Dhan Gopal Mukerji

Hinduäiti opettaa poikaansa

Olin juuri täyttänyt kahdeksan vuotta, kun äitini alkoi selittää minulle Bhagavad Gitaa.

Ne selitykset, jotka häneltä silloin sain, ovat vieläkin yhtä päteviä. Joka kerta kun luen Gitaa, oivallan totuuden äitini opetusten perusteella. Hän ei ollut lainkaan ”oppinut”, ja miten hyvin hän kuitenkin voikaan tunkeutua vertauksiin ja selittää ne ymmärrettävästi!

Aluksi äitini antoi yleiskatsauksen Herran Lauluun. Se oli asiallinen ja selvä. Toisinaan hän saattoi olla suorastaan kuiva filosofoidessaan. ”Huomaa poikani”, hän sanoi, ”kuka aloittaa Herran Laulun? Se on Dhritarashtra, Intian kuningas. Tuo sokea kuningas keskustelee Sanjayan, Voitoisan kanssa. Mitä hyvänsä kuningas tahtoo tietää, hänelle sen voi selittää Sanjaya, joka näkee joka paikassa kaiken! Sokea kysyy: ”Sano minulle, oi Voittoisa, miten sota jatkuu? Sata poikaani taistelee serkkujaan vastaan, joita on vain viisi. Mielelläni haluaisin tietää, kuka voittaa taistelun? Voittavatko sen poikani vai heidän vihollisensa, veljeni Pandun villiluontoiset lapset?” Silloin vastaa Voittoisa, joka – kuten jo sanoin – näki kaikki asiat ennakolta, että noita viittä veljestä, Pandun poikia, ohjaa Arjuna. Ja hänen vaunujaan taas ajaa Jumala, Shri Krishna.

Kun vaunut lähtevät liikkeelle, sanoo Arjuna jumalalliselle ajajalleen: ”Oi Madhava (Shri Krishnan toinen nimi), pyydän sinua ohjaamaan vaunut molempien sotajoukkojen väliin.” Sitten hän jatkaa: ”Meidän ei pidä surmata noita sokean valtiaan poikia... Eikö meidän tule kavahtaa sellaista syntiä? En toivo voittoa, en kuninkaallista arvoa enkä nautintoja... Oi onnetonta, me olemme tekemäisillämme suuren synnin!”

Sitten seuraa 18 lukua käsittävä pitkä keskustelu jumalallisen ajajan ja Arjunan välillä siitä, mitä merkitsee surmaaminen ja surmaamatta oleminen, mitä syntymä ja kuolema ja minkälainen on kuolemattomuuden viisaus. Koko tämän kaksinpuhelun esittää Sanjaya sokealle kuninkaalle tavalla, joka osoittaa, että taistelua käydään kuninkaan kahden minän välillä. Tuon taistelun todistajana on sielun silmä, jota vertauskuvallisesti Sanjaya edustaa. Mitä pitemmälle mennään elämän kysymysten pohdinnassa sillä tavalla kuin Arjunan jumalallinen ajaja niitä selittää, sitä selvemmin tajuaa, että taistelutanner, koko taistelu ja sen ratkaisu ovat meissä itsessämme. Ikään kuin välähdyksenä tajuamme tuon kaiken sanoissa: ”Tomu himmentää peilin, savu kätkee tulen. Samoin ulkonainen silmäsi himmentää sieluni näkökyvyn. Katso minua, todellista itseäsi hengen silmillä!”

”Nyt ymmärrät Gitan symbolismin,” sanoi äitini. ”Koko taistelu käydään meissä itsessämme. Jokainen, joka näkee heikkoutensa oman henkensä valossa, on tuollainen sokea kuningas.”

Kysyin äidiltäni, keitä ovat nuo sata poikaa ja mitä ne symbolisoivat. – ”Ne ovat inhimilliset vaikeutemme,” vastasi hän, ”kokonainen leegio niitä. Ainoa keino voittaa ne on käyttää ajatustamme (Arjunaa) ja saada viisi aistiamme tottelemaan sitä. Mutta se ei riitä, vaan meidän on mentävä vielä pitemmälle. Meidän on ohjattava ajatuksiamme ja pantava ne palvelemaan sieluamme. Siten vahvistamme sielumme näkökykyä, kolmatta silmää.”

”Nyt kai ymmärrät,” jatkoi äitini, ”miksi meillä on tapana maalata merkki otsaamme? Ulkomaalaiset kutsuvat sitä kastin merkiksi, mutta tosiasia on, että se symbolisoi jokaisessa ihmisessä kolmatta silmää. Jokaisen päivän me aloitamme panemalla otsaamme tuon merkin, joka muistuttaa meille siitä, että joka hetki meidän on elettävä ja toimittava siten, että edistämme sielumme silmän avautumista ja että näemme Hänet, joka vain odottaa, että Hänet huomataan. Ei ole mitään mahdollisuutta välttää tätä päämäärää, jonka Gita esittää meille.”

Aluksi emme syventyneet useampiin kysymyksiin, vaan aloimme runojen lukemisen. Meillä oli tapana käyttää tähän lukemiseen kolme tuntia viikossa. Vuoden kuluttua osasin jo tärkeimmät säkeistöt. Suullisen opetuksen etu on siinä, että kiinnittämättä siihen huomiota tajuaa sen, mikä opetuksessa miellyttää sisäistä olemusta, ja panee sivuun – kuormittamatta sieluaan – kaiken sen, mikä ei miellytä, vaikka ulkoapäin ajatuksen avulla koetettaisiin pakottaa opiskelijaa siihen.

Eikö jokainen meistä ole tuollainen sokea kuningas? Äitini kehotti minua huomaamaan, kuinka eri luonteenpiirteet runoissa puhuvat ensimmäisessä persoonassa ja kuinka Korkeampi Minä, Ääretön tajunta, puhuu alemmalle minälle, rajalliselle tajunnalle.

Siunattu Herra sanoo: ”Minä olen se Itse, joka asuu kaikkien olentojen sydämissä. Minä olen alku, keskus ja loppu kaikille olennoille... Minä olen elävien olentojen ymmärrys. Ei ole mitään liikkuvaa tai liikkumatonta, joka voisi Minusta erillään olla olemassa... Kun Näkijä huomaa, ettei ole muuta toimijaa kuin nuo ominaisuudet, ja kun hän tuntee Sen, joka on noita ominaisuuksia korkeampi, silloin hän yhtyy Minun luontooni... Herra asuu kaikkien olentojen sydämissä, oi Arjuna... Se, joka tutkii tätä meidän pyhää keskusteluamme, palvelee minua viisauden uhrilla. Se on Minun tarkoitukseni.”

”Oi, poikani,” sanoi äitini, ”älä etsi Jumalaa ulkopuoleltasi. Jos teet niin, olet vaarassa sotkeutua elämän viidakkoon. Etsi Häntä omasta sielustasi, ja katso, sieltä Hänet löydät. Älä lakkaa etsimästä Häntä itsestäsi – kuinka paljon sinun aistisi koettavatkaan uskotella sinulle, että Hän on itsesi ulkopuolella. Se on vain pettävä kaiku.”

Äidilläni oli tapana joka ilta ennen kuin nukahdin lukea minulle muutama säkeistö Bhagavad Gitasta. Eräänä iltana hän luki minulle seuraavan kohdan: ”Jumala rakastaa sitä, joka näkee Jumalan toisissa olennoissa ja kohtelee heitä, kuten hän kohtelisi itseään.” Toistin sen yhden kerran, mutta koska uni jo painoi silmäluomiani, sanoin, etten jaksa toistaa sitä useammin. Äitini sanoi silloin: ”Yksi kerta riittää, kunhan teet sen koko sydämelläsi. Rehellisen pyrkimyksesi voima painaa sanat unesi syvimpiin vesiin, kunnes ne saavuttavat tajuttomuuden rauhallisen rannan. Nuku nyt hyvin, siunattu lapseni!”

Seuraavana aamuna nuo sanat tulivat huulilleni aivan kuin olisin muistanut ne jo monia vuosia.

Saman havainnon tein usein muulloinkin, ei vain silloin, kun äitini opetti minulle Gitaa. Juuri silloin, kun valmistauduin sukeltamaan unen virtaan, hän viskasi tietoisuuteeni arvokkaan ajatuksen.

(Suom. S. R.)

Teosofi – 1932, n:o 1–2