Intia

Sielläpä, siellä on Intianmaa,
missä inehmon sielu siivet saa,
missä se tavoittaa taivaisiin
ja katoaa
eetterisiintoihin ainaisiin
katseluun Ijäiseen vaipuen,
tulvillaan
Ijäisen kaipuutaan.

Siellä, juuri siellä Intia on,
siellä hengen valta mittaamaton,
savi ainainen siellä ei kahlehdi
haluton,
henkeä inehnemon ahnehdi
helposti herkästä lennostaan
retkellään
Luojaansa liittymään.

Buddha pyhä siellä käyskeli,
hengen tien ihmisen viitoitti.
Ijäisen etsintä harhoista
pyhittää pääsyn syyn ainaisen tarhoista.
Miljoonat Viisauden Mestari nirvanaan, rauhaan vie aikanaan.
Bramiini siellä solakka käy.
Kasvoillaan ei hymyä näy,
vain kuudankirkas kuulakkuus.
Ain ylentäy hänen henkensä heljä jumaluus
siteissä silkkisen turbaanin
keltaisen Brahman luo loisteisen.
Värinsä vaaleanruskea on,
Vaippansa lumi moitteeton,
Sandaalit saframinpunaiset,
Tie rajaton… Silmiinsä rauhaa luo katveiset,
vaikka kiihtyä tuleen vois hengestään, Brahmaa mi itseään,
Hindun ma ruskean siellä myös nään,
lähellä ruskeankeltaisen kobran pään.
Vaan ei värähdä hindun sen
ilmekään
liukuissa loihtijan hirmuisen
lasit silmien liepeillä liehuvan niskan
pystypäin
pagodiin yllättäin.

Sihinän kauhean jäätävän
hindu kuuli velhon päästävän
matkallaan pyhään pagodiin.
Sittenkin
hindumme unohtui unelmiin
käärmettä siskonaan palvoen.
"Luomistaan
kiittää saa toisestaan."

Gangesvirta on Intianmaan.
ikiajoista elämänlauluaan
laulavat vedet sen liejuiset,
ja taivaallaan
pirrat soi deevojen ikuiset.
Ganges on lääkettä hindulle
kylpeissä
kukkien keskessä.

Pyhä on Ganges. Sen syleily voi
sielun kylpijän pestä niinkuin koi
ruusuinen, kirkkaaksi uudelleen.
Sen Brahma loi
siunauksen lähteeksi luoduilleen,
ihmisten iloksi, eläinten,
kasvien,
luomisen lapsien.

Lootukset pinnalla heloittaa.
Idän aurinko ne hehkuttaa
keralla pohjan liejujen ne autuuttaa
nuolissa auringon punaisen,
siinnossa sinisten varjojen.
Lootus on
pyhä ja tahraton.

Luomisen runsaus rannoille nous
maasta ja virran laineilta sous,
aurinkoon pyrki yltämään
kuin pyrkii jous.
Harmaaseen peittyi, vihreään,
punaan ja ruskeaan kaikki maa,
purppuraan,
kultaankin kuiskimaan.

Koti Gangesin ylhäinen on
Himalaja kuoloton.
Huiput sen lumiset säihkyvät
kera auringon,
kullassa, punassa läikkyvät,
taikka säihkeessä tähtien,
sinessä hohtavat herkässä.

Huiput ne yhteyttä taivaan ja maan
välittäneet ovat loistossaan
aina ajoista luomisen.
Ja Brahman vaan,
henki ja henkäily huomisen
niillä helmassa väreilee.
Päivin uus
säteilee jumaluus.

Hiljaa, niin hiljaa nuo valkoiset päät
alusta aikain katsoi, mitenkä säät
alhaalla vaihteli jaksoittain:
miten ukkossäät
pilvistä paksuista lahjoittain
maalle tulikuumalle tulvat veen,
hurmasi,
salamoin huikaisi.

Kuinka aurinko takaa viikkojen
hajoitti jälleen joukot pilvien
päältä maan huokaavan, herpoavan,
auttaen
maaemon uupuneen, toipuvan
versomaan kohti runsauttaan
uhkeuteen,
väriupeuteen.

Miten maa sitten myöhemmin ain
painui pätsiin lieskojen paahtavain
kyllääntymättömän auringon,
mi ahdistain
tulena ainaisna nautinnon
luoduilta varasti ja viinin joi.
Lohduton
taival on inehmon.

Nälkä kellervä matkallaan
hiipi miljoonain majaan matalaan
viljaa vainioin ahmien
korret leuoissaan.
Asukkaat kaupunkein, kylien
kaatuili kaduille, kujille,
tuonelaan
kantaen laihuuttaan...

Rutto kaamea ratsullaan,
viitta liehuva harteillaan
kalmaa kylväen taivaltaa
ja kulkijaan
sinisen ruoskansa sivaltaa.
Ruumiita röykkiöt jäljelle jää…
Lintuja
parveilee outoja…

Katveessa viidakon hämärän
kuumekyyn äkkään vihreän
vaanivan helppoa saalistaan,
jo hyökkäävän
öisestä valhepiilostaan,
mistä silmänsä punaiset liekehtii
myrkkyään
huumaten uhrin pään.

Myös Bengalin tiikeri Intian tuo.
Sille värikkyys luonnon suojan suo
värit sen omikseen tuntien.
Nyt juuri tuo,
viidakon kirjavan jättäen
tiheikköön bambujen tunkeutuu, -
Tähyilee,
veltosti vainuilee…
kohottaa valtavan, pyöreän pään,
henkäilee kuumaa henkeään
iltaan hehkuvan helteiseen,
jo hämyiseen.
Soitteloon sirkkain seesteiseen
ylenee tähtien joukkoon kuu...
Laiskasti etenee tiikeri...

Palmupa tiheikön lähellä tään
yksinään uneksuu, erillään.
Neitonen notkea alla puun
kyyryllään
vaipuneena kukkien ihailuun.
Kuuluu kuin raskasta raadantaa...
Kuulostaa...
Tiikerin astuntaa.

Ponnahtaa suoraksi väristen,
ihokin värinsä pronssisen
vaihtaa valjun himmeään.
Niin kalveten
tuijottaa tiheikön pimeään.
Silmät kuutamon hiomat.
Tiikeri ilmestyy rennosti…

Pysähtyy ihmeissään tiikeri.
Sen kupeita kuudan valaisi,
kaulaa ja selkää valtavaa.
Se kauhisti.
Neito noin äänetön lumoaa.
Luomisen ihme on ihminen,
toinen on
tiikeri viidakon.

Pedon silmien bengaaliin
neitosen katse kävi kiin.
Tuokio, kaksi - ei, ijäisyys
kai kului niin.
Lamaako tiikerin ylemmyys
korkeimman olennon luotujen
mahdillaan,
jonka luo katseellaan?

Vuohi kai loitolla mäkätti,
tiikerin huomion herätti.
Päätänsä käänsi verkalleen
vain hetkeksi,
ja neitonen näki kauhukseen,
kamppailu kuinka kävi sielussa sen...
"Armahda
Brahma ja vapahda."

Silmien katseeseen kiinteään,
silmäinsä teriin syöpyvään
tiikeri päänsä jo painaisi hämillään
ja juoksuunsa keinuvaan kierrälti
päästelleen käheitä ääniään…
Käpälät kantoivat leveät…

Välkehti kuuden sen turkissa,
mikä väreili kellasta ruskeaan
mustine rottinkijuovineen,
ja juostessaan
eläin kiilteli kupeineen
kirkkaassa säteiden säihkyssä...
Ruohikko kahahteli laihahko.

Neito kun huomasi tiikerin
jo kaukana häipyvän hämyihin,
tajusi sen vain puolittain.
Mut kyyneliin,
helminä kirkkaina juokseviin,
herposi jännitys jäsenten,
aistien
neitosen hentoisen.

Silmänsä tummat taas rauhoittuu,
kirsikanpunaansa hohtaa suu.
Tukkansa valkeat, kirvonneet
jo veltostuu.
"Kotonakin lienevät kaivanneet",
vilahti aivoissaan ja syöksähtäin:
"Takaisin
ilta jos tiikerin"…

Ajatus tää niin kouriati,
että voimansa hetkeksi raukesi,
kätensä palmuun tarrautui,
ja äkisti
sulut ripsien jälleen avautui
mustien, ja kyynelkarpalot hereinä
vierivät helminä...

Runkoon puun kallistui poloisen pää.
Palmupa voi tunteita tyynnyttää.
Sen varsi niin vakaana kohoaa
ja elvyttää
vihreine töyhtöineen
uupuvaa.
Sulissaan Brahman hengen huokuvan
ainiaan
kuulla voi rauhaa vaan.

Poimi jo kukkansa upeat
soukin, hentoisin sormin.
Vakavat
kasvot ne tähyili ympäri:
Turvaisat
tienoot onko vai vaaniiko tiikeri.
Kulkemaan sitten läks ruohikkoon
etäiseen,
bambujen siimekseen...

Ilme niin haaveinen silmissään
kuin sylissä vain on suvisen sään
hopeasuihkeen täyttämän,
mi syntyään
on piiristä säihkyisän läikynnän
tähtien ja täysikuun loistoisan,
neitonen niin
suojaan sai bungalowiin.

Palmu vain loitolla puunteli,
illan ihanan ääniä kuunteli,
kuiskeita rauhasta nirvanan,
mi täyttäisi
kaipuun sisimmän Intian,
syntymäin ketjussa huokaavan
ihmemaan. -
Elo on ilve vaan.

A. R. Mielonen, 20/3 1947