Aate

Katsaus moraalin ytimeen

Koska suomen kirjakielessä käytetään vierasperäistä moraali-sanaa, lienee paikallaan luoda lyhyt katsaus tämän käsitteen yleensä hämärään merkitykseen.

Mitä on moraali?

Sana johtuu latinankielisestä sanasta ”mos” (moris), joka merkitsee: 1) ihmisen persoonallista tahtoa eli itsekkyyttä, 2) käytöstapaa, jota ei ole laissa määrätty, 3) laatua, ominaisuutta, 4) ohjetta.

Vastaava teonsana on ”morari”, viipyä, estää. Tätä lähinnä oleva nimisana on ”mora”, viipyminen, hitaus.

”Mors” (mortis), kuolema, on mora-sanan sukulainen. Latinalainen ”mors” johtuu kreikkalaisesta moros-sanasta, joka merkitsee kohtaloa (lat. fatum).

Kielellisen erittelyn eli analyysin kannalta moraali on siis sama asia kuin hitaus, halu pysyä paikallaan ja kehityksen jarrutus sekä henkisten rientojen kuolema, mikäli halu pysyä paikallaan valtaa koko kansallishengen.

Teosofisen Seuran presidentti kirjoitti jokin aika sitten, ettei Teosofisella Seuralla ole moraalista lakikirjaa (moral code). Tämä lausunto todistaa osaltaan, että teosofinen maailmankatsomus ei ole mikään tottumusten eikä personallisten oikkujen kiteytymä, vaan elävää, luovaa, aina virkeää ja eteenpäin pyrkivää toimintaa.

Jonkun puolueen ja seuran sisäisen toiminnan ulospäinen ilmaus on sen vankka moraali. Niin sanotut vanhoilliset käyttävät puhuessaan moraalista aina jyrkkää kieltä. Henkilöitä, jotka eivät tunnusta vallitsevaa moraalia auktoriteetikseen, sanotaan ”epämoraalisiksi”, ja siinä ollaan tietysti täysin oikeassa. Ihminen, joka tuntee yksilöllisen edesvastuunsa, ei voi sokeasti luottaa siihen sielullisen himoelämän tasapintaan, jonka nousu ja lasku riippuvat ainoastaan kansansielun sisään- ja uloshengityksestä. Sellainen yksilö on tehnyt pesäeron kansansielun yksinomaiseen määräysvaltaan.

Moraali-sana kuulostaa kauniilta niin kauan kuin sitä ei analysoida eikä arvostella. Mutta päinvastaisessa tapauksessa se huomataan joukkovaistoksi, jota yksilöllinen edesvastuu ei voi tunnustaa. Katsotaanpa muutamia kansanmoraalin kiteytymiä.

Intiassa on leskien polttaminen ollut yleisen moraalin mukainen, pyhä velvollisuus. Englannin hallitus teki siitä lopun ainakin julkisuudessa, mutta yksinkertaiset hindut tuomitsivat sen menettelyn epämoraaliseksi.

Afrikassa Ashantin ja Dahomeyn valtioissa oli kuninkaan leskien elävältä hautaaminen moraalinen velvollisuus, verrannollisesti yhtä pyhä kuin kristillisissä valtionkirkoissa vastasyntyneitten lasten kastaminen. Englantilaiset olivat noiden valtioiden väestön ikivanhan moraalin kannalta epämoraalisia tuhotessaan asein ikivanhat käytännöt, jotka noiden kansojen yleissielu oli asettanut.

Naisten orjuus itämailla on kansan moraalin kannattama. Eurooppalaiset ovat epämoraalisia asettuessaan vastustamaan itämaista moraalia.

Meillä Suomessa on oltu epämoraalisia päästettäessä naisia yliopistoon ja valtion virkoihin. Ja tällainen epämoraalisuus kasvaa yhä, huolimatta vanhemman moraalin kannalla olevan kirkon vastustuksesta.

Näin ollen sopii kysyä, missä ovat moraalin rajat.

Leo Tolstoi oli varsin epämoraalinen henkilö Venäjän vanhoillisten mielestä, mutta hän on sanomattoman moraalinen niiden ihmisten mielestä, jotka uskaltavat astua yksilöllisen edesvastuun polulle.

Giordano Bruno oli aikalaistensa mielestä epämoraalinen, mutta nykyinen tieteellinen maailma kunnioittaa häntä suuresti.

Kansa, jonka keskuudessa ei ole kansalaisten mielestä ”epämoraalista hapatusta”, on häviöön tuomittu. Vanha Kreikka elää nykyäänkin epämoraalisten filosofiensa kautta.

Moraalin hävittämisestä ei tietysti voi olla puhettakaan kolminaismaailmassa, missä karman laki vallitsee, mutta puhe on ainoastaan erilaisista moraalin muodoista. ”Mores vulgares”, so. kansanomaiset käyttäytymistavat eivät voi sitoa ketä tahansa saman sisäisen välttämättömyyden vaatimuksesta. Vanha maailma tunsi tämän erotuksen yhtä hyvin kuin nykyinenkin. ”Legi morique parendum est”, so. lakia ja vallitsevia tapoja on toteltava, oli yleinen motto Rooman valtakunnassa. Mutta yhtä yleinen motto oli: ”Quod licet lovi, non licet bovi”, so. mikä on luvallista Jupiterille, ei ole sallittua härälle. Itsenäiset ajattelijat edustavat Jupiteria, joukot taas härän moraalia.

Kansansielu taistelee niitä yksilöitä vastaan, jotka ottavat moraalisen edesvastuun omille harteilleen. Ne ihmiset, jotka pyörittävät yhteiskuntaelämän koneistoa ja jotka eivät tunne yksilöllistä edesvastuuta, tottelevat vaistomaisesti kansansielun käskyjä ja rankaisevat noita yksilöitä ”pahasta”. Jupiter ja härkä taistelevat siis toisiaan vastaan. Edellinen pääsee voitolle elämän ylöspäin suuntautuvassa kaaressa yhtä varmasti kuin jälkimmäinen alaspäin suuntautuvassa kaaressa. Moraalin laki on yleinen ja tinkimätön. Erotus on vain se, että sama laki on ylöspäin suuntautuvassa kaaressa analysoiva, yksilöllinen, alaspäin suuntautuvassa kaaressa taas itsetiedoton, vaistomainen, ja näin ollen siis sitä vankempi, mitä enemmän sillä on kannattajia.

”Festina lente”, kiirehdi hitaasti, oli se roomalainen paradoksi, joka oli tarkoitettu niiden selitettäväksi, jotka vaistomaisen moraalin virrassa tahtovat löytää iki-itsen.

Moraali-sana käännetään meillä toisinaan ”siveelliseksi”. Viimeksi mainitun sanan alkuperä tuntuu hämärältä. Mahdollisesti se on keskiaikana hiipinyt kieleemme latinaisesta civilis-sanasta, joka taas johtuu civis-sanasta (kansalainen). Siten siveellinen olisi sama kuin sota- ja rikosasioihin osaa ottamattomien kansanainesten totunnaiset käyttäytymistavat. Siveellinen voi johtua mahdollisesti myös suomalaisesta siivo-sanasta, joten siveellinen olisi se ihminen, joka ei millään joukoista oudolta tuntuvalla puheella eikä käyttäytymistavalla saata näiden yhteistä tunneruumista äkilliseen aaltoilutilaan.

Mutta se vanha suomalainen sananlasku, että ”seisovassa vedessä on matoja enemmän kuin juoksevassa”, puhuu joukkojen tunneruumiin kannattamaa siivoutta vastaan. Uudenaikaisempi rikostilasto näyttääkin osoittavan, että niin on laita. Ihmiset, jotka elävät ulospäin moitteettomasti kansan moraalin eli siveellisyyden mukaan, putkahtavat yhtäkkiä esiin törkeän rikoksen tekijöinä, rikoksen, jota he ovat vuosikausia salaa valmistelleet. Meidän aikanamme niin yleisiksi tulleet kavallukset ja petokset näyttävät, kuinka epäluotettavaa on se moraali, jonka perustana ei ole itsetietoinen, yksilöllinen edesvastuu. Ja kuitenkin joukkomoraali näyttää edelleenkin olevan se merenpinta, josta moraalista korkeutta tai mataluutta lasketaan. Syy on se, että kansansielu tahtoo viimeiseen asti pitää ylivaltaansa, tuntien häviönsä olevan sitä lähempänä, mitä enemmän kansassa on itsenäisiä ajattelijoita.

Me kiirehdimme hitaasti mutta kuitenkin varmasti kohti sitä tulevaisuutta, jossa joukkosielun nykyään voimassa pitävä astraalinen, valonarka moraalinen laki muuttuu yksilöllisen itsetietoisuuden edesvastuun laiksi, jolla ei ole minkäänlaista muuta valvojaa kuin se kaiken tutkiva, universaali olemus, jota me käsitteiden puutteessa kutsumme ”minä olen minä” -tietoisuudeksi.

Tietäjä — huhtikuu 1914

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.