A. M.

Päivänpaistetta

Tulin takaisin entisten surujen ja taistelujen kaupunkiin. Mutta nyt loisti aurinko sydämessäni, loisti lämpimästi ja kirkkaasti, enkä voinut muuta kuin hymyillä. Hymyilin kaikelle ympärilläni, mutta eniten niille ihmisolennoille, jotka kohtasin tielläni.

Tällä hymyllä oli herättävä vaikutus: toiset kasvot toistensa jälkeen hymyilivät vastaani, ja vaikka tuohon hymyilyyn olikin yhtyneenä hieman hämmästystä, ehkä toisinaan alentuvaa sääliä, että saatoin hymyillä ilman mitään aihetta, niin kuitenkin minun hymyni tarttui heihin ja saatoin selvästi huomata, kuinka he hymyilivät, pitkin koko kadun vartta.

Ja miksei hymyiltäisi? Miksikä emme heittäisi hieman kirkasta hohdetta yli harmaan, sumuisen maailman? Miksemme alati ajattelisi sitä kevättä, joka aina saapuu, kun vain talven aika on ohitse – ja nyt se aika on taas tullut.

Niin kuin luonnossa, niin myös ihmissydämessä. Älä koskaan unohda, että tähän sydämeen vaikuttavat syksyt ja pimeydet, talvet ja pakkaset, mutta yhtä hyvin myös kevät ja elämän puhkeaminen, kesä ja täysi kukoistus.

Hymyile elämän kaikissa vaiheissa. Tunne kesän ihanuus jo kevään ensi koitteessa, ja syksyn synkässä pimennossa ja loassa, muista talven raittiita tuulia ja sen puhtoista lumivaippaa. Ja talvinen pakkanen vieköön aatoksesi kevätoraaseen, joka uinuu hankien alla.

Siemenjyvä maan sisällä, päivänsäteitten salaisesti lämmittämä – se sinä olet. Älä unohda aurinkoviuhkaa sydämessäsi, anna sen loistaa pahan ja hyvän yli, niin siemen on kypsyvä, sillä se on Isäsi tahto, joka on kerran oleva sinun tahtosi.

Tule siksi, mitä sinä olet.

Tietäjä — maaliskuu 1914

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.