Salatiede ja salatieteilijä

Nykyaikainen teosofi on ihminen, jolla on varma elämänkatsomus ja jonka elämänkatsomus perustuu oman järjen syvään vakaumukseen. Hän uskoo tavallisesti jälleensyntymiseen, karmaan, joihinkin yliaistillisiin asioihin ja erityisesti ihmisten yleiseen veljeyteen, mutta olematta muuta kuin teosofi sanan jokapäiväisessä merkityksessä hänellä ei ole mitään yliaistillis-salatieteellisiin kokemuksiin perustuvia tietoja. Spiritistisiä tietoja hänellä voi olla ja joitakin mystisiä kokemuksia, aavistuksia, profeetallisia unia ym., joita sattuu muillekin ihmisille kuin teosofeille. Mutta olematta salatieteilijä tai luonnollinen selvänäkijä, hänellä ei ole objektiivisia kokemuksia luonnon ylempien tasojen salaisuuksista.

Silti meidän ei pidä luulla vähäiseksi hänen elämänvakaumuksensa arvoa. Tunnettu amerikkalainen kirjailija sanoo: "Jokaisen on hyvä hankkia jo varhain vähän filosofiaa elämäänsä. Se on oleva hänelle suureksi avuksi myöhemmin; se on oleva monta kertaa koetuksen hetkinä ja myöhemmässä elämässä hänelle suurena lohdutuksen ja voiman lähteenä. Teemme ehkä – kohteliaasti – pientä pilaa sellaisesta henkilöstä, jolla on pieni filosofiansa, mutta jos meillä itsellämme ei ole mitään senkaltaista, tulee aika, jolloin juuri tuo varman maailmankatsomuksen puute tekee pilkkaa meistä. Sattuuhan joskus – vaikkei se ole mikään sääntö – että se, jolla on elämänfilosofiansa, ei pärjää hyvin rahallisissa ja liikeasioissa, mutta monesti filosofia tarjoaa jotakin todellista, jota ilman raha-asioissa onnistuneempi on nääntymäisillään, vaikkei hän tiedä, missä vika on, ja jota hän ei kaikella rahallaan voisi ostaa, jos tietäisikin."¹

Juuri järjen vakaumukseen nojaava elämänfilosofia eli maailmankatsomus on välttämätön, sillä muuten hyväkin ihminen, sellainen, jolla on ihanteita ja suuria tarkoitusperiä, voi antaa tunteilleen liian suurta valtaa ja eksyä pois oikeuden ja totuuden tieltä. Jos meillä vain on ihanteemme selvänä, mutta ei keinoja, jolla se on saavutettavissa, voimme huomaamattamme joutua siihen umpikujaan, jossa luulemme tarkoituksen pyhittävän keinoja. Jos uskonnollinen ihminen vain pitää mielessään jumalansa kostavaa pyhyyttä ajattelematta sitä pitkää tietä, jota ihmisten on kuljettava, ennen kuin he saavuttavat jumalallisen täydellisyyden, tulee hänestä pian kiivas uskonkiihkoilija ja lopulta sydämetön, pahojen ja syntisten ihmisten tuomari. Jos sosialisti on liian malttamaton toivoessaan uuden yhteiskunnan tuloa, jossa vallitsee oikeus, tasa-arvoisuus ja vapaus, tulee hänestä ennen pitkää anarkisti katsellessaan nykyisiä oloja punnitsematta, miten saisi niitä itsestään muuttumaan.

Kun teosofit siis työskentelevät aatteidensa puolesta ja levittävät kaikin voimin teosofista maailmankatsomusta, he vetoavat ihmisten järkeen ja koettavat ennen kaikkea herättää näitä ajattelemaan. Teosofinen puhuja ei menettele viisaasti, jos hän sanoo ensimmäistä kertaa kuuntelemaan tulleille: "Näin on asianlaita, sillä niin sanovat ne ja ne, ja he tietävät asian oikean laidan!" Vaan hänen on tuotava asiat esille seuraavasti: "Tämä on minun vakaumukseni, sillä järki sanoo minulle niin – ja eikö se sano samaa teillekin?" Selkeintä auktoriteettiuskoa olisi, jos joku uskoisi esimerkiksi jälleensyntymiseen sen nojalla, että Buddha, Jeesus, H. P. Blavatsky, Annie Besant tai C. W. Leadbeater ovat sanoneet tietävänsä, että ihmissielun kohtalo on ruumiillistua useampia kertoja maan päälle! Minkä tähden meidän tulee uskoa reinkarnaatioon? Tietysti sen tähden, että se oppi selvittää meille monta elämän ongelmaa, jotka vaativat muuten turhaan ratkaisua.

Toinen asia on sitten, jos meillä persoonallisesti on järkevä syy luottaa toisen sanoihin esimerkiksi sen nojalla, että me tunnemme hänet rehelliseksi ja selväjärkiseksi ihmiseksi, mistä on silloin uskollemme suurta tukea. Niinpä useimpien teosofien mielestä painaa paljon vaa’assa jälleensyntymisopin puolesta se tosiseikka, että tunnetusti totuutta rakastava ja vilpitön Annie Besant sanoo tietävänsä, että se oppi on tosi. Mutta heidän uskonsa ja vakaumuksensa ei saa perustua siihen.

Kuitenkin on ihmisiä, jotka alituiseen toistavat tuon vanhan väitteen: "Todistakaa, niin me uskomme. Antakaa meidän nähdä, että ihminen elää kuoleman jälkeen, niin me uskomme. Antakaa meidän kuulla vainajien omilta huulilta, että he elävät ja syntyvät jälleen, niin me uskomme."

Mitä teosofin tulee heille vastata? Aivan yksinkertaisesti näin: "Minulla ei teosofina ole suoranaista tekemistä noiden nk. todistusten kanssa. Menkää spiritistien ja fakiirien luo. Lukekaa spiritististä kirjallisuutta ja – jos ette siitä saa tyydytystä – käykää niiden puheille, jotka tutkivat spiritistisiä ja muita yliaistillisia ilmiöitä. Ehkä silloin saatte nähdä jotakin." Ja jos teosofi itse sattuu olemaan sellainen tutkija, niin kysyjän ehkei tarvitse kaukaa etsiä apua.

Mutta on sellaisia ihmisiä – ja kukaties kaikkien tulee kerran joutua siihen vaiheeseen – etteivät he tyydy kirjoihin eivätkä kokeiluihin eivätkä oikein omaan itseensäkään. "Me tarvitsemme jotain muuta", he sanovat, "olemme lukeneet kirjoja, tutkineet henkiä ja nähneet ihmeitä, mutta meidän yhä rauhaton sielumme janoaa totuutta ja tietoa. Emme tiedä mitään, emme luota mihinkään ulkonaiseen. Oma järkemmekin tuntuu liian heikolta voidaksensa ratkaista näin perin vakavia asioita. Nyt on kysymys elämästä ja kuolemasta. Mitä meidän tulee tehdä?" Ja silloin ainoa vastaus on: "Menkää salatieteilijäin luo, lukekaa suurten salatieteilijäin sanoja, tutkikaa heidän neuvojaan."

Salatieteilijät ovat ihmisiä, jotka tietävät ja taitavat jotakin salassa, so. näkymättömässä maailmassa. Heitä onkin etsittävä näkymättömästä maailmasta.

Eivätkö he siis eläkään fyysisessä maailmassa? Elävät tietenkin, mutta fyysiseltä ulkomuodoltaan he ovat muiden ihmisten kaltaisia. Emme voi ulkonaisesti tietää, kuka on salatieteilijä.

Kuinka heitä siis voi löytää? Ainoastaan sillä tavalla, että he itse tulevat meidän luoksemme ja ilmoittavat itsensä. Ja he tulevat meidän luoksemme silloin, kun me tarvitsemme heitä. Ja tämä tapahtuu silloin, kun olemme omin voimin edenneet tiellä niin pitkälle kuin kykenemme.

Sillä tiellä, joka vie totuuden tietoon ja jonka ensi askeleista salatieteilijät ovat puhuneet julkisesti. Esimerkiksi Jeesus oli salatieteilijä juuri siinä merkityksessä kuin me nyt käytämme tätä sanaa. Hän oli kulkenut tien totuuden tietoon, toisin sanoen jumalan luo, hänessä asui totuus eli jumala elävänä ja hän saattoi neuvoa tietä muille. Hän sanoikin: "Tehkää niin kuin minä teille olen käskenyt, ja jumala on ottava asuntonsa teihin, niin kuin hän on minussa."

Pitääkö meidän siis uskoa salatieteilijän sanoihin? Emmekö täten joudu takaisin hylkäämäämme auktoriteettiuskoon?

Kuinka on meidän omien tiedemiestemme laita? Jos menemme tähtitieteilijän luo ja pyydämme: "Anna meille sama tieto kuin on teillä itsellänne", niin mitä hän vastaa? "Hyvät ystävät", hän sanoo, "minä voin ainoastaan kertoa teille tutkimusteni tuloksista. Jos pyritte samaan tietoon kuin minä olen pyrkinyt, teidän täytyy kulkea sama tie, minkä minä olen kulkenut, suorittaa samat laskut, valvoa yöt, tutkia ja miettiä."

No niin, ero siis ei ole suuri menettelytapaan nähden, tutkimusala vain on toinen. Ja miksi järki, joka näkee selvästi ihanteen, so. saavutettavan tiedon, vastustaisi tiellä kulkemista viisaampien neuvojen mukaan?

Sanoimme äsken, että salatieteilijä tietää ja taitaa jotakin näkymättömässä maailmassa. Tämä merkitsee ensiksikin, että hän jo eläessään astuu itsetietoisena siihen valtakuntaan, johon muut joutuvat kuoltuaan. Hänen ei tarvitse meedioiden välityksellä tiedustella vainajien kohtaloa, sillä hän voi itse seurustella heidän kanssaan heidän omassa maassaan ja nähdä omin silmin, millaista ’kuolleitten saaressa’ on. Toiseksi hän oppii tuntemaan ja käyttämään näkymättömän luonnon voimia, samoin kuin fyysinen ihminen pääsee fyysisten luonnonvoimien herraksi ja niiden näkymättömien voimien avulla hän voi yksin aikaansaada samanlaisia ilmiöitä fyysisellä tasolla kuin näkymättömät olennot spiritistisessä istunnossa meedioiden välityksellä. Kolmanneksi hän pääsee ihmissielun tarkaksi ja monipuoliseksi tuntijaksi ja voi katsahtaa taaksepäin omaan kehitykseensä aikojen vieriessä ja monen elämän kuluessa. Neljänneksi hän pääsee luonnon jumalallisen muiston yhteyteen ja saattaa sen ikuisista aikakirjoista lukea sekä maapallon että elävien olentojen kehityshistorian. Viidenneksi hän joutuu suurenmoisten näkymättömien olentojen pariin, jotka antavat hänelle sekä henkistä voimaa että kaikenlaista opetusta salatuista asioista. Kuudenneksi hänet vihitään maailman jalojen ja viisaiden vapahtajien ja opettajien ’valkoiseen veljeskuntaan’ ja saa itse vähitellen kehittyä vapahtajaksi. Seitsemänneksi hän koko olemukselleen saa tuntea ja nähdä jumalan joka paikassa läsnäolevaa ääretöntä rakkautta ja voimaa ja lopulta tulla jumalaa niin lähelle, että voi sanoa olevansa yhtä hänen kanssaan. Niin, emme lainkaan kykene kuvittelemaan, mitä kaikkea uskalias salatieteilijä saa kokea. Sanoihan Paavalikin: "Mitä ei silmä ole nähnyt eikä korva ole kuullut eikä ihmisen sydämeen ole astunut, on jumala valmistanut niille, jotka häntä rakastavat." (I Kor. 2:9)

Kun salatieteilijän tulevaisuus on näin ylevän korkea, ymmärrämme ilman muuta, että se valmistus, joka vaaditaan varsinaiselle tielle astujalta, on vaikea ennen kuin oikea opettaja ilmestyy. Sillä, joka mielii nousta taivaisia tikapuita, on oleva puhtaat jalat ja kädet ja hänen sielullaan siivet.

Sillä kaikella on nurja puolensa. On myös olemassa pahojen ihmisten salainen tieto ja taito, nk. musta magia. Nämä ’paholaiset’ tosin eivät nouse astraalimaailmaa ylemmäksi, mutta heillä on paljon hypnoottisia ja muita voimia käytettävänään ihmiskunnan turmioksi. Niitä he kehittävät itsessään ollenkaan välittämättä moraalisista ominaisuuksista, jopa suorastaan kuolettamalla kaiken epäitsekkyytensä, inhimillisyytensä ja myötätuntonsa. Onneton on se ihminen, joka eteenpäin pyrkiessään joutuu heidän uhrikseen. Tämä vaara on kuitenkin aina tarjolla, jos tavoittelee salatieteellistä kehitystä, ennen kuin on pessyt sydämensä puhtaaksi. Siten on tärkeää, että saamme niin selvän käsityksen kuin mahdollista siitä tiestä, joka vie puhtaiden ihmisten salaiseen viisauteen.

Salatiede ja salatieteilijät

III

Kaita tie

"Ahdas on se portti, ja kaita se tie, joka vie elämään", sanoi mestari Jeesus, ja vaikka me kristityt yleensä olemme unohtaneet panna arvoa mestarimme sanoihin, elää meissä yhä vielä vaistomainen tietoisuus siitä, että jonkinlainen elämäntie on olemassa. Samalla aavistamme ja uskomme, että tämä elämäntie on kaita siinä merkityksessä, että se on surujen ahdistama ja yksinomaan vaivoille ja vaikeuksille altis. Ja kun nyt teosofinen liike nuortuneella voimalla julistaa tätä vanhaa oppia kaidasta elämäntiestä, kuvastuu monen hartaan kuulijan mieleen tuttu kuva maailmaa pakenevasta katumuksentekijästä. Ja ehkä moni tämän lehden lukija, käydessään läpi H. P. Blavatskyn kirjoituksen "käytännöllisestä salatieteestä", tuli ajatelleeksi kertomuksia kristityistä pilaripyhimyksistä, munkeista ja erakoista, itämaalaisista itsensäkiduttajista, fakiireista ja kerjäläismunkeista, keskiaikaisista askeeteista jne., ja samalla hän tuli kysyneeksi itseltään, mitä meidän vapautta ja valistusta rakastavalla ajallamme on niiden kanssa tekemistä?

Tosin sen, joka vähänkin tietää, mitä kaidalla tiellä tarkoitetaan, täytyy myöntää, että se tie on kivikkoista ja ohdakkeista, että se kulkee ahtaiden solien läpi ja ammottavien kuilujen yli, mutta jos hänen tietonsa tähän pysähtyy, se ei käsitä muuta kuin totuuden toisen puolen. Sillä miksi jättäisimme mainitsematta, että kaita tie on alppitie, joka oikaisee suoraan huimaavia huippuja kohti? Ja kun vuoripolkua noustaan, silloin askel askeleelta puhdistuu ilma, laajenee näköala ja muuttuu maailma yhä suurenmoisemmaksi. Lopulta siintää jo lumihuippujen lomitse kultainen temppeli auringonnousun ikuisessa kevätmaassa ja kuuluu kaukaa temppelistä pyhiinvaeltajan korviin taivaallisten kuorojen kuninkaalliset sinfoniat. Joskin siis kaitaa tietä kulkijan eli salatieteilijäksi pyrkijän elämä on suruissaan syvempi kuin muiden ihmisten, on myös hänen ilonsa riemukkaampi ja hänen riemunsa ylevämpi kuin muiden. Ja mitä siihen tulee, että meidän valistunut aikamme vastenmielisesti kuulee puhuttavan erityisestä elämäntiestä, silti totuus ei liene muutettavissa. Jos elämässä on olemassa kaita tie, sen olemassaolo ei riippune yhden tai toisen ajan mielijohteista, jotka pysyvät hetken ja haihtuvat kuin tunnelmat ainakin, vaan sen perusta lienee laskettu vankemmalle kalliolle.

Mikä sitten on tämä kaita tie, ja miten sen olemassaolo on ymmärrettävissä? Ja mikä on se vaara, jonka kerrotaan uskaliasta astujaa uhkaavan? Näihin kysymyksiin tahtoisimme nyt koettaa vastata, ja vastaus meille selvenee, jos vähän tarkastelemme ihmiselämää yleensä.

Ihmisen poveen on kätkettynä elämänhalu, ja hänen sydäntään elähdyttää pyrkimys onneen. Tähän vanhaan kaikkien todeksi myöntämään lauseeseen voimme lisätä: häntä elähdyttää myös vaistomainen tunne siitä, että jos hän osaisi ottaa elämän aivan luonnolliselta kannalta, hän olisi onnellinen. Mikä olisi sitten tämä luonnollinen kanta? Sitä hänen on vaikea selvittää yksityiskohtaisesti, mutta hänen epämääräinen vaistonsa ilmoittaa hänelle luonnollisen elämän perussävelet. Ja nämä perussävelet ovat yhtä selviä kuin yksinkertaisia. Niiden mukaan ihmisen tulisi elää luonnon välittömässä yhteydessä, täydellisessä luottamuksessa ja tottelevaisuudessa luonnon lakeja kohtaan ja täydellisessä ajattelemattomuudessa filosofisessa merkityksessä. Viimeinen ehto on erittäin tärkeä: ihminen ei saisi ajatella, ei tutkia, ei etsiä, ei kysellä, vaan elää ainaisessa nykyhetkessä ja olla onnellinen. Niin pilkallisilta kuin nämä sanat tuntunevatkin, lienee tuskin sitä ajattelevaa ihmistä, joka ei joskus olisi salaisesti huudahtanut: kunpa pääsisin vapaaksi tästä alati ahertelevasta kulttuuriminästäni, kunpa pääsisin lapseksi luonnon helmaan!

Kuitenkin näemme, että tämä hurskas toivomus ei toteudu. Ihmiset, jotka lähtevät yhteiskuntakoneiston humua pakoon, huomaavat pian, että humu kuuluu heidän piilopaikkaansakin, elleivät sitä ennen itse ole alkaneet ikävöidä takaisin vanhaan humuun. Erakko, joka sellaisista syistä pakenee yksinäisyyteen, saa aina kokea, ettei mikään paikka suojaa häntä siitä maailmasta ja humusta, jota kutsutaan hänen omaksi minäkseen. Useimmat ihmiset unohtavatkin seuraavassa silmänräpäyksessä tuon hetkellisen tunnelmansa. Ja totta on, että kun hiukan lähemmältä tarkastamme inhimillistä sielunelämää, oivallamme, että tuollainen luonnollinen ihanne-elämä onkin mahdottomuus.

Miksi? Sen tähden että ihmisen sielussa elää paljon muuta kuin tuo lapsellinen onnen vaisto. On ikään kuin ihmistä ajaisi väsymättä eteenpäin, salaperäinen voima, joka pukeutuu tuhansiin muotoihin. Se houkuttelee häntä milloin kauneutena – silmän, korvan tai mielikuvituksen – ja tekee hänestä taiteilijan, säveltäjän tai runoilijan, ja milloin nautinnonhimona, joka leikkaa hänen sielultaan siivet ja saa hänet rypemään loassa. Milloin sama salaperäinen kulttuurivaisto kannustaa häntä pyrkimään tietoon ja tekemään havaintoja ja keksintöjä, joista on hyötyä tai tuhoa miljoonille, milloin se taas houkuttelee vallanhimona ja ylpeytenä häntä kiipeämään toisten hartioille sekä sortamaan heikompia ja tyhmempiä. Sama salaperäinen voima vetää häntä myös iankaikkisena hyvyytenä ja rakkautena puoleensa ja saa hänet polvistumaan eteensä hiljaisessa hartaudessa.

Teosofeina meidän ei ole vaikea käsittää näitä seikkoja. Lapsellinen onnen vaisto, josta äsken puhuimme, on itse asiassa sielumme muistiin jäänyt tunnelma menneistä ajoista. Jos tunnemme pääpiirteet ihmiskunnan kehityshistoriasta salaisen opin valossa, tiedämme, että Lemurian ja alussa Atlantiksenkin muinaisilla mannermailla ihmiskunta eli kultaisen lapsuutensa ajat juuri sellaisissa luonnollisissa ja alkuperäisissä sivistysoloissa, joista ajattelevammat yksilöt vieläkin uneksivat. Ne ajat ovat ainaiseksi vaipuneet muistojen yöhön, mutta ovat myös painaneet siksi syvän leiman niihin sieluihin, jotka silloin elivät mukana ja johonkin määrin osasivat ajatella, että vielä tänä päivänä niiden aikojen muistot hämärinä tunnelmina nousevat meidän tajuntaamme. Samalla tavalla vaikuttavat meihin joka ruumiillistumassa saman ruumiillistuman lapsuuden muistot, mikäli ne ovat olleet onnellisia ja sopusointuisia.

Mitä taas siihen kehitysvoimaan tulee, joka ei anna ihmiselle rauhaa, tiedämme, että se on jumalallinen elämä eli jumala, joka vaikuttaa meihin meidän oman minuutemme kautta. Se on ihmisessä asuva jumala, joka kasvattaa ja kehittää häntä. Ja jos silloin kysymme, kuinka jumalan voima saattaa esiintyä pahana, kuuluu vastaus, että paha ja hyvä tässä kohden ovat suhteellisia käsitteitä. Kaikki paha esiintyy ensin hyvän muodossa. Vasta kokemus näyttää korkeamman hyvän, joka tuomitsee edellisen pahaksi. Tämä on jumalan tapa kasvattaa ihmistä elämän koulussa.¹

Oppi jumalan kaikkiallisuudesta ja ihmistä elähdyttävästä jumalallisesta hengestä tavataan kaikissa suurissa uskonnoissa, ja totta tosiaan emme ilman sitä ymmärtäisi elämää, emme ulkonaisen maailman, emmekä ihmisen sisäisen maailman elämää. Mutta jumaluskon valossa pimeimmätkin kohdat kirkastuvat.

Kaikissa teologioissa tapaamme myös opin jumalan kolminaisuudesta. Yhtä järjettömältä kuin tämä oppi pintapuolisesti tuntuukin – ja järjetön se on, jos kuvittelemme jumalaa maailmasta erillään olevaksi kolmiyhteiseksi jättiläiseksi –, yhtä järjelliseksi ja filosofiseksi me sen havaitsemme, jos esimerkiksi katsomme sen tarkoittavan ja kuvaavan jumalallisen elämän suhdetta ihmishenkeen. Sen takana tietysti piilee myöskin syvempi totuus, jota vähitellen voimme oppia aavistamaan, mutta piankin ymmärrämme sen tältä niin sanoaksemme inhimilliseltä kannalta.

Ihmisen hengessä erotamme kolme olemuspuolta: tahdon, tunnon ja tiedon eli ajatuksen (järjen), ja niistä päätämme nyt, että jumalallisessakin tajunnassa on nämä kolme olemuspuolta: tahto, tunto ja tieto. Emme ole tottuneet käyttämään näitä nimityksiä; ja epäilemättä kolme tuollaista abstraktista sanaa ei selvittäisi meille jumalaa läheskään niin paljon kuin jokainen ihminen voi hengessään käsittää jumalaa. Uskonnoissa on sen tähden aina annettu jumalan olemuspuolille nimiä, jotka ovat samalla epäfilosofisempia ja kuvaavampia, koska ne ovat elävämpiä ja konkreettisempia. Jos tahdomme välttää niitä, olemme pakotetut ilmaisemaan toisenlaisilla sanoilla kuin yllämainituilla, mitä sydämemme ja järkemme kuiskaa meille jumalasta. Jumala tahtona ei ole paljasta tahtoa, vaan on pyhää, oikeata, voittamatonta tahtoa. Samaten hän tuntona on rajatonta rakkautta ja ihanuuden riemua, ja tietona kaikkitietävää ajatusta ja viisautta.² Voisimmekin vallan hyvin käyttää perin uudenaikaista monistista kolminaisuutta: hyvyys, kauneus, totuus,³ joka kuvaa mainiosti jumalamme olemuspuolia, kunhan vain muistamme, ettei ole puhe abstraktisista käsitteistä, elottomista ihanteista, vaan korkeimmasta ja elävimmästä todellisuudesta.

² Filosofinen on kolminaisuus on Tietoisuus (henki) ja Ulottuvuus (aine) sekä niitä yhdistävä Voima (elämä), joka saa aikaan kaikki ne erilaiset Tietoisuuden ja Ulottuvuuden väliset suhteet (rajoitukset), joita ilmennyt maailmankaikkeus edustaa. Tämän kolminaisuuden ja tekstissä esitetyn yhdenmukaisuus on ilmeinen: tietoisuus vastaa tietoa, ulottuvuus tuntoa (kauneutta) ja voima tahtoa.

Kun tällä tavalla käsitämme jumalan kolminaisuuden, ymmärrämme, minkälaisessa vuorovaikutuksessa jumalallinen ja inhimillinen henki ovat toisiinsa, ymmärrämme myös niitä erilaisia viettejä ja vaistoja, jotka heräävät ihmisen sielussa. Ihmisen henki on itse asiassa jumalallinen kolminaisuus heijastuneena yksilölliseen tajuntaan, ja ihmistä on syystä kutsuttu jumalan kuvaksi. Seuraava taulu painaa mieleemme nämä suhteet:

Sat	Isä	Tahto	Voima	Hyvyys
Ananda	Poika	Tunto	Aine	Kauneus
Tshit	Pyhä Henki	Tieto	Henki	Totuus

Ihmiskunnan kultaisena lapsuudenaikana, jolloin ihmisen henkinen kolminaisuus oli kuin tyhjä lehti verrattuna siihen, miksi se nyt on kehittynyt, alistui ihminen luonnon pakosta viisaiden opettajiensa johdatettavaksi. Hänen järkensä ei kysellyt, ei epäillyt, eikä hänen tahtonsa osannut muuta kuin nöyrästi totella ja hänen tuntonsa oppi sen vuoksi juomaan onnen ja autuuden maljasta.

Toista on nyt. Pitkinä vuosituhansina on ihmiskunta saanut kulkea omin päin, sen lapsuusaika on ohi, nyt se itse elämän koulussa viisastuu ja kehittyy taitavaksi. Ja sen lankeemukset ovat lukemattomia. Sen omassa povessa asuva henki ajaa sitä eteenpäin. Kun se ei näe tietä, hapuilkoon pimeässä ja kompastukoon.

Mutta ihmiskunnalla on johtotähti: jumalan henki sen oman hengen sydänmaassa. Jumala hyvyytenä herättää ihmisen tahdossa hyvyyden, pyhyyden, oikeuden kaipuun ja ihmisen sielu on valmis ottamaan vastaan uskonnon voiman. Jumala kauneutena herättää ihmisen tunnossa kauneuden, rakkauden ja sopusoinnun kaipuun ja ihmisen sielu kehittyy ymmärtämään ja luomaan taidetta.⁴ Jumala totuutena herättää ihmisen ajatuksessa totuuden, tiedon ja viisauden kaipuun, ja hänen sielulleen avautuu tieteen ja filosofian uusi maailma. Ja näistä hänen kolminaisen henkensä kolmesta toiminnasta syntyy kulttuuri.

⁴ Taidetta ei ole ainoastaan soitto, laulu, runous jne., vaan koko se puoli ihmiselämästä, joka välittömästi on tekemisissä tunteen ja kauneuden luovan voiman kanssa, kuten ystävyys, rakkaus, perhe-elämä, yhteiskunnallinen elämä jne.

Tämä on kuitenkin vain ihmiselämän valopuoli. Jumalallinen elämä virranneena yksilölliseen tajuntaan herättää tässä tajunnassa kaihon – jumalaan. Kaihonsa tyydytystä yksilöllinen tajunta – ihminen – etsii puhtaassa muodossaan ihmishengen kolmea yllä mainittua kulttuuritietä pitkin. Nämä tiet kulkevat ylöspäin ja sisäänpäin. Mutta sen kautta, että jumalallinen elämä virtaa sisästäpäin ihmisen yksilölliseen tajuntaan, joka siis joutuu ikään kuin kahden tulen väliin – sisäisen subjektiivisen maailmansa ja ulkonaisen objektiivisen maailman yhtymäkohtaan, ihminen ei ollenkaan heti eikä läheskään aina ymmärrä suunnata katsettaan sisään- ja ylöspäin, mistä jumala todella on löydettävissä, vaan ulospäin ilmenneesen maailmaan.⁵ Tästä on silloin seurauksena, että ihminen, etsien jumalaa ulkomaailmasta, ikään kuin vetää itseensä jumalallista elämää ja koettaa tehdä sitä omaksi persoonalliseksi omaisuudekseen. Sen sijaan, että hänen pitäisi antaa itsensä jumalalle. Hänen tiensä kulkevat ulospäin ja alaspäin, ja jumalallinen elämä muuttaa hänen tajunnassaan muotoa ja väriä. Jumalallisen tahdon asemasta hän näkee oman tahtonsa, jumalallisen tiedon asemasta oman viisautensa, jumalallisen tunnon asemasta omat tunteensa. Hyvyys muuttuu vallanhimoksi, totuus ylpeydeksi ja kunnianhimoksi, kauneus nautinnonhimoksi, ja niiden kintereillä seuraavat muut paheet ja itsekkyyden muodot.

⁵ Tarkemmin määriteltynä teosofisella kielellä: sielun silmä on korkeammalla mentaalitasolla. Sen sijaan että se kääntäisi katsettaan korkeammille tasoille, se kumartuu alaspäin kolminaismaailmaan – mikä tietysti on välttämätöntä kehitykselle.

Sillä kehitysasteella, jolla ihmiskunta nyt on, vallitsee niin muodoin ristiriita valon ja pimeyden valtakunnan välillä. Ihmisellä on kaksi minää, ylempi ja alempi. Ylempi vetää häntä sisäisen jumalan luo, alempi ulospäin etsimään kaiholleen tyydytystä objektiivisesta elämästä. Korkeamman minän puhdas kolmio on vajotessaan aineelliseen maailmaan kääntänyt kärkensä alaspäin.

Atmâ⁶

Kâma

Buddhi

Alempi manas

Manas

Prâna

Ylempi		Alempi
Atmâ	Hyvä tahto	Vallanhimo	Prâna
Buddhi	Kaunis tunto	Nautinnonhimo	Kâma
Manas	Tosi tieto	Kunnianhimo, ylpeys	Alempi manas

⁶ Atmâ merkitsee itse, henki; buddhi on intuitio eli henkinen ymmärrys, joka näkee totuuden ja kauneuden ja rakastaa kaikkia; manas on järki, ymmärrys, ajatus; kâma on himo, halu; prâna on elämänvoima, elonprinsiippi.

Kuvio on sangen opettava. Henkinen tunto ja korkeampi järki muuttuvat himoksi ja alemmaksi, itsekkääksi ymmärrykseksi, ja nämä jälkimmäiset nousevat ihmisen tajunnassa edellisten yläpuolelle. Mutta tahto, joka muuttuu elämänvoimaksi, pysyy yhä korkeimpana ihmisen tajunnassa, niin että hän luulee oman tahtonsa hallitsevan häntä, vaikka hallitsijana onkin himo ja ymmärrys, joita elämänvoima palvelee. Tahtonsa yhteyteen hän ei toisin sanoen laisinkaan pääse, niin kauan kuin himo ja ymmärrys vangitsevat sen.

Onko nyt tämä ristiriita ylemmän ja alemman välillä oleva ikuinen? Onko ihmiskunta aina oleva valon ja pimeyden valtakuntien taistelukenttänä? Eikö ylempi koskaan kukista alempaa?

Monet ihmiset uskovat, että taistelu on ikuinen. "Aina ovat hyvä ja paha olleet keskenään ristiriidassa", he sanovat, "ja aina tulee niin olemaan". Heidän viisautensa on alistumista (resignaatiota) välttämättömyyden alle, heidän uskontonsa on ivaa ja epäilystä, heidän rakkautensa on katkeruutta täynnä.

Mutta heidän uskonsa erehtyy. Kaikki tietäjät ja profeetat ovat nähneet ja ennustaneet, että aika on tuleva, jolloin ihmiskunta voittaa takaisin lapsuutensa ihanuuden. "Sillä katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan", laulaa juutalainen Jesaja, "ja entisiä ei pidä muistella eikä johdattaa mieleen. Vaan iloitkaa ja riemuitkaa iankaikkisesti niissä, mitä minä luon. Sillä katso, minä luon Jerusalemin iloksi ja hänen kansansa riemuksi." Ja hän lopettaa kuvauksensa noilla kuuluisilla sanoilla: "Ei heidän pidä hukkaan työtä tekemän eikä turmeluksessa synnyttämän: sillä he ovat Herran siunatuin siemen, ja heidän jälkeensä tulevien heidän kanssaan. Ja tapahtuu, että ennen kuin he huutavat, minä tahdon vastata. Koska he vielä puhuvat, tahdon minä kuulla. Susi ja lammas pitää yhdessä laitumella käymän, jalopeura ja härkä yhdessä korsia syömän, ja käärmeet pitää maata syömän. Ei heidän pidä vahinkoa tekemän eikä turmeleman koko minun pyhällä vuorellani, sanoo Herra." (Jesaja, 65:17-25). Samalla tavalla puhutaan kaikissa uskonnoissa tuhatvuotisesta autuuden valtakunnasta, joka kerran tuleva on ja jolloin ihmiskunta "ikuisessa taistelussaan" on antanut paremman minänsä lopullisesti voittaa alemman.

Emme tiedä, koska tämä tuhatvuotinen valtakunta astuu alas maan päälle. Historiallinen kehitys on vievä vähitellen siihen: vähitellen on sivistys voittava barbarismin, järjestys anarkismin, rakkaus vihan, viisaus sorron ja kauneus himot. Mutta sen me tiedämme, että ennen kuin tuhatvuotinen valtakunta alkaa, on ihmiskunta käyvä läpi suuren koetuksen. Ennen sen ajan koittoa on jokaiselle ihmiselle tuleva, ennemmin tai myöhemmin ruumiillistumiensa sarjassa hetki, jolloin hän herää itsetietoiseksi elämän mahdollisuuksista, jolloin hän näkee Tien. Ennen hän on sielunsa pakosta etsinyt jumalaa uskonnosta, tieteestä, filosofiasta, elämästä, taiteesta – ja myös halujensa ja viettiensä ja mielikuvitustensa ja ylpeytensä ja vallanhimonsa tyydytyksestä. Nyt hän äkkiä näkee, että todella on olemassa tie jumalan luo – ja samalla, että on olemassa tie, joka vie jumalasta pois. Hän seisoo mahtavan valinnan edessä. Onko hän kulkeva oikealle ja antava kunnian jumalalle, vai onko hän astuva vasemmalle omaa persoonallista ylisuuruuttaan kohti? Oikea tie on alussa kolkko, yksinäinen, kylmä – hän ei näe portin luona, että edempänä tie vaalenee ja kirkastuu. Mutta vasemmalla houkuttelee tummanpunainen valo ja suuret nautinnot ja ääretön ylpeys. Minkä hän on valitseva?

Ihminen on sillä hetkellä valkoisen ja mustan magian tienhaarassa. Valkoisen magian puolella kutsuu viisaus ja työ, mustan puolella houkuttelee valta ja nautinto. Pitkin kehityksensä kulkua on elämä tuonut ihmisen eteen hyvän ja pahan kahdet mahdollisuudet. Ihminen on ensin valinnut pahan hyvänä, sittemmin oppinut epäröimään ja punnitsemaan. Hänen lopullinen valintansa, kun hän itsetietoisena katselee elämää silmästä silmään, riippuu nyt siitä, mihin suuntaan hänen valikoimisensa ylipäänsä on käynyt. Jos hän on elämän koulussa oppinut rakastamaan totuutta, jumalaa, kauneutta, hyvyyttä ja jaloutta enemmän kuin omaa etuaan, silloin hän valitsee oikean tien. Mutta jos hän on tottunut asettamaan kaikessa oman minänsä etusijalle, silloin hän joko kallistuu vasempaan päin tai kauhistuu omaa sydäntään ja lykkää valinnan tuonnemmaksi.

Tämä nyt on se koetus, joka tulee kerran jokaisen ihmisen eteen, ja oikein valitessaan hän astuu sille tielle, jota on kutsuttu milloin opetuslapsen uraksi, milloin vihkimyksen asteikoksi, milloin pyhyyden tai salatieteilijän tieksi.

Me ihmiset emme onneksi seiso vielä näiden porttien luona. Meillä on vielä kehitysaikaa edessämme, tuiki tarpeellinen valmistusaika.

Mutta juuri sen tähden meillä on edessämme suuri mahdollisuus. Me voimme jo nyt kasvattaa itseämme valitsemaan oikein. Ja me voimme vieläkin enemmän.

Me voimme jouduttaa tätä valmistavaa kehitystämme. Sen sijaan, että jäisimme odottamaan, kunnes elämä kuljettaa meidät Tien alkuun, me voimme itse vapaasta tahdosta vaeltaa elämän porttien luo, vaeltaa pitkin sitä "kaitaa tietä, joka vie elämään".

Eikä tämä kaita tie nyt enää ole mikään salaisuus. Se on se tie, joka askel askelelta vapauttaa meitä itsekkyydestämme ja alemmasta minästämme ja kasvattaa meissä selvänäköistä rakkautta jumalaa ja kaikkea olevaista kohtaan. Se tie on alati kasvavaa uskoa henkisiin arvoihin, uskoa hyvän voittoon, uskoa omassa itsessämme asuvaan jumalalliseen voimaan.

Senkin tien alussa on heräymys, joka näyttää, kuinka tyhjä elämä on ilman jumalaa – ilman kauneutta, ilman totuutta ja ennen kaikkea ilman hyvyyttä ja rakkautta, ja samalla päätös luopua itsekkyydestään ja palvella totuutta, hyvyyttä, jumalaa.

Tämäkin valmistava kaita tie saattaa näyttää kolkolta ja vaikealta. Mutta sen vaikeudet ovat verrattain helposti voitettavissa, ja sen kolkkous pian haihtuu. Sillä ensimmäisestä askelesta alkaen astuu rauha ihmisen sieluun, se "rauha joka käy yli kaiken ymmärryksen".

Se rauha on todellisen asketismin tulos. Ainoastaan askeetti voi sen rauhan saavuttaa. Sillä mitä on askeetti ja asketismi? Tavallisesti kauhistutaan tätä sanaa. Sanotaan, että se on itsensäkiduttamista ja viitataan Intian fakiireihin ja keskiajan mielettömiin katumuksentekijöihin. Mutta miksi itsensäkiduttaminen on niin kauhea? Eikö itsensä hemmotteleminen ole ainakin yhtä kauheaa, jollei kauheampaa? Itsensäkiduttaja koettaa toki saada valtaa oman alemman luontonsa yli, mutta itsensä hemmottelija antaa sille vapaat ohjakset.

Yhtä kaikki asketismi sanan järjellisessä merkityksessä ei ole itsensäkiduttamista. Itsensäkiduttaminen voi päinvastoin, samoin kuin itsensä hemmotteleminen, kehittää ihmistä väärään suuntaan: jos jälkimmäinen kehittää hänen nautinnonhimoaan, saattaa edellinen kasvattaa hänen vallanhimoaan – ja nautinnon- ja vallanhimo ovat juuri ne kaksi tummaa varjoa, jotka sokaisevat valkoisen ja mustan magian tienhaarassa hänen silmänsä. Mutta mitä sitten on varsinainen asketismi? Kreikkalainen sana askeesis merkitsee yksinkertaisesti "harjoittelu". Ja se harjoittelu, josta on kysymys kaidalla tiellä, on ennen kaikkea oman itsekkyytensä voittaminen. Ei mitään itsensäkiduttamista ulkonaisessa merkityksessä, vaan sisäinen valvonta, sisäinen taistelu ja sisäinen pyrkimys epäitsekkyyteen. Siis asketismi, joka ei vaadi mitään ulkonaisia temppuja, ei erakkoelämää eikä munkkiluostaria – vaikka toisaalta tietysti munkki ja erakkokin voivat olla todellisia askeetteja –, vaan itsensä harjoittelua kaikessa hyvässä ja epäitsekkyydessä, joka saattaa tapahtua – ja nykyaikana tapahtuu luontevasti – keskellä jokapäiväisen elämän touhua ja pikku huolia.

Tätä harjoittelua voimme syystä kutsua asketismin negatiiviseksi puoleksi. Positiivinen asketismi taas on se älyllisruumiillinen harjoittelu, jonka tarkoituksena on puhdistaa ihmisen käyttövälineitä, mentaalista, astraalista ja fyysistä ruumista. Tässä harjoittelussa noudatetaan monenlaisia järjestelmiä. Madame Blavatsky on alussa mainitussa artikkelissaan maininnut muutamia tämänlaatuisia sääntöjä.

Askeettisen harjoittelun kokonaistuloksena on, että ihminen kasvaa yhä itsetietoisemmaksi henkisesti, että hän lähenee lähenemistään jumalaa, kuolemattomuutta ja kaikkia salaisia voimia.

Jos siis tällä tavalla asketismia harjoittaen etenemme kaidalla tiellä, lähestymme vähitellen elämän portteja. Ja kuta lähemmäksi niitä me joudumme, sitä selvemmin aavistamme, mitä salaisia voimia niiden takana piilee. Odottamattamme koittaakin päivä, jolloin seisomme porttien luona ja eteemme avautuu Elämän Tie – kaksi tietä, joista toinen vie oikealle, toinen vasemmalle. Mutta meidän sydämemme täyttyy sanomattomalla riemulla ja kiitollisuudella, sillä vasen ei meitä houkuttele! Olemme jo ennen tottuneet valitsemaan oikein – ja nyt kiiruhdamme eteenpäin epäröimättä, sivulle vilkaisematta kohti kultaista temppeliä, josta korviimme kajahtaa taivaallisten kuorojen iloa uhkuvat tervehdyssinfoniat.