G. A. Brander

Persoonallisuuden jakautuminen

Myöhempinä aikoina on sielutieteen alalla kokeellista menetelmää – varsinkin hypnoottisia keinoja, "uneen vaivutusta" – käyttämällä tullut ilmi useita merkillisiä asioita. Syvään uneen vaivutettuna ihmisellä osoittautuu olevan aivan toisenlaisia kykyjä, kuin mitä hänellä on päivätajunnassa ollessaan. Hänellä on aivan kuin toinen sielu, jossa hän elää ja jonka johdon alaisena hän toimii. Näitä erilaisia sieluntiloja on ruvettu nimittämään toista päivätajunnaksi, toista sala- eli alitajunnaksi. Verratessa näitä sieluntiloja toisiinsa osoittautuu alitajunta monissa suhteissa päivätajuntaa voimakkaammaksi. Ihminen kykenee siinä tilassa ollessaan suorittamaan tekoja ja saavuttamaan tuloksia, joita hän tavallisissa oloissa, päivätajunnassaan eläen, ei voi saada aikaan. Nämä ovat jo niin tuttuja asioita, että niistä ei tarvitse edes mainita esimerkkejä.

On kuitenkin otettava huomioon vielä eräs merkillinen seikka. Toisissa tapauksissa huomataan, että se on sama henkilö, persoonallisuus, joka esiintyy samassa ihmisessä sekä päivä- että alitajuisessa, uneen vaivutetussa tilassa. Joskus huomataan alitajunnan vaikuttavan ihmisessä myös hänen valveilla ollessaan, hänen päivätajuntaansa tai sen rinnalla. Mutta on toisia tapauksia, joissa ihminen esiintyy niin erilaisena unitilassa, syvään uneen vaivutettuna kuin päivätajunnassaan, valveilla ollessaan, ettei häntä voida tuntea enää samaksi henkilöksi.

Tässäkin voidaan erottaa erilaisia tapauksia sen mukaan, onko uneen vaivuttaja määrännyt henkilön esiintymään aivan toisena henkilönä, ihmisenä, vieläpä eläimenäkin, vai esiintyykö ihminen toisena persoonallisuutena itsestään, ilman uneen vaivuttajan, hypnotisoijan määräystä, suggestiota.

Tätä ilmiötä, saman ihmisen esiintymistä eri tiloissa ikään kuin eri ihmisenä, eri persoonallisuutena, on alettu nimittää persoonallisuuden jakautumiseksi, eli selittämään sitä siis siten, että ihmisen persoonallisuus voi jakautua kahdeksi tai useammaksikin persoonallisuudeksi. Tapahtuu näet, jos uneen vaivutusta pitkitetään, horrostilaa syvennetään, että – väliajan jälkeen – esiintyy taas aivan toinen henkilö ja niin edelleen useampiakin toistensa jälkeen. Onpa voitu todeta jopa viisi eri persoonallisuutta puhuvan saman horrosuneen vaivutetun ihmisen kautta.

Mutta selittääkö todellakin "persoonallisuuden jakautuminen" tätä omituista ilmiötä? Mehän jäämme yhtä suuren kysymysmerkin eteen kuin ennenkin, kun olimme ilman tuota sanaa.

Muutama vuosikymmen aikaisemmin olivat monet merkilliset ilmiöt, näyt, aaveet, aavistukset, sattumat jne. halveksittavaa taikauskoa, kunnes on täytynyt tunnustaa henkisen tai sielullisen kaukovaikutuksen, telepatian ja yliaistillisten sielunkykyjen olemassaolo. Samoin on päädytty tunnustamaan myös ns. alitajunnan olemassaolo, jossa juuri arvellaan näiden yliaistillisten kykyjen piilevän. Nyt on tultu siihen, että kaikki tälle alalle kuuluvat omituiset ilmiöt selitetään juuri telepatian vaikutuksiksi eri henkilöiden alitajunnan välillä, tai myös alitajunta ja päivätajunnan välillä.

Mutta saatetaan asettaa kyseenalaiseksi, onko tämä selitystapa kaikkiin tapauksiin nähden riittävä ja totuudellinen?

On olemassa toinen, luontevampi, ymmärrettävämpi, järjellisempi selitys tähän "persoonallisuuden jakautumiseen", eri persoonallisuuksien ilmenemiseen samassa henkilössä, mutta se on tähän aikaan vielä nykyajan sielutieteilijöille kauhistus.

Kokeellisessa sielutieteessä on otettu käytäntöön sana "valtaaminen". Onhan ilmeistä ja yleensä tunnustettaneen, että hypnotisoija "valtaa" toisen henkilön sielun, kun hän suggeroi hänet tekemään, mitä hän itse, hypnotisoija, tahtoo tai käskee hänen olemaan, esimerkiksi joku toinen ihminen, jokin eläin tai vain elotonkin esine. Tässä tapauksessa tuo valtaaminen ei ole kuitenkaan kaikin puolin täydellinen, valtaaja ainoastaan pitää suggeroimansa henkilön sielua tahtonsa alaisena eikä tunkeudu sieluineen tämän sielun sijaan.

Tehkäämme kuitenkin sellainen "tutkimusopillinen" otaksuminen, että myös jälkimmäinen tapaus olisi mahdollinen ja että siis hypnotisoija eli valtaaja voisi myös sieluineen sukeltautua toisen ihmisen sieluun eli käyttää sitä kuin omaansa, ja koettakaamme tutkia, missä tapauksissa sellainen olisi mahdollinen ja totuudenmukainen, selittyisikö sen mukaan jotkut kyseenalaiset sielulliset ilmiöt paremmin kuin telepatialla, alitajunnan vaikutuksilla tai "persoonallisuuden jakautumisella".

Kiinnittäkäämme huomiomme ensiksi noihin ylen merkillisiin hypnoottisiin ilmiöihin, jolloin horrostilaa pitkittämällä eli syventämällä ikään kuin uusia henkilöitä tulee toinen toisensa jälkeen esiin samasta alkuperäisestä nukutetusta henkilöstä eli puhuvat hänen kauttaan. Tällaisissa tapauksissa, kuten yleensäkin ja erikoisesti juuri tällaisissa, hypnotisoija ei pyrikään vaikuttamaan nukutetun sieluntilaan enempää kuin juuri horrostilan aikaansaamisen ja jättää hänen sielunsa muuten aivan vapaasti omin ehdoin elämään, pakottaa vain hänet vastaamaan totuudenmukaisesti kysymyksiinsä sen, minkä hän silloin tuntee ja tietää. Tällöin tulee ilmi myös selitys itse ilmiöön. Se ei ole "persoonallisuudenjakautuminen" rinnakkain eläviin sieluihin, vaan tuolta sielun syvyyksistä, toisten sielujen takaa, tulee ilmi sama "itse" eli "minä", joka eri aikoina – eli aikakausina – on ollut pukeutuneena kulloinkin omalaatuiseensa sieluun ja ruumiiseen. Tulee ilmi, että sama ihminen, sama "itse", "minä" eli henki on eri kertoina historiallisessa ajassa ollut ruumiillistuneena ja "sielullistuneena" eri henkilöinä, persoonallisuuksina. Näin tulee vain jälleensyntymisusko ja -oppi kokeellisesti todistetuksi.

Ja nämähän onkin itsessään hyvin mielenkiintoinen jo valtavan suuri asia. "Persoonallisuuden jakautuminen" selityksenä tällaiseen eri ajanjaksoina eläneiden henkilöiden samassa sielussa esiintymiseen on – telepatia ja alitajuntakin avuksi kutsuttuina – mahdoton ja järjetön. Jos tässä jokin vastaväite tahdottaisiin esittää, olisi se, että juuri nuo entisaikoina eläneet henkilöt, vainajat, olisivat "valtaajaa" tai vaikuttaisivat telepaattisesti nukutetun henkilön alitajuntaan. Mutta sellaisen selitysyrityksen voimme vielä sivuuttaa.

Onkin toisenlaisia tapauksia, joissa johdumme "valtaukseen". Sielutieteellisessä sanastossa tarkoitetaan "valtauksella" eritoten sellaisissa olotiloissa tapahtuvaa toisen henkilön sielun käyttöä, jolloin toisaalta, "tällä puolella", meidän näkyväisessä elämässämme toimii hypnotisoija ja nukutettu, meedio, ja toisaalta "henkimaailmassa" oletetaan toimivan toisen välittäjän eli valtaajan ja tiedonantajan, siis neljä eri henkilöä, kaksi "elävää" ja kaksi vainajaa. Kuinka tämä sielujen yhteys oikein välittyy, on arvoitus. Mutta onpa tähänkin saatu suoranainen vastaus, vieläpä sellaisessa olosuhteessa, jolloin toisella puolella, "tuolla puolella", on ollut vain yksi henkilö, "valtaaja", joka on vallannut tämän puoleisen meedion sielua käyttövälineekseen, ja tuollaisesta tapauksesta ilmenee, kuinka tämä välitys eli yhteys tapahtuu.

Muuan ruotsalainen merikapteeni G. R. – kirjailijanimeltään Blixt – kertoo rouva Lucie Lagerbielken julkaisemassa aikakauslehdessä "Framtidens Folk" merkillisiä sielullisia kokemuksiaan. Vuonna 1921 oli hän Skotlannissa ja joutui siellä – hänellä kun huomattiin olevan erikoiset paranormaalit sielunkyvyt – erään hypnoosia parannuskeinona käyttävän lääkärin apulaiseksi saaden pian itsenäisesti hoitaa potilaitaan. Hän kirjoittaa eräästä "tapauksestaan" näin*:

* Kirje on ehkä liian pitkä, mutta täyden käsityksen saamiseksi se lienee tarpeen esittää lyhentämättä.

"Tällä kertaa on aikomukseni tarttua hyvin vaikeasti käsitettävään aiheeseen. Mutta en minä ole valinnut aihetta. Se tuli eteeni aivan odottamatta.

Olen jatkanut Maryn nukuttamista kokeilutarkoituksissa hänen parannuttuaan. Ja tämä tapahtui silloin, kun hänet oli nukutettu syvään uneen. Hän vastasi kysymyksiini hajamielisesti tai oli vastaamatta, mutta lopulta hän sanoi kärsimättömästi;

– Minä en voi yhtaikaa kohdistaa tarkkaavaisuuttani kahdelle.

– Onko joku toinen – paitsi minua? kysyin hämmästyneenä.

– On, eräs henki, joka puhuttelee minua.

– Kuka, hän on? Kysy hänen nimeään!

– En uskalla.

– Selitä sitten, minkä näköinen hän on?

– Se on vaikeaa, sillä minä en nyt näe häntä kokonaan niin kuin ihmistä katsellaan. Minä näen silmät – katseen – kun hän katselee minua, mutta en näe silloin muita osia kasvoista. Kun hän puhuu minulle, katson hänen suutaan ja näen silloin, ettei hän liikuta huuliaan puhuessansa, mutta minä tajuan selvästi hänen ajatuksensa. Ne ikään kuin kohtaavat suoraan sieluni. Hän on niin kirkas – niin läpikuultava – ei vain muoto vaan koko olento. Ihmiset sitä vastoin ovat täysinäisiä, tummia ja heidän oikea olemuksensa on salassa. He ovat kavalia, epäselviä, vaikeaselkoisia, sen teeskentelykudoksen takia, johonka he käärivät todelliset ajatuksensa ja aikomuksensa. Valehteleminen on heistä luonnollista – yhtä luonnollista kuin tälle hengelle on puhua totta.

Tytön alkaessa puhua otin paperia ja kynän ja kirjoitin kiireesti hänen sanansa. Tunsin itseni omituisesti kiihtyneeksi. Minä kehotin pontevasti häntä pyytämään henkiolennon jollakin tavoin ilmaisemaan itseään ulkonaisesti.

– Kuinka ulkonaisesti? kysyi tyttö huohottavalla ja heikolla äänellä.

Tunsin itseni hämmästyneeksi, enkä tiennyt, kuinka muodostaisin kysymykseni. Keskusteleminen "Näkymättömän" kanssa tuntui minusta kovin oudolta. Ja tyttö oli nähtävästi myös tottumaton tilanteeseen. Mutta se selvisi siten, että Näkymätön sanoi tytölle, joka sitten kertasi sanat: "Ihmiset haluavat omistaa tietoa, mutta kun sitä heille tarjotaan, niin he perääntyvät epäilyn ja epäuskon vallassa."

Se oli epäämättömästi myös minun asenteeni. "Hän uneksii tai näkee hän harhanäkyjä", olin ajatellut, kun tyttö alkoi puhella näkymättömän olennon läsnäolosta. Ja kuitenkaan ei liene mitään, jota innokkaammin haluaisin kuin saada tietoa siitä, minkälainen on suhde meidän – henki-ihmisiksi ajateltuina – ja vapaiden henkien välillä. Seurustelu kuolleiden kanssa – siten kuin spiritistit harjoittavat tätä salaperäistä kanssakäymistä – on minulle aina ollut kauhistus. Jos minun pitää seurustella älyolentojen kanssa – seurustella niin epämääräisissä ja häilyvissä olosuhteissa – kun ei voi nähdä toisiaan eikä heti voi "tarkistaa tiedonantoja", silloin olen kiukustunut seurusteluun. En tahdo olla yhteydessä entisten ihmisten kanssa, vaan korkealle kehittyneiden henkiolentojen kanssa, joiden ei milloinkaan ole tarvinnut itää ja kasvaa maallisessa taimitarhassa, koska he ovat kyllin henkisesti kypsiä kuuluakseen korkeampiin piireihin. Sellaisissa olosuhteissa saaduissa tiedoissa voi olla jotakin perää, ja annetuissa opetuksissa voi olla jotakin oppimista. Ainoana arvosteluperusteena tulee olemaan ilmoitusten oma laatu.

– Kuulepas Mary, nyt sinun on lujasti pysyttävä totuudessa, etkä saa antaa mielikuvituksen viedä sinua mukanaan, sanoin hyvin ankaralla äänensävyllä. Olin näet yhä kuohuksissani.

– Kuule, Blixt, sain vastaukseksi, nyt ei sinun ole oltava mahtaileva eikä käytettävä sanoja, joiden merkitystä sinä et todellakaan ymmärrä. Mitä tiedät sinä esimerkiksi mielikuvituksen voimasta?

Ääni, joka nämä sanat lausui, ei ollut Maryn. Hän puhui tavallisesti kurkkuäänellä. Tämä oli soinnukas miesääni. Olikohan tämä sen "ulkonaisen merkin" täyttämistä, jota olin pyytänyt? Vaivoin toinnuin sen verran, että sain sanotuksi:

– Jos olen tehnyt tyhmyyden, niin pyydän anteeksi, ja olen hyvin kiitollinen, jos saan selvitystä siihen, mitä mielikuvitus todella on ja mitä se ei ole.

– Mielikuvitus on ihmisen synnynnäinen sisäinen luova voima. Mielikuvat ovat todellisuutta. Ja surkuteltava on se ihminen, jonka mielikuvitus luo rumia ja alhaisia ajatuskuvia. Mielikuvitusvoima on voima hyväksi ja pahaksi. Kuta enemmän henkistä elämää saadaan kuviin, sitä pysyvämpiä ja muuttumattomampia nämä ovat alkuperäisessä asussaan. Alhaiset ajatukset ja likaiset kuvat sulautuvat sellaisiin, jotka ovat niiden kanssa sukua, ja ne muodostavat siten eräänlaisia keskuksia, jotka kykenevät vaikuttamaan toisiinsa. On olemassa ylevää innoitusta ja on myös kurjuuteen menevää vaikutusta, jota johtavat alhaiset henget vetääkseen sielua alas. Se, mikä on tullut maasta, kimpoaa takaisin maapiirin sieluihin synnyttäen alati uusia samankaltaisia yhdistelmiä. Jokaisella ihmisellä on synnyttämisen, luomisen ja muodostamisen lahjat, mutta useimmat tyytyvät sukuvietin tyydyttämiseen ja sanovat luomista – luomista sielullisella ja henkisellä tasolla – mielikuvituksen leikiksi tai luulotteluksi.

Tuli hetkisen hiljaisuus.

Minä ajattelin: "Nämä sanat eivät ole voineet syntyä Mary-tytön aivokopassa. Hänen ajatusmaailmansa on hyvin vähän viljelty, hänen sielunvoimansa ovat vielä uinuvia, hänen luontonsa on toimimaton, hänen tietonsa aivan mitättömät." Katsoin hyvin tiukasti nukkuvan tytön kasvoihin, ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt hänet ensi kertaa! Tarmoa, jaloa tahdonvoimaa ja älykkyyttä kuvastui koko hänen ulkonäöstään, so. esillä olivat juuri ne piirteet, jotka häneltä puuttuivat. Hän oli kiltti tyttö, mutta niin kokonaan toimeliaisuutta ja tarmoa vailla oleva ja hänen "kasvatuksensa" oli ollut hyvin laiminlyöty "päänkivistysten" tähden. "Päänkivistykset!" Minä vihastuin äkkiä ajatellessani sitä sokkosilla olemista, jota me ihmiset leikimme. Ja sitä me sanomme "elämiseksi"! Ymmärrystoiminnoilla on sijansa aivoissa, sanotaan, ja varsinkin aivojen uloimmissa osissa, aivopoimuissa. Mitä ivaa! Ivaa juuri sen tähden, että kokeellinen psykologia on ollut neuvottomia tätä kysymystä selvittämään. Ei yhdenkään "kristityn" eikä myöskään "pakanan" ole onnistunut määrätä sielullisten toimintojen ruumiillista sijaa, ja kuitenkin on kaikissa sivistyneissä maissa juljettu – tieteen nimessä – opettaa yhteiselle kansalle, että ihmisellä ei ole mitään sielua vaan ainoastaan aivot. Mutta saadaanpa nähdä, mitä psykologit voivat saada aikaan, kun on selvitettävä itselleen ja muille psyykkinen järjestelmä. Mutta ajatusjuoksuni keskeytyi jokseenkin äkkiä. Soinnukas miesääni kuului jälleen sanovan:

– Älä viivy kauemmin noissa hämärissä syvänteissä! Minä palaan pian jälleen ja tulen yhdeksi sinun monista opettajistasi. Sinä olet halukas oppimaan, halukas taistelemaan saavuttaaksesi tietoa "minästä" ja "ei-minästä", ja sinä olet näkevä, kuinka haihtuvia kaikki rajat ovat. Viitoitettu tulee pois pyyhityksi, kaukana oleva on lähestyvä – tunkeutuva sinuun – ja nykyinen on loittoneva.

Hiljaisuus.

Minä tuijotin tuolilla istuvaan tyttöön. Hän näytti olevan jonkinlaisessa välitilassa, ikään kuin kuolemankamppailussa. Hän kallistui oikealle sivulleen, ja jäi sitten makaamaan liikkumattomana kuolonkalpeana. Säikähdin hetkeksi, käänsin hänet varovasti, koetin suonta, ja – herätin hänet. Minusta itsestäni tuntui kuin sydän olisi noussut kurkkuun, ja olin hyvin pelästyksissäni, kunnes hän alkoi puhua ja näytti olevan entisellään, so. jälleen palannut ns. normaalitilaan. Hän kohosi istumaan, hieroi aikalailla silmiänsä, katseli sitten ympärilleen ikään kuin olisi etsinyt jotakuta ja – kääntyen minuun – sanoi kurkkuäänellänsä:

– Minne on se kaunis vieras mies mennyt – hän, jolla oli väljät, valkoiset vaatteet?

– Sinä näit unta, Mary, täällä ei ole ketään muita kuin minä, sanoin ääneen, mutta itsekseni sanoin: "Mikä aasi sinä olitkaan, Blixt! Sinä unohdit herättäessäsi suggeroida pois muiston siitä, mitä tyttö oli unessa ollessaan kokenut, ja hän tulee kertomaan tästä käsittämättömästä asiasta ensi nukutukseen asti.

Mutta tyttö nousi nopeasti ylös, katsoi minuun ankarin ilmein ja sanoi:

– Mistä alkaen, tohtori hyvä, olette ruvennut laskemaan leikkiä?

Voitte uskoa tai olla uskomatta, mutta tulin kiihtyneeksi, niin nolostuneeksi, etten saanut sanaakaan vastaukseksi. Mutta nyt alkoikin Mary puhua:

– Näinkö minä unta, uneksinko minä? huudahti hän. Ja samalla rehellisellä äänellä, jota lapset käyttävät puhutellessaan "tohtorisetää", hän vakuutti, että "hän muisti kaiken mitä oli tapahtunut".

Mikä onni, jos niin olisi, ajattelin minä. Kenties saan häneltä avaimen arvoitukseen, johtuen muistamattomuudestani suggeroida pois häneltä muisto tapahtuneesta. Aivan oikein. Hän tuli eteeni ja katsoen suoraan silmiin sanoi:

– Tohtori nukutti minut. Ja vähän sen jälkeen kun olin nukkunut, näin tohtorin vieressä seisovan erään vieraan miehen, jolla oli yllä valkoiset vaatteet, ja sellainen valkoinen turbaani, jota käytetään Intiassa. Ensin en nähnyt häntä kokonaan, mutta sitten näin kuinka kauttaaltaan hyvältä hän näytti. Hän sanoi minulle: 'Luotatko minuun, lapsukaiseni?' – 'Kyllä – yes, yes' sanoin minä. – 'Tahdotko antaa minulle paikkasi vähäksi aikaa?' hän kysyi. – 'Hyvin mielelläni,' minä vastasin. Ja heti alkoi kaikki keinua. Mutta sitten tuli taas hiljaista, ja minä seisoin tohtorin vieressä lattialla samalla paikalla, missä vieras äsken oli seisonut –, mutta häntä ei näkynyt. Mutta minä näin itseni nukkuvan tuolissa – ruumiini makasi tuolissa – ja vieras puhui minun suuni kautta. Hänen sielunsa oli pyytänyt minun paikkani. Enempää en tiedä, sillä sitten minä lähdin. Minne minä menin, sitä en muista – ikkunan kautta hyvin kauas – mutta minä en muista enää mitään. Rakas tohtori, kertokaa minulle, miten sitten kävi? lopetti hän."

Siinä Blixtin kirje.

Tämä tapaus antanee avaimen myös "persoonallisuuden jakautumisen" selitykseen, vaikka tämä tapaus ei olekaan ns. persoonallisuuden jakautumistapaus. Se vain selvästi osoittaa meille, kuinka toisen henkilön sielun valtaaminen tapahtuu, ainakin ulkonaisiin ilmiöihin nähden. Onko tällainen valtaaminen mahdollinen, vai onko se, mitä siksi luulemme ja sinä pidämme, vain harhaluuloa? Tämä tarkastelu ei kuitenkaan kuulu nyt esillä olevan kysymyksen välttämättömään selvittelyyn. Sen voimme sitä paitsi pitää jo tunnustettuna tosiasiana, jonka selvittelyä on käsitellyt sellainen psyykkisten ilmiöiden tutkija kuin F. W. H. Myers.

Kun kerran hyväksymme sielullisen "valtaamisen" mahdollisuuden, niin meille selviää myös tuo perin outo ilmiö "persoonallisuuden jakautuminen". Se, mikä voi olla mahdollista tilapäisesti, hetken aikaa, voi myös pysyä kauemminkin. Tässä näiden ilmiöiden samanlaatuisuudessa, mikä on havaittavissa sekä "persoonallisuuden jakautumisessa" että "valtaamisessa" on kai etsittävä selitys "persoonallisuuden jakautumiseen". "Persoonallisuuden jakautuminen" olisi siis pidettävä pitempiaikaisena, jatkuvana, pysyvämpänä "valtaamisena".

Ruusu-Risti – toukokuu, 1924