|
Kesäyö
Yö lähenee, mut
päivä jatkuu vaan.
Kuin onkaan vankka valta auringolla!
Ma katson yöhön pyhään, valkeaan,
ja mun on ihmeen onnellista olla.
Oi, kesäyö, sa
tuolla katsannolla,
joss' säihkyy säde taivaan autuaan,
niin viihdytät kuin äiti laulelolla
ja taivaalliseen tuudit tunnelmaan!
Kuin liekään
raskas ollut päivä mulla,
on sulla, seitsemästi siunatulla,
jokaiseen painoon auvon untuvaa.
Siks kuni
loihdittuna katson tuonne,
miss' öinen luonto on kuin Herran huone
ja kaikki, kaikki henkii Jumalaa.
Rafael Ronimus
Ruusu-Risti — elokuu 1923
Soi soitto kumma yöhön syksyiseen
Soi soitto kumma yöhön syksyiseen,
kun nukkuu huoneeni ja kaikki kansa.
Tuoll' uskoo haaveilija viululleen
pyhimmät, kallehimmat unelmansa.
Hän soinnuin hymyy, nyyhkii yksikseen
yön eessä vain ja eessä Jumalansa,
hän nousee helvetistä taivaaseen
ja maasta irroittaa myös kuulijansa.
Kutsua noudattaen ma seuraan myötä
ja siunaan soittoa ja siunaan yötä,
mi nousta sallivat mun taivaaseen.
Ja runon pienen pisaran ma liitän
sun sävelmerehesi yölliseen,
joll', etsijä ja veli, sua kiitän!
Rafael Ronimus
Ruusu-Risti — marraskuu 1923
Hiljaisuudelle
Oon minä vaiennut keskipäivän aikaan,
vaieten valvonut öitä.
Uskonut oon minä vaitiolon taikaan,
tehnyt tuoll' auvon oon töitä.
Uskon ett' ylväintä »Tulkohon valkeus!»
koskaan ei lausuttu julki:
Luomisen aatoksen suunnaton siunaus
vaieten veen yli kulki!
Hienointa, herkintä, pyhintä sielun
sanoin ei tulkita maksa,
totuutta taivaan ja helvetin nielun
suunne ei sanoa jaksa.
Vaikene, ihminen, vaikene ihan,
silloin kun tuskas on suurin,
silloin kun alla oot vihlovan vihan,
vait ole, vait perinjuurin!
Päivän jos vaikenit, vaikenit kaksi,
viikon jo vaieta taidat:
Taakkaasi, raskasta kannettavaksi
iloin kannat kuin kultaansa saidat!
Rafael Ronimus
Ruusu-Risti — joulukuu 1923
Suurten vaikenijain
Lordi Tennisonin ja Thomas Carlylen
hiljainen illanvietto
He valvoivat, niin vaiti unelmoiden
keväistä iltaa kahden kesken vain,
lumoissa kumpikin niin unelmain,
ett' osui sieluun herkin sävel soiden.
Noin näkivät he näyt vuossatain
vain vaieten ja hiljaa tupakoiden,
kuulivat hienot soinnut lauleloiden,
tään maailman ja ajan unohtain.
Noin hiipivään he hiljaisuuteen käyden
tunsivat lohdutuksen onnen-täyden,
vait’olon pyhän, suuren mysteerion.
Ja kun he myöhään vihdoin erkanivat,
hymyillen miehet hiljaa kuiskasivat:
»Kuin suloinen on sana sanaton!»
Rafael Ronimus
Ruusu-Risti — maaliskuu 1924
Kevään ensi säde
Sa päivänsäde kevään
ensi kuun mun kirjani
sa lankesit jo päälle!
Ja kuollut kirjain sai
kuin' hymysuun
ja miettijä sai autuaalle päälle.
Kynäni kullan ynnä elfenluun hymniä luomaan
Luojan juhlasäälle lomitse kutsuit linnunlaulupuun,
kun viime hanget sortui järven jäälle.
ja kynän teräs riemuitsi ja soi ja runojalat kilvan karkeloi
ja neitsytsivun täytti säkeet vienot.
— Sa päivänsäde, kevään aamunkoi,
taas sidoit syömet keväimehen, oi,
kuin runon kultalangat ihmeen hienot!
Rafael Ronimus
Ruusu-Risti — huhtikuu 1924
Miksikä sinä itket?
— Mistä sinä tulet, armaani, ja
miksikä sinä itket?
— Minä tulen vainajien luota, jotka vielä elävät, rakas, ja siksi ovat
minun silmäni veessä.
Kuninkaiden luota minä tulen,
kuningattarien luota minä palaan,
keisarien ja ruhtinaiden parvesta minä saavun,
ja kumminkin itken minä kuin pieni lohduton lapsi.
Minä olen nähnyt nuorien impien
kaihosta riutuvina
ojentavan untuvan pehmoisia, pyöreitä käsivarsiaan minua kohti
kuin sulholleen ja armaalleen.
Minä olen kuullut heidän värjyvien
huuliensa sanomattomalla kaipuulla
kuiskivan jotain, jota minun ei ollut, oikeus kuunnella.
Minun on täytynyt luvata keisarille
ottaa vastaan pääministerin salkku
ja toimeenpanna suuria parannuksia hänen keisarikunnassaan,
jota ei ole millään kartalla.
Kuningatar on lahjoittanut minulle
kruununsa jaloimman kiven,
jotta minä kiidättäisin hänet huvipurrellani kaukomaille,
tuonne hänen valtakuntaansa, jolla ei ole rajoja.
Ja minun on täytynyt ottaa vastaan hänen ruhtinaallinen lahjansa
ja luvata kevään tullen viedä hänet sinne,
vaikkei hänellä ole mitään valtakuntaa, ei kevättäkään enää,
eikä minulla huvipurtta.
— Armaani, oletko sinä sairas, koska sinä puhut kuin mielipuolet puhuvat?
— Minä tulen heidän luotansa, rakas!
Rafael Ronimus
Ruusu-Risti — toukokuu 1925
Joulu
Kuin soikaan kellot taaskin kaupungilla
niin hartahasti domin korkean,
kuin onkaan lapsenmieli tunnelmilla
niin sees kuin hohde lumen valkean!
Nyt liikkuu liki henki Jumalan
ja lento korkea on aatoksilla,
nyt rauhan, hiljaisuuden palvojan
kammio täyttyy iäisyysunelmilla.
Oi joulu, joulu, lapsen maailmaan
iäksi menetettyyn, valkeaan
sa vanhuksenkin loihdit joka kerta,
kun kellot taaskin soivat kaupungilla
ja lapsenmieli taas on tunnelmilla
ja valos lämmittävät sydänverta.
Rafael Ronimus
Ruusu-Risti — joulukuu 1925
Palvokaamme valoa!
Palvokaamme valoa, siunatkaamme taivaan
säihkyvää sineä
tänä päivänä, tänä yönä,
joka pyhäksi hiljenee, mutt' ei pimene
Saakoon sielumme siivet ja haltioitukoon henkemme hartaudesta,
hiljaisuudesta ja valkeudesta!
Sillä totisesti on tänään Herran päivä
ja Suurimman sunnuntai.
Tänään astuvat Jumalan Pojat Ikuisen istuimen
ääreen,
palvelevat Valkeutta
ja kiittävät Valoa.
Ja arkkienkelit,
ne seitsemän ensimäistä,
jotka näkevät Jumalan,
saavat Häneltä siunauksensa,
jonka he valkeana kyyhkynä lähettävät maailmalle,
tykö tyttärien ja poikien maan.
Ja taivaanvaltakunta on tullut
ja Valkeus maailmaan. —
Palvokaamme valoa
siunatkaamme taivaan säihkyvää sineä,
tänä päivänä, tänä yönä,
joka pyhäksi hiljenee!
Rafael Ronimus
Ruusu-Risti — elokuu 1926
Kuka?
Kuka kulkenut puiston hämyssä on,
kuka käynyt on altaani päällä?
Kenen jalka niin pieni ja painoton
lumeen jättänyt jäljen on täällä?
Kas, tuossa ja tuolla ma jäljen nään
niin vähäisen, köykäisen jalan!
Ja mikä on suhina yllä tään pään,
joka hetki kun hiljetä alan?
Ja mikä on laulu mun korvissain,
mikä soitto niin outo ja loitto,
ja onko tuo tuli, min nähdä sain,
vain väkevä päivänkoitto?
Ja ääni, mi ilmaan toistuen soi
ja outoja sanoja ääntää,
ja kasvot, min puhtaus aateloi,
ja katseeni itseensä kääntää?
Ken puhuvi mulle, ken katsoopi päin,
ken häipyvi liekkinä täältä? —
Oi, hiukkasen ikuista miekkonen näin
maan tään niin matalan päältä!
Rafael Ronimus
Ruusu-Risti — joulukuu 1926
Kynnyksen vartija
Hän tulee hiipien kuin varas yöllä,
kuin salama hän autioitsee pään,
hän saapuu kautta Herran jylhän sään.
ja häll' on kohtalosi avain vyöllä.
On hällä silmissänsä hornan tulta,
infernon lieskat katseissansa on.
Jos säikyt noita, vie hän järjen sulta,
jos kestät, niin oot herra kohtalon.
"Oi, helly, herra, morsiames tulee!"
niin vieno laulu edellänsä soi.
Mut kun hän saapuu, kun tuo tumma tulee,
niin muista: Älä voihki, vaikeroi!
Vaan seiso vankkana kuin Memnon yössä
ja hälle virka: Sisar, rauhaan käy!
Ja, kas, kuin joku laupeudentyössä
hän sulle hymyy, ja — ei enää näy!
Ei ole paha hän, jos olet hyvä,
ei ole hirmu; jos sä hellä oot.
On silmänsä niin kaunis, kyyneltyvä,
ett' ääneen anot: Taivaat siunatkoot!
Hän on vain kuvastin sun sielustasi,
tuo tumma sisar, joll' on raskas työ,
hän on vain vapahtaja vaivastasi,
kun ylläs, etsijä, on synkkä yö!
Rafael Ronimus
Ruusu-Risti — marraskuu 1926
Juhannus
Juhlivi julkinen Jumala,
valon Valta kaikkivoipa
tänä pänä, tänä yönä,
tässä Luojan juhlasäässä,
ilmassa ihanaisessa,
alla kaiken taivaankannen,
yllä ylpeiden pielien.
Mitä juhlii Kaikkihyvä,
iloitsee Ikiolija?
Tokko omaa korkeuttaan,
ylemmyyttäkö itsensä,
hyvyytensä ikuisuutta,
laupeutensako lukua?
Liian pieni aihe hälle,
Liian pieni ja matala.
Korkeampi riemu hällä,
ilo kaikkea ylempi.
Tuo on ilo Jumalalla,
tuosta riemunsa korkea,
ett' on taaskin ihmissuku
valon keskellä meriä,
ett' on taaskin inehmolla
latu valoon viitottuna
kohti kaunista kotia,
liki istuinta Isänsä.
Niinkuin nousi uhritulet
ammoin armaiden isojen osotellen,
viitotellen
vuoritietä kirkastuksen
aina taivahan laelle,
juhannuksen juhlatulet
samoin viittoovat latua
yön valkean vaietessa,
päivän kaiken paistaessa
alla katseen Kaikkivallan,
yllä ylimmän Jumalan.
Rafael Ronimus
Ruusu-Risti — elokuu 1926
Toukokuun kevät
Puutarhan pienestä portista kevät on hiipinyt puistoon,
liittynyt taas kuva kaunis on mieleen ja muistoon.
Lupaus lämmöstä auringossa on jo,
joskin on kuin täyttyvä kuudan aurinko.
Tunnetko: on jo ilmassa keväisen mullan tuoksu!
Kuuletko soittoa: tuo kevätvetten on juoksu!
Lingotun laulajan, leivon, sa kuulitko jo?
Aamusi hartauteenko sen liittyi jo laulelo?
Kuuletko: luonnossa soi kuni tuhannet harput ja kellot!
Itse kanss' aatoksies sa valkeita ilmoja vellot.
Maan päällä taaskin vaivut sa mietteisiin:
siivet on mulla, mut ruumiini raskas on niin!
Tuulen ja meren jo syntyikö sielussas jano?
Onko sun riemusi entistä kirkkaampi, sano!
Uudetko voimat jo autioitsevat sun pääs'?
Tunnusta, ihminen, kevät sun kohtalon sääs'!
Rafael Ronimus
Ruusu-Risti — elokuu 1927
Valkea metsä
Oi
valkeutta metsän maaliskuun,
kun kevään kiteet kinoksilla kiiltää!
Oi kuutamoa kummaa illansuun
ja tunnelmia hopeaisen kuun!
Kuin vienosti jo sydänalaa viiltää
keväiset viimat meren ulapalta!
Ne tuovat viestin runon maailmalta
ja kaukomailta Intian ja muun.
Kun valkometsään kevään hämy saa,
niin on kuin sadun suuren maailmaa
sa tarkkaisit, kun katselet sa tuonne.
Oi, kuin on suuri kevään valtakunta,
mi näkee ihmeellistä, suurta unta!
On luonto pyhä kuin Herran huone.
Rafael Ronimus
Ruusu-Risti — huhtikuu 1929
Tienhaarassa
[Kuvaelma]
Matkamies, hyve ja pahe
Matkamies, hätkähtäen, kun hyve sulkee häneltä tien.
Ken olet, impi, tyttö tummakulma,
mi estät astuntaani illansuussa?
Taas painuu uusi päivä iäisyyteen.
On matkamiehen kiire jo, sill' ilta
on tulossa ja varjot pitenee.
En ehdi majataloon ennen yötä,
jos pidätät mun kulkuani, impi.
Hyve, ylhäisesti.
Ma elän tähtiaikaa, matkamies,
ei kiire mulla, jos lie sulla kiire.
Vain kerran astun eteen matkamiehen,
tään elon vaeltajan tielle astun.
Nyt on sun vuorosi. Siis kuule mua!
En väisty, ennenkuin sa valinnut oot,
urho!
Matkamies.
Mit' on mun valittava, impi kumma?
Hyve.
Ma olen Hyve, Luojan lempilapsi,
ma olen kultasilmä Kaikkivallan.
Vaikk' kaikkia Hän rakastaapi, Isä.
Hän mua suojelee kuin silmäterää,
sill' ohdakkainen, ankara on tieni. —
Sa haluatko käydä sitä tietä?
Matkamies.
Ja mitä kohtaan sillä tiellä, sano!
Hyve.
Sun ensimmäiset seuralaises siellä,
ne ovat kärsimykset, huolet, murheet.
Se tie on vastoinkäymisien ensin.
Niin moni miekka syömes läpi pistää ja
rintaluitas tuskat suuret kalvaa.
Sun täytyy sielussasi voittaa murheet
ja rintasi myös riemut, matkamies!
Saat tehdä sitä, mit' et mieli tehdä,
ja sitä mieliä, mit' et sa tahdo.
Sun olkoon vihamiehes ystävän,
jonk' käteen tartut sa kuin käteen veljen.
Sun ystäväsi nousee sua vastaan
ja käsi rakkain sua selkään iskee,
sun luottaessas häneen kuni Luojaan.
Matkamies.
On totisesti tiesi armoton,
sen päivä synkkä, tähdetön sen ilta.
Ja miks nuo vaivat valitsisin, impi?
Hyve.
Siks, ett' on ihmisarvoinen tuo elo,
tuo elo vain. Vain harhaa muu on kaikki.
Mut kuni tuhkastansa Foinix lintu,
sa nouset kerran suurta päivää kohti
ja valkeana, valoisena astut,
niin suuri päivä pääsi päällä kerran käyt
iäisyyden ylängölle, urho!
(Matkamies vaipuu mietteisiin. Hyve
häipyy näyttämöltä, pahe hiipii näyttämölle.)
Matkamies, kohottaa katseensa ja hätkähtää:
Ken olet sinä taas, sa impi sorja?
Sun sisaresko äsken täältä lähti?
Pahe, hymyillen.
Vain puolisisar, luvallasi on hän.
Mut hyvä niinkin. Elon toinen puoli.
On kelpo sisar hän, mut liian synkkä.
Ma synnyin päivällä, hän yöllä syntyi,
ma kevään tytti oon, hän syksyn lapsi.
Mun tieni toinen on kuin hänen tiensä
ja lahjani myös aivan toiset, tiedä!
Matkamies.
Sa mulle kerro, minne tiesi johtaa!
Pahe, suloisella suulla.
Halusta kerron, sankarini sorja!
Mun tieni auringossa aina kulkee,
kuin sisilisko lemmin päivää minä.
Mun taloni on ilotalo kaunis,
vain nauru helkkää kartanoissa minun,
vain hymy viihtyy huoneessani hyvä.
Ma tunnen kaikki värit auringon,
vain yhtä en ma tunne: mustaa en!
Ma vietän aina suurta sunnuntaita,
mun pöytäni on juhlapöytä, katsos!
(Viittaa ja taustaan ilmestyy juhlapöytä
herkkuineen, viineineen, nauravine, laulavine, soittavine nuorine naisineen
ja miehineen.)
Matkamies. Ah.....!
Pahe, jatkaen.
Sen antimet on herkut, viinit, oi!
ja kaikki elon nautinnot on minun.
Mun pöydässäni istuu naiset vain,
mi rinnan alta, ripsen päält' on sorjat,
ja miehet miehisimmät, kaunehimmat,
vain kansan ylpeys ja naisten lempi.
Ken minuun liittyy, juhlii elon kaiken,
ken mua seuraa, nauttii hautaan asti.
(Hienolla ivalla.)
Ja jos sa mielit maineen kukkuloille
ja sodan sankarina pilviin nousta,
ma autan sua, autan, rakas urho.
Ma sodan nostatan niin julman, pitkän,
ett' kolmikymmenvuotinen on sota lyhyt
sen rinnalla, ja mainetta sa niität.
Ja yli hautojen sa linnaan astut,
ja ruhtinas sun kunnialla kruunaa.
Sa tulet sankariksi, jota palvoo
kaikk' kauniit naiset päivällä ja yöllä. —
Nyt saat sa valita, ja tee se hyvin!
(Pahe hiipii verkkaan pois.)
Matkamies, vaikenee kauan mietteissään, kohottaa vihdoin katseensa:
Mut entäs sitten, kun tuo juhla päättyy,
tuo pitkä juhla naurun kartanoissa? –
Kas, kussas olet sisko, simasuu?
Sa joko jätit urhon ristitiehen?
Sa häivyit jo, kuin pitkät ilot häipyy
jälkeensä jättäin inhon, karvauden.
(Päättäväisesti.)
Ma astun tietä sisareni synkän,
ma tahdon yöstä aurinkohon nousta,
en tietä sun, mi auringosta johtaa
päinvastoin yöhön, yöhön, yöhön vain!
(Hyve taas näyttämölle säteilevässä
hahmossa.)
Hyve.
En ole synkkä ma, on yö vain harhaa.
Sa voitit sisareni kiusaukset.
Nyt nähdä saat, mit' on mun tieni päässä!
(Viittaa ja taustalla ilmestyy "täydellinen
ihminen", valkoviittainen, kaunokutrinen, ylväs ja sees.)
Hyve.
Kas tuossa "täydellinen ihminen",
jonk' omana on rauha!
(Matkamies kohottaa siunaavasti kätensä. Vienon,
näkymättömän musiikin soidessa laskeutuu verkkaan väliverho.)
Rafael Ronimus
Ruusu-Risti — huhti-toukokuu 1933
|
