T. I. K.

Miksi kukaan ei sano mitään?

Selittämätön pelko alkoi melankolialla, joka on toivottomien intohimojen merkki. Miksi tämä äänettömyys, tämä outo, pelottava äänettömyys? Miksi kukaan ei sano mitään?

Se oli epäilemättä jokin kerhohuone.

Tunsin heti ovesta astuttuani jotakin outoa ja painostavaa työntyvän ylleni, jotakin epämääräistä, ikään kuin sen ilmapiirissä häälyvää, selittämätöntä ja käsittämätöntä, mutta selvästi tuntuvaa. Ja ensimmäinen ajatukseni olikin kääntyä jo takaisin, kun samassa huomasin vihreäpukuisen naisen ja hänen kehottavan viittauksensa. Hän istui keskivälissä huonetta, erään seinän viereen sijoitetun pöydän ääressä. Menin ja istuuduin hänen viereensä, ensin kumarrettuani, mihin hän vastasi tuskin huomattavalla päännyökkäyksellä.

Me olimme kahden koko huoneessa, ja koska vihreäpukuinen vierustoverini näytti ilmeettömältä ja haluttomalta keskusteluun, niin aloin, aikaani kuluttaakseni, tarkastella ympäristöäni.

Huone oli kirkkaasti valaistu, ja ikkunat olivat tiiviisti peitetyt mustilla, isoilla ja raskailla verhoilla, jotka riippuivat lattiaan asti. Verhottuja kohtia oli kaikkiaan neljä, kolme verhoa riippui samalla puolella, missä me istuimme, ja neljäs verho, joka ulottui lattiasta aina katonrajaan saakka, peitti laajan osan koko vastakkaisesta seinästä, sen takana saattoi ehkä olla jokin alkovintapainen sivuhuone, tai sitten se oli ripustettu siihen muuten vain, ilman mitään tarkoitusta. Keskellä huonetta oli kolme pitkää, jykevätekoista pöytää, ne olivat päittäin, sen verran erillään, että niitten välistä saattoi kulkea huoneen poikki, ja ne oli verhottu mustalla veralla, samoin kuin sinne tänne sijoitetut pienemmät pöydät ja tuolit. Panin merkille, että tämän pitkänomaisen huoneen upeutta ja ylellisyyttä vailla olevassa sisustuksessa oli kaikessa pyritty saamaan esille yksinomaan tummaa, miltei synkkää sävyä, yksin seinät ja kattokin oli maalattu jollakin tummalla värillä.

Istuimme lähellä keskimmäistä verhottua ikkunaa, ja kurotin käteni kohottaakseni verhoa ja katsoakseni, oliko ikkunalasi tavallista käytössä olevaa kirkasta ja yksinkertaista lasia vai olisiko sekin mahdollisesti tummaa, värillistä. Käteni kosketti verhoa, kohotin sitä ja jäin ymmälle joutuneena tuijottamaan ikkunasyvennykseen.

Ikkuna oli muurattu umpeen.

Ehdin parhaaksi laskea verhon paikoilleen, kun ovi avautui ja sisään alkoi työntyä yleisöä. Istuin liikahtamatta pöytäni ääressä, odottaen. Mutta kun ovi viimein sulkeutui, niin hämmästyin aika lailla, sillä saapuneessa joukossa ei ollut ainoatakaan naista. Vilkaisin vieressäni istuvan vihreäpukuisen naisen kasvoihin: eikö hänestä mahdollisesti tuntunut hieman nololta ja ikävältä istua yksin kerhohuoneistossa, jossa oli ainakin parikymmentä mieshenkilöä muttei ainoatakaan naista ei, hänen kasvojensa ilme oli täysin välinpitämätön, ja minä tunsin yhä suurempaa hämmästystä. Olisihan hänen pitänyt edes liikahtaa tuosta jäykästä asennostaan!...

Heittäydyin takakenoon tuolissani ja aloin tarkastella seuruetta. Jokainen heistä oli puettu tummaan iltapukuun, ja jokaisella oli napinlävessä valkoinen krysanteemi. He olivat ryhmittyneet huoneen etualalle, lähelle ovea, muutamat kävelivät edestakaisin, mutta suurin osa oli pysähtynyt ryhmiin, kolme, neljä, viisi henkilöä yhdessä. Kaikki he seisoivat, vaikka tuoleja oli miltei joka paikassa.

Huomioni kiinnittyi erääseen, joka seisoi vain muutaman askelen päässä pöydästä, jonka takana minä istuin. Hän oli hieman tavallista keskimittaa pitempi, ja hänellä oli suora ja hoikka vartalo, joka sai hänet salonkielämässä varmasti näyttämään pitemmältä ja komeammalta kuin mitä hän todellisuudessa oli. Hänen otsansa oli valkea, mutta kasvot olivat ruskeat ja niiden ilme oli vajonnut liikkumattomaksi kankeudeksi. Hänen silmiään en nähnyt selvästi, sillä hän seisoi hieman sivuttain minuun, mutta kun paraikaa pahoittelin mielessäni sitä, hän käännähtikin äkkiä ja katsoi minua suoraan ja värähtämättä silmiin. Millainen katse! Millaiset silmät! Tuijotin kuin hypnotisoituna niihin, ja tunsin ympärilleni alkavan kietoutua hitaasti jotakin kylmää ja usvamaista, jotakin, mikä tuntui tunkeutuvan suoraan tahtooni ja hävittävän ja hajottavan sitä vastustamattomalla voimalla.

Kaikki oli käynyt nopeasti, odottamattomasti, enkä ollut valmistautunut, olin vain ollut utelias. Ja mikä olisi ollut seurauksena, jos nuo tenhoavan salaperäiset silmät olisivat onnistuneet? Mitä nuo vahakasvot olisivat vaatineet, jos tahtoni olisi joutunut niiden vangiksi? Se jäi minulle ikuiseksi salaisuudeksi, sillä juuri kun tunsin tuon vieraan tahdon ryhtyvän pakottamaan minua johonkin, johonkin, mikä ei vielä ollut muovautunut käskyksi, mutta oli kuitenkin jo alkavan pakkomielteen kaltainen – juuri kun viimeinen tahtoni ja tajuamiskykyni hiukkanen työntyi tuon vieraan voiman tieltä syrjään, tuli keskeytys. Välillemme ilmestyi, ikään kuin maasta kohonneena, musta varjo. Se liikahti, näytti laajenevan ja asettui sitten mustaksi muurin tapaiseksi, niin että vahakasvoinen katosi kokonaan näkyvistäni. Yllätetyt silmäni rävähtivät, ja huoahdin syvään tuntiessani elpyneen tarmon ja tahdon ryntäävän olemukseeni pauhaten kuin kevätkoski, joka on murtautunut jäisistä kahleistaan kirkkaaseen vapauteen. Tulkoonpa nyt vaikka koko maailma tuijottavine silmineen...

Samassa silmänräpäyksessä varjo liikahti ja katosi, ja minä kohtasin vahakasvoisen aavemaisen, rävähtämättömän tuijotuksen. Yrittikö hän uudelleen, vai…? Mutta hänen katseestaan en voinut erehtyä, se ilmaisi selvästi, että hän tahtoi hypnotisoida minut johonkin. Katseemme ja tahdonvoimamme törmäsivät vastakkain, mutta jokin vaisto ilmaisi minulle, että tässä salaperäistä kauhua huokuvassa ilmapiirissä minulla oli näkymätön suojelija – varjo. Se oli äsken, ratkaisevalla hetkellä, pelastanut minut joutumasta vahakasvoisen valtaan. Se oli antanut väliin tulollaan yllätetyille silmilleni aikaa asettautua puolustautumaan, se oli antanut äkkiä ja odottamatta pakotetulle tahdolleni mahdollisuuden – se ei saanut tuntea tehneensä sitä turhaan. Kesken äänettömän kamppailumme juolahti mieleeni myös se, ettei vahakasvoinen ehkä ollut nähnyt mitään varjoa vaan oli tuijottanut turhaan silloinkin, kun minä kokosin voimiani varjon suojaamana.

Yhtäkkiä vastustajani silmät soukkenivat, ja hänen käännähtäessään olin näkevinäni hikipisaran vierähtävän hänen oikealla ohimollaan. Sydämessäni helisi ja lauloi: Tahto!

Suuntasin katseeni seurueen toisiin jäseniin. He olivat yhä lähellä ovea, ikään kuin odottaen kiihkeästi jonkin tärkeän sanoman tuojaa. Kuitenkaan heissä ei ilmennyt pienintäkään kärsimättömyyden merkkiä, muutamat kävelivät edestakaisin, mutta suurin osa oli yhä pysähtyneinä ryhmiin, kolme, neljä, viisi henkilöä yhdessä. Ja kaikki he seisoivat...

Kuinka kauan minä jo olin odottanut täällä? Tahtojen välinen taistelu vahakasvoisen kanssa... oh, sehän oli kestänyt korkeintaan viisi minuuttia, vaikka siihen silloin oli tuntunut sisältyvän kokonainen iäisyys... Ja sitä ennen... kymmenen, kaksikymmentä minuuttia... siis puoli tuntia ja...

Yhtäkkiä aivoissani välähti salaman tavoin ajatus, kuinka olin tullut joutuneeksi tähän outoon ja salaperäiseen seuraan. Olin ratsastuspuvussa, mutta mistä olin tulossa? En ollut humalassa, kävelinkö siis unissani? Vihreäpukuisen naisen kehottava viittaus... Kuka hän oli? En tuntenut häntä, en ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä, ja koko aikana, minkä nyt olimme vierekkäin istuneet, emme olleet vaihtaneet sanaakaan. Miksi? Ja muu seurue, herrat mustissa iltapuvuissa, valkoiset krysanteemit napinlävessä, keitä he olivat? En tuntenut heistä ainoatakaan. Kukaan heistä ei ollut vaihtanut kanssani sanaakaan. Mutta ihmeellisintä ja käsittämättömintä koko asiassa oli kuitenkin minun joutumiseni tähän salaperäiseen huoneeseen, joka kaikesta päättäen oli jonkin kerhon kokoontumispaikka – kävelinkö tänne unissani, kaikki aistit sokeina?

Tuskainen katseeni kaarsi pitkin huonetta. Mustat verhot saivat minut värisemään, miksi ikkunat oli muurattu umpeen! Mikä salaisuus tähän huoneeseen kätkeytyikään! Kaikki tuntui niin onnettomuutta ennustavan hiljaiselta – hiljaiselta! Laupias taivas – nyt vasta minä huomasin, että huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, vaikka siinä olikin koolla parikymmentä henkilöä! Missä minä olin?

Selittämätön pelko alkoi melankolialla, joka on toivottomien intohimojen merkki. En ymmärtänyt mitään johdonmukaisuutta millekään, en löytänyt mitään selitystä, aistini totesivat vain paikan ja sen sanattomina seisoskelevat ihmiset. Miksi tämä äänettömyys, tämä outo, pelottava äänettömyys? Miksi kukaan ei sano mitään?

Olis hulluutta lausua sanaakaan niin hurjassa draamassa,
missä vain aaveet ja muumiot tassuttelee ja kauhu on ihmisissä!

Kuka puhui – ei kukaan! Kauhusta mielettömänä hypähdin pystyyn rynnätäkseni ovelle, kun se samassa lennähtikin auki ja jostakin käytävästä päin kajahti voimakkaana miesääni, joka ilmoitti: – Helena Petrovna Blavatsky!

Tuntui kuin häikäisevä salama olisi äkkiä valaissut tajuntani pimeään verhoutuneet maisemat ja näyttänyt minulle hapuilemani ja kompastelemani polun vierestä oikeaa, tasaisen ja turvallisen tien. Hillitön pelkoni katosi kuin tuulen viemänä ja sieluuni laskeutui suuri, valoisa rauha. Tiesin nyt, ketä kohtaamaan olin tänne saapunut.

Myös juhlapukuinen seurue näytti odottaneen häntä, sillä hajanaiset ryhmät olivat nopeasti ahtautuneet yhdeksi kiihkeäksi tungokseksi aivan avonaisen oven eteen. En tiennyt, mitä he halusivat, mutta sen tiesin, että hänen ystäviään he eivät ainakaan olleet.

Hän tuli. Hienona ja kiihkeänä hän astui kahtia jakautuneen miesjoukon keskitse suoraan minua kohti. Näin hänen kiihkeytensä, ja aavistin sen alla piilevän määrättömästi hermostuneisuutta. Kiirehdin häntä vastaan. Laajat, raskaat verhot, joiden tarkoitusta olin ihmetellyt, heilahtivat ja jakautuivat keskeltä – olimme pienessä, alkovimaisessa huoneessa. Kupera, kattoon kiinnitetty lasilaatta alkoi hehkua, kirkastui ja valo lankesi suoraan yllemme. Missä olivat ne näkymättömät silmät, jotka seurasivat liikkeitämme, ohjaten sen mukaan mekaanisia laitteitaan?

Nopein askelin hän kiirehti äärimmäisenä vasemmalla olevaa nurkkapöytää kohti, mutta puolivälissä hän äkkiä pysähtyi keskelle lattiaa ja kohotti molemmat nyrkkiin puristetut kätensä puolittain ylös.

– Minä en jaksa, huohotti hän. – Oh, minä en jaksa enää...!

Taaksepäin taipunut pää, nyrkkiin puristetut, kohotetut kädet, kiivaasti kohoileva rinta, jännittynyt vartalo – kaikki, koko olemus ilmaisi suurta sisäistä kiihtymystä, yhtaikaa epätoivoa ja uhmaa.

– Minä en jaksa enää..., toisti hän väsyneesti. – En jaksa...

Kädet hervahtivat alas ja jännittynyt asento laukesi, mutta surullisissa silmissä olin näkevinäni saman salaisen tulen, jonka tiesin niissä aina palaneen väistymättömyyden varmana merkkinä. Pitikö minun ryhtyä rohkaisemaan häntä – minun, joka itse olin saapunut sitä varten, että saisin häneltä voimaa ja rohkaisua...

Tartuin hänen velttona riippuvaan käteensä, ja vavahdin, sillä oma käteni tuntui hänen lämpöisessä kädessään kylmältä ja jäiseltä kuin kuolleen käsi. Ja yhtäkkiä, lämmön alkaessa tasaantua kosketuksestamme, tunsin kuinka kylmyys ikään kuin siirtyi otsalleni, silmiini, huulilleni – tunsin ajatusteni muuttuvan kylmiksi, ja tiesin silmieni saaneen kylmän ja kovan kiillon. Naurahdin – kylmästi, metallisointuisasti.

Mitä merkitsi tämä äkillinen muutos minussa? Kätemme olivat yhä kosketuksessa, mutta niiden lämpö oli nyt – tasaantunut niin, etten tuntenut niissä mitään erotusta. Mutta muutos minussa – niitä se merkitsi? Me seisoimme rinnakkain, hän minusta hieman poispäin kääntyneenä, mietteisiinsä vaipuneena. Mitä hän mahtoi miettiä? En nähnyt hänen kasvojaan, mutta tyttömäinen vartalo näytti ikään kuin keskitykseen jännittyneeltä, ja minä muistin, että vaikka hän olikin nuoren, miltei tyttömäisen näköinen, niin saattoivat hänen kasvonsa toisinaan näyttää siltä kuin ne olisivat monen eri elämän vaihtelevan raskaat kokemukset piirtäneet niihin tuskallisen tarkasti jälkensä. Ja nytkin oli taas edessä odottamassa jokin, jokin, mikä kysyi: jaksatko?

Kesken mietteitäni huomasin, että katselin kaikkea kylmästi ja tunteettomasti. Ja vaikka mielenkiintoni liikehtikin, niin tuntui kuitenkin kuin olisi kaikki, sekä tapahtuva että tapahtumaton, minuun itseeni nähden aivan yhdentekevää, merkityksetöntä. Saatoinhan joitakin asioita ajatella suorastaan kyynisestikin, raa'asti ja kylmästi kuin pyöveli teloitusta. Mistä tämä äkillinen muutos herkkään luonteeseeni?

Heikko puserrus kädessäni keskeytti ajatustulvani. Hän kääntyi, loistavat, innostuneet silmät suuntautuivat minuun, ja yksi ainoa silmäys niiden syvyyteen ilmaisi minulle sen, mitä minä turhaan olin koettanut arvailla: tunne-elämästä olemukseni pintaan työntynyt infernaalinen kylmyys oli välttämättömyys, vaikken vaistonnutkaan mitä varten. Hän ei sanonut sanaakaan ja kuitenkin minä koko ajan tiesin, mitä hänen mielessään liikkui, tiesin ja tunsin sen yhtä tarkkaan kuin omat ajatukseni. Hänen ainoat ääneen lausutut sanansa niiden muutamien minuuttien aikana, mitkä olimme täällä verhojen takana viipyneet, olivat nuo pari kolme kertaa toistetut: ”Minä en jaksa enää”, ja vaikka niiden sävyyn oli sisältynytkin vivahdus hänen kiihkeää sisintään, niin en sittenkään voinut ottaa niitä vakavasti, sillä silmien salainen tuli oli ollut ilmeisessä ristiriidassa sanojen kanssa. Nyt hän seisoi suorana, joustavana ja keskittyneenä, ja hänen silmiensä loiste, hymy, koko olemus todisti värähtämätöntä varmuutta, väistymättömyyttä, voimaa. Sellaisena minä pidin hänestä, ja uskoni ja luottamukseni häneen sekä johonkin, mikä oli edessä ja odotti, oli niin horjumaton, että tunsin huulieni vetäytyvän voitonriemuiseen, kylmään ivahymyyn. Sanoin:

– Nyt menkää, te jaksatte – ja minä jaksan myös!

Verhon vetäytyessä syrjään pusersin hänen kätensä lujemmin omaani ja olkapäämme nojasivat hetken kevyesti toisiinsa. Seisoimme rinnakkain, ja kädenpuserruksemme oli kuin salaisen liittoutumisen merkki. Ja kun hän jo oli poistunut ja minä istuin jälleen vihreäpukuisen naisen vieressä, niin tunsin yhä vieläkin hänen kätensä lämmön ja olkapäänsä kevyen kosketuksen.

Olimme viipyneet ehkä viisi minuuttia sivuhuoneessa, ja sinä aikana juhlapukuisen krysanteemi-seurueen käytös ei ollut muuttunut millään tavalla. Hänen poistuessaan he olivat jakautuneet samanlaiseen kujaan kuin hänen saapuessaankin, mutta kukaan heistä ei ollut lausunut sanaakaan hänelle, ja kuitenkin minä tiesin heidän saapuneen vain sen vuoksi, että kohtaisivat hänet. Mutta oliko heillä ollut jokin tarkoitus häneen nähden, sitä en tiennyt, sillä heidän liikkumattomat kasvonsa eivät ilmaisseet mitään. Ystäviä he eivät olleet.

Huomasin, että he tuijottivat minuun, mutta kääntyivät heti, kun kohdistin heihin katseeni. Vahakasvoinen taisteli yksin kauimmin vastaan, mutta minä tunsin, kuinka hänen katseeseensa keskittämänsä tahdonvoima hetki hetkeltä murtui ja kilpistyi minun silmieni kylmään kiiltoon. Ja kun hän vihdoin vavahtaen siirsi katseensa toisaalle, niin minä naurahdin – kylmästi, metallisointuisesti...

Unet ovat elämästä puolet.

Ruusu-Risti — syyskuu 1933