Pekka Ervast

Miten nousta alakuloisuudesta?

Välistä sielumme kamppailee tuskien ja epäilysten mustassa yössä. Syynä on useinkin persoonallinen suru. Olemme pettyneet jossain hartaassa toiveessa, karman käsi on kohdellut meitä kovasti, hyinen halla on tunkenut sydämeemme. Kuta herkempi ja hienorakenteisempi sielumme on, sitä toivottomampi on sen tuskanhuuto: "Minun jumalani, minun jumalani, miksi hylkäsit minut!" Elämän entinen sisältörikkaus on häipynyt sen näkyvistä, kolkoin katsein se tuijottaa tyhjyyteen ja huudahtaa: "Missä on todellisuus? Onko mitään todellista olemassa? Kaikkihan on harhaa, katoavaista kuoleman kulkua." Uuvuksissaan sielumme tahtoisi painautua lepoon, vaipua kuolon uneen ja haihtua nirvanan olemattomuuteen, jos sellaista olisi olemassa...

Tällaiset hetket ovat kalliita. Ottakaamme niistä vaarin. Vaihtelun laki vaikuttaa, että ennemmin tai myöhemmin vapaudumme synkästä mielentilastamme, mutta pääasia ei ole, että siitä vapaudumme – paljon tärkeämpää on, millä tavalla vapaudumme. Jos ulkonainen ilo yksin voi meidät nostaa, silloin sielussamme on vielä paljon lapsen heikkoutta. Jos itse kykenemme omin voimin nousemaan, silloin sielumme jo on alkanut varttua, on jo vähän oppinut itseään tuntemaan.

Nuo hetket annetaan meille juuri sitä varten, että kasvaisimme itsenäisiksi, voittaisimme heikkoutemme ja riippuvuutemme ja oppisimme seisomaan omilla jaloillamme. Onnen suurennuslasitko yksin näyttävät meille totuuden? Emmekö kykene sitä näkemään silloinkin, kun surun harso peittää silmämme? Ja emmekö tahtoisi oppia heittämään sekä suurennuslasit että harsot?

Olkaamme siis kiitolliset alakuloisuudenkin hetkistä. Ne tarjoavat meille erinomaisen tilaisuuden. Synkkyys ja pessimismi on kuin mutainen suo, johon helposti uppoaa. Mutta jos tahdomme kasvaa voimakkaiksi sielustamme, täytyy meidän oppia tekemään kuin sadun paroni Munchhausen: nostamaan itsemme suosta omalla kädellämme. Kuinka taas tämä voi käydä päinsä?

Sangen yksinkertaisesti. Meillä on luonnollinen ase käytettävänämme, taikasauva, jonka avulla pimeinkin yö voi muuttua päivän valkeudeksi. Tämä taikasauva on ajatuksen voima. Ajatelkaamme!

Jos ei meillä ole tietoa korkeammasta elämästä, jos oma persoonallinen hyvinvointimme on korkein päämäärämme, silloin voimme auttaa itseämme ajattelemalla ja muistamalla, kuinka paljon sittenkin on onnea elämässämme. Harvoin ihmistä kohtaavat kaikenlaiset surut yhtaikaa: jos menettää omaisuutensa, on terveys jäljellä, jos ystävä hylkää, on mieluisa työ jäljellä jne. Mutta jos olemme saaneet kokea korkeaa hengen elämää, silloin meidän pitää sitä ajattelemalla feenikslinnun tavalla kohota poroksi palaneenkin persoonallisen elämämme tuhkasta.

Ajatelkaamme elämän suuria todellisuuksia silloin, kun sielumme toivottomana huutaa: "Missä on totuus, ja missä on todellisuus?" Vaikkemme ehdotonta totuutta voi tietää, on ehdottomasti tiedossamme joitakuita suuria totuuksia. Enkä nyt tarkoita abstraktisia aatteita, opinkappaleita tai otaksumia vaan niin sanoakseni käsin kosketeltavia käytännöllisiä totuuksia.

Totuus on, että ihmissielu kaipaa onnea, rauhaa ja sopusointua. Totuus on, ettei ainoastaan minun, vaan kaikkien ihmisten sielut kaipaavat sitä. Totuus on, että sitä etsiessämme tavallisesti kuljemme harhaan: emme muista toisiamme ja toistemme tarpeita. Totuus on, että maailmassa on paljon sellaista, joka häiritsee ihmisten onnea. Paljon on poistettava, ennen kuin ihmiskunta saavuttaa sen tilan, joka sille kuuluu ihmisyyden luonnollisena lahjana.

Ottakaamme esimerkki.

Raskain fyysinen taakka, mitä ihmiskuntaa hartioillaan kantaa ja mikä erityisesti estää ja ehkäisee ihmisten onnen, on sotalaitos. Varsinaisen sodan kauhuista on turha puhua. Jokainen myöntää, että ihmisten laumoittain murhaaminen, kaupunkien ja maatalojen hävittäminen, leskien ja orpojen hätähuudot, yleinen kurjuus ja köyhyys eivät ole onnea lisääviä ihmiselämän ilmauksia. Mutta militarismiin sisältyy paljon muuta. Aseistettu rauha on yhtä kamala painajainen kuin sota. Puhumattakaan siitä, mitä seisovat ja yhä vahvistettavat armeijat maksavat – yksin Euroopassa vähintään 10 miljoonaa markkaa [vastaa 41 milj. euroa v. 2020 rahassa] päivässä, – puhumattakaan siitä, että kymmenet ja sadat tuhannet ihmiset parhaassa iässä kuluttavat aikaansa kaikenlaisiin järjettömiin fyysisiin temppuihin ja murhaamisharjoituksiin. Pelkkä se tosiseikka, että armeijoita on käytettävissä, tekee hallituksille ja valtioille mahdolliseksi harjoittaa kaikenlaista sortoa ja vääryyttä, josta miljoonat viattomat ihmiset saavat kärsiä, samalla kun alamaiset ovat estetyt panemasta toimeen sellaisia parannuksia ja muutoksia yhteiskunnallisessa elämässä, jotka vallassaolijoiden mielestä ovat "ennenaikaisia".

Tätä ajatellessamme ymmärrämme, että rehellisillä ja hyvillä ihmisillä on suuri työ edessään: työ rauhanaatteen puolesta. Kuta vakavammin yleistä mielipidettä kasvatetaan inhoamaan sekä sotaa että sotalaitosta, sitä nerokkaampia ehdotuksia maailmanrauhan aikaansaamiseksi keksitään ja tuodaan päivänvaloon. Onhan jo olemassa suuri rauhanliike ja säännölliset rauhankongressit. Ja äsken Norjassa käydessään presidentti Roosevelt ehdotti, että valtiot ylläpitäisivät keskinäistä rauhaa kansainvälisen rauhanarmeijan välityksellä, joka uhkaavana poliisivoimana valvoisi, ettei missään rauhaa yritettäisi rikkoa. Toteutukoon maailmanrauha millä tavalla tahansa – vähitellen tai äkkiä, – se mikä tekee rauhan pysyväiseksi ja takaa sen, on kansojen yleinen mielipide. Sitä siis on kasvatettava.

Emmekö siis voi sanoa sielullemme, kun se epäilee ja kysyy elämän todellisuutta: "Kas tuossa on jalo työ, epäitsekäs työ, joka vie ihmiskuntaa eteenpäin kehityksessä. Jos sitä työtä teet, vaikka kuinka pienessä määrässä, et ole turhaan elänyt."

Mainitkaamme toinen esimerkki.

Suurena esteenä ihmiskunnan onnelle on lihansyönti, ei sen takia että liharuoka olisi vastenmielinen nykyajan ihmiselle – päinvastoin se on hänelle herkkua – vaan sen takia, että hän tuottaa sanomattomia kärsimyksiä "nuoremmille veljilleen", eläimille. Tätä totuutta tosin useimmat ihmiset epäilevät. "Mitä tekemistä meillä on eläinkunnan kanssa? Jos se ymmärtää kärsiä, on sen kärsimys lyhyt – kuolemaanhan se aina loppuu – sitä vastoin meidän nautintomme on suuri. Onhan eläinkunta niin sanoaksemme olemassa sitä varten, että se tyydyttäisi ihmiskunnan ruumiillisia tarpeita. Mitä onnen esteitä siis meille aiheutuisi eläinten tappamisesta?" Tämä pintapuolinen katsantokanta on vielä käytännössä vallalla, vaikka nykyinen elämänymmärrys yleensä tähtää toisaanne.

Jokaisen sivistyneen ihmisen ainakin pitäisi tietää, että kullakin luonnon valtakunnalla on oma elämänsä, oma tarkoituksensa ja päämääränsä. Eläimet palvelkoot ihmisiä, ihmiset auttakoot eläimiä, mutta hengen riistäminen toiselta ei kuulu avunsaantiin. Tappaminen on väkevämmän vääryyttä, josta hän on siveellisesti vastuunalainen.

Juuri tämä siveellinen vastuunalaisuus ja velka, jota ihmiskunta itselleen kokoaa, on näkymätön painajainen, joka ahdistaa ihmiskunnan vapaata hengitystä. Velka on maksettava, ja ihmiskunta maksaa velkansa sairauksilla ja kivuilla, pelon, tuskan ja näennäisesti aiheettoman ahdistuksen tunteilla.

Kuinka paljon työtä on tässä ajattelevien ihmisten edessä! Ensiksi tulee heidän muuttaa oma elämänsä, hylätä sielullisten olentojen tappaminen ja niiden raatojen syöminen, toiseksi heidän tulee kasvattaa yleistä mielipidettä ymmärtämään ihmiskunnan velvollisuuksia luontoa kohtaan ja käsittämään, että väärinteosta eläimiä kohtaan aiheutuu ihmiskunnan nykyinen sairaalloinen tila. Ei siis sielumme tarvitse valittaa elämän tyhjyyttä kun ajattelemme, mitä kehitysmahdollisuuksia on ihmiskunnalla ja mitä tilaisuuksia jaloon työhön on meillä.

Ja vielä esimerkki.

Sangen yleisenä piirteenä ihmisten elämässä on sokea usko ja suvaitsemattomuus. Ja että sokea usko on suurena esteenä ihmiskunnan onnelle ja edistykselle, sen todistaa meille sekä historia että jokapäiväinen kokemus. Uskonsodat, kerettiläisten vainot, noidanroviot, tieteellisen työn vastustaminen – kaikki nämä kauhut ja häpeät johtuivat sokeasta uskosta. Ja vaikkei meidän päivinämme enää polteta vääräuskoisia, saatetaan riistää heiltä leipä ja toimeentulo, maine ja kunnia, lapset ja omaiset. Ja kuinka paljon kärsimyksiä suvaitsemattomuus – suvaitsemattomuus ei ainoastaan uskonnollisissa, vaan filosofisissa, siveellisissä ja käytännöllisissä kysymyksissä – saa aikaan perhe-elämässä, seurapiirissä ja yhteiskunnassa, siitä ei pidetä mitään tilastoa, mutta tuhannet ja miljoonat sekä lasten että aikaihmisten huokaukset ja kyyneleet, kiroukset ja kostonajatukset, vieläpä rikokset ja itsemurhat, puhuvat kyllin selvää kieltä niille, jotka avaavat silmänsä näkemään ja korvansa kuulemaan.

Mikä kumma erehdys on tämä ihmisen sokea itsepintaisuus! Luulla, että itse on oikeassa, ehdottomasti oikeassa ja että toisin ajattelevat ovat väärässä; luulla, että itse jostakin syystä on saanut tietää koko jumalallisen totuuden! Tämä harhaluulo olisi vielä kaikessa lapsellisuudessaan anteeksiannettava, jos siihen jäisi. Mutta kun siihen yhtyy suvaitsemattomuus ja sydämen kovuus, vieläpä halu houkutella tai pakottaa toisia, lapsiakin ja nuoria, samaan harhaan, silloin tämä sielullinen piirre muodostuu viholliseksi ja vaaralliseksi ominaisuudeksi ihmisessä. Ja meidän pitää tunnustaa, että uskonnollinen kasvatus vuosisatojen vieriessä on kehittänyt ihmiskunnassa tätä vaarallista ominaisuutta.

Paljon on siis työtä järkeville ja tunnollisille ihmisille! Samalla kun he itseään kasvattavat, tulee heidän opettaa kanssaihmisiään etsimään totuutta, ymmärtämään, ettei mitään voi löytää, ei totuutta, ei tietoa, ei onnea, jota ei henkensä kaikilla kyvyillä ja sielunsa koko voimalla ole etsinyt. Heidän tulee opettaa ihmisiä rakastamaan totuutta, vaatimattomuutta, suvaitsevaisuutta, sydämen hyvyyttä ja lempeyttä, ei ainoastaan esimerkillään vaan myös sanoillaan. Kuinka siis meidän sielumme, niin kauan kuin maailmassa on näin paljon järjetöntä kärsimystä, jota on poistettava, olisi oikeutettu valittamaan elämän tyhjyyttä ja epätodellisuutta? Pois se. Ottakoon sielumme osaa tähän työhön totuuden puolesta, silloin onni ja tyytyväisyys, mielenrauha ja ilo palaavat takaisin voimakkaampina kuin konsanaan.

Ja sanokaamme sielullemme: missä on se maailmankatsomus, joka opettaa meitä rakastamaan elämän suuria, siveellisiä arvoja, kunnioittamaan kaikkien elävien olentojen luonnollisia oikeuksia, pitämään pyhänä totuuden jumalallista nimeä, tekemään työtä rauhan ja rakkauden valtakunnan puolesta? Jos olet löytänyt maailmankatsomuksen, sellaisen jumalallisen viisauden, iloitse silloin, sielu, ja nouse epäilyksien suosta, sillä olet saanut kurkistaa elämän syvyyteen ja olet nähnyt, että pohjalla pulppuava elämän lähde on puhdasta, kirkasta, ikuista autuutta ja onnea.

Toimittajalta

Tietäjä – syyskuu 1910

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.

[Otsikko t-netin toimituksen.]


Etusivu Pekka Ervast