Aate

”Tuntematon jumala”

Apostolien teoissa (17:23) esiintyy eräs merkillinen ilmaus, joka – jos se ymmärretään kirjaimellisesti – tekee Paavalista nykyaikaisen kristityn papin kaltaisen olennon. Kyseisessä luvussa kerrotaan, miten Paavali ollessaan Ateenassa ja odottaessaan Silasta ja Timoteusta käyskenteli kaupungilla ja näki siellä erään alttarin, johon oli kirjoitettu: ”Agnostos theos”, so. tuntemattomalle Jumalalle.

Kun Paavali sitten vietiin Ateenan ylioikeuteen Areopagokseen syytettynä vieraiden jumalaoppien levittämisestä Kreikassa, hän otti siellä puheeksi tämän havaintonsa ja lupasi ilmoittaa ateenalaisille sen jumalan, jota nämä tuntemattaan palvelivat. Sitten hän kertoo, kuinka Jumala on ”tehnyt” taivaan ja maan ym. ja viittaa muutamien kreikkalaisen runoilijoiden lausuntoon, että ihmiset ovat jumalan sukua. Nähtävästi hän tarkoittaa Asatosta ja Kleanthesta.

Se Paavalin huomautus, että hän näki kaupungilla”tuntemattomalle jumalalle” pyhitetyn alttarin, tuntuu todella merkilliseltä. Olisihan Paavalin pitänyt tuntea vanhojen kreikkalaisten jumalakunta, joka oli varsin suuri. Kreikan kielen puhujana hänen olisi pitänyt myös tietää ”theos”- eli jumala-sanan merkitys.

Vanhat kreikkalaiset olivat hyvin suurpiirteisiä ”theos”-sanan käyttämisessä. ”Theokseksi” ei kutsuttu ainoastaan Zeusta vaan kaikkia tämän alapuolella olevia pikkujumalia. Ja mitä sitten olivat nuo monet ”theokset” (theoi)? Lyhyesti sanoen astraalisia olijoita, joihin kreikkalaisten kansansielu jakaantui. Melkein jokaisella inhimillisellä toiminnalla ja pyrkimyksellä oli oma suojelijansa, jota kutsuttiin ”theokseksi”.

Ne yhdeksän muusaakin, jotka elähdyttivät taiteiden ja tieteiden harrastajia, luettiin ”theoksiin” sitäkin suuremmalla syyllä, kun heitä pidettiin Zeuksen tyttärinä.

Vanhat kreikkalaiset – jokapäiväiset ihmiset – eivät olleet ensinkään nykyajan hyviä kristittyjä tietämättömämpiä siinä suhteessa, että he kuvittelivat jumalillaan olevan inhimillisiä ominaisuuksia. Kristityt käyttävät jumala-sanaa aina yksikössä, mutta sallivat sillä sanalla ymmärtämänsä olennon suuttua ja leppyä, kostaa ja palkita, esiintyä vaativana, käskevänä, rankaisevana ja anteeksiantavana, lyhyesti sanoen aivan kuin tavallisena ihmisenä. Missä on siis heidän jumalansa suuruus ”pakanoiden” jumalien samanlaisiin ominaisuuksiin verrattuna?

Kristillinen teologia eli jumaluusoppi perustaakin jumalansa antropomorfismiin eli ihmisen kaltaiseksi tekemisen suureksi osaksi Paavalin kirjeisiin. Mutta onko Paavali todella ollut sellainen opettaja? Onko hänen tehtävänään ollut hävittää vanhanajan muodollinen monijumalaisuus juutalaishengessä ja luoda muodollinen yksijumalaisuus, joka ei asiallisesti ole rahtuakaan henkevämpi kuin edellinen? Paavalin kirjoitusten kirjaimellinen ymmärtäminen vastaa myöntävästi tähän kysymykseen.

Mutta samassa luvussa (Ap.t. 17:30) Paavali sanoo, että ”Jumala on sietänyt nämä tietämättömyyden ajat” (chronos tes agnoias). Tämä hänen lausuntonsa näyttää viittaavan siihen tosiasiaan, että vanhojen kreikkalaisten jumalakäsitys oli materialistinen, aivan samoin kuin nykyisten kristittyjen. Eihän Paavali voinut olettaa kreikkalaisia niin typeriksi, että he olisivat pitäneet jumaliensa kuvia niinä näkymättöminä voimina, joita ne näkyväisesti edustivat. Sellaista opetusta, ettei ”jumala asu käsin tehdyissä temppeleissä”, eivät ateenalaiset tarvinneet, koska se asia tiedettiin jo ennestään varsin hyvin. ”Theoi athanatoi”, so. ”kuolemattomat jumalat” oli Kreikassa yhtä yleinen ilmaus kuin Italiassa ”dii immortales”. Ei mikään kansa ole koskaan rakentanut temppeleitä ”kuolemattomille jumalille” vaan kuolevaisille ihmisille sen tähden, että nämä saisivat erityisissä hartauspaikoissa syventyä mietiskelemään kuolemattomuusaatetta.

Kuten sanottu, Paavalin olisi pitänyt tietää tämä tosiasia, joten ei hän olisi myöskään voinut nuhdella ateenalaisia epäjumalanpalveluksesta, koska minkäänlainen muodollinen jumalanpalvelus ei ole sitä, mitä sen harjoittaja sisimmässä olemuksessaan etsii.

Yhtä hyvin voisi kysyä nykyajan kristityltä: ”Miksi te rakennatte komeita kirkkoja jumalalle, koska tiedätte, ettei hän asu niissä enempää kuin muuallakaan erityisesti vaan kaikkialla?”

Mitä nyt on sanottava Paavalin mainituista lausunnoista? Onko hänet uhrattava aistillisuuden alttarilla noille samoille tietämättömyyden ajoille, joita hän sanoo jumalan sietäneen, vai onko hänen lausuntojaan ymmärrettävä toisessa valossa?

Paavalin työtoveri Pietari riensi väärinkäsitysten torjumiseksi jo aikanaan huomauttamaan, ettei tämän kirjoituksia voida niinkään helposti ymmärtää. Toisessa Pietarin kirjeessä (3:16) on kirjattu, että Paavalin lausunnoissa on vaikeatajuisia kohtia (dysnoeta tina) ja että ”tietämättömät (amatheis) ja vakaantumattomat vääristelevät omaksi tuhokseen kaikkia muitakin kirjoituksia” (pros ten idian heautou apoleian).

Koska ei Pietari luettele Paavalin kirjoitusten niitä kohtia, joita tietämättömät näin vääristelevät, niin tutkija saa itse etsiä niitä.

Sen tähden itsekin pidän Paavalin lausuntoa ”tuntemattomassa jumalasta” ja hänen puhettaan siitä jumalasta, jonka hän tahtoi tehdä tunnetuksi ateenalaisille, sellaisena vaikeatajuisena yksityiskohtana, jonka koko kristillinen kirkko on ”vääristellyt omaksi tuhokseen”.

Mitä siis Paavali tahtoi opettaa ateenalaisille käyttäessään ”theos”-sanaa yksikössä? Hän tahtoi sanoa, että kreikkalaisten kaikki eri ”theokset” sulautuvat yhteen, muodostaen jakamattoman kokonaisuuden, jota ei voi palvella missään temppelissä, koska tämä kokonaisuus on universaali elämä. Koska Paavali tunsi kreikkalaisten kansallisylpeyden, hän tahtoi huomauttaa, ettei kokonaistheos eli universaali elämä suosi erityisesti mitään kansallisuutta enempää kuin toistakaan. Sen tähden hän sanoi tämän ”theoksen” tehneen kaikki ihmiset samasta verestä.

Epäilemättä oli tuo ”tuntemattomalle jumalalle” pyhitetty alttari juuri aiottukin edustamaan yksijumalaisuutta, mutta koska Kreikan kansallishenki siihen aikaan kielsi puhumasta julkisuudessa tuntemattomasta ”theoksesta”, Paavali sai siitä puheenaiheen, koska hänen lähetystyönsä oli omistettu juuri ”tuntemattoman jumalan” selvitykselle eli ”yleiselle veljeydelle”, käyttääkseni nykyistä teosofista sanontatapaa.

Yleisen veljeyden aate oli tuntematon vanhassa maailmassa. Sen tähden siitä puhumista pidettiin kansallishengen loukkaamisena.

Nykyajan hyvät kristityt ymmärtävät täysin väärin vanhoja kreikkalaisia ja roomalaisia uskontoon liittyvissä asioissa. Kouluissa opetetaan oppilaille varhaisten kristittyjen hirmuisista vainoista ja koetetaan painaa heidän mieleensä se käsitys, että erityisesti vanhat roomalaiset olivat kauhean suvaitsemattomia ihmisiä.

Mutta asianlaita on täysin päinvastainen. Vanhat roomalaiset olivat maailman suvaitsevaisin kansa uskontojen suhteen. Kenenkään vierasuskoisen ei tarvinnut pelätä minkäänlaista vainoa viranomaisten taholta Kreikassa eikä Italiassakaan. Rooman kaupungissa oli suuri temppeli, jonka nimi oli Pantheon, so. kaikkien jumalien temppeli. Jokainen vierasuskoinen sai palvella siellä jumalaansa omien seremonioidensa mukaan.

Roomalainen hallitus ei tehnyt minkäänlaista uskonnollista käännytystyötä valloittamissaan laajoissa maissa. Kaikkia eri jumalakäsityksiä pidettiin yhtä hyvinä.

”Ja kuitenkin apostoli Paavali tuomittiin Roomassa kuolemaan”, ehättää moni nykyajan hyvä kristitty huomauttamaan.

Myös marttyyrien historia näyttää puhuvan roomalaisten suvaitsemattomuuden puolesta. Kristittyjä heitettiin petoeläinten raadeltavaksi ja poltettiin elävältä.

Mutta kirkkohistoria ei puhu sanaakaan siitä todellisesta syystä, mistä kristittyjen vainot johtuivat. Ja mikä oli se syy? Yksinkertaisesti se, että alkukristityt palvelivat ”tuntematonta jumalaa”, josta Paavali puhui ateenalaisillekin. Ei yksikään roomalainen olisi nähnyt mitään pahaa siinä, että kristityt olisivat palvelleet Jeesusta jumalanaan, mutta syy oli se, että Jeesuksen sanottiin pitävän kaikkia kansallisuuksia samanarvoisina. Se oli anteeksiantamaton rikos roomalaisten vallassaolijoiden mielestä.

Kun Paavali ja muut apostolit saarnasivat veljeysoppia, kaikkien erirotuisten ihmisten yhdenvertaisuutta, niin vanhojen kansojen joukkosielu hyökkäsi heidän kimppuunsa. Tuollaisen opin julistaminen oli siihen aikaan sama asia eli mitä raskain valtiopetos esimerkiksi nykyisissä kristityissä maissa.

Mutta jos nykyajan kristityt otaksuvat, kuten he yleisesti tekevätkin, että kristinopissa itsessään oli tämä suuri veljeysvoima, joka nostatti kauheat vainot alkukristittyjä kohtaan, niin he erehtyvät perin pohjin. Alkukristittyjen käytännöllinen veljeysoppi johtui siitä, että buddhisen eli kristustason esirippu niin sanoaksemme vedettiin hetkiseksi syrjään, joten sen valo pääsi paistamaan sielumaailman läpi fyysiselle tasolle. Gautama Buddhan aikana tehtiin samoin, ja silloinen kansallishenki sairastui samalla tavalla. Sielumaailma ei milloinkaan siedä yleisen veljeyden oppia. Se on ja pysyy sille ”tuntemattomana jumalana”.

Kuinka kävi kristinopin? Se maallistui, ts. sen ulkopuolisuus omaksuttiin Konstantinus Suuren määräyksestä, mutta sisäisyys eli veljeys suljettiin pois. Ja sellaisena esiintyy kristinoppi tänäkin päivänä. Se ei käytännössä suosi eikä tunnusta yleistä veljeyttä. Vai tarvitseeko siitä hakea todistuksia? No, niitä voi kuka tahansa saada. Mene, lukija, arkisessa asussa joidenkin hyvien kristittyjen hienoon seuraan. Mitä sinulle tehdään? Lausutaanko sinut tervetulleeksi sinne? Kaikkea muuta! Palvelija lähetetään huomauttamaan sinulle, että olet erehtynyt. Jos sinä puolestasi huomautat, että kristinuskon tulisi käytännössä toteuttaa yleistä veljeyttä, niin sinut tyrkätään ovesta ulos ja evästetään vielä karkeilla sanoilla. Tämä menettely on ”muodollisuutta”, jota vastaan apostoli Jaakob puhuu.

Monet nykyajan kristilliset uskonlahkot ovat vihamielisiä toisilleen. Eivät edes kaikki saman lahkon jäsenet pidä toisiaan veljinä ja sisarina käytännössä. Ihmiset eivät voi tietoisesti palvella ”tuntematonta jumalaa”, so. sellaista, joka ei suosisi ulkomuotoa. He tahtovat tutun jumalan, joka on heidän ulkoisen käytöksensä erikoissuojelija.

Monet tietämättömät matkivat toistensa sanoja ja väittävät nykyisen kristinopin suosivan armeliaisuutta ja sen toimesta perustettavan armeliaisuuslaitoksia. Mutta niin tekivät vanhat roomalaisetkin. Rooman valtakunnassa oli esimerkiksi paljon orvoille tarkoitettuja lastenkoteja ennen kuin siellä tiedettiin mitään kristinopista.

Siellä, missä jumala luulotellaan tunnetuksi ”olennoksi”, vallitsee hyväntahtoisuuttaa vain sukulaisia ja tuttavia kohtaan, minkä äärimmäisenä ilmentymänä on ”oma kansallisuus”. ”Tuntemattoman jumalan” tietoiset palvelijat eivät tiedä mistään ”minun omastani”. He eivät pelkää mitään vierasta, koska universaalissa elämässä ei ole sellaista.

Paavali saarnasi ”tuntematonta” eli palkatonta, ajatonta ja erityisiä ominaisuuksia vailla olevaa universaalia elämää ja veljeysoppia. Kristillinen kirkko ihailee hänen opetuksensa kuorta mutta ei tunne ollenkaan sen ydintä. Tämä kirkko on kääriytynyt sieluelämän vaippaan aivan kuin muutkin muodolliset kirkkokunnat.

Se suuri opettaja, joka esiintyy nykyisten myllerrysten loputtua, saarnaa taas ”outoa oppia” ja tekee uuden yrityksen voidakseen viitottaa ihmisille tietä ”tuntemattoman jumalan” itsetietoiseen palvelukseen eli yleiseen veljeyteen.

Tietäjä — joulukuu 1914

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.