V. H. V.

Buddha – kristillinen pyhimys

Usein kristityt levittäessään ”kansanomaista” sivistystä puhuvat Buddhasta, miljoonien pelastajasta, kuin he itse olisivat tiedossa ja viisaudessa hänen yläpuolellaan ja kykenisivät mittailemaan arvosteluillaan hänen elämäänsä ja opetustaan. Silloin he aavistavat, kuinka suurta syntiä he tekevät totuutta vastaan ja miten vähän he ymmärtävät siitä ihmisestä, jota he pilkkaavat valheillaan. Jos heillä olisi edes hiukkasen tietoa siitä miehestä, josta he puhuvat, niin jo heidän järkensä pakottaisi heitä nöyrtymään hänen edessään ja tunnustamaan oma pienuutensa ja köyhyytensä ajatellessaan tätä ihmiskunnan Mestaria. Pitäisi tehdä vuosituhansia kristillistä lähetystyötä, uhrata ja ponnistaa, jotta se voisi saada aikaan samaa kuin Buddha on tehnyt Aasian miljoonien sielujen kasvattamiseksi.

Itse asiassa kristillinen kirkko on tietämättään tunnustanut Buddhan arvon ja antanut hänelle paikan pyhimpien apostoliensa ja patriarkkojensa joukossa Jumalan valtaistuimen luona. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, Buddha on yksi kristillisen kirkon pyhimyksiä, josta on yhtä väärin puhua halveksivasti kuin muistakin pyhimyksistä. Hän on juhlallisesti otettu niiden joukkoon, joille tunnustetaan täydellisyyden arvo ja joiden esirukous auttaa kuolevaisia pyrkimään surun laaksosta kohti taivaallisia majoja.

Kuten tiedetään, emäkirkko opettaa, ettei ainoastaan Kristus uhrautunut ihmiskunnan puolesta ja siten tarjonnut muille pelastusta, vaan hän jätti esimerkin muille, että heidän tulisi hänen laillaan luopua itsestään ja antaa elämänsä veljiensä puolesta. Täten toteutuu ihmiskunnan pelastuminen, sillä heikommat tulevat kohotetuiksi riippumalla kiinni näissä voimakkaammissa sieluissa.

Niitä, jotka ovat täyttäneet tuon suuren uhrauksen ja luopuneet omasta synnillisestä luonnostaan, kutsuttiin ”pyhimyksiksi”, ja niiden uskottiin tekevän yhä tuonpuoleisessa maailmassa työtä ihmisten pelastamiseksi. Tämän tueksi vedotaan sekä Kristuksen omiin että hänen lähimpien seuraajiensa sanoihin. Jo Origines opetti, että jos Kristus antoi henkensä pääsiäislampaana, niin ne pyhät, jotka hänen laillaan ovat vuodattaneet verensä, edustavat muita uhrieläimiä, joita vanhan liiton aikana uhrattiin, pukkeja, härkiä jne. Kaikkien niiden veri on vuodatettu ihmiskunnan sovitukseksi.

Tämä oppi on yhtä järkevä kuin muutkin uskonnolliset vertaukset. Siitä johtuu myöhempänä seurauksena kuvien kumartaminen ja nimien palvominen, mutta tällaisia kuvia (epäjumalia) vailla eivät ole voineet olla muut uskonnot kuin kenties juutalainen ja islamilainen. Meidän ei tarvitse mennä pitemmälle kuin venäläiseen kirkkoon, missä Jumalanäidin jalkoja sivistyneet ja sivistymättömät käyvät suutelemassa, niin ymmärrämme, ettei ihmiskunta ole kokoonpantu pelkistä filosofeista vaan on vielä lapsen asteella monissa asioissa.

Buddhan elämä ja opetus oli niin jaloa, että se riitti valaisemiaan ihmislapsia, vaan siitä riitti välähdyksiä länsimaihinkin. Pimeimmällä keskiajalla levisi tänne kertomus Buddhan elämäntarinasta, ja se tuli keskiajalla mitä suosituimmaksi taruksi kristillisten kansojen keskuudessa. Se käännettiin kaikkiin Euroopan pääkieliin, vieläpä skandinaavisiin ja slaavilaisiin kieliinkin. Moni silmä kostui lukiessaan prinssistä, joka kieltäytyi kaikesta, mitä ihanuuksia maailmalla oli tarjottavana, ja lähti metsiin etsimään rukouksilla ja paastoamisella pelastuksen tietoa. Niin suosituksi tuo kertomus tuli, että viimein tuo prinssierakko julistettiin pyhimykseksi ja otettiin juhlallisesti muiden pyhien joukkoon kristittyjen taivaaseen. Hänen nimensä oli vain Josafat, niin kuin useinkin on tapana antaa kertomuksen päähenkilöille keksityt nimet.

Laboulaye huomasi vuonna 1859 ensimmäisen kerran, että tuo keskiajan ehkä tunnetuin romaani Barlaamin ja Josafatin historia kummallisella tavalla muistutti Buddhan elämänkertomusta. Tätä yhtäläisyyttä pidettiin monia vuosikymmeniä pelkkänä sattumana, koska oli mahdotonta ajatella, että jo varhaisella keskiajalla tänne olisi levinnyt kertomus Buddhasta, vaikka vielä 1700-luvulla oppinut maailma ei tuntenut hänestä muuta kuin nimen. Asia siis hautautui suurena kysymysmerkkinä. 

Kuitenkin vähitellen yksi ja toinen tutkija innostui seuraamaan tuon tarinan jälkiä ja esimerkikisi itämaisten kielten tutkija Max Müller tuli täysin vakuuttuneeksi lainauksen todellisuudesta. Hän puolustaakin kauniisti tuota tapahtunutta sattumaa:

Mitä tahansa ajattelemmekin pyhimysten pyhyydestä, niin ne, jotka epäilevät Buddhan oikeutusta niiden joukossa, lukekoot kertomuksen hänen elämästään, kuten se on esitetty buddhalaisissa kirjoissa. Jos hän eli siinä kerrottua elämää, niin harvoilla pyhillä on suurempi oikeus pyhimysten nimeen kuin Buddhalla eikä kenenkään kreikkalaisessa tai roomalaisessa kirkossa tarvitse hävetä, että hänen muistolleen on osoitettu sitä kunniaa.

Yhtä kaikki, asia pysyi vain oppineiden salaisuutena. Mme Blavatsky, jolla tuntuu olleen loppumattomat tiedot salaisista asioista, kertoo Hunnuttomassa Isiksessä tuon tarinan kulkeutumisesta ja Buddhan pyhimyksen arvosta.

En ollut tuota koskaan ennen lukenut, kun isäni kotona käydessäni antoi käteeni teologisen aikakauskirjan (Bibelforskaren, Mars 1912), jossa tri J. Charpentier kertoo seikkaperäisesti tutkimuksen viimeisistä tuloksista tässä asiassa. Hän käsittelee kirjoituksessaan kysymystä: ”Onko Buddha-legendalla ollut vaikutusta evankeliumien kertomuksiin?” Tähän hän vastaa kieltävästi, mutta sen sijaan hän todistaa, että jo ensimmäisinä vuosisatoina alkoi buddhalaisuuden vaikutus länsimaihin. Hän kertoo mm.:

Kaikesta meidän tuntemasta vanhimmasta intialaisesta kirjallisuudesta lienee tunnetuinta se, jolla on eniten satuaineksia, eikä ole epäilystäkään siitä, että intialainen satukirjallisuus jo varhain on vaikuttanut länteen päin ja että Euroopan sekä uskonnollinen että maallinen kirjallisuus keskiajalla ja myöhemminkin on ollut suuresti intialaisten kertomusten vaikutuksen alainen. Toisin sanoin intialaisia legendoja ja satuja on tavalla tai toisella löytänyt tiensä Eurooppaan jo sangen varhain.

Se, että Buddha nimellä Joasof eli Josafat, on otettu sekä roomalaisen että kreikkalaisen kirkon pyhien joukkoon, on tosiasia, jota ei voida kieltää. Tämä merkillinen asia perustuu yli koko länsimaan levinneeseen legendaan Barlaamista ja Josafatista, jonka itämaista alkuperää tuskin kukaan nyttemmin enää voi kieltää, kun niin monet etevät tutkijat ovat selvästi osoittaneet, että tämä legenda ei ole muuta kuin käännös ja mukailu eräästä intialaisesta teoksesta, joka on aivan samanarvoinen kuin Lalita Vistara (Buddhan varhaisin elämäntarina) ja sisältää kertomuksen Buddhan elämästä hänen syntymästään valaistumiseen asti.

Onpa voitu hyvin tarkoin seurata tämän tarinan kulkua.

Sassanidien aikana (ennen vuotta 642 jKr.) oli Persiassa sangen eloisaa toimintaa intialaisten teosten kääntämisessä nk. pahvali-kielelle, jota silloin puhuttiin Persiassa. Kuuluisin niistä teoksista, jotka tällä tavalla tulivat Persiassa tunnetuiksi ja levisivät sieltä koko keskiaikaiseen Eurooppaan, oli intialainen tarukokoelma Panchatantra, joka käännettiin pahvali-kieleen Khusrau Anushirvanin hallitessa (531–579 jKr.). 

Panchatantra ei tietenkään ole ainoa intialainen teos, joka tällä tavalla löysi tiensä länteen. Niinkin kuuluisa teos kuin Tuhat Yksi Yötä on alkuperäisessä muodossaan todennäköisesti Intiasta kotoisin, vaikka ei voida seurata sen historiaa kauemmaksi takaisin kuin pahvali-teokseen Hezar Afsaneh, joka tosin on kadonnut mutta mainittiin jo Fihristin luettelossa ja vähän aikaisemminkin. Kun ottaa huomioon intialaisen taru- ja legendakirjallisuuden suunnattoman rikkauden ja sitä kertomusten ja aiheiden joukkoa, joka keskiaikaisessa eurooppalaisessa ja länsiaasialaisessa kirjallisuudessa varmasti on Intiasta päin kotoisin, niin on selvää, että sassanidien aikana – ja ehkä myös vähän ennen heitä – kokonainen kirjallisuus sanskritista tehtyjä käännöksiä syntyi Persiassa. Varmaan myös tällä ajalla on pahvaliin käännetty kertomuskirjan Barlaamin ja Josafatin alkuteos. 

Kun Buddhan elämäntarina oli kerran käännetty pahvalin ja arabian kielille, se saapui Eurooppaankin, sillä muistamme, että Espanjassa kukoisti suurenmoinen arabialainen kulttuuri yliopistoineen, tieteineen, kun samaan aikaan kristitty maailma uinui vielä suuressa tietämättömyydessä. Täällä Espanjassa opiskeli juuri se kuuluisa teologi, Johannes Damascius, joka ensimmäisenä julkaisi (700-luvulla) Barlaamin ja Josafatin tarinan. Mme Blavatsky kertoo, että Damascius oli ollut korkeassa virassa kalifi Abu Jafar Almansurin luona, ennen kuin hänestä tuli pappi.

Samassa yhteydessä voidaan mainita, että jo paljon aikaisemmin voidaan havaita kanssakäymistä kristillisen ja buddhalaisen maailman välillä. Tri Charpentier kertoo, miten Turkestanissa ajanlaskumme vuosisatoina:

…asui yhdessä jokseensakin rajoitetulla alueella monen erilaisen uskonnon tunnustajia, buddhalaisia, zoroasterilaisia, manikealaisia ja syyrialaisia kristittyjä. Ne monilla murteilla kirjotetut käsikirjotuskäännökset, joita on löydetty Itä-Turkestanin rauniokaupungeista, ovat myös osoittaneet, että buddhalaisia tekstejä alettiin jo tällä ajalla kääntää useampiin ei-intialaisiin kieliin.

Kuitenkaan minun tietääkseni ei ole voitu todistaa, että tällä tavalla yhtenäisiä buddhalaisia tekstejä, esimerkiksi Buddhan elämäntarina olisi voinut tulla Syyriaan tai Palestiinaan jo meidän ajanlaskumme alussa. On tietysti uskaliasta sanoa mitään varmaa tällaisessa kysymyksessä, joka saattaa minä päivänä tahansa uusien löytöjen myötä saada uutta valaistusta, mutta tieteen nykyisellä kannalla ollen... se on jokseenkin epävarmaa ja otaksumaa... Yksityiskohtainen tarkastelu on osoittanut, että ainoastaan mitä tulee yhteen legendaan – nimittäin vanhan Simeonin tarinaan – näyttää jokseenkin selvältä, että buddhalainen alkuperä on voinut olla sen perustana, vaikka myös joitakin selviä eroavaisuuksia on olemassa (nimittäin sen ja vastaavan buddhalaisen kertomuksen välillä). 

Ansaitsee kuitenkin ottaa esille professori Harnackin tiedonanto, että kirkkoisä Klemens Aleksandrialainen (n. v. 220 jKr.) puhuessaan itämaiden viisaista, ”gymnosofisteista” mainitsee myös Puttan, joka ei voine olla muu kuin Buddha. Siis Aleksandrian suunnattomassa kirjastossa, oli jo näihin aikoihin teoksia, joissa puhuttiin Buddhasta ja muista itämaiden opettajista. Klemens, joka oli hyvin vapaamielinen, neuvoi aina oppilaitaan käyttämään hyväkseen tuon kirjaston aarteita ja tutustumaan kaikkiin tiedonlähteisiin. Hän ei vetänyt jyrkkää rajaa ”pakanallisen” ja ”kristillisen” välille vaan opetti, että Logos, Sana on puhunut monien ihmisten suun kautta jo ennen Jeesustakin.

Näemme siis, ettei ole mitään mahdollisuutta estää ihmistiedon leviämistä kansoista toiseen paitsi käyttämällä sitä hirvittävää inkvisitiota, jota keskiajan loppupuolella harjoitettiin, jolloin ei edes Raamattukaan ollut luvallisten kirjojen joukossa [kansankielellä kirjoitettu Raamattu? – toim. huom.].

Mikä on se merkillinen totuus, joka ehdottomasti seuraa buddhalaisuuden mukana ja joka sellaisenaan on suurenmoinen valistus pelon ja epätoivon masentamalle ihmismielelle? Se on totuus, että ihmisessä piilee kaiken tiedon lähde, järjen valo, jolla hän voi hallita koko maailmaa ja voittaa muille ja itselleen suuren maailmanarvoituksen ratkaisun ja korkeimman autuuden salaisuuden. Buddha hylkäsi kaiken inhimillisen avun, kaiken perimätiedon ja kääntyi suoraan universaalin totuuden puoleen, joka hänelle oli kaikkia jumalolentoja korkeampi. Ja se ihmeellinen opetus, jonka hänen elämänsä antaa ja on antanut miljoonille, on se, että ratkaisu todella löytyy väsymättömälle etsijälle. Rohkea kolkuttaja ei jää vastauksetta, vaikka hän istuisi yksinäisessä metsässä äänettömän Bo-puun varjossa. Hänelle aukeavat vihdoin tiedon maailmat ja äärettömyyden totuudet levittäytyvät hänen eteensä kuin maisemat vuorenharjalta katsojalle, tuulen hajottaessa sumun hänen jalkojensa alta. Tämä ihmeellinen tieto levisi länsimaihin jo varhaisina kristillisinä aikoina, ja ihmiset antoivat kiitollisina tälle prinssierakolle, Lain Leijonalle, kunniasijan pyhimystensä joukossa Jumalan valtaistuimen luona.

Olisi aika, että kaikissa kouluissamme opetettaisiin lukemaan Buddhan elämäntarinaa yhtä suurella kunnioituksella kuin nykyään luetaan Jeesuksen elämäntarinaa, sillä molemmilla on yhtä jalostava ja ylentävä vaikutus ihmismieleen. Kumpikin on yhden maailmankauden korkeimman kokemuksen ilmaisu. Kumpikin on mittaamattoman paljon tärkeämpi tuntea kuin niiden miesten vehkeilyt, jotka kultakruunuilla koristettuina ovat istuneet Euroopan pikkuvaltioiden hallitusistuimilla ja kiistelleet keskenään mitä itsekkäimmällä tavalla.

Tietäjä — helmikuu 1914

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.