. Ankara luonnontutkija ei tee tässä suhteessa perustaltaan mitään muuta, kuin että hän kehittää jokapäiväisen elämän huomiointitoimintaa taidokkaalla tavalla. Hänen tietonsa tulee laajemmaksi, monimutkaisemmaksi, loogisemmaksi; mutta hän ei etene toiseen tietolajiin.
Hengentieteessä tätä ensimmäistä tiedonastetta nimitetään 'materiaaliseksi tietolajiksi'. Siihen liittyy sitten lähinnä kolme korkeampaa. Ne täytyy kuvata tässä ennen kuin edetään 'tiedonpolun' kuvauksessa. Jos tavallista — ja aistillis-tieteellistä — tietämistä pidetään ensimmäisenä asteena, niin on erotettava lähinnä seuraavat neljä astetta:
1. materiaalinen tieto,
2. imaginatiivinen tieto,
3. inspiroitu tieto, jota voidaan nimittää myös 'tahdonluonteiseksi',
4. intuitiivinen tieto.
Nämä asteet otetaan puheeksi myöhemmin. Aluksi meidän on selvitettävä itsellemme, minkä kanssa olemme tekemisissä näissä erilaisissa tiedonlajeissa. — Tavallisessa aistillisessa tietämisessä tulee kyseeseen neljä elementtiä: 1. kohde, joka tekee vaikutuksen aisteihin; 2. kuva, jonka ihminen tekee tästä kohteesta; 3. käsite, jonka kautta ihminen ymmärtää asian tai tapahtuman henkisesti; 4. 'minä', joka muodostaa kuvan ja käsitteen kohteesta saadun vaikutuksen perusteella. Ennen kuin ihminen tekee itselleen kuvan — 'mielikuvan', on olemassa kohde, joka antaa tähän aiheen. Tätä hän ei muodosta itse, hän havaitsee sen. Tämän kohteen perusteella syntyy kuva. Niin kauan kuin katsellaan esinettä, ollaan tekemisissä tämän itsensä kanssa. Siinä silmänräpäyksessä, kun poistutaan esineen luota, omataan enää vain kuva. Kohde jätetään, kuva 'iskostuu' muistiin. Mutta emme voi jäädä siihen, että teemme itsellemme pelkkiä 'kuvia'. Meidän täytyy päätyä 'käsitteisiin'. 'Kuvan' ja 'käsitteen' erottaminen on ehdottoman välttämätöntä, jos tässä kohdassa halutaan täysi selvyys. Kuvitellaanpa kerran, että nähdään kohde, joka on ympyrän muotoinen. Sitten käännytään ympäri, ja pidetään ympyrän kuva muistissa. Siinä ei ole vielä ympyrän 'käsitettä'. Tämän saamme vasta, kun sanomme itsellemme: "Ympyrä on kuvio, jossa kaikki pisteet ovat yhtä kaukana keskipisteestä." Vasta kun olemme tehneet asiasta itsellemme 'käsitteen', olemme päätyneet sen ymmärtämiseen. On monia ympyröitä: pieniä, suuria, punaisia, sinisiä jne.; mutta on vain yksi käsite "ympyrä". Neljäs elementti, joka tulee kyseeseen materiaalisessa tiedossa on 'minä'. Siinä syntyy kuvien ja käsitteiden ykseys. Tämä 'minä' säilyttää muistoissaan kuvia. Jos niin ei olisi, niin mitään jatkuvaa sisäistä elämää ei syntyisi. Esineiden kuvat olisivat olemassa vain niin kauan kuin esineet itse vaikuttaisivat sieluun. Sisäinen elämä riippuu kuitenkin siitä, että havainto liitetään havaintoon. 'Minä' suunnistautuu maailmassa 'tänään', koska tiettyjen kohteiden äärellä sille sukeltavat esiin samojen kohteiden 'eiliset' kuvat. Kuviteltakoon vain selvästi mielessä, miten mahdotonta sielunelämä olisi, jos meillä olisi kuva esineestä vain niin kauan kuin se itse olisi edessämme. — Myös käsitteiden suhteen 'minä' muodostaa ykseyden. Se liittää toisiinsa käsitteet ja luo tällä tavalla yleissilmäyksen eli ymmärryksen maailmasta. Tämä käsitteiden yhteen liittäminen tapahtuu 'päättelyssä'. Olento, jolla olisi vain irrallisia käsitteitä, ei pystyisi suunnistautumaan maailmassa oikein. Kaikki ihmisen toiminta perustuu hänen kykyynsä liittää käsitteitä toisiinsa eli hänen 'päättelyynsä'.
'Materiaalinen tietäminen' perustuu siihen, että ihminen saa aistiensa kautta vaikutuksen ulkomaailman olioista ja tapahtumista. Hänellä on aistimisen tai herkkyyden (Sensibilitet) kyky. 'Ulkoa' saatua vaikutusta nimitetään myös ärsykkeeksi. Sen tähden tulee 'materiaalisessa tiedossa' kyseeseen neljä elementtiä: ärsyke, kuva, käsite, minä. — Seuraavaksi korkeammalla tietämisen asteella putoaa nyt ulkoisten aistien vaikutus, 'ärsyke', pois. Ulkoista aistikohdetta ei ole enää olemassa. Niistä elementeistä, joihin ihminen on tavallisesta tietämisestä käsin tottunut, jää siis jäljelle vain kolme: kuva, käsite ja minä.
Tavallinen tietäminen ei muodosta terveessä ihmisessä mitään kuvaa eikä käsitettä, ellei ole olemassa ulkoista aistikohdetta. 'Minä' jää silloin toimettomaksi. Joka muodostaa itselleen kuvia, joiden tulisi vastata aistikohdetta, missä sellaista ei todellisuudessa ole, elää harhassa. — Nyt saavuttaa hengenoppilas kuitenkin juuri kyvyn muodostaa kuvia myös siellä, missä ei ole olemassa mitään aistikohteita. Hänessä täytyy silloin astua jotain muuta 'ulkoisen kohteen' tilalle. Hänellä täytyy voida olla kuvia myös, kun mikään kohde ei kosketa hänen aistejaan. 'Ärsykkeen' tilalle täytyy astua jotain muuta. Tämä on imaginaatio. Hengenoppilaassa nousee tällä asteella esiin kuvia tarkalleen samoin kuin jos aistikohde vaikuttaisi häneen; ne ovat yhtä eloisia ja tosia kuin aistikuvat, ne vain eivät tule 'materiaalisesta', vaan sielullisesta ja henkisestä. Aistit pysyvät silloin täysin toimettomina. — On selvää, että ihmisen täytyy todella ansaita itselleen tämä kyky, että hänellä on sisällökkäitä kuvia ilman aistivaikutusta. Tämä tapahtuu meditaation kautta, niiden harjoitusten kautta, jotka on kuvattu kirjan "Henkisen tiedon tie" esityksissä. Aistimaailmaan rajoittunut ihminen elää vain kuvamaailman sillä alueella, joka on ensin aistien kautta löytänyt pääsynsä häneen. Imaginatiivisella ihmisellä on sellainen kuvamaailma, joka saa virtauksensa korkeammasta maailmasta. Siihen, että erotetaan harha todellisuudesta tässä korkeammassa kuvamaailmassa, liittyy hyvin huolellinen koulutus. Aivan liian helposti sanomme itsellemme, kun sellaisia kuvia aluksi astuu sielumme eteen: "Ah, ne ovat vain kuvitelmia, pelkkiä mielikuvaelämäni purkauksia." Se on liiankin ymmärrettävää. Sillä ihminenhän on aluksi tottunut pitämään 'todellisena' vain sitä, mikä ilman hänen lisäyksiään on annettu hänelle hänen aistihavaintonsa lujan perustan kautta. Ja hänen täytyy ensin löytää tiensä pitämään 'todellisina' asioita, jotka aiheutuvat aivan toiselta suunnalta. Eikä hän voi olla siinä myöskään liian varovainen, jollei tahdo tulla haaveilijaksi. Ratkaisu siitä, mikä on korkeammilla alueilla 'todellista', mikä vain 'illuusiota', voi tulla vain kokemuksesta. Ja meidän täytyy omaksua tämä kokemus itsellemme hiljaisella, kärsivällisellä sisäisellä elämällä. Aluksi täytyy olla täysin valmistautunut siihen, että 'illuusio' tekee pahoja kepposia. Kaikkialla väijyvät mahdollisuudet, että nousee esiin kuvia, jotka johtuvat vain ulkoisten aistien, epänormaalin elämän aiheuttamasta harhasta. Kaikki sellaiset mahdollisuudet täytyy ensin raivata tieltä. Haaveilun lähteet täytyy ensin tukkia täysin, vasta sitten voi päätyä imaginaatioon. Jos on niin pitkällä, niin pääsee epäilemättä selville siitä, että maailma, johon sillä tavalla astuu, ei ole vain yhtä todellinen kuin aistimaailma, vaan että se on paljon todellisempi.
Tiedon kolmannella asteella jäävät nyt myös kuvat pois. Ihminen on tekemisissä enää 'käsitteen' ja 'minän' kanssa. Kun hänellä oli toisella asteella ympärillään vielä kuvamaailma, joka muistuttaa hetkistä, jolloin eloisa muisto loihtii ulkomaailman vaikutelmia sielumme eteen, ilman että meillä itsellämme olisi sellaisia vaikutelmia: kolmannella asteella ei sellaisia kuviakaan enää ole olemassa. Ihminen elää pelkästään henkisessä maailmassa. Sellaista, joka on tottunut vain pitäytymään aisteihin, houkuttelee uskoa, että tämä maailma olisi kalpea, aavemainen'. Sitä se ei kuitenkaan ole alkuunkaan. Myöskään toisen asteen kuvamaailmassa ei ole mitään kalpeaa, varjomaista. Sellaisia ovat kyllä epäilemättä useimmiten kuvat, jotka jäävät muistiin, kun ulkoiset esineet ovat poissa. Mutta imaginaation kuvissa on sellaista elävyyttä ja sisällöllisyyttä, johon aistimaailman varjomaisia muistikuvia ei voi edes verrata, ei edes itse koreaa, monivivahteista aistimaailmaa. Myös tämä on imaginaation valtakunnan rinnalla vain varjo. — Ja nyt vielä kolmas tiedonaste! Mikään aistimaailmassa ei anna mielikuvaa sen rikkaudesta ja yltäkylläisyydestä. Mitä ärsyke on ensimmäiselle asteelle, imaginaatio toiselle, 'inspiraatio' on kolmannelle. Inspiraatio antaa vaikutelmat ja 'minä' muotoilee käsitteet. Jos välttämättä tahtoo verrata jotain aistillista tähän maailmaan, niin sellaiseksi vertaukseksi voidaan ottaa vain kuuloaistin sävelmaailma. Mutta ei olla kuitenkaan tekemisissä sellaisten sävelten kanssa kuin aistittavassa musiikissa, vaan puhtaasti 'henkisten sävelten' kanssa. Aletaan 'kuulla', mitä olioiden sisällä tapahtuu. Kivi, kasvi jne. tulevat 'henkiseksi sanoiksi'. Maailma alkaa todella itse lausua olemuksensa sielulle. Kuulostaa karkealta, mutta on sananmukaisesti totta: tällä tietämisen asteella 'kuullaan henkisesti ruohon kasvavan'. Kristallin muoto kuullaan sointina; avautuva kukka 'puhuu' siinä ihmiselle. Inspiroitu pystyy ilmaisemaan olioiden olemuksen; kaikki oliot tulevat nousemaan uudella tavalla hänen sielunsa eteen. Hän puhuu kieltä, joka on peräisin toisesta maailmasta, ja joka kuitenkin vasta tekee jokapäiväisen maailman käsitettäväksi.
Neljännellä tiedonasteella lakkaa lopulta myös inspiraatio. Elementeistä, joita on totuttu tarkastelemaan jokapäiväisestä tietämisestä käsin, tulee vielä kyseeseen 'minä'. Hengenoppilas huomaa täysin määrätyssä sisäisessä kokemuksessa, että hän on kohonnut tälle asteelle. Tämä kokemus ilmenee siinä, että hänellä on tunne: nyt hän ei ole enää niiden olioiden ja tapahtumien ulkopuolella, jotka hän tunnistaa, vaan niiden sisällä. Kuvat eivät ole kohde itse; ne pelkästään kuvaavat sitä. Myöskään se, mitä inspiraatio antaa, ei ole kohde itse. Se vain lausuu tämän. Mutta se, mikä nyt elää sielussa, on todella kohde itse. Minä on valautunut kaikkiin olemuksiin; se on virrannut niiden kanssa yhteen. Olioiden elämä sielussa on nyt intuitio. On otettava täysin sananmukaisesti, kun intuitiosta sanotaan: sen kautta ryömitään sisälle kaikkiin olioihin. — Tavallisessa elämässä ihmisellä on vain yksi intuitio, 'minän' intuitio. Sillä 'minää' ei voi mitenkään havaita ulkoa, sen voi vain kokea sisäisyydessä. Yksinkertainen pohdinta voi selvittää tämän. Tämä on pohdinta, jota psykologit eivät varmaankaan tee toivottavalla tarkkuudella. Niin vähän ilmeinen kuin se onkin: sille, joka ymmärtää sen kokonaan, sillä on kaikkein laajimmalle kantava merkitys. Se on seuraava: kaikki ihmiset voivat nimittää kaikkia ulkomaailman olioita samalla nimellä. Kaikki voivat viitata pöytään nimellä "pöytä", tulppaaniin nimellä "tulppaani", herra Mülleriin nimellä "herra Müller". Mutta on olemassa sana, jonka jokainen voi lausua vain itselleen. Tämä on sana "minä". Kukaan toinen ei voi sanoa minulle "minä", jokaiselle toiselle olen "sinä". Samoin on jokainen toinen minulle "sinä". Vain hän itse voi sanoa itselleen "minä". Tämä johtuu siitä, ettemme elä 'minän' ulkopuolella vaan sisällä 'minässä'. Ja samoin elämme intuitiivisen tiedon kautta kaikissa olioissa. Oman minän havainto on esikuva kaikelle intuitiiviselle tiedolle. Astuaksemme sillä tavoin olioihin sisälle, meidän täytyy epäilemättä ensin astua ulos itsestämme. Meidän täytyy tulla sulautuaksemme 'itsettömiksi' yhteen toisen olemuksen 'itsen', 'minän' kanssa. [s. 5-12]
Henkisen tiedon asteet
[Suomen antroposofinen liitto ry – 1992]
imaginaatio – inspiraatio – intuitio
Etusivu Rudolf Steiner