Swami Vivekananda

Universaalinen uskonto

Uskontojen maailman kongressissa Chicagosta v. 1894 pidetty esitelmä

Niin pitkälle kuin ajatuksemme ulottuu ja kykenemme tajuamaan olevaista, havaitsemme kahden vastakkaisen voiman työskentelevän, nimittäin teon ja vastavaikutuksen. Näiden alituiset vaihtelut aikaansaavat kaikki ne ilmiöt, jotka havaitsemme ympäristössämme. Ulkopuolisessa maailmassa tämä tapahtuu niissä puitteissa, joissa keskihakuis- ja keskipakoisvoimat toimivat. Sisäisessä maailmassa ilmenee tämä voima vastakohtien sympatian ja antipatian, rakkauden ja vihan, hyvän ja pahan, hengen ja aineen kautta. Uskonnon alalla, joka on korkein ihmisajatuksen alue, näemme näiden vastakkaisten voimien vaikutukset kaikkein voimakkaimmin. Suurin rakkaus, mikä koskaan on päässyt ilmenemään, on puhjennut uskonnosta, ja pirullisin viha ihmiskunnassa on myös lähtenyt siitä. Uskonnon miehet ovat lausuneet jaloimmat rauhan sanat, ja maailman katkerimmat tuomiot ovat peräisin samasta lähteestä. Mitä korkeampi on aihe ja mitä jalompi sen sisäinen olemus, sitä vaikuttavampi on tulos. Näemme uskon alalla näiden voimien suuren vaikutuksen. Usko on aiheuttanut mitä hirveimmät verilöylyt, ja usko on pystyttänyt lukemattomat sairaalat, turvattomien kodit ja hyväntekeväisyyslaitokset. Ei mikään tee meitä niin julmiksi eikä niin lempeiksi kuin usko. Niin on ollut ja niin tulee olemaan.

Voiko tällä taistelukentällä koskaan syntyä tasapainoa ja rauhaa toisiaan vihaavien ja keskenään taistelevien uskontojen, lahkojen ja toisiaan kadehtivien ja kilpailevien ihmisten välillä? Jos on vaikea saada tasapainoa ja rauhaa aikaan ja herättää rakkautta elämämme ulkonaisessa menossa, niin miten paljon vaikeampi onkaan saada sopusointua aikaan meidän paljon hienommassa sisäisessä luonnossamme. Puhutaan paljon rakkaudesta, rauhasta, veljeydestä ja tasa-arvoisuudesta. Mutta kun niitä niin yleisesti käytetään, ovat ne tulleet vain sanoiksi ilman merkitystä. Kun suuret henkiset johtajat ovat lausuneet näitä sanoja, niillä on ollut merkitystä, ja muutamat ovat niitä ymmärtäneet ja ottaneet ne sananmukaisesti, mutta myöhemmin tulleet ihmiset toistavat tietämättömyydessään näitä sanoja ajattelematta niiden merkitystä. Uskonto on silloin muuttunut hengettömäksi, ikään kuin vain soittokoneeksi eli välikappaleeksi, jolla he soittavat mielitekojaan. Puhutaan minun isäni uskonnosta, meidän kansamme uskonnosta. Tämä ei ole muuta kuin eräs puoli kansalliskiihkoa, patriotismia. Harmonian saavuttaminen uskonnon alalla on siitä syystä hyvin vaikeaa. Sopusointu ja tasapaino eri uskontojen kesken on erittäin arkaluontoinen asia, ja se vaatii viisautta, valistuneisuutta ja hyvää tahtoa.

Yleistä uskontoa ei koskaan voida rakentaa siten, että keksittäisiin joitakin yleisiä uskonkappaleita, joihin kaikki ihmiset, koko ihmiskunta voisi yhtyä. Se on yhtä mahdotonta kuin että joskus tulisi aika, jolloin kaikkien kasvot olisivat samannäköiset. Ihmisolentoina olemme erilaisia, mutta elävinä olentoina olemme yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Tämä olento on Jumala, maailmankaikkeuden äärimmäinen ykseys. Hänessä olemme kaikki yhtä. Mutta samalla kertaa olemme olentoina erilaisia ja tämän erilaisuuden täytyy aina päästä ilmenemään.

Suuret, elävät, tunnustetut uskonnot voidaan jakaa kolmeen osaan, ja kaikissa uskonnoissa on kolme tekijää, jotka ovat:

1) Filosofia, uskonnon opit, aatteet ja ihanteet. Tässä uskonnon filosofiassa ruumiillistuu päämäärä, koko uskonnon tarkoitus, ja se esittää tunnustajilleen ja kannattajilleen uskonnon ytimen, tavan saavuttaa päämäärän.

2) Mytologia, jossa tämä filosofia ruumiillistuu. Mytologia kertoo ihmisten, yli-ihmisten ja suurten olentojen elämästä. Se on samaa kuin filosofia, muuttuneena konkreettiseen muotoon, sillä filosofian abstraktiset käsitteet toteutetaan näiden ihmisten ja olentojen elämässä.

3) Rituaali, joka on vieläkin konkreettisempi kuin mytologia. Se on kokoonpantu seremonioista, muodoista ja liikkeistä. Ja siihen kuuluvat kukat, suitsutus, musiikki, puvut ja kaikki, mikä vetoaa tunteeseen.

Kaikki uskonnot on kokoonpantu näistä kolmesta tekijästä: filosofiasta, mytologiasta ja rituaalista. Yhteistä filosofiaa ei ole, sillä muutamat uskonnot panevat enemmän painoa yhteen puoleen opista, toiset toiseen. Yhteistä kaikille on, että ne pitävät omaa uskontoaan muita parempana ja uhkaavat kadotuksella sellaista, joka ei siihen usko. Toiset eivät tyydy edes tähän vaan menevät vielä pitemmälle ja ryhtyvät voimakeinoihin uskontonsa puolesta. Tämä on fanatismia, kiihkoa, joka on sairautta.

Jokaisella uskonnolla on myös oma erikoinen mytologiansa, kuitenkin sillä erotuksella, että jokainen sanoo: minun kertomukseni eivät ole mytologisia, vaan tosia, historiallisia. Esimerkiksi kristityt kertovat, että Jumala otti kyyhkysen muodon ja laskeutui maahan, ja pitävät tätä historiallisena totuutena eikä mytologisena. Hindut uskovat Jumalan ilmestyneen lehmän hahmossa. Tästä kristityt sanovat, että se on taikauskoa eikä historiallista totuutta. Juutalaiset uskovat, että jos he tekevät suunnikkaan muotoisen arkun, asettavat sille kaksi kultaista enkeliä ja panevat sen kaikkein pyhimpään, niin se on pyhitetty Jehovalle ja se on liitonarkki; mutta jos kuvat ovat kauniin miehen tai naisen näköiset, on tämä kauheaa epäjumalan palvelusta, hylkää se. Mitä toiset pitävät totuutena, se on toisista taikauskoa. Samoin on kertomusten laita. Jos yhden profeetan kerrotaan tehneen ihmeitä, toisen uskon kannattajat sanovat heidän profeettansa suorittaneen vielä ihmeellisempiä asioita, ja sitä paitsi ne ovat historiallisia. Ei voida tehdä eroa historian ja mytologian välillä, sillä ero on hyvin pieni ja kaikkien kertomuksiin on sekoitettu mytologiaa ja päinvastoin.

Sitten tulee seremoniajärjestelmä, rituaali. Toisella uskonnolla tai lahkolla on erikoislaatuinen rituaali, ja se pitää tätä muotoa erittäin pyhänä ja hylkii toisen uskonnon rituaalia vääränä ja taikauskoisena. Jos toinen palvoo yhtä vertauskuvaa, niin toinen pitää sitä kauheana. Ajatelkaamme esimerkiksi kristittyjen sakramenttia, jossa syödään ihmisen ruumista ja verta! Ei-kristityt voivat pitää tätä pyhää asiaa kannibalismina, vaikka se on pyhä kristityille. Ei voida löytää yleismaailmallista vertauskuvaa eikä rituaalia, jota kaikki voisivat yleisesti tunnustaa.

Onko sitten mitään universaalista lainkaan olemassa, kun sitä ei ole uskonnossa? Puhutaan yleisesti veljeydestä, ja sen toteuttamiseksi perustetaan järjestöjä. Mutta miten käy Kun saarnataan yleisestä veljeydestä, sanotaan: olemme kaikkia samanarvoisia, liittykäämme yhteen ja muodostakaamme järjestö. Kun sitten muodostamme järjestön tai ryhmän, ei ole enää tasa-arvoisuutta, ja me alamme vastustaa niitä, jotka ovat ryhmämme ulkopuolella. Muhamettilaiset eivät hyväksy muunuskoisia, vaikka he puhuvat yleisestä veljeydestä. Kristityt tekevät samoin. Tässä maailmassa on yleisen veljeyden periaate huonosti toteutettu omaisuuteen, ajatukseen ja kaikkeen muuhunkin nähden. Se on vain puhetta, mutta ei todellisuutta. Ne, jotka todella pyrkivät yleiseen veljeyteen ja jotka tuntevat sen sydämessään, eivät puhu siitä, mutta heidän tekonsa ja koko heidän olemuksensa, ruumiinsa ja liikkeensä, heidän tapansa syödä ja juoda, koko heidän elämänsä todistaa heidän veljeyttään ihmissukua kohtaan, he osoittavat rakkautta ja myötätuntoa kaikkia kohtaan ilman erotusta. He eivät puhu, he toimivat.

Tiedämme, että on vaikea keksiä yleispäteviä aatteita veljeydestä ja kuitenkin niitä on. Me kaikki olemme ihmisolentoja, mutta emme ole samanlaisia. Poikkeamme toisistamme aivojemme, voimiemme ja ruumiimme puolesta, sillä toinen on toista vahvempi, toinen toista älykkäämpi. Mistä tämä eroavaisuus, kun kaikki olemme samanarvoisia? Kuka eron aiheutti? Me itse. Koska meillä on erilaiset kyvyt, täytyy syntyä eroavaisuuksia. Sitten toinen esimerkki. Olemme jakautuneet miehiin ja naisiin, mustiin ja valkoisiin, ja kuitenkin olemme kaikki ihmisolentoja. Erilaiset kasvot, erilainen ulkomuoto, ja kuitenkin kaikki inhimillisiä. Missä piilee inhimillisyys? Kun ajattelee eroavaisuutta, ei sitä voi tavoittaa, eikä sen syytä havaita ennen kuin tunkeutuu syvemmälle abstraktiseen ihmisyyteen, jossa kaikki nämä erilaisuudet ovat yhtä, ja niin ei tuota eroa olekaan. Abstraktinen ihmiskunta on aistien, ajatusten ja kuvittelun yläpuolella. Se on olemassa, vaikka emme voi sitä tavoittaa; tuo kaikille yhteinen ominaisuus on Jumala. Hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Sen kautta katsoen näemme toinen toisemme ykseydessä, veljinä, jumalina. Universaalinen ykseys ja myötätunto, universaalinen uskonto, joka jumalkäsitteenä läpäisee kaikki uskonnot, on olemassa ikuisesti kaikissa uskonnoissa. Krishna sanoo, että hän on se lanka, joka kulkee kaikkien helmien lävitse, ja näitä helmiä ovat lahkot ja uskonnot, vaikka suurin osa ihmiskuntaa on siitä tietämätön. Ykseys moninaisuudessa kuuluu maailmankaikkeuden suunnitelmaan. Elämän prinsiippi on moninaisuuden vaihtelua. Eroavaisuus tekee meidät luoduiksi olennoiksi. Täydellinen tasapaino olisi samaa kuin pysähtyminen, hävitys. Tasapainon puute saa aikaan liikkeen maailmankaikkeudessa. Meidän ei pidä pyrkiä siihen, että me kaikki ajattelisimme samoin. Silloin ei olisi mitään ajateltua ajatusta. Ajatuksen erilaisuus on kehityksen ydin, ajatuksen sielu.

Mitä universaalisella uskonnolla tarkoitetaan? Mikään yleinen filosofia, mytologia tai rituaali ei ole sitä, vaan sillä tarkoitetaan, että tämän maailman monimutkaisen, mitä ihmeellisimmän koneiston täytyy jatkaa kulkuaan pyörien pyöriessä toisiinsa liittyneenä. Mitä voimme tehdä? Voimme saada tämän koneiston käymään tasaisesti, voimme vähentää sen kitkaa, voimme rasvata pyöriä. Mutta miten? Tunnustamalla vastavaikutuksen ja moninaisuuden lait. Aivan samoin kuin tunnustamme ykseyden, meidän täytyy tunnustaa myös erilaisuus. Meidän täytyy oppia, että totuus voidaan ilmaista tuhannella eri tavalla ja että näistä jokainen erilaisuudestaan huolimatta voi olla tosi. Meidän täytyy oppia, että samaa asiaa voi katsella tuhannelta eri kannalta ja että kaikki nämä näkemykset ovat oikeita. Suuri tai pieni, jokainen pyrkii joko korkean tai alhaisen ja kehittymättömän filosofian kautta korkeinta kohti. Ylevien tai mitä alhaisimpien oppien välityksellä, mitä hienostuneimman tai mitä matalimmalla olevan mytologian, ylevän tai alhaisen sivistyksen rituaalilla jokainen lahko tavoittaa jumaluutta. Jokainen sielu ja jokainen kansa ja uskonto tietoisesti tai tiedottomasti pyrkii sellaista jumaluutta kohti, joksi itse kukin on sen kuvitellut. Jokaisella on oma kuvansa tästä Jumalasta, ja kuitenkin Jumala, tuo korkein, on yksi ja sama. Hän on Jumala, ja se on tärkeintä.

Kun on koetettu luoda yhtenäinen, kaiken käsittävä uskonto, on epäonnistuttu siitä syystä, että ei ole ollut mitään käytännöllistä ohjelmaa, jonka mukaan tämä olisi voitu toteuttaa. On hyväksytty sellainen näkökanta, että kaikki uskonnot ovat omalla tavallaan oikeassa, mutta ei ole voitu tehdä näistä uskonnoista yhteissovitelmaa säilyttämällä samalla niiden oma luonne. Näyttää siltä kuin ainoastaan sellainen suunnitelma voisi onnistua, jossa kaikki uskonnot saavat säilyttää omat erikoisuutensa hävittämättä mitään ja jossa ihmisten yksilöllisyydestä ei poistettaisi uskonnollisessa suhteessa mitään piirteitä.

Älkää hävittäkö mitään. Kuvien särkijät eivät ole uskonpuhdistuksellaan tehneet mitään hyvää. Älkää repikö, vaan rakentakaa. Älkää haavoittako siellä, missä ette voi auttaa. Älkää sanoko kenenkään rehellistä vakaumusta vastaan. Asettukaa sen ihmisen käsityskannalle ja tasolle, jota tahdotte auttaa, ja koettakaa lähteä siitä nostamaan häntä. Jos kerran se teoria on totta, että Jumala on keskus ja me lähestymme Häntä Häneen johtavia säteitä myöten, silloin on totta, että jokainen saapuu Jumalan luo keskukseen, missä kaikki säteet kohtaavat toisensa, omaa sädettään myöten. Tehtävämme on poistaa esteet kasvun tieltä, mutta kunkin kasvun täytyy tapahtua sisältä käsin, sillä kukaan muu ei voi toista opettaa, kunkin tulee itse opettaa itseään. Luopukaamme sellaisesta käsityksestä, että voimme antaa ihmisille henkistä selvyyttä. Tämä on mahdotonta. Ei ole muuta opettajaa kuin oma sielu. Kun tunnustamme tämän, niin mitä tapahtuu? Näemme yhteiskunnassa monenlaatuisia ihmisluonteita. On tuhansia erilaisia taipumuksia ja luonteenpiirteitä omaavia ihmisiä.

Ihmiset voidaan jakaa luonteensa puolesta neljään eri luokkaan. Ensimmäiseksi toimivat, aktiiviset ihmiset, joilla on tarve toimia, tehdä työtä. He ovat rajun energisiä, ja heillä on voimakkaat lihakset ja hermot. He rakastavat työtä, rakentavat, harjoittavat hyväntekeväisyyttä, suunnittelevat, järjestävät ulkonaista elämää ja toimintaa sekä palvelevat. Toiseksi ovat tunneihmiset, jotka rakastavat ylevää ja kaunista. He ajattelevat ja palvovat luonnon lempeyttä ja kauneutta sekä rakkautta ja rakkauden Jumalaa. He rakastavat koko sydämestään uskontojen suuria henkisiä profeettoja, eivätkä he ole kiinnostuneita järjen perustetuista ja todisteista Jumalan olemassaolosta tai esimerkiksi Kristuksen ja Buddhan historiallisesta todellisuudesta ja syntymäajoista. Heille on palvomansa henkilön persoona kaikki kaikessa. Hän on heidän ihanteensa. Kolmanneksi ovat mystikot, joiden sielu tahtoo tutkia ja eritellä omaa minäänsä ymmärtämään ihmishengen työskentelytapaa, sielutiedettä, sisäisten voimien toimintaa ja kysymystä siitä, miten voimme saavuttaa niiden hallinnan. Neljänneksi ovat filosofit, jotka tahtovat rakastaa elämää sinänsä, eläviä olentoja, ja punnitsevat harkiten kaikkea sekä ulottavat järkeilynsä filosofian rajojen tuolle puolenkin.

Universaalisen uskonnon, ollakseen täydellinen, tulisi voida tyydyttää kaikkia näitä erilaisia luonteita, mutta se on mahdotonta. Toiminnan ihminen ei tyydy tunneihmisen rakkauden ja rauhan saarnoihin, hän tahtoo voimakasta toimintaa. Filosofiluonne kaipaa henkistä selkeyttä, ja hän puhuu Intian ja Idän viisaudesta. Mystiset ihmiset ja järjestöt tutkivat olemassaolon tasoja, sieluntiloja ja kaikkea sitä, mitä voidaan suorittaa sielunvoimilla. Näin eri ihmisluonteet kaipaavat eriluontoista uskontoa. Emme voi yhdistää ja yleistää yksiin puitteisiin filosofista, tunnepitoista, mystistä ja käytännöllisen toiminnan ominaisuutta, jotta saataisiin sellainen uskonto, joka sopisi kaikille. Kaikki neljä tyyppiä ovat yksipuolisia.

Uskonnon ihanteena on auttaa ihmiskunnan henkistä elämää näiden neljän suuntauksen keskinäisen tasapainon saavuttamiseksi. Tämä on mahdollista joogan avulla. Jooga on yhtymistä Jumalaan eli Jumalan ja ihmisen, alemman ja ylemmän minän yhteyttä. Toiminnan ihmiselle ilmenee tämä yhteys ihmisen ja ihmiskunnan välisenä yhtymisenä. Mystikolle se on ylemmän ja alemman minän yhtymistä. Tunneihmiselle se on ihmisen itsensä ja rakkauden Jumalan välistä yhteyttä ja filosofille kaiken olevaisen yhtymistä. Ihmistä, joka harjoittaa joogaa, sanotaan joogiksi. Toiminnan tie on karmajooga, rakkauden tie bhaktijooga, mystikon tie rajajooga ja filosofin tie jnanajooga.

Tiedonhankintakeinot ovat vaisto eläimillä, ajatus ihmisellä ja inspiraatio eli intuitio jumalihmisellä. Viimeinen tiedonhankintakeino on uinuvana jokaisella ihmisolennolla, se vasta on kehitysmahdollisena. Kaikkien joogien täytyy harjoittaa ajatuksen keskitystä, sillä se on työtapa, johon kaikki toiminta perustuu. Yhteyden aikaansaamisen ensimmäinen ehto on, että järkeä ei saa vastustaa. Tähän perustuvat kaikki joogajärjestelmät. Ajatusvoiman keskitys on se keino, jolla kaikki tieto ja taito saavutetaan.

Yllä mainitut neljä joogajärjestelmää opettavat eri puolia ihmiselle. Rajajoogi on mystikko, joka analysoi mielellään omaa minäänsä. Hän neuvoo, miten hajanaiset ajatukset on keskitettävä saadaksemme mielemme ja ajatuksemme tasapainoon. Karmajoogi opettaa, miten täytyy toimia toiminnan itsensä vuoksi. Karmajoogin elämänasenne on antajan eikä ottajan, sillä hän antaa ja palvelee vaatimatta mitään itselleen. Bhaktijoogi on tunneihminen, jonka luonne on rakkauden täyttämä. Tällainen ihminen tuntee tarvetta rakastaa Jumalaa ja kaipaa kaikenlaisia seremonioita, kukkia, suitsutuksia, kauniita kuvia ja rakennuksia. Ne kansat, joilla on rikas mytologia ja rituaali, ovat synnyttäneet suuria henkilöitä. Ne lahkot, jotka ovat tahtoneet palvella Jumalaa ilman muotoja ja seremonioita, ovat usein musertaneet säälimättä kaiken kauniin ja hienostuneen, ja heidän uskontonsa on muuttunut kuivaksi ja kiihkoisaksi. Bhaktijoogit ovat ihmiskunnan rakastajia. He rakastavat Jumalaa ihmisissä ja näkevät hänen läsnäolonsa heissä. Jnanajoogi on filosofi, joka pyrkii kaiken tuolle puolen. Hän ei tyydy maailmaan sellaisena kuin se on, vaan tavoittaa sielussaan olemassaolon syvänteihin nähdäkseen todellisuuden ja tullakseen yhdeksi universaalisen olennon kanssa. Filosofille Jumala on ei vain isä ja äiti, vaan maailmankaikkeuden luoja, suojelija ja johtaja. Jnanajoogi tuntee alemman minänsä sulautuvan ylempään minään ja yhtymisensä Jumalaan, joten hän tulee itse Jumalaksi. Hän havaitsee Hänet, josta on opetettu, että Hän on maailmankaikkeuden elämä, joka on atomissa, aurinkokunnissa ja tähdissä, ja että Hän on elämämme perusta, sielumme tausta. Jnanajooga opettaa ihmiskunnalle olemassaolon todellisen ykseyden, että jokainen meistä on Herra Jumala itse maanpäällä ilmenneenä. Jokainen olento pienimmästä maan matosesta korkeimpiin olentoihin asti, joihin katsomme vavistuksella, ovat samaa Herran ilmennyksiä.

Kaikki joogajärjestelmät täytyy käytännössä toteuttaa, sillä puheet ja teoriat eivät riitä. Myös uskonto on toteuttamista. Se on olemista eikä mitään sellaista, jota tulisi kuulla ja käsittää tai älyllisesti tunnustaa. Koko luonnon pitää muuttua uskonnoksi. Todellinen uskonto on pysyväistä olemista yhtyneenä Jumalaan, korkeimpaan ykseyteen. Ainoa universaalinen, yleinen ja yhteinen, uskonto on jooga, sillä joogan harjoittamisen kautta pääsee jokainen eri uskonnon tunnustaja omaa tietään yhtymään Jumalaan, joka on yksi ja sama kaikilla.

Lyhennetty, suom. A. U. R.

Teosofi — 1942 n:o 7-8

Koko alkukielinen teksti: https://www.swamivivekananda.guru/teachings/universal-religion

Jumalan palvonnasta

Aate persoonallisesta jumalasta on joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ollut yleinen kaikissa uskonnoissa. Buddhalaisuus ja jainalaisuus ovat ehkä ainoat, jotka eivät ole tarvinneet persoonallista jumalaa palvomisensa kohteeksi. Mutta vaikka näiden tunnustajat eivät olisikaan palvoneet persoonallista jumalaa, he ovat kuitenkin kohottaneet uskontojensa perustajat jumaliksi ja palvoneet heitä samalla tapaa kuin toiset palvovat persoonallista jumalaa. Rakastavan olennon, joka sädehtii vastarakkautta ihmiskuntaan, palvominen on yleistä. Tätä palvomista harjoitetaan eri uskontojen piirissä eriasteisena ja kaikissa kehitysvaiheissa. Alin palvelumuoto on muotomenot eli ritualismi, jossa ihminen haluaa konkreettisia esineitä ja jossa abstraktiset käsitteet ovat melkein olemattomia, koska ne vedetään alas aineen tasolle. Tässä tapauksessa tulevat eriasteiset muodot kysymykseen. Maailmanhistoriasta havaitsemme, miten ihminen koettaa käsittää abstraktisia asioita ajatusmuotojen tai vertauskuvien avulla ja kaikenkaltaisilla ulkonaisilla uskonnon harjoittamisen esityksillä, joihin kuuluvat kellot, musiikki, rituaali, kirjat ja kuvat. Kaikki se, mikä vetoaa aisteihin, ja kaikki, mikä auttaa ihmistä muodostamaan konkreettisen kuvan abstraktisesta käsitteestä, on silloin niitä välineitä, joihin ihminen tarttuu ja joita hän palvoo.

Jokaisen uskonnon piirissä on ajoittain noussut reformaattoreita, uskonpuhdistajia, jotka ovat asettuneet vastustamaan muotojen palvomista, vertauskuvien käyttöä ja rituaalisia seremonioita ja niiden käyttöä, mutta tämä heidän hyökkäyksensä ja kiivailunsa on ollut turhaa, sillä niin kauan kuin ihminen on ja jää siksi, mitä hän on, tulee ihmiskunnan enemmistö aina kaipaamaan ja haluamaan jotakin konkreettista, josta pitää kiinni, johon keskittää aatteensa ja joka voi olla keskuksena ihmisen aivoissa syntyville ajatuskuville.

Muslimien ja protestanttien suurena pyrkimyksenä on aina ollut kaiken rituaalin hävittäminen uskonnosta, ja siitä huolimatta myös näihin uskontoihin ovat rituaalit saaneet jalansijaa. Sitä ei voida välttää. Ihmisjoukot vaativat vertauskuvia ja vaihtavat vanhan kuvan aina uuteen. Muslimi uskoo, että jokainen rituaali, muoto, kuva tai seremonia, joita ei-muslimi käyttää, on näkyvä, konkreettinen, mutta hän ei ajattele siten omista totutuista perinteistään ja niiden käytöstä kuvitellessaan olevansa Kaaban temppelissä. Jokaisen muhamettilaisen täytyy näet rukoillessaan kuvitella olevansa tuossa temppelissä, jonka muurissa on musta kivi, jota jokaisen pyhiinvaeltajan täytyy suudella. Muhamettilaiset luulevat, että kaikkien miljoonien suudelmat todistavat tuomiopäivänä suutelijoiden ansioksi. Sitten on siellä vielä pyhä lähde, josta jokaisen tulee ammentaa pieni vesitilkka saadakseen syntinsä anteeksi, silloin hänelle annetaan tuomiopäivänä uusi ruumis ja hän tulee elämään ikuisesti.

Toisten uskontojen vertauskuvana ovat rakennukset. Protestantit pitävät kirkkoja muita rakennuksia pyhempinä. Kirkko on ikään kuin uskonnon vertauskuvana. Myös usko pyhään kirjaan pyhyyden vertauskuvana on yleinen. Protestanttien ja muiden kristittyjen vertauskuvana on risti. Sillä on sama pyhyyden arvo kuin katolilaisten pyhimysten kuvilla. On hyödytöntä saarnata vertauskuvien käyttöä vastaan. Ei mikään voi estää ihmisiä käyttämästä niitä. He turvautuvat vertauskuviin tulkitakseen niihin kätkeytyvää olentoa, esinettä tai tapahtumaa. Jumalan vertauskuvana on maailmankaikkeus, universumi, jonka välityksellä me koetamme käsittää häntä. On totta, että pyrimme tavoittamaan vertauskuvauksellista olentoa ja pääsemään kosketukseen aineelliseen kuvaan kätkeytyvän hengen kanssa, sillä päämääränä on henki eikä aine. Muodot, kuvat, kellot, kynttilät, kirjat, kirkot, temppelit ja kaikki pyhät vertauskuvat ovat hyväksi ja hyödyksi kehittyvälle henkisen elämän taimelle mutta eivät muuta. Usein tapahtuu, että taimi ei kasva. On hyvä syntyä jonkin kirkon piirissä, mutta on paha kuolla siinä. On hyvä syntyä muotojen rajoittamana, jotka muodot tukevat hentoa henkistä tainta, mutta jos ihminen pysähtyy muotoihin ja on niiden kahlehtima, osoittaa se, että hän ei ole kasvanut eikä sielu kehittynyt.

Jos joku sanoo, että vertauskuvat ja muotomenot on säilytettävä ainaisesti, hän on väärässä, mutta jos hän sanoo, että vertauskuvat ja menot voivat auttaa sielun kasvua sen alkutaipaleella, hän on oikeassa. Ei pidä erehtyä luulemaan sielun kehitystä yksinomaan älylliseksi, sillä ihmisellä voi olla älyllisesti jättiläisen ymmärrys, mutta hän voi siitä huolimatta olla henkiseltä käsityskyvyltään lapsi. Esimerkiksi meitä kaikkia on opetettu uskomaan aina ja kaikkialla läsnä olevaan jumalaan. Ajatelkaamme, mitä tämä merkitsee. Kuinka moni kykenee käsittämään, mitä on kaikkialla läsnä oleva. Kun pinnistämme ajatustamme, tajuntaamme voi nousta käsitys suuresta valtamereltä, taivaan avaruudesta, äärettömästä aavikosta, rajattomasta tasangosta jne., mutta kaikki nämä kuvat ovat konkreettisia. Niin kauan kuin emme kykene käsittämään abstraktisia asioita abstraktisina, ihanteita ihanteina, meidän täytyy pitää kiinni vertauskuvista, aivojemme luomista kuvista. Kaikki olemme synnynnäisiä epäjumalankuvien palvojia, mikä on kuten olla pitääkin, koska se kuuluu inhimillisen luonnon rakenteeseen. Eikö kukaan ole tästä vapautunut? Vain täydelliset ihmiset, jumal’ihmiset. Niin kauan kuin näemme maailmankaikkeuden muotoineen, olentoineen, olemme kaikki epäjumalanpalvojia, sillä hän, joka sanoo itseään ruumiilliseksi olennoksi, on synnynnäinen epäjumalanpalvoja, koska me olemme kaikki henkiä, joilla ei ole muotoa eikä hahmoa vaan jotka ovat iäisiä ja aineettomia. Näin ollen jokainen, joka kuvittelee itsensä ruumiiksi ja aineelliseksi ja joka ei voi käsittää abstraktista eikä ajatella itseään sellaisena kuin hän on ilman ainetta ja aineen välitystä, on epäjumalanpalvoja.

Meidän tulisi kuvitella koko ihmiskunta yhdeksi ainoaksi laajaksi järjestelmäksi, joka pyrkii hitaasti kohti valoa, ihmeelliseksi taimeksi, joka vähitellen kehittyy ja kasvaa kohti sitä ihmeellistä totuutta, jota sanotaan jumalaksi, ja että ensimmäiset askeleet ja tavoitteet tällä tiellä kohti tuota päämaalia käyvät aina aineen kautta rituaalin välityksellä, mille emme voi mitään.

Kaikessa ritualismissa on sisimpänä eräs aate, joka esiintyy muita voimakkaampana ja se on nimen palvonta. Jos tutkimme esimerkiksi kristinuskon vanhoja muotomenoja ja jos tarkastelemme muita uskontoja, niin voimme havaita, että niitä kaikkia hallitsee läpäisevänä aatteena nimen palvonta. Jotakin nimeä pidetään hyvin pyhänä. Kristinuskossa on sellainen esimerkiksi ”Herra”. Sanotaan: ”Herran nimeen”. Pyhää nimiä pidettiin heprealaisten keskuudessa niin pyhänä, että sitä ei tavallinen ihminen saanut ensinkään lausua. Kaikkein pyhin nimi on ”Jumala”. Voitteko ajatella ilman sanoja? Ette. Sanat ja ajatus ovat erottamattomia. Jos koetamme ajatella ilman sanoja, huomaamme, että ne ovat erottamattomia, emmekä siis voi erottaa niitä toisistaan. Sanat ovat ulkoinen ja ajatus sisäinen puoli samasta asiasta, jossa niiden täytyy yhtyä erottamattomasti. Toinen luo toisen, ajatus sanat ja sanat ajatuksen. Samoin on myös koko maailmankaikkeuden laita. Se on ulkoinen vertauskuva, ja sitä vastaa Jumalan suuri nimi. Jokainen erillinen ruumiillinen olento on muoto, jota vastaa sen nimi. Tämä ruumiin eli muodon ja nimen idea johtuu ihmisen rakenteesta. Kun ajattelemme jonkun ihmisen ruumiillista muotoa, syntyy meissä aina ajatuskäsite hänen nimestään. Psykologisesti tämä merkitsee sitä, että ihmisen ajatus ei voi käsittää nimen ideaa ilman muodon ideaa, eikä päinvastoin muodon aatetta ilman nimen aatetta. Nimeä on palvottu kautta maailman. Joko tietäen tai tietämättään on ihminen löytänyt suuruutensa nimessä.

Monessa uskonnossa on palvottu myös suuria persoonallisuuksia, sellaisia kuin Krishnaa, Buddhaa, Jeesusta jne. Tämän lisäksi palvotaan pyhimyksiä, joita on sadoittain. Ja miksi niitä ei saisi olla ja palvoa? Jumala käsitteen olemassaolo luo palvomisen tarpeen. Asian selvittämiseksi pari esimerkkiä. Ellei olisi ilmaa, emme olisi oppineet hengittämään, ja ellei olisi valoa, emme olisi oppineet näkemään. Ilma on vähitellen luonut hengittämisen ja valo näkemisen tarpeen ja kyvyn. Valonvärähtelyjä on kaikkialla, mutta emme näe niitä pimeässä, vaan ainoastaan valossa, auringossa ja kuussa. Samoin jumala on kaikkialla läsnä oleva.

Hän on kaikissa olennoissa, mutta ihminen voi tuntea ja nähdä hänet ainoastaan ihmisessä. Vain silloin kun jumalan valo ja läsnäolo loistaa joistakin inhimillisistä kasvoista, voi ihminen tuntea ja käsittää hänet. Niin on ihminen kaikkina aikoina palvonut jumalaa ihmisen muodossa, ja niin täytyy hänen saada tehdä niin kauan kuin ihminen on ihminen. Tätä vastaan ihminen taistelkoon, mutta kun hän koettaa kuvitella jumalaa, hän huomaa välttämättömäksi kuvitella häntä ihmisen muotoisena jumal’ihmisenä.

Olemme tästä nähneet, että uskontojen jumalan palvonnassa on kolme peruskohtaa, jotka ovat 1) muoto eli vertauskuva, rituaali, 2) nimi ja 3) jumal’ihminen. Nämä perustekijät ovat olemassa kaikissa uskonnoissa, huolimatta siitä, että tätä vastaan tahtoisimme väittää ja sanoa esimerkiksi, että minun tunnustamani nimi, muoto ja jumal'ihminen ovat ainoat todelliset ja sinun vain kuviteltuja, minun uskontoni on ainoa oikea, mutta sinun vain tarua. Kaikki ihmiset luulevat, että vain siten toimimalla kuin he itse toimivat menetellään ainoalla oikealla tavalla. Mutta rehellisesti tutkimalla eri uskontoja avartuvat käsityksemme. Tutkijalle osoittautuu todeksi, että samoja ajatuksia, joita sanomme omiksemme, on jo esitetty monesti ennen, satojakin vuosia sitten, toisissa uskonnoissa ja muodoissa ja ehkä täydellisemmin kuin omissamme.

(Swami Vivekanandan mukaan U. A. R.)

Teosofi — 1943 n:o 1

Rakkauden tie

Kun ihminen pyrkii totuuteen, hän saavuttaa kerran sellaisen vaiheen, jossa muodoilla ei enää ole mitään merkitystä. Muotojen maailma on uskonelämän kannalta todellisen uskonnon valmistusaste. Temppelit ja kirkot, kirjat ja seremoniat ovat ulkoisia kehitysportaita, ja ne vahvistavat henkistä ihmistä astumaan yhä korkeammalle. Mutta todellinen uskonnollinen herääminen johtuu jumalkaipuusta, kun ihmissielu pyrkii vapautumaan persoonallisuudestaan ja janon uskoa. Todellinen uskonto ei ole opinkappaleissa, ei dogmeissa eikä älyllisessä todistelussa vaan uskonelämässä, uskon toteuttamisessa. Kristus sanoi: ”Rukoilkaat niin saatte, etsikää niin löydätte ja kolkuttakaa niin teille avataan.” Nämä sanat ovat tosia, ja ne pulppusivat sellaisen ihmisen sydämestä, joka itse oli toteuttanut uskon olemuksen, Jumalan ja joka tunsi Hänet, koska oli puhunut Hänen kanssaan ja elänyt Häneen yhteydessään. Voidaan kysyä: kuka todella kaipaa Jumalan luo? Useimmat ihmiset eivät tee sitä ulkoisista tunnustuksistaan huolimatta. Nykyään näytämme kaipaavan ja tarvitsevan kaikkea muuta kuin Jumalaa. Uskonto on useissa tapauksissa vain ikään kuin jokin koru, joka täyteen ahdetussa kodissa levittää hiukan viihtyisyyttä ympäristöön mutta jota ei erityisemmin kaivata. Henkilö, jonka sielussa on herännyt toive Jumalaan yhtymisestä, tulee kerran saavuttamaan päämääränsä. – –

Kerrottakoon esimerkkinä todellisesta jumalkaipuusta, miten Intiassa kerran eräs oppilaaksi pyrkijä tuli erään mestarin luo ja sanoi tahtovansa löytää Jumalan. Saadakseen selville, oliko miehen pyrkimys aitoa, mestari vei hänet kanssaan kylpemään virtaan, ja heidän ollessa vedessä mestari painoi miehen pään veden alle. Ja pidettyään näin miestä jonkin aikaa mestari kysyi oppilaaksi pyrkijältä, mitä hän eniten oli kaivannut veden alla. Mies vastasi: ilmaa. Mestari sanoi silloin. Oikein, ja kun yhtä kiihkeästi tahdot pyrkiä Jumalan yhteyteen kuin kaipasit ilmaa veden alla, on pyrkimyksesi todellinen.

Kun ihminen alkaa uskoa, että Jumala on olemassa, täyttää hänet innokas halu päästä yhtymään Jumalaan, ja hän alkaa kiihkeästi etsiä tietä ja jättää syrjään kaikki muut harrastuksensa. Hän sanoo itselleen: ”Toiset jatkakoot entistä tietään, mutta tultuani vakuutetuksi korkeammasta elämästä, en voi jatkaa entistä tietäni. Olen varmasti tietoinen siitä, että aistimaailma ei ole kaikki ja että rajoittuneen aineellisen ruumiin elämä ei ole mitään verrattuna hengen kuolemattomaan autuuteen.” Kun tämä tosiasia on lopullisesti selvinnyt ihmiselle, hän ei saa sielulleen mitään rauhaa ennen kuin hän on saanut halunsa tyydytetyksi. Ihmisessä herää todellinen jumalkaipuu, ja hänessä sanotaan silloin herätyksen tapahtuneen ja hänen tulleen uskovaiseksi. Ihminen on pitkän vaelluksensa aikana kulkenut muotojen maailmassa, hän on noudattanut seremonioita ja rituaaleja, harjoittanut hyväntekeväisyyttä ja rakastanut kanssaihmisiään. Näin hän on sielullisesti puhdistunut, ja hänessä on lopuksi herännyt luonnollinen vetovoima ja kaipuu Jumalan luo. Tämä on todellisen uskonnon alku.

Muodot ja vertauskuvat ovat vain alku, mutta ei muuta. Varsinainen rakkaus herää vasta todellisessa jumalkaipuussa. Jokainen voi sanoa rakastavansa Jumalaa, mutta tavallisesti ihminen ei tiedä, mitä rakkaus on ja mitä siihen kätkeytyy, sillä jos hän sen tietäisi, hän ei puhuisi siitä niin kevyesti. Maailmassa puhutaan paljon rakkaudesta. Mitä on rakkaus, ja mistä tiedämme, että se on olemassa? Voimme saada siitä todistuksia. Ensimmäinen ehto on, että rakkaus ei tunne mitään kaupantekoa. Rakkaus on lempeä, pitkämielinen, se ei vaadi hyvitystä tai palkintoa. Niin kauan kuin joku ihminen rakastaa toista saadakseen jotakin, vastarakkautta tai palkintoa, se ei ole rakkautta vaan kaupantekoa. Kaupantekoa on myös se, kun rukoilee Jumalalta jotakin sanomalla: Anna minulle sitä tai sitä ja tarjoaa Hänelle vastalahjaksi pienen rukouksensa.

Rakkauden tunnus on antajan asenne eikä koskaan ottajan. Rakkauden täyttämä ihminen sanoo: Jos Jumala tahtoo, annan Hänelle vaikka viimeisen takkinikin, mutta en pyydä Häneltä mitään vastapalvelusta. En pyydä mitään koko maailmassa. Rakastan Jumalaa, koska minulla on rakastamisen tarve. En kysy, onko Jumala kaikkivoipa tai ei, sillä en pyydä enkä tarvitse mitään todistusta Hänen voimastaan. Minulle riittää se, että Hän on rakkauden Jumala. En pyydä muuta kuin että saan häntä rakastaa. Rakastaminen on minulle yhtä välttämätöntä kuin syöminen nälkäiselle ja juominen janoiselle. Jumala on rakkaus, ja Hän aiheuttaa rakastamisen tarpeen aivan samoin kuin valo synnyttää näkemisen tarpeen, koska valo on olemassa, ja ilma hengittämisen tarpeen, sillä ellei valoa olisi, emme näkisi ja ellei ilmaa olisi, emme hengittäisi.

Toinen todistus rakkaudesta on se, että rakkaus ei tunne mitään pelkoa. Ajatelkaamme vaikka eläinemoa, joka henkeään säästämättä ja mitään pelkäämättä suojelee poikasiaan. Eläinemo voi syöksyä leijonaakin vastaan pelastaakseen poikasensa leijonan kynsistä. Rakkaus voittaa kaiken pelon. Myös ihminen uhraa rakkaudessa henkensä rakastamansa henkilön tai asian puolesta. Samoin on rakkauden laita Jumalaa kohtaan. Ihminen, joka rakastaa Jumalaa, ei pelkää Jumalan vihaa tai rangaistusta. Hän näkee Jumalassa ainoastaan isän ja rakkaan suojelijan eikä ajattele Häntä palkitsijana tai rankaisijana. Hänestä on kaikki pelko hävinnyt.

Kolmas todiste rakkaudesta on se, että se on korkein ihanne. Kun ihminen on jättänyt rakkauden kaupanteon ja voittanut pelon, hän alkaa tajuta, että rakkaus on korkein ihanne. Jo maallisessa rakkaudessa ihmisten kesken rakastamme rakastetussa omaa ihannettamme hänessä, sillä me projisoimme oman ihanteemme häneen ja rakastamme hänessä sitä. Rakkautemme valaa loistettaan tuohon henkilöön. Tämän loisteen vaikutuksesta kohteemme ihannoituu ja kaunistuu. Niinpä ruma mies on hänen rakastetustaan kaunis ja ruma nainen muuttuu ihanaksi naiseksi rakastuneen miehen silmissä. Tahi ajatelkaamme esimerkiksi tavallisia veljiämme ja sisariamme, joista pidämme. Vain se ajatus, että he ovat veljiämme ja sisariamme, saattaa heidät meidän silmissämme muita ihmisiä kauniimmiksi ja jalommiksi.

Kyky siirtää ihanteemme toiseen henkilöön tai muuhun kohteeseen ja rakastaa siinä omaa ihannettamme perustuu siihen filosofiaan, että tämä kyky on olemassa jokaisessa ihmisessä.

Katsokaamme nyt ulkoista maailmaa. Se on todellisuudessa ainoastaan oman suggestiomme luoma maailma. Kaikki se, mitä siinä näemme, on vain omien aivojemme projisioimaa. Ulkoiset asiat suggeroivat meitä ja saattavat meitä ihanteillamme verhoamaan nuo ulkoiset asiat aivan samoin kuin hiekkajyvä simpukan kuoressa ärsytyksellään aiheuttaa ihanan helmen kehittymisen. Niinpä maailmassa pahat ihmiset näkevät tämän maailman alituisena helvettinä ja hyvät ihmiset täydellisenä taivaana. Rakastavat näkevät maailman täynnä rakkautta, vihaavat sen vihantäyteisenä, taistelijat kaiken taisteluna, rauhantekijät vain rauhan, ja täydellinen ihminen näkee ainoastaan Jumalan. Näin palvomme aina korkeinta ihannettamme, ja kun olemme saavuttaneet sen, että rakastamme ihannettamme ainoastaan ihanteena, ovat kaikki vastaväitteet ja epäilykset iäksi haihtuneet. Silloin emme enää kysy, voidaanko Jumalan olemassaolo todistaa, sillä se ei meitä kiinnosta. Ihanne ei voi meitä paeta, koska se on osa omaa luontoamme. Ihanteeni voin asettaa epäilyksenalaiseksi vain siinä tapauksessa, että epäilen omaa olemassaoloani, ja koska en voi sitä tehdä, en myöskään voi epäillä ihannettani. Kuka silloin kysyy, voiko tiede todistaa minulle, että jossain ulkopuolellani elää Jumala, joka johtaa maailmankaikkeutta luotuaan sen muutamassa päivässä. Ketä silloin kiinnostaa tietää, onko Jumala kaikkivoipa ja vanhurskas vai ei? Ihminen, joka rakastaa, on ylittänyt kaikki tämäntapaiset asiat. Hänelle riittää rakkauden ihanne, ja eikö silloin ole todennäköistä, että maailmankaikkeus on hänelle vain tämän rakkauden ihanteellinen ilmennys. Se ilmenee alimmasta atomista korkeimpaan ihanteeseen asti kaikkialla läsnä olevana, kaiken läpäisevänä. Se on kaikessa rakkauden voimana. Koko maailmankaikkeus on Jumalan ilmennystä. Rakkaus on kiintymyksenä tuntevien yksilöiden keskinäisessä suhteessa ja vetovoimana kiintymystä vailla olevien sekä rakkautena Jumalaan yleisessä mielessä. Rakkaus on ainoa liikkeellepaneva voima maailmankaikkeudessa. Tämän voiman vaikutuksesta Kristus antoi elämänsä ihmiskunnalle, äiti lapselleen. Saman rakkauden vaikutuksesta on ihminen valmis uhraamaan henkensä isänmaan puolesta, ja mikä ihmeellisintä, samasta rakkaudesta myös varas varastaa ja murhaaja murhaa. Sillä näissäkin tapauksissa henki on sama, vaikka sen ilmennys on kauhistuttava. Rakkaus on ainoa liikkeellepaneva voima. Varkaan rakkaus kohdistuu kultaan ja anastamiseen. Rakkaus on siinä, mutta se on suuntautunut väärään. Myös itsekkyys on saman rakkauden ilmennystä. Kun pysähdymme katselemaan elämän suurta panoraamaa, näemme kaiken, kuva kuvalta, kuvastavan saman rakkauden ihmeellistä harmoniaa. Jumalallinen henki kerää itseensä koko maailmankaikkeuden.

Näin saavumme tilaan, jota sanotaan korkeimmaksi antaumukseksi ja autuudeksi, jolloin muodot ja vertauskuvat ovat kadonneet. Ihminen ei voi enää kytkeytyä rajoittaviin muotoihin, sillä missä ovat rajoittamattoman rakkauden rajat? Niitä ei ole. Kaikkien uskontojen piirissä on sellaisia, jotka ovat omaksuneet tämän korkeimman rakkausihanteen ja jotka koettavat pukea se muotoon. Vaikka ymmärrämme, mitä rakkaus on, ja vaikka näemme, että maailman kaikki antaumus ja rakkaus on vain kalpea ja epätäydellinen ilmennys eli muoto tuosta äärettömästä rakkaudesta, niin kuitenkin on vaikea sitä ilmaista. Pyhät miehet ja eri kansojen viisaat ovat sitä koettaneet. Huomaamme heidän alituisesti tutkivan kielen ilmentämisen mahdollisuuksia. Rakkaus pyhittää kaikki sen ilmaisutavat. Hän, joka rakastaa, ei kysy pelastusta, ei kaipaa vapautta, ei pyydä täydellisyyttä. Hänelle riittää rakkaus. Jo maallinen rakkaus on heikko kajastus pyhimysten intomielisestä jumalrakkaudesta. He tahtovat tyhjentää ääriään myöten täyteisen maljan, johon kaikkien uskontojen pyhimykset ja viisaat miehet ovat vuodattaneet sydänverensä. Tähän vereen on keskittynyt koko toivo, rakkaus ja uhraus, joista he eivät ole pyytäneet palkintoa tai vastalahjaa. He eivät ole tahtoneet mitään muuta kuin saada rakastaa. Rakkauden palkinto on rakkaus. Se poistaa kaikki surut. Se on ainoa pikari, jonka tyhjentämisestä kaikki maailman tuska katoaa. Kun tämä rakkaus täyttää ihmisen, hänet tempaa jumalallinen hulluus ja hän unohtaa olevansa ihminen. Ihminen on tullut yhdeksi Jumalan kanssa.

Kaikissa uskonnoissa on henkinen kokemus, autuus sama. Kaikki eri järjestelmät yhtyvät tuossa yhdessä pisteessä, tuossa täydellisessä yhtymisessä Jumalaan. Ihminen alkaa aina dualistina. Ensiksi Jumala on erillinen olento ja ihmisminä erillinen. Sitten rakkaus tulee väliin, joka yhdistää, joten ihminen alkaa lähestyä Jumalaa ja myös Jumala lähestyä ihmistä. Ihminen toimii kaikissa elämän tilanteissa milloin isänä ja äitinä, milloin rakastettuni tai ystävänä, mutta kohokohta saavutetaan silloin, kun hän tulee yhdeksi palvomansa ihanteen kanssa, niin että ”sinä olet minä” ja ”minä olen sinä”, sillä kun palvon sinua, palvon sinussa itseäni. Tässä näemme korkeimman selityksen siitä, että missä aloitamme, siinä myös lopetamme. Jo heti alussa kohdistui rakkautemme jumalalliseen itseen, vaikka pienen minämme vaatimus teki rakkautemme itsekkääksi. Mutta vähitellen tulee valoa tuohon itsekkääseen rakkauteen ja lopuksi rakkaus on valoa, täysi loisto lävistää itsekkyyden ja pieni itse on kasvanut äärettömäksi. Se Jumala, joka alussa oli jokin erillinen ruumiillinen olento jossakin, ikään kuin sulaa äärettömään rakkauteen. Myös ihminen itse ikään kuin muuttuu. Hän lähestyy Jumalaa, hän luopuu turhasta huolehtimisesta, joka oli aikaisemmin täyttänyt hänen mielensä. Vapauduttuaan persoonallisista toivomuksista vähenee hänestä itsekkyys, ja kun hän on saavuttanut huipun, hän näkee, että rakkaus, rakastava ja rakkauden kohde, kaikki ovat yhtä.

(Swami Vivekanandan mukaan U. A. R.)

Teosofi — 1943 n:o 5-6