C. Jinarajadasa Rakkauden mystiikkaTEEMAJumalan rakkaus ihmiseen Jumalan ylitsevuotava rakkaus ihmistä kohtaan on tämän ihmistyypin mystiikan teemana. Loppumaton ihme on, että Jumala on täynnä rakkautta luotujaan kohtaan. Jospa ihminen tietäisi miten suuresti Jumala etsii häntä, silloin hänen pelastuksensa ei olisi ajan vaan hetken työ. Mystikko ei siitä syystä koskaan lakkaa uneksimasta Jumalan häntä kohtaan aina avoinna olevista käsivarsista, huolimatta synnillisyydestään ja toistuneista epäonnistumisistaan. On sekä autuutta että tuskaa, niin taivasta kuin helvettiä tietää omat heikkoutensa, jotka eivät ole niin paljoa syntejä kuin tahroja siinä puvussa, jota hänen täytyy kantaa Jumalan edessä tuntien, että Jumala tahtoo hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on. Seuraavassa hymnissä on selvästi joitakin piirteitä sen tapaisen ihmistyypin luonteesta: Oi Rakkaus, Sun tultasi Rakastava Jumala On selvää, että sellaisessa mystiikan ihmistyypissä kuin tässä on kysymyksessä, Jumaluus tulee erityisen persoonalliseksi, läheten luonteeltaan toisinaan rikastettua ihmisiä. Kristinuskossa ei ole äsken mainitun hymnin sanoja innoittanut Jumala vaan Jeesus, sielun rakastaja. Seuraavassa otteessa, joka on kirjasta St. John of the Cross (Ristin Pyhä Johannes) koetetaan selittää sitä hurmiota, jolla monet tämän ihmistyypin mystikot rakastavat Jumalaa: Oi, suloisin Jumalan rakkaus, joka olet liian vähän tunnettu. Hän, joka Sinut on löytänyt, saa rauhan. Anna kaiken muuttua, oi Jumala, jotta me voisimme saada rauhan Sinussa. Kaikkialla kanssasi, oi Jumalani, kaikkialla kaikki kanssasi. Kuten toivon, oi Rakkaani, kaikki Sinulle, ei mitään minulle. Kaikki suloisuus ja ihanuus Sinulle, ei mitään minulle – kaikki katkeruus ja murhe minulle, ei mitään Sinulle. Oi Jumalani, miten suloinen on minulle läsnäolosi Sinun, joka olet korkein Jumala! Tahdon lähestyä Sinua hiljaisuudessa, ja tahdon vaipua jalkojesi juureen, jotta Sinä haluaisit yhdistää minut Itseesi tehden sieluni morsiameksesi. En tahdo riemuita mistään, ennen kuin olen sylissäsi. Oi Herrani, minä rukoilen sinua avukseni, älä hylkää minua hetkeksikään, koska en tiedä oman sieluni arvoa. Juuri tämä mystiikan vaihe on erityisen korostunut Vaishnava-kultissa Shri Krishnan tullessa jumalalliseksi rakastajaksi hänen etsiessä puolisoaan, ihmissielua. Rukouksin ja lauluin ylistetään hänen rakkauttaan ihmiseen. Jumaluuden voimakas persoonallisuus saa aikaan sielun pelastuksen ihmeen. Jumaluus naisena Missä rakkauden mystiikkaa esiintyy, siellä hartauden kohde ilmenee usein naisen hahmossa. Neitsyt Maria kristinuskossa, äiti Kali hindulaisuudessa, Isis Egyptissä ja Pallas Athene Kreikassa tuovat Jumalan käsitteen lähemmäksi joitakin sydämiä kuin mikään Jumaluuden maskuliininen ilmennys. Miksi näin on, se on sielun mysteeri, ja sen voivat ymmärtää vain ne, jotka kulkevat tätä erikoista mystiikan polkua. Me voimme vain todeta, että eräs kaikkein kauneimpia ja samalla voimakkaimpia rakkauden mystiikan muotoja on universaali rakkaus nähtynä äitinä ja ystävänä tai jumalattarena ja rakastettuna. METODIJumaloiminen Tämän mystiikan polun magia saavutetaan jumaloimisella. Ihmisen ainoa halu on vuodattaa sydämensä ja sielunsa rakkauden uhrin virtoina Jumalamme jalkojen juureen ja Jumalattaremme polvien eteen. Magian toiminnassa sielun tajunta herää tuntemaan jumalallisen olemuksen mysteerin toisensa jälkeen. Se ei ole rukousta. Ei ole ajatustakaan saamisesta eikä pyytämisestä. Kukan nuppu ei pyydä mitään auringon valolta. Se avautuu, palvoo jumaluutta ja näyttää kauneuttaan. Kuitenkin siinä on voimakasta pyrkimystä. Jumaluuden ihailu ei ole negatiivinen vaan positiivinen sielun vuodatus. ESTENöyryys Siinä missä armon mystiikan tiellä korostetaan ihmisen arvottomuutta vastaanottamaan jumalallista armoa, on tällä tiellä asia aivan päinvastoin. Jumala rakastaa ihmistä niin paljon hänen suurimmassa syntisyydessäänkin, joten kuvittelua, että Jumala tahtoisi peittää kasvonsa häneltä, pidetään jumalanpilkkana. Mitä merkitsee meidän syntimme ja epäonnistumisemme, jos Jumala rakastaa meitä huolimatta molemmista? Häpeän, itseluottamuksen puutteen ja arkuuden tunne Jumalan edessä on toteuttamisen esteenä. Usko, että olemme arvottomia ja että syntisyytemme voisi koskaan muodostaa esteen meidän ja Hänen välilleen, on se harha, joka on sielun tiellä tällä mystiikan polulla. IHANNEPyhimys Luonnollisesti tällä polulla ihanteena on palvoja, joka on Bhakta, pyhimys. Jumala ei tuomitse häntä hänen viisautensa mukaan eikä hänen käyttökelpoisuutensa perusteella. Hän seisoo tai kaatuu yksinomaan antaumuksensa mukaisesti. Viisaudessa tai ymmärryksessä kasvaminen tai kyvyn lisääntyminen ihmisten ohjaamiseksi merkitsee hänelle vain vähän. Elämä kasvaa vain, kun hän kohoaa yhdestä palvonnan intensiteetistä toiseen. On sanomattakin selvää, että mitä pyhemmäksi sielu kehittyy kulkiessaan tätä polkua, sitä viisauden täydempi hän on ja sitä suurempi on hänen kykynsä innoittaa ihmisiä ja heidän tekojaan. Mutta tyypillinen pyhimys ei pyri kumpaakaan, hänen pyrkimyksenään on vuodattaa yhä suurempaa ja suurempaa rakkautta palvontansa kohteelle. Jumalan ja ihmisen välinen yhteys Tämän rakkauden mystiikan eräs muunnelma julistaa ihanteena jumaluuden ja sielun välistä todellista liittoa, niin että ne kaksi ovat yksi. Kristinuskossa on tämä vaihe kehittynyt Johanneksen evankeliumin Kristuksen opetuksesta, jossa Kristus kertoo yhä uudelleen Hänen ja niiden, jotka Hänet ovat löytäneet, välisestä mystisestä ykseydestä. ”Ja sinä päivänä tulette tietämään, että minä olen Isässä ja te minussa ja minä teissä.” Tällainen ykseyden ihanne on joidenkin kristittyjen mielestä rienaava ja luonnollisesti harhaoppinen oikeaoppisen kristinuskon kannalta. Kuitenkin sellainen oikeaoppisuuden vankka pylväs kuin Pyhä Augustinus julistaa sitä kristinuskoon kuuluvana osana, kun hän tekee eron kahden uskon muodon välillä, ”usko Kristukseen ja usko Kristuksessa”. Edellinen on mentaalinen prosessi, Kristuksen luontoon kuuluvien tosiasioiden välttämätön, järjellinen hyväksyminen. Myös demonit uskoivat Kristukseen siinä mielessä. Mutta mitä on toisen uskon mukaan ”usko Kristuksessa”? Se on: ”Credendo amare, credendo diligere, credendo in Eum ire, et ejus membris incorporari.” (Uskomalla rakastaa häntä, uskomalla on kiintynyt häneen, uskomalla mennä häneen ja tulla osaksi häntä.) Tällaista kristinuskon mystiikkaa on Plotinus läheisesti toteuttanut, ja hän on suuresti siihen vaikuttanut, vaikka tämän polun mystikoita pidetään enimmäkseen tasapainonsa menettäneinä, ellei suorastaan harhaoppisina. Armon mystiikka, joka usein sisältää kirkon välittäjänä, on tuntenut asemansa uhatuksi rakkauden mystiikan vuoksi. Mitä osaa kirkkojen, pappien ja sakramenttien tulee näytellä sellaisessa mystiikan elämässä, jota Ruysbroeck selittää seuraavin sanoin: Kun me kohoudumme itsemme yläpuolelle ja kohotessamme Jumalan luo, muutumme niin yksinkertaisiksi, että meitä syleilevä rakkaus keskittyy vain itseensä, silloin muutumme ja kuolemme Jumalassa itsellemme sekä kaikelle erilliselle yksilöllisyydelle… Tässä syleilyssä ja olennaisessa ykseydessä Jumalan kanssa kaikki hurskaat ja sisäänpäin kääntyneet henget ovat yhtä Jumalan kanssa eläen häneen uppoutuneena sulautuen yhdeksi hänen kanssaan. He ovat armosta yhtä ja samaa olemusta hänen kanssaan, koska sama ydinolemus on molemmissa... Siitä syystä olemme yhtä elämää ja henkeä Jumalan kanssa tässä yksinkertaisessa ja syvässä mietiskelyssä... Tässä korkeimmassa asteessa sielu on yhtynyt Jumalaan ilman välitystä, se vajoaa jumaluuden avaraan pimeyteen. Ajatus täydellisestä ykseydestä jumaluuden kanssa on niin keskeinen kaikessa hindulaisessa ajattelussa, että tämä rakkauden mystiikan muoto on luonnollisesti hyvin tunnettu Intiassa. Bhagavad Gitan ydin on seuraava opetus: Aseta mielesi minuun, kiinnitä järkesi minuun. Silloin olet epäröimättä asuva minussa tästedes. Ne, jotka palvovat minua antaumuksella, ovat minussa ja minä heissä. Shri Krishna Siitä lähtien kun Shri Krishna ilmestyi, ajatus mystisestä yhteydestä Häneen on ollut kuin enkelten laulu maan päällä – se on innoittanut niin ylhäisiä ja alhaisia. Se on toisinaan ajanut tasapainottoman palvojan harhapoluille ja hurmioon, toisinaan kohottanut kieltäymyksen ja siunauksen korkeimpiin tekoihin ne, joilla on enemmän luonteenlujuutta tavoittaa Todellisuus. Tämä mystinen polku on äärimmäisen rakas ihmiskunnalle, koska sillä tiellä on aina päämääränä Yksi – Hän, joka itse kulkee yhdessä pyhiinvaeltajan kanssa matkan loppuun saakka. Suom. S. S. (Teoksesta The Nature of Mysticism, III luku) Teosofi — n:o 3, 1944 Panteistinen mystiikkaTEEMAIhminen kaikkena Tämä korostaa kaikin mahdollisin tavoin, että Jumala ja ihminen ovat yhtä. Ei mikään uskonto ole julistanut tätä ykseyttä niin selvästi ja voimakkaasti kuin hindulaisuus. Se on suuri ”Salaisuus”, joka paljastetaan ainoastaan kahdesti syntyville ihmisille. Se kaikuu kautta vuosisatojen ajasta aikaan. Isä Uddalaka opettaa sitä pojalleen Svetakeetulle: Koko tämän maailmankaikkeuden elämänä on korkein Jumaluus. Tämä Jumaluus on Totuus. Hän on universaalinen sielu. Sinä olet Hän, oi Svetakeetu. Jos ihminen ajattelee, että hän on kuolevainen, ajan ja ajan vaihteluiden hallitsema, hän ei tunne oman olemuksensa totuutta. Suuri itse ja ihmisen itse ovat yksi, eivät kaksi. Kuten öljy siemenissä, voi kermassa, vesi lähteissä ja tuli sytyttimissä, niin on tämä Itse löydettävissä itsestä, jos Häntä etsitään totuudessa ja mietiskelyssä. ”Kristillinen tiede” Kristinuskossa on viittauksia tästä samasta ykseydestä, vaikkakaan ne eivät esiinny siinä aivan yhtä selvästi ilmaistuna kuin hindulaisuudessa. Nykyaikana ihmisen ja Jumalan ykseys on ”Kristillisen tieteen” ja ”Uuden ajatuksen” pääperustana. Nämä molemmat ovat uudelleen elvytettyä panteistista mystiikkaa, kuten huomaamme selvästi, kun alamme eritellä ”menettelytapaa” ja ”estettä”. Mikä on ego, mistä tulee sen alku ja mikä on sen kohtalo? Ihmisego on täydellisen sielun, hengen, jumalallisen prinsiipin kuva ja vertainen. ”Uusi ajatus” ”Kristillisessä tieteessä” ihmisen ja Jumalan, mielen eli hyvyyden yhteys on niin täydellinen, että persoonallinen Jumala eli Luoja melkein häviää. Toiselta puolen ”Uusi ajatus” näyttäisi kuitenkin säilyttävän Jumalan persoonallisuuden julistaessaan ihmisen samaisuutta Hänen kanssaan. Jumala on tuo rajaton henki, joka täyttää koko maailmankaikkeuden omalla olemuksellaan, niin että kaikki on Hänestä ja Hänessä, eikä mitään ole Hänen ulkopuolellaan... Me olemme osallisia Jumalan elämästä, ja vaikka me eroamme Hänestä siinä, että olemme yksilöityneitä henkiä, kun taas Hän on rajaton henki, johon me sisällymme kuten kaikki muukin olevainen, niin kuitenkin Jumalan elämä ja ihmisen elämä ovat olemukseltaan identtisiä ja siten yhtä. Ne eivät eroa toisistaan, ne eroavat vain asteessa. [K. W. Trine: In Tune with the Infinite] ESTEIlluusiosta Jos panteistisen mystiikan mukaisesti ihminen ja Jumala ovat yhtä, miksi ihminen ei käsitä tätä yhteyttä ja siten vapaudu kaikesta pahasta? Siksi, että ihmisellä on eräs este ja se on aine. Tämä on hindufilosofian maajaan eli harhan suuri oppi. Purusha ja prakriti, henki ja aine, Jumala ja hänen luotunsa, näyttävät meidän aisteillemme kaksinaisilta. Kuinka vahvasti ihminen uskoneekaan olevansa Brahman, absoluuttinen jumaluus, hänen aistimensa alituisesti painavat hänen tajuntaansa niin, että hän on kuolevainen ja kärsii kuolevaisuuden rajoituksia. Hindufilosofia kiertää tämän esteen kahdella tavalla. Sankhya Sankhya-filosofia tunnustaa hengen ja aineen ikuisen kaksinaisuuden, mutta selittää, että henki ilmentää kuolevaisuuden ominaisuuksia – elämää ja kuolemaa, jälleensyntymistä ja karmaa ja kehitystä vain niin kauan kuin se sallii aineen hypnotisoida itseään. Sinä hetkenä, jolloin henki tuntee todellisen luontonsa, häviää aineen harha kaikkine siitä johtuvine seurauksineen. Vedanta Vedanta-filosofia ei myönnä mitään kaksinaisuutta olevan olemassa. Prakritilla eli aineella ei ole mitään perustavaa laatua olevaa todellisuutta. Jos aine näyttää meidän aisteillemme todelliselta, niin se johtuu siitä, että olemme majaan, harhan, vallassa. Kuten ihminen hämärässä pelästyy luullen näkevänsä käärmeen, joka lähemmin tutkittaessa osoittautuu nuoran pätkäksi, niin me asetamme aineen maailman epätodellisuuden hengen todellisuuden yläpuolelle. Niin kauan kuin me henkenä asetamme harhan todellisuuden edelle, niin kauan me olemme tämän harhan voimien alaisena. Sekä sankhya että vedanta myöntävät, että meidän harhan alaiselle tajunnallemme Brahman – Ylisielu – on aineen harhan erottama ihmisestä. Aineen todellisuuden kieltäminen ei merkitse aistimiemme todistuksen kieltämistä. Aine ja universumi ovat todellisia meille niin kauan kuin sallimme itsemme viipyä niissä. Meidän vapaaehtoinen viipymisemme aineessa aiheuttaa tämän harhan. Mutta me voimme voittaa aineessa olomme ja elää valtakunnassa, jossa on ainoastaan hengen todellisuus. Molemmat filosofiat julistavat, että harha voidaan voittaa ainoastaan puhdistuksen sekä älyllisen ja henkisen kehityksen jyrkkää polkua kulkemalla. On mielenkiintoista huomata, että ”Uusi ajatus” ja ”Kristillinen tiede” seuraavat näitä kahta muinaista filosofiaa. ”Uusi ajatus”, kuten sankhyakin, tunnustaa aineen todellisen olemassaolon mutta julistaa ihmisen täydellistä vapautta sen rajoituksista sen toteamisen avulla, että aine on ennen kaikkea mielen muoto ja siten ihmisen mielen muovattavissa. Toiselta puolen ”Kristillinen tiede”, kuten vedantakin, kieltää kokonaan aineen olemassaolon. Näin sanotaan Mrs. Eddyn kirjassa: Tajunnan todellisuus osoittaa ratkaisevasti, kuinka aine näyttää olevan olemassa, mutta ei kuitenkaan ole. METODITämä korostaa kaikin mahdollisin tavoin, että Jumala ja ihminen ovat yhtä. Ei mikään uskonto ole julistanut tätä ykseyttä niin selvästi ja voimakkaasti kuin hindulaisuus. Se on suuri ”Salaisuus”, joka paljastetaan ainoastaan kahdesti syntyville ihmisille. Se kaikuu kautta vuosisatojen ajasta aikaan. Isä Uddalaka opettaa sitä pojalleen Svetakeetulle: Vedantassa vakuuttelut ovat sitä, mitä ihminen on, ja sitä, mitä hän ei ole. ”Aham etat na”, minä en ole tämä, tämä aineellinen syyn ja vaikutuksen, syntymän ja kuoleman, ilon ja surun maailma. Päinvastainen vakuuttelu on ”so ham”, minä olen Hän, universaalinen Henki, Ylisielu eli ”aham atma”, minä olen Itse. Aamumietiskelyä varten määrätty hindulaisuuden päivittäinen vakuuttelu osoittaa hindumystiikan luonteenomaisimman ajatuksen: ”Minä olen Jumala enkä mitään muuta. Minä olen Brahman enkä surujen kuolevainen. Minä olen olemassaolo, autuus ja viisaus. Ikuisesti vapaa olen minä luonnostani.” ”Uuden ajatuksen” vakuuttelut Vakuuttelut ovat ”Uuden ajatuksen” ja ”Kristillisen tieteen” tyypillisimmät piirteet. Kukaan, joka on kuullut näiden uskovaisten todistuksia, ei voi epäillä, että niiden vakuutteluilla on käytännöllistä tehoa tiettyyn määrään saakka. Tyypillisimmät ”Uuden ajatuksen” vakuuttelut ovat seuraavat: Tulen suuren Isällisen Läsnäolon kasvojen eteen. ”Kristillisen tieteen” vakuuttelut Neljä seuraavaa vakuuttelua tunnetaan hyvin ”Kristillisessä tieteessä”. Mrs. Eddyn mukaan: ”Vaikka päinvastoin käännettynä nämä lauseet sopivat todistukseksi ja koetukseksi, ne osoittavat matemaattisen täsmällisesti suhteensa totuuteen: 1. Jumala on kaikki kaikessa. On eräs tärkeä kohta, jossa hindufilosofian vakuuttelut eroavat niiden nykyaikaisista esimerkeistä. Kun Vedanta kieltää aineen perustavan todellisuuden tai pysyvyyden, siinä on yhtä paljon todellisuutta kuin sen hyväksymisessä, että kun olemme maajaan kietoutuneena, tämä harha on todellisuutta. Maajaan vajonneena meidän täytyy seurata harhan lakeja. On kuumuutta ja kylmyyttä, vääryyttä ja sairautta ja tuskaa, kylvämistä ja niittämistä sekä karman ja jälleensyntymisen ikuinen vanhurskas laki ja maajaan voiman hidasta poisheittämistä perättäisten jälleensyntymien kautta tapahtuvan puhdistuksen avulla. Jonkun yksilön nykyinen aineeseen ruumiillistuma on hänen menneen elämänsä tulosta. Kaikki on oikein, ja on mieletöntä kieltää kärsimystä ja kurjuutta ja maallisesti toivoa saavuttavansa hyvyyksiä, joita ei ole ansainnut toiminnallaan menneisyydessä. Hindufilosofien vakuuttelut eivät ole koskaan kohdistuneet aineellisiin saavutuksiin eivätkä täyttämään elämää terveydellä ja hyvinvoinnilla. Niissä ei ole mitään samaa kuin seuraavassa ”Uuden ajatuksen” kirjallisuudesta otetussa lainauksessa. Vakuuta itsellesi, että sinä tulet olemaan menestyksellisissä olosuhteissa. Vakuuta se tyynesti ja luottavaisesti. Usko se, usko se ehdottomasti. Pidä itsesi jatkuvasti odotuksen tilassa. Täten teet itsesi magneetiksi, joka vetää puoleensa haluttuja asioita. [Trine: In Tune with the Infinite] Tällaiset liioittelut eivät ole Intiassa mahdollisia kenellekään, joka ymmärtää hindufilosofian kuvaaman suuren vapautuksen tien: Mitä on kaipaus? Sydämen kaipaus on aina Jumalan hiljainen koputus tietoisuutesi ovelle, Hänen äärettömän yltäkylläisyytensä lähde – lähde, joka pysyy hyödyttömänä, ellei siihen synny tarvetta. Muista tämä: sydämen kaipaus on Jumalan varma lupaus, lähetetty etukäteen vakuuttamaan, että mitä kaipaat, on jo sinun äärettömän yltäkylläisyyden lähteessä – ja mitä ikinä tahdot, voit ottaa vastaan. [H. Emilie Cady: Lessons in Truth] ”Uusi ajatus” eroaa myös hindumystiikan vakuutteluista, kun se vaihtaa vakuuttelun pyyntöön. Vakuuttelu on tosiasian lausumista. Tosiasioiden voima on poissa, kun sielu ainoastaan pyytää. Ja sitä paitsi, mitä tahansa henkisyyttä on saavutettu oikeitten vakuutusten avulla, sen tilalle on tullut hienostunut itsekkyys, kun pyyntöön sisältyy voimakas tahto. Pyydän ylhäiseltä voimalta hyvää itselleni. Pyydän siltä parempaa terveyttä ruumiilleni. Pyydän enemmän järjen selkeyttä. Pyydän voimaa päästä eroon vihasta, pahansuopuudesta, kateudesta ja pahasta tahdosta toisia kohtaan, sillä minä tiedän, että tuollaiset ajatukset ja voimat vahingoittavat minua. Pyydän viisautta, jotta löytäisin keinoja saadakseni ruumiin terveyttä, järjen selkeyttä ja vapauden toisiin kohdistuvien pahojen ajatusten kahleista. [Prentice Mulford] Yllä olevassa on tosin hindulaisten pappien maagisia taikoja, mutta Intiassa tehdään selvä ero henkisen elämän todellisten vakuutusten ja sellaisen tahdon toiminnan välillä, jota ohjaa halu persoonalliseen hyötyyn. Pakottamalla näkymättömiä välittäjiä tai oman harjoittelun tahtonsa voimalla ihmiset voivat todellakin saavuttaa paljon hyötyä itselleen, ja Intiassa on aina paljon opetusta saatavissa tuollaisessa magiassa. Mutta se kuuluu maailman elämään ja sen haluihin, eikä sitä tunnusteta henkisen elämän todelliseksi suureksi filosofiaksi. ”Uudessa ajatuksessa” nykyisin esiintyvien vanhojen mystisten oppien uudistuksessa ei tehdä selvää eroa ”ihmisen hengen, joka kulkee ylöspäin, ja eläimen hengen, joka kulkee alaspäin maata kohti”, välillä, ja siksi tämä filosofia on ainoastaan hetkellinen pysähdyspaikka korkeimpien henkisten totuuksien etsijälle. On väitetty, että ”Kristillinen tiede” on olemukseltaan Intian vedantaa vähemmän järkevässä muodossa. Selvän filosofisen ajatuksen puute ”Kristillisessä tieteessä” sekoittaa rajat todellisen henkisyyden ja hienostuneen itsekkyyden välillä. Samalla kuin korkea henkisyys voi ”Kristillisessä tieteessä” ilmetä sen yleisestä myönteisestä näkökulmasta käsin, on yhtä totta, että sen "todisteluista" voi usein seurata itsekeskeinen ja kovasydäminen luonne. Vaikka ”Kristillinen tiede” ja ”Uusi ajatus” ovat tehneet paljon lievittäessään tuhansien kärsimyksiä ja keventäessään heidän lamaannuksensa taakkaa, on kuitenkin kyseenalaista, eikö tätä tulosta ole saavutettu osittain todellisen henkisyyden kustannuksella. On kuitenkin mielenkiintoista tutkia näitä vanhojen opetusten uusia vaiheita. Schopenhauer oli oikeassa, kun hän v. 1851 ennusti: ”Ensimmäisen vuosisadan pakanallisissa filosofisissa kirjoituksissa näemme ilmenevän juutalaista teismiä, joka kristinuskona oli pian tuleva kansan uskonnoksi, aivan kuten nykyään oppineiden kirjoituksissa ilmenee Intian alkuperäistä panteismia, joka on määrätty ennemmin tai myöhemmin tulemaan kansan uskonnoksi. Ex oriente lux.” IHANNEJoogi Intiassa panteistisen mystiikan ihanne on täysin selvä. Se on joogi, ”yhdistäjä”. Hän etsii Brahmaniin yhtymisen korkeaa polkua. Elämä elämän jälkeen vähitellen hän on maksanut velkansa maajaalle täyttämällä tämän harhan lakien hänen päälleen sälyttämät velvollisuudet. Hän on nyt vapaa luopumaan immanenssista ja etsimään transsendenssia. Hän on sen tähden koditon vaeltaja, sanjaasi, ”luopuja”. Kun hän saavuttaa transsendenssin, hän on ”mukta”, vapautunut ja ”paramahansa”, joka ei tule eikä mene syntymän ja kuoleman tuolla puolen, ”pylväs” Jumalan temppelissä, joka ei lähde enää koskaan pois. Tätä ihannetta ei ole vielä selvästi kehitetty ”Kristillisessä tieteessä” eikä ”Uudessa ajatuksessa”. Molemmissa on korostettu negatiivista vaihetta, vapautta kehityksen tuskallisesta puolesta. Niissä odotetaan nyt positiivisen puolen löytämistä, jolloin ihmiset vakuutuksen avulla tulevat tuntemaan Brahmanin, Yhden ilman toista. Häneltä, joka täten löytää, kysytään kuten muinoin: ”Ystävä, kasvosi loistavat kuten sen, joka tuntee Brahmanin. Kuka on opettanut sinua?” Ja vastaus on oleva, kuten ennen: ”So ham – minä olen Hän.” Suom. S. S. (Teoksesta The Nature of Mysticism, V luku) Teosofi — n:o 5-6, 1944 Luonnon mystiikkaSuuri mystiikka on usko, joka tulee minussa joka päivä yhä voimakkaammaksi, niin että kaikki sopusuhtaiset luonnon oliot ovat jonkin henkisen totuuden tai olemuksen perustyyppejä. Kun kuljen kedolla, minut valtaa joskus sellainen tunne, että kaikella, mitä näen, on tarkoitus, jos vain voisin ymmärtää sen. Ja tämä tunne, jota ympäröivät totuudet, joita en voi käsittää, kasvaa joskus kunnioittavaksi peloksi. Kaikki näyttää olevan täynnä Jumalan heijastusta, kun vain voisimme nähdä sen. Oi kuinka minä olen rukoillut tämän mysteerin paljastumista! Nähdä vaikka vain hetkisenkin suuren järjestelmän koko harmonian! Kuulla kerran musiikkia, jonka kaikkeus synnyttää toteuttaessaan käskyjään! [Charles Kingsley: His Life and Letters, I] Luonto Jumalan kuvastin Luonnon mystikolle moninainen luonto hänen ympärillään on kuvastin, missä jumaluuden kasvot heijastuvat. Tämän tyypin mystikko ei ole panteistisen mystikon kaltainen, joka näkee Jumalan immanenssin luonnossa. Hänelle ei käytännöllisesti katsoen ole mitään immanenssia, sillä hänen sydämensä on transsendenssissa. Panteistille luonto on suuren todellisuuden yllä oleva verho. Luonnon mystikolle se on todellisuus eikä harha, vaikka hän kunnioittaa siinä sisäistä todellisuutta eikä ulkonaista muotoa. Se on kuin palanen kuvakudosta, täynnä värejä ja viivoja, alla näkymättömät loimet ja kuteet, joita ilman kudosta ei voisi olla. Luonnonilmiöt – värit ja muodot, koot ja suhteet, ilmeneminen ja häviäminen – ovat vain kuten hopealankaan pujotetut helmet. Luonnon mystikko aistii Jumalan salaisen kirveen jäljet aaltojen, vuorenhuippujen ja pilvien muodoissa, kukan suloudessa, ihmiskasvojen kauneudessa, rakkauden kukoistuksessa ihmissydämessä. Luonnon kauneus ja ihmisen kauneus kertovat molemmat hänelle lakkaamatonta sanomaa, ja se on ”tuolla puolen, tuolla puolen”. TEEMAJumalallinen järki On kaikkivoipa tosiasia, että jumalallinen järki kuvastuu luonnossa. Tämä ajatus ilmenee monissa muodoissa uskonnoissa. Sen suurin esittäjä, Buddhan opin perustajaa lukuun ottamatta, on Platon ja hänen jälkeensä stoalaiset ja sitten Plotinus ja hänen seuraajansa sekä heidän jälkeensä kristityt mystikot, joihin on luonteenomaisimmin vaikuttanut kreikkalainen ajatus: Platonille jokainen esine samoin kuin erikoinen asiakin on yhteydessä yleisen käsityksen kanssa, jonka olemus on jumalallisen järjen idea. Ja koska jumalallinen järki on hyvä, tosi ja kaunis, niin milloin tahansa tunnemme nämä todellisuudet aistivaikutustemme avulla, jotka yhteys luonnon kanssa on synnyttänyt, me ”muistamme” todellisen kotimme, josta olemme tulleet maan päälle hetkeksi. Vain uneen, unohdukseen synnymme, Luonto – ilmoittaja Juuri tämän meidän ”kotimme” luonnon mystikko näkee välähdyksinä, kun luonnon kauneus kaikissa ilmennyksissään häntä värähdyttää. Hän näkee kaikkialla luonteensa ja tapansa mukaisesti rytmin, järjestyksen, kauneuden, rakkauden ja hyvää tekevän lain. Hän ei tarvitse uskoa eikä oppia johtamaan itseään Jumalan luo, sillä hän yhtyy Jumalaan, kun hän tutkistelee luontoa. Meren tai vuoren, lammen tai kedon näkeminen on suuri puhdistus, jota hänen sydämensä vaatii. Luonnon mielialat ovat Jumalan kuiskauksia, joita hän kuuntelee. Siksi olen yhä Jumala, kauneus Teema luonnossa ilmenevästä jumalallisesta järjestä esiintyy kaikkialla Platonin filosofiassa, mutta eräs puoli siitä on erikoisesti huomionarvoinen, ja se on oppi kauneudesta. Mitä kaunista me löydämmekään jossakin esineessä, asiassa tai tapahtumassa, niin se on ainoastaan jumalallisen järjen kauneutta, joka heijastuu niissä. Sen tähden, jos vain kehitämme kauneudentajuntaamme, me kuljemme toisesta kauneuden näystä toiseen, kunnes näemme yksinomaan Kauniin, Jumalan itsensä. Sillä hän, joka elämänsä varrella on tuntenut rakkauden ja nähnyt kaiken kauniin oikealla tavalla – hän on käydessään kohti kaiken rakastamansa loppua näkevä ihmeellisen ihanan olennon, jonka takia kaikki aikaisemmat ponnistukset on kestetty: olennon, joka on ikuisuudesta, joka ei ole syntynyt eikä katoa, ei kasva eikä vähene, jolle ei ole ruman ja kauniin muutosta tai vaihtelua. Sitä kauneutta ei voi kuvata kasvojen, käsien, ruumiinosien tai -jäsenten muodossa, ei puheen eikä tiedon muodossa, ei eläimen eikä ihmisen, ei maan eikä taivaan eikä minkään luodun muodossa. Se on itse Kauneus, yksinään ja erillään ja ikuisesti, joka itse ilman muutosta tai kasvamista tai vähenemistä pysyy ikuisesti, vaikka kaikki kaunis, joka on osa siitä, lisääntyy ja katoaa. [Platon, Symbolism] Dhamma – Laki On huomattava, että buddhalaisuuden pääperustus on ainutlaatuinen luonnon mystiikka. Jumalallista mieltä ei kuvata minkään ruumiillistuman muodossa. Se on Buddhan mukaan suuri Laki, Dhamma, vastustamaton ja häviämätön. Tämä laki ei ole Jumalan itseilmennystä tai tahtoa. Se on lakisäädös kaikkien olioiden keskinäisistä suhteista, olioiden sellaisina kuin ne ikuisesti ovat. Kuitenkaan tämä laki ei ole abstraktinen käsite, vaan mahtava voima, joka tunkee läpi kaiken universumin ja ”sen sydän on rakkautta, sen tarkoitus rauhaa ja ihanaa täyttymystä”. Se ilmaisee elottomien aineiden välisen suhteen, ja siksi me sanomme Dhammaa Newtonin liikkeen laiksi. Se ilmaisee sielujen välisen suhteen ja Buddha tiivisti sen sanoihin ”viha ei lopu vihalla, viha loppuu rakkaudella”. Buddha korosti siis Dhammaa koetinkivenä, keinona, puhdistuksena ja pelastuksen tienä. Sen vaikutukset ovat välittömiä, sitä ei rajoita aika, se johtaa pelastukseen, se kutsuu luokseen kaikki tulijat, se on sopiva mietiskelyn kohde, viisas punnitsee sitä sydämessään. Läpi elämäni, kunnes saavutan nirvanan, asetan luottamukseni Lakiin. Lakia, joka on ollut jo ammoin olleina aikoina, METODIMietiskely Luonnon mystiikan metodi on mietiskely. Tarvitsee vain luopua itsestään ja katsoa asioita sellaisina kuin ne ovat, erillään niiden suhteesta itseensä, ja ihminen näkee niiden sopusointuisuuden ja kauneuden kuten Platon, tai hän näkee ne Buddhan lailla laajana Tulemisena, johon sisältyy harha ja tietämättömyys, jotka sumentavat näön ja kahlehtivat hänen vapaata elämäänsä olentona. Tämä mietiskely voidaan suorittaa aste asteelta kuten buddhalaisuudessa, lisäten kasvavassa määrässä henkisen todellisuuden voimaa, tai se voi johtua intohimoisesta reaktiosta luonnon kauneuteen. Edellisessä tapauksessa ihminen erottaa itsensä ”maailmasta tahtona” ja samaistaa itsensä ”ideamaailman” kanssa ja tulee Laiksi, Dhammaksi. Jälkimmäisessä tapauksessa hän tulee hetkeksi ”jumalallisesti viritetyksi eläväksi harpuksi”, joka värähtelee ajatukseksi, kun sen yli puhaltaa Sisänäkemys Mietiskelyn avulla saavutettua luonnonmystiikalle ominaista sisänäkemystä ei voida paremmin esittää kuin Wordsworthin sanoilla [Tintern Abbey], kun hän kuvaa, mitä mieliala herättää hänessä. Se siunattu mielentila, Eikä tämän mystiikan magiaa voida selvemmin kuvata kuin noilla parilla säkeellä, joilla Wordsworth lopettaa suuren oodinsa: Vähäisin kukka, joka puhkeaa, voi antaa ESTETietämättömyys Missä tahansa on luonnon mystikkoja, he rakastavat tietoa. Tietämättömyys ja taikausko ovat suurimpia esteitä heidän polullaan, ja he tuntevat, että tietää enemmän on samaa kuin nähdä enemmän. Mielen on oltava kirkas, sillä he kaipaavat enemmän tunteen totuutta kuin sen voimakkuutta, ja mitä loistavampi on äly heissä, sitä puhtaampi on tunne. Buddhalaisuudessa suurin este on tietämättömyys, viimeinen ja lopullinen ”kahle”, joka on heitettävä pois ennen täydellisyyden saavuttamista. Platonismissa mielen harjoittaminen filosofian ja tieteen avulla on tärkein osa luonteen rakentamisessa. Huomaamme yhä selvemmin, mikä on anathema maranatha [Voimakas varoitus niille, jotka eivät rakasta Herraa, samalla kun se ilmaisee toivoa ja odotusta Kristuksen paluusta. – Toim. huom.] luonnon mystikoille, kun tutkimme heidän ihanteitaan. Auringon valon palvonta On mielenkiintoista panna merkille, että missä tahansa tämä mystiikka kehittyy uskonnolliseksi palvonnaksi, sen jumalanpalveluksessa suositaan niin paljon kuin mahdollista auringon valoa rituaaleissa. Heidän temppeleissään ei ole mitään hindulaisten temppeleiden kunnioitusta herättävää hämäryyttä eikä sisimpien pyhäkköjen melkein täydellistä pimeyttä, mihin ei kukaan muu voi astua kuin vihityt papit. Niissä ei ole myöskään kristillisten kirkkojen ja katedraalien hartautta säteilevää hämärää, mystistä pehmeyttä. Päinvastoin kuten buddhalaisissa temppeleissä nykyisin ja Kreikan temppeleissä kauan aikaa sitten, niissä on auringon valoa ja vapaata ilmaa, eikä kaikkein pyhimmässäkään ole mystistä hämäryyttä, ja niihin voi päästä kuka palvoja tahansa. IHANNEFilosofi Ihanne on filosofi, viisauden ystävä. Viisaus ei ole hänelle ainoastaan mielen hankkimaa tosiasioitten ja tapahtumien tietoa: se on jumalallisen järjen heijastukseksi tulleen ihmissielun tieto. Idealisti On monta polkua, joiden avulla tietämättömyys hylätään ja tullaan viisauteen. Buddhalaisuudessa se tapahtuu ankaran itsetutkistelun, kiintymättömyyden ja kaikkia olentoja kohtaan osoitetun myötätunnon avulla, platonismissa mietiskelemällä ”ideoita”, asioita itsessään ja demiurgin ajatusmuotoja. Luonnon mystikko on aina idealisti, ja niin pitkään kuin hänen maallista vaellustaan ympäröivät olosuhteet eivät vastaa hänen ihanteitaan, hän tuntee itsensä muukalaiseksi vieraassa maassa ja koettaa muovata ympäristönsä ihanteensa mukaiseksi. William Blake on tyypillinen luonnon mystikko, kun hän laulaa: En lakkaa taistelusta mielessäin, Eivät myöskään vähemmän tyypillisiä ole nämä Patrick Geddesin sanat, kun hän kutsuu vapaaehtoisia rakentamaan Kaunista Kaupunkia: ”Ihmiset menevät vapaaehtoisesti sotaan! On outoa ja synkkää taikauskoa, että ei ole vapaaehtoisia rauhan rakentajia!” Uudistaja Luonnon mystikko on sen tähden uudistaja – ei ainoastaan kuvien särkijä vaan myös muotojen uudistaja, joka kaipaa uusia muotoja, koska hänen intuitionsa on nähnyt ne. Hän on enemmän ihanteen julistaja kuin itse puunhakkaaja ja vedennostaja, jotka todella saavat muutoksia aikaan. Luonnon mystikoilta puuttuu ehkä toimeenpanevaa kykyä ja keinojen ja välineiden tuntemusta. He voivat puhua innostavammin siitä, kuinka tulee olla kuin siitä, miten asia pannaan täytäntöön. Mutta he haluavat saada kaikki järjestykseen, valoisaksi ja kauniiksi. Monet tietämättömyyden ja taikauskon muodot ovat heistä sielun likaa ja sairautta, intohimoa ja itsepetosta, rumuutta ja raakuutta, ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloa, vaihtokauppaa ja hengettömyyttä. Nykyaikaisiin [v. 1917] luonnon mystikkoihin kuuluvat R. W. Emerson ja Thomas Carlyle, William Morris, Matthew Arnold ja John Ruskin ja tuo yhä kasvava ”rauhan vapaaehtoisten” joukko, jotka ovat ”valon lapsia” ja joiden polku kohti Jumalaa käy viisauden ja kauneuden kautta. He pyrkivät siihen, mihin Plotinus pyrki: Yksin ainoaan Useasti kun herään ruumiin unesta ja pääsen selville itsestäni ja vetäytyen pois ulkonaisesta maailmasta antaudun sisäiseen mietiskelyyn, näen ihmeellisen kauneuden. Silloin uskon, että todellakin kuulun korkeampaan ja parempaan maailmaan ja koetan kehittää itsestäni loistavaa elämää ja tulen yhdeksi Jumaluuden kanssa. Tällä tavoin minä saavutan sellaisen elämän energian, että kohoan kaiken yläpuolelle, myös käsitettävän maailman yläpuolelle. Mitä silloin kokeekaan hän, joka katselee absoluuttista kauneutta ja itseään sen puhtaudessa, ilman aineellista verhoa, vapaana kaikista ajan ja paikan kahleista. Ja tämä on jumalien ja jumalallisten ja onnellisten ihmisten elämää, vapautus kaikista maallisista huolista – elämä, jota inhimilliset ilot eivät seuraa, yksinäisen riento yksinäisen luo. Suom. S. S. (Teoksesta The Nature of Mysticism, VI luku) Teosofi — n:o 7-8, 1944 RitualismiSakramenttien mystiikka, johon sisältyy muotomenoja ja seremonioita, näyttää monesta olevan pikemminkin palvomisen esteenä kuin apuna. Mutta tällä näkökannalla ei ole historian tukea. Jos mikään, niin sakramenttien mystiikka on, ei ainoastaan aikaisin vaan myös pysyvin mystiikan muoto. Jokaisella uskonnolla on seremoniallinen vaihe. Myös buddhismi, joka hengeltään on pappisvallan seremonioiden vastainen, on nyt kehittänyt tietyn seremoniallisen ilmaisumuodon. Kuten kaikilla mystiikan muodoilla, on sakramenttien mystiikallakin teemansa, metodinsa, esteensä ja ihanteensa. TEEMATämä on oppi ”todellisesta läsnäolosta”. Se merkitsee sitä, että jollakin käsittämättömällä mutta todellisella tavalla Jumaluus tulee persoonana suoranaisesti kosketukseen palvelijansa kanssa, joka on olemisen alimmalla tasolla. Kun muutamat mystiikan muodot saavat elinvoimansa kohottamalla ihmissielun Jumalaan, niin sakramentaalinen ihmistyyppi saa elämänsä siitä, että Jumalan henki laskeutuu ihmiseen. Epämääräinen usko, että ”Jumala on kanssamme” tai että ” me olemme yhtä Jumalan kanssa” ei muodosta sakramentaalista mystiikkaa. Tämä mystiikka ei merkitse vähempää kuin että Jumala tulee palvojaansa todellisuutensa täydellisyydessä, tosiasiana eikä vertauskuvana. Se lahja, suuremp' armoa, Kuten ylhäällä, niin alhaalta Kuinka voivat korkein ja alhaisin, täydellinen Jumaluus ja epätäydellinen ihmisyys, kohdata toisensa? Tämän mystiikan mukaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Korkein heijastuu kaikessa alemmassa – ”Kuten ylhäällä, niin alhaalla”, on perusajatus. Kaikki maalliset tapahtumat ovat siksi jumalallisessa sielussa tapahtuvan prosessin heijastusta. Maalliset tapahtumat voivat olla järjestetty siten, että ne tulevat taivaallisten tapahtumien pienoiskuviksi. Kun tämä tapahtuu, sakramenttien mystiikka tulee sakramentiksi teossa tai tekojen sarjassa täällä ”alhaalla” kuvastaen täydellisesti samanlaista tekoa ”ylhäällä”. Mutta kuinka maalliset tapahtumat voivat tulla taivaallisten tapahtumien malleiksi? METODISymboliikka Symbolismi, joka ilmentää itseään rituaaleissa, on metodi. Jokainen symboli on valittu edustamaan taivaallista tapahtumaa, ja symboli on sama kaikkina aikoina. Sillä emme saa ajatella immanentin Jumaluuden tapahtumien jumalallisen prosessin alkaneen kauan sitten yhtenä sarjan tapauksena, emmekä ajatella, että tämä alku on kaukana nykyisyydestä. Sakramentaaliselle mystiikalle ensimmäinen tapahtuma on seuraavan ajan jokaisena hetkenä vielä ensimmäinen tapahtuma. Samoin jokainen tapahtuma sarjassa, kun se tapahtuu oikeassa järjestyksessä, tapahtuu vielä joka hetki. Siksi se, mikä on menneisyyttä meidän tajunnallemme, on nykyisyyttä tälle mystiikalle: kerran ”ylhäällä” tapahtuneet jumalalliset tapahtumat tapahtuvat nyt samassa ennakolta määrätyssä jumalallisessa järjestyksessä. Jos ihminen voi luoda sarjan symbolisia tapahtumia ja yhdistää ne tapahtumien prosessiksi rituaalissa, niin rituaalin avulla ”ylhäällä” ja ”alhaalla” tapahtuneet tulevat yhdeksi ja Jumaluus laskeutuu ihmiseen. Tämä on rituaalin salattu rakenne. Rituaali ei ole ainoastaan sarja toimintoja, vaan tämä sarja on rakennettu niin, että sen jokainen toiminta viittaa johonkin erityiseen toistuvaan tapahtumaan taivasmaailmassa. Koko rituaalinen sarja kuvastaa siten jumalallisen tapahtumasarjan alkua, keskikohtaa ja loppua. Olkoonpa rituaali vähitellen pantu kokoon vuosisatojen kuluessa tai rakennettu nopeasti, niin se on todellinen rituaali ainoastaan, jos se täsmällisesti kuvaa jumalallista järjestystä. Ne, joilla on taipumusta sakramentaaliseen mystiikkaan, tuntevat heti ikään kuin selvänäköisesti, milloin rituaali toteuttaa tarkoituksensa, sillä he tulevat rituaalin osaksi ja yhdeksi jumalallisten tapahtumien sarjan kanssa. Oikeassa rituaalisessa palveluksessa on olemassa riippuvuussuhde Jumaluuden ja ihmisen välillä, sillä kun Jumaluus laskeutuu ihmiseen, niin ihmisen kumppanuus toiminnassa on samalla Jumalalle välttämätön. Logoksen uhri On olemassa alituisesti toistuva jumalallinen tapahtuma, joka on aina suurien rituaalien teema. Se on Logoksen uhri, Logoksen, ”joka meille ihmisille ja meidän pelastukseksemme tuli alas taivaasta”. Ilman tätä vapaaehtoista Jumalan itseuhrausta ja rajoitusta maailmankaikkeus ei voisi olla olemassa. Kaikki olevaiset, elävät ja kuolleet, ovat olemassa vain siksi, että Jumala ”kuoli” luontonsa täydellisyydelle. Mutta Hänen vapaaehtoinen ”kuolemansa” tapahtui siksi, että yhteistoiminnan avulla niiden kanssa, joiden puolesta Hän kuoli, Hän voi kohota yhä loistavampaan olemassaoloon – loistavampaan, koska ne, joiden puolesta Hän kuoli, elävät Hänen kanssaan tajuisessa yhteydessä. Siten ihminen on alusta alkaen ollut Jumaluuden ilmennys. Ihmisen olemassaolon tarkoitus on tuntea itsensä Jumalaksi. Tämä todellisuus ilmenee muutamissa mystiikan lajeissa rakkauden, mietiskelyn tai hurmion avulla. Sakramentaalinen mystiikka saavuttaa saman tuloksen rituaalin avulla. Hindulainen rituaali On olemassa kolme suurta rituaalia, jotka näyttävät todellisten rituaalien alkuperäiset perusmuodot. Ne tulevat Egyptistä, Intiasta ja Euroopasta. Vaikkakin ne näyttävät ulkonaisesti hyvin erilaisilta, vapaamuurarius, muinaisen hindulaisuuden prajapati-rituaali ja kristillisen kirkon messut kertovat Logoksen alkuperäisestä uhrautumisesta. Tarvitsee vain verrata keskenään prajapati-rituaalia ja messua. Edellisessä Jumala Prajapatina, ”Luomakunnan Herrana”, laskeutuu alttarille vapaaehtoisena uhrina tullakseen deevojen, perheensä vanhimpien lasten surmaamaksi ja rikkirepimäksi. Prajapatin rikkirevitystä jäsenistä syntyy sitten koko luomakunta. Ihmiset yksilöinä ovat olemassa vain siksi, että Hänet surmattiin. Tätä Prajapatin uhrautumisen muistoa vietetään joka päivä suuressa rituaalissa. Kun Hänen maallinen uhrinsa tapahtuu ajassa, niin maallinen rituaali vaatii neljän Vedan neljä pappia kuvaamaan neljää vuodenaikaa. Kuten rikkirevityn Jumaluuden voi tehdä kokonaiseksi ja herättää kuolleista ainoastaan Jumala itse, niin ihmisen itsensä (joka on Jumala) täytyy suorittaa muistouhri ja ”tehdä Isä Prajapati eheäksi uudelleen”. Kun uhri on kestänyt yhden vuoden, Prajapati on tehty kokonaiseksi jälleen ja siitä johtuu kaksi ihmeellistä asiaa: ensiksikin inhimillinen uhraaja tulee yhdeksi Jumaluuden kanssa ja siis kuolemattomaksi ja ikuiseksi, toiseksi Isä Prajapati laskeutuu uudelleen alas vapaaehtoisena uhrina tullakseen jälleen surmatuksi ja rikkirevityksi. Rituaali sanoo, että ellei Prajapati uhraisi itseään sen jälkeen, kun hänet on herätetty kuolleista, niin koko maailmankaikkeus häviäisi tyhjyydeksi. Jotta maailmankaikkeus eläisi ja kasvaisi vuodesta vuoteen, on Prajapatin ikuinen uhri välttämätön. Messu Kristinuskon messussa vietetään Jumalan vapaaehtoisen uhrin muistoa Kristuksen. Häntä sanotaan ”uhriksi” (hostia). Hän tuli tietäen edeltäpäin ristiinnaulitsemisensa, ja ainoastaan Hänen ristiinnaulitsemisella ihmiset voivat pelastua. Hänen elämänsä jokainen tapahtuma oli edeltäpäin määrätty, koska koko hänen lähetystyönsä taivaasta alasastumisesta taivaaseen astumiseen saakka oli taivasmaailman tapahtumien jumalallisen prosessin heijastusta. Messu symbolina esittää Kristuksen koko elämää, ja se on suoritettava joka päivä. Jokaisessa juhlanvietossa Kristus on ylösnousseena ja antaa palvelijoilleen lupauksen heidän ylösnousemisestaan. Muinaisessa hindulaisessa rituaalissa ei koskaan unohdeta, että uhraava ihminen on Jumalan luontoa. Kun alttari rakennettiin tätä uhria varten, joka muistutti Logoksen alasastumista aineeseen, niin se tehtiin 365 tiilestä, jotka asetettiin paikoilleen yksi kunakin päivänä ja niiden pohjalle oli pantu pieni kultainen ihminen kultaisessa auringossa, sillä Jumala ”auringossa” on myös ihminen. Ihmissielu, jota pieni kultainen ihminen kuvaa, nousee alttarin kautta taivaaseen uhreineen ja tekee siten Prajapatin eheäksi uudelleen, sillä ilman ihmisen apua Jumala, joka on kuollut meidän puolestamme, ei voi ylösnousta. Uhraavan ihmisen samaisuus Prajapatin kanssa osoitettiin edelleen eräällä vaikuttavalla tavalla. Kuten Prajapati laskeutui kerran alas surmattavaksi, samoin uhraava ihminen laskeutui seremonian aikana maahan pitkälleen kädet ulospäin ojennettuna. Messurituaalissa on eräitä kohtia, joissa juhlan viettäjä ”yhdistää itsensä” Kristukseen. Kuten Kristus pantiin ristille, niin vertauskuvallisesti tahdotaan osoittaa, että pappi on sekä ihminen että Kristus panemalla papin kaavun selkäpuolelle iso risti. Todellinen läsnäolo Suuressa rituaalissa on aina huippukohta silloin, kun Jumaluus ilmaisee itsensä rituaalissa. Se on ”todellisen läsnäolon” hetki, ja tämä tekee rituaalin todelliseksi sakramentiksi. Hinduseremoniassa ja messussa on siunauksen hetki, jolloin Jumala on läsnä henkilönä eikä vain symbolisesti. Hän on silloin noussut ”kuolleista”, ja tämä Jumaluuden ylösnousemus on sakramentaalisen mystiikan teema, ja rituaali on menettelytapa. On olemassa hyvin vähän selityksiä sakramentaalisen mystiikan, varsinkin sen huippukohdan, ”todellisen läsnäolon” vaikutuksesta palvojaan. Mutta tämän vaikutuksen todellisuus on, kuten miljoonat todistavat, kaiken mielikuvituksen tuolla puolen. Se kohoaa kuoleman voiman yläpuolelle, se puhdistaa helvetin rumuuden ja muuttaa hetkeksi inhimillisen heikkouden jumalalliseksi voimaksi. Niiden, jotka palvelevat Jumalaa tämän mystiikan avulla, ei tarvitse tuoda Hänen eteensä mitään erikoista kehittyneisyyden tai viisauden ominaisuutta. Kun Hän laskeutuu alempiin maailmoihin, niin kaikille, jotka kohottavat sydämensä Hänen puoleensa, syntiselle ja pyhimykselle, tietämättömälle ja viisaalle, Hän antaa läsnäolonsa. Ja Jumalana, antajana, Hän antaa yhteytensä Ihmiselle, vastaanottajalle, sillä he ovat yksi ja sama. ESTERituaalin magia Este on luonnollisesti rituaalin epätäsmällinen suoritus. Sarjassa täytyy jokainen toiminto suorittaa, ja jos jotakin jätetään pois, niin mystinen magia ei luo välttämätöntä voimaa. Tiedolla on vähän tekemistä magian kanssa. Aivan kuten sadat sähkölamput syttyvät, kun kytkintä käännetään (kunhan sen paikka on tiedossa), samoin jokainen, jolle rituaali opetetaan, voi toteuttaa magian. Mutta tuloksen saavuttamiseksi hänen täytyy suorittaa rituaali ohjeiden mukaan, noudattaen muinaisia periaatteita. Poisjättäminen tai lisääminen turmelee rituaalin ja estää magian. Sillä rituaali laadittiin huolellisesti niiden toimesta, jotka tiesivät, miten sen jokaisen osan tulisi viitata taivaalliseen tapahtumaan. Sakramentaalinen mystiikka lakkaa olemasta sakramentaalista, jos se ei ole taivaallisten tapahtumien täydellistä heijastusta maan päällä. IHANNEPappi messun toimittajana Ihanne – tämä on pappi. Hänen täytyy olla vihitty tehtäväänsä, sillä tämän mystiikan magia ei toimi, ellei toimittaja ole todellinen pappi. Hindulaisuudessa miehen täytyy olla vihitty papiksi, kristinuskossa hänen täytyy olla virkaan asetettu ja vihitty, vapaamuurariudessa upseerin tulee olla asianmukaisesti installoitu virkaan. Tässä herää tuo suuri kysymys ”perimysjärjestyksen” pätevyydestä kristinuskossa tai muurarijärjestöjen säännönmukaisuudesta tai epäsäännönmukaisuudesta. Mutta tämä on syvällisempi okkulttinen kysymys kuin mitä tämä lyhyt mystiikkaa käsittelevä kirjoitus voi käsitellä. Hindulaisuuden tai kristinuskon vihitty pappi tai vapaamuurarilooshin R.W.M. näyttelee kaksinaista osaa. Omasta puolestaan hän on palvoja, mutta hän on myös pappi, joka edustaa toisia, jotka ovat hänen seurakuntansa tai hänen looshinsa. Hänen tehtävänään on yhdistää heidän palvomisensa ja uhrinsa itseensä ja yhdessä hänen oman palvontansa kanssa tai pikemminkin hänen oman palvontansa kautta kohottaa ne Jumalalle. Siten papille annetaan se, mitä Jumalalla on palvojille. Seremoniassa jokainen palvoja todellisen läsnäolon hetkenä on suorastaan Jumalan edessä. Mutta tämä hetki on tullut mahdolliseksi ainoastaan papin ja rituaalin pyhitetyn luonteen vuoksi, jonka rituaalin pappi yksinään voi suorittaa. Pappi on sen tähden ihmisten sanansaattaja Jumalan luo ja Jumalan sanansaattaja ihmisten luo. Kaikki nämä mystiset ajatukset, toimitukset ja aikaansaannokset muodostavat sakramentaalisen mystiikan. Ja varmaankin sille, joka tutkii, ymmärtää ja elää sitä, tämän lajin mystiikka on vaikuttavin kaikista. Tällä on erityinen merkitys nykymaailman uskonnollisessa elämässä, koska sakramentaalinen mystiikka tulee jälleen ilmentämään täydellisemmin sekä Jumalan että ihmisen elämää kuin moneen aikakauteen. Suom. S. S. (Teoksesta The Nature of Mysticism, VII luku) Teosofi — n:o 9, 1944 Teosofinen mystiikkaNykyajan teosofia on niin laaja ajatusten kokoelma, että ensi silmäyksellä on mahdotonta määritellä mitään sille ominaista mystiikan laatua. Suurten uskontojen ja filosofioiden pääperiaatteet ovat edustettuina teosofiassa. Se on täydellisesti panteistista, kun tutkitaan tiettyjä opetuksia, ja kuitenkin se on samanaikaisesti puhdasta ja ylevää monoteismia. Ei ole mitään suurempaa innostusta palvomiseen kuin eräissä teosofisissa opetuksissa, ja kuitenkin se tärkeys, jolla olemassaolon viisauden aspektia korostetaan, tekee teosofian tieteelliseksi filosofiaksi. Eikä teosofiassa ole vähemmän tärkeää rituaalisen ja sakramentaalisen mystiikan hyväksyminen suuren todellisuuden löytämistapana. Lisäksi nykyaikainen teosofia kehittyy yhä edelleen lisäten tosiasian toisensa jälkeen ikivanhaan teosofian perinteiseen. Ja koska Teosofinen Seura ei voi määritellä, mikä muodostaa teosofian, niin teosofista mystiikkaa on etsittävä pikemminkin johtavien teosofien ihanteista kuin kirjoista. Kolme teosofista totuutta Kolme pääajatusta teosofiassa antavat kuitenkin avaimen sen luonteenominaisimpaan mystiikkaan, ja ensimmäinen niistä kuvaa suuren todellisuuden luonnetta. Sitä on luonnehdittu sekä transsendenssiksi että immanenssiksi, sekä absoluutiksi että luovaksi logokseksi. Tästä johtuen koko luomakunta, kaikki näkyvä ja näkymätön, on jumalallista luontoa ja kuitenkin jumaluus on olemassa suuren todellisuuden transsendenssisessa luonnossa, joka ei sisälly luomakuntaan. Toinen ajatus on se, että ihminen on jumaluuden ilmennys, ”todellinen Jumala todellisesta Jumalasta”, ja luojansa mukaan hän on osa transsendenssin ja immanenssin kaksinaisesta luonnosta. Transsendenssi ja immanenssi Immanenssina ihminen on kehittyvä elämä kasvaen elämän alempien luomakuntien kautta ihmiskuntaan ja siten luomakunnan vielä korkeampiin järjestöihin. Kuitenkin transsendenssina ihminen, ”monadi”, on aina Isänsä helmassa täydellisyys, joka on, eikä täydellisyys, joka on vasta tuleva. Kolmas ajatus on, että maailmankaikkeutta sen vaihtuvan elämän kaikissa vaiheissa ohjaa jumalallinen tajunta, jonka yhtenä tarkoituksena on mahdollistaa ihmiselle immanenssina hänessä olevan jumaluuden piilevän siemenen avautuminen, niin että hän voisi tajunnassaan tuntea itsensä transsendenssina. Nämä teosofialle niin ominaiset ajatukset ovat antaneet aiheen teosofiseen mystiikkaan, joka voidaan esittää seuraavasti. TEEMALogoksen suunnitelma Ajatus ”Logoksen suunnitelmasta” hallitsee teosofista mystiikka. Jokainen ajankohta, jokainen energian osa paljastaa tätä ”jumalan suunnitelmaa, joka on kehitys”. Mahtava jumalallinen ajatus rakentaa ja hajottaa suunnitelman mukaan niin atomin, ihmissielun kuin tähdetkin. Tämä ajatus toiminnassa, tämä suunnitelma, jota viedään eteenpäin, on säteilevä rakkaus, kaikkivaltias voima ja hurmaava viisaus. Logos, suunnitelman luoja, on Itse suunnitelma. Sen tähden työskenteleminen suunnitelman puolesta, sen avustaminen, on keino yhtyä Logokseen ja löytää Jumala, joka me olemme. Tämä suunnitelma paljastaa itsensä kaikissa maailmoissa ja kaikissa kehitysvaiheissa. Kun nebula tiivistyi tähdiksi, niin se tapahtui suunnitelman mukaan. Kun atomit kehittivät taipumusta muodostaa molekyylejä, niin se tapahtui suunnitelman mukaan. Aste asteelta suunnitelma kehittyy, ja luomakunnan eri vaiheet kehityksen kohoavilla portailla esiintyvät suunnitelman mukaan. Samoin on asianlaita inhimillisiin asioihin nähden. Sivistysten nousu ja lasku, valtakuntien kasvu ja rappeutuminen, uskonnollisten opettajien, lainsäätäjien, profeettojen ja marttyyrien esiintyminen, kaikki tapahtuu suunnitelman mukaan. Se käyttää tarkoituksiaan varten jokaista ihmistä yksilöllisesti ja myös ihmisiä kollektiivisesti kansoina ja rotuina. Jokainen luotu olento on suunnitelman välikappale. Se kaataa, nostaa – mistään järkkymättä, Logos persoonallisuutena Tämä mahtava suunnitelma ei ole luonnonvoimien mekaanista työskentelyä. Se on oleminen, joka lähempänä kuin hengitys, ”lähempänä kuin kädet ja jalat”: ihmeellisenä persoonallisuutena se pitää kiinni pienen lapsen kädestä tämän rukoillessa ja katselee marttyyria kasvoihin, kun tämä on liekkien ympäröimänä. Kaiken persoonallisuuden yläpuolella ja kuitenkin persoonien Persoona, suunnitelma sulkee itseensä pyhimyksen, joka hehkuu antaumusta, ja rakastajan, joka uhraa itsensä ihanteelle. Välähdyksen saaminen suunnitelmasta on elämän näkemistä sen kokonaisuudessa ja kauneudessa, ja tieto siitä, kuinka voi työskennellä yhdessä suunnitelman kanssa, merkitsee sen tietämistä, mitä elämä todella on. METODIMestari suunnitelmana Teosofisen mystiikan metodi on oppilasaste. Logoksen suunnitelma paljastaa itsensä luonnossa, mutta myös persoonallisuudessa, ja se ilmaisee itsensä Viisauden Mestarissa, täydellisyydessä, joka ei ole liian kaukana ihmissydämen ja -sielun todettavaksi. Mystisellä tavalla suunnitelma kiteytyy Viisauden Mestarissa. Hän on jumalallisen ajatuksen täydellinen kuvastin, jumalallisen tahdon virheetön välittäjä. Mestari on sen tähden sekä guru että deeva, Herra ja Mestari, ja sielu, joka palvelee gurudeevaansa, palvelee suunnitelmaa. Oppilasaste Sen tähden menetelmä on oppilasaste, ja tämä ei merkitse vain oppilaana tai opiskelijana olemista. Teosofisessa mystiikassa oppilas on ennen kaikkea mestarinsa oppipoika, vähemmän opiskelija ja enemmän työntekijä. Sillä gurudeeva – koska hän on suunnitelma – on mahtava työntekijä. Hän työskentelee näkyvissä ja näkymättömissä maailmoissa öin ja päivin synnyttänen uusia elämän muotoja, uusia ajatuksia ihmisten ajateltavaksi ja uusia toiveita ihmisten unelmoitavaksi. Oppilaan päämääränä on ymmärtää Mestarinsa työtä, ottaa osaa siihen ja tehdä siitä se osa, jonka hän kykenee tekemään, vapauttaen siten Mestarinsa energiaa laajempiin työn suunnitelmiin. Tieto, jota oppilas etsii, on tarkoitettu ainoastaan tekemään hänet voimakkaammaksi Mestarinsa työssä. Puhdistus, jota hän tavoittelee, tapahtuu vain siksi, että hän kykenisi nopeammin käsittämään Mestarin ajatuksen ja olemaan hänen tahtonsa parempi kanava. Mestarin työn tarpeen mukaan oppilas voi olla erakko, joka ei ota osaa ulkonaisen maailman tapahtumiin, tai hän voi olla työssä maailmassa julistaen Mestarinsa sanomaa sanoin ja teoin koettaen muovata tapahtumia siten, että mestarin suunnitelma tulisi paremmin ilmi ihmisten toiminnoissa. Mutta oppilasaste ei merkitse ainoastaan sitä, että sielu koettaa vain palvella suurta suunnitelmaa sellaisena kuin se kuvastuu hänen Mestarissaan. Se merkitsee myös sitä, että oppilas kasvaa Mestarinsa kuvaksi. Todellakin tämän voidaan sanoa olevan teosofisen mystiikan todellinen ”metodi”, vaikka tällainen kasvu on mahdotonta ilman että palvellaan Mestaria hänen suuressa suunnitelmassaan. Voima ja innostus palvelemiseen kasvaa alituisesti, koska oppilas sulautuu yhä enemmän Mestarinsa tajuntaan. Lopullinen todistus teosofiselle mystikolle siitä, että hänen tiensä on oikea tie, on siinä luomisessa, että hänen Mestarinsa suurempi persoonallisuus vähitellen tunkee hänen oman pienen persoonallisuutensa läpi antaen hänelle viisautta, jota hän ei omista, ja voimaa, jota hänellä ei ennen ollut. Erilaiset oppilasasteet Mestarin tajuntaan kasvamisen asteet ovat: kokelasasteella oleva oppilas, hyväksytty oppilas ja ”Mestarin poika”. Jokaisella asteella on mystisen elämän luonteenomainen sisällys, mutta kaikkien asteiden läpi käy ilo kasvavasta voimasta palvella ihmisiä ja Jumalaa, salaperäinen riemu Isän ja Ystävän omistamisesta – Hänestä, joka on sekä ”täydellinen Jumala että täydellinen ihminen”. IHANNEViisauden Mestari Jos ”metodi” on oppilaana oleminen, niin siitä seuraa johdonmukaisesti, että ihanteen tulee olla ”Viisauden Mestari”. On ilmeistä, että se, mitä on sanottu gurudeevasta, merkitsee, että tämän mystiikan ihanne ei ole vapautettu sielu, ”mukta”, joka astuu nirvanaan ja menettää kosketuksensa kanssaihmisiinsä. Se on täydelliseksi tullut sielu, vapaa kaikesta, mikä sitoo häntä persoonallisiin haluihin, sielu, joka on täydellinen työntekijä Logoksen suunnitelmassa. Teosofisen mystiikan päämäärä on olla ”kynä Jumalan kädessä, työkalu, jonka kautta Hänen ajatuksensa voi virrata ja löytää ilmaisumuodon täällä alhaalla” [Alcyone: Mestarin jalkojen juuressa]. Sen sijaan, että vetäytyisi pois täältä surujen maailmasta, jossa hänen veljensä vielä elävät, tulee Viisauden Mestari ”eläväksi tulen liekiksi, joka säteilee maailmaan hänen sydämensä täyttävää jumalallista rakkautta” [Alcyone: Mestarin jalkojen juuressa]. Sielu Logoksen lähettiläänä Tässä ihanteessa täydelliseksi tullut sielu ilmenee jumalallisena työntekijänä ihmeellisen loistavana. Luonteensa eli ”säteensä” mukaan hän voi siirtyä adeptin tasolta toiselle kasvaen voimassa, viisaudessa ja rakkaudessa, kunnes vapauttaen säteensä voiman hän tulee Manuksi, Maailman herraksi, Bodhisattvaksi, Buddhaksi, Mahatsohaniksi tai suureksi Adeptiksi, jolla on muita tehtäviä. Jokainen taso, jonka hän saavuttaa, tekee hänet Logoksen lähettilääksi, jolla on laajempia toiminnan piirejä ja enemmän vastuuta. Hän tulee Logoksen voiman varastoksi, Logoksen suunnitelman arkkitehdiksi ja tahdon toimeenpanijaksi. Vapauden, jonka hän on saavuttanut elämien mittaisen vaivannäön jälkeen, hän aikoo jakaa kaikkien veljiensä kanssa. Hänestä tulee kuin vanhempi ”suurelle orvolle”, ihmiskunnalle. Hän haluaa hoivata sen kohtaloa, kuten äiti hoivaa ainoan lapsensa tulevaisuutta. Kuten äiti suojelee lastansa kaikelta pahalta, myös sen omilta erehdyksiltä, niin Viisauden Mestari tekee jumalallisen itsensä sulatusastiaksi, jossa kaikki ihmisten pahuuden kuona palaa suurena rakkauden ja säälin liekkinä jättäen ihmisille heidän teoistaan ainoastaan sen, mikä auttaa heitä. ESTEPersoonallinen tasoitus Koska täydellinen työntekijä on ihanne, niin se, mikä estää tällaista saavutusta, on ilmeinen este. Se voi olla vain yksi asia, ja se on ”persoonallinen tekijä”. On ainoastaan yksi mahtava olento työssä, Logos itse. Me olemme Logoksen elämän kuvastimia, mutta koska Logoksen valo paistaa meihin kulkeakseen meidän kauttamme toisiin, me voimme vääristää tai pidättää sitä. Meidän oma persoonallisuutemme muodostaa esteen. Jokainen meistä on monien elämiensä aikana rakentanut oman ”yksilöllisen” olemassaolonsa keskuksen, kukin omasta erityisestä näkökulmastaan. Ja jokainen samaistuu menneisiin kokemuksiinsa sekä tulevien saavutusten unelmiinsa. Kuitenkin kenenkään keskusta ei voi olla todellinen keskus, kaikkien elävän Yhden keskus. Päästäksemme Logoksen keskukseen meidän on jokaisen luovuttava jostain siitä, mitä kutsumme ”yksilöllisyydeksemme”. Luopuminen on varsin helppoa, kun ihminen on kerran saanut vilauksen Jumalan suunnitelmasta. Siitä hetkestä lähtien hän haluaa vain olla tuon suunnitelman täydellinen peili. Päivä päivältä hän ponnistelee ”poistaakseen itsensä” nähdäkseen elämän ongelman ensin kuten Mestari näkee ja siten kuten Jumala näkee. Sillä jokaisesta ajatuksesta, jokaisesta tunteesta hän tietää, että hänen persoonallisuutensa väijyy estääkseen jumalallisen elämän virtaamasta niiden kautta. Sen tähden hän ahertaa lakkaamatta puhdistaakseen itseään viisauden ja rakkauden avulla, kauneuden palvonnan avulla ja kanssaihmistensä uupumattoman palvelemisen avulla. Vähitellen hänen yksilöllisyytensä heittää pois ”itsensä” ja ”persoonallinen tekijä” on hävinnyt iäksi. Kuitenkin hän elää itse eikä joku toinen. Kuitenkaan hän ei ole enää itse, vaan Toinen. Suom. S. S. (Teoksesta The Nature of Mysticism, VIII luku) Teosofi — n:o 10, 1944 Alkukielinen teksti:
|