J. R. H.

Lapsen mieli

Kun joutuu keskusteluihin tavallisen uskovaisen, erityisesti ns. evankelisen suunnan tunnustajan kanssa ja tulee esittäneeksi hänelle niitä järjellisen kehityksen perusteita, joita teosofia tarjoaa pyrkivälle sielulle, silloin saa aina ensiksi vastaansa sen väitteen, että järki on otettava vangiksi uskon asioissa, sillä vaikka viisaat tutkivat niitä, ne ovat tutkimattomia, ja että täytyy olla lapsen kaltainen voidaksensa tulla taivaanvaltakuntaan.

Ja sanoohan Kristus opetuslapsilleen: ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette ollenkaan pääse taivaan valtakuntaan.” Mahtaneeko tämä sittenkään merkitä sitä, että uskovaisen tulisi välttää kaikkea henkisten asioiden ajattelemista? Niin ainakin kiivas uskovainen sanoo, olemalla samalla vakuuttunut siitä, että Kristus on tehnyt puolestamme kaiken, valmistanut iankaikkisen taivaan, jonka saamme uskossa itsellemme omistaa. Näin käy, kun pintapuolisesti takerrumme muutamiin raamatunlauseisiin, emmekä tahdo syventyä kokonaisuudessaan siihen henkeen, joka Kristuksen puheista huokuu.

Kaikkein räikeimmän todistuksen tuota tyhmänä pitävää sokeata uskoa vastaan saamme Matteuksen 25. luvusta, kun ymmärrämme sen, niin kuin se on ymmärretty ja niin kuin sitä on kirkoissamme saarnattu, että tässä olisi nimittäin kyseessä maailman viimeinen tuomiopäivä, jolloin erotetaan iankaikkisiksi ajoiksi kahteen joukkoon ihmiset, joista oikealle puolelle asetetut pääsevät taivaaseen ja vasemmalla puolella olevat menevät tuliseen helvettiin. Ja mistä johtuu, että silloin saadaan olla joko oikealla tai vasemmalla puolella? Me kuulemme kuninkaan suusta sekä tuomion että tuomion perustelut. Ja eivätkö nuo perustelut olekin merkillisiä? Kuningas sanoo: ”Kaikki mitä olette tehneet tai tekemättä jättäneet yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen te olette minulle tehneet tai tekemättä jättäneet.” Ja nuo vaaditut teot olivat nälkäisten ruokkimista, alastomien vaatettamista, sairaitten lohduttamista jne. Sekä vapautetut että tuomitut ovat hämmästyksissään, mutta tuomio on peruuttamaton.

Tämä on tärkeä kohta kristityn maailman kohtalossa. Siinä on etukäteen paljastettu sen taloudenhoidon lopullinen kirjainpäätös. Ja se päätös sisältää musertavan tuomion sokealle uskolle. Sillä tuomion perusteluissa ei puhuta mitään uskosta tai uskottomuudesta. Ei sanota oikealla puolella oleville: ”Koska te uskoitte, että Kristus on Jumala, että hän Golgatan veriuhrilla pelasti teidät Jumalan vihasta, että maailma luotiin 6 päivässä, että Eeva tehtiin Aadamin kylkiluusta, että pappi on Jumalan sijainen maan päällä, että te saitte synninpäästön ehtoollisen sakramentissa, että te ylimalkaan uskoitte kaikki kirkon esittämät opinkappaleet, siksi pääsette taivaaseen.” Eikä hän tuomitse vasemmalla puolellaan olevia sillä perusteella, etteivät he olisi näitä kaikkia uskoneet. Eikö olekin merkillistä, ettei uskosta puhuta mitään. Sekä vapautus että tuomio johtuu siitä, kuinka ihmiset ovat eläneet, mitä he ovat tehneet.

Yksin tämä raamatun paikka pitäisi olla riittävä tekemään tyhjäksi kaiketi vouhotuksen uskosta ulkonaisen Kristuksen sijaissovitukseen. Sillä kuka tässä puhuu? Puhuuko tässä Paavali, Luther tai joku korkea-arvoinen kirkolliskokous? Ei tässä puhu kukaan sen vähempi kuin itse Kristus eli sokean uskovaisen uskon mukaan itse Jumala. Kummallista! Me olemme kristittyjä ja kehumme uskovamme Kristukseen, mutta uskomme kuitenkin enemmän muita kuin itse Kristusta. Me siis uskomme emmekä kuitenkaan usko – teemme Kristuksen valehtelijaksi. Ja kuitenkin hän sanoo olevansa Totuus. Vaikka kehumme ottavamme järkemme vangiksi, teemme kuitenkin itsemme Kristusta viisaammiksi. On niin kuin sanoisimme: ”Kyllähän se niin on, että Kristus sanoo tuomitsevansa tekojen mukaan, mutta hän joko valehtelee tai on hänelle sattunut ikävä erehdys. Sillä Luther sanoo toisella tavalla. Ja kyllä se on kuitenkin niin, ettei meidän tekomme kelpaa mihinkään, ja ainoastaan usko Kristuksen vereen meidät lopultakin pelastaa. Sillä hän on kuolemallaan pelastanut meidät, verellään pessyt puhtaiksi, tehnyt lumivalkeiksi.”

No niin. ” Tyhmyyttä vastaan itse jumalatkin taistelevat turhaan.”

Kuitenkin kun ajattelee kaikkea sitä suunnatonta typeryyttä ja itsekkyyttä, mikä on tuon sokean uskon perustuksena, silloin tuntuu kuin pitäisi samalla kertaa nauraa ja itkeä.

Heittäkäämme pois siis sokea uskomme ja myös välinpitämättömyytemme, tunnustakaamme ihmisen kehittymisen mahdollisuus ja ottakaamme Totuus korkeimmaksi johtotähdeksemme. Ja koettakaamme sitten ajatella, mitä mahtaa merkitä esimerkiksi lapseksi tuleminen.

Lapseksi tulemisen Kristus asettaa taivaan valtakuntaan pääsemisen ehdoksi. Ja missä on se taivaan valtakunta, josta Kristus puhuu? Hän sanoo, ettei taivaan valtakunta ole siellä eikä täällä, vaan se on teissä itsessänne. Tästäkin jo näemme mitä loppumattomia aarteita ihmissielun syvyyksissä saattaa piillä, koskapa itse taivaan valtakuntakin on siellä löydettävissä. Ja tähän taivaan valtakuntaan, joka täytyy olla ihmissielun kehityksen tila, ei voi päästä ilman lapsen mieltä. Ja mikä on lapsen mieli? Kun muistelemme omaa lapsuuttamme tässä ruumiillisessa elämässämme, niin myönnämme, että isä ja äiti olivat meille kaikki kaikessa. He olivat kuninkaamme ja pappimme, lakimme ja oikeutemme; heitä pidimme ainoana turvanamme, johon luotimme. Ei meillä ollut mitään ennakkoluuloja heitä vastaan. Kun he antoivat opetustaan, otimme sitä vastaan ja olimme alttiita luopumaan tietämättömyydestämme. (Vasta sitten kun meidän päähämme ruvettiin pänttäämään ennakkopäätöksiä elämänkysymyksiimme, kävi oppiminen haluttomaksi.) Tai jos saimme uuden lelun ja se näytti entistä paremmalta, silloin emme pitäneet härkäpäisesti kiinni vanhasta vaan luovuimme siitä ja otimme ilomielin tuon uuden.

Näemme siis, että lapsen mieli on luottavainen, vastaanottavainen ja ennakkoluuloton. Ja ennen kaikkea: hän alinomaa kasvaa koossa ja tiedossa.

Kuinka on uskonkiihkoilijan laita? Kasvaako hänkin ”tiedossa ja viisaudessa”, niin kuin Kristuslapsesta sanotaan? Kuinka hän voisi kasvaa tiedossa, kun hän ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Hän lukee vuorisaarnasta, kuinka opetuslapsen tulee elää, mutta se on hänestä aivan mahdotonta, vaikka se on Kristuksen puhetta, sen Olennon puhetta, jota hän on pitävinään opettajanaan, isänään. Lapsi luopuu leluistaan, mutta sokea uskovainen ei jaksa luopua ennakkoluuloistaan. Hän pelkää menettävänsä autuutensa, eikä muista Opettajansa – jospa hän ottaisikin tämän opettajakseen – sanoja: ”joka minun tähteni henkensä kadottaa, hän sen pelastaa”.

Kristus on Opettaja ja Mestari, mikä merkitsee, että hänellä on oppilaita. Ja mitä hän niille opettaa? Hän sanoo: ”Nyt on taivaan valtakunta tullut teidän keskellenne; minä olen Totuus, ja jos te tahdotte totuutta seurata, niin se tekee teidät vapaiksi.” Mistä? Tietämättömyydestä. Te heitätte päältänne kaiken sen töryn, jonka koi ja ruoste raiskaa. Ja kun sen teette, silloin löydätte sisältänne taivaan valtakunnan. Hän siis tahtoo opettaa meille, kuinka taivaan valtakunta on löydettävä. Tienviittansa on hän pannut vuorisaarnaan. Mahdottomat noudattaa, huudahtaa uskonkiihkoilija. Niin onkin niin kauan, kun annamme Kristuksen yksin rakastaa. Mutta jos Totuus saa meissä vaikuttaa, jos sydämessämme leimahtaa vastarakkaus, silloin eivät Kristuksen käskyt enää tunnukaan mahdottomilta. Kun me tunnustamme Kristuksen opettajaksemme, silloin meidän sydämemme palaa halusta noudattaa Hänen ohjeitaan. Silloin emme enää huolehdi omasta autuudestamme, me vain rakastamme ja sillä voimalla seuraamme Kristusta, ei ainoastaan taivaan ilosaleihin, vaan myös Getsemaneen, Golgatalle ja vaikka alas helvettiin, jos niin tarvittaisi. Tämä rakkaus on samalla usko. Me uskomme kaikkemme Kristukselle, Opettajallemme. Me uskomme, että juuri hänen käskyjensä mukainen elämä on ainoa, joka sopii Hänen opetuslapselleen. Me uskallamme etsiä taivaan valtakuntaa ja uskomme, että kaikki muu meille myös annetaan. Sellainen on usko. Sellainen on lapsen mieli Kristuksen, Totuuden seuraajalla.

Tietäjä — helmikuu 1914

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.