Maurice Maeterlinck

Sisäisestä kauneudesta

Maailmassa ei ole mitään, mikä ei kaipaa kauneutta niin kiihkeästi kuin sielu, eikä mikään muu vedä kauneutta puoleensa yhtä helposti. Maailmassa ei ole mitään, mikä kykenisi kohoamaan luontaisemmin korkeuksiin ja jalostuisi nopeammin. Maailmassa ei ole mitään, mikä noudattaisi tunnollisemmin puhtaita ja jaloja käskyjä. Maailmassa ei ole mitään, mikä alistuisi kuuliaisemmin sellaisen ajatuksen valtapiiriin, joka on muita ylevämpi. Siksi on vain harvoja sieluja, jotka kykenevät vastustamaan sellaisen sielun valtaa, joka on sallinut itsensä tulla kauniiksi.

Voitaisiin itse asiassa sanoa, että kauneus on meidän sielumme ainoa ravinto. Sielu etsii sitä kaikkialta, eikä sielu alhaisimmassakaan elämässä kuole nälkään. Koska ei ole mitään kauneutta, joka sivuuttaisi meidät täysin huomaamatta. Kenties se kulkee ohitsemme aina vain meidän sitä tiedostamatta, mutta se on yhtä voimakas yön pimeydessä kuin päivänvalossa. Sen tuottama ilo voi olla vähemmän käsin kosketeltavaa, mutta muuta eroa ei ole.

Tarkastelkaamme tavallisia ihmisiä silloin, kun kauneuden henkäys on onnistunut hiipimään heidän pimeyteensä. He ovat kokoontuneet, yhdentekevää mihin, ja heti kun he ovat koossa, heidän ensimmäinen huolensa näyttää olevan – minkä tähden, sitä minä en tiedä – ennen kaikkea sulkea elämän suuret portit. Silti jokainen heistä ollessaan yksin on elänyt useammin kuin kerran sopusoinnussa sielunsa kanssa. Hän on kenties rakastanut, ja varmasti hän on kärsinyt. Hän on myös välttämättä kuullut ääniä, jotka kantautuvat kaukaisesta loiston maasta, ja monena iltana hän on vaiennut kumartuen niiden lakien edessä, jotka ovat syvempiä kuin meri. Mutta kun he ovat yhdessä, niin he turmelevat itsensä mieluiten alhaisilla asioilla. Heillä on sanoin kuvaamaton pelko kauneutta kohtaan. Ja mitä enemmän heitä on, sitä enemmän he pelkäävät sitä, kuten he pelkäävät vaitioloa tai liian puhdasta totuutta. Ja tämä on niin totta, että jos joku heistä olisi tehnyt jotain sankarillista päivän aikana, hän liittäisi tekoonsa kehnoja vaikuttimia yrittäen näin löytää sille tekosyitä – ja nuo vaikuttimet olisivat helposti saatavilla siinä alemmassa maailmassa, jossa hän ja hänen toverinsa olivat kokoontuneet.

Huomattakoon kuitenkin, että on lausuttu korkea ja ylevä sana, joka on osittain murtanut elämän lähteiden padot. Hetken ajan on sielu uskaltanut paljastaa itsensä – sellaisena kuin se on rakkaudessa ja murheessa, sellaisena kuin se on kuoleman edessä ja yksinäisyydessä katsellessaan yön tähtiä. Heti syntyy levottomuutta, joillakin kasvoilla on hämmästystä, toiset hymyilevät. Mutta etkö ole koskaan tuntenut sellaisina hetkinä, kuinka yksimielinen on se innostus, jolla jokainen sielu ihailee, ja kuinka sanomattomalla tavalla jopa kaikkein heikoin, vankilansa kaukaisimmista syvyyksistä, hyväksyy sanan, jonka se on tunnistanut omakseen? He kaikki ovat äkisti heränneet eloon jälleen siinä alkuperäisessä ja luonnollisessa ilmapiirissä, joka on niiden oma. Ja jos voisit kuunnella enkelten korvin, epäilenpä, ettet kuulisi muuta kuin mahtavinta suosionosoitusta siinä hämmästyttävän loiston valtakunnassa, jossa sielut asuvat.

Etkö usko, että jopa kaikkein pelokkaimmatkin heistä rohkaistuisivat, jos samanlaisia sanoja lausuttaisiin joka ilta? Etkö usko, että ihmiset eläisivät puhtaampaa elämää? Ja vaikka sana ei enää tulisikaan, on kuitenkin tapahtunut jotain merkittävää, joka jättää jälkeensä vieläkin syvemmän jäljen. Joka ilta sisarsielut tunnistavat sielun, joka lausui tuon sanan, ja tästä lähtien, olkoon keskustelu kuinka vähäpätöistä tahansa, sen pelkkä läsnäolo tuo siihen jotain majesteettista tavalla, jota emme osaa selittää. Tapahtui mitä tahansa, on tapahtunut jokin muutos, jota emme kykene määrittelemään. Mikään vähäpätöinen tai alhainen ei enää hallitse niin ehdottomalla vallalla, ja siitä eteenpäin jopa kauhun lamauttamat sielut tietävät, että jossain on turvapaikka...

Epäilemättä sielun luonnollinen ja alkuperäinen suhde toiseen sieluun on kauneuden suhde. Sillä kauneus on ainoa kieli, jota sielumme puhuu; se ei tunne mitään muuta. Sillä ei ole muuta elämää, se ei voi tuottaa mitään muuta, eikä se voi kiinnostua mistään muusta. Ja siksi kaikkein sorretuimmat, jopa kaikkein alhaisimmiksi vajonneet sielut – jos sielun todella voidaan sanoa vajonneen – tervehtivät heti riemuiten jokaista ajatusta, sanaa tai tekoa, joka on suurta ja kaunista.

Kauneus on ainoa elementti, johon sielu on orgaanisesti yhteydessä, ja se voi arvostella vain kauneuden mukaan. Tämä käy meille ilmi jokaisena elämämme hetkenä, ja se on yhtä selvää sille, joka on kieltänyt kauneuden useammin kuin kerran, kuin sille, joka etsii sitä sydämessään. Jos koittaisi päivä, jolloin kaipaisit syvintä myötätuntoa toiselta, menisitkö hänen luokseen, joka oli tottunut tervehtimään kauneuden ohikulkua pilkallisella hymyllä? Menisitkö hänen luokseen, jonka pään pudistus oli tahrannut jalon teon tai puhtaan hetken impulssin? Vaikka olisit ehkä joskus ollut niiden joukossa, jotka ylistivät häntä, silti kun totuus koputtaisi ovellesi, kääntyisit sen miehen puoleen, joka oli osannut heittäytyä ja rakastaa. Sielusi oli jo syvyyksissään antanut tuomionsa, ja se on tuo hiljainen ja erehtymätön tuomio, joka nousee pintaan – ehkä kolmenkymmenen vuoden kuluttua – ja johdattaa sinut sisaren luo, joka on todellisemmin sinä kuin sinä itse, sillä hän on ollut lähempänä kauneutta... Niin vähän riittää rohkaisemaan kauneutta sielussamme ja herättämään uinuvat enkelit, tai ehkä heitä ei edes tarvitse herättää – riittää, ettemme tuudita heitä uneen.

Vaatii ehkä enemmän ponnistusta vajota kuin nousta. Voimmeko ilman, että pakotamme itseämme, rajoittaa ajatuksemme arkipäiväisiin asioihin silloin, kun meri avautuu edessämme ja olemme kasvotusten yön kanssa? Ja mikä sielu ei tietäisi, että se kohtaa aina merta ja on aina ikuisen yön edessä?

Jos vain pelkäisimme kauneutta vähemmän, kävisi niin, ettemme enää löytäisi elämästä mitään muuta. Sillä todellisuudessa kauneus on kaiken perustana, yksin kauneus on olemassa. Ei ole sielua, joka ei olisi tästä tietoinen, ei yhtäkään, joka ei olisi valmis. Mutta missä ovat ne, jotka eivät kätke kauneuttaan? Ja silti jonkun heistä täytyy ”aloittaa”. Miksei uskaltaisi olla se, joka ”aloittaa”? Kaikki muut tarkkailevat innokkaasti ympärillämme kuin pienet lapset ihmeellisen paikan edessä. He tungeksivat kynnyksellä, kuiskivat toisilleen ja kurkistelevat jokaisesta raosta, mutta ei ole yhtäkään, joka uskaltaisi avata oven. He kaikki odottavat, että joku aikuinen tulisi ja paiskaisi oven auki. Mutta sellaista aikuista tuskin koskaan menee ohitse. Ja mitä sitten vaaditaan, jotta tulisi aikuiseksi, jota he odottavat? Kovin vähän. Sielu ei ole vaativa. Ajatus, joka on jollain tapaa kaunis – ja jota et sano ääneen mutta jota vaalit sisimmässäsi juuri tällä hetkellä – valaisee sinut kuin läpikuultavan maljakon. He näkevät sen ja ottavat sinut vastaan aivan toisella tavalla kuin jos ajattelisit pettää veljesi.

Me hämmästymme, kun jotkut ihmiset kertovat meille, etteivät ole koskaan kohdanneet todellista rumuutta eivätkä voi käsittää, että sielu voisi olla alhainen. Silti ei ole syytä hämmästykseen. Nuo ihmiset olivat ”aloittaneet”. He itse olivat ensimmäisiä, jotka olivat kauniita, ja siksi he vetivät puoleensa kaiken ohikulkevan kauneuden, kuten majakka vetää puoleensa alukset horisontin neljästä ilmansuunnasta. Mutta on niitä, jotka esimerkiksi moittivat naisia tajuamatta lainkaan, että kun mies kohtaa naisen ensimmäistä kertaa, yksikin sana tai ajatus, joka kieltää kauneuden tai syvällisyyden, riittää myrkyttämään hänen olemassaolonsa naisen sielussa ikuisiksi ajoiksi. ”Mitä minuun tulee”, sanoi eräs viisas minulle kerran, ”en ole koskaan kohdannut yhtäkään naista, joka ei olisi tuonut minulle jotain suurta.” Hän itse oli ennen kaikkea suuri – siinä piili hänen salaisuutensa.

Vain yhtä asiaa sielu ei voi koskaan antaa anteeksi: sitä, että se on pakotettu olemaan osallisena rumaan tekoon, sanaan tai ajatukseen. Se ei voi antaa anteeksi sitä, sillä anteeksianto merkitsisi tässä itsensä kieltämistä.

Ja kuitenkin useimpien miesten kohdalla kekseliäisyys, voima ja taito merkitsevät vain sitä, että sielu on ensisijaisesti karkotettava heidän elämästään ja että jokainen liian syvä sysäys on varovaisesti sivuutettava. Näin he toimivat jopa rakkaudessa, ja siksi nainen, joka on paljon lähempänä totuutta, ei juuri koskaan voi elää heidän kanssaan hetkeäkään todellista elämää. On kuin miehet pelkäisivät sielunsa kosketusta ja pyrkisivät pitämään sen kauneuden mahdollisimman kaukana, kun meidän tulisi päinvastoin pyrkiä lähestymään itseämme.

Jos juuri nyt ajattelet tai sanot jotain, joka on liian kaunista ollakseen totta sinussa – jos olet edes yrittänyt ajatella tai sanoa sen tänään – huomenna se on totta. Meidän täytyy pyrkiä olemaan kauniimpia kuin itse olemme, emmekä koskaan voi kulkea sielumme edelle.

Emme voi koskaan erehtyä, kun kyse on hiljaisesta tai kätketystä kauneudesta. Sitä paitsi niin kauan kuin sisäinen lähteemme on kirkas, ei ole suurta merkitystä, onko erehdystä vai ei. Mutta uneksiiko kukaan meistä koskaan tekevänsä pienintäkään ponnistusta, jota ei huomata? Kuitenkin siinä maailmassa, missä me olemme, kaikella on vaikutuksensa, sillä siellä kaikki odottaa.

Kaikki ovet ovat lukitsemattomia, meidän tarvitsee vain työntää ne auki, ja palatsi on täynnä kahlehdittuja kuningattaria. Usein yksi ainoa sana riittää lakaisemaan jäljettömiin roskavuoren.

Miksi ei olisi rohkeutta vastata alhaiseen kysymykseen jalolla vastauksella? Kuvitteletteko, että sitä ei huomattaisi lainkaan tai se herättäisi vain kummastusta? Ettekö usko, että se olisi lähempänä sellaista keskustelua, jota kaksi sielua kävisi luonnostaan? Ei oikein tiedetä, missä se voi antaa rohkaisua, missä vapautta. Jopa se, joka torjuu sanasi, on tahtomattaankin ottanut askeleen kohti kauneutta, joka hänessä asuu.

Mikään kaunis ei kuihdu puhdistamatta jotain, eikä mikään kauneus voi mennä hukkaan. Älkäämme pelätkö kylvää sitä tien varrelle. Se voi jäädä sinne viikoiksi tai vuosiksi, mutta kuten timantti se ei voi liueta – ja vihdoin kulkee ohitse joku, jota sen kimmellys vetää puoleensa, ja hän poimii sen ja jatkaa matkaansa iloiten. Miksi siis pidättelisimme ylevää, kaunista sanaa vain siksi, että emme usko muiden ymmärtävän sitä? Korkeamman hyvyyden silmänräpäys olisi tulossa sinuun – miksi estää sen saapumista, vaikka uskoisitkin, etteivät lähelläsi olevat hyödy siitä? Vaikka olet laakson ihmisten joukossa, onko se riittävä syy estää sielusi vaistonvaraista liikettä kohti vuorenhuippuja? Riistääkö pimeys syvältä tunteelta sen voiman?

Eikö sokealla ole mitään muuta keinoa kuin silmänsä erottamaan niitä, jotka häntä rakastavat, niistä, jotka häntä eivät rakasta? Täytyykö kauneuden tulla ymmärretyksi ollakseen olemassa – ja eikö jokaisessa ihmisessä ole jotain, joka ymmärtää paljon enemmän kuin mitä se näyttää ymmärtävän, vieläpä paljon yli senkin, mitä hän luulee ymmärtävänsä? ”Jopa kaikkein kurjimmallekin”, sanoi minulle kerran eräs ylevämielisin olento, joka minulla on ollut ilo tuntea, ”en ole milloinkaan tohtinut vastata tylysti tai vältellen.” Olen pitkään seurannut tuon miehen elämää ja nähnyt selittämättömän voiman, jonka hän sai aikaan kaikkein synkimmissä, sulkeutuneimmissa, sokeimmissa ja jopa kapinoivimmissa sieluissa. Sillä mikään kieli ei voi kuvata sielun voimaa, joka pyrkii elämään kauneuden ilmapiirissä ja antamaan kauneuden ilmetä teoissaan. Ja eikö juuri tämän toiminnan laatu ole se, joka tekee elämästä joko kurjan tai jumalallisen?

Jos voitaisiin tutkia syntyjä syviä, saattaisi hyvinkin paljastua, että juuri joidenkin kauniiden sielujen voima pitää muut elossa. Eikö juuri se käsitys, jonka kukin meistä muodostaa tietyistä valituista yksilöistä, luo ainoan elävän, vaikuttavan moraalin? Mutta kuinka paljon tästä käsityksestä on valitun sielua, ja kuinka paljon sen muodostajan itseään?

Eivätkö nämä asiat sekoitu hyvin salaperäisesti, ja eikö tämä ihanteellinen moraali ole äärettömän paljon syvempää kuin kauneimpien kirjojen moraali? Siinä piilee kauaskantoinen vaikutus, jonka rajoja on vaikea määritellä, ja se on voiman lähde, josta me kaikki juomme monta kertaa päivässä. Eikö pienikin heikkous sellaisessa olennossa, jota pidit täydellisenä ja rakastit kauneuden valtakunnassa, heikentäisi välittömästi luottamustasi asioiden universaaliin suuruuteen – ja kärsisikö ihailusi heitä kohtaan?

Ja epäilen, voiko mikään maailmassa kaunistaa sielua yhtä spontaanisti, yhtä luonnollisesti kuin tieto siitä, että sen läheisyydessä on puhdas ja jalo olento, jota se voi täysin varauksetta rakastaa. Kun sielu todella lähestyy tällaista olentoa, kauneus ei enää ole vain kaunis, eloton asia, jota esitellään vieraille, vaan se saa äkisti itsevaltiaan olemassaolon, ja sen toiminta muuttuu niin luonnolliseksi, ettei mikään voi vastustaa sitä. Siksi sinun kannattaa pohtia tätä, sillä kukaan ei ole yksin, ja niiden, jotka ovat hyviä, on oltava valppaina.

Viidennen ”Enneadin” kahdeksannessa kirjassa Plotinos sanoo puhuttuaan ”järjellä käsitettävästä” eli jumalallisesta kauneudesta seuraavaa: ”Mitä meihin itseemme tulee, olemme kauniita silloin, kun olemme itseämme, ja rumia, kun vaivumme alempaan luontoomme. Samoin olemme kauniita, jos tunnemme itsemme, ja rumia, jos emme tunne itseämme.” Muista kuitenkin, että täällä olemme vuorilla, missä itsensä tuntematta jättäminen merkitsee paljon enemmän kuin pelkkää tietämättömyyttä siitä, mitä meissä tapahtuu mustasukkaisuuden tai rakkauden, pelon tai kateuden, onnen tai onnettomuuden hetkellä. Täällä itsensä tuntematta jättäminen tarkoittaa sitä, ettei ole tietoinen kaikesta jumalallisesta, mikä ihmisessä sykkii.

Kun etäännymme kauas sisällämme olevasta jumaluudesta, rumuus kietoutuu ympärillemme. Kun löydämme sen, meistä tulee kauniimpia. Mutta vain paljastamalla itsessämme olevan jumalallisen voimme löytää jumalallisen toisissa.

Väistämättä yksi jumala kutsuu toista, eikä ole olemassa niin huomaamatonta viestiä, etteivät he kaikki vastaisi siihen. Ei voi liiaksi korostaa, että vaikka halkeama olisi kuinka pieni, se riittää, jotta taivaan kaikki vedet voivat virrata sieluumme. Jokainen malja ojentuu kohti tuntematonta lähdettä, ja olemme paikassa, jossa kukaan ei ajattele mitään muuta kuin kauneutta.

Jos voisimme kysyä enkeliltä, mitä sielumme tekevät varjossa, uskon enkelin vastaavan, katsottuaan ehkä useiden vuosien ajan ja nähtyään paljon enemmän kuin sen, mitä sielu näyttää ihmisten silmissä tekevän: ”Ne muuntavat kauneudeksi kaikki pienet asiat, jotka niille suodaan.” Niin, meidän täytyy myöntää, että ihmisen sielulla on ainutlaatuinen rohkeus! Se työskentelee alistuneesti koko elämänsä ajan siinä pimeydessä, johon useimmat meistä sysäävät sen, paikassa, missä kukaan ei puhu sille. Siellä se tekee valittamatta kaiken voitavansa – pyrkien repimään heittämistämme kivistä esiin sen ikuisen valon ytimen, joka niissä ehkä piilee. Ja ahertaessaan se on aina valppaana, odottaen hetkeä, jolloin se voi esitellä vaivalla keräämänsä aarteet sisarelleen, josta on pidetty parempaa huolta tai joka sattuu olemaan lähempänä.

Mutta on tuhansia olemassaoloja, joita yksikään sisar ei käy katsomassa, ja tuhansia elämiä, joissa elämä on juurruttanut sieluun niin suurta arkuutta, että se poistuu sanomatta sanaakaan, kykenemättä kertaakaan koristamaan itseään vaatimattominkaan kruununsa jalokivin...

Ja joka tapauksessa se tarkkailee kaikkea näkymättömästä taivaastaan käsin. Se varoittaa ja rakastaa, ihailee, vetää puoleensa ja sysää luotaan. Jokaisen uuden tapahtuman myötä se nousee pintaan viipyen siellä, kunnes se jälleen työnnetään alas, sillä sitä pidetään rasittavana ja järjettömänä. Se harhailee edestakaisin kuin Kassandran hahmo Atridien porteilla. Se lausuu jatkuvasti sanoja hämyisestä totuudesta, mutta kukaan ei kuuntele. Kun nostamme katseemme, se janoaa auringon tai tähden säteitä kutoakseen niistä ajatuksen tai pikemmin alitajuisen, puhtaan pyrkimyksen. Ja jos silmämme eivät tuo sille mitään, se osaa silti muuttaa surkean pettymyksensä joksikin sanomattomaksi, jonka se kätkee kuolemaansa saakka.

Kun rakastamme, kuinka innokkaasti sielu imeekään itseensä valoa suljetun oven takaa, ja odotuksesta jännittyneenä se ei kadota hetkeäkään, ja raoista tihkuva valo muuttuu sielulle kauneudeksi ja totuudeksi. Mutta jos ovi ei avaudu, sielu palaa takaisin vankilaansa, ja sen kaipaus tulee kenties olemaan ylevämpi totuus kuin mitä koskaan tullaan näkemään, sillä olemme sitten muutosten alueella, josta kukaan ei voi puhua. Vaikka mitään oven tällä puolella syntynyttä ei voi kadottaa, se ei kuitenkaan koskaan sekoitu elämäämme...

Sanoin äsken, että sielu muuttaa kauneudeksi ne pienet asiat, jotka sille annamme. Mitä enemmän sitä ajattelee, sitä enemmän vaikuttaa siltä, ettei sielulla ole muuta olemassaolon tarkoitusta ja että kaikki sen toiminta kuluu siihen, että se kerää syvyyksiimme valtavaa kauneuden aarretta. Eikö kaikki voisi luonnostaan muuttua kauneudeksi, ellemme jatkuvasti keskeyttäisi sielumme vaivalloisia ponnisteluja? Eikö pahuuskin muutu arvokkaaksi heti, kun siitä on poimittu katumuksen syvällä piilevä timantti? Eivätkö ne vääryydet, joihin olet syyllistynyt, ja kyyneleet, jotka olet vuodattanut, muutu lopulta sielussasi kirkkaudeksi ja rakkaudeksi? Oletko koskaan luonut katsettasi tähän puhdistavan liekin valtakuntaan, joka on sisälläsi?

Ehkä sinulle tehtiin tänään suuri vääryys, ja teko itsessään oli alhainen ja lannistava, ja rumuus kietoutui ympärillesi kyynelten valuessa. Mutta anna vuosien kulua, katso sitten sieluusi ja kerro, näetkö tuon muiston alla jotain, joka on jo puhtaampaa kuin ajatus: sanoin kuvaamatonta, nimeämätöntä voimaa, jolla ei ole mitään yhteistä tämän maailman voimien kanssa, ja mystistä, ehtymätöntä lähdettä toisesta elämästä, josta voit ammentaa koko loppuelämäsi ajan.

Ja kuitenkaan et olisi auttanut tuota väsymätöntä kuningatarta vaan ajatellut muita asioita, ja ilman myötävaikutustasi teko olisi puhdistunut olemuksesi hiljaisuudessa ja kulkeutunut kallisarvoisiin vesiin, jotka lepäävät suuressa totuuden ja kauneuden varastossa, joka toisin kuin matalammat todellisten tai kauniiden ajatusten varastot pysyvät aina rauhassa ja elämän tuulenpuuskien ulottumattomissa.

Emerson sanoo, ettei elämässämme ole tekoa tai tapahtumaa, joka ei ennemmin tai myöhemmin riisuisi ulkokuortaan ja hämmästyttäisi meitä äkillisellä lennollaan syvyyksistämme korkealle taivaankannen halki. Tämä on totta paljon suuremmassa määrin kuin Emerson oli aavistanut, sillä mitä pidemmälle etenemme näillä alueilla, sitä jumalallisemmat ovat ne sfäärit, jotka löydämme.

Emme kykene muodostamaan kunnollista käsitystä siitä, mitä tämä ympärillämme olevien sielujen hiljainen toiminta todella merkitsee. Ehkä olet lausunut puhtaan sanan jollekin lähimmäisellesi, joka ei ole sitä ymmärtänyt. Pidät sitä menetettynä ja unohdat sen. Mutta eräänä päivänä sana saattaa palata esiin ihmeellisesti muuttuneena paljastaen yllättävän hedelmän, jonka se on kypsyttänyt pimeydessä. Sitten hiljaisuus laskeutuu jälleen kaiken ylle. Mutta mitä se haittaa? Olemme oppineet, ettei mikään voi kadota sielussa ja että jopa kaikkein vähäpätöisimmille koittaa loiston hetkiä.

Meille käy täysin selväksi, että jopa onnettomimmilla ja köyhimmillä ihmisillä on olemuksensa syvyyksissä – itsestään riippumatta – kauneuden aarre, jota he eivät voi ryöstää. Heidän tarvitsee vain omaksua tapa ammentaa tuosta aarteesta. Ei riitä, että kauneus viettää yksittäistä juhlaa elämässä, vaan sen on muututtava jokapäiväiseksi juhlaksi.

Ei tarvita suurta ponnistusta päästä niiden joukkoon, ”joiden silmät eivät enää näe kukkivaa maata ja loistavaa taivasta mitättöminä sirpaleina, vaan ylevinä kokonaisuuksina”, ja puhun tässä kukista ja taivaasta, jotka ovat puhtaampia ja pysyvämpiä kuin ne, joita me näemme.

On tuhansia kanavia, joita pitkin sielumme kauneus voi purjehtia aina ajatuksiimme saakka. Kaikkien yläpuolella on rakkauden ihmeellinen keskuskanava. Eikö juuri rakkaudessa piile ne kauneuden puhtaimmat ainekset, joita voimme sielulle tarjota?

Jotkut rakastavat toisiaan siten kauneudessa. Ja rakastaa tällä tavoin merkitsee sitä, että vähitellen rumuuden aistimus katoaa ja että tulee sokeaksi kaikilta elämän pieniltä asioilta, kaikelta muulta paitsi kaikkein nöyrimpienkin sielujen tuoreudelta ja viattomuudelta. Siten rakastaessamme meillä ei ole enää edes tarvetta anteeksiantoon, eikä ole enää mitään salattavaa, koska ei ole mitään, mitä ei alati läsnä oleva sielu muodostaisi kauneudeksi. Se tarkoittaa pahan näkemistä vain siinä määrin kuin se puhdistaa suvaitsevaisuutta ja opettaa meitä olemaan sekoittamatta toisiinsa syntistä ja hänen syntejään. Siten rakastaessamme nostamme sisimmässämme korkealle kaikki ympärillämme olevat, jotka ovat saavuttaneet sellaisen ylevyyden, jossa epäonnistuminen on tullut mahdottomaksi – korkeuksiin, jossa alhainen teko putoaa niin kauas, että osuessaan maahan sen on pakko paljastaa timanttinen sielunsa.

Siten rakastaessamme jopa pienimmätkin meissä heräävät aikomukset muuttuvat tiedostamatta äärettömäksi liikkeeksi. Se merkitsee kaiken maailmassa, taivaassa ja sielussa olevan kauniin kutsumista rakkauden juhlaan.

Siten rakastaessamme olemme todella olemassa lähimmäistemme edessä kuten olemme Jumalankin edessä. Se merkitsee, että pieninkin ele voi kutsua esiin sielun kaikkine aarteineen. Ei enää tarvita kuolemaa, katastrofia tai kyyneleitä, jotta sielu ilmestyisi – hymyily riittää.

Siten rakastaessamme näemme onnellisuudessa totuuden yhtä syvästi kuin jotkut sankareista näkivät sen suurimman murheen kirkkaudessa. Se merkitsee, että rakkaudeksi muuttuvaa kauneutta ei voi erottaa kauneudeksi muuttuvasta rakkaudesta. Se merkitsee, ettei enää voi erottaa, missä tähden säde päättyy ja normaalin ajatuksen suudelma alkaa. Se merkitsee, että olemme tulleet niin lähelle Jumalaa, että enkelit ottavat meidät huomaansa.

Siten rakastaessamme samanlainen sielu kaunistuu meissä kaikissa niin, että siitä tulee vähitellen se ”ainutlaatuinen enkeli”, josta Swedenborg puhui. Se merkitsee, että jokainen päivä paljastaa meille uuden kauneuden tuossa salaperäisessä enkelissä ja että kuljemme yhdessä hyvyydessä, josta tulee yhä elävämpää, yhä ylevämpää. Koska on olemassa myös eloton kauneus, joka koostuu pelkästään menneisyydestä. Mutta todellinen rakkaus tekee menneisyyden tarpeettomaksi, ja sen lähestyminen luo rajattoman tulevaisuuden täynnä hyvyyttä, ilman onnettomuutta ja kyyneleitä.

Siten rakastaessamme vapautamme oman sielumme ja tulemme yhtä kauniiksi kuin vapautettu sielu itse. Kaikista tuntemistani filosofeista lähimpänä jumalallista oleva Plotinos sanoo käsitellessään näitä aiheita: ”Jos mielenliikutus, jonka tämä näky väistämättä herättää sinussa, ei saa sinua julistamaan sitä kauniiksi ja jos syvälle itseesi katsoessasi et tunne kauneuden lumousta, on turhaa, että sellaisella mielenlaadulla etsisit puhdasta kauneutta. Sillä silloin etsisit sitä vain rumalla ja epäpuhtaalla mielellä. Siksi tämä puhe ei ole tarkoitettu kaikille ihmisille. Mutta jos olet tunnistanut kauneutta itsessäsi, kohoudu silloin puhtaan kauneuden muistamiseen.”

Tietäjä — huhtikuu 1914

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.

Ensimmäinen luku teoksesta The inner beauty.

https://www.gutenberg.org/cache/epub/34910/pg34910.txt