Eva Franzén

Minän hirmuvalta

”Johdata minut epätodellisesta todelliseen”, pyytää hindu, ja Raamattu sanoo: ”Totuus tekee teidät vapaiksi.” Mikä sitten on se totuus, joka vapauttaa meidät ja poistaa ne verhot, jotka estävät meitä näkemästä todellisuuden maailmaan?

Ennen kaikkea se on totuus meistä itsestämme. Se, mitä me kutsumme ”minäksemme”, on suodatin, jonka läpi kaikkien vaikutelmien täytyy kulkea, ja niin kauan kuin emme ymmärrä tätä ”minää”, jäävät kaikki kuvat vääristyneiksi, kaikki ”totuudet” puolinaisiksi ja sen tähden valheellisiksi.

Ihmisen olemus on kokonaisuus, joka ilmentää itseään useilla tasoilla. Se on henki, vaikka käyttääkin aineellisia ilmaisuvälineitä. Se on yhtä kaiken elämän kanssa eikä voisi hetkeksikään ilmentyä, ellei sen läpi virtaisi universaalin elämän tulva. Mutta pyhiinvaelluksensa aikana aineen maailmassa sen tietoisuus yhteydestään universaaliin elämään on himmentynyt ja suuri harha, eristyksen harha on syntynyt. Ihminen elää elämäänsä eristettynä ”minänä”, joka voi olla vastustuksen asenteessa toisiin ”minä”-olentoihin. Tässä harhassa voimme havaita syyn kaikkeen siihen pahaan, josta ihmiskunta kärsii.

Ihmiskunnan henkiset johtajat ja opettajat, jotka ovat nähneet tämän harhan läpi ja löytäneet tien takaisin ykseyteen ja – jos niin tahdotaan sanoa – Jumalaan, ovat koettaneet antaa suuntaviivoja ja viitoittaa tien tuohon uuteen, heidän löytämäänsä maailmaan. He ovat huomanneet, että ykseydellinen elämä ei sovi yhteen itsekkyyden, vihan, ahneuden ja häikäilemättömyyden kanssa, ja siksi he ovat saarnanneet näiden vastakohtia: epäitsekkyyttä, rakkautta ja itseuhrausta. Mutta niin viekas on tämä ”minä”-yhdistelmä, jonka olemme ympärillemme rakentaneet, että se voi käyttää hyväkseen mitä ylevimpiä oppeja oman asemansa vahvistamiseksi. Jos se on vakuuttunut siitä, että tietyt hyveet johtavat suuruuteen, niin se voi hyvinkin hankkia itselleen nämä hyveet ilman, että ihminen on löytänyt omaa itseään. On ihmisiä, jotka kulkevat ympäriinsä ja pitävät esillä omaa epäitsekkyyttään ja omia uhrauksiaan aivan kuin jotakin kunniamerkkiä tai marttyyrikruunua. Heille on mieluisaa tietää, että he ovat täysin erilaisia kuin toiset, vähemmän epäitsekkäät ihmiset. Juuri siten on epäitsekkyyttä käytetty rakkaan ”minän” tehostamiseen.

Koko kysymyksen tekee vaikeaksi se, että näin menetellään useimmiten tiedottomasti, so. täydellisen itsepetoksen vallassa. Ajatus on hyvin harjoitettu kulkemaan juuri niitä ratoja pitkin, jotka ”minä” sallii, ja tätä taipumusta on erittäin vaikea voittaa. Tavallisimmin ”minä” ilmaisee itsensä tunteen alueella. Spontaanit tunnereaktiot antavat meille avaimen omaan itseemme. Vastaamme voimakkaasti niihin ominaisuuksiin toisissa, joita emme hyväksy itsessämme. Sille ihmiselle, jota ”minä” hallitsee, on ennen kaikkea ominaista se, että hän ei siedä arvostelua. ”Minä”-yhdistelmä on keinotekoinen luomus. Se kieltäytyy mukautumasta kokonaisuuteen, joka on todellinen ihminen. Siksi se ei voi saada ravintoa tältä kokonaisuudelta, vaan sen täytyy niin sanoakseni lainata valonsa ulkoapäin. Primitiivisellä asteella tämä itsetehostus on karkeaa, raakaa. Kehittyneemmällä asteella keinot ovat hienommat ja se ilmenee henkisenä ylpeytenä muodossa tai toisessa. Mutta se saa aina voimansa etevämmyyden tunteesta verrattuna toisten ”minään”. Ja koska tämä etevämmyys on aina uhattuna, ”minäinen” ihminen pelkää lakkaamatta ympärillään olevaa maailmaa.

Itsetehostus johtaa eristykseen, ja mitä voimakkaampi itsetehostus on, sitä täydellisempi on eristys. Ihminen, jonka kaikki tapahtumat ovat suhteessa ”minään”, ei yleensä tiedä mitään ympäristöstään. Jokainen sana, jokainen teko tutkitaan huolellisesti, oliko se tarkoitettu piikiksi minulle? – Aiottiinko sillä vahingoittaa minua? – Jos tuollainen suhtautuminen viedään loppuun saakka, on tuloksena vainoharhaisuus, mielisairaus. Persoonallisuus elää omassa maailmassaan, itseluomassaan helvetissä, pelon ja epätoivon rikkirepimänä, kykenemättä pääsemään kosketukseen ulkomaailman kanssa. Mutta juuri tuohon hänen kärsimykseensä kätkeytyy toivo vapautumisesta. Kärsimys voi käydä niin sietämättömäksi, että se pakottaa hänet räjäyttämään ”minän” rajat ja löytämään oman itsensä.

Mutta niin kauan kuin eristys ei ole sataprosenttinen, emme ole kokonaan kadottaneet yhteyttämme todelliseen itseemme ja voimme itse työskennellä vapautuaksemme. Tunnereaktioitamme tutkimalla voimme päästä salaisten tarkoitusperiemme jäljille. Tuomitessamme toisia tuomitsemme itseämme. Pyrkimyksemme ymmärtää kanssaihmisiämme vie oman itsemme ymmärtämiseen. Mutta ymmärtäminen ei ole samaa kuin hyväksyminen. Kun olemme tunnustaneet, että itsessämme on jokin virhe, emme enää raivostu, kun huomaamme saman virheen lähimmäisessämme, mutta siitä huolimatta näemme sen virheeksi, joka on voitettava.

Oxford-liike on löytänyt hyvän määritelmän minäisyydelle, jota se kutsuu synniksi. ”Kaikki se, mikä erottaa ihmisen toisista ihmisistä ja Jumalasta, on syntiä.”

Kun Buddhalta kysyttiin, elääkö ihminen ikuisesti, hän vastasi vältellen. Eikä tässä ole mitään ihmeellistä. Todellinen ihminen tuskin tekee tuollaista kysymystä. Hän tietää intuitiivisesti ja kokemusperäisesti, että hän on yhtä itse elämän kanssa ja että kuolema ei koskaan hallitse elämää vaan ainoastaan niitä muotoja, joissa elämä ilmentää itseään. Ehkei hän voi todistaa toiselle olemassaoloaan ikuisuusolentona, mutta itse hän ei voi epäillä sitä. Tuollaisen kysymyksen esittää persoonallisuus, tuo keinotekoinen minä, joka tuntee sisäisen onttoutensa ja pelkää tyhjiin raukeamista enemmän kuin mitään muuta. Silloin kun ”minälle” annetaan ikuisen elämän toivo, vahvistetaan sen voimaa, ja vapautuminen viivästyy.

Tietyt ajatuskoulut tuomitsevat kaiken tietoisen pyrkimyksen hyvien ominaisuuksien saavuttamiseen. Tuollainen asenne voidaan ymmärtää väärin, mutta oikeasta näkökulmasta nähtynä siihen kätkeytyy syvä totuus. Hyviltä ominaisuuksilta itsessään puuttuu juuret todellisuudessa, ja ne voivat tulla minän taistelussa aseiksi itsetehostuksen puolesta. Mutta siinä ihmisessä, joka on löytänyt itsensä, kasvavat hyvät ominaisuudet itsestään, tietämättä ja eittämättömästi. Sen tähden voidaankin sanoa, että se, joka alituisesti puhuu veljeydestä, hyvyydestä, epäitsekkyydestä, näkee nuo ominaisuudet itsensä ulkopuolelta. Todella hyvälle ihmiselle on hyvän tekeminen itsestään selvää, koska hän ei muuta voi.

Suom. S. R.

Teosofi — 1944 n:o 3