A. A. S.

Järjen ja tunteen tie

Sivistyneen ihmisen rikas tunne-elämä ja terävä järki ovat aikojen kuluessa kehittyneet hyvin alkeellisista tunne- ja järki- eli ajatuselämän ilmauksista. Hyvin alhaisella kehitysasteella olevan ihmisen tunne-elämä ei sisällä muuta kuin kaikkien karkeimpia tunneväreilyjä kuten raivon ja sukupuolihimon purkauksia sekä kateuden, vihan, pelon ja koston väreilyjä. Koska hänen tunteensa ovat ainoastaan hetkellisiä ja hänen järkensä on suhteellisesti vielä kehittymättömämpi kuin hänen alkeellinen tunne-elämänsä, niin hän ei kuitenkaan ole läheskään niin raaka, julma ja sivistymätön kuin hän tunne-elämänsä alhaisuuden tähden voisi olla, vaan hän elää tervettä ja raikasta luonnollista elämää, jossa toiminta on suurimmaksi osaksi ainoastaan ruoan ja juoman hankintaa sekä taistelua petoja ja vihollisia vastaan. Hänestä ei vielä voida sanoa, että hän on järjen tai tunteen ihminen, että hän kulkee järjen tai tunteen tietä, sillä hän on yksinomaan terve toiminnan ihminen, jonka suurimpana heikkoutena on laiskuus. Mutta kun hän kehittyy pitemmälle, niin hän tulee yksipuoliseksi alkaen suuremmassa määrässä kasvattaa joko järkeään tai tunnettaan tai toiminnan kykyä, joten hänestä kehittyy vähitellen yksilö, joka luonteensa ominaisuuksien puolesta selvästi eroaa muista samalla kehitysasteella olevista ihmisyksilöistä.

Keskinkertaisella kehitysasteella olevista ihmisistä voivat toiminnan tietä kulkevat parhaiten ymmärtää sekä järjen että tunteen tietä kulkevia, mutta viimeksi mainituilla on usein niin vastakkainen luonne, että heidän on miltei mahdotonta ymmärtää toistensa ajatuksia ja tunteita. Jakautuuko siis nykyinen ihmissuku kahteen lajiin? Ei, sillä ihmisen kehityksen päämäärä on täydellinen ihminen, Mestari, jonka järki käsittää kaiken, mitä tässä maailmassa tapahtuu, jonka tunne voi vastata hienoimpiinkin väreilyihin ja jonka toiminta on keskeytymätöntä uhrautumista ihmiskunnan ja yleensä kaikkien alemmilla kehitysasteilla olevien olentojen kehityksen jouduttamiseksi.

Miten nousee järjen ihminen, ja miten nousee tunteen ihminen kehityksen portaita ylöspäin? Järki on oikeastaan kahdenlainen: alempi personallinen, järki eli äly, joka on aistien ja yleensä alhaisempien tunteiden ja itsekkäiden pyyteiden palveluksessa, ja korkeampi järki eli ymmärrys, joka vapaana personallisuuden harhasta tutkii tosiasioita, tutkii syntyjä syviä ja koettaa ratkaista elämän arvoitusta. Ihmisessä kehittyy ensin alempi järki, mutta kun ihminen on tullut huomaamaan itsekkyyden ja eristyksen harhan, kun hän on tullut huomaamaan, että itsekkyys ja eristäytyminen tuottavat ainoastaan kärsimystä ja tuskaa, niin hän alkaa ajatella tämän elämän tarkoitusta. Silloin korkeampi järki herää hänessä toimintaan. Silloin hän käsittää ihmisten ja kaikkien olentojen ykseyden, ja hän ymmärtää silloin uhrauksen lain arvon ja merkityksen. Mutta kun hänen tunteensa on suhteellisesti vähän kehittynyt, hän ei tunne tuota ykseyttä. Hän ei tunne itseään yhdeksi lähimmäistensä kanssa, eikä hän tunne, että hänen lähimmäisensä rinnassa asuu sama jumalallinen elämä kuin hänen omassa rinnassaankin, ja sen tähden hän pysyykin kylmänä ja suhtautuu yleensä arvostelevasti lähimmäisiinsä. Mutta kun hänen järkensä käsittää ykseyden ja kehottaa häntä ottamaan elämässään huomioon ykseyden tosiasian, niin hän alkaa toimia kuin kaikki olisi yhtä. Hän alkaa noudattaa uhrauksen lakia, mutta kun hän ei tunne ykseyttä itsensä ja jonkun toisen kanssa, niin ei hän myöskään osaa uhrautua yksilölle, vaan kaikkeudelle, koko kansalle tai jollekin aatteelle. Jos hän uhrautuisi muutamien yksilöiden puolesta, niin sama arvostelu, jonka hän yleensä kohdistaa muihin, syyttäisi häntä puolueellisuudesta ja kehottaisi häntä työskentelemään puolueettomasti kaikkeuden, koko kansan tai jonkin aatteen puolesta. Alkaessaan yhä enemmän arvostella itseään hän lakkaa arvostelemasta toisia. Hän kehittyy ykseyden tuntemisessa siten, että käsittäessään järjellään itsensä osaksi kaikkeutta hän tuntee hyvin vähän ykseyttä itsensä ja maailmankaikkeuden kanssa, ja tämä vähäinen tunteminen sitten hiljalleen kasvaa hänessä, kasvaa niin voimakkaaksi, että hän tuntee itsensä veljeksi ventovieraankin ihmisen kanssa, tuntee ykseyden itsensä ja kaikkien lähimmäistensä kanssa.

Kuten jo alussa mainittiin, on alhaisella kehitysasteella olevan ihmisen tunne-elämä karkeaa pelon, vihan ja himon väreilyä, mutta karkeudestaan huolimatta hänen tunneruumiinsa vähitellen kasvaa ja hienonee. Se on alussa ainoastaan itsekkyyden palveluksessa, mutta vähitellen hän alkaa sen avulla kokea rakkauden ja säälin tunteita puolisoaan ja lapsiaan tai ystäviään kohtaan, ja silloin on hänen tunneruumiinsa jo kehittynyt niin pitkälle, että se alkaa vastaanottaa voimavirtoja buddhiselta tasolta, joka on rakkauden ja yhteyden varsinainen koti. Kun ihminen nyt alkaa kulkea tunteen tietä, niin hän kehittää tunne-elämänsä yhä täydellisemmäksi ja täydellisemmäksi. Hän voi vastaanottaa niin paljon voimaa buddhiselta tasolta, että hänen ollessaan sukulaistensa ja ystäviensä seurassa voi tuntea jotenkin täydellistä yhteyden tunnetta. Mutta kun hänen järkensä on suhteellisesti vähän kehittynyt, niin hän ei voi käsittää järjellään kaikkien ykseyttä, ja sen tähden hän ei myöskään ajattele kaukaisia ventovieraita ihmisiä, eikä arvostele lähimmäisiään sen enempää kuin itseäänkään. Hänen ei kuitenkaan tarvitse surra järkensä kehittymättömyyttä, sillä kun buddhiselta tasolta tuleva voima, jota hän niin suuressa määrässä voi vastaanottaa, virtaa hänen tunneruumiiseensa hänen ajatus- eli älyruumiinsa kautta, niin se vahvistaa ja kehittää samalla hänen järkeänsäkin, kunnes sekin saavuttaa täydellisyyden.

Vaikka ihmiset kulkevatkin eri teitä, niin heidän päämääränsä on kuitenkin sama. Järjen tietä kulkeva ihminen tuntee vähäistä ykseyden tunnetta koko maailmankaikkeuden kanssa, mutta se tunne kasvaa ja voimistuu, kunnes se on kehittynyt täydelliseksi ja kohottanut ihmisen tajunnan buddhiselle tasolle. Tunteen tietä kulkeva ihminen tuntee voimakasta ykseyden tunnetta kaikkein lähimpiään ja rakkaimpiaan kohtaan, ja se tunne laajenee, kunnes se sulkee syliinsä koko maailman ja siirtää ihmisen tajunnan buddhiselle tasolle.

Kun tunteen ihminen vastaanottaa voimavirtauksia buddhiselta tasolta rajoitetussa ja keskitetyssä muodossa, niin ne ilmenevät hänen tunneruumiinsa välityksellä tällä fyysisellä tasolla hyvin voimakkaina ja vaikuttavat samalla hänen päivätajuntaansa siten, että hän käsittää Jumalan eli meidän aurinkokuntamme Logoksen persoonalliseksi ja kääntyy Hänen puoleensa rukouksella ja antaumuksella, sitä vastoin kun järjen ihmisen buddhiselta tasolta saama ykseyden tunne on laaja, koko maailmankaikkeuden käsittävä, niin se ilmenee heikkona, hajanaisena ja älyn väreilyihin yhtyneenä ja vaikuttaa hänen päivätajuntaansa siten, että hän käsittää Jumalan persoonattomaksi, jonka puoleen hän ei saata kääntyä vaan johon hän kyllä saattaa ajattelun ja mietiskelyn avulla syventyä. Järjen ihminenkin käsittää kyllä meidän aurinkokuntamme Logoksen tavallaan persoonalliseksi suhteessa muiden aurinkokuntien Logoksiin, mutta suhteessa itseensä hän pitää Logosta persoonattomana. Järjen kannalta Jumalan persoonallisuus on kuitenkin hyvin vaikea, ehkä aivan mahdotontakin käsittää, sillä kun kaikki ihmiset ovat oikeastaan yhtä ja kun ihmisten persoonallisuus on ainoastaan harhaa, niin eiköhän jumalienkin persoonallisuus ole harhaa.

Rukous ja mietiskely ovat usein niin eriluontoiset, että esimerkiksi keskinkertaisellakin kehitysasteella oleva järjen ihminen ei monesti voi ollenkaan ymmärtää rukouksen merkitystä. Mutta jos tutkimme niiden eri ilmennysmuotoja, niin huomaamme, että ne molemmat kehittyvät vähitellen samanlaisiksi ja johtavat ihmistä samaan päämäärään. Rukous on ensin itsekästä pyyntöä, että Jumala antaisi ihmiselle maallista hyvää tai tuhoaisi hänen vihollisensa. Vähän kehittyneempinä rukoillaan taivaan iloja, mutta vielä kehittyneempinä ei enää rukoilla mitään itselle vaan rukoillaan ainoastaan, että rukoilija itse saisi voimaa ja taitoa palvella ja auttaa lähimmäisiään sekä uhrautua koko ihmiskunnan puolesta. Mietiskely alkeellisimmassa muodossaan on sellaista, ettei sitä oikeastaan voida mietiskelyksi sanoakaan, sillä se on ainoastaan kylmää harkintaa, miten voitaisiin parhaiten sortaa ja pettää toisia. Vähän kehittyneempänä ihminen ajattelee, miten hän voisi täyttää velvollisuutensa, mutta vielä kehittyneempänä hän ajattelee elämän tarkoitusta ja miten hän voisi olla ihmiskunnalle suurimmaksi hyödyksi. Ja kun ihminen siten ajattelee epäitsekkäitä asioita, että hän kokonaan uppoutuu niihin eikä päästä ajatuksiaan liitelemään minnekään muualle, niin vasta silloin hän harjoittelee varsinaista mietiskelyä. Rukous ja mietiskely ovat siis molemmat keinoja, joiden avulla ihminen jouduttaa kehitystään. Rukous soveltuu parhaiten tunteen ihmiselle ja mietiskely järjen ihmiselle, mutta ne molemmat vievät samaan päämäärään.

Puhdasta järjen ihmistä ei kuitenkaan ole olemassa, eikä myöskään puhdasta tunteen ihmistä, sillä sen lisäksi, että järjen kehittyessä kehittyy tunne ja päinvastoin, kaikki ihmiset kehittävät vielä toiminnan kykyä. Ja mitä tekisi ihminen buddhisella tasolla, ellei hän osaisi toimia? Buddhisella tasolla hänellä ei enää ole persoonallisuutta. Hän ei siis saata toimia niin kuin me itsekkäät persoonalliset olennot toimimme, vaan hänen on työskenneltävä koko ihmiskunnan, koko luomakunnan puolesta kuten aurinko, joka antaa valoaan ja lämpöään yhtä lailla pahoille kuin hyville. Henkisinä olentoina olemme aina olleet olemassa. Jo ennen kuin aloitimme jälleensyntymisen sarjan eli elämämme kolminaismaailmassa fyysisellä, astraalisella ja mentaalisella tasolla, niin olimme olemassa ykseyden maailmassa buddhisella ja sitä korkeammilla tasoilla. Voimamme olivat silloin uinuvassa tilassa. Kuten vesihöyryn täytyy vapaassa ilmassa tiivistyä pilviksi, sataa vetenä alas ja kokoontua kaivoihin, järviin ja meriin, joista se nostetaan höyrypannuihin ja muutetaan uudestaan höyryksi, jolloin se vasta kykenee ilmaisemaan suurta voimaansa, niin samoin on meidän täytynyt pukeutua persoonallisuuden vaippaan ja laskeutua alas aina fyysiselle tasolle asti, jotta palattuamme takaisin buddhiselle tasolle osaisimme työskennellä siellä. Ollessamme tämän maailmankaikkeuden kehityksen alussa ykseyden ja autuuden tasoilla emme osanneet toimia siellä, emmekä osanneet ottaa osaa maailmamme rakentamiseen, mutta opittuamme elämään täällä uhrauksen lain vaatimusten mukaan voimme palattuamme buddhiselle tasolle jouduttaa ihmiskunnan kehitystä, ja kehityttyämme vielä pidemmälle voimme tulevaisuudessa astua maailmojen rakentajien joukkoon.

Onko kaiken elämän kärsimysten ja ponnistusten palkkana siis ainoastaan taito työskennellä ja uhrautua? Ei, sillä silloin kun ihminen ei vielä osaa uhrautua, hän ei myöskään tiedä mitään omasta olemassaolostaan, mutta opittuaan uhrautumaan tulee hän tietoiseksi omasta itsestään, omasta ja samalla myös kaikkien todellisesta korkeammasta Itsestä ja hänen tajuntansa siirtyy nirvaanisen tason olemassaolon autuuteen.

Tietäjä — syyskuu 1914

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.