Pekka Ervast

Salaisen opin ”maailman synty”

Vuonna 1888 ilmestyi Lontoossa H. P. Blavatskyn toinen suurteos Salainen oppi. Jännityksellä sitä oli odotettu – sen tekijä kun jo oli maailmankuulu – ja suurella innostuksella se vastaanotettiinkin. ”Kirja on sekä merkillinen että kiinnostava”, lausui Pall Mall Gazetten arvostelija, ”merkillinen oudoista ikivanhoista tiedoistaan, kiinnostava siitä valosta, johon se asettaa maailman uskonnot ja niiden synnyn.” 

Voimme yhtyä tähän lausuntoon. Salainen oppi on kaikin puolin omituinen teos. Vaikka tekijä olikin syntyjään venäläinen ja oppi vasta iäkkäämpänä englannin kieltä, se on kirjoitettu taidolla, joka saa lukijan mukaansa vaikeimmissa ja mutkaisimmissakin kohdissa vilkkaan esitystapansa takia. Siinä on kohtia, joiden runollinen kauneus hurmaa, ja toisia, jotka osuvat syvimpään moraaliseen tuntoon. Se on täynnä otteita kaikkien aikojen oppineiden teoksista, ja monet otteet ovat harvinaisista kirjoista, joita on olemassa jokin kappale vain Lontoon British Museumissa tai Rooman Vatikaanin kirjastossa. Tämä on senkin tähden omituista, että Madame Blavatsky ei ollut mikään tieteellisesti sivistynyt yliopistonainen – vain seikkailija ja mieron kulkija, joka kirjoittaa teoksen, joka panee oppineimmankin professorin pään pyörälle.

Onhan Salaista oppia kuten Hunnuton Isis -teostakin myöhemmin koetettu todistaa suureksi ”humpuukiksi”, kuin se olisi vain valtava laina kaikenlaisista kirjoista (ks. Teosofia paljastettuna, kirj. K. af Geijerstam). Tällaisilla ”paljastuksilla” on ainakin se arvo, että ne varoittavat teosofeja valmistamasta Salaiselle opille samaa kohtaloa kuin on tullut Raamatun ja muiden kansojen pyhien kirjojen osaksi nimittäin, että sitä pidettäisiin erehtymättömänä auktoriteettina. Ja H. P. Blavatskyn kunniaksi on mainittava, että hän itse aina huomautti, ettei hänen teoksiaan saisi katsoa minkäänlaisiksi ilmennyksiksi sanan tavallisessa merkityksessä. Salaisen opin alkulauseessa hän sanoo: ”Näitä totuuksia ei esitetä (jumalallisen) ilmennyksen nimellä. Tekijä ei myöskään ole ensimmäinen, joka on tämän salaisen viisauden tehnyt tutuksi ihmiskunnalle. Sillä miltei kaikki, mitä tämä teos sisältää, on löydettävissä tuhansista kirjoista, suurten aasialaisten ja alkuperäisten eurooppalaisten uskontojen pyhistä kirjoituksista – kätkettynä hieroglyfien ja symbolien peittoon ja sen tähden jäänyt tähän saakka huomaamatta. Käsillä oleva teos koettaa yhdistää näiden vanhojen alkutekstien sisällyksen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.”

Toiselta puolen todistukset Salaisen opin ”varastetusta” sisällöstä kadottavat arvonsa, kun ottaa huomioon, ettei Madame Blavatsky koskaan väittänyt muuta kuin että se, mitä hän kirjoitti ja opetti, oli luettavissa kaikkien aikojen mystikkojen, okkultistien, alkemistien, kabbalistien, suurten filosofien ja teosofien jne. kirjoista ja muistiinpanoista. Hän – H. P. B. – vain yhdisti ja valaisi, mitä niissä oli hajanaista ja epäselvää. 

Yhtä kaikki The Secret Doctrine on hyvin mielenkiintoinen kirja, ja jos lukija on vähänkin maltillinen ja ennakkoluuloton, niin hän varmaan voi sekä nauttia että hyötyä siitä. Tosin sen lukeminen alussa tuottaa vaikeutta, ja monen innostus on hiipunut, kun hän on mielestään huomannut kirjassa sekä järjestelmällisyyden että yhtäpitävyyden puutetta. Mutta mahdotonta on vaatia, että kirja kiinnostaisi muita kuin niitä, jotka tunkeutumalla sen henkeen koettavat ymmärtää sitä. Me olemme tottuneet vain näkemään elämän ja luonnon tuhansia vaihtelevia muotoja, kun taas mystikko tarkkaa vakaasti ainoaa Elämää ja muotoihin salattua henkeä. Sitä paitsi Salainen oppi ei esitä koko muinaista viisautta vaan muutamia sen pääoppeja, joten sen nojalla kaiken kattava järjestelmän rakentaminen on mahdotonta. 

Teosofian sanotaan nimittäin esittävän uudenaikaisessa asussa muutamia pääpiirteitä niin kutsutusta viisaususkonnosta, joka ammoisia aikoja sitten – kun koko ihmiskunta puhui samaa kieltä – oli kaikilla yhteinen maailmankatsomus. Tämän viisaususkonnon henkinen sisällys vetäytyi kuitenkin syrjään ja tuli käsittämättömäksi ja sen tähden salaiseksi samassa määrin kuin ihmiskunta kehittyi aistilliseen suuntaan. Mutta alkuperäisiä kirjoituksia, jotka todistavat sen syntyä ja oppeja, löytyy tänäkin päivänä Salaisen Veljeskunnan laajoissa maanalaisissa kirjastoissa. 

Sellaiseen okkulttiseen alkutekstiin perustuu Salainen oppi. Se on ikivanha käsikirjoitus, kirjoitettu palmulehdille, jotka tuntemattomalla kemiallisella tavalla on suojattu tulen, veden ja ilman tuhoja vastaan. Sen nimi on Dzyanin kirja – eli Jumalallisen Tiedon Kirja – ja on kirjoitettu Senzarin kielellä, joka on salainen, kaikkien aikojen vihittyjen adeptien käyttämä kieli. Salaiseen oppiin on siitä käännetty 19 runoa, jotka muutaman okkulttisen kommentaarin ohessa muodostavat ne ainekset, joita H. P. Blavatskya oli käsketty selittämään nykyiselle sukupolvelle tajuttavassa muodossa.

Kirjansa sisällön Madame Blavatsky on jakanut kahteen laajaan, noin 800 suurta sivua käsittävään nidokseen. Ensimmäisen nimenä on ”Maailman synty” ja toisen ”Ihmisen synty”. Kumpikin jakautuu kolmeen jaksoon, joista ensimmäinen esittää viisaususkonnon oppeja maailman ja ihmisten synnystä, vertailemalla niitä suurten uskontojen vastaaviin oppeihin. Toinen jakso käsittelee symboliikan syntyä ja kehitystä ja selvittelee eri uskontojen teologiaa, osoittaen niiden dogmien ja mysteerein tosimerkityksen. Lopuksi kolmas jakso on salaista ja nykyistä tiedettä koskeva liite ja on länsimaiselle lukijalle aluksi viehättävin ja helpoin käsittää. Siinä esiintyvät okkultismin opit ja tieteen teoriat vastatusten, ja tekijä osoittaa aivan selvästi monien nykyisten tieteellisten olettamusten ristiriitaisuuden, samalla suuresti kunnioittaen ja ihaillen tutkimuksen oikeita tuloksia.

Salaiset opit maailman kehityksestä, josta puhutaan ensimmäisen osan ensi jaksossa, avaavat heti niin mahtavia ja laajoja näköaloja, että todellakin tuntee hengittävänsä itämaan ajattelun vapaata ja puhdasta ilmaa.

Ensiksi meitä kohtaa kuolinisku sille ahtaalle käsitykselle Jumalasta, jonka länsimaiden kirkot ovat kehittäneet, kiroten ahdasmielisyydessään vapaa-ajattelijoita ja ateisteja. 

Ken on kohottanut Jumaluutta peittävän hunnun, ken on tutkinut avaruuden syleilemiä syvyyksiä? Ei vielä koskaan paljas kuolevainen. Yksin Jumaluuden hengen kohottamana tohtii ajattelija luoda katseensa kohti Ääretöntä. Vain puhdassydämiset ”näkevät Jumalan”. Ja mitä he näkevät? 

Yhden todellisuuden, jota paitsi kaikki on maajaa, harhanäköä, yhden alkulähteen, josta kaikki virtaa, Yhden Olemisen, josta kaikki arvelu on mahdotonta, Yhden Järjen, jonka olemusta ei koskaan käsitetä. 

Autuaaseen lumoukseen vaipuu viisas, nähdessään Absoluuttia. Hän tuntee olevansa yhtä sen kanssa, ja hän tietää itsensä valoksi, joka loistaa läisen pimeydessä. Mutta pimeys ei käsitä valoaan, ja valo ei tiedä alkuperänsä nimeä.

Sinä houkkio, joka annat määrityksiä sille, jota ei koskaan voi määrittää ja joka selität Jumalaa etkä tunne itseäsikään. Olisiko Absoluutilla ominaisuuksia – voisiko se olla viisas, tosi, elävä, rakastava, hyvä, persoonallinen, täydellinen jne. Se, joka on näiden kaikkien käsitteiden olemus ja juuri? Ei vedestä sanota, että se on märkä. Kivi voi olla märkä ja ihminen viisas, mutta Viisaus ei ole viisas yhtä vähän kuin Totuus on tosi tai Elämä elävä. Ja rakastaisiko Jumala – Jumala, joka on rakkauden olemus? Tästä Ainoasta ovat kaikki vastakohdat lähteneet: minä ja minättömyys, hyvä ja paha, elämä ja kuolema, valo ja pimeys, totuus ja valhe, rakkaus ja viha, ja ne ovat olemassa vain virvatulina ilmennyksen panoraamassa. Ikirauha, ainainen sopusointu, tiedoton kaikkitietävyys on äärettömässä keskipisteessä, joka on kaikki ja joka ei ole mitään.

Ja silti: me olemme ”kolmiulotteisia” olentoja.* Piste on meille nolla, ja nolla on ääretön ympyrä, jota emme voi käsittää ja joka on Suhteeton Tila, puhdas subjektisuus. Tämä piste on kaikkialla eikä missään, ja sen liikkeistä syntyvät rajattomat viivat, laskemattomat luvut, ympyrän säteet – joka on ehdoton Liike, täydellinen tajunta. Ja ne ovat kaksi Jumalan olemuspuolta eli aspektia, joita voimme ja täytyy ajatella olevaksi: liike ja avaruus, tajunta ja olevaisuus, henki ja aine, minä ja minättömyys. Mutta muista! Ne ovat alkujaan yksi, vaikka vain korkein meissä etsii ja aavistaa tätä kaikkea sisältävää yhteyttä. Kaksinaisuus on nykyisen ihmistajuntamme looginen vaatimus. Eikä kaksinaisuuskaan anna meille tyydyttävää käsitystä Absoluutista. Olemme kolmiulotteisia olentoja emmekä voi ajatella yhteisvaikutusta subjektin (aluksen) ja objektin (kohteen) välillä ilman predikaattia (mainetta), emmekä vaikutusta aineeseen ilman välittävää voimaa. Siksi kuva, jonka Jumalasta luomme, tulee kolminaiseksi ollakseen käsitettävä ja samalla täydellinen.

* So. meidän avaruudellamme on kolme ulottuvuutta: 1) ylös ja alas, 2) eteen ja taakse, 3) oikealle ja vasemmalle. Jokainen ruumiillinen olio näkyvässä maailmassa ulottuu kaikkiin näihin suuntiin.

Ja tämä Jumalan verho, kolmiyhteys, on: Henki – Elämä – Aine.

Mitä ne ovat? Jumalan kaksi olemuspuolta, henki ja aine, ja niiden yhdistäjä, elämä, voima. Henki on subjekti, aine objekti ja elämä yhdistävä predikaatti. Henki on iäinen nykyisyys, elämä on aika, kulunut, nykyinen ja tuleva, aine on lennosta temmattu ajan hetki. Henki on puhdas olemassaolo, elämä alituinen kehitys, aine on tulos: maailma. Henki on kaikkea läpitunkeva yhteys, elämä on sen jakautuminen moninaisuuteen, aine on moninaisuus. Henki on yleistajunta, elämä sen jakautuminen, aine tuhannet yksilölliset tajunnat. Henki on ääretön ajatteleva järki, ajatteleminen on elämää, ja ajatukset ovat ainetta.

Seuratkaamme nyt maailman kehitystä siitä alkaen, kun lepo herää toimintaan. Katsokaamme, kuinka ajatuksia sinkoaa ikuisesta Nerosta ja miten ne kiteytyvät maailmoiksi.

Ensiksi on siis ääretön Jumala, ja sitten sen ensi sädehdyksenä Jumalan kanssa yhtä ikuinen, persoonaton Järki, Logos (Sana), Jumalan Poika, Brahma, jonka teologia on tehnyt persoonalliseksi Jumalaksi; sitten ovat, kun ”aikojen aamulla annetaan luomiskäsky”, jatkuvana sädehdyksenä ne jumalat eli korkeat persoonallisuudet, jotka yhdessä ovat toinen Logos, ”persoonallinen jumala” – yksi jumala jokaiselle tulevista lukemattomista aurinkokunnista. Tehdäkseen tuon suuren uhrauksen, luodakseen he astuvat olemattomuuden autuaasta tilasta vapaasti totellen ”Jumalan tahtoa” eli jumalallista lakia ja rakastaen äärettömästi olentoja, joita ei ole vielä olemassa. Rakkauden ja antamisen laki vallitsee kaikkeudessa. Korkeamman on uhrautuminen alemmalle, jotta alemmasta voisi nousta korkeampi. Niin on ”luominenkin” jokaisen jumalan itsestään luopuminen loihtiakseen esiin olentoja, jotka vuorostaan tulevat jumaliksi.

Nämä korkeat Persoonat huokuvat itsestään laumoittaisin olentoja eli Dhyan-Tshohaneja, joille arvon mukaan annetaan eri nimiä: jumalat, pääenkelit, enkelit, henget jne. Nämä olennot ovat ”maailman laatijat” yhteisnimellä Fohat. Universaalista maailman alkuaineesta, joka on Jumalan aineellinen aspekti, niin kuin Järki on henkinen olemuspuoli ja Fohat henkeä ja ainetta yhdistävä elämä nämä maailmanlaatijat ”luovat” näet koko aineellisen kaikkeuden, sen tähtisumut, pyrstötähdet, auringot, kiertotähdet ja kaiken niillä kehkeävän elämän. Tällä salainen oppi ei mitenkään kiellä maailman koneellista syntyä, sillä jos mikään maailmanselitys on lainalainen, niin se on okkultismin. Vain se väittää, että älyä täytyy ehdottomasti olla joka ilmiön takana. Se opettaa, että kautta koko maailman väreilee ääretön järki, joka myös on ikuinen rakkaus. Tätä järkeä, tätä korkeinta lakia, tottelevat kaikki johtavat älyolennot. Ne puolestaan hallitsevat luonnonhenkiä, jotka aiheuttavat elementteinä, ”voimina”, liiketapoina jne. havaittavia ilmiöitä.

Kaikkeus on täynnä eloa, eikä voida puhua kuolleesta kohdasta. Jokainen atomi ilmentyneessä maailmassa on tajunnan, elon ja muodon kolmiyhteys. Näiden kolmen tekijän välisiä suhteita on lukemattomiin niin kuin tajunta-asteitakin. Mutta kun seitsemän on tämän maailman päivän eli ”luomisen” perusluku, ilmentyy tajunta seitsemällä eri aineen ”tasolla” eli niin sanoaksemme seitsemässä toisiaan sisältävässä piirissä eli maailmassa, joista alin on meidän fyysis-aineellinen. Muut kuusi tasoa ovat: puoliruumiillinen (astraalitaso), vaistomaisesti aistiva eli tunteva (pranataso), halujen (kaamataso), älyn (manaksen taso), psyykkinen eli puolijumalallinen (buddhin taso) ja jumalallinen eli hengen taso (aatmaan taso). Nämä tasot voidaan sitten jakaa moneen seitsemään alatasoon jne.*

* H. P. Blavatsky ei ollut itse tyytyväinen käyttämäänsä terminologiaan eli sanastoon. Etenkin nimitys ”astraalinen” oli aikaansaanut paljon epäselvyyksiä ja väärinkäsityksiä, sitä kun oli ruvettu käyttämään useassa eri merkityksessä. Myöhemmin on sen tähden parannettu koko teosofista tiedesanastoa mikäli mahdollista siihen suuntaan, että jokainen sana vastaisi yhtä, tiettyä käsitettä, ja niin muodoin on tasojenkin jako tullut vähän toisenlaiseksi. Nyt ei puhuta enää ”puoliruumiillisesta” (linga shariran eli eetteriruumiin) tasosta, koska se varsinaisesti onkin vain fyysisen tason näkymätön puoli, eikä liioin pranan ja kaaman tasoista, vaan astraalitasosta, joten tasoja nykyisen jaon mukaan onkin vain viisi: fyysinen, astraalinen, mentaalinen, buddhinen ja nirvaaninen (aatmaan) taso. Nuo kaksi korkeampaa ”paranirvaanista” tasoa ovat meille täysin käsittämättömät.

Luomisen tarkoitus toteutuu juuri siten, että tajunta läpikäy nämä seitsemän kehitysvaihetta. Toisin sanoen, monadit – tulevien itsenäisten olentojen (ihmisten) siemenet, jotka jumalat maailmanpäivän koittaessa ”luovat” eli erottavat omasta elämästään – kehittyvät tiedottoman jumalallisuuden tilasta läpikäyden kaikki tajunta-asteet, itsehankittuun ja tietoiseen eli ”persoonalliseen” jumalallisuuteen. Tämä kehitys tapahtuu elämän kiertokoulussa. Henki ”astuu aineeseen”, muodoton pukeutuu muotoon, yhteys jakautuu, yleinen yksilöityy noustakseen sitten, varustettuna kaikilla kokemuksillansa, universaaliin, jakamattomaan elämään. Niinpä voisi sanoa käyttäen oman tasomme kuvaa: henki loistaa liekissä, huokaa tuulessa, ikävöi rannan laineessa, nukkuu eläimessä ja herää ihmisessä. Vanha kabbalistinen lause kuuluu: ”kivi tulee kasviksi, kasvi eläimeksi, eläin ihmiseksi, ihminen hengeksi, henki jumalaksi” – ja jumala katoaa Jumalaan.

Kuten jo viittasimme, tämä pitkä kehitys ei ole mielivaltainen ja satunnainen. Päinvastoin, mielivaltaista sortoa tai sokeaa sattumaa ei ole luonnossa. Maailma on lainalainen. Keskipisteessä, itse olossa piilee muuttumaton ikuinen laki, joka ilmenee elonkeskuksen säteissä kehitystä ohjaavien, tuhansien hengen- ja luonnonlakien muodossa. Ne voidaan yhdistää kaksinaiseksi tasapainon ja vaiheen laiksi – kausaliteetin eli syysuhteen (karman) ja periodisuuden eli vuorottaisuuden (reinkarnaation) laiksi.

Vaiheen lain – ”nousun ja laskun, luoteen ja vuokseen lain – on luonnontiede havainnut vallitsevan kaikkialla. Sellainen vaihtelu kuin päivä ja yö, elämä ja kuolema, uni ja valvetila, on yleinen, niin täysin poikkeukseton tosiasia, että helposti käsittää, miksi näemme siinä yhden maailman peruuttamattomimmista laeista.” Salainen oppi siis astuu vain lopullisen askelen, puolustaessaan sen lain ehdotonta yleiskelpoisuutta, jonka vaikutukset ovat kaikkialla huomattavissa. Sama on kausaliteetin eli syyn ja seurauksen lain laita, sen lain, jonka tiede on huomannut näkyvän maailman jokaisen ilmiön perustaksi. Miksi olisivat sitten muut ylemmät tajuntapiirit ilman tätä etua? Okkultistit hyvällä syyllä väittävät, ettei niin ole. Kaikilla aloilla, sekä tunteiden että ymmärryksen, moraalin ja hengen, vallitsee syynlaki yhtä peruuttamattoman ankarana kuin koskaan näkyvässä luonnossa, jonne itse asiassa ulottuvat vain sen äärimmäiset vaikutukset. Syvempi ja muihin oloihin ulottuva tieto syyn ja seurauksen välisestä vuorovaikutuksesta tekee okkultistin kykeneväksi saamaan aikaan ilmiöitä, jotka tuntuvat ihmeiltä ja ovat näennäisesti ristiriidassa tunnettujen luonnonlakien kanssa.

Näiden molempien lakien, vaiheen ja tasapainon, yleisyys saattaa salaisen opin olettamaan, että nykyinen maailmanilmennys ei ole ensimmäinen eikä ainoa. Ikuisen tyhjyyden ja lyhyeksi ajaksi avaruuteen singautetun luomisen sijaan saamme siten Ikuisen Elämän, joka ajoittain uinuu omassa helmassaan, ajoittain ilmetäkseen. ”Maailma kokonaisuutena on iäti olemassa rajattomana tasona, ajoittain lukemattomien alati syntyvien ja katoavien maailmoiden temmellystantereena.” Toiminnan päivät – manvantarat – ja levon yöt – pralajat – vaihtelevat niin ikuisuudessa kuin ajassa. Jokainen ”luominen” on ennen olleen uusi täydellisempi ilmennys, siis edellä käyneen maailman jälleensyntyminen eli reinkarnaatio. Ja jokaisessa manvantarassa tyhjentyvät edellisen seuraukset ja syntyvät syyt uuteen – joka on karma. Nykyhetki on menneisyyden poika ja tulevaisuuden isä. Siksi eivät jumalat, enkelit jne. olekaan etuoikeutettuja olentoja, vaan sellaisia, jotka saavuttivat aikaisempina maailmankausina sen kehityksen, joka nyt oikeuttaa heidät tuohon ”korkeaan asemaan” luonnon arvoluokassa. Eivät eläimetkään ole vääryyttä kärsiviä olentoja, vaan yksinkertaisesti niissä monadi ei ole vielä kohonnut ”ihmismonadin” arvoon. Mutta niiden sanotaan seuraavassa manvantarassa ”tulevan ihmisiksi”, so. ”eläinkunnan monadit luodaan silloin” – herätetään uuteen elämään, ja ne ovat valmiita toivioretkeen ihmiskunnan läpi.

Palatkaamme nyt ”ihmismonadin” kehitykseen katsoaksemme, miksi se muodostuu karman ja vaiheen lain johtamana. Manvantarassa tapahtuu kehitys seitsemässä nk. kierroksessa, joista kukin on kiertokulku seitsemän planeetan ympäri. Ensi kierroksessa monadi käy läpi kaikki luonnon muodot ja valtakunnat, paitsi ihmisellistä, ja kahdessa seuraavassa kaikki ihmismuodot. Tämä on ”hengen astuminen aineeseen” eli kehityksen kulku ”alenevaa kaarta” myöten, jolloin aine vetää elämän puoleensa. Kun kehitys on siten saapunut neljänteen kierrokseen, tapahtuu keskellä tätä, neljännellä kiertotähdellä, se käänne, josta elämän ”nousu henkisyyteen” alkaa. Silloin elämä pyrkii ainetta paeten hengen yhteyteen. Yksilöllisyys kehittyy ensin luonteisesti – neljänteen kierrokseen asti – sitten omaehtoisesti. Tästä selviää, että neljäs kierros ja siis myös neljäs kiertotähti on alin ja aineellisin, viides verrattava kolmanteen, kuudes toiseen, seitsemäs ensimmäiseen.

Kun elonaalto kiertokulussaan on jättänyt tähden, vaipuu tämä ”uneen” (pralajaan), mutta kun elonaalto seitsemännen kerran jättää planeetan, ”kuolee” planeetta ja koko ketjua kohtaa vähitellen sama kohtalo: se vaipuu pralajaan. Elämä astuu nyt uuteen, korkeampaan ketjuun, jossa näytelmä uudistuu täydellisemmässä muodossa. Niinpä se planeettaketju, johon maa kuuluu, on tuontapainen kuuketjun jälleensyntyminen eli reinkarnaatio. Maa on näet neljäs eli aineellisin sisaruksistaan, ja sama on kuunkin laita sen sisaruskuihin nähden. Muut sekä maa- että kuuketjun kuusi tähteä kuuluvat ylempiin tajuntapiireihin ja ovat hienompiaineisina meille näkymättömiä. Suhde on sama muiden aurinkoamme kiertävien, näkyvien tähtien välillä, joista kukin on järjestyksessä neljäs sisaruksistaan. Vain vihityt mestarit ja korkealle kehittyneet selvänäkijät voivat tunkeutua ”astraaliusvien” läpi, jotka peittävät meiltä lähimmätkin yläpiirit. Elämme paraillaan neljännessä kierroksessa ja neljännellä kiertotähdellä ja olemme hiljattain – so. muutamia miljoonia vuosia sitten – kulkeneet ”käännekohdan” ohi. Jokaisella kierroksen jokaisella tähdellä kehittyy nimittäin seitsemän juurirotua (jotka jakautuvat seitsemään alarotuun, ja kukin näistä taas seitsemään heimorotuun) ja aineellinen kehitys saavutti huippunsa neljännessä. Me olemme viidettä juurirotua, joten hengen involuutio on alkanut ja sen hedelmänä on nykyinen ihmiskunta.

Syksyllä 1896

Tietäjä — helmikuu 1914

Kieliasua on hieman uudistettu sisältöön puuttumatta.