S. Radhakrishnan

Intuitio ja järki

Maailma käy parhaillaan läpi epävarmuuden ajanjaksoa. Sitä vaivaa halu saavuttaa jotakin, jolle se ei keksi nimeä. Se tahtoo päästä siitä henkisestä sekasorrosta, jossa se nyt on. Se etsii moraaliselle tunteelleen päämäärää ja harhailevalle ajatukselleen kiintopistettä. Kuolemaan asti väsyneenä ja masentuneena ihminen on valmis etsimään tukea miltä auktoriteetilta tahansa, kunhan vain se voi pelastaa hänet toivottomasta eristyksestään ja suoda hänelle sen rauhan, jota hän niin innokkaasti tavoittelee. Tämä henkinen epävarmuus ajaa hänet äärimmäiseen vastakohtaan: uskonnolliseen herätykseen ja kirkollisiin uudistusliikkeisiin. Se on kuitenkin vasta puolimatka, kun on kysymyksessä ajattelemisemme radikaali uudistus. Valinnan epävarmuus dogmaattisen uskon ja meluavan epäuskon välillä johtuu filosofisen perinteen tai ajattelemistottumuksen puutteesta. Kärsimys, joka johtuu vanhojen ja uusien arvojen välisestä ristiriidasta, jotka molemmat arvot hyväksytään ilman, että ne voidaan yhdistää, todistaa, että ei mikään vallankumous, ei mikään alhainen intohimo voi sammuttaa ihmisessä hengen valoa. Miten tiheä ympäröivä pimeys lieneekin, loistaa valo, vaikka pimeys ei sitä tajua. Vasta sitten, kun ihmisen elämä uudistuu ja saa valonsa sisältäpäin hengen elämältä, hänelle käy mahdolliseksi muodostaa uudelleen maan ulkopiirteet. Maailma tarvitsee tällä hetkellä hengen uskontoa, joka antaa elämälle tarkoituksen, ja joka ei vaadi mitään sovittelua eikä mitään erilaisen tulkinnan mahdollisuutta, vaan sellaisen, joka yhdistää elämän ihanteen sen todellisuuteen, sen runouden proosaan, joka puhuu luonteemme syvistä todellisuuksista ja tyydyttää koko olemuksemme, arvostelevan järkemme ja sisäisen kaipauksemme.

Ongelmamme ei ole nykyisin paavin erehtymättömyys, ei Raamatun kirjaimen inspiraatio eikä edes se, onko Kristus tai Krishna jumala tai onko ilmestystä olemassa. Kaikki nämä kysymykset ovat muuttaneet merkitystä, ja ne ovat riippuvaisia siitä ainoasta suuresta ongelmasta, onko olemassa vai ei näkymätöntä henkistä voimaa luonnon ilmiöiden ja historian draaman takana, onko maailmankaikkeudella tarkoitusta vai ei, onko jumalaa vai ainoastaan sattumaa.

Intialaiset ajatusjärjestelmät uskovat ihmistajunnan kykenevän johdattamaan hänet kaikkeen totuuteen. Tavallinen ajattelumme ei ole ihmishengen saavuttamismahdollisuuden korkein kohta. Ajattelumme voi kohota tasolle, jota meidän on melkein mahdoton käsittää. Jokainen järjestelmä esittää harjoitusmenetelmän tai käytännöllisen tien korkeamman tajunnan saavuttamiseksi. Uskolla lopullisiin päteviin arvoihin, joista puhutaan Platonin dialogeissa filosofin suulla erotukseksi pseudofilosofista ja epäilevästä sofistista, ei ole mitään tekemistä dialektiikan eikä sofismin kanssa, vaan se johtuu henkisestä havainnosta.

Idealistinen traditio niin itä- kuin länsimailla väittää, että ihmisessä korkein on henki. Vain fyysiset pyyteet ja intohimot, mielijohteet, vaisto, järki ja tahto eivät edusta kokonaisuutta hänen luonteessaan. Ihmisen henkinen asema antaa hänelle hänen arvonsa, ja siinä on hänen vapautensa alkuperusta. Sitä tajunnan tasoa, joka edeltää tajunnan jakautumista järkeen, tunteeseen ja tahtoon ja jossa tajunta muodostaa ykseyden, ei voi eritellä. Se on hajalle menneen tajuntamme edellytys, raja ja päämäärä. Kun henki, joka on jakamaton tajunta, on toimiva, on ihmisellä välitön intuitio yhteydestään iäiseen.

Henkistä havaintoa tai sellaisten todellisten arvojen tajuamista, jotka eivät ole ajan ja paikan rajoittamia eivätkä yleisiä ajatuskäsitteitä, sanotaan intuitioksi. Intuitiivisessa havaitsemisessa on yhtä paljon kykyä todellisen tarkkaamiseen kuin ulkonaisessa havainnon teossa tai harkitsevassa ajatuksesta. Intuition kohteet käsitämme, mutta emme itse luo niitä. Ne eivät ole oman kuvittelumme tuloksia.

On onnetonta, että intuitiota usein pidetään intellektualismin vastakohtana. Intuitio, joka ei ota huomioon järkeä, on hyödytön. Nämä molemmat ovat ei ainoastaan ei-yhtymättömiä vaan elimellisesti toisiinsa yhtyneitä. Platonin tätä asiaa koskevat lausunnot ovat klassisia. Hän sanoo Pidoissa (Symposium), että kauneuden olemus koetaan taivaallisena näkynä, joka on ns. filosofin etsinnän ja tutkimuksen yhteistulos ja täyttyminen. Hän sanoo myös Valtiossa (Res publica), että järjen avulla käsitämme muotojen maailman, vaikka hän on varma siitä, että tämä ei tapahdu yksinomaan järjen avulla. Intuitio on järjen yläpuolella, mutta se ei ole sen vastakohta. Koska siihen kuuluu koko ihmisen todellisuuden vastakaiku, kuuluu siihen myös järki. Intuition totuudet saavutetaan järjen työn kautta, ja ne voidaan tulkita järjen kielellä, mutta vain ne ihmiset voivat täysin ymmärtää noita totuuksia, joilla on jo jonkin verran suoranaista kokemusta niistä. Intuitio ei ole ajatuksesta riippumaton vaan suuresti siitä riippuvainen, ja se kätkeytyy ajattelemisen varsinaiseen olemukseen. Se on sidottuna voiman kautta ajatukseen, ja se tunkeutuu tiedon eri käsitteiden kautta sen takana olevaan elävään todellisuuteen. Se on pitkän ja vaivalloisen tutkimuksen ja erittelemisprosessin tulos, ja se on siitä syystä korkeampi kuin harkitseva järki, josta se on lähtenyt ja jota se täydentää.

Intuitiota täytyy kehittää yhtä suuressa määrässä kuin havaitsemis- ja ajattelemiskykyjä. Voimme toteuttaa hengen mahdollisuudet vain moraalisen asketismin kautta, joka vähitellen saattaa sielun sopusointuun näkymättömien todellisuuksien kanssa. Plotinos sanoo, että päämäärään johtava tie on pitkä ja vaivalloinen. Se käy ensin kansalaishyveiden pitkän rivin kautta, sitten puhdistuksen harjoitusten ja lopuksi sisäiseen valaistukseen johtavan kontemplaation (mietiskelyn) kautta. Intialainen ajattelu vaatii irtautumista aistielämästä ja vastaväitteitä tekevästä ajatuksesta sekä antautumista syvimmälle itselle, jolloin tulemme välittömään kosketukseen todellisuuden kanssa. Jotta ymmärtäisimme totuutta paremmin, täytyy meidän muuttua niin, että ajatuksemme ja tunteemme saatetaan keskenään sopusointuun. Intuitio ei ole ainoastaan täydellistä tietoa vaan myös täydellistä elämää. Oman itsen pyhittäminen ja tieto todellisuudesta käyvät käsi kädessä, ja ne kasvavat samanaikaisesti, rinnakkain. Todellisen totuuden voi käsittää vain se, joka itse on todellisesti tosi.

Suom. U. A. R.

Teosofi — n:o 2, 1941