Pekka Ervast
KALEVALA SALATIETEELLISESTI SELITETTYNÄ
Muistiinpanoja esitelmäsarjasta 28.2. - 25.4.1915
Lemminkäinen
Muistiinpanoja esitelmästä 28.2.1915
Samalla kun Kalevalaan on kätketty okkultista tietoa, on sen muoto taiteellisesti ehjä. Jos okkultismia esitetään ainoastaan älylle, syntyy siitä filosofia, mutta kun sitä esitetään elävästi niin, että se vaikuttaa koko ihmisen luontoon, turvaudutaan taiteelliseen muotoon; se silloin aina vaikuttaa, että kirjaa voi lukea kuka tahansa ja saada siitä hyötyä itselleen. Vaikka muoto on jonkin tietyn ajan mukainen, voi siinä silti olla salaista sisältöä, ja vaikka Kalevala ei ylevyydessä ole Uuden testamentin arvoinen, ovat sen sankarit kuitenkin suuria ja yleviä.
Kalevalan kertomukset ovat kuin satuja, mutta niistä kuitenkin käy ilmi, että on kysymys muustakin, todellisista syvistä asioista, luomisesta y.m.
Lemminkäinen on se sankari, joka on kenties inhimillisin. Esimerkiksi hänen seikkailunsa saaren immen kanssa. Iloitsemme, että meilläkin Pohjolassa on kuumatunteinen ihminen, jokin Espanjan Don Juan, ja samalla reipas, rohkea, miehekäs mies, joka kuitenkaan rakkaudessaan ei voi olla uskollinen. Nämä ominaisuudet tekevät Lemminkäisen erityisen inhimilliseksi.
Lukiessamme salatieteellisesti Kalevalaa, emme kuitenkaan kiinny Lemminkäisessä näihin seikkoihin, vaan siihen, että hän hukkuu Tuonelan virtaan ja että hänen äitinsä herättää hänet kuolleista. Tämä selvästi viittaa jälleensyntymiseen. Äiti, luonto, herättää meidät uudestaan elämään, jatkamaan kesken jäänyttä työtä, jossa emme vielä onnistuneet, kuten Lemminkäisen, joka hukkui kesken toimintaansa.
Kaarle Krohn on myös huomauttanut, että samoin germaanien Balder, Jeesus Kristus ja Lemminkäinen tapetaan ja herätetään ylös. Siitä syystä tämä tiedemies luulee kaikkia taruja kristillisiksi. Mutta tässä hän varmaan erehtyy, sillä sama myytti esiintyy jo hyvin varhain, esim. egyptiläisillä.
Kun käytämme okkultisia avaimia, tulemme vielä rikkaampiin tuloksiin Kalevalan okkultismista. Voimme löytää erilaisia avaimia Kalevalaa selittämään. Jos käytämme teologista avainta, luomista koskevaa avainta, saamme että Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen vastaavat Jumalan kolminaisuutta: Väinämöinen Isää, Ilmarinen Pyhää Henkeä, Lemminkäinen Kristusta, Poikaa. Kun näin katsomme ikäänkuin Jumalasta päin Kalevalaa, silloin Lemminkäinen vastaa poikaa, niitä jumalaisia voimia, tunteen kannalta katsottuna, jotka liikkuvat ihmisen hengessä. Väinämöinen tahtoa, Ilmarinen järkeä, älyä.
Kun vertaamme uutta Kalevalaa vanhempaan Kalevalaan, huomaamme, että Lemminkäisen tarussa on esitetty salatieteellisiä asioita, mutta että siinä on sekotettu yhteen erilaisia episodeja. Lönnrot koetti yhtäjaksoisesti kuvata Lemminkäisen elämää. Lemminkäinen kyllästyi vaimoonsa Kyllikkiin ja lähti kosimaan Pohjolan neittä. Oikeastaan Kyllikki-episodi ei kuulu Lemminkäisen yhteyteen, vaan Ahti kuuluu Kyllikki-episodiin, vaikka sitten huomataan sisästä päin katsoen, että Ahti ja Lemminkäinen on sama voimahenkilö, vaikka hän esiintyy eri nimillä. Lemminkäinen on Ahtina kuvaamassa toista kohtaa voimien toiminnassa, toista aikakautta ja jaksoa voimien vaikutuksessa ihmisessä. Sisäisesti ne ovat (nim. Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen) jumalaisia voimia, sisäisiä, sielullista voimia, jotka tahtovat pelastaa ihmiset, yhdistää ne itseensä ja lähtevät kosimaan tiettyä olentoa.
Ihmisminät, monadit, ruumistuvat eläinmuotoihin nostaakseen ne ylöspäin, pelastaakseen ne. Korkeampi minuus kosii alempaa muotoa ja yhtyy sen kanssa. Tätä kuvataan myöskin Kalevalassa. Sen sankarit lähtevät valon ja onnen mailta Pohjolaan kosimaan ihmisten tyttäriä. Lemminkäisen kosintaretki Saaren neitosten joukossa kuvaa monadin laskeutumista ruumiiseen. Pohjolan neidon kosinta kuvaa myös myöhempää aikaa, - sitä, kuinka pimeydessä eläviä sieluja lähtee pelastamaan, "kosimaan" ja "naimaan" nämä jumalaiset sankarit.
Mutta voidaan myös sanoa, että nämä sankarit kuvaavat eri teitä; Ilmarinen älyn ja toiminnan tietä, Lemminkäinen tunteen ja hartauden tietä, Väinämöinen viisauden tietä. Silloin huomaamme, että jokainen ihminen, joka tulee kulkemaan bhaktin eli pojan tietä, on näytellyt ennen elämässään rakastajaa, Ahtia, Lemminkäistä; hän antaa tunteittensa kuohua ja hankkii siten viisautta. Hän aina esittää rakastajan osaa ja vasta väsyttyään aina etsimään uutta, hän tahtoo löytää sen, johon voi kiintyä, jota voi iankaikkisesti rakastaa päästäkseen huikentelevaisuudestaan, löytääkseen Pohjan tytön, oman itsensä, sillä muuten hän etsii vain itseään toisista ihmisistä. Vasta löydettyään jumalallisen puolisonsa, oman itsensä, hän voi rakastaa. Hän saa viisailta kuulla, että on olemassa ihana Pohjan impi pimentolassa, monen vaaran takana. Sitä hänen täytyy lähteä etsimään, sillä hän ei saa rauhaa muualla; hän lähtee etsimään omaa itseään. Mutta hän on saanut kuulla, että sitä varten hänen täytyy valmistua, puhdistua, varustautua matkalle.
Hän kysyy ensin kahdesta muusta talosta, onko siellä jo Pohjola, mutta vasta kolmannesta hän sen löytää. Ensimäinen talo on fyysinen tajunta, aivot, ja hän kysyy: "Saanko näillä silmilläni nähdä jumalallisen itseni?" Silloin pieni poika, ihmisen persoonallisuus, vastaa, ettei hän vielä ole kokenut. Toisessa talossa akka kiukaalta, astraali- eli tunneruumis, vastaa. Huonosti kävisi, jos ihminen luottaisi kuvien harhaan. Hänen täytyy matkustaa vielä eteenpäin. Vasta kolmannesta talosta hän sen löytää: ihminen tulee puhtaaseen älyruumiiseensa ja huomaa, että älyn silmällä hän voi nähdä. Se on syntynyt siten, että ihminen on voittanut päivätajunnan, unitajunnan, ja kaivautunut puhtaaseen järkeensä, jonka silmällä hän jo voi nähdä Pohjolan, sen maailman, jossa hänen Jumalansa on. Silloin häntä vastaan ensin tulee Pohjan akka, inhimillinen tietämättömyys, ja kysyy: "Mitä sinä täällä teet?" Silloin ihminen on kasvattanut itsessään laulajakykynsä ja laulaa, puhdistaa itsensä älyllisessä ponnistuksessa, ajaa kaikki syrjäiset, heikkouden ja synnin, pois Pohjolan tuvasta. Mutta Pohjolan paimen jää tupaan; ihminen paljastaa viimeisen heikkoutensa; hän vihaa ja halveksii Pohjolan paimenta, eläimellisen syntisyyden edustajaa, eikä tunnusta sitä itsellensä, ei tahdo laulaa sitä ulos, joka ei hänelle kuulu, hän paljastaa Akilleen kantapäänsä. Nyt Lemminkäinen tahtoo itsessään piilevän Pohjan neidon omakseen, omassa syntisessä itsessään. Hän tahtoo sitä Pohjan akalta. Mutta akka sanoo, ettei sitä hevillä anneta, ilman määrättyjä ansiotöitä: on hiihdettävä ensin Hiiden hirvi, tultava ensin oman älynsä käyttövälineen herraksi, hallittava oma ajatuksensa, joka saattaa palvella pahaa. Lemminkäinen on innostuneena valmis sen tekemään, mutta ei onnistu, vaan nöyrtyy ja pyytää apua luonnolta ja Jumalalta; ja sisäisen rukouksen ja mietiskelyn avulla hän voittaa ja vangitsee Hiiden hirven. Mutta akka vaatii nyt häntä suistamaan Hiiden tulisen ruunan. Ihminen ymmärtää, että astraalitunne on hillittävä: hänen täytyy oppia istumaan oman hevosensa selässä. Lyhyemmässä ajassa tämä onnistuu, kun kerran ajatukset ovat hillityt. Mutta akka vaatii vielä, että hänen pitää ampua Tuonelan joutsen. Ja ihminen ymmärtää, että vaikka hän jo voikin nähdä Pohjan neitosen, kun hän hillitsee ajatuksensa ja tunteensa, niin hänen täytyy lisäksi päästä oman ruumiinsa herraksi, ennen kuin hän voi omistaa Pohjan neidon; hänen täytyy ampua Tuonelan joella uiva joutsen, hallittava ihmisen eetteriruumis, joka on silta näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Eetteriruumiissa asuvat kaikki taipumukset, kaikki kyvyt. Nyt vaaditaan, että hän voisi yhtyä korkeampaan itseensä, jumalaansa, pitää sisäiset häänsä; eetteriruumiin, ihmisen luonteen on oltava niin puhdas, ettei hän voi kyetä mihinkään pahaan. Ampuminen nuolella yhdellä kertaa merkitsee, että se on otettava käsiinsä ikään kuin kuolleena, vapaana itsekkyydestä, jolloin vasta voi antaa luontonsa Jumalan palvelukseen. Lemminkäinen lähtee ampumaan Tuonelan joutsenta, mutta ei ota lukuun Pohjan paimenta, vanhaa karmaansa, joka väijyy häntä elämän ja kuoleman rajalle ja jonka ihminen on ylpeydessään kieltänyt ja jota hän vihaa. - Mutta voitto tapahtuu vasta rakkauden avulla! - Siinä Lemminkäisen traagillisuus: hänet ampuu märkähattu Pohjan paimen.
Lemminkäisen täytyy syntyä jälleen, ennen kuin hän voi jatkaa. Lemminkäinen ajattelee kuollessaan: "Voi, etten osannut suojella itseäni matkalle lähtiessäni tuolta myrkyltä!"
Ilmarinen
Muistiinpanoja esitelmästä 7.3.1915
Ilmarinen vastaa älyllisiä voimia. Miksi Ilmarista kuvataan jonkin verran tyhmäksi, jos hän kuvaa älyprinsiippiä? Mutta samoin ovat Väinämöinen ja Lemminkäinen puutteellisia niiden ominaisuuksien puolesta, joita he kuvaavat. Vaikka Lemminkäinen kuvaa Kristus-rakkautta, osottautuu hän sangen inhimilliseksi ja huikentelevaiseksi luonteeltaan. Kalevala tahtoo viitata siihen, että nämä perusprinsiipit ovat kehityksenalaisia ihmiskunnassa. Ilmarinen edustaa älyä, toimintaa. Hän on seppo, toiminnan mies, ainainen taitava toimija, Väinämöinen laulaja, Lemminkäinen rakastaja, soturi.
Ilmarisen historia voidaan avata kahdella avaimella. Ensiksi hänen merkityksensä ihmiskunnan historiassa yleensä ja toiseksi, miten hän salaisen tien pyrkijänä saavuttaa päämääränsä. Ilmarinen suorittaa sellaisen teon, jota ei kukaan toinen olisi voinut toimittaa. Hän takoo Sammon. Se on Ilmarisen salaisuus.
Mikä on Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, kun otamme tarkastettavaksi ihmisen luomisen historian. Väinämöinen, joka ensimmäisenä kosii Pohjolan tytärtä, edustaa monadia ihmisessä, jumalaista puolta, Jumalan poikaa, joka monadi on omassa olossaan täydellisesti viisas, vaan joka vapaaehtoisesti astuu aineeseen oppiakseen käyttämään voimiaan aineellisella tasolla. Väinämöinen kuvaa tätä monadia, vanhaa, ikuista viisautta ja samalla jonkin verran kokematonta.
Lemminkäinen kuvaa Kristus-rakkautta, eikä hän alussa yritäkään kosia Pohjan tytärtä. Se, joka ensimmäisenä voi astua aineeseen, tehdä ihmisen itsetietoiseksi, on äly, Ilmarinen, joka siis samalla edustaa ihmiskunnan korkeampaa minuutta, maanasaputroja. Ne minuudet, jotka olivat syntyneet kuu-manvantarassa, saavat yhteisen edustajansa Ilmarisessa. Tiedemiehetkin ovat oikeassa verratessaan Ilmarista Thoriin, ja me vertaamme häntä myös Marsiin ja Merkuriukseen – Mars, alempi maapallon minuus, ja Merkurius ylempi, Mars alempi eläimellinen luonne yhtyneenä älyyn, Merkuriukseen, puhtaaseen korkeampaan älyyn. – Nyt Ilmarinen, ei edusta ainoastaan marsluonnetta. Hän syntyi raudan kanssa heti sepäksi, vasara kädessä, kuten Thor, ja Mars on okkultisesti raudan kanssa tekemisessä, Ilmarinen on myös Merkurius, korkeampi äly, jolla samalla on tekemistä Marsin ja raudan kanssa, jotka kuvaavat fyysistä ja himoluontoa. Ja älynpojat eivät saattaneet syntyä maan päälle ennenkuin neljännessä, kaikista aineellisimmassa intohimon kierroksessa, kun Mars-planeetta alkoi vaikuttaa maapalloon. Meidän korkeammat minuutemme saavat meissä aikaan kaksinaisuuden, ylemmät Merkurius-voimat ja alemmat Mars-voimat. Kalevala asetti Ilmarisen enemmän Merkurius-voimien yhteyteen ja jätti Lemminkäiselle Mars-luonteen, sotaiset ja tunteen voimat. Ilman eläimellistä luonnetta ei älykään ilmenisi alempana älynä. Tunne-elämä alkuaikoina on pakotettu ilmenemään eläimellisessä luonnossa. Kun älynpojat ovat ruumistuneet, herää eläimellinen tunne-elämä. Siksi Lemminkäinen ensin syntyy karjanpaimenena ja "märkähattuna", joka sitten myöhemmin on hänen kynnyksenvartijansa. Pohjan-paimen on esitetty yhteydessä eläinten kanssa. Ihmiset ensin yhtyivät eläimiin ja matkivat eläimiä. Sitten Lemminkäinen elää iloisena Ahtina Saaren neitosten parissa. Ja silloin Ilmarinen edustaa ihmiskunnan älyllisyyttä sekä Venuksen älyolentoja ja takoo Väinämöisen kehoituksesta Sammon, joka on Salaisen Veljeskunnan perustaminen, josta sai alkunsa, kaikki inhimillinen kulttuuri. Lönnrot kaikista selvimmin näki Sammon merkityksen, Castrén otaksui, että itse nimitys Sampo on tibettiläistä alkuperää, buddhalaisten Sampo-temppeli, siitä tibettiläinen sana, Sangfu, salainen lähde. Sanskritin sana samboo merkitsee korkein heräymys (boo-Buddha). Comparetti on arvellut, että Sampo on skandinavinen sambo – yhdessäasuminen, yhteishyvä. Tämä tuntuu mahdollisesti kuitenkin tekaistulta, vaikka henkisesti osuu oikeaan.
Tibettiläinen sana zampun on elämänpuu, jossa on lohikäärme. Toiset tiedemiehet pitävät Sampoa lohikäärmeenä. Meidän mukaan Sampo voi olla ihminen itse, jossa on herännyt viisauden käärme. Sampo on täten salainen alkulähde, josta kaikki sivistys ja elinkeinot lähtevät, se on impulssi, jonka suuret salaiset olennot antoivat ihmiskunnalle.
Sitten Ilmarinen ei välitäkään Pohjan tyttärestä. Hän on puhdas älyllinen voima, joka on auttanut ihmiskuntaa, mutta hänen tarkotuksensa ei ollut kosia ihmiskuntaa. Jos ajattelemme puhdasta korkeata nerokkuutta ilman tunneluontoa, huomaamme, että sellainen ihminen on jonkin verran kylmä; hän on taitava, tahtoo suorittaa tekoja, mutta hän ei välitä tunne-elämästä. Kalevala viittaa Ilmarisessa tähän. Vasta sitten hän innostuu haluamaan Pohjan tytärtä, kun hän saa tietää, että toinen, Väinämöinen aikoo viedä Pohjan tyttären. Tämä viittaa siihen, että meidän täytyy kiittää älyllisiä voimia kulttuuristamme. Äly ei tahdo sinänsä saada ihmiskuntaa kulkemaan salaista pelastuksen tietä, ennenkuin saa kehoituksen viisaudella. Toiminnanhaluinen ihminen on Ilmarisen tyyppiä. Sitten kun hän lähtee kosimaan Pohjan tytärtä, hän saa hänet omakseen. Tässä viitataan siihen, että ihminen tarvitsee älyn kehitystä, ennenkuin hän voi ottaa viimeisiä askeleita. Kun äly, filosofinen nerokas ajattelu, on ihmisessä herännyt, silloin hänen on verraten helppo astua salaiselle tielle. Ja silloin Pohjan tyttö mieluummin luottaa rehelliseen älyyn ja antautuu sen johdettavaksi. Rehellisellä ei ole pelkoa joutua salaisten vaarojen valtaan. Ilmariselle annetaan tehtäväksi kyntää kultaisella auralla kyinen pelto, puhdistaa ajatusruumis pahasta. Ihminen huomaa mietiskellessään, että hänen älyssään on kyykäärmeitä, jotka hän saa poistumaan. Toinen tehtävä on suistaa Tuonen karhu eli Manalan susi. Ilmariselle se on helppoa, sillä hän saa apua Pohjan tyttärellä, korkeammalta minältään, saa tunteen voimat haltuunsa. Kolmas työ on Tuonen joen suuren hauen pyytäminen, fyysisen eli eetteriruumiin voimien haltuun ottaminen, Ilmariselle itselleen se ei onnistu, sillä hänelläkin on kynnyksenvartija, vetehinen, hirviö Tuonen joessa. Mutta hänellä on auttaja, kotka, hänen hyvä karmansa, jonka hän on hankkinut. Kun ihminen on avaamaisillaan salaisen tiedon portteja, vartija tulee hänen eteensä, tapahtuu jonkinlainen punnitseminen. Toiselle puolelle asetetaan kynnyksenvartija ja toiselle hänen hyvä karmansa, hänen ansionsa. Vanhan karman voi voittaa ainoastaan uudet hyvät teot, ei ainoastaan olemalla hyvä, vaan tekemällä hyvää, takomalla itselleen vaakalinnun, kotkan; vasta silloin hän voi voittaa kynnyksenvartijan. Ilmarinen saa haltuunsa kaikkein vaikeimman kyvyn muuttaa luonnettaan, oman itsensä myös ulkonaisessa maailmassa, ja vasta sitten voi hän ottaa ainaiseksi asujaksi itsessään korkeimman itsensä, Pohjan tyttären.
Sota Sammosta I
Muistiinpanoja esitelmästä 14.3.1915
Kalevalan sota Sammosta kuvaa Atlantiksen suurta sotaa mustien ja valkoisten maagikkojen välillä. (Raamatun vedenpaisumus.)
Kalevalaiset päättävät lähteä jakamaan Sampoa pohjolaisten kanssa tai pahimmassa tapauksessa sen ryöstämään. Kun kalevalaiset tahtovat olla varmat voitostaan, vaivuttaa Väinämöinen pohjolaiset syvään uneen, kuten valkoiset maagikot Atlantiksella hypnotisoivat mustat maagikot uneen lähettiläittensä avulla. Mytologiat, samalla kun ne kuvaavat historiallisia tapauksia Atlantiksen aikana, samalla kuvaavat hyvän ja pahan taistelua ihmissielussa.
Kaikkien kulttuurien takana piilee mahdollisuutena salainen tie täydelliseen tietoon ja viisauteen.
Kun luomme yleissilmäyksen Kalevalaan, huomaamme, että Kalevala jakautuu kahteen jaksoon. Ensimäiseen kuuluvat Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen kosintaretket, mitkä kuvaavat puhdistuksen valmistavaa tietä vihkimyksen portille. Ihmisen sielu pyrkii yhtymään ihmisen sisälle kätkettyyn Pohjan-neitoon, korkeampaan minäänsä. Sitten sota Sammosta kuvaa itse asiassa vihityn tietä, vihityn sielunponnistuksia, ellei samassa, niin myöhemmissä ruumistuksissaan. Saavutettuaan vihkimyksen ihminen syntyessään uudestaan maan päälle ei itse personallisessa tajunnassaan muista vihkimystään, vaan on tietoinen siitä ainoastaan korkeammassa minässään. Mutta ihminen on silloin sangen omituisessa asemassa, ja häntä kutsutaankin "kodittomaksi vaeltajaksi", (parivraadshaka hindulaisessa terminologiassa). Ulkonaisesti voi ihminen olla missä asemassa tahansa yhteiskunnassa, mutta "kodittomana vaeltajana" hän on muukalainen maan päällä eikä sydämessään mitään omista; hänellä on ainainen kaiho siihen, minkä hän tietää löytyvän omassa itsessään. Tämä yksinäisyyden, maailman surun tunne ahdistaa vaeltajaa, ja sitä Kalevalassa kuvataan siten, että Ilmarinen suree kadotettuaan Pohjolan tyttären kuoleman kautta. Oikeastaan Ilmarinen kuoli, ja syntyen uudestaan menetti tietoisuutensa korkeammasta minästään, Pohjolan tyttärestä. Tämä sama asia saattaa tapahtua samassakin elämässä. Ensimäisen vihkimyksen tulos voi hävitä, otetaan pois tietoisuudesta, ja ihminen saa taas uudestaan ponnistaa. Silloin ihminen etsii ja kaipaa. Ilmarinen takoo itselleen vaimon kullasta ja Hopeasta. Sama esiintyy kreikkalaisilla Pygmalion-tarussa. Pygmalion takoo ihanan naisen, jolle hänen rukouksiensa johdosta jumalat lahjoittavat elämän. Ennen kuin Ilmarisen onnistuu takoa kultainen neito, vetää hän ensin ahjosta miekan ja sitten orhin tai uuden Kalevalan mukaan ensin lampaan ja sitten suden. Kun ensimmäiset saavutukset tulivat ahjosta, niin lietsovat orjat ihastuivat. Mutta Ilmarinen tuli sitten vasta tyytyväiseksi, kun ahjosta tuli kultainen neito. Ilmarinen on luova nero ja etsii siten luomisella, toiminnalla. Hän luo miekan, toimii uljaasti maailman vääryyttä vastaan. Orhi voi tarkoittaa vaikka taiteellista toimintaa, ja maailma siihen ihastuu, mutta itse nero ei ole löytänyt etsimäänsä. Kultainen puoliso on kuva entisestä liitosta, puolisosta. Hän sanoo itselleen: "Jos luon itselleni puhtaan, pyhän, kauniin personallisuuden, varmaan voin saavuttaa ihanteeni." Silloin hän ensin luulee olevansa tyytyväinen, mutta muut eivät pane sille arvoa. Hän on pannut huolta itseensä, omaan hyvyyteensä, ja sitä ei maailma hyväksy, niinkuin muut hänen tekonsa. Mutta hän huomaa, ettei kultainen kuva häntä tyydytä, ja hän kääntyy Väinämöisen puoleen (oman itsensä puoleen) ja tarjoaa tälle luomustaan. – Mutta Väinämöinen ei sitä huoli. Jos ihminen omaa itseään ajatellen on luonut itsestään pyhimyksen, ei Jumala sitä huoli. Ja silloin Ilmarinen tahtoo lähteä kosimaan Pohjolan toista tytärtä. Ilmarinen omasta itsestään herättää salaisia, sielullista, okkultisia voimia. (Taivaan valtakunta otetaan väkirynnäköllä). Ilmarinen pyytää Pohjolan tytärtä, ryöstää hänet vastoin hänen tahtoaan ja lopulta kyllästyy häneen, kun tyttö pettää hänet. Kuvaus voimista, joita hän herätti pakolla, ryöstämällä, ja jotka hänet pettävät, vievät hänet perikatoon. Ilmarinen manaa tyttären pois, muuttaa hänet luodolle lokiksi, – samoin vihitty etsii monin tavoin, mutta huomaa heti, että psyykkiset voimat voivat viedä hänet harhaan, väärille teille. Mutta hänet pelastaa se, että hän on vihitty. Hän aina lopuksi voittaa pahan, ei voi langeta mustaan magiaan.
Ilmarinen tulee silloin Väinämöisen luo ja kertoo, että Pohjolassa eletään huolettomasti Sammon turvin. Väinämöinen sanoo, että on väärin heidän käyttää sitä itsekkyyttään varten. Sen tähden täytyy Väinämöisen ja Ilmarisen pelastaa jumalallinen viisaus tietämättömyyden käsistä ja ottaa itsekkäiltä voimilta se valta, jonka ne vääryydellä ovat anastaneet. Tällainen tehtävä annetaan vihitylle. Ilmarinen innostuu ja ehdottaa, että he lähtisivät sinne maata myöten, mutta Väinämöinen tahtoo mennä meritse. Ensin he menevät maitse, kunnes he tapaavat veneen valittamassa, ettei sitä enää mihinkään käytetä. Urhot astuvat siihen jatkamaan matkaansa.
Ihminen luulee ensin, että hänen on fyysillisessä tajunnassaan suoritettava työnsä, mentävä Pohjolaan. Hän pelkää merta. Mutta Väinämöinen tietää, että Pohjolaan täytyy mennä meritse, näkymättömänä, salaiseen maailmaan taistelemaan sellaisten olentojen kanssa, joita ei tavata fyysisessä ruumiissa. Jos ihminen puhdistuksen tiellä on astraalimaailmassa, on hän siellä sama personallisuus kuin fyysillisessä ruumiissa, hänellä ei ole kuin yksi ja sama persoonallisuus, joka puhdistuu ja toimii. Vihkimyksessä hän on myös fyysillisessä tajunnassa. Hän saa lisää uuden tajunnan puolison.
Vihityn täytyy hylätä persoonallisuutensa, lähteä uudessa olemuksessa matkalle, ja hän pelästyy ensin. Mutta vene, ihmisen kyvyt ja käyttövälineet sanovat: Käytä meitä, luo meistä uusi käyttöväline (majaaviruupa). Ja Ilmarinen lopulta suostuu. Mutta vene lähtee vasta sitten liikkeelle, kun Ilmarinen itse rupeaa soutamaan.
Vihitty on olento siinä maailmassa, johon hänen uusi ruumiinsa kuuluu.
Sota Sammosta II
Muistiinpanoja esitelmästä 21.3.1915
Paavi lausui viime vuosisadan loppupuolella, että raamatussa joka sana on Jumalan sormen kirjottama. Mutta symbolisia kirjoja ei saa lukea kirjaimen mukaan, vaan on koetettava päästä niiden sisäisestä tarkotuksesta selville. Pyhissä kirjoissa on kuitenkin kohtia, joita saa ja täytyy yksityiskohtaisesti tutkia. Kalevalan sampohistoria on siten tutkittava. Se on jokseenkin tarkasti jo alussa pantu muistiin eikä siitä löydy juuri toisintoja kuten muista runoista.
Koko se psykologia, jota sampohistoriassa esitetään, koskee korkeammalle kehittyneen vihityn sielunelämää, ja siksi se ehkä on jäänyt kaikkien laulajien muistiin paremmin, koska kaikki eivät ole voineet sitä tarkemmin käsittää. Kun Väinämöinen on saanut Ilmarisen lähtemään Sampoa etsimään, takoo Ilmarinen Väinämöiselle miekan, johon Väinämöinen on tyytyväinen, Tätä miekkaa tarvitaan myöhemmin hauin tappamiseen, ja se siis ei ollut tavallinen, vaan totuuden miekka, ja juuri totuuden miekkaa tarvittiin suoritettavaan työhön.
Ilmarinen tahtoi lähteä matkaan fyysillisessä tajunnassa, ja Väinämöinen suostuu tähän, vaikka sanookin, että Pohjolaan täytyy mennä meritse, s.o. astraalitasolla sen tason välineen avulla. Ero puhdistuksen tien ja vihkimyksen tien välillä on siinä, että puhdistuksen tiellä ihmisessä on toimivana päivätietoisuus ja se etsii Pohjan tytärtä, saavuttaa sen ja tulee vihityksi. Vihkimyksen tiellä työ tapahtuu korkeammassa minässä, sisästä päin on nostettava personallisuutta, niin että sen kautta voi ilmetä korkeampi ihmisolento. Voidakseen tähän sisäiseen työhön ryhtyä, täytyy ihmisessä ikäänkuin herätä toinen olento, sillä fyysinen olento ei voi toimia näkymättömässä maailmassa. Ihmisen tajunnan painopiste siirtyy näkymättömään maailmaan. Väinämöinen sanoo, että kun Ilmarinen ei uskalla antautua kulkemaan näkymättömässä maailmassa Pohjolaan, mennään sinne alussa päivätajunnassa ja käytetään hevosta matkaa varten. Hevonen kuvaa astraaliruumista, sillä jo Platon käytti sitä vertauskuvana. Ihminen on itse ajaja, joka ratsastaa astraaliruumiin hevosella. Ilmarinen oli jo hillinnyt hevosensa ennen vihkimystään ja osasi sitä varmasti ohjata.
Mutta Väinämöinen ja Ilmarinen tapaavat veneen itkemästä. Nyt ei kelpaa hevonen matkalle, vaan tarvitaan mentaalista käyttövälinettä, majaaviruupaa, jonka ihminen itse on luonut itselleen. Sitä kuvaa vene hyvin sattuvasti. Jos käytetään eläimen nimeä, merkitsee se, että astraaliruumis on vielä elävä, mutta elottomasta luonnosta valittu symboli, vene, on ihmisen käytettävissä, ilman että sillä on omaa elämää; se on siis täysin ihmisen hallinnassa. – Ihmisen tunteet pukeutuvat eläinten muotoon astraalimaailmassa. Mustasukkaisuus on esimerkiksi kuin keltaisenvihreä käärme. Siksi viisaat ovat käyttäneet eläinnimityksiä tunteita kuvamaan. Kuoleman jälkeen ihminen joutuu aivan kuin eläinten keskelle, esimerkiksi raatelevien susien joukkoon, jotka hyökkäävät hänen päälleen, jos hän on himokkaasti tai väkivaltaisesti tavotellut jotakin itsekästä elämässään.
Väinämöisen ja Ilmarisen täytyy siis turvautua veneeseen. Väinämöinen keskustelee ensin veneen kanssa: laulaa veneen täyteen väkeä, nuoria ja vanhoja, nuorukaisia ja neitoja. Ja ainoastaan Väinämöinen ja Ilmarinen ovat tosi-ihmisiä veneessä, sillä toiset ovat laulaen luodut. Nämä kuvaavat kaikenlaisia eri kykyjä astraaliruumiissa, jotka herätetään vain sitä varten, että ne palvelisivat majaaviruupan käyttäjää, ihmistä, ja ilman niitä ei astraaliruumis olisi organisoitu. Ne kuvaavat sitä organisoidun astraaliruumiin ominaisuutta, jonka avulla voi hillitä astraalimaailman olentoja. Ei-vihitylle pukeutuu kaikki astraalimaailmassa fyysiseen muotoon, ja sentähden hän ei kykene ottamaan selvää astraalimaailman todellisuudesta. Mutta vihityllä on organisoitu astraaliruumis, ja silloin hän ymmärtää astraalimaailmaa sen oikealta, todelliselta kannalta. Hän tutkii sitä siten, kuin sitä täytyy tutkia. Sentähden täytyy turvautua symboleihin, kun tahdotaan kuvata näkymättömän maailman todellisuutta. Nuo kyvyt eivät saa muistuttaa eläimiä eikä elotonta luontoa, vaan niiden täytyy olla kuin ihmisiä, sillä ihmismuoto kuvaa itsetietoisuutta. Kaikkien kykyjen tulee organisoidussa astraaliruumiissa olla itsetietoisia. – Jos tavallinen ihminen osaa mietiskellä hartaudella ylevää asiaa, mestaria, Jumalaa, pukeutuvat hänen tunteensa kukkasiksi. Jos hän taas on terävä ajattelija, niin silloin hän ajatellessaan jotakin ylevää asiaa selväpiirteisesti ja loogillisesti luo itsestään geometrisen ajatusmuodon (kivennäismaailmasta). Esimerkiksi Logoksen ajatteleminen tuottaa selvän kuvan. Tämä kuva on Salomonin sinetti. Vain silloin kun ihminen ajattelee rakkaudella toista ihmistä, silloin se muoto, joka meistä lähtee, on meidän itsemme näköinen ja liikkuu rakastetun ympärillä, mutta se ei voi muuta tehdä kuin lohduttaa ja antaa voimaa.
Mutta vihitty on samassa asemassa kuin vene Kalevalassa. Ajatelkoon hän mitä hyvänsä, niin hän lähettää itsensä näköisen ajatusmuodon, joka ei kuole, vaan tulee lähettäjälle takaisin kertomaan, kuinka asia on. Usein silloin tapahtuu niinkin, että luonnonhaltia ottaa tämän ajatuksen itseensä, vaikka on itse kuolevainen olento. Mutta silloin hän aivankuin saa sielun, ja äärettömällä ilolla hän palvelee adeptia, mutta se kuitenkin on pian ohimenevä, sillä se tehtävä ei kestä kauan.
Nyt liittyy mukaan myös Lemminkäinen, rakkaus, into, ihastus ja vastaa itse asiassa Pohjan neittä. Ilmarisessa ei enää ole alempaa personallisuutta, vaan ainoastaan yksi minuus ja on itse tullut Pohjan neidon asemaan, kun hänessä majaaviruupa on organisoitu ja hän ymmärtää elämänsä, kun rakkaus, Lemminkäinen on häneen yhtynyt.
Sitten alkaa uusi jakso, tulee eteen koski.
Sota Sammosta III, Kanteleen synty
Muistiinpanoja esitelmästä 28.3.1915
Tekee mieli kysyä, mitä kertomus kanteleen synnystä tekee keskellä Pohjan matkaa. Siitähän on kaksi toisintoa. Itse asiassa on vain yksi kertomus kahdessa toisinnossa. Siinä kuvastuu Suomen kansan runollinen henki. Se on ylistyslaulu taiteelle, kansan soitannolliselle hengelle. Kreikkalaisilla oli Orfeus, joka soitti ja lumosi luonnon, mutta kanteletarina ei ole silti lainattu kreikkalaisilta. Okkultisesti kanteleen synty on aivan paikallaan nykyisessä yhteydessään Pohjolanmatkan kanssa. Ennen mainittu vene lähtee kulkemaan koskia alas ja tarttuu kiinni, kun luullaan että on jo koskesta onnellisesti päästy. Lemminkäinen sen huomaa, että vene on tarttunut hauin hartioille. Ilmarinen kehottaa häntä tappamaan haukea, mutta Lemminkäinen putoaa jokeen sitä miekallaan sivaltaessaan. Ilmarinen vetää Lemminkäisen ylös, mutta hänen ei liioin onnistu tappaa haukea. Vasta Väinämöinen saa sen tapetuksi miekallaan. Ja pääpuoli siitä nousee miekan mukana veneeseen. Pää syödään yhteisenä ateriana ja luista Väinämöinen tekee kanteleen, jota ei kukaan osaa soittaa, ei edes Pohjolassa. Ainoastaan Väinämöinen sillä soittaa ja lumoaa ihmiset ja luonnon, näkyväiset ja näkymättömät luonnonhenget.
Kun katselemme sielun kehityksen mysterioita, niin huomaamme, että sitä juuri kuvataan Kalevalassa. Kun käyttöväline on organisoitu ajatusmaailmassa, niin että ihminen salaisessa minuudessaan on paljon suurempi ja toinen olento kuin fyysillisessä maailmassa, niin hänen tehtäväkseen jää ikäänkuin uudestaan astua alas aineeseen tietojaan laajentamaan sekä kykyjään kehittämään, fyysillisen eetteriruumiin niin haltuunsa saamaan, että hän siinä ollen on välittömässä yhteydessä näkymättömän maailman kanssa. Sellaisessa yhteydessä ovat kaikki nerot, ja he ovat alttiita hengen maailmoille, vaikka se ilman poikkeusta on itsetiedotonta ja tämän kaikki nerot tunnustavat, että he saavat inspiratsioninsa korkeammalta. Hänen sielunsa on niin merkillisen rikas ja siitä hän ammentaa inspiratsioninsa, ja se pulppuaa esille silloin, kun se itse tahtoo. Jokainen luova nero on siinä asemassa, että hänellä on näkymätön personallinen olemuksensa on suurempi alempaa personallisuuttaan, mutta hän ei ole siitä täysin tietoinen.
Kalevalan laivaretkessä ja kanteleen synnyssä kuvataan sekä neron syntyä että salaisen vihkimyksen ottamista, joka tekee ihmisen fyysillisesti itsetietoiseksi korkeammastaan. Se on mahdollinen ainoastaan siinä määrin kuin fyysillinen ruumis saattaa värähdellä sopusoinnussa sisäisen pyhän käyttövälineen kanssa. Siis näkyväinen ruumis on organisoitava sellaiseksi, että se voi kantaa kuninkaallista sielua. Vene-episodi kuvaa, miten on organisoitava fyysillisen ruumiin sisempiä voimia. Kun vene tarttuu haukeen, se merkitsee, että sisäinen käyttöväline ja tajunta tarttuu kiinni eetteriruumiiseen eikä pääse sen läpi fyysilliseen ruumiiseen. Koskenlasku on tälle varsin kuvaava. Jokainen on kokenut, että on juuri nukahtamaisillaan ja sitten äkkiä herää ja tuntee kuin hirmuisella vauhdilla putoaa alas jostain. Ihminen on poistumaisillaan astraaliruumiissaan, mutta jostakin syystä vedetään takaisin ja herää. Fyysillisessä ruumiissa on aivan kuin keskuspyörre, joka imee ihmisen takaisin fyysilliseen ruumiiseen. Vene pääsee onnellisesti koskesta alas ja se osottaa, että tajunta ei häviä, kun tuo imeminen alkaa; vasta kun vene tarttuu haukeen, häviää tajunta. Lemminkäinen on ensimäinen, Ilmarinen toinen ja Väinämöinen kolmas, joka yrittää tappaa hauen. Näitä asioita on hyvin vaikea ymmärtää. Eetteriruumis on voitettava, saatettava haltuun, kehitettävä yliaistillisia kykyjä, ja se on okkultisesti aivan toista kuin mitä yleensä luullaan. Todelliset yliaistilliset kyvyt asuvat eetteris-fyysillisessä ruumiissa, ja niitä pitää herättää vasta sitä myöden, kuin ihmisellä on valtaa fyysillisen ruumiin yli. Eetteriruumis on pysyvien, karmaan kuuluvien luonteenominaisuuksien ja lahjojen, tavan ja muistin sija, asunto. Jos siis tahdomme muuttaa itseämme, tapojamme, luonnettamme, täytyy meidän osata muuttaa eetteriruumistamme. Me tahtoisimme elää ihanteittemme mukaan, mutta ruumiimme tekee meille alinomaa kepposia. Me emme osaa äkkiä muuttaa luonnettamme, eetteriruumistamme. Kun huomaa jonkun taipumuksen, jota ei hyväksy, neuvotaan siitä pääsemään sillä tavalla, että sitä vähän tyydyttää; se väsyy itseensä, ja silloin siitä pääsee. Silloin asettuu aivankuin rakastavalle kannalle himonsa suhteen. Se on Lemminkäinen, joka koettaa tappaa hauin, mutta putoo itse veteen: himo valtaa hänet. Silloin nousee hänessä Ilmarinen, ajatus, ylpeys. "Noin huonoko minä olen? Ei tule antaa perään, vaan vastustaa!" Ja yhtä huonosti hänkin onnistuu hauin tappamisessa. Kun molemmat menetelmät ovat epäonnistuneet, on Väinämöinen jäljellä, jolle Ilmarinen on takonut totuuden miekan, ja sillä hän voi hauin tappaa. Rauhallista mieltä, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea totuutta tarvitaan pahan voittamiseksi ihmisessä. Turvautua pahan syntyyn, saada selvä siitä, miten paha on syntynyt, se on Väinämöisen taito.
Wieniläinen professori Sigmund Freud esitti psykoanalyyttisen metoodin. Tutkittiin, miten on syntynyt jokin sielun ominaisuus. Sairaalle asetetaan sattuvia kysymyksiä, ja sairas aivan kuin huomaamattaan paljastaa itsensä, kaivaa esiin sairaan muistin, kunnes siten tullaan siihen kohtaan, joka aiheutti sairauden, ja silloin sairas vapautuu ja hänen on verrattain helppo voittaa itsensä. Tavallisesti alkusyy on niin mitättömän lapsellinen, naurettava, että sairas helposti siitä pääsee. Se on esimerkki vanhasta metoodista, että ainoastaan pääsemällä asian ytimeen voi sen voittaa. – Olkoot nämä esimerkkinä siihen, että eetteriruumis on voitettava, on herätettävä eetteriruumis, tshakroja, lootuskukkia, luvultaan kymmenen, joista puhutaan vain seitsemästä ja tulevat kysymykseen valkoisessa magiassa. Jos ihminen tahtoo herättää niitä, voi hän ensin seurata Lemminkäistä, asettua palvelevalle kannalle, ja silloin käy niin, että pyrkijä noudattaa menetelmää, jonka avulla herätetään plexus solaris toimintaan navan kohdalla. Sitä on verrattain helppo herättää vissejä tapoja noudattamalla. Ihminen tulee jonkun verran selvänäköiseksi ja selväkuuloiseksi, mutta hän ei tiedä, että ne kyvyt ovat aivan epäluotettavia. Hän näkee ja kuulee aivan mitättömiä asioita. Hän aivan kuin joutuu panettelijoiden ja juonittelijoiden keskuuteen, hän joutuu tekemisiin vain personallisen maailman kanssa. Hulluus usein alkaa siten, että ihminen aivan kuin kuulee ihmisten juttuja, vaikka ei ketään ole läsnä. Ilmarisen tavalla ei niitä voi, ja silloin ihminen ylpeästi sanoo, että hän tahtoo niitä herättää vaikka itse kiduttamalla. Mutta siten ei kuitenkaan mitään herää eikä hän saa mitään aikaan. Ja vaikka he heräisivät, ei sen metoodin avulla saa mitään pysyviä tuloksia. Ainoa oikea keino on Väinämöisen. Se sanoo: ei mitään yliaistillisia kykyjä, ennenkuin ne tulevat totuuden mukaisesti itsestään, silloin kuin ihmisellä on valtaa itsensä yli, ennenkuin totuuden miekka saa voiton eetteriruumiin yli. Silloin heti kaikki alemmat tshakrat (hauin pyrstö) vaipuu mereen, ja pääpuoli nousee ylös, ja siitä tehdään ateria. Eetteriruumiin voimat annetaan ihmisen käytettäviksi ylemmissä tshakroissa. Eetteriruumis kokoo auringosta praanaa ja tämä voima se joutuu myös nyt salatieteilijän käytettäväksi, että on aivan kuin hän siitä söisi, ja silloin Väinämöinen muodostaa luista kanteleen. Saatuaan vallan eetteriruumiin yli ihminen organisoi seitsemän ylempää tshakraa, ja eetteriruumis tulee silloin soittokoneeksi, jolla ihminen soittaa.
Väinämöisen soitto I
Muistiinpanoja esitelmästä 11.4.1915
Väinämöisen soitosta on kaksi toisintoa. Nämä täydentävät toisiaan salatieteellisesti, ja yhdistämällä voi saada kokonaisuuden molemmista. Väinämöinen itse laittoi kantelen, toisen hauin leukaluusta, toisen koivusta. Kun kantele on valmis, tarjoo Väinämöinen sitä toisille soitettavaksi, mutta kukaan ei kykene soittamaan; ei tunnu ilolle, ei soitolle. Vanha ukko arvostelee soittoa ja lausuu:
"Jos ei soitto Suomen kansan
Vasta vaikuta ilolle,
Eli uuvuta unehen,
Maku'usen maanittele
Niin vetehen visko'otte
Aaltoihin upottaotte,
Tahi viekötte takaisin,
Soitto tuonne saattaotte
Miehen tehnehen käsille,
Sormille sovittelian!"
Ihminen, joka kärsii, saa lievennystä soitosta sekä sielullisesti että ruumiillisesti. Matalat äänet vaikuttavat rauhallisesti ruumiiseen. Lapsikin nukkuu, kun sille lauletaan. Soitto ottaa ihmisen pois päivätajunnastaan – tai stimuleeraa hänen iloaan ja riemuaan.
Kantele annetaan sitten vasta Väinämöiselle, ja hän aikaa soittaa, ja sillä soitolla on ihmeellinen vaikutus. Koko luonto kuuntelee; maan, veden ja ilman henget, eläimet, kasvit, kivet ja kannot. Koko näkyväinen ja näkymätön luonto ottaa osaa soittoon. Maan haltiat, veden haltiat ja ilman haltiat. Vain odottaa, että vainajatkin soittoa kuuntelisivat, ja silloin olisi luettelo ollut jokseenkin täydellinen. Väinämöinen itkee, ja kyyneleet helminä saadaan maan ja valtiaitten iloksi.
Kanteleen teko oli monimutkainen, eikä muut sillä voineet soittaa. Soittimella ei osaa kukaan soittaa, joka ei ole siihen oppinut. Kantele oli tehty siitä hauista, joka kuvaa eetteriruumista. Väinämöinen oli eetteriruumiista muodostanut hyvin organisoidun käyttövälineen, jossa säilyy kaikki taito, taipumus. – Jokaisella taiteilijalla on erityisesti organisoitu eetteriruumis. Tieteellisesti tunnustettu asia on, ettei esim. suuri säveltäjä voi syntyä muuhun kuin musikaaliseen perheeseen. Kalevala opettaa, että hyvin organisoitua eetteriruumista ei kykene kuka tahansa käyttämään. Jos ihmiset voisivat vaihtaa eetteriruumista, ei toinen voisi soittaa toisen koneella, siitä syntyisi rumia, kauheita ääniä. Voi joskus sattua, että siinä perinnössä, jonka saamme vanhemmilta, on jotain sopimatonta oman karman kanssa. Kuta kehittyneempi ihminen on, sitä enemmän hän voi kehittää ja hallita eetteriruumistaan ja voittaa huonoja taipumuksia ja kehittää hyviä.
Sentähden kantele annetaan lopullisesti Väinämöisen käsiin, ja hän sillä soittaa. Ensin voimme kääntää huomiomme siihen, että koko näkyväinen luonto kuuntelee ihastuksella. Annetaan siinä suuremmoinen opetus, kuinka vanha suomalainen viisaus katseli elämää. Väinämöinen on suomalaisuuden ihanneihminen, joka soitollaan hurmaa kaikki. Koko luonto, elottomatkin kuuntelevat häntä, ihastuvat ja rakastuvat häneen. Tämä piirre on täydellisen ihmisen ominaisuus. Ihminen voittaa koko luonnon myötätunnon, kauneuden ja totuuden voimalla, rakkaudella. Luonto on ensinnäkin täynnä kaikenlaisia eläimiä ensinnäkin, jotka vielä suurimmaksi osaksi ovat villitilassa. Ihminen on toistaiseksi kesyttänyt ainoastaan kotieläimet, mutta meidän tehtävämme on kesyttää koko eläinkunta, kasvattaa se rakkaudella meitä palvelemaan. – "Koko luomakunta huokaa ja odottaa sitä aikaa, jolloin jumalanpojat ilmestyvät." – Kun joogi istuu ja mietiskelee, kokoontuvat hänen ympärilleen rauhallisina tiikerit, leijonat ja käärmeet lämmittelemään hänen kirkkaudessaan. Legendat eivät koskaan synny aiheettomasti. On huomattu, että pyhät ihmiset ovat sellaisissa ystävällisissä väleissä eläinten kanssa. Viisaus myös opettaa, että meidän täyttyy ymmärtää myös kasveja ja puita. Kasvikunta on täynnä elämää ja tajuntaa ja voi tuntea rakkautta. Puutarhurit ja kasvien hoitajat todistavat meille, että kasvit ja puut ovat eläviä olentoja. Rakkaus synnyinseutuun ei ole yksipuolista, vaan siellä kaikki koivut ja kuuset ja männyt uskollisesti rakastavat meitä. Suomalaisilla on erityisesti ominaista tuntea kaipausta kotipaikkaansa, — meillä on taipumusta mystiikkaan tässä suhteessa. Puun oma tajunta voi pukeutua ihmisen muotoon ja puhua, vaikka se tapahtuu harvoin. Huonosti me kasvatamme kasvikuntaa, ja me kohtelemme sitä kylmästi ja tunnottomasti.
Vielä viittaa Kalevala siihen, että n.s. eloton luontokaan ei ole eloton, vaan kivet ja vuoret, asunnot ja rakennukset ovat elämää täynnä: "Laet lauloi, ukset ulvoi, Kaikki ikkunat iloitsi." Ei ole mitään elotonta luontoa. Tiede todistaa, että esim. metallit saattavaa väsyä (partaveitsi voi esimerkiksi olla väsynyt, sanovat parturit). Jos juttelemmme esim. veturinkuljettajan kanssa, sanoo hän, että veturit ovat kuin eläviä olentoja ja ovat pahalla tuulella, jos vieras häntä käyttää. Jos ihminen on pahalla tuulella tai alakuloinen, voi samaten jokin vanha huonekalu häntä lohduttaa, jos hän on tullut ystäväksi kotinsa kanssa.
Sitten maan, veden ja ilman haltiat kuuntelivat Väinämöisen soittoa. Me emme ole ainoat, jotka asumme maapallolla, vaan on olentoja, jotka eivät kuulu meidän järjestöömme ja asuvat täällä. Me olemme vain pienempi osa maan päällä asuvista. On toinen järjestelmä, johon kaikki haltiat kuuluvat.
Väinämöisen soitto II
Muistiinpanoja esitelmästä 18.4.1915
Maa tarkoittaa fyysillistä maailmaa, vesi tunne- ja ilma älymaailmaa. Voi sanoa, että Kalevala tarkottaa vaan fyysillisen tason haltioita maassa, vedessä ja ilmassa, jotka kuitenkin ovat näkymättömiä ja edustavat luonnonvoimia. – Suomalaiset, kuten kaikki luonnonkansat, palvelivat näitä luonnonvoimia haltioiden muodossa, kuten tiedemiehetkin selittävät. Suomen kansa ei ajatellut näitä olentoja minkäänlaisina hierarkioina, vaan kansan demokraattinen henki näkyi siinäkin suhteessa, että se kuvasi ja käsitti haltiat riippumattomiksi toisistaan ilman eri arvoasteita, ainoastaan veljellisessä yhteistyössä. Tiedemiehet kuitenkin selittävät, että tämä kansan usko perustuu vain tietämättömyyteen ja oli kansan mielikuvituksen luoma, henkisen kaipauksen aiheuttama. Näin sanoivat tiedemiehet siksi, etteivät usko mihinkään näkymättömään. Mutta me ymmärrämme, että ihmisessäkin on muutakin kuin näkyväinen ruumis, ja että on olemassa näkymätön maailma. Otamme askeleen eteenpäin ja ymmärrämme, että siinä maailmassa on muutakin kuin kuolleitten ihmisten sieluja, – enkeleitä, korkeita jumalallisia olentoja.
Mutta yleensä on vaikea uskoa ja ymmärtää, että tässä näkyväisessä maailmassa on haltioita, tonttuja ja menninkäisiä j.n.e. Selitys on siinä, että nämä olennot ovat kehityksen edistyessä yhä enemmän vetäytyneet pois ihmisten maailmasta. Mutta kansa vielä uskoo, että näitä olentoja on kaikkialla olemassa, voi monella tavalla, ei vain näkemällä, kokea näkymättömän maailman olemassaoloa. Kansassa on sellaisia ihmisiä, jotka kertovat, että pienestä saakka ovat olleet näiden olentojen kanssa yhteydessä, ovat rakastaneet oleskella yksin metsässä ja seurustella Tapiolan väen kanssa. Sanotaan että haltiat ovat pientä väkeä, lapsen kokoisia ja puetut ihmisten tapaan sinisiin, punaisella kirjailtuihin pukuihin.
Okkultisesti katsoen ymmärrämme, että nämä kansan näkemät olennot ovat enimmäkseen maan haltioita, ja erotamme kolme haltialuokkaa. Ensimäinen on kaikista aineellisin, ja siksi se eniten esiintyy ihmisille. Ne ovat gnoomeja, kuten Paracelsus niitä kutsui, ja ne voivat esiintyä aivan pieninä peukaloisina tai myös jättiläisinä, mutta luonnollinen koko on lapsen suuruus. Heidän muotonsa on tehty eetteriaineesta, ja he asuvat syvissä metsissä tai vuorten sisässä, sillä fyysillinen aine ei tee heille mitään estettä. He ovat tekemisissä metallien kanssa ja ovat aivan kuin kullan vartijoita. Jos esim. löydetään kultaa maan sisästä niin nämä olennot johdattavat ja näyttävät, missä kultaa on löydettävissä, sillä ilman heidän lupaansa ei kultaa löydettäisi. – Kerrotaan, että esim. keskiaikana ihmiset myivät itsensä paholaiselle. Sillä tarkotetaan sitä, että ihminen jollain maagillisella tempulla on päässyt tonttujen tuttavaksi ja siten saavuttanut rikkautta maailmassa. Hän on sopinut tonttujen kanssa, että ne antavat hänelle kultaa ja hän kuoltuaan heille ruumiinsa. Sellaisen ihmisen ruumis on usein hävinnyt; tontut ovat sen vieneet vuoren sisään salaisiin tarkotuksiinsa. Tällainen suhde ei ole suinkaan luonnollinen eikä luvallinen. Kalevala antaa opetuksen, että tällainen hypnoottinen suhde näihin olentoihin on väärä, ja ainoa oikea suhde on, että ihmisen tulee oppia näitä olentoja rakastamaan. He tulevat mielellään ihmisen ystäviksi, jos ihminen osaa hillitä omaa ruumiillista itseään. Jos ihminen ei ole juomari, syömäri, himokas ja julma, vaan uhkuu rakkautta eläimiä kohtaan, lähettää itsestään rauhallisia virtauksia ympärilleen, silloin tulevat nämä gnoomit mielellään hänen ystävikseen ja voivat vaikka tulla asumaan hänen asuntoonsa. Se merkitsee sangen merkillistä seikkaa. Sillä ihmisellä on hyvä onni. Hän menestyy maailmassa aivan kuin sattumalta. Tämä suhde voi olla perustettu edellisessä elämässä, ja gnoomit ovat vapaita auttamaan ihmisiä.
Jolleivät Mestarit itse tahdo, ei kukaan voi heitä löytää. Jos täällä Suomessa asuisi Mestari ja lähtisimme vaikka kymmentuhatta suurena joukkona häntä etsimään ja risteilisimme joka neliömetrin ja vaikka olisimme kuulleet, että hän asuu suuressa linnassa, emme löytäisi häntä eikä linnaa, ellei hän tahdo. Hänellä on joukko palvelijoita, maanhenkiä, gnoomeja, ja niillä on erityinen taito vaikuttaa ihmisen näköön kuten Intian fakiireilla. Fakiireilla on luonnonhenki palvelemassa, joka lumoo kansanjoukon. Mestari istuu linnassaan omissa töissään ja haltiat eksyttävät meitä, ettemme häntä löydä.
Toinen luokka, veden haltiat ovat ihmisen kanssa vielä vähemmässä tekemisessä. Vedenneidot ja ahdit ihailevat sielussaan puhdasta sukupuolirakkautta, rakkauden kaihoa, sillä asteella, ettei se mitään tyydytystä saa, sellaista, jota ihminen tuntee ensimäisessä nuoruudessaan ilman sukupuoliyhteyttä. Rakastavat mielellään soutelevat järvellä; siellä heidän rakkautensa pysyy puhtaana kaihona. Sitä rakkautta aallottaret lisäävät ja kohottavat, mutta kääntyvät pois, jos siihen sekottuu aistillisuutta. Aino näki Vellamon neidot aamulla, ja ne kutsuivat hypnoottisella voimallaan Ainon luokseen. Me voitamme nykyään hyvin pian tällaisen nuoruuden rakkauden; olemme kaikki käytännöllisiä, ja Vellamon neidot kääntyvät meistä pois.
Ilman haltiat melkein astraalitasolla elävät, ja ovat suuremmassa tekemisessä ihmisten kanssa. Kun kirjailija kirjoittaa draamaa, luo hän itselleen joukon henkilöitä mielikuvituksessaan, joiden tulee esiintyä, ja yhä elävämmäksi ne käyvät, niin että hän näkee ja kuulee ne. Tämä perustuu siihen, sanovat tiedemiehet, kuin unien näkeminenkin, personallisuuden jakautumiseen. Runoilijassa tapahtuu tämä jakautuminen, ja hän näkee itsensä luomat olennot. Tämä on okkultisesti oikein. Ihminen luo aurassaan ja säilyttää jonkin aikaa tällaisia olentoja, kuulee niitä ja puhuu niiden kanssa. Mutta joskus saattaa tapahtua niin, että tällainen runoilijan luoma personallisuus rupeaa todella elämään ja voi vastustaa itse runoilijan tarkotuksia, ei tahdo kuolla, vaikka runoilija tahtoo. Ne erkanevat ihmisen aurasta, ja ilman haltia, sylfi, ihastuu johonkin tällaiseen muotoon ja menee sen sisälle asumaan. Sylfit voivat tulla ihmisen ystäviksi, jos hän täyttää määrättyjä ehtoja. Hänen täytyy olla ajatustensa herra, kolminaismaailman herra, silloin hän voi joutua erikoiseen suhteeseen ilman haltioiden kanssa. Ihminen voi tehdä kuolemattomaksi sylfin, jos ihminen luo itselleen puhtaan ihanteen, jolle ei mistään löydä vastinetta. Sylfi voi silloin ihastua tuohon ihannekuvaan ja itse ihmiseen ja voi joutua ihmisen kanssa sellaiseen suhteeseen, että haltia voittaa itselleen kuolemattoman sielun. Voi syntyä avioliittokin sylfin kanssa, mutta siinä tapauksessa on myös lupaus tehtävä. Jos se rikotaan, niin tämä ihmiseksi tullut ihminen katoaa.
Väinämöinen itki soittaessaan ja kyyneleet vierivät mereen. Ihminen saattaa joutua sellaiseen haltiotilaan, täyttyä niin voimakkailla tunneajatuksilla, että hänestä nämä ajatukset lähtevät ulos maailmaan, eivätkä joudu hukkaan, vaan helminä saavat kestävän elämän, jotta toinen ihminen voi ne löytää. Mitä suuri ja nerokas ajattelee ja tuntee, jää helminä tuleville ihmisille löydettäviksi.
Sammon ryöstö
Muistiinpanoja esitelmästä 25.4.1915
Sammon ryöstö oli Pohjolan retken päämäärä. Sampo merkitsee maagillista Salaisen veljeskunnan omistamaa tietoa ja taitoa. Sampo on kätkettynä Pohjolassa, jossa Pohjan akka on sen vuoreen kätkenyt, 9–10 lukon taakse. Pohjola tarkottaa fyysillistä elämää ja fyysillistä ruumista, sillä korkein maagillinen tieto on kätkettynä fyysilliseen ruumiiseen. Samalla kun nousemme ylöspäin tasolta tasolle, samalla myös laskeudumme alaspäin tasolta tasolle. Kun tahdomme ymmärtää tätä, on meille avuksi, että muistamme vanhan lauseen "niin ylhäällä kuin alhaalla". Sillä on kuvattu vastaavaisuuksien lakia, ja sen mukaan ihminen on mikrokosmos, ja aurinkokunta on makrokosmos. Ihminen on tämän makrokosmoksen kuva. Kabbalistit kuvaavat aurinkokuntaa suurena ihmisenä, ja Logos on ikäänkuin personoitu olento, suuri ihminen, joka kukaties on olemassa avaruudessa ihmisen muotoisella. Salatieteilijälle esiintyy Logos ihmisen muotoisena tai vanhuksen muotoisena auringon sisällä eikä minkäänlaisena jättiläisenä. Ei ole tarkotettu, että ihminen fyysillisessä muodossaan olisi Jumalan kuva, vaan että hänessä on samat salaisuudet kuin itse makrokosmoksessa. Syvimmät maagilliset salaisuudet ovat kätkettyinä ihmisen fyysilliseen olemukseen. Nietzsche sanoo: "Jos ihmiset tietäisivät, mikä salaisuus piilee heidän ruumiissaan, niin he enemmän kuuntelisivat sen ääntä." Ihmiset joutuvat harhaan siksi, etteivät he kuuntele omaa ruumistaan ja tulevat siten loukanneeksi oman ruumiinsa vaatimuksia. Kuinka tämän ymmärrämme? Meidän ajatuksemme ja tunteemme vastaavat makrokosmoksen ajatuksia ja tunteita. Tutkiessaan omaa ajatus- ja tunne-elämäänsä, pääsee ihminen siten maailmankaikkeuden ajatus- ja tunne-elämän yhteyteen. Ihminen yhtyy jumalalliseen järkeen, ja hän voi sanoa, että Jumala ilmoittaa itsensä hänen järjessään. Kun ihminen puhdistuu tunne-elämässään, pääsee hän tuntemaan makrokosmoksen tunne-elämää, jumalallista rakkautta. Fyysillisessä ruumiissa ajatukset asuvat päässä, ja tunteet sydämessä. Ihminen pääsee siten tuntemaan hyvyyttä ja viisautta, valkoista tietoa. Mutta ruumiissa on paljon muutakin kuin pää ja sydän; paljon voimakkaampi, mahtavampi salaisuus on ihmisessä hänen vatsansa. Se on paljon voimakkaampi luonnon salaisuus. Myös sukupuolivoima on niin voimakas, että se asetetaan rinnan vatsan kanssa. Nämä jälkimmäiset kerrassaan värittävät ihmisen ajatus- ja tunne-elämän. Ihminen ei osaa rakastaa eikä ajatella niinkuin Jumala, siksi että nämä voimat sen estävät. On kumminkin niin, että nämäkin voimat vastaavat salaisuuksia makrokosmoksessa. Niiden voimien paikallissuhteista luulemme voivamme päätellä, että ne ovat alempia kuin ajatus ja tunne. Mutta asia on päinvastoin. Ne ovat ruumiissa alempana, siksi että ne symbolisoivat sitä, että ovat syvempiä ja korkeampia salaisuuksia. Vatsan ja sukupuolivoimien haltuunotto on vaikeampaa kuin ajatuksen ja tunteen hallitseminen. Valkoisessa magiassa mennään fyysillisesti ylhäältä alaspäin, siis okkultisesti alhaalta ylöspäin. Mustassa magiassa on laita päinvastoin. Ja jokaisen tietäjän täytyy matkansa loppupäässä syventyä mustan magian salaisuuksiin. Mustan maagikon täytyy ensin kiduttaa ruumistaan, saada niin valta sen yli, että se on kuin kuollut kappale hänen kädessään. Askeetit ja itsekiduttajat koettivat tätä tietä kulkea, mutta pelastuivat, kun huomasivat, että se oli liikaa, kääntyivät takaisin tai tulivat hulluiksi.
Kalevalassa selitetään valkoisen magian salaisuuksia. Sampo saadaan kivimäestä vasta kun muut ruumiit ovat valloitetut. Väinämöinen nukuttaa soitollaan Pohjolan väen ja silloin Sampo ryöstetään. Korkeammassa tietoisuudessaan kysyy ihminen ruumiiltaan: "Annatko sinä minulle herruuden itsesi yli?" Ja ruumis, joka on elävä, tietoinen olento, vastaa: "Ei". Meidän täytyy maagillisella soitolla nukuttaa eläimellinen tajunta, ja sitten ryhtyä Sampoa ottamaan. Ilmarisen täytyy avata 9–10 lukkoa, joiden taakse Sampo on kätketty. Ikivanha itämainen sanonta on, että ruumis on yhdeksän portin kaupunki. Siinä on yhdeksän aukkoa. On olemassa myös kymmenen tshakraa, joista seitsemää käytetään valkoisessa ja kolmea alinta mustassa magiassa. Ne on herätettävä myös fyysillisessä ruumiissa. Ajatuksen avulla ihminen herättää tshakrat fyysillisessä ruumiissa, ja ajatuksen avulla ihminen ottaa haltuunsa yhdeksän porttia. Mietiskellessä ihminen koettaa asettua sellaiseen tilaan, etteivät hänen aistinsa häntä häiritse. Mutta todellisuudessa täytyy ihmisen oppia sulkemaan kaikki portit, ja se on vaikea saavuttaa. Samalla on tapahtuva Sammon otto, ja se on niin syvällä maassa, että Lemminkäinen ei saa Sampoa sieltä lähtemään. Väinämöinen käskee Lemminkäisen ottamaan ensin sukupuolisalaisuuden ruumiista. Pohjolan härän avulla Lemminkäinen saa Sammon irti: härkä kuvaa kundalinitulta, sitä voimaa, joka on käärmetulen silmiinpistävin ominaisuus. Jos ihmisessä kundalinituli herää, se tuo ihmiselle merkillisen voiman tunteen. Hän tuntee, että vaikka kivimuuri kaatuisi hänen päälleen, hän poistaisi sen ylös pikkusormellaan. Kun rakkauden avulla härkä, käärmetuli herää, saa Lemminkäinen Sammon irti. – Sen voi herättää myös mustan magian avulla, mutta se tappaa taitamattoman. Viisaalle se antaa ikuisen voiman.
Kun ihminen on saanut tällaisen maagillisen tiedon ja taidon haltuunsa, hän nostaa sen pois fyysillisestä ruumiista korkeampaan tajuntaan. Hän nostaa sen rintaan ja päähän. Kun ihminen on löytänyt ruumiistaan jonkin salaisuuden, hän iloitsee ja luulee, että nyt on kaikki hyvin, ja hänet täyttää merkillinen ilo ja riemu. Hän tuntee, kuinka hän voisi nostaa koko ihmiskunnan käsivarsilleen. Mutta salaisuuden toteuttaminen on tapahtuva viisaasti. Lemminkäinen tai Väinämöinen lauloi riemussaan vähän ylimielisesti, niin että kurki siitä pelästyi ja lensi Pohjolaan ja herätti Pohjolan väen. Ihminen nostattaa samalla kaikki mustat voimat, jotka nousevat häntä vastustamaan. Ihmistä, joka on voittanut itsensä, käsketään nyt taistelemaan koko luonnon varjopuolia vastaan. Louhen ja hänen väkensä koko viha herää, kun Sampo on ryöstetty. Louhi lähetti usvaa pimittämään ihmisen järkeä, herättämään pelkoa, toivottomuutta, arkuutta. Ja jollei ihminen muista, että hänellä on totuuden miekka, millä halkaista usvan, hän voi jäädä vaikka pariksi elämäksi usvaan harhailemaan. Sitten Louhi nostaa merestä Iku-Turson, suuren astraalisen lohikäärmeen, joka täytyy vaivuttaa iäksi mereen. Ja lopulta tulevat mustat voimat, itse Louhi sotureineen. – Kalevalaiset voittavat, mutta Sampo menee rikki. Pohjolan väki vie kannen, ja muu osa hajoaa maailmaan. Kun ihminen nöyryydessä huomaa, ettei hän voikaan pitää koko Sampoa, hän iloitsee siitä, että hänelle jää kuitenkin muruja, ja muu osa joutuu koko ihmiskunnan hyväksi. Se on kuin Jeesuksen kuolema ristillä.
Väinämöinen Tuonelassa
[Sunnuntai-lehti 27.2.1916, nro. 8 s. 4]
"Sunnuntain" toimitus on hyväntahtoisesti pyytänyt minuakin kirjottamaan jotakin sopivaa sen Kalevala-numeroon. Toimitus tietää, että olen esi-isäimme viisauden ihailija ja omalla tavallani innokas Kalevalan tulkitsija. Olen pitänyt kymmeniä esitelmiä Kalevalan runojen salatieteellisestä sisällöstä, ja toivon voivani samasta aiheesta julkaista kirjan niin pian kuin säännölliset työni sen myöntävät.
Vaikka Kalevalan ymmärtämiseen yleensä tarvitaan avaimia, jotka paljastavat vertauskuvissa piilevän todellisen elämän ja joita ilman Kalevala jää siksi lapselliseksi satukirjaksi, mikä se monen mielestä onkin, on epäilemättä kohtia, jotka jo sinään – ilman symbolitulkintaa – kelpaavat todistuskappaleiksi esi-isäimme syvästä viisaudesta.
Semmoinen kohta Kalevalassa on Väinämöisen Tuonelassa käynti, 16. runo, säkeet 147–412. Se on luultavasti vain katkelmana säilynyt – kaipaan paljonkin lopussa säkeen 384 jälkeen – ja se on itsessään välikohtaus pitemmästä esityksestä, Väinämöisen veneenteosta, joka taas kokonaisuudessaan on symboliikkaa, mutta se kuvaa semmoisenaan merkillistä tosiseikkaa ihmisten suhteesta Tuonelan elämään, joka seikka heti kiinnittää asiantuntijan huomiota. Tätä kohtaa koetan nyt parilla sanalla valaista.
Lukekaamme Kalevalasta Väinämöisen Tuonelassa käynti aivan irrallisena episodina! Siinä kerrotaan miehestä, jonka päähän pälkähtää lähteä Tuonelaan kuolleita katsomaan, ei suinkaan itsemurhaajana, vaan täysin terveenä ja elinvoimaisena maan päällä eläjänä. Tämä yksin riittää todistamaan, että Väinämöinen ei ollut jokapäiväinen ihminen, mutta silti hänestä ei tässä kohden tarvitse tehdä jumalata, niinkuin on Kristuksesta tehty, joka myös kävi Haadeksessa eli vainajien valtakunnassa; pikemmin voimme Väinämöistä tässä yhteydessä verrata kreikkalaiseen Orfeukseen, joka lähti Tartarokseen Eurydikeänsä etsimään samoinkuin Väinämöinen etsii Manalasta kolme puuttuvaa sanaa. Väinämöinen on Tuonelaan lähtiessään totuuden etsijä, salatieteilijä, joka yrittää murtaa kuoleman portit – se näkyy kuvauksen yksityiskohdista.
Yksin käy ihmisen matka Tuonen maahan, senkin, joka väkivallalla siihen tunkee. Sentähden Väinämöinen lähtee yksin taivaltamaan ja viipyy viikon matkalla, ennenkuin näkyy Manalan saari.
Millä tavalla Väinämöinen matkallensa lähtee? Näkyväisessä fyysillisessä ruumiissako? Ei suinkaan. Ei kuumota tuonen kumpu näkyväisessä maailmassa. Pois on heitettävä karkea kahlehtiva verho, jos mielii näkymättömään maailmaan astua. Eikä kuitenkaan kokonaan, jos mielii säilyttää itsetietoisen personallisuutensa.
Tässä minun täytyy väittää jotakin, jolle skeptikot pudistavat päätään. He kutsuvat sitä taikauskoksi, joka elää villikansojen keskuudessa, mutta jonka kulttuuri on poistanut. Ikävä kyllä en voi siihen mitään, että syvempi tieto todistaa kulttuuria vastaan.
Väitteeni on, että jokainen ihminen nukkuessaan jättää fyysillisen ruumiinsa ja erkanee siitä. Tämä ei aivan merkitse sitä, että hänen sielunsa matkustaisi kaukaisiin maihin, Amerikkaan tai Australiaan, sillä useinkin hän viivähtää nukkuessaan ruumiinsa läheisyydessä, ollen toisessa maailmassa, jonka ajan ja paikan suhteet ovat toisenlaisia kuin fyysillisen maailman. Mutta uni on itsessään tajuisen olennon poistumista ruumiista, ja fyysillinen ruumis on jätetty niin sanoakseni eheänä tilalleen.
Nyt ihmisen personallinen itsetietoisuus on riippuvainen hänen aivoistaan. Kun hän uneen vaipuessaan poistuu aivoistaan, kadottaa hän samalla vallan oman itsensä yli. Hän säilyttää tajuntansa, mutta ei ole teknillisessä merkityksessä itsetietoinen: itsekontrolli on poissa. Sentähden erottaa tajuttomuushetki valve- ja unitilan toisistaan.
Jos siis itsetietoinen tahtoo poistua ruumiistaan, on rakennettava silta valve- ja unitilan välille, silta, joka sallii tajunnan säilyä. On aivan kuin kannettava aivot mukana tilasta toiseen. On vietävä yli fyysillisen ruumiin hienoimmat osaset, sen eetterisimmät alkuvoimat. Tätä tarkotin, kun sanoin, että fyysillistä ruumista ei aivan kokonaan saa jättää.
Väinämöinen osasi tämän tehdä. Hän lähti matkalleen tuonen maahan puettuna siihen eetteriseen kaksoishaamuun, joka salli hänen liikkua ja ajatella päivätajuiseen tapaansa, vaikka olikin näkymättömässä maailmassa.
Mistä tämän tiedämme? Kalevalan omista sanoista. Runo kertoo dramatisella tavallaan juuri Väinämöisen ponnistuksista. Keskustelu tuonen tytön kanssa kuvaa selvin sanoin ruumiista erkautumista.
Väinämöinen saapuu näet Manalan joelle ja pyytää tuonen tyttöä tuomaan venettä veden poikki päästäkseen. Tuonen tyttö kieltäytyy. Syntyy pitkä väittely. "Ainoastaan kuolleita soudetaan joen yli, sinä et ole kuollut", sanoo tyttö. Väinämöinen koettaa alussa vakuuttaa olevansa kuollut, mutta tunnustaa lopulta syyn, miksi manalle pyrkii. Surkuteltuaan Väinämöisen hulluutta tuonen tyttö silloin noutaa hänet veneellä joen poikki.
Ei ole vaikea käsittää tämän kertomuksen tarkotusta. Manalan virta – Styx – on juuri juopa kahden maailman välillä, juopa, jonka yli silta on rakennettava. Se on unhotuksen ja tajuttomuuden virta, joka tempaa ihmisen mukaansa, kun hän valmistumattomana erkanee ruumiistaan. Jokainen nukkuva siihen syöksyy, ja noustessaan toiselle rannalle hän ei enää ole eheästi oma itsensä.
Ainoastaan parissa tapauksessa ihminen kuljetetaan tajuissaan Tuonen virran yli – ja kuitenkin vain virran yli, sillä toisella rannalla hänelle jo tarjotaan unhotuksen juoma, joka riistää häneltä osan hänen tajunnastaan. Toinen näistä tapauksista on kuolema. "Kuolleet soudetaan tämän joen poikki", sanoo Manalan matala neiti, ja niin kreikkalaisten Kharonkin kuljetti vainajia Styx-virran yli.
Mitä se on? Tässäkin kertomuksessa kuvastuu vanhojen salainen tieto. Kuollessaan jokainen ihminen näet jättää maisen majansa toisella tavalla kuin nukkuessaan. Kuollessaan ihminen vie mukanaan fyysillisen ruumiinsa hienoimmat ainekset, eetterisen kaksoispuolen.
Ja nyt Kalevalan kertomus selvästi osottaa yksityiskohtaista asiantuntemusta. Tuonen tyttö sanoo Väinämöiselle: "jos sinä olisit tautiin kuollut, näkisi sen päältäsi: sinulla olisi tuonen hattu hartioilla ja manan kintahat käessä – laihat ja taudin uurtamat olisivat kasvosi ja kätesi. Jos rauta olisi sinut manalle saattanut, valuisivat vaatteesi verta. Jos veteen olisit hukkunut, valuisivat vaatteesi vesin. Jos tuli olisi sinut manalle tuonut, olisivat kutrisi kärventyneet ja partasi pahoin palanut."
Asia on nimittäin se, että eetterihaahmossa kuvastuu kuoleman syy: toisin sanoen eetterihaahmo on sen näköinen kuin fyysillinen ruumis oli kuolinhetkellä. Väinämöisen päältä näkyi siis selvästi, että hän ei ollut kuollut. Hän oli rohkea ja pelkäämätön etsijä, joka henkensä tarmolla voitti tavalliset luonnonlait. Hän tahtoi kuulua niihin harvoihin, joista Tuonen tyttö sanoi "äijä on tänne tullehia, ei paljo palannehia."
Heti kun Väinämöinen on tajuissaan päässyt toiseen maailmaan, yrittävät tämän maailman voimat viedä häneltä hänen itsetajuntansa. Tuonelan emäntä tarjoo hänelle olutta ja vaivuttaa hänet uneen. Väinämöinen ei juo – ja hänen nukkumisensa on puoleksi valvontaa. Hän tosin ei saavuta tarkotustaan Tuonelassa käynnillään, hän ei löydä etsimäänsä kolmea sanaa, mutta hän säilyy ja palaa takaisin maan päälle omana itsenään ja täydessä tajussaan. Täten hän osottautuu todelliseksi tietäjäksi, sillä tavalliset kuolevaiset juopuvat heti tuonen olueesta ja kadottavat personallisen kontrollin itsensä yli...
Vielä sananen. Olen tässä katkelmallisesti viitannut muutamaan tosiseikkaan okkultisen fysiologian alalta. Esitykseni on luonnollisesti ollut vaikeatajuinen niille lukijoille, jotka eivät kokemuksesta tai edes kuulemalta tunne tämänkaltaisia asioita, eikä se ole läheskään kosketellut kaikkia Kalevalan runossa mainittuja kohtia. Olihan Väinämöinen tehnyt kokemuksia itse Tuonelassakin – siihen viittaavat hänen omat loppusanansa säkeissä 401–412, – vaikka kertomus niistä on mielestäni puuttuvainen. En liioin tässä lyhyessä kirjotuksessani ole lausunut mitään arvosteluja, eetillisiä tai okkultisia, Väinämöisen käyttämästä menettelytavasta. Tämä kaikki vaatisi pitkää perustelua ja selvittelyä. Saatan niin ollen hyvällä syyllä yhtyä Väinämöisen omaan moralipäätelmään Tuonelanmatkastaan:
"Elköhön hyvä Jumala,
elköhön sitä suetko,
itsemennyttä manalle,
tuonelahan tunkeinutta!"
Mutta vaikkeivät "Sunnuntain" lukijat olisi voineetkaan hyväksyä ja oikeiksi ymmärtää näitä rivejäni, toivon kuitenkin, että useimmat heistä saattavat hyväksyä seuraavan loppuponnen:
Kalevala ei ole mikään tavallinen kirja. Kalevala on syvän elämän viisauden esitys. Kuinka ei siinä puhuttaisi asioista, jotka ensi näkemältä tuntuvat käyvän yli ymmärryksen? Todellisuudessa ne käyvät vain yli meidän pienen jokapäiväisen ymmärryksen. Suurempi järki ja rikkaampi kokemus löytää Kalevalasta vastakaikua itselleen. Ei jokainen lause Kalevalassa pyhä ole, mutta sen vertauskuvakieli on elämän mysterioista kotoisin ja sen esittämät tosiasiat paljastavat tietäjäin tietoa elämästä ja kuolemasta.
| Etusivu | Pekka Ervast | Kalevala |