Toivo Vitikka

Suuret opettajat terveen järjen kannalta

Sanoma – voisimmepa melkein sanoa oppi – Suurista Opettajista, on teosofisen ajattelun eräs kaikkein keskeisimpiä kysymyksiä. Aihe on melkeinpä ylimaallinen ja sen käsittelykin siis, inhimillisesti katsoen, tuntuu suorastaan ylivoimaiselta. Ovathan nimittäin Suuret Opettajat meidän tajunnassamme olentoja, jotka ovat käsityksemme mukaan saavuttaneet inhimillisen kehityksen kaikkein korkeimman asteen. Kun kuitenkin päätin käsitellä tätä aihetta, tein sen siinä mielessä, että en yritäkään käsitellä kysymystä Suurista Opettajista miltään korkeatasoiselta, ns. henkiseltä kannalta, vaan koetan lähestyä aihetta kokonaan toisesta näkökulmasta, jokapäiväisen, terveen järjen ja ehkä myös historian kannalta.

Voidaan kysyä, mitä tekemistä jokapäiväisellä ns. terveellä järjellä on Suurten Opettajien kanssa? Sillä eivätkö nämä ole olentoja, joiden arvoituksen selvittelyyn ja ratkaisuun ei jokapäiväinen järki ulotu ja joiden esiintyminen ihmiskunnan keskuudessa päinvastoin kuuluu jumalallisiin salaisuuksiin, joita ihmisjärki ei kykene selvittämään.

Toisaalta ellei terve järki kykene selvittämään vaikeimmiltakin näyttäviä henkisen elämän probleemoja, voidaan joko itse tuon ”terveen järjen” terveys asettaa kyseenalaiseksi tai sitten nuo henkiset probleemat liikkuvat aloilla, jotka eivät siedä terveen ajattelun kritiikkiä. Tasapainoisen henkisen kehityksen edellytyksenä ja perustana on kuitenkin pidettävä sopusointuista suhdetta järjen maailman ja hengen maailman välillä. Tuntuu nimittäin vaikealta uskoa, että henkisen elämän piirissä ei terveellä ajattelulla olisi jalansijaa taikka päinvastoin: että järjen kritiikki sulkisi piiristään korkeimman henkisen kehityksen tai sen edellytykset.

Mutta palatkaamme kysymykseen, mitä terve järki sanoo Suurista Opettajista. Vastaus saattaa tuntua paradoksaaliselta. Sillä se on: terve järki ei suoranaisesti sano niistä mitään. Mutta välillisesti on asia toisin. Välillisesti Suurten Opettajien esiintyminen ja olemassaolo on mitä suurimmassa määrin sopusoinnussa terveen ajattelun ja logiikan kanssa. Kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa on silloin tällöin maailmanhistorian monituhatvuotisena ajanjaksona esiintynyt olentoja, jotka ovat hämmästyttäneet ympäristöään ja aikalaisiaan neroudellaan, tiedoillaan ja taidoillaan. Tällaisia ns. neroja on esiintynyt kaikilla aloilla: matematiikan, filosofian, taiteiden ja ennen kaikkea musiikin ym. aloilla. Ihmiskunnan keskellä on aikojen kuluessa esiintynyt hämmästyttäviä muistitaitureita, kielineroja, käsittämättömillä lahjoilla armoitettuja runoilijoita ja monia muita ihmeellisiä yksilöitä, joiden arvoitusta aikalaiset, enempää kuin myöhemmätkään sukupolvet eivät ole kyenneet selvittämään.

Eräässä sanomalehdessä kerrottiin muutamista tällaisista ihmelapsista. Siinä mainittiin musiikin alalta sellaiset nerot kuin Mozart, joka jo kolmivuotiaana etsi akordeja spinetistä ja kuusivuotiaana oli säveltänyt pieniä kappaleita viululle ja pianolle. Kahdeksanvuotiaana hän sai esiintyä Englannin kuninkaalle ja suunnilleen saman ikäisenä hän sävelsi kuusi sonaattia. Toinen musikaalinen ihmelapsi on ollut Charles Wesley, joka kahden vuoden ikäisenä soitti harppua niin puhtaasti ja kauniisti, että kuulijat olivat ihmeissään. Vajaan kolmen vuoden ikäisenä hän osasi soittaa pianolla joukon melodioita, ja vähän myöhemmin hän kykeni soittamaan sekä pianolla että viululla melodioita, jotka oli vain kerran kuullut. Samassa kirjoituksessa mainittiin englantilaisesta William Watson -nimisestä ihmelapsesta, runoilijaharvinaisuudesta, joka seitsenvuotiaana kirjoitti virren, joka myöhemmin otettiin virsikirjaan, ja yhdeksän vuoden ikäisenä hän kirjoitti draaman, jota suuri englantilainen runoilija Milton piti omien teostensa veroisena.

1600-luvun loppupuolella esiintyi Parisissa 15-vuotias englantilaissyntyinen poika nimeltään James Crichton, joka Parisin yliopiston professoreille väitti tietävänsä enemmän kuin kukaan näistä. Ja tämä poika tarjoutui puolustamaan väitettään kahdellatoista eri kielellä. Kerrotaan, että Crichton selviytyi loistavasti väittelystään oppineiden professorien kanssa, olipa sitten kysymys teologiasta, filosofiasta, kirjallisuudesta tai matematiikasta. Hänet julistettiin, nuoruudestaan huolimatta, aikansa oppineimmaksi mieheksi. Ihmiset pelkäsivät häntä, koska taikauskoinen kansa arveli hänen olevan tekemisissä pimeyden ruhtinaan kanssa.

Vielä varhemmin, 1500-luvulla, esiintyi Italiassa merkillinen nero, Giovanni Pico, jota jo kymmenvuotiaana pidettiin aikansa etevimpänä puhujana ja runoilijana. Kahdeksantoistavuotiaana hänen kerrotaan puhuneen kahtakymmentäkahta kieltä. Mutta kun hän meni Roomaan näyttämään tietojaan, syytettiin häntä noituudesta ja paavi allekirjoitti pannajulistuksen häntä vastaan.

Kaikkein merkillisimpiin ihmelapsiin kuuluu epäilemättä tanskalainen Christian Heinecker, syntynyt 1721. Jo 10 kuukauden ikäisenä hän osasi puhua ja toistaa kaiken, mitä hänelle sanottiin. Vuoden vanhana väitetään hänen osanneen israelilaisten historian ulkoa, ja ennen kuin hän oli täyttänyt kaksi vuotta, hän osasi ulkoa pitkiä kappaleita Raamatusta. Kolmen vuoden ikäisenä hän kykeni vastaamaan enimpiin historiaa ja maantietoa koskeviin kysymyksiin ja puhui sekä latinaa että ranskaa. Nelivuotiaana hän tunsi myös kirkkohistoriaa. Hän sai esitellä tietojaan Tanskan kuninkaalle ja hänen hovilleen. Ja vasta sen jälkeen hän oppi itse lukemaan ja kirjoittamaan.

Nykyaikaisista ihmelapsista mainittakoon viulutaituri Yehudi Menuhin, joka jo neljän vuoden ikäisenä soitti viulua ja esiintyi seitsemän vuoden vanhana ensi kerran julkisuudessa. Hänen ollessaan kahdentoista vuoden ikäinen hänen opettajansa antoi sellaisen lausunnon, ettei hänellä enää ollut musiikin alalla mitään opittavaa.

Nämä muutamat esimerkit osoittavat, että ihmiskunnan keskelle syntyy silloin tällöin erikoisilla lahjoilla armoitettuja olentoja, joiden arvoitusta ei kyetä selittämään, koska ne täydellisesti poikkeavat normaalin inhimillisen kehityksen laeista. Ne ovat ihmeitä.

Olisi epäilemättä erinomaisen mielenkiintoista yrittää syventyä ihmelasten ongelman ratkaisuun, mutta tämän kysymyksen selvittely ei kuulu tähän. Koko luonto, siis myös ihmiselämä ja siinä tapahtuva kehitys, on yleisen tieteellisen käsityksen mukaan sidottu mitä ankarimpiin lakeihin, joista ei ole poikkeusta, ei mitään ”ihmettä”. Luonnossa on vallalla ankara lakisiteisyys ja ihmeellisimpienkin poikkeusten takana ovat lakisiteiset syynsä, kunhan vain opimme tuntemaan ne. Toisaalta luonnossa vallitsee myös ns. perinnöllisyyden laki, joka sisältää sen, että esivanhempien ominaisuudet ilmenevät enemmän tai vähemmän täydellisinä jälkeläisissä. Kun nerojen, ihmelasten esiintymistä ei kuitenkaan ole voitu ratkaista perinnöllisyyslain nojalla, koska kellään esivanhemmilla ei yleensä ole todettu löytyneen niitä ominaisuuksia, jotka jossakin myöhemmän sukupolven lapsessa esiintyvät selittämättömänä, varhaiskypsänä neroutena, joudumme lähelle teosofista tulkintaa, jonka mukaan ihmelapsi on saattanut periä lahjansa – ei suinkaan omilta vanhemmiltaan tai esivanhemmiltaan vaan perinnöllisyyslakien salaisten siteiden mukaisesti – omalta itseltään. Se tahtoo sanoa: lapsiruumiiseen syntynyt henki on joskus aikaisemmin hankkinut itselleen ne taipumukset ja kyvyt, jotka ihmelapsessa puhkeavat täydelliseen ilmennykseen. Luonto on lahjomaton, sanotaan, ja niinpä ei tunnu järjelliseltä ajatus, että ihmelapsen kyvyt olisivat jonkinlaisia luonnon ilmaiseksi antamia lahjoja joillekin suosikeilleen. Ei voi olla niin, että luonnolta ei ole mitään suosikkeja, eikä elämän kovassa kamppailussa kukaan saa ilmaiseksi tai lahjaksi mitään. Kehityksen takaisena voimana on ponnistus ja työ, ja jos keskellemme joskus ilmestyy kehityksen ihmekukkasia, ei meidän pidä luulla, että Jumala tai Suuri Luonto olisi tahtonut niiden avulla näyttää meille ihmetyönsä. On yhtä kunnioittavaa Jumalaa ja Suurta Luontoa kohtaan edellyttää, että ihmelapsi itse, aikojen ja aikakausien kuluessa, monien elämien aikana, on uupumattomalla, elämästä elämään jatkuvalla työllään luonut edellytykset, kylvänyt siemenen, sitä vaalien, kastellen ja kasvattaen, sille ihmekukalle, jonka loisto, väri ja tuoksu tuntuvat meistä selittämättömiltä, jopa suorastaan ihmeeltä. Kehitys sinänsä on ihme, eikä siinä kuitenkaan ole mitään ihmettä, koska se on lakisiteistä. Mutta milloin kehityksen kulussa tapahtuu sellainen äkillinen tapahtuma, harppaus, joka meistä näyttää kokonaan poikkeavan kehittyvän elämän normaalisista laeista, turvaudumme mielellämme ihmeteoriaan, joka ei sano mitään. Sille, joka tuntee luonnon näkyvät ja näkymättömät lait, ei ole mitään ihmettä. On ainoastaan kehityksen eri asteita. Elämä ja siis myös kehitys on ikään kuin taivaaseen ulottuva portaikko, jonka Jaakob näki unessa ja jota myöten enkelit laskeutuivat alas maan päälle. Näiden portaiden alapäässä ovat ne, jotka vasta aloittavat vaellustaan elämän tiellä korkeuksia, jumaluutta kohti. Ja niiden yläpäässä ovat olennot, jotka meistä alhaalla kiipeäjistä näyttävät saavuttaneen portaikon ylimmät askelmat. Jos joskus syystä tai toisesta ylemmiltä portailta laskeutuu alas keskellemme jokin olento, joka siis kehityksessään on huimaavasti meidän yläpuolellamme, meitä pidemmällä, tuntuu hän meistä ihmeoliolta, yli-ihmiseltä tai puolijumalalta, ehkäpä joskus itse Jumalalta tai hänen personoitumaltaan.

Ihmelapsen laita on käsitykseni mukaan jokseenkin samanlainen. Hän on oman kehityksensä tiellä kulkenut niin paljon meitä kaikkia muita pidemmälle, että hänen arvoituksensa, hänen tietonsa ja taitonsa vaikuttavat meihin ihmeen tavoin. Hänen varhaiskypsyytensä uhmaa tavallisia luonnonlakeja, mutta se on itse asiassa vain ilmennystä niistä sisäisistä, näkymättömistä laeista, jotka vallitsevat elämässä kokonaisuudessaan, mukaan luettuna myös kuolemantakaisia eläviä. Tavallisestihan katsotaan, että kuolema on päätepiste, jossa elämä ja kehitys lakkaavat. Jos kuitenkin asetumme spiritualistiselle kannalle, jonka mukaan kuolema on ainoastaan portti toiseen, ehkäpä toisenlaiseenkin elämään, on turvallisinta ja johdonmukaisinta pitää edelleenkin kiinni kehityksen periaatteesta ja lähteä siitä ajatuksesta, että kuolemassa ei tapahdu mitään katkeamista, ei mitään hyppäystä, vaan että kehitys jatkuu samaa rataansa, ikuisten lakiensa mukaisesti, myös ns. kuoleman porttien toisella puolella. Miksi pitäisi toisin olla? Elämä on liikettä, rytmiä, kehitystä. Jos liike, rytmi ja kehitys joskus lakkaisivat, silloin tosiaan seuraisi ihmistä ja koko maailmankaikkeutta ikuinen pysähdys, joka olisi samaa kuin kuolema. Niin kauan kuin on elämää, niin kauan on myös kehitystä. Ja jos elämä jatkuu kuoleman jälkeen, jatkuu luonnonlakien välttämättömyydellä myös kehitys. Siis myöskin inhimillinen kasvu ja kehitys kaikessa moninaisuudessaan ja rajattomassa rikkaudessaan.

Olemme näin päätyneet tulokseen: kerran alkanut kehitys tai ehkä paremmin sanoen: kehitys, joka on aluton, on myös loputon, ikuinen. Elämällähän ei voine ajatella olevan alkua eikä loppua. Voidaan ehkä paremmin ajatella, että elämä, kehitys tapahtuu kierroksittain, suunnilleen niin kuin aurinko, kuu, planeetat, tähdet ja tähtimaailmat kiertävät ikuisia ratojaan. Yötä seuraa päivä ja päivää yö, kesää syksy, talvi ja jälleen kevät ja kesä. Näin loputtomiin, vuosituhannesta toiseen, vuosimiljoonasta vuosimiljoonaan. Ja kun yhden taivaankappaleen elämä joskus aikojen ehtoolla sammuu, syttyy jossakin maailmankaikkeuden kolkassa uusi elämä, uusi taivaankappale, uusi aurinko, uudet kuut ja planeetat, uudet maat. Mikään ei häviä olemattomiin, kaikki ainoastaan muuttuu. Sillä kehitys, elämä on samaa kuin ikuinen muuttuminen yhä paremmaksi, yhä täydellisemmäksi.

Nytpä voinemmekin jo paremmin ymmärtää myös ns. Suurten Opettajien esiintymisen maailmassa, ihmiskunnan keskuudessa. Kehityksen valossa nähtynä siinä ei ole mitään ihmeellistä, ei mitään yliluonnollista, ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa, niin harvinaisia ja tavattomia olentoja kuin he ovatkin. Suuret Opettajat ovat henkisen kehityksen ihmelapsia, joilla on takanaan vuosimiljoonien, lukemattomien elämien työ ja ponnistus. He ovat jo ammoin valinneet uransa, jatkaneet sillä kulkua elämästä toiseen, kunnes vihdoin ovat syntyneet ihmiskunnan keskelle inhimillisen ja jumalallisen kehityksen täydellisyyskukkasina levittäen ympärilleen, vuosisadoiksi ja vuosituhansiksi, ihmeellistä valoa ja ikuisen elämän tuoksua. Näistä Suurista Opettajista ovat jotkut, esimerkiksi Gautama Buddha, itse kertoneet opetuslapsilleen aikaisemmista elämistään, uurastusvuosistaan, jolloin he vielä olivat kehityksensä alemmilla asteilla, suunnilleen niillä portailla, joilla ihmiskunta kokonaisuudessaan vielä tänäkin päivänä on. Ei ole mitään ihmettä siinä, että työ, olipa se mitä laatua tahansa, kunhan se vain on jatkuvaa ja järkiperäistä, saa aikaan tuloksia. Ns. henkisen, sisäisen kehityksen alalla vallitsevat epäilemättä samat syyn ja seurauksen lait, jotka kaikessa elämässä ja työssä vallitsevat. Kylvetty siemen kasvaa ja kantaa aikanaan hedelmän. Sielu, joka jo varhaisiminasta nuoruudestaan valitsee totuudenetsijän kaidan tien, pääsee epäilemättä aikojen kuluessa lähemmäksi totuutta kuin sellainen sielu, joka viettää kaiken aikansa maailman turuilla janoamatta elämän ikuisia arvoja. Ja kun tätä kehityksen kulkua on jatkunut aikakaudesta aikakauteen, tuhansista elämistä toisiin tuhansiin, ei ole enää ihme, jos toiset meistä jo ovat saavuttaneet sellaisen henkisen kehityksen asteen, joka meidän silmissämme hipoo täydellisyyttä, toisten vasta taivaltaessa ihmiskunnan suuren massan mukana siellä jossakin puolivälissä tai suorastaan alkupäässä. Kaikilla elämän aloilla ihmiskunnassa ovat uranuurtajat niitä tekijöitä, jotka kehitystä vievät eteenpäin. Niin on laita uusien löytöjen, keksintöjen, tieteiden, taiteiden, jopa urheilunkin alalla. Niin on myös laita uskonnon alalla, missä Suuret Opettajat ovat aina olleet ihmiskunnan uranuurtajia. Ilman heitä eläisi ihmiskunta varmaankin jokseenkin synkässä henkisessä pimeydessä. He ovat avanneet ikkunat taivasmaailmoihin, he ovat viitoittaneet tien, jota kulkea. He ovat itse tämän tien kulkeneet, ja siksi se on heille tuttu. He ovat hämmästyttäneet aikalaisiaan ihmeellisillä tiedoillaan ja esimerkillisellä elämällään, aivan niin kuin kaikki ihmelapset. Jälkimaailma on tavallisesti tehnyt heistä jumalia, siksi korkealla ihmiskunnan keskitason yläpuolella on heidän henkensä ollut. Ja kuitenkin, terveen järjen mukaan, he ovat vain ihmisiä, vaikkakin kehityksessä suunnattoman paljon edellä aikalaisistaan.

Totuuden kriteerinä on pidettävä sitä tosiasiaa, että kaksi tai useampi ihmistä eri tahoilla, kenties eri aikoinakin työskennellen, päätyvät tutkimuksissaan samoihin tuloksiin. Suuriin Opettajiin voidaan soveltaa samaa kriteeriä. Jos niin teemme, silloin näemme, että he ovat eläen eri aikoina ja eri puolilla maapalloa julistaneet ihmiskunnalle eräitä yhtäpitäviä aatteita, joille juuri niiden yhtäpitävyyden takia ja koska niiden julistajat ovat olleet rehellisiä, moraalisesti moitteettomia olentoja, on annettava yhtä suuri totuudellinen arvo kuin mille hyvänsä inhimillisen tietämyksen ja tutkimuksen saavutukselle.

Mitä he siis ovat opettaneet ihmiskunnalle?

He ovat sanoneet, että on olemassa ainoastaan yksi jumaluus, yksi itse – olevainen elämä, joka läpäisee kaiken maailman ja sen kaikki olennot, liittäen ne läheisesti toinen toisiinsa.

He ovat julistaneet, että jumaluus ilmenee maailmankaikkeudessa kolmessa eri muodossa.

He ovat julistaneet, että on olemassa henkisten olentojen hierarkioita, yli-inhimillisiä älyolentoja, joita eri uskonnoissa kutsutaan eri nimityksillä. Buddhalaiset nimittävät heitä deevoiksi ja Loistaviksi Olennoiksi, heprealaiset, kristityt ja muhamettilaiset kutsuvat heitä arkkienkeleiksi ja enkeleiksi, zoroasterilaiset seitsemäksi Amesha Spentaksi eli arkkienkeliksi, joilla on joukoittain alihallitsijoita jne.

He ovat julistaneet, että koko maailma on hengen ruumiillistuma ja että mikään aine, olkoon se kuinka vähäpätöinen hiukkanen tahansa, ei voisi hetkeäkään olla olemassa ilman sitä elävöittävää henkeä. Heidän oppinsa mukaan on aine ainoastaan hengen verho ja välikappale.

He ovat opettaneet, että elämässä vallitsevat ikuiset lait ja että hyvä on voittava pahan ja oikeus voittava vääryyden. He ovat julistaneet, että elämässä vallitsee syyn ja seurauksen laki, so. että syntiä seuraa rangaistus. Mutta he ovat myös julistaneet, että elämän peruslaki on rakkaus, joka antaa kaiken anteeksi, kärsii kaiken, unohtaa kaiken.

Ja sitten he ovat opettaneet meille, että ihmiset ovat veljiä, saman Elämän, saman Jumalan, Isän lapsia. Niin kuin luonnollista on, kun kerran sama jumalallinen elämä läpäisee koko maailmankaikkeuden. Koko luonto ja luomakunta muodostaa niin ollen ykseyden, suuren jumal'perheen, jonka sisällä vallitsee ulkonaisesti vielä ristiriita ja sota, katkera olemassaolon kamppailu. Sekin kuuluu osana universaaliin elämään, sillä kaiken ulkonaisen elämän lakinahan on itsekkyys ja oman voiton pyynti. Tämän taisteluja ja sotia aiheuttavan itsekkyyden lain vastapainona, näin puhuvat Suuret Opettajat, on sisäisen, henkisen elämän laki, jonka mukaan sekä inhimillisen että jumalallisen elämän täyttymys on rakkaudessa ja itseuhrauksessa.

Kaikki Suuret Opettajat ovat julistaneet, että inhimillinen kehitys kulkee kolmen maailman läpi, fyysisen, kuolemantakaisen ja taivasmaailman. Eri uskonnoissa opetetaan tämä asia eri tavoilla, mutta perusajatus on sama: kehitys kulkee karkealta aineesta, tuskien ja kärsimysten kautta jumaluutta, taivastilaa kohti.

Keitä Suuria Opettajia sitten on ihmiskunnan keskellä historian aikana ollut ja elänyt?

Sellaisiksi luetaan mm. Zoroaster, Buddha, Krishna, Kristus ja Muhammed. Heitä voi olla monia muita, mutta ihmiskunta ei tunne heitä kaikkia. Eikä meitä loppujen lopuksi hyödytä yhtään mitään, vaikka tuntisimme heidät kaikki nimeltä. Me olemme ja tulemme pysymään ikuisesti kaukana heistä, niin kauan kuin emme kulje sitä tietä, jonka he ovat viitoittaneet meille, ja saavuta osapuilleenkaan niitä korkeuksia, joissa he itse elävät ja ovat. Kaikki me tunnemme nimeltä monia ihmeellisiä asioita, mutta emme tunne niiden olemusta emmekä syntyjä syviä. Me olemme antaneet nimen kaukaisille tähdille ja voimme jopa nähdäkin ne, mutta emme läheskään tunne niiden rakennetta ja olemusta. Jokainen meistä on kuullut sanat voima ja sähkö, mutta niiden syvin sisältö on edelleenkin mysteerio. Ja kukapa inhimillisistä olennoista uskaltaisikaan yrittää määritellä, mitä on Jumala tai jumaluus, joista kuitenkin joka päivä kuulemme puhuttavan ja myös itse puhumme.

Mestarit, yli-ihmiset, kuuluvat niihin korkeuksiin, jotka tähtinä loistavat ihmiskunnan yläpuolella. He ovat salamoja, jotka silloin tällöin taivaallisen valkeuden lailla halkaisevat pimeätä yötä, tietämättömyytemme yönpimeätä taivasta, ja heidän äänensä kaikuu pitkäisen jylinän lailla ihmiskunnan keskellä vuosituhannesta vuosituhanteen. He kirkastavat häikäisevällä valollaan ihmisen polkua ikuisuustiellään ja vavahduttavat heidän omiatuntojaan totuutensa ikuisuussanomalla.

Älköön oppi Suurista Opettajista muodostuko teosofeille enempää kuin muillekaan uskonkappaleeksi, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä. Suuret Opettajat eivät, enempää kuin ketkään pienemmätkään opettajat, jotka totuutta etsivät, kaipaa sokeita, silmät ummessa vaeltavia seuraajia. Tie heidän luokseen kulkee, niin kuin tie totuuteen yleensä, terveen, kirkkaan ajattelun kautta. Heidän silmänsä ovat tunkeutuneet elämän syntyihin syviin ja niin myös Heidän oppilaidensa ja seuraajiensa tulee tutkia ja löytää nämä synnyt syvät, selvitellä ja ratkaista elämän suurimmat mysteeriot. Sokea ei voi taluttaa sokeaa eikä pimeydessä vaeltava levittää valoa ympärilleen.

Suuria Opettajia voidaan täydellä oikeudella verrata aurinkoihin, jotka valaisevat ja lämmittävät maailmankaikkeuden ainaista pimeyttä ja kylmyyttä. Ja sen, joka yrittää seurata heidän jälkiään, tulee muodostua ensin pieneksi ja myöhemmin samanlaiseksi suureksi auringoksi kuin nämä Opettajat itse ovat. Hänen tulee levittää ympärilleen valoa ja lämpöä – valoa ymmärryksensä ja ajattelunsa selkeällä kirkkaudella ja lämpöä sydämensä puhtaudella ja hyvyydellä. Hänessä tulee yhtyä elämän syvyyksiin tunkeutuva tutkijanäly ja rakkauden tuli, joka polttaa tuhkaksi kaiken, mikä on ihmisluonteessa alhaista ja itsekästä. Kun meidän sieluissamme nämä valot ovat syttyneet palamaan, aluksi tuikkivina tähtösinä, jotka kaukaa avaruuden äärettömyyksistä, kehityksen mittaamattomasta sylistä vilkuttavat meille ystävällisesti mutta muuttuvat niitä lähestyessämme valtaviksi valomaailmoiksi, auringoiksi ja yhä suuremmiksi keskusauringoiksi – niin, kun nämä tähdet syttyvät sieluissamme tuikkimaan, silloin tiemme elämän pimeässä erämaassa on jo hiukan valoisampi kuin siihen saakka. Ne voivat, ajan myrskyjen tuiverruksessa, häipyä hetkeksi näkyvistämme, mutta ne ovat olemassa. Niin kuin ovat nuo ikuiset tähdet tuolla ylhäällä silloinkin, kun pilvikerros peittää öisen taivaan emmekä niitä näe.

Ja niin myös ovat olemassa ne Suuret Auringot, joita Suuriksi Opettajiksi kutsutaan. He ovat olemassa silloinkin, kun me emme Heitä näe, kun oman sielumme paksu pilvikerros peittää henkisen tähtitaivaamme ja sen miljardit auringot ja aurinkokunnat. He valaisevat ja lämmittävät meidän pientä pilvimaailmaamme, yrittäen lähettää säteitään enemmän tai vähemmän paksun kerroksen lävitse. He ovat ikuisesti olemassa, tuolla ylhäällä – tai syvällä meidän sisimmässämme. Kun kerran kehityksessämme koittaa se hetki, jolloin me löydämme heidät, tulemme havaitsemaan, että he ovat hävinneet, että heitä ei olekaan enää olemassa. Sillä on tapahtunut se ihmeiden ihme, että he ovat tulleet yhdeksi meidän kanssamme ja me yhdeksi heidän kanssaan. Ei ole enää heitä eikä meitä. Isä ja Poika ovat löytäneet toisensa, ovat muuttuneet yhdeksi persoonaksi. Näin maailmankaikkeus, joka ilmenee moninaisuutena, muuttuu jälleen alkumuotoonsa, ykseydeksi, yhdeksi olevaiseksi, jonka todellinen olemus kohoaa sekä terveen järjen että ajattelun yläpuolelle. Sen nimenä voi olla vaikkapa jumaluus, ylijärki tai mikä tahansa inhimillisten aivojen keksimä käsite. Se itse on kaiken määrittelyn ulko- ja yläpuolella.

Kaksi on tietä, jotka tähän päämäärään, tähän Suureen Yhtymiseen vievät: älyn ja sydämen tiet. Ne kulkevat aluksi erillään, mutta tuolla taivaanrannan perspektiivissä ne näyttävät yhtyvän ja myös todella yhtyvät. Ne yhtyvät siinä pisteessä, missä Suuret Opettajat seisovat viittomassa tietä uusia, yhä kaukaisempia, yhä korkeampia päämääriä kohti, kohti yli-inhimillisen kehityksen tutkimattomia kaukomaailmoja.

Teosofi — 1943 n:o 3

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.