Sakari Seppälä

Tahdonvapauden ongelma teosofiassa

Kysymys tahtomme vapaudesta ei ole ollut ainoastaan filosofien keskuudessa tutkimuksen aiheena, vaan se on omiaan herättämään kiinnostusta muissakin ihmisissä, joiden pyrkimyksenä on päästä totuuden tietoon. Filosofisessa ajattelussa on tuota kysymystä pohdittu melkoisesti ja tahtomme vapauden puolesta ja vastaan on esitetty mitä moninaisimpia ajatuksia. Mutta vaikka tuohon ongelmaan on pyritty löytämään ratkaisu, niin se on sittenkin jäänyt vaille lopullista vastausta, sillä loppujen lopuksi kysymys näyttää olevan metafyysinen ja kaiken loogisen todistelun saavuttamattomissa suuntaan tai toiseen. Mutta siitä huolimatta, ja ehkä juuri siksi, on tahdottu löytää vastaus, mikä valaisisi edes jossakin määrin kysymyksessä olevaa asiaa.

Kysymyksen ongelmana on toisaalta vapaus ja toisaalta välttämättömyys, eli toisin sanoen: vallitseeko tahtotoiminnoissa ulkoinen ja sisäinen vapaus vai onko se vailla tuota vapautta ja vain ehdottoman välttämättömyyden alainen. Tätä kysymystä ovat pohtineet monet tunnetut filosofit aina klassiselta ajalta meidän päiviimme saakka. Toiset ovat hyväksyneet vapauden, toiset nähneet vain välttämättömyyden vallitsevaksi. Edellistä katsantokantaa nimitetään indeterminismiksi ja jälkimmäistä determinismiksi. On joukko filosofeja, jotka ovat hyväksyneet eräänlaisen sovittelevan kannan, jossa vapaus ja välttämättömyys vaikuttavat ikään kuin rinnan tahtomme toiminnoissa. Ratkaisun vaikeutena suuntaan tai toiseen ei ole ainoastaan kysymyksen pulma sinänsä, vaan se aiheutuu eri käsityksistä tahdon ja vapauden olemuksesta, ts. mitä kaikkea voidaan ymmärtää tahdolla ja vapaudella.

Tahto voi olla joko tunne- tai älyperäistä olemukseltaan. Se voi olla muihin sielunliikkeisiin sekä vietti- ja vaistotoimintoihin niin kietoutuneena, että on vaikeata vetää selvää rajaa tämän ja niiden välille. Puhtaimpana tahto on älyperäisenä, jolloin on kysymyksessä harkitseva ja valitseva tahto. Kuten tahtokäsite antaa mahdollisuuksia monenlaisiin selityksiin, niin myös vapauskäsite voi olla monen tulkinnan alaista. Voidaan puhua absoluuttisesta, ehdottomasta vapaudesta, eettisestä, siveellisestä vapaudesta ja psykologisesta, sielullisesta vapaudesta. Jerusalem-lehti määrittelee vapaa-sanan seuraavasti: ”Vapaa metafyysisessä mielessä merkitsee ’kausaalilaista riippumaton’, ’vapaa’ sielutieteellisessä mielessä taas merkitsee suunnilleen sitä, ettei tunneta ulkoista eikä sisäistä pakkoa.”

Indeterministit, tahdonvapauden puoltajat, nojautuvat usein siihen näkökohtaan, että vastuullisuus ja tahdonvapaus kuuluvat yhteen ja että juuri vapaus on kaiken moraalisen vastuullisuuden ehdoton edellytys. Eikö koko yhteiskunta perustu olemukseltaan tahdonvapauden periaatteelle, sillä eikö yhteiskuntaa suojaava lainsäädäntö edellytä, että sen jäsenillä on täydellinen vapaus valita ja päättää toiminnastaan juuri siten, että se on sopusoinnussa lain kanssa, koska hän muuten ilman vapautta ei olisi moraalisesti vastuullinen teoistaan. Ja edelleen he perustelevat kantaansa sillä, että yleensä meillä on sellainen tunne jälkeenpäin, että olisimme voineet menetellä toisinkin ratkaisua tehdessämme.

Deterministit, tahdonvapauden kieltäjät, lähtevät puolestaan siitä, että tietyt syyt vaikuttavat tahdon toimintaan alistaen sen kausaalilain alaiseksi. Vapaus on vain kuviteltua, koska syy ja vaikutus vallitsevat kaikkialla ja koska voimakkain vaikutin määrää tahtomme suunnan. Ja samoin kuin tahdonvapauden puoltajat osoittavat, että koko yhteiskunta perustuu tahdonvapauden periaatteelle, niin samoin determinismin kannattajat tähdentävät puolestaan, että koska voimakkain vaikutin määrää valintamme, niin se pätee myös yhteiskuntaa koskevassa toiminnassamme, sillä joko lain kunnioitus tai lain rikkomuksesta johtuva rangaistuksen pelko on sinä ojennusnuorana, vaikuttimena, mikä suojaa yhteiskuntarakennetta. Sillä lain mukaanhan on sellainen ihminen teoistaan vastuullinen, jonka toimintaa määrää vaikutin. Näin todistellen voidaan kummankin suunnan perustelut osoittaa oikeaksi. Niinpä amerikkalainen filosofi William James päätyykin tahdonvapauden ongelmaa selvitellessään toteamaan, että vaikka kysymys perimmiltään onkin metafyysinen, niin yleensä yhtä hyvin determinismi kuin indeterminismi soveltuvat asioiden selityksiin.

Kun teosofiselta kannalta tarkastelee tahdonvapauden ongelmaa, niin yksinkertaistuu kysymys jossakin määrin, jos hyväksytään tosiasiana kausaalilaki, johon ns. karmaoppi nojautuu. Vaikka filosofiassa ja yleensä tieteellisessä ajattelussa asetutaan kausaalilain kannalle, niin on kuitenkin ajatussuuntia, jotka eivät pidä välttämättömänä tuota lakia, vaan sen sijaan pyritään osoittamaan, että tapahtumat sinänsä ovat eräänlaisia funktioita ja että tapahtumat seuraavat toisiaan ilman syy-yhteyttä. Tapahtumien perättäisyydestä vain johtuu, että niiden kuvitellaan olevan tietyssä syy-yhteydessä keskenään. Mutta teosofisessa ajattelussa pidetään kausaalilakia tosiasiana, ja näin ollen koko kysymys tahtomme vapaudesta tulee ikään kuin sidotuksi tuon lain alaisuuteen. Tosin tällöinkään kysymyksen ratkaisu ei ole ilman muuta selvä, vaan siitä huolimatta voidaan esittää ajatuksia puolesta ja vastaan, vaikka tosin rajoitetummalla alueella.

Eräät teosofit ovat käsitelleet tuota kysymystä, ja nämä ovat, kuten filosofiassakin, puoltaneet jompaakumpaa suuntaa. Toiset ovat näkevinään täydellisen vapauden vallitsevan toiminnassa, toiset taas tähdentävät ennen kaikkea juuri kausaalilain hallitsevaa valintaa. Niinpä maassamme seuran alkuaikoina, jolloin yleensä ajatusten vaihto teosofisista kysymyksistä oli uraauurtavaa ja jolloin pohdittiin mitä moninaisimpia asioita, oli tarkastelun alaisena myös tahdonvapauden ongelma. Muun muassa Omatunto-nimisessä teosofisessa aikakauslehdessä Pekka Ervast ja Veikko Palomaa käsittelivät tuota kysymystä muutamissa artikkeleissa. Ervast lukeutuu tahdonvapauden puoltajiin, vaikka hän samalla ymmärtää välttämättömyydenkin ”samanaikaisuuden”; sitä vastoin Palomaa kieltää tahdonvapauden ja katsoo välttämättömyyden hallitsevan toimintaa.

Palomaa selvittelee ”Aate”-nimimerkkiä käyttäen tuota kysymystä eräässä Omantunnon artikkelissa, jossa hän pyrkii osoittamaan, että koko olevainen on välttämättömyyden lain alainen, lausumalla:

”Kehityksen ns. alas- ja ylöspäinen kehityskaari – tai kirkolliselta kannalta syntiinlankeemus ja lunastus – ovat luoneet sen aatteellisen näköhäiriön, että on olemassa sekä vapaa tahto ja välttämättömyys. Todellisuudessa on olemassa vain yksi ainoa, itsessään muuttumaton elämä, joka ilmenee lukemattomissa tajuntatiloissa ja muodoissa, ja tämä elämä on: Ainoa Välttämättömyys. Ei suinkaan meidän rajallisten olentojen tarvitse hävetä rajattomuuden luontoa. Jos kerran rajaton elämä itsessään on välttämättömyys, niin meille ei suinkaan pitäisi olla alentavaa se tieto, että me olemme välttämättömyyden vaatimuksesta sellaisia kuin olemme. Tietysti me pyrimme epäitsekkyyteen ja pyhyyteen, mutta siihenkin pakottaa meitä välttämättömyyden laki yhtä hyvin kuin päinvastaiseen suuntaankin. Käsityksen selvittämiseksi me puhumme ylös- ja alaspäisestä kehityskaaresta.”

Ja eräässä toisessa kohdassa hän sanoo:

”Minun ymmärtääkseni ehdoton vapaus olisi jonkinlaista avaruuden ulkopuolista elämää, mutta sellainen on itsessään mahdottomuus. Ehdottomasti vapaa olento olisi tietysti vapautettu tekemästä hyvää yhtä hyvin kuin pahaakin. Häneen eivät mitkään syyt voisi vaikuttaa. Kuinka hyvä ja ylevä elämä tahansa edellyttää, että elävällä tajuntakeskuksella on syy elää sillä eikä millään muulla tavalla, ja tuota syytä minä kutsun välttämättömyydeksi.”

Ervast puolestaan, vastatessaan erääseen ”Aatteen” artikkeliin, esittää kysymyksestä seuraavaa:

”Uskon ihmisen ’vapaaseen tahtoon’. Absoluuttinen jumaluus on ehdoton välttämättömyys, mutta välttämättä myös ehdoton vapaus, koska ei ole mitään ulkoista vapautta rajoittamassa ja koska kaikki vastakohdat katoavat siihen. Kaikki ilmiöt ovat sen tähden ehdottoman välttämättömiä ja samalla ehdottoman vapaita. Ihminen samoin kuin korkein ilmennyt jumala (Logos) on välttämättömyyden orja ja samalla vapaa, sillä molemmat ovat jumaluudesta kotoisin. Ihminen tuntee itsensä vapaaksi, mutta ajatellessaan hän huomaa vapautensa menneen karman rajoittamaksi. Vapaus on nykyhetken nuorukainen, tulevaisuuden isä ja menneisyyden lapsi. Missä määrin ihminen on vapaa? Hän voi joko hidastuttaa tai jouduttaa kehitystään. Elämän ja kehityksen välttämättömyydestä hän ei voi irtautua, mutta hän voi eri tavoin käyttää elämän mahdollisuuksia. Kohtalo ei määrää, kuinka nopeasti tai kuinka hitaasti hänen tulee kehittyä, sen hänen oma tahtonsa määrää. Ilman omaa tahtoaan ei olisi moraalista vastuullisuutta. Jos ei ihminen voisi jouduttaa kehitystään, olisi uskontojen työ turha, turha olisi puhua hyvästä ja totuudesta ja kauneudesta! Ja jos ihminen voisi hidastuttaa kehitystään, olisi turha varoittaa pahasta ja synnistä ja väärästä. Korkeimmalta filosofiselta kannalta vapaus kyllä haihtuu välttämättömyyteen ja välttämättömyys vapauteen, mutta käytännöllisesti katsoen vapaa tahto on yhtä tosiperäinen ilmiö kuin välttämättömyyskin.”

Annie Besant on Tajunta-kirjansa loppuosassa käsitellyt tahdonvapauden ongelmaa verraten laajasti. Hänen mukaansa ihmisen vapaus on kuviteltua ja suhteellista varsinkin kehityksen varhaisemmilla asteilla. Mutta kehityksen edetessä hänen tahtonsa vapautuu saavuttamalla vapautta sisäisessä mielessä. Kehityksen varhaisemmasta asteesta hän sanoo:

”Niin kauan kuin tahto vielä ilmenee himona, ja ulkoiset viehtymykset määräävät sen suunnan, se ei tietenkään vielä ole vapaa vaan jotakuinkin lujasti sidottu. – – On turha puhua vapaasta tahdosta ihmisessä, joka on ympäröivien asioiden orja. Sellainen ihminen on aina orja. Hän ei voi valita, sillä vaikkakin kuvittelisimme hänen valinneen sen tien, johon mielihalut vetävät häntä, niin todellisuudessa ei voi olla valitsemisesta puhetta. Niin kauan kuin viehtymykset ja vastenmielisyydet määräävät tien, on kaikki puhe vapaudesta aivan turhaa ja hullua. Vaikkakin ihminen tuntee valitsevansa mieluisan asian, vapaudentunne on sittenkin mielikuvitusta. Sillä häntä vetää kiintymys tuohon asiaan ja oma nautinnonhalu. Vapaus ei ole suurempaa eikä pienempää kuin raudan vapaus magneettia kohtaan. Liikkeen määrää magneetin voima sekä raudan oma luonne, joka vastaa vetovoimaan.”

Hän osoittaa erityisin esimerkein, että voimakkain vaikutin määrää tahtoa ja jatkaa:

”Se tosiasia, että voimakkain vaikutin määrää tahtoa, on itse asiassa perustana koko järjestyneelle yhteiskunnalle, kaikelle lainsäädännölle, kaikelle rangaistustoiminnalle, kaikelle vastuuntunteelle ja kaikelle kasvatukselle. – – Laki pitää ihmistä vastuuttomana, kun häntä ei johda mikään vaikutin, kun mitkään yleiset järkiperusteet eivät vaikuta häneen. Häntä pidetään mielenvikaisena, eikä häntä voida määrätä lain rangaistukseen. Tahdonvoima, joka johtaisi mihin suuntaan tahansa ja joka johtaisi toimintaan ilman vaikutinta, ilman tervettä järkeä, voitaisiin ehkä sanoa vapaaksi, mutta se ei olisi todellista tahdonvapautta. Se tosiasia, että tahtoa määrää voimakkain vaikutin, on pidettävä edellytettynä ennen kuin voidaan järkevästi keskustella tahdonvapaudesta.”

Edelleen asiaa kehitellessään hän osoittaa, miten kehityksen jatkuessa tahto vapautuu:

”Olemme nähneet, että tahdon määrää vaikutin, että sitä rajoittavat eristettyä itseä verhoavan aineen kahleet ja että sitä määrää Itse, josta tuo tahtoaan harjoittava itse on osa. Kuinka voimme puhua tahdonvapaudesta? Tarkoitamme, että vapaus ehdottomasti tulee sisältäpäin ja että orjuus on ulkopuolista. Tahto on vapaa, kun toimintaa haluava Itse löytää toimintaansa määräävät vaikuttimet omassa itsessään olevista lähteistä, eikä anna ulkoapäin tulevien vaikuttimien määrätä sitä.”

”Kuitenkin voi pienikin ’minä’, joka pyrkii sisään- eikä ulospäin, tuntea olevansa yhtä sisäisen Itsen, Pratyaga-atman kanssa. Siksi se on totisesti vapaa. Katsellessaan ulospäin, on se aina rajoitettu, vaikkakin vankilan rajat äärettömän suuriksi. Mutta katsellessaan sisäänpäin on se aina vapaa, sillä se on Brahman, iäinen.”

”Kun Itse on noussut tietämättömyyden herraksi voittamalla entisen tietämättömyytensä merkit, se on vapaa. Silloin ymmärretään sanojen, joiden palveluksessa on täydellinen vapaus paradoksaalinen merkitys. Sillä silloin ymmärrämme, ettei eristystä ole, ettei ole eristettyä tahtoa olemassa ja että tahtomme sisäisen jumaluuden kautta on jumalallisen tahdon osa, että juuri tämän pitkän kehityksemme aikana on antanut meille voiman kehityksen edistämiseen ja että tahdon yhteyden toteuttaminen on vapauden toteuttamista.”

”Tätä ajatussuuntaa seuraamalla jotkut ovat voittaneet taistelun vapaan tahdon ja determinismin välillä, ja samalla kun he ovat tunnustaneet determinismin esittämän totuuden, he ovat myös todenneet ja antaneet oikeutuksen sisäiselle tunteelle: ’Minä olen vapaa, en ole sidottu.’ Tämä välittömästi toimivan energian aate, olentomme sisäisistä syvyyksistä lähtevän voiman aate, on tajunnan oman luonteen perusta, joka on Itse, jumaluutensa kautta vapaa Itse.”

Pyrittäessä kysymyksen ratkaisuun teosofisessa mielessä joudutaan asian käsittelyssä aivan kuin uuteen vaiheeseen, sillä teosofinen maailmankuva omine selityksineen rajoittaa tuon kysymyksen selvittelyä. Toisaalta tuntuu ikään kuin koko ongelma yksinkertaistuisi, mutta toisaalta taas nousee uusia pulmia eteen. Kausaalilaki, joka erottamattomasti kuuluu teosofiseen maailmankuvaan, rajoittaa tahtomme toimintaa ja saattaa sen välttämättömyyden lain alaiseksi. Myös nuo eri maailmat, eri olemisen tilat, joissa voidaan tajuta aika ja paikka tavallisuudesta poikkeavalla tavalla, missä selvänäkötutkimukset käsittelevät asioita ajassa, ja jotka tavallisen inhimillisen tajunnan kannalta ovat vielä tulevaisuuden helmassa, asettavat tahtomme vapauden kyseenalaiseksi. Jos kerran voidaan edeltäkäsin nähdä tulevaisuuden tapahtumat, johon aika-selvänäkötutkimus perustuu, niin tahtomme toimintaa determinoi juuri nuo ”tulevaisuuden tapahtumat” ja saattavat sen näin ollen välttämättömyyden lain alaiseksi. Mutta toisaalta taas, kun Viisauden Mestari panee oppilaaksi pyrkivän koetukselle päästäkseen selville, miten tuo kokelas tulee suoriutumaan tehtävissään, herää kysymys, miksi Mestari ei käytä korkeampaa näkökykyä jo edeltäkäsin tarkastellakseen ja nähdäkseen, miten tämä kussakin tapauksessa valitsisi ja jolloin hän ilman muuta saisi selville myös lopputuloksen, vaan antaa tämän käytellä ”vapaata tahtoaan”, ikään kuin ennakolta näkemisen mahdollisuutta ja syyn ja vaikutuksen lakia ei olisikaan.

Noihin edellä esitettyihin kysymyksiin on vaikeata löytää tyydyttävää vastausta. Vaikka voitaisiinkin selittää, että tämän tason tapahtumat ovat vain heijastuksia jo aikaisemmin korkeimmilla tasoilla tapahtuneista toiminnoistamme, joissa tahtomme on ollut vapaa valintaa tehdessään, niin se ei kuitenkaan lopullisesti pulmaa selvittäisi, vaikka valintamme nykyisyydessä tällä tasolla olisikin vain näennäistä ja näin ollen ennakolta määrättyä, sillä kysymys jäisi sittenkin avoimeksi. Kun seuraa tahdonvapauden käsittelyä teosofisessa kirjallisuudessa, niin huomaa, että edellä esitetyt kysymykset eivät ole erityisesti olleet tutkimuksen aiheena, vaan ensikädessä tutkijoita on kiinnostanut kysymys eettisessä mielessä, vaikka luonnollisestikin on jouduttu käsittelemään asian psykologistakin puolta. Absoluuttisen tahdonvapauden käsittely on yleensä teosofisessa tutkimuksessa jäänyt vähäiseksi. Tämän laatuinen tahdonvapaus merkitsee vapautta kausaalilain alaisuudesta, joka tavanomaisessa uskonnollisessa ajattelussa pidetään vain Jumalalle mahdollisena. Kuitenkin sitäkin puolta on jossakin määrin kosketeltu. Itse Jumala-käsite teosofiassa on toisenlainen, ja siitä johtunee, että kysymys Jumalan absoluuttisesta vapaudesta on edellä esitetystä uskonnollisesta käsityksestä poikkeava, kuten eräät tutkijat osoittavat. Sillä jumala (Logos) on itse välttämättömyyden lain alainen, ja kuitenkin samalla vapaa, koska nuo molemmat ominaisuudet ovat lähtöisin jumaluudesta ja samanaikaiset. Tuo jumalallinen vapaus ilmenee vapaaehtoisena välttämättömyytenä, omien lakiensa alaisuuteen alistumisena.

Tahdonvapauden ongelma jäänee aina lopullista ratkaisua vaille, sillä – kuten jo alussa mainittiin – kysymys on perimmiltään metafyysinen ja niin ollen inhimillisen ratkaisukyvyn ulottumattomissa. Kun pohdimme kysymystä ja etsimme vastausta, niin järki todistelee meille, että tahtomme on sidottu, mutta toisaalta tunne kertoo meille, että tahtomme on vapaa. Ehkä ratkaisu on siinä, kuten edellä olevista teosofisista käsityksistä ilmenee, että sitä mukaa kuin kehitymme, vapautuu tahtomme yhä enemmän sisäisen olemuksemme toteuttamiseen. Välttämättömyyden lain sitova tunne häviää, näennäinen ristiriita lakkaa, koska nuo jumaluuden ominaisuudet, vapaus ja välttämättömyys muodostavat kehityksen edetessä synteesin, jossa vastakohtaisuutta ei ilmene.

Teosofi – 1944, n:o 11-12