Rudolf Steiner
ZARATHUSTRA
Esitelmä Berliinissä 19. tammikuuta 1911
Niiden hengentieteen toteamusten joukossa, joihin tämän esitelmäsarjan esitelmien yhteydessä jo on viitattu, on ennen kaikkea idea toistuvista maaelämistä, ts. idea asiasta, josta nykyisin ei erityisesti pidetä eikä sitä juuri ymmärretä, että ihmisyksilö on yhä uudelleen ja uudelleen elänyt yksittäisessä persoonallisuudessa maan ihmiskuntakehityksen kuluessa. Olemme nähneet ja tulemme vielä näkemään, miten monenlaiset kysymykset liittyvät tähän ideaan. Näiden kysymysten joukossa on yksi, joka viittaa näiden toistuvien maaelämien tarkoitukseen. Voisi nimittäin kysyä: mikä merkitys sillä on, että ihminen ei elä vain yhtä syntymän ja kuoleman välissä olevaa elämää vaan useampia? Mutta jos toisaalta tarkastellaan ihmisen maakehitystä hengentieteen mielessä ja todetaan, että tällä ihmisen kehityksellä on jatkuvuuden merkitys, että jokainen aikakausi, jokainen uusi ajanjakso tarjoaa tietyssä mielessä kuitenkin aina uuden sisällön ja että ihmiskehitys on "nousukurssissa", — niin voidaan nähdä tarkoitus siinä, että nämä moninaiset elämän mahdollisuudet, nämä monet elämänsisällöt, jotka meille virtaavat ihmiskunnan kehityksen kuluessa, juuri todella avautuvat yhä uudelleen ja uudelleen ihmisen sisimmälle, ihmisytimelle. Mutta tämä on mahdollista vain, jos ihminen on kaiken sen kautta, mikä hänessä on todellista, ei vain kerran vaan useita kertoja liittynyt maakehityksen elävään virtaan. Jos me näin tarkastelemme tätä maaihmiskunnan koko ihmiskehitystä mielekkäänä edistymisenä, että ihminen palaa takaisin maan päälle aina uuden sisällön kanssa, ilmenevät meille vasta nuo henkiset suuruudet heidän oikeassa merkityksessään, jotka ovat vaikuttaneet eri aikakausina kuin ne "sävyäantavat", joita pidetään varsinaisesti johtohenkilöinä. He ovat oikeastaan antaneet ihmiskunnalle uusia impulsseja eteenpäin kulkevaa kehitystä varten. Tällaisista ihmiskunnan kehitystä ohjaavista olennoista tulemme puhumaan tämän esitelmäsarjan yhteydessä. Tänään meidän tehtävämme on puhua eräästä tavanomaiselle historiantutkimukselle tietyllä tavalla hyvin arvoituksellisesta ihmiskunnan kehityksen johtohenkilöstä, josta ei enää ole saatavilla mitään dokumentteja: tämä henkilö, josta on hyvin paljon keskusteltu, mutta jota nykyisin ei enää juurikaan tunneta, on Zarathustra.
Juuri tällaisesta henkilöstä, kuten Zarathustra, kaikesta mitä hän on ihmiskunnalle antanut, mitä ihmiskunta on häneltä saanut, mihin kuitenkin nykyisin suhtaudutaan epäilevästi, voidaan nähdä, kuinka suuret voivat eroavaisuudet olla koko ihmisolemuksessa, jos tarkastellaan ihmiskuntaa eri aikakausina. Lyhytnäköisesti tarkastellen voidaan helposti ajatella: ihmisen ajattelutapa, tapa aistia ja tuntea, hänen moraalinen asenteensa, tämä kaikki on aina ollut samanlaista niin kauan kuin ihminen on ollut olemassa. Hengentiede osoittaa kuitenkin meille — tämä tulee ilmi myös aikaisemmin pidetyistä esitelmistä — että juuri ihmisen sielunelämä, hänen tapansa kokea, tuntea ja tahtoa, on käynyt ihmiskunnan kehityksen kuluessa läpi suuria, merkittäviä muutoksia, että ihmisen tietoisuus oli menneinä aikoina aivan toisenlainen ja että me voimme myös perustellusti olettaa, että myös tulevaisuudessa tullaan saavuttamaan uusia tietoisuuden kehitysaskelmia, jotka eroavat siitä, millä tasolla normaali ihmiskunta nykyisin elää.
Jos nyt suuntaamme katseemme Zarathustraan, niin meidän periaatteessa täytyy katsoa hyvin, hyvin kauas omasta ajankohdastamme. Tosin tietyt uudet tutkimukset sijoittavat Zarathustran Buddhan aikalaiseksi, niin että hänet siis sijoitettaisiin aikaan kuusi tai kuusi ja puolisataa vuotta ennen kristinuskon ilmestymistä maan päälle. Yksin tämä on merkittävä tosiasia, että tutkittaessa kaikkea perimätietoa, mitä Zarathustrasta on saatavilla, on täytynyt viitata siihen henkilöön, joka on Zarathustran nimen takana, vanhaan persialaiseen uskonnonperustajaan. Kuitenkin hänet tulee sijoittaa monia, monia vuosisatoja ennen Buddhaa. Kreikkalaiset historioitsijat viittaavat yhä uudelleen ja uudelleen siihen, että Zarathustra on elänyt kauan — noin viisi- tai kuusituhatta vuotta ennen Troijan sotaa. Jo siitä, mitä tavanomainen tutkimus monilla alueilla on saanut selville, voidaan vetää johtopäätös: perinteinen historiantutkimus tulee, tosin hyvin vaikeasti, siihen tulokseen — myös dokumenttien avulla — että sen täytyy tunnustaa se, mitä kreikkalainen tiede, kreikkalainen perimätieto on säilyttänyt hyvin kaukaisilta ajoilta Zarathustrasta. Hengentieteen täytyy sen omista edellytyksistä käsin todellakin asettaa persialaisen uskonnonperustajan, Zarathustran, elämä niin kauas menneisyyteen kuin tämä kreikkalainen kirjailija jo vanhalla ajalla on tehnyt. Mutta tällöin meillä on oikeus viitata siihen, että Zarathustralla, koska hän on elänyt maailmassa jo vuosituhansia ennen kristinuskon tuloa, on täytynyt olla aivan toisenlainen inhimillinen tietoisuus.
Jo useasti on viitattu siihen ja siitä tullaan vastedeskin puhumaan, että ihmisen tietoisuuden kehitys on tapahtunut niin, että unenomainen, selvänäköinen — tätä sanaa ei tule käyttää väärin, kuten nykyisin useasti tapahtuu — tila oli ihmisen varsinaisen, normaalin tietoisuuden tila menneinä aikoina, siten että ihminen ei nähnyt maailmaa käsitteinä tai ideoina, tiukasti rajattuina aistihavaintoina, kuten nykyisin on laita. Siitä, miten ihminen havaitsi ympäröivää maailmaa tietoisuudessaan, saa parhaiten kuvan, kun ajattelee vanhan alkutietoisuuden jäänteitä: unitietoisuutta. Jokainen tuntee sinne tänne aaltoilevat, nykyisin suurimmaksi osaksi ihmistietoisuudelle mieltä vailla olevat unikuvat, jotka usein ovat vain muistumia ulkoisesta maailmasta, jonne toki korkeammat tietoisuudenlajit voivat ulottua, mutta joita nykyajan ihminen voi kuitenkin hyvin huonosti ymmärtää. Unitietoisuus on kuvanomaista, se liikkuu nopeasti vaihtuvina kuvina, mutta se on samanaikaisesti symbolinen. Kukapa ei olisi kokenut, kuinka vaikutelma tulesta, koko tulen tapahtuma ilmenee unessa vertauskuvallisesti? Jos suuntaatte katseenne toisenlaiseen tietoisuuteen, toisenlaiselle tietoisuudentasolle, kuten tietoisuus unessa on; sellaisena kuin se on unessa, se on viimeinen jäänne ikivanhasta ihmiskunnan tietoisuudesta. Mutta tämä ikivanha tietoisuus on sellaista, että ihminen itse asiassa eli eräänlaisissa kuvissa. Nämä kuvat eivät viitanneet mihinkään epämääräiseen vaan niillä oli suhde todelliseen ulkomaailmaan. Vanhan ihmiskunnan tietoisuudentilat olivat valveillaolon ja unen välitilassa ja näissä välitiloissa ihminen eli suhteessa henkiseen maailmaan. Tämä henkinen maailma tuli ihmisen tietoisuuteen sisään. Nykyään on henkisen maailman portti suljettu ihmisen tietoisuudelta. Menneinä aikoina ei ollut näin. Silloin ihmisellä oli valveillaolon ja unen välitiloja; silloin hän näki kuvissa, jotka tosin olivat unikuvien kaltaisia, mutta esittivät yksiselitteisesti henkistä olentoa ja henkistä kutoilua, millaista on fyysisen maailman takana. Niin että ihmisellä oli menneinä aikoina todella — joskin Zarathustran aikaan jo melko epäselvästi ja epämääräisesti — mutta kuitenkin henkisestä maailmasta välittömiä havaintoja ja kokemuksia, ja hän saattoi sanoa: yhtä hyvin kuin näen ulkoisen fyysisen maailman ja aistittavan elämän, yhtä hyvin tiedän, että on olemassa kokemuksia ja havaintoja toisesta tietoisuudentilasta, että toinen maailma, henkinen on aistittavan taustalla.
Ihmiskunnan kehityksen tarkoitus perustuu siihen, että ihmisen kyky nähdä henkiseen maailmaan tuli aikakausi aikakaudelta yhä vähäisemmäksi, koska kyvyt kehittyvät niin, että uusia syntyy aina toisten kustannuksella. Meidän nykyistä tarkkaa ajatteluamme, meidän ymmärryskykyämme, meidän logiikkaamme, kaikkia, mitä kuvaamme kulttuurimme tärkeimpänä käyttövoimana, ei silloin ollut olemassa. Kaiken tämän ihmisen on täytynyt hankkia tänä meidän aikakautenamme selvänäköisen tietoisuuden kustannuksella. Ihmisen on nyt täytynyt muodostaa tämä kaikki. Ja ihmiskunnan tulevassa kehityksessä tulee puhtaasti fyysisen tietoisuuden tilalle, johon kuuluu intellektuaalisuus ja logiikka, vanha selvänäköisyystila. Ihmiskunnan kehityksessä, suhteessa hänen tietoisuuteensa, on siis erotettava lasku- ja nousukaudet. Kehityksessä on syvä merkitys, kun sanomme: Ihminen on ensin sielunelämässään elänyt henkisen maailman sisällä, sitten hän on laskeutunut alas fyysiseen maailmaan ja hänen täytyi luopua vanhasta selvänäköisestä tietoisuudestaan, jotta hän tottui nojaamaan fyysiseen maailmaan — kasvamaan puhtaasti fyysisen maailman avulla — intellektuaalisuuteen, logiikkaan, noustakseen sitten tulevaisuudessa jälleen ylös henkiseen maailmaan.
Nyt on tosin se, mitä ihmiset historiallisesti ovat käyneet läpi vanhan, juuri kuvatun tietoisuudentilan aikana, tapahtunut sellaisena aikana, josta ei ole olemassa mitään historiallista, ulkoista tietoa. Mutta Zarathustran aika on myös sitä aikaa, johon historian tiedot eivät yllä, ja Zarathustra on yksi suurista johtavista persoonallisuuksista, jotka ovat antaneet virikkeitä ihmiskunnan suurille kulttuurin edistysaskeleille. Tällaisten johtavien persoonallisuuksien täytyy aina, on normaali ihmiskunnan tietoisuus sitten sillä tai tuolla askelmalta, ammentaa siitä, mitä voidaan nimittää valaistukseksi, vihkimykseksi maailman korkeampiin salaisuuksiin. Ja näihin persoonallisuuksiin, joita tulemme näiden esitelmien kuluessa tarkastelemaan — Hermes, Buddha, Mooses — kuuluu nyt myös Zarathustra. Hänen aikansa on ollut vähintään kahdeksan tuhatta vuotta ennen meidän nykyistä aikaamme ihmiskunnan kehityksessä, ja mitä suurta ja valtavaa hän on antanut valaistuneesta hengestä käsin ihmiskunnalle, on pitkän aikaa ollut selkeästi havaittavissa ihmiskunnan kaikkein toimivimmissa kulttuureissa. Tämän voi nykyään vielä havaita hän, joka ottaa huomioon salaiset virtaukset koko ihmiskunnan kehityksessä. Zarathustra kuuluu todella niihin, jotka ovat sieluissaan kokeneet totuuksia, viisauksia, näkemyksiä, jotka ulottuivat kauas yli sen ajan normaalin ihmistietoisuuden. Zarathustra on siis tuossa maassa, jossa myöhemmin sijaitsi Persian valtakunta, kertonut kanssaihmisilleen totuuksia yliaistisista maailmoista, yliaististen maailmojen niiltä alueilta, jotka olivat kaukana kaikesta siitä, mitä sen ajan normaali ihmistietoisuus kykeni näkemään.
Jos nyt haluaa ymmärtää, mitä Zarathustra merkitsee ihmiskunnalle, täytyy olla selvillä siitä, että hänen tehtävänään oli välittää tietylle osalle ihmiskuntaa, eräälle aivan määrätylle ihmisten murto-osalle tietynlainen maailmankatsomus, kyky ymmärtää maailmaa, kun taas toisten ihmisvirtausten, toisien kansojen, toiset ihmiskunnan alueiden tehtävänä oli tuoda todellakin toisenlainen maailmankatsomus ihmiskunnan kulttuurin koko alueelle. Ja Zarathustran persoonallisuus on meille sen vuoksi niin mielenkiintoinen, koska hän eli kansojenalueen keskellä, joka etelässä liittyy välittömästi toiseen kansanalueeseen, jolla on ollut annettavana ihmiskunnalle aivan toisenlaisia henkisiä lahjoja, henkisiä virtauksia. Siellä meillä on, kun tarkastelemme noita vanhoja aikoja, vanhan Intian maaperällä ne kansat, joiden jälkeläisten keskuudessa myöhemmin olivat Vedalaulajat. Ja pohjoiseen tältä alueelta, jossa levittäytyi suuri Brahman-oppi, voimme etsiä sitä kansanaluetta, joka oli Zarathustran valtavan impulssin läpivirtaama. Mutta tietyllä tavalla se, mitä Zarathustralla on ollut annettavana maailmalle, poikkeaa täysin siitä, mitä opettajilla, suurilla, johtavilla persoonallisuuksilla on ollut annettavana vanhoille intialaisille. Se mikä on säilynyt ihastuttavissa Veda-lauluissa, syvällisessä Vedanta-filosofiassa, ja mikä vielä kaikuu kuin viimeisenä suurena leimahduksena suuren Buddhan ilmestyksessä.
Näiden kahden virtauksen, vanhasta Intiasta tulleen ja zarathustralaisen virtauksen välisen eron ymmärtää vain, jos tarkasti huomioi sen, että ihminen voi saavuttaa yliaistisen maailman kahdesta eri suunnasta. Näiden esitelmien yhteydessä on puhuttu kysymyksestä, miten ihminen saavuttaa henkisen maailman. On olemassa kaksi mahdollisuutta, joiden avulla ihminen voi kohottaa sielunsa voimia, sisimpänsä kykyjä niin yli normaalin tilan, että hän voi tulla aistimaailmasta yliaistiseen maailmaan. Toista tietä voidaan kuvata sellaisena, jonka avulla ihminen yhä enemmän ja enemmän kulkee omaan sieluunsa, syventyy omaan sieluunsa; ja toista voi kuvata niin, että sanotaan, se tie johtaa ihmisen yli sen, mikä fyysis-aistittavan maailman mattona on levittäytynyt meidän ympärillemme, se johtaa hänet tämän fyysisen maailman maton taakse. Molempia teitä tullaan yliaistiseen maailmaan. Jos syvennämme intiimissä, sisäisessä kokemuksessamme kaikkea, mitä meillä on sielussa sisäisinä tunnearvoina, kuvitelma- ja idea-arvoina, lyhyesti impulsseina sielussamme — niin sanotusti sukellamme itsemme sisään yhä enemmän ja enemmän, niin että meidän sisimpämme voimat tulevat yhä vahvemmiksi ja vahvemmiksi —, silloin voimme tavallaan sukeltaa itseemme mystisesti ja sen avulla, mikä meissä itsessämme kuuluu fyysiseen maailmaan, murtaudumme siihen, mikä on meidän varsinainen henkinen olemusytimemme, joka kulkee ruumiillistumisesta ruumiillistumiseen ja suhteessa katoavaiseen on katoamatonta. Me murtaudumme silloin omassa sisimmässämme olevaan henkiseen maailmaan. Sen avulla, että läpäisemme oman sisimpämme verhon, sen avulla, että läpäisemme sen, mikä meissä elää haluina, intohimoina ja sisäisinä sielunkokemuksina ja mikä on meille omaa vain siksi, että me olemme ruumiillistuneet tähän fyysiseen maailmaan ja fyysiseen ruumiiseen, ja sukellamme sisään omaan ikuisuuteemme, saavutamme henkisen maailman. Mutta myös jos toisaalta kehitämme niitä voimia, jotka eivät katso vain ulkoiseen maailmaan ja näe värejä, kuule ääniä, ota vastaan ulkoisia lämpö- ja kylmävaikutelmia, vaan teemme henkiset voimamme niin mahtaviksi, että ne voivat murtautua värien taakse, sävelten taakse, lämmön ja kylmyyden sekä muiden aistivaikutelmien taakse, jotka levittäytyvät ympärillemme kuin matto, silloin pyrkivät voimat, jotka ovat vahvistuneet sielussamme, ulkomaailman verhon taakse yliaistiseen maailmaan, joka levittäytyy loputtomuuteen, haluaisin sanoa päättymättömään kaukaisuuteen.
Niin on olemassa tie, jota voimme nimittää mystiseksi, ja niin on olemassa tie, joka aistimaailman verhon läpäisten johtaa kosmoksen laajuuksiin, tie, jota oikeastaan voimme nimittää hengentieteelliseksi. Näitä kahta tietä ovat kulkeneet kaikki suuret henkiset persoonallisuudet totuuksiin ja ilmestyksiin, joita he ovat istuttaneet ihmisille kulttuurin edistysaskelina. Ihmisten kehitys oli varhaisina aikoina sellainen, että suuret ilmestykset saattoivat tulla aina määrätylle kansalle vain yhtä tällaista tietä. Vasta siitä aikakaudesta lähtien, jolloin kreikkalaiset elivät, aikaan johon kuuluu myös kristinuskon synty, virtaavat ikään kuin nämä molemmat tiet yhteen ja niistä tuli yhä enemmän yksi kulttuurivirtaus. Jos nykyisin puhumme astumisesta korkeampiin maailmoihin, puhumme niin, että hän, joka haluaa murtautua yliaistiseen maailmaan, kehittää sielussaan tietyssä määrin molempia voimalajeja, sekä voimia, jotka johtavat mystistä tietä omaan sisimpään että hengentieteellistä tietä ulkomaailmaan. Nykyisin ei näitä molempia teitä enää eroteta jyrkästi toisistaan, sillä ihmiskunnan kehityksen tarkoitukseen kuuluu, että suunnilleen ajanjaksona, jota kuvataan kreikkalaiseksi, nämä molemman virrat virtasivat yhteen: se, joka vastaanottaa ilmestyksensä mystisen "laskeutumisen" avulla omaan sisimpään, ja se, joka vastaanottaa ilmestyksensä henkisten voimien vahvistamisen kautta johtaen suureen kosmokseen. Ennen kreikkalaista ajanjaksoa tai esikristillisenä aikana oli kuitenkin niin, että nämä kaksi mahdollisuutta oli jaettu eri kansoille, ja ne ilmenevät meille — alueellisesti varsin lähellä toinen toistaan — ikivanhoina esikreikkalaisina ja esikristillisinä aikoina intialaisessa kulttuurissa, joka tulee ilmi Vedoissa, ja Zarathustra-kulttuurissa enemmän pohjoisessa. Sillä kaikki, mitä ihailemme intialaisessa kulttuurissa, mikä myös ilmenee vielä Buddhassa, on saavutettu sisäisen "vaipumisen" avulla, kääntämällä katse pois ulkoisesta maailmasta, turruttamalla silmä aistittaville väreille, korva aistittaville äänille, ulkoiset aistit ylipäätään aistimatolle, vahvistamalla sisäisiä sielunvoimia voidakseen pyrkiä Brahmanin luo, jossa ihminen tuntee itsensä yhdeksi sen kanssa, mikä kaikkina aikoina kutoilee maailman sisimpänä. Tästä ovat syntyneet vanhan pyhän Rishin opit, jotka elävät edelleen runollisina Vedoissa, Vedanta-filosofiassa ja buddhismissa. Toisesta virtauksesta on syntynyt zarathustralaisuus.
Zarathustra välitti oppilailleen erityisesti salaisuuden siitä, miten ihmisen tietoisuuden voimia vahvistetaan, jotta ne läpäisevät ulkoisen aistimaailman verhon. Zarathustra ei opettanut kuten intialaiset opettajat: kääntäkää katseenne pois väreistä, äänistä, ulkoisista aistivaikutelmista ja etsikää tietä henkiseen laskeutumalla sielunne sisäisyyteen! — vaan hän sanoi: vahvistakaa tietoisuusvoimia niin, että voitte katsoa kaikkea, mikä elää kasvina ja eläimenä, mikä elää ilmassa ja vedessä, vuorten korkeuksissa ja laaksojen syvyyksissä! Katsokaa tähän maailmaan! — Kuten tiedämme, oli tämä maailma intialaisen mystiikan oppilaille vain Maja, jotta katse voitaisiin kääntää sinne, missä löytyy Brahman. Zarathustra opetti oppilaitaan, että katsetta ei käännetä pois tästä maailmasta, vaan heidän tulee läpäistä se, että he sanovat itselleen: kaikkialla, missä ulkoisessa maailmassa näemme aistillis-fyysisiä ilmestyksiä, on niiden takana — meitä itseämme lukuun ottamatta — vaikuttavina ja kutoilevana henkinen! — Tämä on toinen tie. Ihmeellisesti nämä molemmat tiet kohtaavat kreikkalaisella ajalla. Ja koska tietoisuudessa, joka todella suhteessa henkiseen meni syvemmälle kuin meidän aikanamme, joka halutaan viedä niin suurenmoisen kauas, ilmaisten kaiken kuvien avulla, jotka ovat menneet myyttien puolelle, niin löydämme myös, kuinka molemmat virtaukset — mystinen ihmisen sisimpään, ja toinen ulos kosmokseen — ovat tulleet yhteen kreikkalaisessa kulttuurissa, ovat kohdanneet toisensa ja niitä molempia on vaalittu samanaikaisesti. Tämä ilmenee siinä, kuinka toiselle tielle on annettu Dionysoksen, salaperäisen jumalan nimi, ja jonka voi löytää, jos ihminen sukeltaa yhä syvemmälle ja syvemmälle sisimpäänsä ja löytää sieltä tuon kyseisen ali-ihmisen, jota hänellä ei aikaisemmin ole ollut ja josta käsin hän on vasta kehittänyt itsensä ihmiseksi. Tämä on se, mikä siellä on vielä jalostamatonta, vielä puoliksi eläimellistä, ja jolle on annettu Dionysoksen nimi. Mutta se, minkä kohtaamme, jos katsomme maailmaan, jos me katsomme henkisesti sitä, minkä kohtaamme fyysisillä aisteillamme, on kastettu Apolloksi. Siten kohtaamme kreikkalaisella aikakaudella Apollo-virtauksessa Zarathustran opin ja Dionysos-virtauksessa mystisen "vaipumisen" opin rinnakkain. Siellä ne yhdistyvät, virtaavat yhteen, zarathustralaisuus ja mystinen oppi, joka tulee meille korkeuksistaan vanhasta Intiasta. Niin oli vanhoina aikoina tarkoituksena, että molemmat kaksi virtausta kulkivat omaa tietään ja Kreikan apollonisissa ja dionysisissä uskonpiireissä nämä molemmat virtasivat yhteen, virratakseen yhtenäisenä edelleen, niin että ne meidän kulttuurissamme, jos kohottaudumme henkiseen, elävät yhtenäisenä edelleen.
On hyvin merkillistä — ja tämä kuuluu niihin moniin arvoituksiin, jotka tulevat avautumaan ajattelijalle —, että Nietzschellä oli tästä aavistus — tosin ei sen enempää — ja hän perusteli ensimmäisessä kirjoituksessaan "Tragedian synty musiikin hengestä", että nämä Kreikan dionysiset ja apolloniset uskonpiirit kohtaavat toisensa hengentieteellisenä ja mystisenä virtauksena.
Nyt on mielenkiintoista nähdä, miten Zarathustra itse asiassa opetti kaikissa yksityiskohdissaan oppilaitaan ja täten koko kulttuuria, joka on hänestä lähtöisin näkemään kaiken aistittavan takana hengen. Tässä on kyse siitä, että ei riitä, jos sanoo: meidän edessämme levittäytyy aistimaailma, ja sen takana kutoilee henkis-jumalallinen. Saattaa tuntea itsensä tällöin aivan erityisen merkittäväksi, mutta tällöin työskentelee vain kohti yleistä panteismia. Ajattelee ehkä tehneensä jo jotakin, jos sanoo: kaiken aistittavan takana kutoilee jumalallinen — tämä tarkoittaa samea, usvainen henkinen on yleensä kaiken fyysisen ilmentymisen takana. Tällaisella abstraktilla samealla ja usvaisella tavalla ei Zarathustran kaltainen ihminen, joka todella oli kohonnut henkiseen maailmaan, puhunut oppilailleen ja kansalleen; vaan hän viittasi seuraavaan: kuten yksittäiset aistein havaittavat ilmiöt eroavat toisistaan, kuten yksi on merkittävämpi, toinen vähemmän merkittävä, niin on myös henkinen, joka on sen takana, vastaavasti yksittäisille ilmiöille milloin merkittävä milloin vähemmän merkittävä. Tällä hän viittasi siihen, että fyysisen auringon taakse, joka — puhtaasti suhteessa meidän maailmanjärjestelmämme fyysiseen näkemykseen — on esimerkiksi kaiken elämän, kaikkien ilmiöiden ja toiminnan perusta, kätkeytyy henkisen elämän keskipiste siinä määrin kuin tämä henkinen elämä ennen muuta koskettaa meitä.
Zarathustra sanoi, jos siis suurin piirtein yritämme sen, mitä hän halusi tehdä oppilailleen ponnekkaissa opetuksissaan selväksi, ilmaista yksinkertaisin sanoin: Nähkää, kuinka ihminen, joka seisoo edessämme, ei ole yksinomaan fyysinen ruumis, sillä se on vain hengen ulkoinen ilmaus. Mutta kuten fyysinen ruumis on vain ilmeneminen, henkisen ihmisen kristallisaatio, niin on aurinko, joka ilmenee meille fyysisenä valokappaleena, siinä määrin kuin se on sellainen fyysinen valokappale, vain henkisen ulkoinen ruumis ikään kuin henkiaurinko. — Ja kuten sitä, mitä henki-ihminen on suhteessa fyysiseen ihmiseen, voidaan kuvata aurana — aurana tai ahurana, jos halutaan käyttää vanhaa ilmausta —, niin voidaan sitä, mikä on fyysisen auringon takana, kuvata "suurena aurana", kaiken kattavana aurana, mitä vastoin se, mitä henkisenä on fyysisen ihmisen takana, on "pieni aura". Sen vuoksi Zarathustra nimitti sitä, mikä on fyysisen auringon takana, "suureksi auraksi", Auramazdaksi tai Ahura Mazdaoksi. Tämä oli henki auringon takana, se mikä koskee meitä suhteessa kaikkiin henkisiin tapahtumiin kaikkiin henkisiin olemassaolon tiloihin yhtäläisesti kuin fyysinen aurinko on suhteessa kasvien, eläinten ja kaiken maapallolla olevan elävän kukoistukseen. Fyysisen auringon takana on henkinen herra ja luoja, Ahura Mazdao, Auramazda! Tästä syntyi sitten nimi Ormuzd tai "Valon Henki". Silloin kun siis intialaiset mystisesti katsoivat sisimpäänsä, saavuttaakseen Brahmanin, ikuisen, joka ikään kuin pisteessä loistaa ihmisen sisimmästä, viittasi Zarathustra oppilaitaan olemassaolon suureen periferiaan ja näytti miten suuressa aurinkoruumiissa on läsnä suuri auringon henki, Ahura Mazdao, valon henki. Ja miten ihmisessä hänen varsinainen henki-ihmisensä pyrkii kohti täydellisyyttä mutta sitä vastaan hänellä on alemmat intohimot ja halut, mahdollisuus altistua valheen petoskuville ja epätotuudelle, — miten ihmisellä on itsessään hänen oman täydellistämisimpulssinsa vastustaja, niin on Ahura Mazdaolla vastassaan vastustajansa, pimeyden henki; Angro-Mainyush, Ahriman.
Tässä näemme, miten suuren Zarathustran näkemys saattoi muuntua opista aistimus- tai tunnesisällöksi. Tämän avulla hän saattoi johdattaa oppilaansa niin pitkälle, että hän kykeni selvittämään heille: Tässä te seisotte ihmisinä ja teillä on sisimmässänne täydellisyyden impulssi, joka sanoo teille: millainen nyt olenkin — tulee periaate täydellisyyteen vaikuttamaan minussa niin, että ihminen voi kohota yhä korkeammalle ja korkeammalle. Mutta tässä sisimmässä työskentelevät myös epätäydellisyyteen johtavat taipumukset ja vietit, valhe ja petos. Mikä on näin ihmisessä, se on levittäytynyt, ekspansoitunut täydellisyyden periaatteena, jonka täytyy tuoda maailmaan yhä korkeampia ja korkeampia, yhä viisaampia ja viisaampia täydellisyyden tiloja: Ahura Mazdaon periaate. Tämä periaate joutuu taistelemaan kaikkialla maailmassa ennen muuta sitä vastaan mikä on epätäydellistä, mikä on pahaa, mikä tuo varjon valoon: Angro-Mainyushia, Ahrimania vastaan! — Niin näkivät ja tunsivat Zarathustra-oppilaat todella yksittäisessä ihmisessä sen kuvan, mitä ilmenee ulkona maailmassa. Meidän ei tule etsiä tällaisen opin varsinaista merkitystä teorioista, eikä käsitteistä ja ideoista, vaan elävästä tunteesta ja kokemuksesta, jotka se läpäisee, jos ihminen sen kautta asettuu niin maailmaan, että hän sanoo itselleen: seison tässä, olen pieni maailma, mutta olen pienenä maailmana kuin suuren maailman kuva. Kuten meillä täällä ihmisinä on itsessämme periaate hyvään ja jotain, joka työskentelee sitä vastaan, samoin seisovat suuressa maailmassa vastakkain Ormuzd ja Ahriman. Koko maailma on ikään kuin laajentunut ihminen, ja parhaita voimia ovat ne, joita kuvaamme Ahura Mazdaona, joita vastaan sitten toimivat Angro-Mainyushin voimat.
Kuten ihminen, joka katsoo tarkasti vain näkyväistä, aistein havaittavaa (das Sinnliche), tuntee olevansa koko maailmanprosessissa fyysisine toimintoineen ja — vaikka hän ajatteleekin materialistisesti, mutta vain alkaa tuntea — voi kokea pyhää arkuutta, jos hän esimerkiksi spektrianalyysin kautta saa tietää: näitä samoja aineita, joita on maan päällä, on myös kaikkein kaukaisimmissa tähdissä, — niin tunsi ihminen zarathustralaisuuden mukaan henkisellä osallaan olevansa uppoutuneena koko maailman henkeen, tunsi itsensä siitä syntyneeksi. Ja tämä on merkittävintä tällaisessa henkisessä opissa.
Tämä oppi ei kuitenkaan ollut missään määrin abstrakti, päinvastoin, se oli aivan konkreettinen. On hyvin vaikeaa, vaikkakin ihmisillä olisi jonkinlainen tunne henkisen olemassaolosta, joka on aistimaailman takana, tehdä tajuttavaksi nykyaikana, miten todellinen hengentieteellinen maailmankatsomus ei tarvitse vain yhtenäistä keskeistä hengenvaltaa. Mutta kuten meidän täytyy erottaa yksittäiset luonnonvoimat — lämpö, valo, kemialliset voimat jne. —, niin meidän täytyy myös henkisen maailmassa erottaa ei ainoastaan yhtä yksittäistä henkeä, jota todellakaan ei tällä tavoin kielletä, vaan henkisiä alavoimia, henkisiä "apuvoimia", joiden alue on silloin tiiviimmin rajoitettu kuin kaikenkattavan hengen alue. Niin Zarathustrakin erotti tästä kaikenkattavasta Ormuzdista ns. palvelijoita, Ormuzdin palvelevia henkisiä olentoja. Mutta ennen kuin perehdymme näihin palveleviin henkisiin olentoihin, haluamme kuitenkin kiinnittää huomiomme erääseen asiaan, nimittäin siihen, että Zarathustra-näkemys ei ollut vain pelkkä dualismi, pelkkä kahden maailman oppi, oppi Ormuzdin maailmasta ja Ahrimanin maailmasta; vaan se on jo oppi siitä, että näiden kahden maailmanvirtauksen pohjalla on jotain yhteistä, yhtenäinen valta, josta jälleen lähtevät eteenpäin sekä valon että varjon valtakunnat, Ormuzdin ja Ahrimanin valtakunnat. On toki hyvin vaikeaa saada käsitystä siitä, mitä Zarathustra näki yhtenäisenä Ormuzdin la Ahrimanin takana, josta jo kreikkalaiset kirjailijat ovat puhuneet meille, että vanhat persialaiset kunnioittivat sitä yhtenäisyydessä elävänä, ja jota Zarathustra nimitti "Zeruane akarneksi", se on, mikä on valon takana. Miten voimme luoda itsellemme käsitteen siitä, mitä Zarathustra ja Zarathustra-oppi ymmärtävät "Zeruane akarenena" ja "Zaruana akaranana"
Ajatelkaamme kerran kehityksen kulkua. Meidän on kuviteltava, että kehitys kulkee kohti tulevaisuutta niin, että olennot tulevat aina vain täydellisimmiksi, niin että me, jos katsomme kohti tulevaisuutta, näemme yhä enemmän ja enemmän valon valtakunnan, Ormuzdin valtakunnan loistetta. Jos kohdistamme katseemme menneisyyteen, näemme kuinka siellä on voimia, joiden täytyy aikaa myöden täysin loppua, jotka täyttyy voittaa, niin että katsomme siellä Ormuzdin vastavoimiin, ahrimanisiin voimiin. Nyt on ajateltava mielessään, että sekä katse tulevaisuuteen että katse menneisyyteen johtaa samaan pisteeseen. Tämä on ajattelutapa, joka nykyajan ihmiselle on äärimmäisen vaikea toteuttaa. Ajatelkaamme sen yhteydessä ympyrää: jos kuljemme alhaalla olevasta pisteestä toista ympyrän puoliskoa pitkin, tulemme ympyrän kaarella olevaan vastakkaiseen pisteeseen; jos kuljemme toista puoliskoa pitkin, tulemme samoin samaan pisteeseen. Jos suurennamme ympyrää, niin meidän on kuljettava pidempi tie, ja kaari suoristuu koko ajan. Nyt voimme suurentaa ympyrää yhä enemmän, kunnes lopputuloksena on, että ympyrän kaari muuttuu suoraksi: silloin kulkee tie toisella puolella äärettömyyteen ja toisella puolella myös. Mutta vähän ennen kuin olemme näin kaukana, jos emme vielä ole tehneet ympyrää niin suureksi, silloin tulisimme, jos kulkisimme kumpaa ympyrän kaarta tahansa, samaan pisteeseen. Miksi ei silloin, jos ympyrä on niin suuri, että sen sivuista tulee suorat, tapahtuisi samalla tavoin? Silloin täytyisi toinen piste äärettömyydessä olla sama kuin toista suoraa kuljettaessa. Ja jos me vain voisimme pidättää hengitystämme mahdollisimman pitkään, täytyisi meidän voida kulkea toista reunaa pitkin eteenpäin kunnes tulisimme toista reunaa takaisinpäin. Tämä tarkoittaa: äärettömyyden tajuttavan käsityksen taustalla on yksi linja, joka molemmilla puolilla johtaa äärettömyyteen, mutta joka oikeastaan on yksi ympyrälinja.
Se mitä nyt olen esittänyt teille abstraktiona, on Zarathustra-näkemyksen perustana siitä, mitä Zarathustra tarkoitti Zaruana akaranana. Me katsomme toisaalta — ajallisesti — tulevaisuuteen, toisaalta menneisyyteen; mutta aika sulkeutuu ympyräksi, tämä yhteenliittyminen on tosin vasta äärettömyydessä. Ja tämä itse itsensä löytävä ikuisuuden käärme — joka voidaan kuvata käärmeenä, joka puree itseään hännästä — on kutoutunut sekä valon voimaan, joka loistaa meille yhä kirkkaampana, jos katsomme toiseen suuntaan, että pimeyden voimaan, joka paistaa meille toisella puolella yhä tummempana ja tummempana. Ja jos itse seisomme keskellä, olemme itse sekoittaneet valon ja varjon — Ormuzdin ja Ahrimanin. Kaikki on kutoutunut itse itsenä löytävään, päättymättömään ajan virtaan: Zaruana akarana.
Mutta tälle vanhalle maailmankatsomukselle merkitsi nyt enemmän se, että se suhtautui pyrkimäänsä asiaan vakavasti, eikä vain asettunut siihen usvaisena: tuolla ulkona, aistimaailman asioiden takana, joista saamme vaikutelman silmiimme ja korviimme ja toisiin aisteihimme, on henki, vaan että se itse asiassa siinä, mitä se näki, se katsoi ikään kuin hengen tai henkisen maailman kirjoitusmerkkejä. Jos otamme esimerkiksi sanomalehden, näemme siinä kirjaimia ja asetamme ne yhteen kirjaimiksi; mutta jos haluamme tehdä tämän, meidän on ensin täytynyt oppia jotain, nimittäin lukemaan. Joka ei tätä osaa, ei voi koskaan lukea Zarathustraa, vaan hän näkee vain tiettyjä merkkejä, joita pitkin hän voi antaa katseensa kulkea. Mutta Zarathustraa hän voi lukea vasta, jos hän ymmärtää yhdistää nämä merkit sen mukaisesti, mitä hän kantaa sielussaan.
Zarathustra näki sen takana, mitä aistimaailmassa on, erityisesti siinä tavassa, miten tähdet maailmanavaruudessa liittyvät ryhmiksi, tällaisen merkkikirjoituksen. Kuten me näemme paperilla kirjaimia, näki hän siinä, miten tähtien maailma avaruudessa ympäröi meidät, aivan kuin kirjaimia henkisistä maailmoista, jotka puhuvat meille. Ja syntyi taito päästä sisään henkiseen maailmaan ja lukea, selittää merkkejä, jotka on annettuna meille tähtien järjestyksenä, tulkita tähtimaailmojen liikettä ja järjestystä, kuten henget ulkona kirjoittavat hengen työnsä teot avaruuteen. Tämän tiedon sai Zarathustra ja hänen oppilaansa. Niin heille oli erityisesti tärkeä kirjoitusmerkki tämä: että Ahura Mazdao toteuttaa luomistyönsä, ilmestyksensä maailmassa kuvaamalla astronomiamme mukaisesti piirin näkyvänä taivaan avaruudessa. Tästä piirin kuvaamisesta tuli ilmaus kirjoitusmerkille, jonka Ahura Mazdao tai Ormuzd ilmoittaa ihmisille näyttääkseen miten hän vaikuttaa, miten hän asettaa tekonsa koko maailmainyhteyteen. Silloin oli tärkeää, että Zarathustra viitata seuraavaan: on eläinrata, Zodiakus, itsessään takaisinpalaava linja, ilmaus itsessään takaisinpalaavasta ajasta. Sanan korkeimmassa merkityksessä kulkee yksi ajan oksa kohti tulevaisuutta, eteenpäin, toinen menneisyyteen, takaisinpäin. Mistä myöhemmin tuli eläinrata, on Zaruana akarana: itsessään oleva ajanlinja, jota Ormuzd kuvaa, valon henki. Tämä on ilmaus Ormuzdin henkisestä toiminnasta. Auringon rata halki eläinradan kuvien on ilmausta Ormuzdin toiminnasta, ja Zaruana akaranalla on symbolinsa eläinradassa. Periaatteessa ovat "Zaruana akarana" ja "Zodiakus" samat sanat kuin "Ormuzd" ja "Ahura Mazdao". Tähän "eläinradan halki kulkemiseen" on punoutuneena kahdenlaista: ensinnäkin auringon tietty kulku valoisassa, josta se kesällä lähettää täyden voimansa valovoimana maan päälle, — mutta se lähettää meille Ormuzdin valovaltakunnasta myös henkiset voimansa. Se osa eläinradasta siis, jonka halki Ormuzd kulkee päivän tai kesän aikana, osoittaa meille kuinka Ormuzd vaikuttaa Ahrimanin estämättä; sitä vastoin ne eläinradan kuvat, jotka sijaitsevat horisontin alapuolella, symbolisoivat varjon valtakuntaa, jonka halki niin sanotusti Ahriman kulkee.
Miten ilmaisevat nyt sekä Ormuzd, joka kuuluu eläinradan, Zaruana akaranan valoisalle puolelle että Ahriman eläinradan pimeältä puolelta, vaikutuksensa maanpäällä?
Aamuaurinko vaikuttaa toisin kuin aurinko keskipäivällä. Noustessaan oinaasta härkään, ja laskiessaan taas alas, sen säteet vaikuttavat aina eri tavoin; toisin ne vaikuttavat talvella, toisin kesällä, jokaisesta tähtikuviosta käsin eri tavalla. Zarathustra ymmärsi, että Ormuzdin vaikutukset eri suunnista, joita symbolisoi auringon käyminen eri tähtikuvioissa, ts. Ormuzd-vaikutusten erilaiset suuntaukset, ovat ilmaus niistä henkisistä olennoista, jotka ovat tavallaan Ormuzdin palvelijoita, poikia, ja ne toteuttavat sitä, mitä Ormuzd määrää: nämä ovat "Amshaspands" tai "Amesha-Spentas", jotka ovat ikään kuin Ormuzdin alapuolella ja joilla on omat erikoisuutensa. Ormuzdin toimiessa koko valon valtakunnassa, on Amshspandseilla erityistoimintoja, jotka ilmenevät auringon loisteena oinaasta, härästä, ravuista jne. Ormuzd-toiminta ilmenee auringon täytenä loisteena kaikkien eläinratakuvioiden kautta — oinaasta vaakaan tai skorpioniin. Niin voimme edelleen sanoa Zarathustran nimissä: Ahriman vaikuttaa ikään kuin maan läpi pimeydestä ja sillä on siellä palvelijansa, omat Amshaspandinsa, jotka ovat Ormuzdin rinnalla seisovien hyvien geniusten vastustajia. Zarathustra on itse asiassa erottanut kaksitoista eri henkistä olentoa, jotka ovat palvelijoita — Ormuzdin rinnalla kuusi tai seitsemän, toisella, Ahrimanin puolella kuusi tai viisi, joiden symboleina ovat joko hyvät tai pahat geniukset tai alihenget, Amesha-Spentas, aina sen mukaan paistaako aurinko eläinradan valoisalta vai pimeältä puolelta. Myös Goethe on maininnut nämä Ormuzdin palvelevat henget Faustin alussa, osassa "prologi taivaassa", jossa sanotaan:
"Mut tosi lapset taivaan-helon,
te nähkää riemut runsaat kauneus-elon!
Mi kehittyy, mi elää määrin ikuisin,
syliinsä sulkee teidät lemmen sitein,
mut mikä häälyy muodoin vaihtuvin,
se kiinnittäkää iki-aatoksien kitein!
(Suom. Valter Juva Otava, Delfiinikirjat, 1981)
Samaa, mitä Zarathustra tarkoitti Amshaspandeilla, tarkoitti Goethe "aidoilla jumalanpojillaan", jotka ovat korkeimman jumalallisen vallan palvelijoita. Meillä on kaksitoista tällaista geniusta, joita voimme nimittää Amshaspandeiksi. Näiden alapuolella on jälleen toisia henkisiä valtoja tai voimia, tavallisesti näitä ilmoitetaan olevan zarathustralaisuuden mukaan 28. Mutta luku ei ole koskaan aivan tarkka; voidaan sanoa 24 -- 28 tai 31 "Yazatas" tai "Izeds". Mitä nämä olennot ovat? Jos ajattelemme suuria voimia, jotka vaikuttavat avaruuden halki, 12-lukuna kuten Amshaspandsit, sitten ovat edelleen palvelevat voimat, jotka ovat alempien luonnonvaikutusten taustalla, Izedsin voimat, niitä on noin 28 tai 31. Ja kolmantena tällaisten henkisten voimien lajina zarathustralaisuus mainitsee "Fravashis". Nämä voimat ovat ns. niitä, jotka meidän ajattelumme mukaisesti vähiten tarttuvat ruumiilliseen maailmaan. Kun kuvittelemme mielessämme, että kaikessa, mikä on fyysistä valovaikutusta maassamme, toimivat ne kaksitoista voimaa, joiden taustalla ovat Amshaspandsit, ja mitä voimme ajatella olevan Izedsin voimien taustalla, jotka vaikuttavat eläinvaltakuntaan, voimme kuvitella mielessämme Fravishisien alapuolella vain sellaisia henkisiä olentoja, jotka ohjaavat eläinten ryhmäsieluja. Niin näkee zarathustralaisuus erikoistuneen valtakunnan aistimaailman takana yliaistisena valtakuntana.
Miten Zarathustra ajattelee maailman — ei yleisellä, abstraktilla tavalla, vaan aivan konkreettisesti -täysin järjestäytyneenä: Ormuzd ja Ahriman, niiden takana Zaruana akarana, sitten Amshaspands, hyvät ja pahat, sitten Izeds, Fravashis — mitä ne ovat? Ne ovat sitä mikä henkistää suuren maailman, makrokosmoksen, joka on kaiken aistittavan, fyysisen vaikutuksen taustalla, mikä on olemuksellista sen takana, mikä ilmenee meille vain ulkoisena aistittavana. Mutta ihminen, siten kuin hän on maailmassa, on tämän suuren maailman kuva. Ja hänessä täytyy siten olla kaikki, mikä antaa voimaa suureen maailmaan. Kuten olemme löytäneet täydellisyyteen pyrkivissä voimissa Ormuzdin ilmauksen ihmisessä, jalostumattomissa voimissa Ahrimanin ilmauksen ihmisessä, samoin löydämme myös toisille henkisille olennoille, tavallaan aligeniuksille, ilmauksen ihmisessä. Nyt minun on tosin sanottava jotakin, joka herättää nykyajan maailmankatsomuksen omaavassa ihmisessä loputonta suuttumusta. Mutta se hetki ei oli kovinkaan kaukana tulevaisuudessa, jolloin myös ulkoinen tiede tulee toteamaan, että kaiken fyysisen takana on yliaistinen, kaiken aistittavan takana henkinen. Silloin osoittautuu myös, että ihmisen fyysinen ruumis on karkeimmilta osiltaan ilmausta siitä, mikä kutoilee ja elävöittää koko maailman ja virtaa ihmisen fyysiseen ruumiiseen, ikään kuin tiivistyäkseen ihmisessä. Ja jos nyt viittaamme zarathustra-käsitykseen, joka on hyvin lähellä hengentiedettä, niin voimme sanoa: ulkona vaikuttavat Ormuzd ja Ahriman; ne vaikuttavan sisään ihmiseen — Ormuzd täydellisyyden impulssina, Ahriman kaikkena, mikä edellä mainittua viivyttää. Mutta ihmisessä vaikuttavat myös Amshaspandsit, lähettävät henkistä vaikutustaan sisään. Jos ajattelemme nämä ikään kuin tiivistyneenä ihmisessä, niin täytyisi niiden toiminta pystyä osoittamaan myös fyysiseen asti.
Zarathustran aikana ei vielä ollut minkäänlaista anatomiaa sellaisena kuin se nykyään ymmärretään. Zarathustra ja hänen oppilaansa näkivät silloin henkisen näkemyksensä avulla todellisena virtaukset, joista olemme tänään puhuneet, jotka virtaavat 12 virtana suuresta maailmasta ihmisille ja jatkuvat ihmisissä niin, että itse asiassa ihmisen pää on ilmausta siitä, että ihmisiin virtaavat seitsemän hyvän ja viiden pahan Amshaspandsvirtauksen voimat. Ihmisen sisässä on Amshaspands virtojen jatkeet. Miten ne ilmentävät nykyään näitä paljon varhaisempia aikoja? Nykyään anatomian mukaan aivohermojen kaksitoista pääparia kulkevat aivoista ruumiiseen. Tämä on fyysinen vastakuva, tavallaan Amshaspandsin kaksitoista jäätynyttä virtausta, kaksitoista korkeimman fyysisen toiminnan hermoparia, joiden avulla ihminen voi saavuttaa korkeimman täydellisyyden kuten myös äärimmäisen pahan. Tässä näemme, miten meidän aikakaudellamme — materialistisesti muotoutuneena — ilmenee taas se, mitä Zarathustra on sanonut oppilailleen henkisestä maailmasta. Tämä on raivostuttavaa ja herkästi nykyajan ihminen sanoo: siinä nyt saarnaa hengentiede kaikkea mielikuvituksellista, että muka Zarathustra olisi tarkoittanut kahdellatoista Amshaspandsilla jotakin, millä olisi yhteys ihmisen päässä oleviin kahteentoista hermopariin! Mutta maailma tulee saamaan selville vielä jotain aivan muuta: se tulee saamaan selville, miten ihmisessä jatkuu se, mikä kutoilee ja elävöittää koko maailmaa. Meidän fysiologiassamme vanha zarathustralaisuus tulee nousemaan jälleen esiin! Samoin kuin 28 tai 31 Izedsiä ovat Amshaspandsin alapuolella, ovat 28 selkäydinhermoparia aivohermojen alapuolella. Selkäydinhermoissa, jotka antavat herätteitä ihmisen alemmalle sielunelämälle, toimivat Izedsit, jotka ilmenevät ulkopuolella henkisinä virtauksina; ne vaikuttavat meihin, ikään kuin kristallisoituvat 28 selkäydinhermossa, sillä niissä meillä on tiivistyneet lzeds-virtaukset. Ja siinä, mikä ei enää ole hermoa, mikä pyöristää meidät persoonallisuudeksi, meillä on se, mikä ei enää kehity ulkoisessa virtauksessa, ulkoisessa suunnassa: mitä ovat Fravashisit, sitä ovat meissä ajatukset, jotka kohottautuvat pelkän ajatus- ja aivoelämän yläpuolelle.
Näin on itse asiassa aivan erinomaisella tavalla meidän aikamme liitetty jälleen siihen, mitä Zarathustra — tosin henkisillä alkukuvillaan — on kyennyt antamaan ihmisille kuin virtana sitä kohti, mikä aistimaailman maton takana levittäytyy. Juuri tämä on Zarathustra-opin kaikkein merkittävin asia. Sen jälkeen kun tämä oppi on sulautunut monenlaisten kulttuurifermenttien läpi yhä uudelleen ja uudelleen eteenpäinpyrkiviin ihmisiin ja on sitten palannut jonkin aikaa taaksepäin, on tullut esiin, että itse asiassa — kuten aina, sen jälkeen kun kreikkalaisella aikakaudella molemmat tiet yhdistyivät henkiseen maailmaan, on ollut mieltymystä mystiseen tai hengentieteelliseen virtaukseen — nykyään on taas mieltymystä mystiseen virtaukseen. Tästä johtuu joidenkin mieltymys intialaiseen virtaukseen tai syventymiseen. Tämä tosiasia on tuonut mukanaan, että zarathustralaisuuden olennaisinta, syvästi merkittävintä — sen varsinaista elämänhermoa — ei nykyään tuskin huomata meidän koko hengenelämässämme. Paljon zarathustralaisesta näkemystavasta ja zarathustralaisesta ajattelusta on myös nykyään löydettävissä meidän hengenelämässämme. Mutta jotakin mikä siinä on päähermona, terveimpänä, on tavallaan kadonnut meidän aikakautenamme. Ja jos jälleen ymmärretään miten zarathustralaisuus on henkinen alkukuva kaikelle, mitä me fyysisen tutkimuksen alueella — tästä voitaisiin selittää lukemattomia asioita — löydämme uudelleen ja mihin siinä voi lisää perehtyä, silloin voidaan kulttuurimme perussävel onnellisti voittaa toisella, joka on juuri zarathustralaisuudessa.
On merkillistä, miten zarathustralaisuudessa sen vuoksi, että se alistui makrokosmoksen, ulkoisen maailman suurille ilmestyksille, väistyi jotakin, millä lähes kaikissa muissa, enemmän mystiikkaan taipuvissa kulttuurivirtauksissa, myös materialismissamme, on merkittävä rooli. Käsitettiin se suuri vastakohtaisuus, joka toki yhä edelleen on olemassa maailmassa niin, että sille otettiin symboliksi sukupuolten — miehisen ja naisellisen — vastakohtaisuus: niin esimerkiksi sillä, että vanhoissa uskontojärjestelmissä, jotka perustuvat enemmän mystiikkaan, asetettiin jumalattaret ja jumalat vastakohtina sille, mikä vastakohtana virtaa läpi maailman. Zarathustralaisuudessa meillä on se ihmeellinen, että se kohottautuu em. näkemyksen yläpuolelle, ajatellakseen henkisen toiminnan alkuperustoja toisissa kuvissa: hyvän, valoa täynnä olevan kuvassa ja pahan, varjomaisen kuvassa. Sen vuoksi zarathustralaisuuden ääretön siveys, puhtaus, ylevyys, laajeneminen yli kaikkien kuvitelmien ja näkemysten, joilla taas meidän aikanamme on niin kammottava merkitys, kun uskotaan voitavan syventää ihmisen näkemystä henkisestä elämästä. Joskin kreikkalaiset kirjailijat vielä sanoivat: korkeimman jumaluuden täytyi luodakseen Ormuzdin, myös luoda Ahriman, jotta hänellä olisi vastakohta, niin on toki, sillä että hän asetti Ahrimanin Ormuzdin vastakohdaksi annettu jotakin sen myötä, miten alkuvoima asettuu toista vastaan; mikä jopa vielä ilmenee heprean kielessä, kun paha on astunut maailmaan vaimon — Eevan — kautta. Mitään siitä, mikä elää pahana maailmassa, mikä vastakkaisen sukupuolen kautta tulee maailmaan, ei ole löydettävissä zarathustralaisuudessa. Mikä nykyisin virtaa niin kauheana jopa jokapäiväisessä kirjallisuudessa meidän ajatteluumme ja tunteisiimme, mikä tekee monet asiat kauheiksi, jos ajatellaan esim. sairauden ja terveyden ilmiöiden perusmerkitystä, mutta mikä ei kuitenkaan pidä sisällään elämän pääasioita, tämä kaikki tullaan voittamaan, jos Ormuzdin ja Ahrimanin vastakohtaisuus, joka on aivan toinen — herooinen suhteessa poroporvarillisuuteen, kerran zarathustralaisuuden sanoin kuin fermenttinä elävöittää meidän kulttuurimme. Asiat kulkevat maailmassa omaa tietään — ja mikään ei tule pysäyttämään zarathustralaisen näkemyksen voittokulkua, joka vähitellen tulee elämään.
Jos tarkastelemme Zarathustraa tällä tavoin, näemme hänessä itse asiassa hengen, joka on antanut kaukaisessa menneisyydessä ihmiskunnan kulttuurille valtavia impulsseja. Sillä tarvitsee vain seurata sitä, mitä kansat Etu-Aasiassa, assyrialaiset, babylonialaiset menneinä aikoina aina egyptiläiselle aikakaudelle saakka, niin aina siihen aikakauteen asti, jolloin kristinusko tuli maan päälle, ovat kokeneet: kaikkialla voi löytää kuvauksia sellaisesta, jonka lähtökohtana ovat suuret valot, jotka Zarathustra on sytyttänyt ihmiskunnalle. Me ymmärrämme sen esim. kreikkalaisen kirjailijan tavasta ilmaista, kuinka yksittäiset johtajat ovat aina antaneet kansanjoukoilleen myöhemmän osan, jota nämä kansat tarvitsevat kulttuuriaan varten. Kirjailija viittasi seuraavaan: kun Pythagoras oppi esi-isiltään, mitä hänelle saatettiin välittää — egyptiläisiltä geometrian, foinikialaisilta aritmetiikan, kaldealaisilta astronomian —, sitten hänen täytyi mennä Zarathustran seuraajien luo oppiakseen heiltä ne salaiset opit ihmiskunnan suhteista henkiseen maailmaan ja oppiakseen todellisen elämänjohdatuksen. Tällä tavoin on kirjailija, joka kertoo meille tämän Pythagoraasta, todennut, että Zarathustra-elämänjohdatus yltää kaikkien toisten vastakohtaisuuksien yläpuolelle ja kaikki vastakohtaisuudet huipentuvat hyvän ja pahan vastakohtaisuudessa, — vastakohtaisuus, joka löytää siltansa vain pahan, valheen ja petoksen puhdistamisessa. Ormuzdin pahimpana vastustaja nähdään esimerkiksi se, jota kuvataan nimellä "parjaus": tämä on yksi Ahrimanin tärkeimmistä ominaisuuksista. Tällä kreikkalainen kirjailija viittaa siihen, kuinka Pythagoras ei voinut löytää puhtaimpia siveysihanteitaan, ihannetta ihmisen moraaliseksi puhdistamiseksi egyptiläisten keskuudesta, joilta hän saattoi oppia geometrian, eikä foinikialaisten keskuudesta, jotka opettivat hänelle aritmetiikan, eikä myöskään kaldealaisten keskuudesta, joilta hän oppi astrologian, vaan hänen täytyi mennä Zarathustran seuraajien luo saadakseen herooisen maailmannäkemyksen, joka vakavasti tunnustaa pahan voittamisen puhdistamisen, kirkastamisen kautta. Täten oli siis zarathustralaisuuden korkea aateluus ja ainutlaatuisuus tunnustettu jo vanhalla ajalla.
Kaikki mitä nyt on sanottu, voitaisiin todistaa myös ulkoisen tieteen avulla. Niin ihmisten pitäisi ajatella pitääkö paikkansa, mitä ulkoisen tieteen edustajat sanovat, jos esimerkiksi Plutarkhos mainitsee, että zarathustralaisuuden mukaan ruumiillisuutena korkeimmalle maassa kyseeseen tulevalle olennolle pidetään valoa ja että sen henkisyys ilmenee totuutena. Tässä asiassa eräs vanhoista kirjailijoista tulee johtopäätöksen, joka on täysin yhtäpitävä edellä mainitun kanssa. Mutta myös historialliset ilmiöt tulevat selviämään, jos otamme huomioon, mitä nyt on luonnehdittu.
Katsokaamme vielä kerran vanhaa vedalaista näkemystä. Se perustui mystiseen sukeltamiseen omaan sisimpään. Ennen kuin ihminen tulee Brahmanin sisäiseen valoon, kohtaa hän sen, mikä sisäisesti on hänessä haluina, intohimoina, villeinä puoli-inhimillisinä impulsseina vastakkain varsinaiseen henkis-sielulliseen syventymisen kanssa, syventymisenä ikuiseen sisimpään. Tämän läpi ihmisen on kuljettava. Intialainen tuli siihen näkemykseen, että hän tulee sisäiseen valoon vain, jos hänessä todella onnistuu mystinen uppoutuminen sammuttaen Brahmanin avulla kaiken, mitä hän on kokenut aistimaailmassa, mikä meitä herättää väreissä ja sävelissä ja yllyttää aistillisiin himoihin. Niin kauan kuin tämä vaikuttaa meidän meditaatioomme, niin kauan meillä on mystisen täydellisyytemme vastustaja itsessämme. Intialainen opettaja olisi sanonut, heittäkää pois kaikki se, mikä voi tulla ulkoisista voimista sieluumme, syventykää vain sielunne sisimpään, laskeutukaa Devaan; siellä tulette löytämään, jos olette myös voittaneet alemmat Devat, Devan valtakunnassa Brahmanin. Mutta välttäkää Asurojen valtakunnan olentoja, jotka Majan valtakunnasta, ulkoisesta maailmasta pyrkivät teidän luoksenne. Tätä on vältettävä kaikissa olosuhteissa! — Zarathustran sen sijaan oli sanottava oppilailleen: tiellä, jolla etelässä toisen kansakunnan kannattajat etsivät toisenlaisen organisaation avulla henkistä, ei voi päästä eteenpäin kansa, jolla ei ole kutsumusta pelkästään yliaistiseen mietiskelyyn ja unelmointiin vaan elämään maailmassa, jossa on riittävästi kaikkea, mikä on elämiselle tarpeellista, — jolla on kutsumusta tähän, antaa ihmiskunnalle maanviljelyn taidon ja alakulttuurin voittamisen. Ette saa nähdä vain ulkoista Majana, vaan sen maton läpi, joka levittäytyy ympärillemme väreissä ja sävelissä, teidän on myös kuljettava! Kaikkea sitä, mikä haluaa pidättää teitä sisimmässänne egoismissanne, kaikkea, millä on Deva-luonne, teidän on vältettävä! Teidän on pyrittävä alempien asurojen valtakunnan halki korkeimpien asurojen luo. Ja kun olette järjestäytyneet siihen, että tulette alempien asurojen kautta korkeimpien asurojen luo, niin teidän täytyy välttää Devan valtakuntaa! — Intiassa sitä vastoin oli Rishien oppi: te ette ole järjestäytyneet sitä varten, että etsisitte mitä on asurojen valtakunnassa; välttäkää asurojen valtakuntaa; teidän täytyy laskeutua Devan valtakuntaan!"
Tällainen on vastakohta intialaisen ja persialaisen kulttuurin välillä: intialaisten kohdalla viittaus siihen, miten asuroita on vältettävä, miten nämä ovat pahoja henkiä, sillä intialaisen organisaation avulla tunnettiin vain alemmat asurat. Persialaisen kansan kohdalla taas, jossa saatettiin löytää vain alemmat devat devojen valtakunnassa sanottiin: menkää asurojen valtakuntaan. Teidät on niin organisoitu, että voitte löytää korkeimmat asurat! — Zarathustra antoi impulssina ihmiskunnalleen mielialan (Stimmung): minulla on annettavana ihmiskunnalle jotain, mikä voi vaikuttaa läpi kaikkien aikojen, mikä tasoittaa ihmiskunnalle tien ylöspäin ja voittaa kaikki harhaopit, jotka ovat esteenä ja vetävät ihmisiä pois pyrkimyksestä täydellisyyteen! — Siksi Zarathustra tunsi olevansa Ahura Mazdaon palvelija ja tunsi itse sellaisena Ahura Mazdaon palvelijana Ahrimanin vastustuksen. Mutta hänen oppinsa tuli auttaa ihmiskuntaa heroistisesti voittamaan kaikki ahrimaninen. Tämän Zarathustra ilmaisi merkittävin sanoin, jotka löytyvät myös myöhemmistä kirjoituksista, sillä kaikki kirjallinenhan on kirjoitettu muistiin vasta myöhemmin, — mutta mitä hengentieteellä on tähän sanottavana, on se saanut eri lähteistä —, ilmaisi hän kauniilla sanoilla, joista meille kaikuu hänen sanomansa koko sisäinen impulssi; mutta myös koko intohimo kaikuu meille sieltä, kun hän tunsi itsessään vastustajana ahrimanisuuden tai pimeyden periaatteen, kun hän sanoo: "Haluan puhua! Tulkaa luokseni ja kuunnelkaa minua, te, jotka kaukaa — te, jotka läheltä olette ja kaipuuta tunnette ja huomioikaa kaikki tarkkaan. Sillä enää ei tule pahan, vihollisen ja harhaoppeja opettavan, voittaa hyvää henkeä; niin kauan on hän jo läpäissyt ihmisäänen ja ihmisen puheen huonolla hengähdyksellään. Mutta minä haluan puhua teille pahaa vastaan sen nimissä, joka puhuu minulle korkeinta, ensimmäistä, sitä mitä Ahura Mazdao minulle sanoo. Ja ken ei halua kuulla minun sanojani, kuten minä ne lausun, kuten minä ne tarkoitan, hän tulee kokemaan huonoa, ennen kuin maailman kiertokulku on päässyt päätökseensä!"
Näin puhuu Zarathustra. Ja haluamme tämän avulla tajuta, että hän halusi sanoa ihmiskunnalle jotain, minkä todella voi tuntea ja tajuta kautta kaikkien aikakausien. Ja kenellä on kyky kuunnella sitä, mikä ajassamme elää, vaikkakin se olisi vain heikosti havaittavissa, kuka kuuntelee henkisellä aistilla kulttuuriamme, hänelle tulee yhä vielä mahdolliseksi aistia jälkikaikua siitä, mitä Zarathustra on sanonut vuosituhansia sitten ihmiskunnalle. Ja niinpä hän tulee olemaan yksi heistä, joita kohtaan se, mitä me — myös vielä suhteessa moneen muuhun asiaan, mitä me vielä tulemme kuulemaan Hermeksestä, Buddhasta, Mooseksesta ja muista suurista johtajista — voimme sanoa näiden suurten johtajien lahjoista, joita he ovat antaneet ihmiskunnalle ja heidän asemastaan ihmiskunnan keskuudessa, jotka voidaan pukea yhteen seuraaviksi sanoiksi:
Valaisevat samoin tähdet
Ikuisen olemisen taivaalla
Jumalan lähettämiä henkiä.
Onnistukoon kaikille ihmissieluille
katsoa maaolemisen valtakunnassa
sielujen liekkien valoa!Suomennos: T. H.-S.
Etusivu Rudolf Steiner