C. Jinarajadasa Panteistinen mystiikkaTEEMAIhminen kaikkena Tämä korostaa kaikin mahdollisin tavoin, että Jumala ja ihminen ovat yhtä. Ei mikään uskonto ole julistanut tätä ykseyttä niin selvästi ja voimakkaasti kuin hindulaisuus. Se on suuri ”Salaisuus”, joka paljastetaan ainoastaan kahdesti syntyville ihmisille. Se kaikuu kautta vuosisatojen ajasta aikaan. Isä Uddalaka opettaa sitä pojalleen Svetakeetulle: Koko tämän maailmankaikkeuden elämänä on korkein Jumaluus. Tämä Jumaluus on Totuus. Hän on universaalinen sielu. Sinä olet Hän, oi Svetakeetu. Jos ihminen ajattelee, että hän on kuolevainen, ajan ja ajan vaihteluiden hallitsema, hän ei tunne oman olemuksensa totuutta. Suuri itse ja ihmisen itse ovat yksi, eivät kaksi. Kuten öljy siemenissä, voi kermassa, vesi lähteissä ja tuli sytyttimissä, niin on tämä Itse löydettävissä itsestä, jos Häntä etsitään totuudessa ja mietiskelyssä. ”Kristillinen tiede” Kristinuskossa on viittauksia tästä samasta ykseydestä, vaikkakaan ne eivät esiinny siinä aivan yhtä selvästi ilmaistuna kuin hindulaisuudessa. Nykyaikana ihmisen ja Jumalan ykseys on ”Kristillisen tieteen” ja ”Uuden ajatuksen” pääperustana. Nämä molemmat ovat uudelleen elvytettyä panteistista mystiikkaa, kuten huomaamme selvästi, kun alamme eritellä ”menettelytapaa” ja ”estettä”. Mikä on ego, mistä tulee sen alku ja mikä on sen kohtalo? Ihmisego on täydellisen sielun, hengen, jumalallisen prinsiipin kuva ja vertainen. ”Uusi ajatus” ”Kristillisessä tieteessä” ihmisen ja Jumalan, mielen eli hyvyyden yhteys on niin täydellinen, että persoonallinen Jumala eli Luoja melkein häviää. Toiselta puolen ”Uusi ajatus” näyttäisi kuitenkin säilyttävän Jumalan persoonallisuuden julistaessaan ihmisen samaisuutta Hänen kanssaan. Jumala on tuo rajaton henki, joka täyttää koko maailmankaikkeuden omalla olemuksellaan, niin että kaikki on Hänestä ja Hänessä, eikä mitään ole Hänen ulkopuolellaan... Me olemme osallisia Jumalan elämästä, ja vaikka me eroamme Hänestä siinä, että olemme yksilöityneitä henkiä, kun taas Hän on rajaton henki, johon me sisällymme kuten kaikki muukin olevainen, niin kuitenkin Jumalan elämä ja ihmisen elämä ovat olemukseltaan identtisiä ja siten yhtä. Ne eivät eroa toisistaan, ne eroavat vain asteessa. [K. W. Trine: In Tune with the Infinite] ESTEIlluusiosta Jos panteistisen mystiikan mukaisesti ihminen ja Jumala ovat yhtä, miksi ihminen ei käsitä tätä yhteyttä ja siten vapaudu kaikesta pahasta? Siksi, että ihmisellä on eräs este ja se on aine. Tämä on hindufilosofian maajaan eli harhan suuri oppi. Purusha ja prakriti, henki ja aine, Jumala ja hänen luotunsa, näyttävät meidän aisteillemme kaksinaisilta. Kuinka vahvasti ihminen uskoneekaan olevansa Brahman, absoluuttinen jumaluus, hänen aistimensa alituisesti painavat hänen tajuntaansa niin, että hän on kuolevainen ja kärsii kuolevaisuuden rajoituksia. Hindufilosofia kiertää tämän esteen kahdella tavalla. Sankhya Sankhya-filosofia tunnustaa hengen ja aineen ikuisen kaksinaisuuden, mutta selittää, että henki ilmentää kuolevaisuuden ominaisuuksia – elämää ja kuolemaa, jälleensyntymistä ja karmaa ja kehitystä vain niin kauan kuin se sallii aineen hypnotisoida itseään. Sinä hetkenä, jolloin henki tuntee todellisen luontonsa, häviää aineen harha kaikkine siitä johtuvine seurauksineen. Vedanta Vedanta-filosofia ei myönnä mitään kaksinaisuutta olevan olemassa. Prakritilla eli aineella ei ole mitään perustavaa laatua olevaa todellisuutta. Jos aine näyttää meidän aisteillemme todelliselta, niin se johtuu siitä, että olemme majaan, harhan, vallassa. Kuten ihminen hämärässä pelästyy luullen näkevänsä käärmeen, joka lähemmin tutkittaessa osoittautuu nuoran pätkäksi, niin me asetamme aineen maailman epätodellisuuden hengen todellisuuden yläpuolelle. Niin kauan kuin me henkenä asetamme harhan todellisuuden edelle, niin kauan me olemme tämän harhan voimien alaisena. Sekä sankhya että vedanta myöntävät, että meidän harhan alaiselle tajunnallemme Brahman – Ylisielu – on aineen harhan erottama ihmisestä. Aineen todellisuuden kieltäminen ei merkitse aistimiemme todistuksen kieltämistä. Aine ja universumi ovat todellisia meille niin kauan kuin sallimme itsemme viipyä niissä. Meidän vapaaehtoinen viipymisemme aineessa aiheuttaa tämän harhan. Mutta me voimme voittaa aineessa olomme ja elää valtakunnassa, jossa on ainoastaan hengen todellisuus. Molemmat filosofiat julistavat, että harha voidaan voittaa ainoastaan puhdistuksen sekä älyllisen ja henkisen kehityksen jyrkkää polkua kulkemalla. On mielenkiintoista huomata, että ”Uusi ajatus” ja ”Kristillinen tiede” seuraavat näitä kahta muinaista filosofiaa. ”Uusi ajatus”, kuten sankhyakin, tunnustaa aineen todellisen olemassaolon mutta julistaa ihmisen täydellistä vapautta sen rajoituksista sen toteamisen avulla, että aine on ennen kaikkea mielen muoto ja siten ihmisen mielen muovattavissa. Toiselta puolen ”Kristillinen tiede”, kuten vedantakin, kieltää kokonaan aineen olemassaolon. Näin sanotaan Mrs. Eddyn kirjassa: Tajunnan todellisuus osoittaa ratkaisevasti, kuinka aine näyttää olevan olemassa, mutta ei kuitenkaan ole. METODITämä korostaa kaikin mahdollisin tavoin, että Jumala ja ihminen ovat yhtä. Ei mikään uskonto ole julistanut tätä ykseyttä niin selvästi ja voimakkaasti kuin hindulaisuus. Se on suuri ”Salaisuus”, joka paljastetaan ainoastaan kahdesti syntyville ihmisille. Se kaikuu kautta vuosisatojen ajasta aikaan. Isä Uddalaka opettaa sitä pojalleen Svetakeetulle: Vedantassa vakuuttelut ovat sitä, mitä ihminen on, ja sitä, mitä hän ei ole. ”Aham etat na”, minä en ole tämä, tämä aineellinen syyn ja vaikutuksen, syntymän ja kuoleman, ilon ja surun maailma. Päinvastainen vakuuttelu on ”so ham”, minä olen Hän, universaalinen Henki, Ylisielu eli ”aham atma”, minä olen Itse. Aamumietiskelyä varten määrätty hindulaisuuden päivittäinen vakuuttelu osoittaa hindumystiikan luonteenomaisimman ajatuksen: ”Minä olen Jumala enkä mitään muuta. Minä olen Brahman enkä surujen kuolevainen. Minä olen olemassaolo, autuus ja viisaus. Ikuisesti vapaa olen minä luonnostani.” ”Uuden ajatuksen” vakuuttelut Vakuuttelut ovat ”Uuden ajatuksen” ja ”Kristillisen tieteen” tyypillisimmät piirteet. Kukaan, joka on kuullut näiden uskovaisten todistuksia, ei voi epäillä, että niiden vakuutteluilla on käytännöllistä tehoa tiettyyn määrään saakka. Tyypillisimmät ”Uuden ajatuksen” vakuuttelut ovat seuraavat: Tulen suuren Isällisen Läsnäolon kasvojen eteen. ”Kristillisen tieteen” vakuuttelut Neljä seuraavaa vakuuttelua tunnetaan hyvin ”Kristillisessä tieteessä”. Mrs. Eddyn mukaan: ”Vaikka päinvastoin käännettynä nämä lauseet sopivat todistukseksi ja koetukseksi, ne osoittavat matemaattisen täsmällisesti suhteensa totuuteen: 1. Jumala on kaikki kaikessa. On eräs tärkeä kohta, jossa hindufilosofian vakuuttelut eroavat niiden nykyaikaisista esimerkeistä. Kun Vedanta kieltää aineen perustavan todellisuuden tai pysyvyyden, siinä on yhtä paljon todellisuutta kuin sen hyväksymisessä, että kun olemme maajaan kietoutuneena, tämä harha on todellisuutta. Maajaan vajonneena meidän täytyy seurata harhan lakeja. On kuumuutta ja kylmyyttä, vääryyttä ja sairautta ja tuskaa, kylvämistä ja niittämistä sekä karman ja jälleensyntymisen ikuinen vanhurskas laki ja maajaan voiman hidasta poisheittämistä perättäisten jälleensyntymien kautta tapahtuvan puhdistuksen avulla. Jonkun yksilön nykyinen aineeseen ruumiillistuma on hänen menneen elämänsä tulosta. Kaikki on oikein, ja on mieletöntä kieltää kärsimystä ja kurjuutta ja maallisesti toivoa saavuttavansa hyvyyksiä, joita ei ole ansainnut toiminnallaan menneisyydessä. Hindufilosofien vakuuttelut eivät ole koskaan kohdistuneet aineellisiin saavutuksiin eivätkä täyttämään elämää terveydellä ja hyvinvoinnilla. Niissä ei ole mitään samaa kuin seuraavassa ”Uuden ajatuksen” kirjallisuudesta otetussa lainauksessa. Vakuuta itsellesi, että sinä tulet olemaan menestyksellisissä olosuhteissa. Vakuuta se tyynesti ja luottavaisesti. Usko se, usko se ehdottomasti. Pidä itsesi jatkuvasti odotuksen tilassa. Täten teet itsesi magneetiksi, joka vetää puoleensa haluttuja asioita. [Trine: In Tune with the Infinite] Tällaiset liioittelut eivät ole Intiassa mahdollisia kenellekään, joka ymmärtää hindufilosofian kuvaaman suuren vapautuksen tien: Mitä on kaipaus? Sydämen kaipaus on aina Jumalan hiljainen koputus tietoisuutesi ovelle, Hänen äärettömän yltäkylläisyytensä lähde – lähde, joka pysyy hyödyttömänä, ellei siihen synny tarvetta. Muista tämä: sydämen kaipaus on Jumalan varma lupaus, lähetetty etukäteen vakuuttamaan, että mitä kaipaat, on jo sinun äärettömän yltäkylläisyyden lähteessä – ja mitä ikinä tahdot, voit ottaa vastaan. [H. Emilie Cady: Lessons in Truth] ”Uusi ajatus” eroaa myös hindumystiikan vakuutteluista, kun se vaihtaa vakuuttelun pyyntöön. Vakuuttelu on tosiasian lausumista. Tosiasioiden voima on poissa, kun sielu ainoastaan pyytää. Ja sitä paitsi, mitä tahansa henkisyyttä on saavutettu oikeitten vakuutusten avulla, sen tilalle on tullut hienostunut itsekkyys, kun pyyntöön sisältyy voimakas tahto. Pyydän ylhäiseltä voimalta hyvää itselleni. Pyydän siltä parempaa terveyttä ruumiilleni. Pyydän enemmän järjen selkeyttä. Pyydän voimaa päästä eroon vihasta, pahansuopuudesta, kateudesta ja pahasta tahdosta toisia kohtaan, sillä minä tiedän, että tuollaiset ajatukset ja voimat vahingoittavat minua. Pyydän viisautta, jotta löytäisin keinoja saadakseni ruumiin terveyttä, järjen selkeyttä ja vapauden toisiin kohdistuvien pahojen ajatusten kahleista. [Prentice Mulford] Yllä olevassa on tosin hindulaisten pappien maagisia taikoja, mutta Intiassa tehdään selvä ero henkisen elämän todellisten vakuutusten ja sellaisen tahdon toiminnan välillä, jota ohjaa halu persoonalliseen hyötyyn. Pakottamalla näkymättömiä välittäjiä tai oman harjoittelun tahtonsa voimalla ihmiset voivat todellakin saavuttaa paljon hyötyä itselleen, ja Intiassa on aina paljon opetusta saatavissa tuollaisessa magiassa. Mutta se kuuluu maailman elämään ja sen haluihin, eikä sitä tunnusteta henkisen elämän todelliseksi suureksi filosofiaksi. ”Uudessa ajatuksessa” nykyisin esiintyvien vanhojen mystisten oppien uudistuksessa ei tehdä selvää eroa ”ihmisen hengen, joka kulkee ylöspäin, ja eläimen hengen, joka kulkee alaspäin maata kohti”, välillä, ja siksi tämä filosofia on ainoastaan hetkellinen pysähdyspaikka korkeimpien henkisten totuuksien etsijälle. On väitetty, että ”Kristillinen tiede” on olemukseltaan Intian vedantaa vähemmän järkevässä muodossa. Selvän filosofisen ajatuksen puute ”Kristillisessä tieteessä” sekoittaa rajat todellisen henkisyyden ja hienostuneen itsekkyyden välillä. Samalla kuin korkea henkisyys voi ”Kristillisessä tieteessä” ilmetä sen yleisestä myönteisestä näkökulmasta käsin, on yhtä totta, että sen "todisteluista" voi usein seurata itsekeskeinen ja kovasydäminen luonne. Vaikka ”Kristillinen tiede” ja ”Uusi ajatus” ovat tehneet paljon lievittäessään tuhansien kärsimyksiä ja keventäessään heidän lamaannuksensa taakkaa, on kuitenkin kyseenalaista, eikö tätä tulosta ole saavutettu osittain todellisen henkisyyden kustannuksella. On kuitenkin mielenkiintoista tutkia näitä vanhojen opetusten uusia vaiheita. Schopenhauer oli oikeassa, kun hän v. 1851 ennusti: ”Ensimmäisen vuosisadan pakanallisissa filosofisissa kirjoituksissa näemme ilmenevän juutalaista teismiä, joka kristinuskona oli pian tuleva kansan uskonnoksi, aivan kuten nykyään oppineiden kirjoituksissa ilmenee Intian alkuperäistä panteismia, joka on määrätty ennemmin tai myöhemmin tulemaan kansan uskonnoksi. Ex oriente lux.” IHANNEJoogi Intiassa panteistisen mystiikan ihanne on täysin selvä. Se on joogi, ”yhdistäjä”. Hän etsii Brahmaniin yhtymisen korkeaa polkua. Elämä elämän jälkeen vähitellen hän on maksanut velkansa maajaalle täyttämällä tämän harhan lakien hänen päälleen sälyttämät velvollisuudet. Hän on nyt vapaa luopumaan immanenssista ja etsimään transsendenssia. Hän on sen tähden koditon vaeltaja, sanjaasi, ”luopuja”. Kun hän saavuttaa transsendenssin, hän on ”mukta”, vapautunut ja ”paramahansa”, joka ei tule eikä mene syntymän ja kuoleman tuolla puolen, ”pylväs” Jumalan temppelissä, joka ei lähde enää koskaan pois. Tätä ihannetta ei ole vielä selvästi kehitetty ”Kristillisessä tieteessä” eikä ”Uudessa ajatuksessa”. Molemmissa on korostettu negatiivista vaihetta, vapautta kehityksen tuskallisesta puolesta. Niissä odotetaan nyt positiivisen puolen löytämistä, jolloin ihmiset vakuutuksen avulla tulevat tuntemaan Brahmanin, Yhden ilman toista. Häneltä, joka täten löytää, kysytään kuten muinoin: ”Ystävä, kasvosi loistavat kuten sen, joka tuntee Brahmanin. Kuka on opettanut sinua?” Ja vastaus on oleva, kuten ennen: ”So ham – minä olen Hän.” Suom. S. S. (Teoksesta Mystiikan olemus, V Luku) Teosofi — n:o 5-6, 1944 Luonnon mystiikkaSuuri mystiikka on usko, joka tulee minussa joka päivä yhä voimakkaammaksi, niin että kaikki sopusuhtaiset luonnon oliot ovat jonkin henkisen totuuden tai olemuksen perustyyppejä. Kun kuljen kedolla, minut valtaa joskus sellainen tunne, että kaikella, mitä näen, on tarkoitus, jos vain voisin ymmärtää sen. Ja tämä tunne, jota ympäröivät totuudet, joita en voi käsittää, kasvaa joskus kunnioittavaksi peloksi. Kaikki näyttää olevan täynnä Jumalan heijastusta, kun vain voisimme nähdä sen. Oi kuinka minä olen rukoillut tämän mysteerin paljastumista! Nähdä vaikka vain hetkisenkin suuren järjestelmän koko harmonian! Kuulla kerran musiikkia, jonka kaikkeus synnyttää toteuttaessaan käskyjään! [Charles Kingsley: His Life and Letters, I] Luonto Jumalan kuvastin Luonnon mystikolle moninainen luonto hänen ympärillään on kuvastin, missä jumaluuden kasvot heijastuvat. Tämän tyypin mystikko ei ole panteistisen mystikon kaltainen, joka näkee Jumalan immanenssin luonnossa. Hänelle ei käytännöllisesti katsoen ole mitään immanenssia, sillä hänen sydämensä on transsendenssissa. Panteistille luonto on suuren todellisuuden yllä oleva verho. Luonnon mystikolle se on todellisuus eikä harha, vaikka hän kunnioittaa siinä sisäistä todellisuutta eikä ulkonaista muotoa. Se on kuin palanen kuvakudosta, täynnä värejä ja viivoja, alla näkymättömät loimet ja kuteet, joita ilman kudosta ei voisi olla. Luonnonilmiöt – värit ja muodot, koot ja suhteet, ilmeneminen ja häviäminen – ovat vain kuten hopealankaan pujotetut helmet. Luonnon mystikko aistii Jumalan salaisen kirveen jäljet aaltojen, vuorenhuippujen ja pilvien muodoissa, kukan suloudessa, ihmiskasvojen kauneudessa, rakkauden kukoistuksessa ihmissydämessä. Luonnon kauneus ja ihmisen kauneus kertovat molemmat hänelle lakkaamatonta sanomaa, ja se on ”tuolla puolen, tuolla puolen”. TEEMAJumalallinen järki On kaikkivoipa tosiasia, että jumalallinen järki kuvastuu luonnossa. Tämä ajatus ilmenee monissa muodoissa uskonnoissa. Sen suurin esittäjä, Buddhan opin perustajaa lukuun ottamatta, on Platon ja hänen jälkeensä stoalaiset ja sitten Plotinus ja hänen seuraajansa sekä heidän jälkeensä kristityt mystikot, joihin on luonteenomaisimmin vaikuttanut kreikkalainen ajatus: Platonille jokainen esine samoin kuin erikoinen asiakin on yhteydessä yleisen käsityksen kanssa, jonka olemus on jumalallisen järjen idea. Ja koska jumalallinen järki on hyvä, tosi ja kaunis, niin milloin tahansa tunnemme nämä todellisuudet aistivaikutustemme avulla, jotka yhteys luonnon kanssa on synnyttänyt, me ”muistamme” todellisen kotimme, josta olemme tulleet maan päälle hetkeksi. Vain uneen, unohdukseen synnymme, Luonto – ilmoittaja Juuri tämän meidän ”kotimme” luonnon mystikko näkee välähdyksinä, kun luonnon kauneus kaikissa ilmennyksissään häntä värähdyttää. Hän näkee kaikkialla luonteensa ja tapansa mukaisesti rytmin, järjestyksen, kauneuden, rakkauden ja hyvää tekevän lain. Hän ei tarvitse uskoa eikä oppia johtamaan itseään Jumalan luo, sillä hän yhtyy Jumalaan, kun hän tutkistelee luontoa. Meren tai vuoren, lammen tai kedon näkeminen on suuri puhdistus, jota hänen sydämensä vaatii. Luonnon mielialat ovat Jumalan kuiskauksia, joita hän kuuntelee. Siksi olen yhä Jumala, kauneus Teema luonnossa ilmenevästä jumalallisesta järjestä esiintyy kaikkialla Platonin filosofiassa, mutta eräs puoli siitä on erikoisesti huomionarvoinen, ja se on oppi kauneudesta. Mitä kaunista me löydämmekään jossakin esineessä, asiassa tai tapahtumassa, niin se on ainoastaan jumalallisen järjen kauneutta, joka heijastuu niissä. Sen tähden, jos vain kehitämme kauneudentajuntaamme, me kuljemme toisesta kauneuden näystä toiseen, kunnes näemme yksinomaan Kauniin, Jumalan itsensä. Sillä hän, joka elämänsä varrella on tuntenut rakkauden ja nähnyt kaiken kauniin oikealla tavalla – hän on käydessään kohti kaiken rakastamansa loppua näkevä ihmeellisen ihanan olennon, jonka takia kaikki aikaisemmat ponnistukset on kestetty: olennon, joka on ikuisuudesta, joka ei ole syntynyt eikä katoa, ei kasva eikä vähene, jolle ei ole ruman ja kauniin muutosta tai vaihtelua. Sitä kauneutta ei voi kuvata kasvojen, käsien, ruumiinosien tai -jäsenten muodossa, ei puheen eikä tiedon muodossa, ei eläimen eikä ihmisen, ei maan eikä taivaan eikä minkään luodun muodossa. Se on itse Kauneus, yksinään ja erillään ja ikuisesti, joka itse ilman muutosta tai kasvamista tai vähenemistä pysyy ikuisesti, vaikka kaikki kaunis, joka on osa siitä, lisääntyy ja katoaa. [Platon, Symbolism] Dhamma – Laki On huomattava, että buddhalaisuuden pääperustus on ainutlaatuinen luonnon mystiikka. Jumalallista mieltä ei kuvata minkään ruumiillistuman muodossa. Se on Buddhan mukaan suuri Laki, Dhamma, vastustamaton ja häviämätön. Tämä laki ei ole Jumalan itseilmennystä tai tahtoa. Se on lakisäädös kaikkien olioiden keskinäisistä suhteista, olioiden sellaisina kuin ne ikuisesti ovat. Kuitenkaan tämä laki ei ole abstraktinen käsite, vaan mahtava voima, joka tunkee läpi kaiken universumin ja ”sen sydän on rakkautta, sen tarkoitus rauhaa ja ihanaa täyttymystä”. Se ilmaisee elottomien aineiden välisen suhteen, ja siksi me sanomme Dhammaa Newtonin liikkeen laiksi. Se ilmaisee sielujen välisen suhteen ja Buddha tiivisti sen sanoihin ”viha ei lopu vihalla, viha loppuu rakkaudella”. Buddha korosti siis Dhammaa koetinkivenä, keinona, puhdistuksena ja pelastuksen tienä. Sen vaikutukset ovat välittömiä, sitä ei rajoita aika, se johtaa pelastukseen, se kutsuu luokseen kaikki tulijat, se on sopiva mietiskelyn kohde, viisas punnitsee sitä sydämessään. Läpi elämäni, kunnes saavutan nirvanan, asetan luottamukseni Lakiin. Lakia, joka on ollut jo ammoin olleina aikoina, METODIMietiskely Luonnon mystiikan metodi on mietiskely. Tarvitsee vain luopua itsestään ja katsoa asioita sellaisina kuin ne ovat, erillään niiden suhteesta itseensä, ja ihminen näkee niiden sopusointuisuuden ja kauneuden kuten Platon, tai hän näkee ne Buddhan lailla laajana Tulemisena, johon sisältyy harha ja tietämättömyys, jotka sumentavat näön ja kahlehtivat hänen vapaata elämäänsä olentona. Tämä mietiskely voidaan suorittaa aste asteelta kuten buddhalaisuudessa, lisäten kasvavassa määrässä henkisen todellisuuden voimaa, tai se voi johtua intohimoisesta reaktiosta luonnon kauneuteen. Edellisessä tapauksessa ihminen erottaa itsensä ”maailmasta tahtona” ja samaistaa itsensä ”ideamaailman” kanssa ja tulee Laiksi, Dhammaksi. Jälkimmäisessä tapauksessa hän tulee hetkeksi ”jumalallisesti viritetyksi eläväksi harpuksi”, joka värähtelee ajatukseksi, kun sen yli puhaltaa Sisänäkemys Mietiskelyn avulla saavutettua luonnonmystiikalle ominaista sisänäkemystä ei voida paremmin esittää kuin Wordsworthin sanoilla [Tintern Abbey], kun hän kuvaa, mitä mieliala herättää hänessä. Se siunattu mielentila, Eikä tämän mystiikan magiaa voida selvemmin kuvata kuin noilla parilla säkeellä, joilla Wordsworth lopettaa suuren oodinsa: Vähäisin kukka, joka puhkeaa, voi antaa ESTETietämättömyys Missä tahansa on luonnon mystikkoja, he rakastavat tietoa. Tietämättömyys ja taikausko ovat suurimpia esteitä heidän polullaan, ja he tuntevat, että tietää enemmän on samaa kuin nähdä enemmän. Mielen on oltava kirkas, sillä he kaipaavat enemmän tunteen totuutta kuin sen voimakkuutta, ja mitä loistavampi on äly heissä, sitä puhtaampi on tunne. Buddhalaisuudessa suurin este on tietämättömyys, viimeinen ja lopullinen ”kahle”, joka on heitettävä pois ennen täydellisyyden saavuttamista. Platonismissa mielen harjoittaminen filosofian ja tieteen avulla on tärkein osa luonteen rakentamisessa. Huomaamme yhä selvemmin, mikä on anathema maranatha [Voimakas varoitus niille, jotka eivät rakasta Herraa, samalla kun se ilmaisee toivoa ja odotusta Kristuksen paluusta. – Toim. huom.] luonnon mystikoille, kun tutkimme heidän ihanteitaan. Auringon valon palvonta On mielenkiintoista panna merkille, että missä tahansa tämä mystiikka kehittyy uskonnolliseksi palvonnaksi, sen jumalanpalveluksessa suositaan niin paljon kuin mahdollista auringon valoa rituaaleissa. Heidän temppeleissään ei ole mitään hindulaisten temppeleiden kunnioitusta herättävää hämäryyttä eikä sisimpien pyhäkköjen melkein täydellistä pimeyttä, mihin ei kukaan muu voi astua kuin vihityt papit. Niissä ei ole myöskään kristillisten kirkkojen ja katedraalien hartautta säteilevää hämärää, mystistä pehmeyttä. Päinvastoin kuten buddhalaisissa temppeleissä nykyisin ja Kreikan temppeleissä kauan aikaa sitten, niissä on auringon valoa ja vapaata ilmaa, eikä kaikkein pyhimmässäkään ole mystistä hämäryyttä, ja niihin voi päästä kuka palvoja tahansa. IHANNEFilosofi Ihanne on filosofi, viisauden ystävä. Viisaus ei ole hänelle ainoastaan mielen hankkimaa tosiasioitten ja tapahtumien tietoa: se on jumalallisen järjen heijastukseksi tulleen ihmissielun tieto. Idealisti On monta polkua, joiden avulla tietämättömyys hylätään ja tullaan viisauteen. Buddhalaisuudessa se tapahtuu ankaran itsetutkistelun, kiintymättömyyden ja kaikkia olentoja kohtaan osoitetun myötätunnon avulla, platonismissa mietiskelemällä ”ideoita”, asioita itsessään ja demiurgin ajatusmuotoja. Luonnon mystikko on aina idealisti, ja niin pitkään kuin hänen maallista vaellustaan ympäröivät olosuhteet eivät vastaa hänen ihanteitaan, hän tuntee itsensä muukalaiseksi vieraassa maassa ja koettaa muovata ympäristönsä ihanteensa mukaiseksi. William Blake on tyypillinen luonnon mystikko, kun hän laulaa: En lakkaa taistelusta mielessäin, Eivät myöskään vähemmän tyypillisiä ole nämä Patrick Geddesin sanat, kun hän kutsuu vapaaehtoisia rakentamaan Kaunista Kaupunkia: ”Ihmiset menevät vapaaehtoisesti sotaan! On outoa ja synkkää taikauskoa, että ei ole vapaaehtoisia rauhan rakentajia!” Uudistaja Luonnon mystikko on sen tähden uudistaja – ei ainoastaan kuvien särkijä vaan myös muotojen uudistaja, joka kaipaa uusia muotoja, koska hänen intuitionsa on nähnyt ne. Hän on enemmän ihanteen julistaja kuin itse puunhakkaaja ja vedennostaja, jotka todella saavat muutoksia aikaan. Luonnon mystikoilta puuttuu ehkä toimeenpanevaa kykyä ja keinojen ja välineiden tuntemusta. He voivat puhua innostavammin siitä, kuinka tulee olla kuin siitä, miten asia pannaan täytäntöön. Mutta he haluavat saada kaikki järjestykseen, valoisaksi ja kauniiksi. Monet tietämättömyyden ja taikauskon muodot ovat heistä sielun likaa ja sairautta, intohimoa ja itsepetosta, rumuutta ja raakuutta, ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloa, vaihtokauppaa ja hengettömyyttä. Nykyaikaisiin [v. 1917] luonnon mystikkoihin kuuluvat R. W. Emerson ja Thomas Carlyle, William Morris, Matthew Arnold ja John Ruskin ja tuo yhä kasvava ”rauhan vapaaehtoisten” joukko, jotka ovat ”valon lapsia” ja joiden polku kohti Jumalaa käy viisauden ja kauneuden kautta. He pyrkivät siihen, mihin Plotinus pyrki: Yksin ainoaan Useasti kun herään ruumiin unesta ja pääsen selville itsestäni ja vetäytyen pois ulkonaisesta maailmasta antaudun sisäiseen mietiskelyyn, näen ihmeellisen kauneuden. Silloin uskon, että todellakin kuulun korkeampaan ja parempaan maailmaan ja koetan kehittää itsestäni loistavaa elämää ja tulen yhdeksi Jumaluuden kanssa. Tällä tavoin minä saavutan sellaisen elämän energian, että kohoan kaiken yläpuolelle, myös käsitettävän maailman yläpuolelle. Mitä silloin kokeekaan hän, joka katselee absoluuttista kauneutta ja itseään sen puhtaudessa, ilman aineellista verhoa, vapaana kaikista ajan ja paikan kahleista. Ja tämä on jumalien ja jumalallisten ja onnellisten ihmisten elämää, vapautus kaikista maallisista huolista – elämä, jota inhimilliset ilot eivät seuraa, yksinäisen riento yksinäisen luo. Suom. S. S. (Teoksesta Mystiikan olemus, VI Luku) Teosofi — n:o 7-8, 1944 Alkukielinen artikkeli:
|