Galila

Totuuden puolella

Oli kerran mies, jota kaikki suuresti kunnioittivat. Hän oli voittanut koko kansan rakkauden ja kilvan ylistettiin hänen hyveitään. Maan päällä ei ollut vertaa hänelle hyvyydessä, ja luultiin, että taivaan asukkaatkin katselivat kateudella hänen sydämensä rehellisyyttä. Hän oli kaikkien yläpuolella. Koko maassa ei ollut niin ylpeää, joka ei olisi notkistanut polviansa hänen edessään.

Kerran tuli nuori mies hänen luoksensa. Kuljeksiva nuorukainen oli kuullut puhuttavan viisaasta miehestä, jota kaikki rakastavat, ja hänessä heräsi kunnianhimo olla hänen vertaisensa. Ihme kumma, ettei häntä kukaan rakasta ja kunnioita! Minua ei muista kukaan, jos kuolisin. On se kumma, ettei kansa huomaa minua! Ja hän aprikoi mielessään, että varmaankin koko maailma oli hullu kunnioittaessaan tuota puolihöperöä ukkoa ja ollessaan välinpitämätön hänelle, jonka jänteet olivat terveet, ruumis voimakas ja mieli tulvillaan tulta ja innostusta.

Ja niin hän vaelsi vanhuksen luokse. Ja siinä hän oli! Hän näki hänet edessään ilmielävänä, kuihtuneena, verettömänä, pää vaipuneena kumaraan ja silmät syvällä pään sisällä. Häntä puistatti katsella tuota kurjaa olentoa. Hän aikoi lähteä pois, mutta vanhuksen salaperäinen katse pidätti häntä.

Mikä omituinen voima olikaan noissa silmissä! Tahtomattaan hänen täytyi myöntää se. Hän ei sietänyt niiden katsetta, se aivan kuin tunki läpi hänen olemuksensa. Ja mitä kauemmin hän viipyi, sitä pienemmäksi hän tunsi itsensä kutistuvan.

Lopuksi hänestä tuntui kuin hän olisi ollut ainoastaan kasa tuhkaa, joka oli tuon toisen katseen edessä valmis hajoamaan olemattomiin.

Vanhus vapautti hänet lumouksesta. Hän astui ystävällisenä nuorukaisen luo ja ojensi hänelle tuolin. Voimattomana hän painui istumaan sille, ja hän häpesi. Ensi kerran elämässään! Hän ei ollut milloinkaan tuntenut häpeää. Miksikä hän sitä olisi tuntenut? Ja nyt tuo raihnainen ukko oli synnyttänyt hänessä tuollaisen epämääräisen itsesoimauksen tunteen, joka kalvaa sielua aina kun ihminen häpeää. Hän oli taas lumouksen vallassa, tällä kertaa uuden mutta yhtä epämieluisan. Miksi ihmeessä hän oli tänne tullut? Mikä hänen oli? Hän ei enää muistanut, että hän oli tullut vanhukselta kysymään hänen kunniansa salaisuutta. Sydämessään hän toivoi, että vanhus ilmaisisi sen hänelle, sillä hän janosi kunniaa.

”Ilmaise minulle sydämesi suru”, kaikui nyt vanhuksen ääni nuorukaisen korvissa. Se soi niin kuin kannel, pehmeänä, nöyränä mutta samalla täyteläisenä ja ikään kuin hiipien joka paikkaan. Se valtasi hänet kokonaan, ja vanha ukko muuttui nyt hänen katseensa edessä uudeksi olennoksi. Raihnas ukko oli hävinnyt! Hän näki nyt ainoastaan lempeän olennon, joka niin kuin äiti lauloi hänelle kehtolaulua, hänelle, joka nukkui vielä lapsuuden unta, hänelle, joka unelmoi pilvilinnoista eikä nähnyt elämää ympärillään, hänelle, jolle koko maailma oli se pieni kehto, johon hellä, armas äiti oli laskenut hänet. Tuo vanhus lauloi hänelle lauluaan, ja hänen äänensä hellytti hänen herkän mielensä. Yhtäkkiä jää suli hänen sydämensä ympäriltä. Sydämessä virtasi lämmin vesi, ja kyyneleinä se kohosi hän silmiinsä. Ne olivat niin suloiset, nuo kyyneleet. Hän muisti joskus itkeneensä – silloin hänen kyyneleensä olivat olleet katkeria.

Ja vanhus puhui nuorukaiselle. Hänen sielunsa soi hänen äänessään ja kosketti arimpia kieliä nuorukaisen sielussa. Ihme, että kukaan ei ollut niitä ennen osannut koskettaa sillä tavalla. Nuorukaisesta tuntui niin kuin hän olisi vaeltanut koko elämänsä eksyksissä. Hänhän oli ollut kaiken aikaa ulkopuolella itseään. Narri! Houkkio! Mutta vanhus antoi hänen tuntea nyt, mikä on ihminen. Hän tunsi, että tuo vanhus oli todellinen ihminen, jonka sielu puhui hänelle, että hänkin oli ihminen, joka oli kerran tuleva tuntemaan täydellisesti oman itsensä.

Ne hetket kuluivat niin kuin ihanassa olemattomuudessa, joka oli kuitenkin nuorukaiselle kauniimpaa kuin kaunein todellisuus. Hän kohosi vanhuksen sielun voimakkailla siivillä ylöspäin –kuinka korkealle, sitä hän ei voinut sanoa. Hänestä tuntui kuin hän olisi noussut pilviin. Ei! Pilvien yläpuolelle, taivaaseen ja taivasten taivaaseen, Jumalan asunnoille, iäisyyteen, äärettömyyteen, sinne kauas, jossa ei ole mitään ja jossa kaikki on. Ja samalla hän laskeutui alas! Hän vajosi syvyyteen! Pohjaton avaruus aukeni hänen alapuolellaan ja alas sinne, kuiluun, joka oli syvyyttäkin syvempi, hän syöksyi kuin ilmasta ammuttu kotka, joka putoaa maahan. Ja kuitenkin hän yhä edelleenkin istui siinä paikoillaan, ja siinä hän oli istunut koko ajan. Missä hän oli ollut? Ja kuka oli ollut? Sillä siinähän hän näki itsensä tuolilla ja vanhus seisoi nyt hänen edessään. Nyt aukeni hänelle kaikki. Hän ymmärsi oman itsensä salaisuuden. Elämä oli hänelle auennut, ja hän näki, että hän oli todellisuudessa kaiken aikaa ulkopuolella sen itsen, jota hän luuli itsekseen. Ja vielä kerran vaihtui tunne hänen sisällään. Äärettömän onnen sijaan täytti hänen sielunsa sanomaton kauhu. Se raateli ja repi häntä. Mutta taas oli kaikki ohi, ja valkeus voitti pimeyden. – Vanhus ei enää puhunut. Hän oli jo kauan seisonut vaiti ja katsellut näytelmää, joka tapahtui nuorukaisen sielussa. Nuori mies oli saanut tietää kunniansa salaisuuden, mutta kuinka eri lailla kuin hän oli toivonut!

Ja nuorukaisen korvissa kaikuivat yhä vanhuksen viimeiset sanat: ”...ja sinä saavutat kaiken, kun elämässä seisot aina totuuden puolella.”

Tietäjä — heinä-elokuu 1913

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.