E. A. Wodehouse

Totuuden mittapuu

The Theosophist -lehdessä julkaistiin [v. 1908] E. A. Wodehousen artikkeli nimeltä ”The Criterion of Truth”. Seuraavassa hänen ajatuksiaan lyhyesti.

Jos teosofi tahtoo vaikuttaa ulkopuoliseen yleisöön, hänellä on aina vaikeus siinä, ettei ole riittävää auktoriteettia, johon vedota. Teosofit kyllä ovat alttiita hyväksymään, mitä heidän johtajansa sanovat, koska he uskovat, että Seuran takana on suurempia olentoja, Mestari-opettajia. Mutta vaikuttaessa maailmassa on ensimmäisenä edellytyksenä herättää tahto uskomiseen.

Nykyajan uusi filosofia, nk. ”pragmatismi” panee tähän käsitteeseen suurimman painon. Se sanoo, että tiedon etsiminen on vain ilmaus elämisen tahdosta. Se on elimellinen prosessi, ja sen tähden se noudattaa tiettyjä lakeja. Ihminen muodostaa itselleen sellaisen maailmankatsomuksen, joka vastaa parhaiten hänen elämänsä tarpeita, so. selittää parhaiten hänen järjelleen maailmaa ja antaa hänelle oikeimmat toimintaperiaatteet. Hän ei voi sanoa omistavansa ehdotonta totuutta vaan ainoastaan sellaisen, joka antaa parhaimman kehityksen hänen nykyiselle elämälleen. Esimerkiksi ”tahdon vapautta” on miltei mahdotonta filosofisesti todistaa, ja kuitenkin sen tunnustaminen on välttämätöntä käytännöllistä elämää varten. Samaten täytyy käytännöllistä elämää varten tunnustaa minän samaisuus kaikkien eri kokemustensa keskellä. Pragmatistin totuudet ovat niitä spekulaatioita, joita kamppaileva olento laatii voidakseen elää. Eipä edes geometria voi epäämättömästi todistaa mitään, sillä geometrian peruskäsitteet, piste ilman ulottuvuutta, suora viiva ilman leveyttä tai ehdoton taso ovat olemattomia ilmennysmaailmassa ja vain aateperäisiä käsitteitä.

Teosofi, joka on tällä kannalla, ymmärtää, että kaikella lähetystyöllä on luonnolliset rajansa. Hän sanoo omista totuuksistaan: ”Tämä tuntuu minusta todelta ja selittää parhaiten elämää.” Mutta jos toinen ihminen on ehdottomasti rehellinen toisenlaisessa vakaumuksessa, hän ei tahdo kiistää sitä. Ainoa, mitä vastaan hän taistelee, on välinpitämättömyys, henkinen laiskuus, inertia.

Hän ymmärtää, niin kuin itämailla on muinaisista ajoista ymmärretty, että kullakin kehitysasteella on käsityksiä, jotka ovat siinä korkeinta totuutta. Korkeammalta tasolta katsoen on alemman tason tieto harhaa, mutta se on todellisuutta sille, joka elää tuolla tasolla.

Nykyään on maailmalle esitetty suuri määrä teosofista tietoa, joka vastaa hyvin korkeata kehityskantaa, johon harvat ovat kohonneet. Seuraus on, että monet teosofit turmelevat ruuansulatuksensa koettamalla ahmia kaikkea, eivätkä ymmärrä, että ensin täytyy kasvaa ennen kuin voi ymmärtää. Asia on sama kuin jos uuniin ahdetaan liiaksi polttoaineita yhtaikaa: liekki tukehtuu. Vaikka edessämme on tavaton määrä ilmoitettua tietoa, ei ole kehityksen lain mukaista rasittaa aivojamme aineksilla, joiden tasolle emme ole vielä yltäneet.

Teosofi työskentelee henkisen välinpitämättömyyden hajottamiseksi, mutta ajatuksen luonnollista kehitystä hän ei saa häiritä. Vilpittömälle uskojalle hän ei voi tyrkyttää oppejaan, sillä itse tuo vilpittömyys on todistus edistyksestä, vaikka se olisi näennäisesti kuinka hidasta. Kun vilpitön uskoja saa sielunsa silmien eteen tarpeeksi tosiasioita, hän on valmis muuttamaan kantansa. Teosofin tulee siis vain niin selvästi ja yksinkertaisesti kuin mahdollista esittää ne henkiset tosiasiat, jotka hän tuntee, ja jättää toisten asiaksi johtopäätösten tekemisen niistä. ”Jos voimme innostaa totuuden etsimistä, niin teemme jalompaa palvelusta kuin jos annamme kehittymättömälle maailmalle aineksia, joita se ei vielä ole kypsynyt tajuamaan.”

[Lyhennelmän laatinut suomentaja V. H. V.]

Tietäjä — toukokuu 1914

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.

Alkuperäinen artikkeli: https://iapsop.com/archive/materials/theosophist/theosophist_v29_n9_jun_1908.pdf.