Rukous ruumiin ja sielun harjoituksena

(Mazdaznan-järjestelmän mukaan)

Rukous on kaikkina historian aikoina suunnattomasti vaikuttanut sekä yksityisten että kansojen tunne- ja ajatuselämään. Jokaisella ihmisellä on sisäinen kaipaus päästä yhteyteen sen Olemuksen kanssa, joka on luonut hänet, johtaa ja pitää yllä häntä, saadakseen siten voimaa täyttämään tehtäväänsä elämässä. Tämä kaipaus saa ilmauksensa – tietoisessa tai itsetiedottomassa – rukouksessa. Rukouksen tarkoitus on siis päästä kaiken elämän, kaiken voiman ja kaiken onnen lähteelle ammentaakseen siitä ja voidakseen viettää suruista, sairauksista, puutteesta ja kurjuudesta vapaata elämää. Tämä tarve on luonnollinen ja yleinen. Ihmiselle ei ole ainoastaan oikeus vaan myös velvollisuus etsiä sille tyydytystä. Jokainen keskitetty ajatus, joka elävöittää ihmissydäntä, on oikeutettu ja tulee toteutumaan. Ajatus on kaikkien ilmiöiden alkusyy. On todella mahdollista tulla universaalin voiman yhteyteen niin, että ihminen tuntee itsensä yhdeksi sen kanssa, kuten on sanottu: ”Minä ja Isä olemme yhtä.” Tätä tarkotusta varten me rukoilemme.

Muutamat etsivät Jumalaa aineesta, toiset kuvitellusta taivaasta. Kummatkaan eivät löydä häntä. Ja kuitenkin on lähes kaksituhatta vuotta sitten suuri viisas antanut selvän vastauksen tähän mitä tärkeimpään elämänkysymykseen: ”Henki on Jumala”, (pneuma ho theos) [Joh. 4:24].

Näitä sanoja on koetettu kääntää: ”Jumala on (yksi) henki”, mutta se on mielivaltainen käännös. Pneuma merkitsee ”henkäys”, ”hengitys” (pneumon = keuhkot). Siis: ”hengitys on Jumala, hengitys on elämää”, sillä Raamatun mukaan Jumala. Elämä ja Henki merkitsevät samaa: ”Henki on elämä.” [Room. 8:10]

Nyt ymmärrämme Johanneksen evankeliumin sanat: ”Hän hengitti heidän päällensä ja sanoi: ottakaa Pyhä Henki!” [Joh. 20:22] Hengitysvoima on todellinen parannusvoima. Kristillisyyden perustana on täydellinen hengitysjärjestelmä. Tästä on kerrottu evankeliumeissa vain puutteellisesti, sillä enemmän painoa pantiin suulliseen ilmoitukseen.

Mestari Jeesuksen edelläkävijä Zarathustra antaa tästä vähän enemmän tietoa Avestassa, mutta siinäkin tarvitaan suullista ilmoitusta täydennyksenä. Zend-filosofit kehittivät vuosituhansien kuluessa tieteellisillä perusteilla hengitysjärjestelmän, jolle ei ole vertaista vielä tänäkään päivänä. He näkivät oikeassa hengityksessä kaikenkattavan parannusmenetelmän ja yksilön kehityksen merkittävimmän tekijän, koska oikealla hengittämisellä synnytettiin hermoainetta (sähköä). Heidän hengitysjärjestelmänsä kiinnittää siis huomionsa pääasiassa hermoston kehittämiseen ja vahvistamiseen.

Jotta voitaisiin vaikuttaa eri hermokeskuksiin, täytyy hengitysharjoituksia tehdä erilaisissa asennoissa, istualta, seisoen, polvistuen, kätten kohotuksin jne.

Ensimmäinen ehto on täydellinen uloshengitys. Se, joka osaa hengittää oikein ulos, voi vähitellen kehittää yksilöllistä, ”pyhää” hengitystä eli elonhenkeä. Sen vuoksi laadittiin nerokas tieteellinen menettely, joka on herättänyt ihmetystä niissä kaikissa, jotka ovat koettaneet käytännössä noudattaa sitä.

Hiilidioksidi ruumiissa on syynä lukemattomiin tauteihin, hermoston kiihtymiseen, aivojen tylsyyteen ja kaikenlaisten loiseläinten syntymiseen. Täten muodostuu ruumiissa vieraita aineksia, jotka valtaavat vähitellen kokonaan solut ja hermoradat, niin että nämä eivät enää kykene toimimaan oikein. Ihminen menettää oikean yksilöllisyytensä ja itsehallintansa, ja hänessä ottavat vallan vieraat henget.

Nämä ”pahat” henget ovat vastakohtana hänen ”pyhälle” hengitykselleen. Ne karkotetaan rytmillisellä, tietoisella ja keskitetyllä loitsujen lausumisella. Zarathustra on jättänyt jälkeensä suuren kokoelman tällaisia parannuslauseita, joita käytettiin eri tilanteissa.

Näillä rukouksilla on todella taikavoimaa, ihmeellistä parannuskykyä ruumiiseen ja henkeen, sillä ne puhdistavat ruumiin hiilidioksidista ja sen aikaansaamista taudeista, ja ne saavat pyhän hengen kiertämään vapaasti kaikissa jäsenissä, veressä, hermoissa ja ruumiinnesteissä.

Hiilidioksidi estää verenkiertoa tehden veren sameaksi niin, ettei se voi kulkea kaikkiin hiussuoniin. Siitä syntyy lukemattomia tauteja, mutta myös henkistä tylsyyttä, koska aivot eivät pysy toimintakunnossa. Tämän nojalla arjalaisen rodun suuret opettajat, Ainjahita, Zarathustra, Mooses, Buddha, Jeesus ja Muhammed laativat hengitysjärjestelmiä, jotka perustuivat lauseisiin ja rukouksiin. Mitä tietoisemmin näitä käytetään, sitä parempi on tulos. Jos ne jätetään sikseen tai niitä toistetaan ainoastaan koneellisesti, seuraa surkastuminen, tyytymättömyys ja rodun häviö.

Koska jokaisella ajatuksen, asennon, muodon ja äänen muunnoksella on suuri vaikutus, täytyy noudattaa määrättyjä sääntöjä. Me jaamme ne kolmeen osaan ja sanomme, että täydellinen rukous on kolminkertainen harjoitus:

1. Keuhkojen voimistelu, joka saa aikaan ruumiin ja veren puhdistuksen poistamalla hiilidioksidin pitkällä, rytmillisellä uloshengityksellä.

2. Hermovoimistelu herättää värähtelyjä säveleitten kaiuttamisella, ääntiöitten lausumisella, ja synnyttää gangliosoluissa* sähköä.

3. Hengenvoimistelu keskittämällä ajatus lausuttuun sanaan käyttäen itsehillintää ja synnyttämällä magnetismia. Jos nämä kolme tekijää vaikuttavat sopusointuisesti yhdessä, niin on tulos hämmästyttävä.

* Gangliosolu = silmän verkkokalvon sisäpinnalla oleva hermosolu eli neuroni. – Toim. huom.

Rukouksen aineellisen vaikutuksen aikaansaamiseksi ruumiiseen on ennen kaikkea huomattava, että hiilidioksidi voi tulla ainoastaan hyvin pitkällä ja rytmillisellä uloshengittämisellä kokonaan poistyönnetyksi. Lyhyissä hengenvedoissa tulevat ainoastaan muutamat osat keuhkoista käytäntöön ja suurin osa hiilidioksidista jää ruumiiseen. Koko lause on siis lausuttava yhdellä uloshengityksellä. Kristittyjen tunnuslause oli: ”Rukoilkaa keskeyttämättä.” [1. Tess. 5:17]

Mitä pitempi lause, sitä parempi vaikutus. Ei kuitenkaan tule pinnistää itseään, vaan ensin valittakoon lyhyempiä lauseita, kuten ”Isä meidän ”-rukouksessa. Rytmi eli poljento edistää sydämen toimintaa. Tämä tapahtuu luonnollisella lausumisella, ei väkinäisellä, ja seuraa sydämen lyöntejä. Rukouksen lopussa pidätettäköön hengitystä vielä 10 sekuntia, sitten lausuttakoon sana ”amen” (”niin olkoon”). Sitten hengitetään syvään ja voimakkaasti. Rukous toistetaan vähintään kolme kertaa. Silloin tuntuu ruumis täysin elpyneeltä, hiilidioksidin poistumisen johdosta. Veri kiertää nopeammin, pää tuntuu selvemmältä.

Tällainen rukoileminen synnyttää myös sähköä ja lämpöä. Se, jolla on kylmät jalat ja kädet, rukoilkoon näin muutamia minuutteja joka tunti, niin verenkierto tulee pian paremmaksi. Ensimmäisen kerran lausutaan rukous voimakkaasti ääneen karkeampien elimien koskettamiseksi, toisen kerran vähän hiljempaa hermoston elvyttämiseksi, kolmannen kerran aivan hiljaa hienompien aivo-osien herättämiseksi.

Ruumis voi olla joko istuvassa, seisovassa tai polvistuvassa mutta ei makaavassa asennossa, koska viimeksi mainittu tekee uniseksi. Voi myös istua itämaiseen tapaan jalat ristissä, mutta kaikissa asennoissa täytyy selän olla suorana.

Unettomuutta voidaan poistaa rukouksella, silloin kun unettomuus johtuu ruumiissa olevasta liiallisesta hiilidioksidista. Rukoillaan ennen maata menoa tai yöllä herätessä, neljännestunti tai puoli tunti kerrallaan tällaisia lauseita käyttäen. Joka päivä ei pidä käyttää samoja lauseita vaan vaihdella niitä, ja sitä varten on syytä opetella ulkoa muutamia kauniita rukouksia ja mietiskelysäkeitä. Se, joka olosuhteiden takia ei voi lausua niitä ääneen, lausukoon hiljaa itsekseen. Vaikkapa rukoiltaisiin vain kuiskauksella, sekin saa aikaan rytmin ja elvyttää keuhkosoluja.

Ruumiin henkistä* puolta, joka pääasiallisesti on tekemisissä hermoston ja selkäytimen kanssa, herätetään oikealla äänenpainolla ja lausumisella. Rukouksen perussävelen tulee sopia yhteen rukoilijan oman perussävelen kanssa. Jokaisella ihmisellä on oma yksilöllinen perussävelensä, joka hallitsee hänen hermostoaan. Tämä on hänen tavallinen äänilajinsa keskustellessaan: useimmilla se on C, mutta voi myös olla ylempänä tai alempana. Ainoastaan perussävelen kautta voidaan hermosto rauhoittaa. Varsinkin tärkeimpien sanojen tulee olla lausuttuja tällä äänellä. Muissa sanoissa voi ääni nousta tai laskea kuten luonnollisesti lausuttaessa, jottei synny sitä kuolettavaa yksiäänisyyttä, jolla rukouksia tavallisesti toistetaan. Äänen pitää olla luja, varma, soinnukas ja harras, ja rukous tulee lausua juhlalliseen tapaan. Jokainen sana on lausuttava selvästi. Varsinkin ääntiöihin (eli vokaaleihin) on kiinnitettävä huomiota, ja jokainen niistä äännettävä aivan selvästi. Kaikki tämä myös edistää lausumis- ja puhekykyä.

* Oikeammin eetteristä. – Suom. huom.

Kolmanneksi on ajatukseen pantava mitä suurinta painoa rukoillessa, muuten joudutaan joko (materialistien) koneelliseen lavertelemiseen tai (uskovaisten) intohimoiseen pyytelemiseen ja kerjäämiseen, joka tekee rukouksen ajattelevan ihmisen mielestä halveksittavaksi. Rukouksella on myös älyllinen puoli, joka on otettava huomioon. Älyn korkein ilmaus on keskitys. Oikeassa rukouksessa on keskitetty ajatus suunnattava jokaiseen rukouksen sanaan, niin että ajatuksella eletään mukana. Siitä johtuu rukouksen suuri vaikutus, että syvällisellä ja tietoisella lausumisella painetaan yleviä sanoja ja ajatuksia mieleen, ja vastaaviin hermosoluihin johdetaan verta ja sähköä. Siten voidaan vähitellen jokapäiväisellä harjoituksella kehittää tiettyjä ominaisuuksia ja kykyjä, ja aikaa myöten voidaan täten saavuttaa kaikki ominaisuudet, mitä kaivataan. Se, että rukous todella ”tulee kuulluksi” eli menee täytäntöön, perustuu jokapäiväiseen, säännölliseen harjoitukseen ja myös sielun kasvamiseen ja edistykseen, eikä riipu minkään Jumalan mielivaltaisesta suosionosoituksesta tai yliluonnollisesta persoonallisesta vaikutuksesta. Kaikkialla vallitsee järjestys, eikä Jumala voi rikkoa omia lakejaan, muuten Hän itse sortuisi. Hän siis ei voi rukousta täyttää, jos oikeat edellytykset puuttuvat.

Se ajatus, joka on rukouksen sisältönä, tulee vahvistetuksi ja ennen pitkää toteutetuksi. Jos rukoillaan ja hengitetään ylevässä, iloisessa, rohkeassa ja itsetietoisessa mielentilassa, niin rukous synnyttää toivoa ja elämäniloa. Mutta jos mielentila on masentunut, haluton, ikävystynyt, niin rukouksesta syntyy päinvastainen vaikutus. Kun rukous toimitetaan, niin se tulee kuulluksi. Jos rukoilija on kateuden tai vihan täyttämä, niin nämä ominaisuudet hänessä lisääntyvät ja saavuttavat vähitellen vastustamattoman vallan sieluun, vaikkapa itse rukouksessa ei olisi lausuttu ainoatakaan kateellista tai vihamielistä sanaa. Sitä vastoin jos rukous lähtee vilpittömästä rakkaudesta, joka ei ole vain sanoissa vaan teossa ja totuudessa, niin se synnyttää monenlaisia rakkauden hedelmiä. ”Hedelmistänne teidät tunnetaan.” Jumala ei kuule rukouksen sanoja vaan sen henkeä, joko tämä henki on itseluottamusta, rohkeutta, voimaa, rakkautta, kärsivällisyyttä, oikeamielisyyttä, nöyryyttä tai alakuloisuutta, tyytymättömyyttä, syntiä, sairautta, kateutta jne. Sen tähden jokaisen on koottava ajatuksensa ja tutkittava tarkoin itseään ennen rukousta. Ei pidä milloinkaan rukoilla menehtyneessä, toivottomassa, vaan aina ylevässä, itsetietoisessa mielentilassa.

Ei voi koskaan panna liiaksi painoa tähän kohtaan. Tämän lain rikkominen on syy, miksi monet ihmiset saavat niin vähän hyötyä rukouksista ja hengitysharjoituksista. Rukoillessa täytyy kerrassaan karkottaa kaikki epäjalot, ikävät, rumat, sairaalloiset ja masentavat ajatukset, jotta ne eivät saisi meitä valtaansa ja painaisi meitä vielä alemmaksi. Luonnonlain mukaan täytyy ihmisen ottaa ensimmäinen askel, jos hän tahtoo jotakin saavuttaa. Hänen täytyy teossa osoittaa, että hän toivoo jotakin määrättyä edistystä: silloin luonto on valmis auttamaan häntä, ei ennen sitä. Se, joka rukoilee negatiivisessa ja passiivisessa tilassa, odottaa turhaan saavaansa tuloksia. Luonnon Jumala auttaa erehtymättä sitä, joka tulee puolitiessä häntä vastaan. Tahto edistykseen on ensimmäinen ehto tuloksen saavuttamiseksi. Älköön sanottako tähän, ettei sille mitään voi, jos mieli on lamautunut ja pahoittunut. Ihminen voi ja hänen täytyy ennen kaikkea muuta osoittaa, että hänellä on tahto muuttaa mielentilansa, ja silloin varmasti seuraa myös todellisuudessa muutos parempaan päin, myöntämiseen eikä kieltämiseen. Eikö Jeesus itse sano, että mielenylennystä ei saavuteta monilla sanoilla ja pyynnöillä, sillä hän lisää, ”teidän taivainen Isänne tietää muutenkin, mitä te tarvitsette, ennen kuin häntä rukoilette”.

Mutta missä on tuo Isä? ”Teidän sisällänne”, sanoo hän. ”Minä ja Isä olemme yhtä.” – ”Joka minut näkee, hän näkee Isän.” Rukouksen tulee siis kohdistua tähän Isään, joka on sisällämme. Se on keskittymisharjoitus, kanssakäyminen korkeamman Itsen kanssa, yksinpuhelua. Tämä sisäinen yhteys aineen ja hengen, Ihmisen pojan ja Jumalan pojan välillä, on uudistettava jokapäiväisellä harjoituksella. Kehitys näyttää, että rukous tulee kuulluksi.

Useasti toistamalla valittuja, keskitettyjä ajatuksia, yhdessä oikean hengityksen ja lausumisen kanssa, vaikutetaan aivoihin ja keskittymiskyky kasvaa. Mitä useammin ihania, kohottavia huudahduksia hengitetään ulos keskittymällä jokaisen niiden ajatukseen, sitä kiinteämmäksi tulee ajatuksen keskitys. Kun me tiedämme, että ajatus on ainetta eli voimaa, niin ymmärrämme myös, että rukous on keino ajatuksen kehittämiseksi ruumiissa. Jos kerran opimme tuntemaan ruumiimme hienompien ainesten ja voimien toimintaa, niin ymmärrämme myös oikein rukouksen mahdin. Kehitys perustuu oikeaan rukoilemiseen. Se, joka ei osaa rukoilla, hän ei ole yhteydessä Isän, kaiken Jumalaksi kutsutun voiman lähteen kanssa: hän on hajanainen, ilman Jumalaa, ilman perustaa.

Yksin ajatuksen keskitys saa menestyksen aikaan. Meidän on siis jälleen opittava rukoilemaan. Rukous on keino tuloksen saavuttamiseksi, ei päämäärä itsessään. Se, joka tekopyhyydestä rukoilee, tulee koneelliseksi, pedanttimaiseksi, pintapuoliseksi. Kaikki pikkumaisuus, kaavamaisuus on jumalallisuuden vastakohta. Kun kerran oikealla keskittymisellä on löydetty päämäärä, Jumala, rukousta ei enää tarvita. Mutta kun emme ole tulleet niin pitkälle, meidän täytyy rukoilla.

Väitetään, että on mahdotonta toistamalla usein samaa rukousta seurata sanoja ja ajatusta ja että sen tähden se muuttuu kuolettavaksi. Tämä on vain keskittymiskyvyn puutetta. Keskittyminen on juuri siinä, että ajatus kokonaan pannaan siihen työhön, mikä on käsillä, olkoon se kuinka yksinkertaista. Jos rukoillaan, niin keskittyminen on juuri siinä, että ajatus yhdistetään lausuttuun sanaan eikä anneta sen harhailla ympäri. Täytyy ja voidaan harjoitella antamaan ajatuksen seurata sanoja, jotta saavutettaisiin edistystä, vaikka se alussa olisikin vaikeata ja tuntuisi mahdottomalta. Oikea rukoileminen on parasta hengenvoimistelua. Jos tätä voimistelua harjoitetaan joka aamu, niin pitkin päivää on pää selvempi ja vapaampi ja toimet sujuvat paremmalla keskittymisellä ja paremmilla tuloksilla. Täydellinen keskittyminen synnyttää elinvoimaisia ajatuksia, jotka muuttuvat teoiksi, sitä vastoin hajanaisilla ajatuksilla ei ole elinvoimaa eivätkä ne vie tuloksiin. Se, joka lausuessaan kolme rukouslausetta voi pitää poissa itsestään kaikki ajatukset, jotka eivät koske rukousta, on saavuttanut hyvän keskittymiskyvyn ja tulee toimissaan menestymään. Rukoileminen on siis paljon korkeampaa ja arvokkaampaa voimistelua kuin ajattelematon lihasten harjoitus, ja se vie ihmisen nopeammin päämäärää kohti. Tämän saavuttaminen oli Vapahtajalla tarkoituksena, kun hän asetti parhaimmaksi kasvatusohjeeksi ihmiselle täysin tietoisen rukoilemisen.

Kaikki kolme osaa, nimittäin keuhkojen, hermojen ja aivojen voimistelu, on yhdistettävä sopusointuisesti toisiinsa. Jos yksi niistä puuttuu, niin tulos on yksipuolinen. Keskittyminen ilman hengitystä vaikuttaa vain hetkellisesti, hengitys ilman keskittymistä tulee koneelliseksi. Molemmat on yhdistettävä sopusointuun. Jos näihin vielä liitetään oikean säveleen kaiuttaminen, niin on tulos täydellinen ja antaa rukoukselle voimaa, painoa ja lämpöä.

Tällä tavoin harjoitettuna rukous tulee suureksi mahdiksi: se saa aikaan ajatuksen keskitystä ja ihmisen tekojen korkeimman hedelmän: menestyksen kaikissa asioissa. Nyt myös ymmärrämme suuren Mestarin sanat: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa (tajunnan valtakuntaa) ja hänen vanhurskauttaan (oikeata ajattelua, keskittymistä), niin teille kaikki tämä (menestys kaikissa toimissanne) tulee lisäksi.” Ennen kaikkea me tarvitsemme keskittymistä. Ajatuksen keskittäminen on tärkeämpi kasvatuskeino kuin kaikki koulut ja yliopistot. Keskittyminen vie todellisen tiedon (Jumaltuntemuksen) aarteisiin, paljastaa luonnon salaisuudet ja antaa enemmän onnea ja viisautta kuin kaikki kirjatieto. Jos on kerran keskitystaito voitettu, niin kaikki oppiminen on helppoa ja koko elämä on kuin soittoa, missä taitava soittaja käyttelee instrumenttiaan, ruumista. Elämä ei enää ole surujen alho vaan ilon paratiisi. Mielen hajanaisuus, huolet, kaikki kurjuus, minkä itse olemme luoneet, ovat syynä siihen, että emme tunne luonnon kauneuksia ja että olemme ajaneet itsemme ulos paratiisista. Hajanaisuus on keskittymisen vastakohta. Täydellisesti koottu ja tasapainoinen ihminen on onnellinen.

Mistä johtuu, että nk. ihmelapset ja nerot oppivat niin helposti ja ikään kuin leikiten kulkevat elämän läpi? Ainoastaan siitä, että heillä on keskittymistaito (muista elämistä perittynä). Ne kyvyt, joita he ilmentävät, ovat muissakin ihmisissä kätkettyinä, mutta eivät tule ilmi keskittymisen puutteesta. Jos noiden ihmelasten keskittyminen vain olisi täydellinen, so. kaikille elämän aloille eikä vain yhteen ulottuva, niin heille ei olisi mahdollista milloinkaan erehtyä tai langeta. Mutta kun se on yksipuolista, eivät hekään saavuta täydellisyyttä. Mutta meille on sanottu: ”Olkaa täydelliset, niin kuin taivaallinen Isänne on täydellinen.” Tätä varten tarvitsemme sellaista ajatuksen keskittämistä, joka itseensä yhdistää elämän kaikki voimat, kaikki aistimet ja kaikki tiedot. Tämä on täydellistä nerokkuutta, jumalallisuutta. Silloin ei tarvitse tutkia vuosikausia suurella vaivalla yhtä erikoisalaa, vaan silloin on saavutettu se selvänäköisyys, joka kaikissa elämän kysymyksissä näkee yhdellä silmäyksellä suorimman ja selvimmän tien. Nykyiset kasvatusmenetelmät eivät sitä vastoin anna meille kykyä ymmärtää elämän kokonaisuutta.

Tätä yksinkertaista ja yhtenäistä kehityskeinoa opettamaan oli tullut suuri Mestari Jeesus. Meidän on taas etsittävä sitä tietä, jonka hän näytti, jotta yksilöinä ja kansana kulkisimme kohti täydellisyyttä ja vapautumista.

Meidän ei tule rukoillessamme pyydellä ja kerjätä vaan harjoittaa itseämme samalla tavalla kuin kerrotaan, että Jeesus päivän koetusten jälkeen vetäytyi yksinäisyyteen uudistaakseen voimansa rukouksella. Zarathustrasta kerrotaan samoin, että kun hän näytti uupuvan vastustajien hyökkäyksistä, hän lähti yksinäisyyteen ja luki rukouslauseita harjoittaen siellä tuntimääriä, oikeata hengitystä. Ja heti näyttäytyi rukouksen voima, niin että hän taas uudella tarmolla saattoi ryhtyä suureen elämäntehtäväänsä. Muuten hän olisi lamaantunut. Myös hänestä kerrotaan, että hän tuli 19-vuotiaana nuorukaisena suuren mestarin luo, jolla oli suunnaton tieto. Nuorukainen kysyi, mitä hänen oli tehtävä saavuttaakseen samanlaisen tiedon. Vastaus: heittäydy joka aamu polvillesi ja rukoile tunnin ajan, niin löydät itsessäsi tiedon lähteen.

Koska tiedämme, että Jumalalla on istuimensa omassa sydämessämme, niin emme rukoillessamme käänny minkään ulkopuolisen olennon vaan sisäisen Jumalamme puoleen. Rukous ei pyydä mitään toiselta olennolta vaan kokoaa itsensä kaikkine voimineen keskittymiseen. Sellainen rukous synnyttää itseluottamusta, uskoa ja voimaa, sitä vastoin ainainen pyyteleminen vie lamaannukseen, epäilykseen ja pettymykseen. Siksi ne, jotka pyytämällä koettavat saavuttaa jotakin, ovat pettyneitä ja pitävät maailmaa murheen laaksona ja kanssaihmisiään pahoina ja halveksittavina. Se, joka halveksii tätä maailmaa, ei myöskään kunnioita sen luojaa eikä anna lähimmäiselleen arvoa.

Tuo rukoileminen ei siis tapahdu matelevalla, pyytävällä sävyllä vaan tietoisena siitä, että ihminen on luomisen kruunu ja että hänen tulee käyttää luovaa voimaansa. Rukouksen sävy on siis: olkoon ja tapahtukoon! Ainemaailma ja ruumis on oleva hengen johdon alainen, niin että molemmat yhtyvät yhdeksi. Se on myös Isä meidän -rukouksen tarkoitus.

Muinaisuuden Mestarit jättivät jälkeensä suppeassa muodossa viisautensa muutamiin lauseisiin talletettuina, jotta heidän oppilaansa löytäisivät toistamalla näitä yhä uudestaan heidän oppinsa ytimen ja se menisi heille lihaan ja vereen. Niin teki myös Mestari Jeesus.

Alussa kehottaa Isä meidän -rukous muistamaan Isän universaalisuutta, sitä Alkulähdettä, jossa me elämme, liikumme ja olemme, jotta täten palauttaisimme joka päivä yhteytemme hänen kanssaan. Sitten muistutetaan sanan, jumalnimen ja oikean lausumisen tärkeyttä. Jumalan valtakunta tulkoon, oikea ajatus kokonaan läpäisköön maan ja ruumiin. Jospa tänäänkin nauttisimme elämän leipää, tuntisimme elämän oikean lähteen ja ammentaisimme siitä. Olkoot vikamme unohdettuja, niin kuin myös lähimmäistemme viat, jottei menneisyyden turhuus estäisi tulevaa edistystä. Rohkeina me tahdomme kestää päivän koettelemuksia ja välttää pahaa, erehdystä ja harhaa. Niin olkoon, Amen!

Se, joka tässä merkityksessä rukoilee joka päivä Isä meidän -rukouksen aamulla useampaan kertaan täydellä keskittymisellä, tulee koko päivän toimimaan suuremmalla tyyneydellä, rohkeudella ja menestyksellä. Sillä kun nämä ylevät ja samalla käytännölliset ajatukset tulevat hengityksen ja lausumisen kautta painetuiksi aivoihin, on niillä pysyvä vaikutus. Tehkäämme tämä jokapäiväiseksi rukoukseksi, häpeämättä sitä. Se sisältää enemmän viisautta kuin nykyajan filosofien opit.

Rukoillessa ei tule antaa katseen harhailla vaan kiinnittää se johonkin tiettyyn kohtaan, johonkin himmeään paikkaan tai mieluummin (sulkien silmät) aivojen keskustaan, ”siihen vuoreen, josta apu tulee”. Hiljaisuudessa, pienessä huoneessa, valottomassa paikassa on suotuisinta saavuttaa keskittyminen. Kunpa jokaisella voisi talossaan olla tällainen mietiskelykammio – pyhä alttari, josta kaikki vieraat vaikutukset, sysäykset ja suggestiot pidettäisiin poissa, jossa vain kuuluisi se hiljainen ääni, joka sydämessä asuu.

Tällainen kodin pyhäkkö, missä kaikkien ajatukset yhtyvät, tuo perhe-elämään rauhan. Kukaan ei kulje sen oven ohitse ilman kunnioitusta, ja kun murhe ja kiihtymys valtaa mielet, niin tässä pyhäkössä voitetaan jälleen rauha, voima ja levollisuus. Ja samaten kuin jokainen perhe tarvitsee tällaista rukouskammiota, niin tarvitsee kansakin niitä pyhiä keskuksia, missä uhrataan rukousuhreja, missä voimat kootaan ja ykseyden ja kokonaisuuden tunto pidetään yllä.

Rukous on mahti, välttämätön sekä yksilön, perheen että koko kansan kehitykselle.

Tietäjä — touko-kesäkuu, heinä-elokuu, syyskuu 1914