A. A. S.

Mitä meidän tulee tehdä?

Synkässä metsässä asuu apinoita. Ne tahtovat kaataa suuren puun kohisevan puron yli sillaksi, mutta ne eivät voi ilman työvälineitä kaataa puuta. Eräs apinoista näkee maassa ihmisen pudottaman terävän kirveen, mutta se ei edes viitsi ottaa sitä ylös. Toinenkin apinoista sattuu löytämään kirveen. Se ottaa kirveen ylös maasta, kääntelee ja katselee sitä, mutta kun se ei ymmärrä, mitä kirveellä voisi tehdä, niin se halveksien heittää sen takaisin maahan. Kolmaskin apina löytää kirveen, kääntelee ja katselee sitä mutta ei heitäkään sitä takaisin maahan vaan menee rauhalliseen paikkaan tutkimaan tuota outoa kalua. Se tarkastelee sitä, koettelee sen terää ja huomaa vihdoin, että tällähän voisi kaataa vaikka suuren puun.

Me ihmiset olemme noiden apinoiden asemassa. Me tahdomme ratkaista elämän arvoituksen, mutta omaamatta siihen tarvittavaa kykyä emme voi ratkaista tuota arvoitusta. Teosofia on kirves, jonka Valkoisen Veljeskunnan mestarit ovat heittäneet keskuuteemme. Useimmat ihmiset ovat tuon ensimmäisen apinan kaltaiset. He menevät kyllä kuuntelemaan jonkun esitelmän, lukevat jonkun kirjan, mutta heidän harrastuksensa loppuu siihen. Ja jos heiltä kysytään, miksi he eivät jatka teosofisten kirjojen lukemista, niin he halveksien vastaavat, etteivät ehdi tai ettei kannata tuhlata kallista aikaa moisten haaveilujen tutkimiseen. Muutamat ovat kolmannen apinan kaltaiset. He tutkivat sitä, kunnes vihdoin huomaavat, että teosofia on ase, jolla varmasti voidaan poistaa se verho, joka estää ihmistä näkemästä hengen maailmaan.

Mutta mitä meidän, jotka tiedämme teosofian todellisen arvon, tulisi tehdä? Saammeko juopua onnen humauksesta, saammeko ruveta ylpeilemään löytämästämme aarteesta? Ei, sitä emme saa tehdä, sillä se ei meitä eikä lähimmäisiämme hyödytä lainkaan. Onko meidän huudettava maailmalle: me olemme onnellisia, me olemme löytäneet teosofian, joka on avannut meidän silmämme ja laajentanut maailmankatsomustamme, tulkaa ja tutustukaa tekin tähän teosofiaan? Ei, sitä meidän ei tule tehdä, sillä meidän on muistettava, että ei-teosofitkin ovat ihmisiä, ovat ylpeitä ihmisiä, jotka eivät mielellään ota vastaan meidän tarjoamaamme hyvää ja jotka eivät rukoile armopalojamme. Meidän on muistettava, että toiset tahtovat yhtä mielellään levittää omaa maailmankatsomustaan meidän keskuuteemme kuin me omaamme heidän keskuuteensa ja että yleensä kaikki ihmiset tahtovat antaa toisilleen omaamaansa henkistä tietoa mutta ottaa toisilta heidän maallista omaisuuttaan. Meidän ei siis tule ”antaa” teosofiaa kenellekään. Mutta mitä meidän siis tulisi tehdä? Onko meidän ruvettava ihailemaan, kunnioittamaan ja palvelemaan teosofiaa? Ei, sitäkään meidän ei tule tehdä, sillä teosofia on työase, jota on käytettävä, ahkerasti käytettävä. Mutta vaikka emme saakaan antaa työasettamme kenellekään, meidän on kuitenkin autettava toisia, että hekin saisivat saman aseen. Ja sen he saavatkin, jos me vain käytämme teosofiaamme siihen, mihin Valkoisen Veljeskunnan mestaritkin ovat sitä aikoinaan käyttäneet.

Me teosofit, ainakin useimmat meistä, olemme edellä olevassa esimerkissä mainitun kolmannen apinan kaltaiset. Me olemme päässeet varmuuteen siitä, että teosofian avulla voidaan paljastaa elämän ja kuoleman salaisuudet, mutta ketkä meistä ovat tuon salaisuuden todella paljastaneet? Meidän ei pidä tyytyä siihen tunteen tuottamaan vakaumukseen tai järjen antamaan selvyyteen, että olemme henkisiä olentoja, joilla on elämää ruumiillisen kuoleman jälkeen, vaan meidän on päästävä tästä asiasta teosofian avulla todelliseen tietoon. Meidän on teosofisten oppien antamien ohjeiden mukaan jo nyt alettava elää henkistä elämää, mutta näihin harjoituksiin ryhtyessämme älkäämme unohtako, että ne, jotka teosofian avulla ovat jo tiedon saavuttaneet ja Teosofisen Seuran perustaneet, ovat antaneet ensimmäiseksi tehtäväksemme muodostaa ihmiskunnan yleisen veljeyden ydin, katsomatta uskontunnustukseen, rotuun, kansallisuuteen, sukupuoleen, säätyyn, yhteiskunta-asemaan tai väriin. Meidän on siis kaikkien ensimmäiseksi alettava elämään sellaista elämää, että voisimme olla apuna yleisen veljeyden ytimen muodostamisessa, ja kun meitä on täällä Suomessakin jo useita satoja, niin on tehtävämme muodostaa kansallinen veljeyden ydin, joka sitten yhtenä soluna voisi liittyä koko ihmiskunnan yleisen veljeyden ytimeen. Mutta on huomattava, ettei veljeyden ydin saa olla mikään hyväntekeväisyyslaitos, eikä veljellinen elämä mitään hyväntekeväisyyselämää, sillä hyväntekeväisyys siinä muodossa, kuin sitä nykyään harjoitetaan, ei kohota veljen asemaan sitä ihmistä, jota hyväntekeväisyydellä autetaan, vaan päinvastoin alentaa, turmelee ja nöyryyttää hänet. Veljeyden ytimen pitää olla sellainen, että ne, jotka tahtovat sen muodostaa ja pitää pystyssä, tunnustavat ensin nykyään vallitsevan vääryyden ja epäveljeyden ja vasta sitten alkavat parantaa jo lyötyjä haavoja, so. että veljeyden ytimen täytyy pysyä toiminnassa etupäässä siksi, että ihmiset kieltäytyvät nauttimasta ja vastaanottamasta lain ja tapojen myöntämiä ansiottomia, epäveljellisellä tavalla saatuja tuloja, ja vasta toisessa sijassa siksi, että se saa suoranaisia lahjoituksia. Veljeyden ytimen pitää vielä osata suhtautua autettaviin siten, ettei kukaan yksilö huomaa saavansa mitään siltä vaan että se auttaa puolueettomasti koko kansan henkistä ja aineellista kehitystä. Veljeyden ytimen on auringon tavalla annettava valoaan ja lämpöään sekä hyville että pahoille.

Mitä meidän siis tulee tehdä? Meidän on muodostettava yleisen veljeyden ydin.

Tietäjä – helmikuu 1914