Pekka Ervast
IX
APOLLONIOS TYANALAINEN, PAKANAMAAILMAN KRISTUS
Sellaisia nimiä kuin Platon, Sokrates, Virgilius, kunnioittaa meidän sivistyksemme, pitää arvossa ja ymmärtää, että niiden kantajat ovat olleet suuria miehiä, suuria ajattelijoina, suuria myös ihmisinä. Sanotaanhan näistä kolmesta varsinkin, että he seisovat erityisen lähellä kristinuskoa, ovat ikäänkuin arvanneet kristinuskon hengen, päässeet edeltäkäsin vähän perille siitä uudesta elämänkatsomuksesta, jonka Jeesus Kristus toi maailmaan. Tietysti he ovat "pakanoita", lisätään, tietysti he eivät ole voineet nähdä kristinuskon kirkasta valoa, eivät ole päässeet kristillisen elämän salaisuuksien perille, mutta lähempänä meitä he ovat kuin muut pakanat.
Nuo kolme eivät tietenkään ole ainoat, joille arvoa annetaan. Omalla tavallaan kristikunta kunnioittaa useimpia suuria pakanamaailman miehiä ja naisia. Mutta joitakuita on, joita meidän kristikuntamme ei ollenkaan ymmärrä, joita se päinvastoin työntää luotaan ja melkein tahtoisi pitää olemattomina. Yksi tällainen muinaismaailman jättiläinen, vanhan pakanamaailman merkillinen ihminen oli Apollonios Tyanalainen. Tästä miehestä ei puhuta tavallisissa oppikirjoissa. Apollonios Tyanalaista tuskin mainitaan ja harva kristitty tuntee hänen nimensä.
Kuitenkin hän on yksi roomalaisen ja pakanamaailman merkillisimpiä miehiä, kerrassaan erikoinen ja ihmeellinen olento. Hänestä ei puhuta ja hänen olemassaolonsa on kuitenkin aivan varma. Hän on historiallinen henkilö. Hänen elämänvaiheistaan ja hänen ihmetöistään on paljon tarkempia tietoja kuin esim. Jeesuksen. Huudahtaahan Justinus Marttyyri Apollonioksen ihmeistä: "Mistä johtuu, että Apollonioksen ihmetyöt ovat niin lukuisat ja tosiseikkojen todistamat, kun taas meidän Herramme ihmeet ovat vain muiston säilyttämät!"
Tahdomme nyt luodasilmäyksen hänen elämäänsä. Apollonioksen elämänkertoja on eräs Philostratos, joka eli 2. ja 3. vuosisadalla meidän ajanlaskuamme. Muuan keisarinna, Domna Julia, Caracallan äiti, joka hallitsi Caracallan nuoruuden aikana, oli innostunut filosofian tutkimiseen ja oli sivistynyt ja valistunut nainen. Hän ehdotti Philostratokselle, että tämä kirjoittaisi Apollonios Tyanalaisen elämäkerran. Apollonioksesta oli silloin paljon tietoja. Oli jäljellä hänen oppilaansa Damiksen päiväkirja, joka Damis Apollonioksen loppuiällä oli hänen seurassaan. Tätä päiväkirjaa Philostratos käytti, mutta nojasi myös toisiin kirjailijoihin, Apollonioksen omiin kirjoihin ja kirjeisiin, ja kertomuksiin Tyanalaisesta filosofista, kun hän kirjoitti Apollonioksen elämäkerran. Meillä on tämä elämäkerta jälellä.
Apollonios eli meidän ajanlaskumme mukaan ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Ei ole varmaa tietoa hänen syntymävuodestaan, mutta aivan meidän ajanlaskumme alussa se oli. Hän syntyi Vähä-Aasiassa Kappadokiassa Tyanan kaupungissa. Siinä hänen vanhempansa olivat varakkaita keskiluokan ihmisiä. Hänen syntymästään kerrotaan kaikenlaisia ihmeellisiä tapauksia, samanlaisia kuin muiden suurten ihmisten syntymästä. Vanhoina aikoina oli tapana kertoa, että itse syntymäkin oli ollut yliluonnollinen; nämä ovat tietysti legendoja eli taruja, joita aina muodostuu suuren sankarin syntymän ympärille. Mutta se, mikä on varmaa, on että hän oli ihmeellinen lapsi. Jo pienenä hän osoitti suurta järkevyyttä ja suurta intoa tekemään kysymyksiä ja tiedustelemaan asioita, osoitti myös suurta yksinkertaisuutta ja siveyttä kaikissa tavoissaan jo lapsena. Siksi hänen vanhempansa päättivät, että poika oli saava niin hyvän kasvatuksen kuin mahdollista, ja lähettivät hänet 14-vuotiaana Tarsukseen kouluun. Tarsuksessa hänen piti käydä koulua ja kävikin jonkun aikaa, mutta ei siellä viihtynyt. Miksi hän ei viihtynyt? Kuten hän itse selitti, sen takia, että elämä siellä ei ollut vakavaa, siellä ei mitään saanut oppia.
Tässä en malta olla tekemättä pienen huomautuksen. Meidän ei pidä ajatella, että jos Apollonios olisi elänyt meidän aikanamme, hän olisi ollut ihastunut ja ihmeissään, jos olisi saanut käydä meikäläisessä koulussa, — että hän olisi ihaillut sitä oppia, jota meillä kouluissa annetaan, sitä erinomaisen korkeata ja siveellistä elämää, jota vietetään meidän kouluissamme. Sitä ei tarvitse ollenkaan ajatella. Se koulu, jonka hän jätti, ei ollut huonompi kuin meikäläiset koulut. Tietysti meidän kouluissamme opetetaan useampia aineita ja laajemmin, mikä johtuu siitä, että meidän aikamme sivistys on tutkinut ulkonaista luontoa enemmän kuin ennen ja että tätä ulkonaista tietoa paljon sullotaan lasten päähän, mutta olen varma siitä, että jos Apollonios eläisi meidän aikanamme ja kävisi meidän kouluissamme, tulisi hän aivan samanlaiseen johtopäätökseen kuin silloinkin. Hän ei viihtyisi, hän ei saisi mitään todellista oppia, ei mitään todellista tietoa, koulu olisi hänen mielestään vailla tosi vakavuutta: kaikki otetaan leikin kannalta, hän sanoisi, hankitaan tietoja sitä varten, että voitaisiin "tulla toimeen" elämässä, mutta ei ollenkaan totuuden takia. Luulen, että jos Apollonios nyt kasvaisi meidän keskuudessamme, hän ajattelisi: "Laiskaksi tässä vain oppii, monta tuntia saa istua koulussa aivan hiljaa ja liikkumatta eikä saa oppia mitään sillä aikaa, paljon enemmän ehtisi tehdä, jos saisi itse tutkia." Meidän täytyy muistaa, että hän oli erityinen lapsi, joka tavoitteli syvempää ja enempää elämässä kuin ulkonaista tyydytystä, se piirre näkyy koko hänen elämässään.
Hän ei viihtynyt Tarsuksessa, vaan lähti pois Egeaan ja rupesi siellä itse tutkimaan. Hän oli ehkä 15-vuotias, kun hän tämän askeleen otti. Egean kaupungissa oli kuuluisa Asklepioksen temppeli. Tämä oli kuuluisa siitä, että siellä tapahtui parantumisia. (Asklepios oli lääketaidon jumala). Sairaita tuli sinne ja saivat maata siellä, — tämä oli yleinen tapa vanhassa Kreikassa, — he vaipuivat temppelissä, kuten sanottiin "Asklepios-jumalan toimesta", transsin tapaiseen uneen, jossa sairas näki, mikä häntä vaivasi ja millä tavalla hänet voitiin parantaa, ja kun näitä neuvoja noudatettiin, tuli ihminen todella terveeksi. Me tiedämme, ettei tämä ole mitään yliluonnollista, sillä jos sairas ihminen vaivutetaan syvään hypnoottiseen uneen, niin hän näkee oman ruumiinsa läpi, tekee itselleen diagnoosin ja selittää, millä tapaa hänen sairautensa voi parantua. Vanhassa maailmassa oli aivan tavallista, että temppeleissä näin tapahtui.
Apollonios asettui asumaan Asklepioksen temppeliin, hän viihtyi tämän temppelin ilmapiirissä, siinä häntä miellytti käsikirjoitusten tutkiminen ja mietiskely. Pian hän huomasi ja muutkin huomasivat, että hän oli selvänäköinen. Hän osasi myös parantaa sairaita, kun heitä tuli sinne; hän näki, mikä heitä vaivasi ja osasi selittää, millä tavalla he tulisivat terveiksi. Itsekin hän tällöin saattoi vaipua transsitilaan, mutta tavallisesti hän oli hereillä. Ennen pitkää hän tietysti tuli kuuluisaksi. Kilikialaiset muodostivat hänestä sananparren: "No, mihinkä sinulla on niin kova kiire? Nuorukaistako menet katsomaan?" Nuorukainen oli Apollonios, hän oli heidän kaupunkinsa suurin ihme.
Egeassa hänellä oli monta opettajaa, jotka opettivat hänelle filosofiaa, joten hän tutustui sekä yhteen että toiseen oppisuuntaan. Eniten häntä kuitenkin viehätti Pythagoraan järjestelmä. Hän heti päätti mielessään, että Pythagoraan maailmankatsomus oli lähinnä totuutta, sitä hän tahtoi elämässään noudattaa. Pythagoraan järjestelmä erosi näet muista filosofisista oppisuunnista siinä, ettei se perustunut arveluihin ja loogisiin johtopäätöksiin, vaan aina sanoi "niin on" ja määräsi, miten ihmisen piti elää. Hänen filosofiansa, mikäli sitä tunnetaan, oli parhaasta päästä siveysoppia, mitä ankarinta filosofista elämäntapaa. Tähän viehättyi Apollonios. Hänen opettajansa pytagoralaisessa filosofiassa hämmästyi: "minä en voi sinulle mitään opettaa, sillä sinä voisit pikemmin opettaa minua! On silminnähtävä, että Apollonioksella on joku sellainen, joka antaa hänelle siivet. Hänen sielunsa voi lentää siinä, missä minun takertuu maahan." Apollonioksen opettaja oli nöyrä, ja Apollonios rakasti häntä, vaikka hän itse nyt rupesi tutkimaan omin päin. Hän päätti itsekseen: "Minä tulen oikeaksi Pythagoraan seuraajaksi. Kuinka tulee minun siis aloittaa? Aloitan samalla tavalla kuin lääkärit, jotka ensin puhdistavat sairaita: minä ensin puhdistan itseni." Ja hän heti muodosti ulkonaisen elämänsä ankarammaksi kuin se oli ollut. Pythagoraan neuvojen mukaan hän lopetti heti kaiken lihansyönnin ja viinin juomisen. Hän sanoi, ettei ihmisen pidä syödä mitään, mikä ei maasta kasva, ei liioin juoda viiniä, sillä vaikka viini tulee maasta eikä siinä ole mitään eläimellistä, on se kuitenkin omiansa hämmentämään ihmisen ajatuskyvyn. Ei hän myöskään tahtonut käyttää vaatteita, joissa oli eläimellisiä aineksia, esim. villavaatteita, vaan pukeutui aina liinavaatteisiin. Hän ei ollenkaan käyttänyt jalkineita, vaan kulki aina paljain jaloin, hän ei pitänyt mitään päässään, vaan antoi hiusten vapaasti kasvaa. Ne saivat kasvaa pitkiksi ja valua alas olkapäille. Nämä päätökset, jotka hän teki nuorena poikana, ne hän piti järkähtämättä läpi koko pitkän elämänsä.
Apollonioksen täyttäessä 20 vuotta hänen isänsä kuoli, mutta koska hän ei vielä ollut täysi-ikäinen, ei hän jättänyt Asklepioksen temppeliä. Vasta täytettyään 21 vuotta, hän lähti syntymäkaupunkiinsa. Hänellä oli veli, ja nämä kaksi perivät vanhempiensa rikkauden. Saapuessaan kotiin hän huomasi, että veljensä, joka oli 23-vuotias nuorukainen, oli elänyt hurjaa elämää ja oli jo hävittänyt oman osansa omaisuudesta. Apollonios esiintyi heti veljensä mentorina, neuvoi häntä, nuhteli ja sanoi, ettei hän ollut elänyt kuin mies. Veli lupasikin muuttaa elämänsä, ja Apollonios antoi omasta perinnöstään puolet veljelleen, ja toisen puolen perinnöstä hän melkein kokonaan luovutti muille sukulaisilleen, koska muka ei itse tarvinnut paljon mitään. Hän pidätti itselleen vain sen verran, että juuri tuli toimeen, — pienen osan alkuperäisestä perinnöstä.
Kun hän tämän asian oli järjestänyt, hän Pythagoraan neuvojen ja elämäntapojen mukaisesti teki merkillisen päätöksen. Hän päätti — vaikkei hänellä ollut ulkonaista opettajaa kelle luvata — aivan kuin Pythagoraan koulussa oli tapana, että siitä päivästä lukien hän viiden vuoden ajalla ei lausuisi yhtään sanaa. Hän teki ns. äänettömyyden lupauksen, sillä hän ymmärsi itsestään, että jos tahtoi tulla ihmisten auttajaksi ja opettajaksi, täytyi osata olla vaiti, osata kuunnella "hiljaisuuden ääntä". "Ennen kuin voin muita opettaa, täytyy minun oppia hillitsemään itseäni, hillitsemään kieltäni, ettei se muuta puhuisi kuin totuuden oikealla ajalla ja oikeassa paikassa."
Voimme ymmärtää, kuinka vaikea tämmöinen vaitiolon lupaus oli, kuinka hankalaksi hänen asemansa muodostui. Jos hän olisi elänyt luostarissa tai temppelissä yksinään kamarissaan ja siellä vain tutkinut ja lueskellut, niin se olisi helpommin käynyt päinsä. Mutta Apollonios ei sitä tehnyt. Hän kyllä paljon tutki ja luki, mutta tiedämme hänen elämäkerrastaan, että hän näinä viitenä vuotena liikkui ympäri Pamfyliassa ja Kilikiassa. Hän tahtoi olla ihmisten kanssa, hän ei ollut erakkoluonne, joka olisi vetäytynyt syrjään ja mennyt korpeen, hän tahtoi olla ihmisten kesken heitä opettamassa, ja hänen puhumattomuutensa tuotti hänelle sanomattomia kiusauksia ja koetuksia. Kun tuo oudosti puettu olento, tuo merkillinen paljaspäinen olento, joka vähitellen tuli kuuluisaksi, kulki äänettömänä tiellä, niin vastaantulijat tekivät hänelle jos jonkinlaisia kysymyksiä, naurajat ja pilkkaajat seurasivat hänen perässään ja koettivat häntä ärsyttää. Mutta ei yhtään kertaa hän poikennut päätöksestään, hän täydellisesti hillitsi itsensä. Eivätkä nämä viisi vuotta kuluneet turhaan, sillä paitsi mitä hän itse sielussaan voitti ja oppi, oli hän usein toisillekin hyödyksi. Hän tuli niin voimakkaaksi liikkeiltään ja käytökseltään, että kerrankin Astenduksen kaupungissa hän oli tilaisuudessa tekemään merkillisen työn. Siellä oli jotakin tapahtunut, jonka tähden kansa oli kiihdyksissä ja vähällä aloittaa kapinaa. Apollonios astui keskelle kansanjoukkoa, ja katseellaan ja liikkeillään sai heidät vaikenemaan, niin että ne kuuntelisivat, mitä hänellä oli sanottavaa. Tietysti hän ei avannut suutansa, mutta otti kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen. Se luettiin ja vaikutti kansaan niin, että se luopui kapinasta.
Nyt alkaa hänen elämässään kausi, josta ei ole paljon tietoa. Philostratos ei ole nähtävästi löytänyt lähteitä tältä ajalta, ja taas se aika, joka on kuvattu Damiksen päiväkirjassa, alkaa vasta myöhemmin. Se kuitenkin tiedetään, että Apollonios tänä ikäkautena matkusteli ympäri maailmaa. Hän oli silloin todellinen "matkaaja". Kun muistamme, kuinka vaivaloista oli matkustaa siihen aikaan, jolloin ei ollut sellaisia kulkuneuvoja kuin nykyään, vaan täytyi käydä jalkaisin tai istua kamelin selässä tai kulkea purjelaivassa, täytyy meidän ihmetellä Apolloniosta, joka yhtämittaa oli matkoilla. Hän kulki ympäri melkein koko silloisen tunnetun maailman. Me tapaamme hänet, kun Damiksen päiväkirja alkaa, matkalla Intiaan. Hän kulki silloin Vähän Aasian kautta ensin Ninukseen eli vanhaan Niniveen, sitten vanhaan Babyloniaan ja vihdoin Arabian kautta Intiaan. Näillä matkoilla itämailla hän aina kävi temppeleissä, etsi kaikki viisaat ja tutki, kyseli heiltä, sekä tuli vihtyksi heidän salaisuuksiinsa. "Miksi sinä lähdet sellaiselle matkalle?" kysyivät hänen opetuslapsensa. "Minä lähden siksi, että minun sisäinen ääneni sanoo, että minun pitää lähteä; jumalat käskevät, ja siksi minun täytyy matkustaa. Ne, jotka eivät uskalla seurata minua, jääkööt tänne." Monet eivät seuranneetkaan, mutta Damis häneen liittyi.
Damis ei nähtävästi ollut Apollonioksen vihittyjä opetuslapsia, vaan nuori mies, joka suuresti ihastui Apolloniokseen, ihaili häntä korkeampana jumalallisena olentona, tahtoi aina olla hänen seurassaan ja myös kulki hänen mukanaan; mutta nähtävästi Damis sai tietää verrattain vähän opettajansa sisäisistä tarkoitusperistä. Siitä, mitä Apollonios teki ja keskusteli viisasten kanssa, ei Damiksella ollut muuta tietoa kuin mitä Apollonios itse kertoi, sillä hän ei saanut olla mukana. Kun Apollonios matkusti Persiassa, kävi hän persialaisten maagien eli tietäjien puheilla, ja Damis kertoo päiväkirjassaan, että Apollonios oli maininnut merkillisistä temppelisaleista, joissa oli taivaansiniseksi maalattu kupukatto ja kaikki kiertotähdet, aurinko ja kuu erityisillä koristeilla esitettyinä, niin että taivas näytti aivan luonnolliselta; ja sitä tietäjät tutkivat. Vanhasta Kaldeasta oli siis jotakin jäljellä vielä meidän ajanlaskumme alussa.
Persiasta Apollonios matkusti Intiaan, sillä hän sanoi, että Intiassa löytyy ikuinen ja suuri viisaus, ja Intiaan kantoi hänen halunsa ja mielensä. Kaikenlaisia vastuksia kärsien hän viimein saapui Intiaan ja sai tavata Intian viisaita. Siellä Intian viisasten luona, — heidän päämiestään mainittiin nimellä Jarkhas, — Apollonios sai paljon oppia, siellä hän sai tietää elämän suurimmat salaisuudet. Sydämestään hän kiitti Intian viisaita ja sanoi: "Te olette opettaneet, kuinka meidän pitää kulkea ei ainoastaan suuressa meressä vaan myös taivaissa, ja minä tulen olemaan teidän kanssanne ja keskustelemaan teidän kanssanne aina senkin perästä kuin fyysisesti olen mennyt pois, sillä en ole aivan turhaan juonut Tartaroksen pikarista". Tämä kuulostaa mystiseltä, Damis toistaa hänen sanansa eikä niitä ymmärrä, mutta me käsitämme, että Apollonios siellä oppi itsetietoisesti toimimaan korkeissa näkymättömissä maailmoissa, joten hän niissä saattoi seurustella korkeiden vihittyjen kanssa. Tuo Tartaroksen pikarista juominen tarkoittaa vihkimystä, joka oli antanut Apolloniokselle kansalaisoikeuden vainajien valtakunnassa. Muuten kerrotaan hänen elämäkertomuksessaan, kuinka intialaiset ja buddhalaiset tiesivät kaikenlaisia asioita hänestä. Niinpä he sanoivat tuntevansa hänet jo ennakolta ja rupesivat kertomaan hänen edellisistä ruumiillistumiaan samoin kuin hänen silloisesta elämästään. Apollonios kuten Pythagoras tiesi olevansa ihminen, joka oli elänyt monta kertaa maan päällä ja tulisi edelleenkin elämään. Jarkhaan kanssa hän puhui näistä asioista. Jarkhas selitti Apolloniokselle, kun oli puhe hänen nuoruudestaan ja Asklepioksen temppelistä, ettei mikään erityinen jumala neuvoillaan sairaita parantanut, vaan "kuten sinä tiedät, on ihmisessä itsessään sellainen olento, sielu, joka herätessään tietoiseksi tietää paljon enemmän kuin tavallinen, jokapäiväinen tajunta."
Kun Apollonios jätti Intian viisaat, oli hän erityisen onnellinen ja tyytyväinen, hän matkusti sieltä pois ja tuli samoja teitä pitkin Vähä-Aasiaan ja Kreikkaan. Eikä meidän tarvitse ajatella, että hän olisi nopeasti tehnyt nämä matkat, päinvastoin niihin kului vuosia. Vasta vuosien perästä hän palasi takaisin Vähä-Aasiaan ja Kreikkaan ja myöhemmin tapaamme hänet Roomassa Neron aikana. Mutta siellä hän ei voinut kauan olla. Hän seurasi Pythagorasta siinäkin, että hyväksyi yksinvaltiuden, mutta hän sanoi: "Hallitsijan pitää olla aivan kuin paimen suurelle ihmisjoukolle, hänen pitää katsoa kansan parasta. Tyranni ei saa istua valtaistuimella." Eikä hän ollenkaan häikäillyt sanoa suoraan ajatuksensa, hän nimenomaan neuvoi keisareita ja kuninkaita ja moitti heitä, jos he menettelivät tyrannimaisesti. Hän kun eli kauan, näki monen keisarin nousevan valtaistuimelle ja taas siitä suistuvan. Hän puhui heille suoraa kieltä, sillä esim. Vespasianus lausuu eräässä kirjeessä pojalleen Titukselle: "Sinähän tiedät, että kaikki mitä me olemme, olemme me Apollonioksen ansiosta, siksi että olemme noudattaneet hänen neuvojansa". He olivat kumpikin hyviä keisareita. Nero oli toisenlainen, häntä Apollonios moitti ja puhui ankaria sanoja hänelle. Siksi Nero v. 66 antoi sellaisen määräyksen, ettei ketään filosofia saa olla Roomassa. Silloin Apollonioksen ja erään ylipapin — hän oli niin ikään filosofi ja Apollonioksen hyvä tuttava — täytyi lähteä pois, ja he lähtivät Espanjaan. Espanjan Kadiksesta Apollonios matkusti Afrikkaan, sieltä Sisiliaan, sieltä taas Kreikkaan, sitten Egyptiin. Egyptissä hän vietti pitkään aikaa, kukaties parikymmentä vuotta, kävi myös Etiopiassa, Niilin lähdepaikoilla etelässä. Siellä oli kuuluisa seurakunta pyhiä erakkoja, mutta Apollonios puhui heillekin suoraa kieltä ja neuvoi paljon. He ensin ylpeästi sanoivat hänelle: "Kenen sinä luulet voivan puhdistaa Egyptin vanhaa viisautta?" Apollonios vastasi: "Kuka tahansa viisas Intiassa voi sen tehdä".
Apollonios ei suinkaan matkustellut huvin vuoksi, hän kyllä etsi itselleenkin kokemusta kaikista paikoista, mutta siitä saakka kuin hänen viisivuotinen äänettömyytensä oli loppunut, kävi hän opettamassa ja neuvomassa, puhdistamassa jumalanpalvelusta eri maissa ja kohottamassa pappien siveellistä elämää. Aina hän vaikutti nostavasti, ja kun ajattelemme, minkälainen aika oli Rooman valtakunnassa, niin täytyy meidän tunnustaa, että Apollonios menetteli erinomaisen viisaasti. Kristillinen vaikutus oli jo alkanut, pakanamaailma oli täydellisessä rappiotilassa, jumalanpalvelusmuotoja, uskontoja ja lahkoja oli monenlaisia. Joka paikassa palvottiin erilaisia jumalia, eikä Rooman valtakunnassa palvottu ainoastaan roomalaisia ja kreikkalaisia jumalia, vaan itämaisiakin. Apollonios ei välittänyt mitään ulkonaisista muodoista, ei mitään siitä, mitä ihminen uskoi, hän kaikkialla vain — todellisena teosofina, kuten me sanoisimme, — vaikutti hyvää. Hän kävi joka temppelissä, kaikki uskonnot hän tunsi ja tiesi, mitä kullekin oli tarpeen, osasi sanoa: sitä ja sitä teidän uskontonne oikeastaan on, sitä ja sitä jumalanpalveluksenne pitäisi olla. Hän neuvoi kaikkia puhdistamaan elämänsä, hän nuhteli pappeja, jos huomasi, etteivät he eläneet kuten olisi pitänyt elää. Hän ei välittänyt ulkonaisista, oli vain sisäisesti sivistynyt, viisas, joka kulki ympäri hyvää tehden. Tällainen oli Apollonios, hänen laajat matkansa olivat täynnä siunausta kaikille, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.
Hän matkusti Egyptistä taas Roomaan. Sillä välin oli Rooman valtaistuimelle taas noussut toinen keisari, ja nyt sattui omituinen tapaus Apollonioksen elämässä. Domitianus oli sellainen tyranni, jota Apollonios ei hyväksynyt, ja Apollonios lausui sen julki. Domitianus epäili häntä, — ei oikeastaan häntä itseään, mutta Apollonios oli sanonut olevansa Nervan ystävä, ja Nervaa Domitianus epäili ja pelkäsi, että Apollonios jotakin tiesi Nervan vehkeilyistä. Mutta kun Apollonios oli kaukana Egyptissä, ei keisari hänelle mitään voinut. Silloin Apollonios päätti mennä suoraan leijonan kitaan. Domitianus otti hänet kiinni sillä verukkeella, että Apollonios oli epäilyksen alainen ja vehkeili keisaria vastaan. Tämä oli oikeastaan naurettavaa, sillä Apollonios ei koskaan elämässään ollut ottanut osaa minkäänlaisiin valtiollisiin vehkeilyihin. Damis, Apollonioksen seuralainen suuresti pelästyi: "Kuinka sinä tänne tulit, katso nyt vietiin sinut vankilaan! Ja tietysti keisari tuomitsee sinut kuolemaan." Damis sai näet käydä vankilassa. Silloin Apollonios sanoi: "Niinkö puhut? Turhaanko sinä sitten olet näin monta vuotta ollut minun seurassani ? Noinko filosofin pitäisi pelätä kuolemaa? Eikö filosofi ole ihminen joka on voittanut kuoleman, joka ei kuolemaa pelkää vaan on valmis millä hetkellä hyvänsä antamaan henkensä? Filosofi on ihminen, jolle ei kuolema mitään voi, joka itse kuolee milloin hän näkee hyväksi. Luuletko sinä, että Domitianus voisi minulle mitään tehdä, jollen minä itse tahtoisi? Katso näitä kahleita", lisäsi Apollonios, sillä hänet oli pantu vahvoihin kahleisiin, "luuletko sinä, että nämä minua pidättävät?" Ja samassa hän nousi ja heitti kahleet päältään. "Eivät ne minulle mitään voi, jollen itse tahdo", hän sanoi hymyillen ja istui takaisin penkille ja pujotti jalkansa ja kätensä taas kahleisiin. Silloin Damis ihmetellen kysyi: "Luuletko sinä, ettei sinua tuomitakaan, ettet tulekaan tapetuksi?" "Tietysti ei, jollen minä itse tahdo, eikä se suinkaan vielä tapahdu. Ole aivan huoleti, mene Puteoliin, minä tulen sinne."
Damis lähti pois, Apollonios jäi vankilaan ja tuotiin tuomarin eteen. Hän ei ollut valmistanut minkäänlaista puolustuspuhetta, mutta puolusti itseään kuitenkin mainiosti. Ei saatu mitään todistuksia häntä vastaan, päinvastoin hän osasi näyttää, ettei hän ollut ollut minkäänlaisissa valtiollisissa tekemisissä kenenkään kanssa, niin etteivät tuomarit voineet mitään. Keisarin täytyi myöntää: "Onhan se niin", ja sitten Apollonios vain sanoi: "Hyvästi", ja samalla hän katosi. Tämä oli ihmetapaus. Apollonios hävisi tuomioistuimen edessä näkyvistä ja samalla hetkellä hän ilmestyi Puteoliin Damiksen ja erään toisen ystävän luo, jotka olivat suuresti levottomia opettajansa kohtalosta. Hän ilmestyi heidän keskelleen ja he pelästyivät: "Onko se haamu?" Hän selitti: "Ei, se olen minä itse."
Sitten he matkustivat Kreikkaan ja Vähä-Aasiaan. Sieltä on merkity muistiin toinen tapaus, jonka ehkä jokainen tuntee. Kun Apollonios kerran luennoitsi oppilailleen Efesuksessa, vaipui hän keskellä luentoa ajatuksiin eikä löytänyt sanoja jatkaakseen, tuijotti vain maahan. Mutta yhtäkkiä hän juoksi askeleen eteenpäin ja huusi: "Tapa tyranni!" ja sitten hän toipui ja sanoi kuulijoilleen: "Tällä hetkellä murhattiin Domitianus tyranni Roomassa". Kaikki tulivat sangen iloisiksi, vaikkeivät voineet sitä oikein uskoa. "Ei teidän tarvitse uskoa", sanoi Apollonios, "Odottakaa, kunnes tulee tieto." Kun tieto saapui, huomattiin, että Domitianus oli murhattu juuri samalla hetkellä. Tämä tapahtui vuonna 96 jKr., ja pian sen perästä Damiksen päiväkirja loppuu. Apollonios vain sanoi kerran Damikselle: "Minä jätän sinut, et voi nyt minua seurata", ja sitten hän hävisi. Ei tiedetä, millä tavalla hän kuoli.
Minkälainen oli Apollonios? Hän oli ulkonäöltään erinomaisen kaunis, häntä ympäröi, kuten ranskaksi sanottaisiin erityinen charmi. Vaikka hän tuli vanhaksi ukoksi ja kasvonsa tulivat täyteen ryppyjä, sanottiin hänestä, että hän oli ihanampi kuin nuorukainen, sillä hänen sisästään loisti sielullinen kauneus, joka hurmasi kaikki. Hänellä oli paljon opetuslapsia ja seuraajia, sillä hän oli erityisen lempeä kaikissa sanoissaan, ei koskaan ketään tuominnut eikä vaatinut noudattamaan samaa ankaraa elämäntapaa kuin hän itse. Jopa hän usein kielsi: "Älä sitä tee, älä koeta, sinä et voi." Hän sanoi kerran eräälle intialaiselle ruhtinaalle: "Ei sellainen elämäntapa sopisi sinulle, sinä unohtaisit velvollisuutesi kansaasi kohtaan. Ole mieluummin hyvä ruhtinas kuin huono askeetti."
Hänen päiväjärjestyksensä oli kuvaava. Kun aurinko nousi, oli hänellä hiljainen meditaatiohetki. Sen jälkeen hän puhui pappien ja opetuslasten kanssa. Jos hän oli temppelissä, niin hän puhui ja opetti siellä olevia. Keskipäivällä hänellä taas oli meditaatiohetki, iltapäivällä hän kokosi kansan ympärilleen ja puhui heille, ja kun ilta saapui, oli hänellä taas mietiskelyhetki. Noina hetkinä hän aina mietiskeli, jos missä kulki ympäri, vaikkapa lyhyen ajan, jollei ehtinyt enempää. Illalla hän lopuksi kylpi kylmässä vedessä.
Kun häneltä kysyttiin: "Rukoiletko sinä mitään jumalilta?" vastasi hän: "Jumalat ovat sellaisia, että ne kaiken tietävät. Kuitenkin minä rukoilen, minä rukoilen aina näin: suokaa minulle, jumalat, että minulla olisi vähän ja etten tarvitsisi mitään." Ja kun kerran roomalainen ylipappi kysyi häneltä: "Mitä sinä rukoilet, kun astut temppeliin?" vastasi Apollonios: "Minä rukoilen ainoastaan: vallitkoon vanhurskaus, pysykööt lait rikkoutumatta, olkoot viisaat köyhiä ja olkoot muut rikkaita rehellisellä tavalla."
Apollonios ei koskaan ottanut vastaan rahoja eikä lahjoja, mutta hän opetti aina, ettei viisas voi tehdä mitään yksin, hän on aina seurassa. Kenen seurassa hän on? Hän on aina oman itsensä seurassa. Viisas on aina valmis kuolemaan, mutta jokainen ihminen, hän sanoi, on toista kuin mitä hän näyttää olevan, jokainen ihminen on sisäisesti kaunis ja sisäisesti enkeli. Siksi Apollonios oli hyvä kaikkia kohtaan.
Meillä on niin paljon tietoja Apollonioksesta, hänen kirjoittamia kirjeitäänkin on jäljellä ja otteita hänen kirjoistaan, vaikka ne itse ovat hävinneet, ettei luulisi kenenkään voivan epäillä hänen olemassaoloaan. Ja kuitenkin teologit, kristilliset jumaluusoppineet, tahtovat väittää, ettei Apolloniosta ole ollut. Uskontohistorian oppikirjassa, jota käytetään tänä päivänä kouluissa, koetetaan antaa sellainen kuva Apollonioksesta, että hänen elämäkertansa keksittiin 3. vuosisadalla jKr., ja sanotaan, että siihen käytettiin evankeliumeja ja kaikenlaisia lähteitä, koska tahdottiin hänen kauttaan vastustaa kristinuskoa. Minä erityisesti ihmettelen tätä, jota en voi sanoa muuksi kuin jesuittamaisuudeksi, sillä Apollonioksesta ei ole tietoa ainoastaan kolmannelta vuosisadalta vaan edellisiltäkin vuosisadoilta ja sellaistenkin kirjailijoiden teoksissa, jotka elivät samaan aikaan kuin hän. Jopa kirkkoisä Justinus Marttyyri jolta alussa mainitsin otteen, esim. sanoo: "Kuinka on ymmärrettävä, että jos Jumala on kaiken luonut ja voi tehdä kaikenmoisia töitä, kuinka on selitettävissä, että meillä on Apollonioksen tekemiä amulettejä, taikakaluja, ja me kuulemme ja näemme, että nämä taikakalut vaikuttavat sen, että sairaat paranevat, tuuli ja myrsky asettuu ja madot tulevat estetyiksi, samoin villieläinten hyökkäykset?" Ajatelkaa, mikä kummallinen lause kristityltä! Se on paras todistus Apollonioksesta. Meidän täytyy tunnustaa, että Apollonios on historiallinen henkilö, ja meidän täytyy kysyä kuka oli Apollonios? Kuka oli tuo ihminen, joka kaikenlaisia ihmeitä teki? Minä en ole tässä kertonut paljon hänen ihmetöistään, mutta hän teki yhtämittaa kaikenlaisia merkillisiä töitä. Kuka hän oli? Emme ymmärrä hänen sielunsa salaisuutta, ellemme usko jälleensyntymiseen ja ihmissielun kehitykseen. Apollonios oli yksi noita viisaita, jotka tuhansien vuosien ponnistusten perästä ovat tulleet siksi mitä ovat. Apollonios oli epäilemättä korkea adepti, kuten me sanomme teosofisesti, ehkäpä mestari. Hän kuului "salaiseen veljeskuntaan", siihen vihittyjen piiriin, joka johtaa maapallomme kansojen ja yksilöiden kohtaloita ja kehitystä, ja hänen elämänsä ja työnsä on yksi parhaimpia todistuksia niin hyvin salatieteen ja ihmiskehityksen todellisuudesta kuin itse tuon salaisen veljeskunnan olemassaolosta.
Jospa useammin maailmassa esiintyisi sellaisia ihmisiä kuin Apollonios Tyanalainen!