Pekka Ervast

Rakkauden salaisuus

Kaikki ajattelijat, kaikki viisaat, jotka ovat silloin tällöin esiintyneet maan päällä, ovat sanoneet, ja kaikki sivistyskansat ainakin uskovat, että inhimillinen täydellisyys, jota kohti ihmiskunta kehittyy, on rakkaudessa, veljesrakkaudessa*, että lopullinen päämäärä ihmiskunnan elämässä on se aika, jolloin kaikki ihmiset elävät keskenään veljinä. Veljesrakkaus yksin voisi ratkaista vaikeimmatkin pulmat, yhteiskunnalliset ja yksilölliset elämänkysymykset. Mutta kuta enemmän ihmiskunnassa on totuttu ajattelemaan näitä asioita, kuta enemmän on veljesrakkauden kysymystä pohdittu, eri näkökannoilta, sitä selvemmäksi on käynyt, että veljesrakkaus ei ole mikään äkkiä toteutettava asia. Monet ihmiset ja ihmisryhmät ovat yrittäneet toteuttaa veljesrakkautta elämässään, mutta ovat kaikenlaisten pettymysten jälkeen huomanneet, että se aate ei olekaan käytännössä niin helposti toteutettavissa.


* Veljesrakkaus = universaali rakkaus - Toim. huom.


Sen tähden monet pessimistit sanovat, ettei todellista veljesrakkautta ole eikä voi olla maan päällä. Se on muka haaveilijoiden unelmaa, sillä ihminen, sellaisena kuin hän on ja sellaisena kuin hän tulee pysymään näiden pessimistien mielestä, on itsekäs olento, aina lähinnä omaa itseään eikä kykene rakastamaan toisia edes niin paljon kuin itseään. Mekin, jotka uskomme veljeyteen, myönnämme, että rakkauden korkein ihanne ei ole helposti saavutettavissa. Mutta me emme heittäydy pessimisteiksi. Me uskomme kehitykseen, me uskomme, että jokainen yksilö samoin kuin ihmiskunta kokonaisuudessaan hiljalleen mutta varmasti kasvaa ihannetta kohti. Heittäkäämme nyt silmäys ihanteeseen ja tapaan, jolla kasvamme sitä kohti.

Todellisesta rakkaudesta olemme jokseenkin selvillä. Jos jumalallinen rakkaus täyttäisi inhimillisen sielun – niin kuin se esimerkiksi täytti Kristuksen ja Buddhan –, silloin hän olisi kaikille hyvä, silloin ei voisi olla puhettakaan minkäänlaisesta puolueellisuudesta tai vääryydestä, tylyydestä, kostonhimosta tai itsekkyydestä. Hän olisi itse vapaa kaikista persoonallisista haluista ja tunteista, sellaisista himoista ja haluista, jotka raatelevat ihmisen sielua ja tekevät elämän onnettomaksi. Hän olisi vapaa kaikista itsekkäistä pyyteistä, hän ikään kuin kohoaisi koko luomakunnan yli, voisi sulkea kaikki syliinsä, rakastaa kaikkia, olla hyvä kaikille. Tämä on rakkauden ihanne, ja me ihmiset kysymme päivä päivältä suuremmalla hartaudella, kuinka siihen voimme päästä, kuinka saatamme kasvaa kohti kehitystä tapahtuvaa tietä.

Jos nyt tahdomme tutkia tätä kysymystä, silloin meille on avuksi, jos vertaamme toisiinsa kahta äärimmäisyyttä, toisaalta rakkauden jumalallista ihannetta ja toisaalta nk. eläimellisyyttä, sitä tilaa, josta ihminen alkoi nousta samalla, kun hän tuli ihmiseksi. Ihmiskunta on kehittynyt eläinkunnasta. Ihmiskunta on pelkän eläimellisyyden yläpuolella ja on kehittymässä kohti jumalallisuutta eli enkelimäisyyttä. Ihminen ei ole enää eläin, mutta hän ei ole vielä enkeli. Hän on enkelin ja eläimen keskivälillä. Minkälainen on eläin? Eläin on tavallaan vapaa. Se noudattaa aina vaistojaan, ei tuomitse eikä arvostele itseään. Emme voi sanoa eläimestä, että se on epäsiveellinen. Eläin on aina siveellinen, jos se kasvaa luonnollisissa oloissa. Se pysyy itsestään siveellisenä, sillä se kuuntelee vain luonnon ääntä, mutta se kuuntelee sitä sokeasti. Korkeammilla eläinasteilla voimme kyllä huomata, että eläimillä on tunteita, sangen persoonallisia tunteita, mutta tämä johtuu siitä, että ne ovat tulleet tekemisiin ihmisen kanssa. Jos symbolina, vertauskuvana ajattelemme eläimellisyyttä, on se sitä vapautta, joka samalla on suurinta orjuutta, nimittäin sitä, joka noudattaa aina omia vaistojaan eikä koskaan pidä niitä itsekkäinä. Nämä ovat kaksi äärimmäisyyttä, eläimellinen himon vapaus ja jumalallisen rakkauden vapaus. Eläin tahtoo aina sitä, mitä eläimellinen luonto hänessä tahtoo. Enkeli tahtoo ainoastaan sitä, mitä jumalallinen rakkaus hänen kauttaan tahtoo. Eläin tahtoo aina hyvää itselleen, yksilölle, enkeli sitä, mikä on hyvää kaikille. Ihminen on olento, joka on keskivälillä eläintä ja enkeliä. Ihmisen tiellä tulevat ristiriidat, ihmistä kohtaavat kysymykset synnistä, vioista, paheista ja tuskasta.

Kun teemme tuon kysymyksen, millä tavalla ihminen voi kehittyä ja kasvattaa itseään enkelin jumalallista rakkautta kohti, voimme sanoa, että itsestään esiintyy kaksi vastausta, kaksi mahdollista tietä. Voimme kutsua näitä vastauksia, näitä teitä eri nimillä ja nimittää toista järjen tieksi, toista sydämen tieksi. Jumalallisen elämän ihannetta saattaa näet katsella kahdelta eri kannalta. Toinen katselee sitä enemmän järjen silmällä, toinen enemmän sydämellään. Kun ihminen katselee järjen silmällä rakkauden ja veljeyden ihannetta, kuvastuu hänen mieleensä ennen kaikkea vapaus – persoonallinen vapaus synneistä, ristiriidoista, itsekkyydestä ja kärsimyksistä –, ja sellainen onni, joka on kirkkaudessa, siinä, että kykenee seisomaan kuin kallio keskellä myrskyä. Kun taas toinen ihminen katselee sydämellään veljesrakkauden ihannetta, kuvastuu hänen mieleensä armahtava sääli ja hellyys, joka sulkee kaikki syliinsä, joka voi ottaa kaikkien tuskat päälleen, pyyhkiä pois kaikkien kyyneleet ja kärsiä mitä tahansa toisten puolesta, koska se rakastaa. Nämä kaksi tietä – järjen ja sydämen – ovat sen tähden olemassa ainakin kehityksen ja itsekasvatuksen alkutaipaleella. Molempien teiden täytyy kerran yhdistyä. Askel askeleelta täytyy niiden lähetä toisiaan, kunnes lopulta toisen täytyy yhtyä toiseen, jotta täydellisyys tulisi toteutetuksi.

Jos nyt ensin tarkastelemme hiukan järjen tietä, voimme nähdä sillä tiellä erilaisia asteita ja nähdä, että on ihmissieluja, jotka kulkevat tai yrittävät kulkea tai ovat jo päässeet johonkin kohtaan tällä tiellä, jota myös voisimme kutsua kieltäymyksen tai kärsimyksistä vapautumisen tieksi. Kulkiessaan sillä ihminen ajattelee: "täydellinen veljesrakkaus on vapautta, vapautta persoonallisesta itsekkyydestä, persoonallisista tunteista ja kärsimyksistä, ja sen tähden minä tahdon ja koetan tukahduttaa itsessäni kaikkea, mitä nousee ylös sielussani ja tunteissani". Hän koettaa kieltäytyä ja voittaa itsensä, polkea itsekkyytensä jalkojensa alle ja nousta oman itsensä päälle, murtaen ja tukahduttaen kaikki tunteet, jotka estävät hänen järkensä vapaata työskentelyä, hänen sielunsa, ymmärryksensä, korkeamman minänsä kärsimyksetöntä työskentelyä. Taistelu on hänen tunnussanansa. Tietysti sielun kehitys on pitkä, ihminen syntyy monta kertaa maailmaan eikä yhdessä elämässä ehdi pitkälle. Sellaiset ihmiset, jotka nyt ensi kerran heräävät näkemään täydellisyyden ihannetta ja tuntevat silloin vetovoimaa kohti järjen tietä, sellaiset yrittävät aina vähän kieltää ja kiduttaa itseään. Heissä on luonnostaan askeettisia taipumuksia. Elleivät ole erityisen lujatahtoisia, he eivät "pääse pitkälle" tässä elämässä, mutta kun he ensi kerralla syntyvät, tuovat he mukanaan omituisen luonteen. Tapaamme silloin tällöin ihmisiä, jotka ovat syntyneet sen luontoisina. Heillä on hieman kylmä luonne siinä merkityksessä, että itse huomaavat olevansa kylmiä, kun itseään sisäisesti tutkivat. He eivät voi tuntea lämpimiä tunteita, ei ainakaan helposti. Tunteet ovat heillä niin kovin syvällä, ja tarvitaan suuria tapauksia, merkillisiä ihmisiä herättämään heidän tunteita. He ovat tavallisesti sangen onnettomia ja kärsivät paljon omasta kylmyydestään, siitä, että he eivät saata ketään rakastaa. Tästä huolimatta heillä saattaa olla voimakas sukuvietti. Kuinka silloin he voisivat muuta kuin tuomita alhaiseksi ja eläimelliseksi sen vietin ja vaiston, joka heissä on herännyt ilman vastaavia inhimillisiä tunteita? Voipa joskus kulua koko elämä ilman, että he ovat saaneet kokea todellista rakkautta vaan ainoastaan sukupuolista vetovoimaa ja himoa, joka joskus on ajanut heidät epätoivon partaalle. Elleivät he elämän varrella opi rakastamaan, he saavuttavat rauhan ainoastaan siten, että ihanne, jota heidän sielunsa ennen on palvellut, taas kajastaa silmiin, että he alkavat taas pyrkiä askeettisella tavalla vapautta kohti. Siten he vähitellen saavuttavat toisen kohdan tiellä.

Se ihminen, joka järjen tiellä kulkiessaan on päässyt niin pitkälle, että hän tuntee voivansa hallita himojaan ja viettejään, tuntee olevansa ajatteleva, järjellinen olento, oman persoonallisuutensa herra. Hän on saavuttanut jonkinlaisen vapauden kärsimyksistä. Kun sellainen ihminen vetäytyy kuolemassa pois näkyväisestä maailmasta, hän saattaa viihtyä erittäin kauan järjen ja ajatuksen seesteisessä taivaassa, sillä hän kehittää älyään ja älynsä silmää niin pitkälle, että sen katse tunkee läpi kaiken alemman elämän. Mikään ei viehätä häntä. Lopulta kuitenkin istuessaan siinä korkeassa taivaassa hän kyllästyy omaan järkeensä, omaan kirkkauteensa, omaan puhtauteensa ja alkaa taas ikävöidä ihmisiä, eläviä olentoja, joiden kanssa voi tuntea olevansa yksi muista. Hän ikävöi takaisin maan päälle, ja syntyessään jälleen hän on älykäs, ylpeä, elämässään puhdas ja hillitty ihminen. Nyt hän voi muuttaa suuntaa, mihin ihminen aina kykenee, ja alkaa kulkea toista tietä, mutta hän saattaa myös jatkaa entisellä tiellä ja nousta vielä korkeammalle. Hän voi nousta niin kuin itämaisissa kirjoissa sanotaan Pratyekabuddhaksi, täydellisesti vapaaksi olennoksi, jossa ei enää voi herätä minkäänlaista ikävää maan päälle. Silloin hän ei ainoastaan järjellä hallitse itseään vaan on suorastaan poistanut itsestään kaiken kärsimyksen mahdollisuuden, kaiken persoonallisen elämän. Hän on aivan kuin vain järki, puhdas luonnonvoima, jolla ei ole mitään sukulaisuutta ihmisten epätäydellisen ja monivivahteisen maallisen elämän kanssa. Hän jättää ihmiskunnan ja menee muualle oloaan jatkamaan. Kuiskeena sanotaan, että tullakseen aivan täydelliseksi ja ikuisesti onnelliseksi olennoksi hän huomaa silloin, että hänen täytyy vielä kehittää itsessään sydäntä. Kyllä hän on korkea, ja vaikka kulkisimme toista tietä ja katselisimme elämää toisella silmällä, emme pienimmälläkään ylenkatseella voi ajatella häntä. Hän on puhtaampi, ylevämpi, vapaampi kuin kukaan meistä. Ja kuitenkin häneltä puuttuu yksi: rakkaus. Sen tähden alusta saakka on olemassa myös toinen tie.

Sydämen tie vie suoraan täydellistä ja puhdasta veljesrakkautta kohti, laiminlyömättä silti järjen kehitystä. Järki itsestään kasvaa sydämen ohella. Mikä on sitten sydämen tie? Ihminen, joka näkee ihanteen sydämellään, ajattelee, että rakkaus on korkein ja rakkaus ei ainoastaan ole tasapuolista ja viileätä hyvyyttä, vaan rakkaus on sitä, että tuntee toisten kanssa, että tahtoo kärsiä toisten puolesta, että osaa rakastaa hellästi niin kuin äiti, uskollisesti niin kuin ystävä, auttavasti niin kuin Mestari. Sen tähden sydämen tiellä kulkija tietää vaistomaisesti heti alussa, että hän ei voi tukahduttaa tunteitaan eikä vapautua kärsimyksistä. Päinvastoin hän aavistaen tietää, että sydämen tie on vapaaehtoisen tuskan ja kärsimyksen tie. Hän ei voi itsessään mitään tappaa, hän ei voi sillä tavalla itseään kieltää, vaan hän tahtoo itseään puhdistaa, ja tunteittensa keskeltä hän etsii pysyväistä. Tietysti tässä ei voi olla kysymystäkään eläimellisyydestä siinä merkityksessä, että ihminen niin kuin eläin noudattaisi sokeasti himojaan, vaistojaan, viettejään, vaan tässä on puhe inhimillisistä tunteista. Järjen tiellä ihminen periaatteellisesti tukahduttaa ne, sydämen tiellä hän etsii salaisuutta niiden takana – etsii tunteittensa virvatulien keskeltä pysyväistä tunnetta. Järjen tiellä ihminen nimittää rakkaudeksi ainoastaan korkeinta, persoonatonta hyvyyttä, inhimilliset "lemmen tunteet" ovat aina hänen silmissään hieman "alhaisia", synnillisiä, jopa saastaisia. Kuinka toisin on laita sydämen tiellä kulkijan! Hän pyrkii kohti sitä ikuista rakkautta, joka ei voi koskaan kuolla eikä mistään vähetä vaan joka yhä vain kasvaa. Hän pyrkii kohti sitä tunnetta, ja sen tähden hän alusta saakka etsii sitä, mikä olisi ikuista ja pysyväistä tunne-elämässä.

Me voimme huomata eri asteita sydämenkin tiellä ja ihmisten olevan eri kohdilla sitä tietä. Mikä esimerkiksi on sen ihmisen tunnusmerkki, joka kulkee ensimmäistä taivalta sydämen tiellä? Mikä on hänen henkisen ja sielullisen elämänsä perussävel? Se on rakkauden kaipuu. Käytän näitä sanoja jokapäiväisessä merkityksessä. Hän ei ikävöi voivansa rakastaa kaikkia, vaan hän kaipaa yhtä ihmisolentoa, jota saisi koko sydämellään rakastaa. Hän aavistaa, että inhimillinen rakkaus on yhtä kaukana eläimellisyydestä kuin taivas maasta. Hän tietää, ettei rakkautta ole se tunne, joka voi herätä tänään ja kuolla huomenna. Ei ole rakkautta, jos ihminen tänään ihastuu yhteen ja jo huomenna unohtaa, kylmenee, kukaties vihaa, kunnes tulee toinen, joka miellyttää. Ihminen ei vielä silloin osaa rakastaa, hän on vielä tunteittensa orja, hän on puoleksi eläimen kannalla, hän ei ole vielä noussut ihmiseksi tunne-elämän alalla. Tämän tietää se ihminen, joka kulkee sydämen tiellä. Hän tietää, että ensimmäinen läksy, joka hänen on opittava, on rakkauden läksy, uskollisuuden läksy. Hänen pitää oppia rakastamaan yhtä ihmistä niin todellisesti, että hän itse tietää rakastavansa uskollisesti. Todellinen rakkaus, joka kohdistuu toiseen henkilöön, on kirkas ja ihana, puhdas ja vapaa, sillä se on ennen kaikkea sielullinen ja henkinen. Jos rakastettu ihminen on paha, ei se vaikuta mitään rakastajan rakkauteen. Jos rakastettu hylkää ja pettää, sekään ei vaikuta mitään rakastajan rakkauteen. Sellainen vaikutus voi olla, että se, joka pettää ja hylkää, aivan kuin peittyy sumuun ja on poistunut hetkeksi rakastajan sielusta. Mutta tämän sydämessä asuu yhtä kaikki rakkaus, ja rakkaus kestää läpi aikojen, niin että he uudestaan kohtaavat toisensa. Rakastajan rakkaus vetää rakastetun luokseen.

Sellainen on rakkaus, ja muuan norjalainen runoilija on aivan oikein sanonut: "Kuinka voisit rakastaa kaikkia sinä, jollet osaa yhtä syleillä?" Ihminen ei voi oppia yleistä veljesrakkautta, ellei hän ensin osaa rakastaa yhtä sielua iankaikkisella rakkaudella. Tämä on syy, miksi uskonnoissa on pidetty avioliittoa pyhänä. Ei se muodollisesti ole pyhä – ihmiset voivat päinvastoin tehdä sen saastaiseksi – vaan se on pyhä siksi, että se on koulu, jossa ihmissielu voi oppia rakkautta. Sitä varten että ihmiset oppisivat uskollisesti rakastamaan, sitä varten on ihmiskunta jaettu kahteen sukupuoleen, sitä varten on avioliitot ja muut liitot ja suhteet olemassa luonnossa. Monet huikentelevat ihmissielut ymmärtävät tämän ja alkavat kaivata uskollisen rakkauden kykyä. Monet toiset ovat tämän jo ennen tunteneet, kukaties jo maistaneet todellista rakkautta, ja he ovat niitä ihmisiä, jotka nykyisessä elämässään jo nuoruudestaan saakka ovat täynnä tuota yhtä kaipuuta. He eivät voisi alentaa itseään, eivät myydä itseään, eivät etsiä pelkkää nautintoa sukuvietistään, he eivät voisi näyttää mitään tekaistua rakkautta, he kaipaavat todellista. He vaikka kuolevat kaipaukseensa. On olemassa sellaisia ihmisiä. Ja se on ensimmäinen läksy.

Sitten seuraa toinen läksy sydämen tiellä. Kun ihminen on saavuttanut yksilöllisen ja inhimillisen rakkauden kyvyn olemalla uskollinen yhdelle, täytyy hänen oppia rakastamaan useampia – ei vielä kaikkia mutta monia yhtä uskollisella rakkaudella. Elämä tarjoaa meille tilaisuuksia tähän jo alkutaipaleella. Perheenjäsenten keskinäinen huolenpito ja hellyys, toverien yhteiset harrastukset ja toistensa ymmärtämys – kas siinä aavistuksia siitä rakkaudesta, joka ulottuu useampiin. Itse tämä rakkaus on paljon korkeammalla. Se on Mestarin rakkaus opetuslapsiinsa. Se kokoaa itseensä ylevimmät piirteet kaikista inhimillisen rakkauden muodoista, myös aviollisesta, mutta se nousee kaikkien muotojen yläpuolelle, koska se on kaikkien henki ja olemus. Siitäkin on olemassa vertauskuva näkyväisessä maailmassa. Tämä vertauskuva on ystävyys.

Ystävyyttä ei vielä ymmärretä yleisesti. "Nuoret haaveilkoot siitä", arvellaan usein, "elämän taistelussa kukin on lähinnä itseään. Ystävyyteen ei ole luottamista. No, rikkaalla tietysti on monta ystävää, mutta kuka on köyhän uskollinen ystävä?"

Tällainen alhainen kuva annetaan tavallisesti ystävyydestä. Ja kuitenkin jokainen ihminen tietää, että on olemassa tunne, joka – vaikkei se olekaan sukupuolista laatua – sitoo kaksi tai useampia ihmisiä toisiinsa mitä jaloimmilla ja kauniimmilla siteillä. Näille tunteille pannaan liian vähän arvoa. Niitä ei vielä pidetä pyhinä. Kerrotaan, että ennen ihmiset ymmärsivät, että ystävyyskin oli pyhä side. Nyt myönnetään pyhyyden arvo korkeintaan avioliitolle. Mutta on tuleva aika, jolloin käsitetään, että ystävyys on sama, yhtä pyhä ja yhtä velvoittava kuin sukupuolinen rakkaus. Ja ihmissielun kehitykseen kuuluu, että sen täytyy rakkauden ohella oppia tuntemaan myös todellista ystävyyttä. Eikä meidän pidä ajatella, että ystävyys on rajoitettu samaa sukupuolta oleviin – myös miesten ja naisten välillä pitää olla ystävyyssuhteita.

Tahdon ohimennen sanoa, että luulen Muhammedin ajatelleen tällaista suhdetta, kun hän islamissa myönsi monivaimoisuuden. Kristityt ovat kyllä tottuneet halveksimaan "muhamettilaisia" heidän kuvitellun "epäsiveellisyytensä" takia – mehän itse olemme äärettömän siveellisiä! Mutta ihmiset eivät vielä olekaan kasvaneet moniavioisuuden ymmärtämykseen, eivät edes ole oppineet yksiavioisuuden läksyä – ei täällä sen enempää kuin muuallakaan. Polygamiaa* ajatellessamme ei meidän tarvitse ottaa lukuun nykyisiä oloja islamissa eikä muualla, vaikka poikkeustapauksia saattaisikin olla. Meidän täytyy ajatella asiaa mahdollisuuden ja tulevaisuuden kannalta. Miksei Muhammed ole voinut katsoa eteenpäin sitä aikaa ihmiskunnan elämässä, jolloin jo monet sielut ymmärtävät, mikä on moniavioisuuden tarkoitus? Onhan hän itse esimerkillään näyttänyt, mikä oli hänen ajatuksensa. Muhammedilla oli monta vaimoa, ja hän rakasti heitä kaikkia. Emme ole ollenkaan oikeutetut otaksumaan, että hän olisi ottanut niitä "eläimellisestä himosta". Khadija oli hänen varsinainen puolisonsa ja muut vaimonsa hän nai vasta myöhemmällä iällään, kun hän jo oli jumalan profeetta ja suuren henkisen työn tekijä. Hänen tunteisiinsa ei varmaan sekaantunut ollenkaan aviomiehen tavallisia lemmen vaatimuksia. Hänen rakkautensa oli isällistä laatua. Hänen vaimonsa olivatkin leskiä tai nuoria tyttöjä, joilta puuttui suojelija. Muhammed tuli heille isäksi ja suojelijaksi. Kun hän liitti heidät itseensä avioliiton siteellä, teki hän heidän käytännöllisen, jokapäiväisen elämänsä itämailla mahdolliseksi. Muhammedin avioliitto on symbolina sangen lähellä perikuvaa: Mestarin suhdetta opetuslapsiin. Kaikilla suurilla Mestareilla on ollut opetuslapsia, enimmäkseen miehiä, mutta myös naisia. Jeesuksella oli monta opetuslasta, Buddhalla samoin, ja heistä sanotaan aina, että he rakastavat opetuslapsiaan.


* Moniavioisuutta. - Toim. huom.


Meidän täytyy ymmärtää, että tällainen mahdollisuus piilee ihmissydämessä: rakkaus laajenee yhdestä useampaan ja monista kaikkiin. Ellei niin olisi, emme lainkaan käsittäisi elämän surunäytelmiä. Nyt ymmärrämme, miksi ympärillämme on niin paljon kurjuutta, niin paljon onnettomuutta ja syntiä. Ihmiset eivät tunne itseään, eivät tiedä, kuinka heidän tulisi elää. Pyhät, korkeat voimat ihmisen sielussa ilmenevät itsekkäällä, jopa eläimellisellä ja alhaisella tavalla. Mutta suuri henkinen voima ihmisen sydämessä täytyy sielun kehityksessä tulla esille sillä tavalla, että ihminen opittuaan rakastamaan yhtä oppii rakastamaan monta. Ja kun hän tietää, että rakkaus ei ole rajoitettu vaan että rakkaus voi laajeta, että se yksi, jota hän on alkuaan rakastanut, on hänelle yhtä rakas, vieläpä rakkaampi kuin ennen, kun hän huomaa, että ne monet ovat hänelle kalliita, että hän todella osaa rakastaa heitä – silloin hän on oppinut toisen läksyn sydämen tiellä. Nyt hän jo selvästi näkee ihanteen: Mestarin rakkauden kaikkia kohtaan. Hän näkee, että Mestari rakastaa kaikkia, vaikka yksi on häntä lähinnä ja monet asuvat hänen sydämessään. Kun Mestari rakastaa opetuslapsiaan, niin hänen rakkautensa käy yli kaiken ymmärryksen. Hän rakastaa kaikkia ihmisiä, hän on hyvä kaikille, tahtoo auttaa kaikkia, mutta ne, jotka hän ottaa opetuslapsikseen ja jotka saavat tulla hänen ystävikseen, pojikseen, tyttärikseen, elävät hänessä. Hän elää heissä ja avaa heille sydämensä portit, ja sulattaa heidät omaan persoonalliseen sieluunsa, niin että he aina "lepäävät hänen rinnallaan", niin että jokainen ajatus, jonka opetuslapsi ajattelee, on Mestarin sydämessä, ja Mestari myös tietää sen. Siksi ihmiskunnan opettajat ovat aina olleet varovaisia ja asettaneet ehtoja sille, joka tahtoo tulla heidän opetuslapsekseen, sillä se suhde, joka syntyy Mestarin ja oppilaan välille on niin läheinen, paljon läheisempi kuin esimerkiksi miehen ja vaimon, jotka todella rakastavat toisiaan. Hekin voivat olla niin lähellä toisiaan, että tietävät toistensa ajatuksista ja tunteista. Tämä on kuva Mestarin ja opetuslapsen välisestä suhteesta. Mestarin sielu on yhtä opetuslasten sielujen kanssa, niin että Mestari tietää kaiken, mitä opetuslapset ajattelevat ja tuntevat, ja sen tähden Mestarit panevat ehtoja sille, joka pyrkii opetuslapseksi, ettei hän tulisi liian heikkona ja itsekkäänä, liian vähän kokeneena heidän sydämeensä.

Sydämen tiellä kulkien me siis opimme rakkauden salaisuuden. Mutta millä tavalla voisimme kasvattaa itseämme kulkemaan tätä tietä ja mistä voisimme tietää, ettemme siitä hairahda syrjään? Meidän tulee vain pitää mielessämme, että rakkaus on Jumala, että rakkaus on onni, autuus, vapaus, pyhyys, puhtaus. Rakkaus on, eikä meidän tarvitse luoda sitä, vaan ainoastaan avata sille sielumme. Ensin kun ihminen kulkee sydämen tiellä, hän joutuu koviin ristiriitoihin. Miksi? Sen tähden että hänen oma tahtonsa, hänen oma persoonallisuutensa on aina mukana. Se tuntee tuskaa, se tuntee iloa, se on onnellinen, se on mustasukkainen. Kun joskus rakkaus tuntuu, huomaa persoonallinen ihminen, että se vie hänet aivan kuin pois hänestä itsestään. Ja se on rakkauden salaisuus. Rakkaus on jumalallinen elämä, ja kun se virtaa meidän sisäämme, unohdamme itsemme. Sitä mukaan kuin unohdamme oman itsemme, opimme rakastamaan. Meidän ei tarvitse tukahduttaa eikä tappaa tunteitamme. Meidän täytyy vain unohtaa itsemme, ja sen osaa ihminen tehdä sydämen tiellä. Hän osaa unohtaa itsensä, sillä kun hän rakastaa, hän ei muista itseään vaan rakastaa toista – yhtä... useampia... kaikkia.

Me näimme jo äsken, että minkä tien ihminen valitseekin, joko järjen tien tai sydämen tien, niin tulee kohta, jolloin tiet yhtyvät. Sen tähden ovat viisaat opettaneet, sen tähden ovat vapahtajat sanoneet, että vaikka meillä olisi kaikki tieto, kaikki viisaus ja kaikki taito, niin se ei vielä olisi mitään, jos tärkein meiltä puuttuisi. Sillä Jumalan nimi on rakkaus. Jumala on suuri Itse kaiken takana, kaikkien yhteinen elämä, ja se elämä ei ole vain ajatusta ja järkeä, sillä järki ja ajatus on vain sen elämän silmä, mutta se elämä itsessään on rauhaa, se on olemisen tunnetta ja tahtoa, jotka ovat niin paljon yläpuolella kaikkea, mitä me tunteeksi ja tahdoksi kutsumme, ettemme osaa sitä määritellä muulla kuin yhdellä sanalla: se elämä on rakkaus.

Tietäjä – heinä-elokuu 1911

Kieliasua on hieman uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Pekka Ervast