V. H. V.

Christian Rosenkreutz

Christian Rosenkreutzin nimi kuulostaa meistä salaperäiseltä ja tenhoavalta keskiajan viimeisten vuosisatojen hämäryydestä, ja yhä useampi pysähtyy kuuntelemaan, kun sanotaan, että tämä mies oli se, joka toi ensimmäisenä salaisen viisauden länsimaihin. Ja lisätään vielä, että hänen jälkeensä tieto näkymättömistä maailmoista ei ole enää milloinkaan ollut kokonaan täältä kadoksissa.

Mitä ja kuinka paljon voidaan historiallisten lähteiden välityksellä tietää tästä miehestä, jonka perillisiksi nykyään pyrkivät niin monet seurat ja salatieteilijät? Eikö hänenkin, kuten muiden vihittyjen, elämästä ole tuotu julkisuuteen piirteitä, jotka ansaitsevat yleisempää huomiota?

Zanoni-romaanissa, joka puhuu salaperäisistä adepteista, kysyy Glyndon Mestari Mejnourilta:

”En taitane erehtyä, jos otaksun, että te ja Zanoni tunnustatte olevanne 'ruusuristin' veljeksiä?”

”Luuletko”, vastasi Mejnour, ”ettei ollut mitään mystistä, juhlallista veljeskuntaa, joka pyrki samaan päämäärään samoilla keinoilla, ennen kuin Damuksen [Damcarin] arabialaiset opettivat vuonna 1378 vaeltavalle saksalaiselle ne salaisuudet, joihin perustuu rosenkreutsilainen liitto? Minä tiedän kuitenkin, rosenkreutsilaiset perustivat lahkon, joka polveutui aikaisemmasta ja suuremmasta koulukunnasta. He olivat viisaampia kuin alkemistit – mutta heidän mestarinsa olivat vielä viisaampia kuin he ovat.”

Tämä ”vaeltava saksalainen” oli Christian Rosenkreutz, ja tarina, johon tässä viitataan, on seuraava. Se löytyy kuuluisassa kirjassa Fama Fraternitatis, joka ilmestyi Saksassa v. 1614 ja sisältää ensimmäiset julkiset tiedot rosenkreutsilaisten seurasta ja sen perustajasta. Se ensiksi ylistää Jumalaa siitä, että hän viimeisinä aikoina on paljastanut niin monia ihmeellisiä luonnon tosiasioita, jotka voivat uudistaa kaikki tieteet ja taiteet ”niin että lopuksi ihminen ymmärtäisi oman jaloutensa ja arvokkuutensa ja miksi häntä kutsutaan mikrokosmokseksi ja kuinka kauas hänen tietonsa ulottuu luontoon”. Sitten mainitaan, että jos vain oppineet ja viisaat voisivat jättää kateutensa ja ennakkoluuloisuutensa ja riitansa ja tutkia yhdessä asioita, he voisivat löytää librum naturae eli ”kaikkien taitojen täydellisen menetelmän”.

Tässä siis viitataan samoihin totuuksiin, joihin teosofinen liike perustuu – nimittäin että ihmisen on mahdollista löytää keino kaiken totuuden saavuttamiseksi ja että koko ihmiskunta voisi löytää sen, jos se yhdistyisi veljeyteen ja yhteistyöhön. Sitten jatketaan [teoksessa Fama Fraternitatis]:

”Tätä tarkotusta, yleistä uudistusta varten jumalallinen ja korkeasti valaistu Isämme, Veljemme C. R., saksalainen veljeskuntamme johtaja ja alkuunpanija, on paljon ja pitkään tehnyt työtä. Köyhyytensä vuoksi – vaikka hän oli jalosukuinen – hänet pantiin 4-vuotiaana luostariin, missä hän oppi kreikan ja latinan kielen, ja keskenkasvuisena poikana hän sai hartaasta pyynnöstään lähteä erään veljen P. A. L:n seuraan, joka oli lähdössä pyhään maahan.

”Vaikka tämä veli kuoli Kyproksessa eikä koskaan tullut Jerusalemiin, niin veljemme C. R. ei palannut vaan matkusti edelleen Damaskokseen aikoen sieltä mennä Jerusalemiin. Mutta ruumiinsa heikkouden vuoksi hän jäi sinne, ja hän herätti huomiota lääketieteen tiedoillaan turkkilaisten keskuudessa. Hän tutustui Arabian Damcarin viisaisiin miehiin ja näki, mitä ihmeitä he saivat aikaan ja kuinka he olivat paljastaneet luonnon salaisuuksia. Täten veljemme C. R:n korkea ja jalo henki intoutui niin, että Jerusalem ei hänelle merkinnyt niin paljon kuin Damaskos, eikä hän voinut hillitä intoaan vaan teki arabialaisten kanssa sopimuksen, että he veisivät hänet rahallista korvausta vastaan Damcariin. Kun hän tuli sinne, hän oli ainoastaan kuusitoistavuotias omaten vahvan alankomaalaisen ruumiinrakenteen. Siellä viisaat ottivat hänet vastaan, ei vieraana vaan kauan odotettuna: he kutsuivat häntä nimeltä ja tiesivät hänen luostariaikojensa salaisuuksia, eikä hän ei voinut muuta kuin ihmetellä. [Samalla tavalla otettiin Apollonios Tyanalainen vastaan, kun hän saapui Intian viisaiden luo. Hekin tunsivat hänet tarkoin ennestään ja tiesivät hänen tulonsa. – Suom. (VHV) huom.]

”Siellä hän oppi enemmän arabian kieltä, niin että hän seuraavana vuonna käänsi kirjan M. latinan kielelle. Lisäksi hän opiskeli fysiikkaa ja matematiikkaa, seikka, josta maailma voisi enemmän iloita, jos olisi olemassa enemmän rakkautta ja vähemmän kateutta.

”Kolmen vuoden kuluttua hän lähti viisaiden suostumuksella paluumatkalle ja tuli Arabian lahden yli Egyptiin, missä hän ei viipynyt kauan vaan ainoastaan tutustui paremmin kasveihin ja luontokappaleisiin. Hän purjehti arabialaisten viisaiden neuvomana yli koko Välimeren Marokon Feziin.

”On hyvin häpeällistä, kuinka nuo kaukana toisistaan asuvat viisaat miehet ovat etääntymässä toisistaan. Heidän pitäisi olla yhtä mieltä ja välttää riitaisia kirjoituksia, mutta sen sijaan he ovat valmiita vaitiololupauksen velvoittamana olemaan ilmoittamatta muille salaisuuksiaan.

”Joka vuosi arabialaiset ja Afrikassa asuvat vihityt lähettävät sanan toisilleen, kysyen toistensa tiedoista, josko joku olisi löytänyt jotakin parempaa vai olisiko ikä heikentänyt järkeä. Joka vuosi tulee jotakin ilmi, mikä lisää tietoja matematiikasta, fysiikasta ja magiasta, jossa Fezissä ollaan hyvin taitavia. Meillä ei ole tänä päivänä puutetta oppineista miehistä täällä Saksassa: maagikoista, kabbalisteista, luonnontieteilijöistä ja filosofeista, jos vain olisi enemmän rakkautta näiden kesken, niin etteivät useimmat pitäisi salaisuuksiaan itseään varten.

”Fezissä hän tutustui niihin, joita tavallisesti kutsutaan elementaariasukkaiksi [Epäilemättä tarkoitetaan tällä nimellä, kuten keskiajan salatieteessä, astraalimaailmassa olevia monenlaisia olioita. – Suom. (VHV) huom.], jotka paljastivat hänelle paljon salaisuuksiaan, kuten me saksalaiset voisimme samalla tavoin koota paljon asioita, jos meilläkin olisi enemmän yhteyttä ja tutkimushalua.

”Feziläisistä hän usein sanoi, että heidän magiansa ei ollut täysin puhdasta ja että heidän salatieteensä oli heidän uskontonsa hämärtämää. Mutta yhtä kaikki hän osasi ottaa siitä paljon oppia ja löysi yhä enemmän tukea uskolleen, joka oli sopusoinnussa koko maailman harmonian kanssa ja sopi ihmeellisesti yhteen kaikkien aikojen tiedon kanssa. Siitä johtuu hieno yhteisyydentunto, sillä kuten kussakin siemenessä piilee koko puu hedelmineen, niin myös ihmisen ’pikku ruumiissa’ on kätkettynä koko maailma, jonka uskonto, valtio-oppi, terveydenhoito, jäsenet, luonto, kieli, sanat ja teot ovat yhteissoinnissa Jumalan, taivaan ja maan kanssa. Puolestaan se, mikä on riitasointuista, on erehdystä, harhaa ja pahasta hengestä, joka yksin on ensimmäinen, keskimmäinen ja viimeinen syy riitaan, sokeuteen ja pimeyteen maailmassa. Jos joku voisi tutkia jokaista ihmistä maan päällä, löytäisi hän, että se, mikä on oikeata ja hyvää, on aina itsensä kanssa sopusoinnussa, mutta kaikki muu on tuhansilla erehdyksillä tahrattu.

”Kahden vuoden päästä veljemme C. R. lähti Fezin kaupungista ja purjehti monien kallisarvoisten asioiden kanssa Espanjaan toivoen, että – kuten hän itse niin hyvällä menestyksellä oli käyttänyt aikansa matkoihin – Euroopan oppineet olisivat suuresti iloissaan ja alkaisivat järjestää ja ohjata kaikki tutkimuksensa varmalle ja järkevälle perustalle. Sen vuoksi hän keskusteli Espanjan oppineiden kanssa ja näytti heille heidän taitojensa erehdykset ja kuinka ne voitaisiin oikaista ja mistä he voisivat luoda todellisen selityksen tuleville ajoille ja miten he voisivat olla sopusoinnussa entisten aikojen kanssa. Hän osoitti myös, kuinka kirkon ja koko moraalifilosofian erehdykset olisivat korjattavissa. Hän näytti heille uusia kasveja, uusia hedelmiä ja eläimiä, jotka olivat muinaisesta viisaustieteestä tunnettuja, ja kuvasi heille uusia aksiomeja, joilla kaikki asiat voitaisiin asettaa täydellisesti hyvälle kannalle. Mutta se oli heistä naurettavaa, sillä koska se oli niin uutta, ja he pelkäsivät, että heidän maineensa hiipuisi, jos he alkaisivat uudestaan opiskella ja tunnustaisivat monivuotiset erehdyksensä, joihin he olivat tottuneet ja joilla olivat saaneet kunniaa. He sanoivat: se maailman parantajaksi ruvetkoon, joka rakastaa rauhattomuutta. Samaa laulua lauloivat hänelle (C. R:lle) muutkin kansat, ja se koski häneen sitä syvemmin, koska se oli vastoin hänen odotuksiaan. Siihen aikaan hän näet olisi ollut valmis runsaasti jakamaan kaikkia tietojaan ja salaisuuksiaan oppineille, jos he vain olisivat viitsineet kirjoittaa muistiin todelliset ja erehtymättömät perusteet (aksiomit) kaikista tieteistä, taiteista ja järjestelmistä ja koko luonnosta, koska hän tiesi tämän voivan heidät johdattaa ikään kuin pallon eli ympyrän (ulkopiiristä sen) ainoaan keskipisteeseen. Ja niin kuin arabialaisten kesken on tavallista, tulisi viisailla ja oppineilla olla sääntönä, että Euroopassakin olisi seura, jolla olisi tarpeeksi kultaa, hopeata ja jaloja kiviä antaakseen kuninkaille välttämättömiin kuluihinsa ja laillisiin tarkoituksiin, jotta sillä kasvatettaisiin hallitusmiehiä oppimaan kaikkea, mitä Jumala on sallinut ihmisen tietää ja siten kykenemään kaikkina hädän hetkinä antamaan neuvoansa sitä etsiville niin kuin pakanalliset oraakkelit.”

Tilan puutteen vuoksi edellä oleva riittänee tästä tärkeästä teoksesta. Se kertoo myös Theophrastus Paracelsuksesta, tuosta kuuluisasta salatieteilijästä (1493–1541), jota tiede kunnioittaa ”kemian perustajan” nimellä, ja sanoo hänestä: ”Vaikka hän ei kuulunut meidän veljeskuntaamme, oli hän huolellisesti lukenut M-kirjan, josta hänen terävä älynsä sai herätteitä.” Sitten kerrotaan, miten ”rakastava isämme, veljemme C. R.” monien vaivalloisten matkojensa jälkeen palasi Saksaan aavistaen suuria muutoksia ja mullistuksia. Silloinhan oli suuri uskonpuhdistus lähestymässä. ”Vaikka hän olisi voinut siellä kerskailla tiedoistaan ja varsinkin metallien muuttamistaidosta, niin hän kunnioitti enemmän taivasta ja ihmisiä, sen kansalaisia, kuin kaikkea turhaa kunniaa ja ylistystä.”

Hän rakensi itselleen erikoisen talon, jossa hän ”sulatteli matkojensa tuloksia ja viisausoppiaan” sekä laati niistä kertomuksen jälkeläisilleen. Näistä hänen jättämistään kirjoista, nimeltä Itinerarium ja Vita on Fama Fraternitatiksen kirjoittaja saanut tietonsa veljeskunnan perustajasta.

Ikävät kokemukset olivat lopettaneet Christian Rosenkreutzin uskon ihmisten totuudenrakkauteen, mutta hän itse oli yhä ”uuttera, innostunut ja väsymätön”. Hän meni lapsuutensa luostariin ja löysi kolme veljeä, joilla oli enemmän tietoa kuin muilla aikalaisillaan. Nämä, veli G. V., veli I. A. ja veli I. O. hän sitoi itseensä lujilla siteillä ja vaitiolon lupauksilla ja jätti heille tiedon kaikista salaisuuksistaan. ”Näin alkoi Ruusuristin Veljeskunta – alussa vain neljästä miehestä, ja nämä laativat taikakielen ja kirjoituksen suurine sanakirjoineen, joita me joka päivä käytämme Jumalan kiitokseksi ja ylistykseksi ja löydämme niistä suurta viisautta.”

He tekivät paljon työtä noiden salaisten teosten tutkimisessa ja jäljentämisessä. He itsekin saavuttivat salaisia voimia, sillä ohimennen mainitaan, että ”sanomaton sairasten kokoontuminen esti heitä”, ja niin he päättivät valita uusia jäseniä veljeskuntaan. Näiksi tulivat C. R:n veljenpoika, myös nimeltään R. C., etevä maalari veli B., G. G. ja P. D. ja I. A. – ensimmäinen, joka ei ollut saksalainen. Nyt veljeskunnassa oli siis kahdeksan jäsentä.

Kun nämä kahdeksan olivat oppineet täydellisesti käsittelemään sekä julkista viisausoppia että salaista tiedettä, päättivät he erota toisistaan ja lähteä eri maihin, jakamaan oppineimmille miehille salaisuuksiaan ja itsekin tarkastelemaan kaikkea ja ilmoittamaan sitten toisilleen, mitä havaitsivat.

He päättivät:

1. Kukaan heistä ei saisi tunnustaa mitään muuta kuin osaavansa parantaa sairaita, ilman korvausta.

2. Jokaisen heistä tuli pukeutua yksinkertaiseen asuun, noudattaen kyseisen maan tapaa.

3. Joka vuosi C. päivänä he kaikkien tuli kokoontua Sancti Spirituksen taloon tai ilmoittaa syyn poissaoloonsa.

4. Jokaisen veljen tuli etsiä arvollisen henkilön, joka tulisi hänen kuoltuaan hänen seuralaisekseen.

5. R. C. tuli olla heidän sinettinsä ja tunnusmerkkinsä.

6. Veljeskunta pysyisi salattuna sata vuotta.

Näistä vuotuisista kokouksista sanoo kirjoittaja: ”Jokainen voi olla varma siitä, että tällaiset henkilöt, joita Jumala ja taivas yhdistivät ja jotka oli valittu monien aikakausien viisaimmista miehistä, elivät yhdessä mitä korkeimmassa ykseydessä, suurimmassa salaisuudessa ja parhaassa ystävyydessä toisiaan kohtaan.”

Ensimmäinen, joka heistä kuoli, oli I. O., joka oli Englannissa tullut hyvin kuuluisaksi, parannettuaan Norfolkin kreivin spitaalista. Tämän jälkeen C. R. kutsui veljet koolle ja suunnitteli hautakammionsa. Mutta sitä milloin ja missä hän kuoli, eivät hänen lähimmät seuraajansa ilmoittaneet. Kauan aikaa veljeskunnassa ei tiedetty perustajasta muuta kuin mitä hänen kirjansa sisälsivät. Niistä olivat tärkeimmät Axiomata, Bibliotheca, Rota Mundi ja Protheus. Mutta eräs veli, joka seurasi veli A:ta tämän kuoltua, ilmoitti muille vaitiolon turvissa, että A. oli sanonut veljeskunnan ennen pitkää tulevan paljastetuksi ja laajemmalle ihmisjoukolle tunnetuksi. Seuraavana vuonna sama veli aikoessaan lähteä matkaan, teki muutoksia talossaan. Hän otti alas pronssisen muistotaulun, joka sisälsi veljien nimet sekä muita asioita. Mutta taulu oli suurella naulalla kiinni seinässä ja kun se vedettiin ulos, putosi kiviä irti ja paljastui salaovi, mihin oli kirjotettuna:

Post Annos CXX Patebo (120 vuoden jälkeen minä avaudun).

Tähän aikaan kukaan veljeskunnan jäsenistäkään ei tiennyt, missä oli C. R:n kuuluisa hautakammio, ei edes missä maassa se oli. Mitä suurimmalla ilolla ja odotuksella he seuraavana aamuna avasivat oven ja löysivät sieltä seitsennurkkaisen holvihuoneen, jota valaisi katosta loistava valo, kuten aurinko. Keskellä oli pyöreä alttari, minkä päällä oli pronssilevylle kirjoitettu latinaksi:

Hoc Universi compendium unius mihi sepulchrum feci (Tein tästä maailmankaikkeuden yhteenvedon kokonaisuudesta haudan itselleni.)

Samalla laatalla kuvioiden ympärillä oli muita kirjoituksia: ”Jeesus minulle kaikki”, ”Ei missään tyhjyyttä”, ”Lain ies”, ”Evankeliumin vapaus”, ”Jumalan kunnia koskematon”.

Kaikki veljet polvistuivat ”kiittäen ainoaa mahtavaa ja ikuista Jumalaa, joka oli paljastanut meille enemmän kuin kaikkein ihmisten järki voisi keksiä. Ylistetty olkoon hänen korkea nimensä.” Hautakammion ihmeelliseen vertauskuvastoon oli kätketty Christian Rosenkreutzin tuntemat tiedot maailmankaikkeuden rakenteesta. Maailma oli jaettu seitsemään osastoon (kuten teosofiakin puhuu seitsemästä tasosta), ja jokaisessa osastossa oli seinäkaappi, missä oli ne kirjat ja esineet, jotka koskivat sitä tasoa. Yleensä kaikki oli laadittu sillä tarkoituksella, että jos veljeskunta sattuisi häviämään, niin satojen vuosien jälkeenkin tämän ainoan holvihuoneen kautta kaikki tiedot voitaisiin palauttaa.

Kun alttari poistettiin, löydettiin sen alta pronssilevy, ja tämän alla oli aivan muuttumattomassa tilassa viisaan isän C. R:n ruumis kaikkine merkkeineen ja symboleineen. Kädessään hänellä oli pergamentti T., ”jota me raamattumme jälkeen pidämme suurimpana aarteenamme ja jota tule jättää maailman kritisoitavaksi”. Sen lopussa oli juhlallinen kirjotus, jonka Fama on tallettanut ja jonka viisi veljeä ensimmäisestä ja kolme toisesta piiristä oli allekirjoittanut. Se kertoo, kuinka ”rakastetuin, suloisin isä, uskollisin opettaja, läheisin ystävä” oli yli 100 vuoden vanhana jättänyt valaistuneen sielunsa Jumalalle. Hän ei ollut milloinkaan kokenut tautia ruumiissaan eikä sallinut muidenkaan potea tautia, ja kenenkään pakottamatta, ainoastaan Jumalan Hengen kutsumana hän lähti ruumiistaan ja käski säilöä sitä 120 vuotta.

Kirjoituksen lopussa on tuo ihmeellinen lause:

Ex Deo nascimur, in Jesu morimur, per Spiritum Sanctum reviviscimus. (Synnymme Jumalasta, kuolemme Jeesuksessa, heräämme henkiin Pyhän Hengen kautta.) Hautakiven päällekirjotuksena oli sanat: Granum pectori Jesu insitum – (Jeesuksen sydämeen kylvetty siemen).

kirjan kirjoittaja oli tämän rosenkreutsilaisen veljeskunnan jäsen ja antoi nyt 1600-luvun alussa elossa olevien jäsenten tiedolla ja suostumuksella julkisuuteen kertomuksen veljeskunnan olemassaolosta ja synnystä. Hän kertoo heidän tuntevan ja tunnustavan Jeesus Kristuksen ja käyttävän ensimmäisen kirkon kahta sakramenttia. ”Meidän opinperusteemme tulevat pysymään muuttumattomina maailman loppuun asti eikä maailma viimeisellä aikakaudellaankaan ole mitään muuta näkevä, sillä meidän Rota'mme alkaa siitä päivästä, jolloin Jumala sanoi: Fiat (Tapahtukoon!), ja loppuu silloin kun hän lausuu Pereat (Hävitköön!). Mutta Jumalan kello lyö joka tunti, vaikka meidän kellomme tuskin lyö täysiä tuntimääriäkään.” Kirja loppuu seuraavalla julistuksella:

”Siis veli C. R. C:n tahdolla ja tarkoituksella me hänen veljensä pyydämme taas kaikkia Euroopan oppineita, jotka lukevat tämän meidän Faman ja Confession, että he hyvällä tarkoituksella ajattelisivat tätä meidän tarjoustamme ja mitä terävimmin tutkisivat tieteitään ja katselisivat huolellisesti nykyistä aikaa sekä ilmoittaisivat mielipiteensä joko julkisissa kokouksissa tai yksityisesti painetulla kirjotuksella. Ja vaikka me tälläkään ajalla emme mainitse nimiämme tai kokouksiamme, niin siitä huolimatta jokaisen mielipide varmasti tulee meidän käsiimme, olkoon se millä kielellä tahansa ilmaistu, ja jokainen, joka sanoo nimensä, tulee löytämään jonkun meistä, joka puhuu hänelle joko suusanallisesti tai kirjoituksella. Ja sanomme totuuden vuoksi, että se joka vakavasti ja sydämestään rakastaa meitä, tulee hyötymään siitä ruumiissa ja sielussa, mutta se joka on petollinen tai haluaa rikkauksia, ei ensinkään kykene vahingoittamaan meitä, sen sijaan hän saattaa itsensä täydelliseen turmioon. Ja mitä rakennukseemme tulee, niin vaikka satatuhatta henkeä olisivat nähneet sen läheltä, se pysyy aina koskemattomana, häviämättömänä ja salattuna pahalta maailmalta. Sub umbra alarum tuarum, Jehova - (sinun siipiesi suojassa, Jehova.)”

Tätä Fama-kirjaa seurasi painosta samaan aikaan Confessio Fraternitatis, joka sisälsi tarkemman selvityksen veljeskunnan tarkoituksesta ja sisällöstä. Kummatkin painettiin viidellä kielellä ja käännettiin pian myös monille muille kielille. Ne herättivät suurta huomiota ympäri koko sivistyneen maailman. Monia maailman oppineita ja viisaita haastettiin julkisesti keskustelemaan tällaisen salaisen veljeskunnan olemassaolosta tai ainakin sen mahdollisuudesta. Sillä jo sen mahdollisuuden tunnustaminen merkitsi ihmisen korkeimpien mahdollisuuksien tunnustamisen. Sen jäsenet väittivät omistavansa salaista tietoa ja salaisia kykyjä ja olevansa ”taivaan kansalaisia” jo maan päällä eläessään. He sanoivat hallitsevansa koko sivistynyttä maailmaa ja ottavansa vaarin kaikista ihmisten pyrkimyksistä sekä tarkoin seuraavansa itse jokaista, joka tahtoi ottaa osaa heidän työhönsä maailman uudistamiseksi ja parantamiseksi. He ilmoittivat, että suuria muutoksia oli tulossa ihmisten ajatustavoissa ja ulkonaisissa oloissa ja kehottivat veljelliseen yhteistyöhön ihmisten kesken.

Tämän veljeskunnan takana on mahdotonta löytää itsekkäitä tarkoituksia. Koska kirjat olivat nimettömiä ja tuntemattomien kirjoittamia, ja koko veljeskunta oli salainen, se ei voinut odottaa itselleen mitään ulkonaista kunniaa eikä voittoa. Lukiessa kertomusta sen synnystä ja perustajista ja verratessa näitä tietoja siihen, minkä teosofinen liike on tuonut päivänvaloon, täytyy tunnustaa, ettei ole mitään, joka näyttäisi veljeskunnan olevan valheellisesti keksitty. Kaikki yksityiskohdat esimerkiksi Rosenkreutzin matkoista ja myöhemmistä vaiheista vaikuttavat pitävän paikkansa. Tietysti veljeskunnan jäsenet eivät itse kyenneet ratkaisemaan, kuinka pitkälle hänen tietonsa ulottuivat, mutta ainakin he olivat aivan vakuuttuneita ja kokemuksesta varmistuneita siitä, että hän tunsi olioitten mitä syvimpiä salaisuuksia, luonnonjärjestyksen salaisia lakeja, sanalla sanoen kaikkea sitä, mitä nyt teosofia on täydellisemmin tuonut päivänvaloon.

Yhtä kaikki on selvää, että Rosenkreutzikaan ei jättänyt käyttämättä symboleita ja vertauskuvia. Kuten Fezin arabialaiset tietäjät olivat osaksi uskontonsa hämmentämiä, siten kristitytkin olivat oman uskontonsa rajoittamia. Sen tähden Rosenkreutz puki tietonsa kristillisiin lauseparsiin, niin kuin monista kohdista näkyy.

Tietäjä − maaliskuu 1913

Hieman lyhennetty. Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.

Poimintojen käännöksiä on tarkistettu ja korjattu englanninkielisten lähteiden ja Visa Kalivan Rosenkreutz ja Suuri Työ -teoksen avulla.

V. H. V.

Ruusuristin veljeskunta

Viime Tietäjän numerossa julkaisimme muutamia otteita Christian Rosencreutzin elämästä, tuon suuren adeptin, jonka salainen maailma valitsi lähettilääkseen silloin, kun Euroopan kansat vielä uinuivat tietämättömyyden unta katolisen kirkon helmassa. Huomasimme, kuinka hänet kutsuttiin itämaille, missä viisaat hänet ottivat vastaan ja vihkivät salaisen tieteen mysteerioihin, lähettäen hänet sitten takaisin koettamaan, mitä hän voisi saada aikaan lännen ”valkoisten barbaarien” keskuudessa. Samalla tavalla ennen häntä oli kutsuttu Pythagoras Samoslainen, Apollonios Tyanalainen, ja meidän aikanamme kutsuttiin H. P. Blavatsky. He kaikki tulivat omalla ajallaan syvemmän henkisen viisauden keskipisteiksi.

C. R. palasi oman rotunsa luo täynnä innostusta oleskeltuaan noiden itämaisten adeptien parissa ja ammennettuaan heidän loppumattomia tietojaan luonnon salaisuuksista. Hän luuli, ettei tarvitsisi muuta kuin viitata noihin ihmeellisiin tietoihin, niin oppineet jättäisivät heti turhanpäiväiset skolastiset haaveensa ja saivartelunsa ja alkaisivat tutkia ja todentaa, mitä hänellä oli kerrottavana. Huomatkaamme, että hänellä oli hallussaan, paitsi näkymättömien maailmojen salaisuuksia, myös kaikenlaisia tärkeitä keksintöjä ja saavutuksia fysiikan, kemian ja luonnontieteiden alalla, joiden hän tiesi voivan viedä kulttuuria paljon eteenpäin.

Mitä hän tapasi tänne tullessaan? Äärimmäistä henkistä velttoutta, pelkuruutta ja välinpitämättömyyttä. Ja kaikkien näiden kannattajana oli pimeä itsekkyys, joka ei osannut innostua puhtaan totuuden tutkimisesta. Nekin lukuisat kabbalistit ja salatieteilijät, joita siihen aikaan oli Euroopassa, etsivät enemmän kullantekemisen taitoa, jota he nimittivät ”korkeimmaksi hyväksi” ja ”viisauden kiveksi”. Tai sitten he käyttivät salaisia tietojaan ja kykyjään kaikenlaisten pyyteiden toteuttamiseksi, jotka eivät suinkaan tarkoittaneet koko ihmiskunnan valistamista. Keskenään he olivat alituisessa vihassa ja kateudessa.

Mitä teki Christian Rosencreutz? Oli tullut hänen elämänsä ratkaisuhetki, missä oli hänen mestarikoetuksensa.

Jättikö hän tekemänsä lupaukset sikseen sen tähden, että niitä oli mahdotonta toteuttaa tuossa sankassa ilmapiirissä, jossa ei silloin näkynyt mitään valon välähdystä? Kirosiko hän nuo onnettomat houkkiot, jotka eivät ymmärtäneet omaa parastaan? Vai käyttikö hän tietojaan hyväkseen ja antautui palvelemaan ihmisten aineellisia etuja, kohoten itse siten kunniaan ja mahtavuuteen?

Ei mitään sellaista. Hänen elämäntarinansa kertoo siitä lyhyesti: ”hän kunnioitti enemmän taivasta ja ihmisiä, sen kansalaisia”. Tämän lauseen ymmärrämme, jos vertaamme sitä muihin rosenkreutsilaisiin kirjoituksiin (esimerkiksi siihen kirjeeseen, joka oli julkaistuna samassa Tietäjän numerossa). ”Taivaaksi” kutsuttiin näkymätöntä maailmaa, jossa vihityt tulivat tietoisiksi. He olivat ”taivaan kansalaisia” ja muodostivat oman yhteiskuntansa, missä ihmisten tavallisilla pyyteillä ei ollut mitään sijaa. Heidän silmänsä näkivät aina toisensa, heidän ajatuksensa olivat yhteisiä. Confessio-kirjassa sanotaan tästä: ”Eikö olisi merkillistä elää yhdessä paikassa niin, että ne, jotka asuvat Gangesin takana, eivät voisi mitään peittää, eivätkä Perussa eläjät voisi salata neuvottelujaan?”

Kuvaavaa on lukea, mitä Apollonios Tyanalainen ajanlaskumme ensimmäisenä vuosisatana lausui jättäessään hyvästit Intian viisaille:

Minä tulin teidän luoksenne maata pitkin, ja te olette antaneet minulle meren (= vieneet toiselle tasolle). Niin, oikeammin sanoen, antamalla minulle viisauttanne olette antaneet minulle kyvyn kulkea taivaan kautta. Nämä asiat minä vien takaisin kreikkalaisten luo ja tulen pitämään kanssakäymistä teidän kanssanne, ikään kuin olisitte läsnä, ellen minä ole turhaan juonut Tantaloksen (= Tuonen) maljasta”.

Me olemme kuulleet, että samoin oli myös H. P. Blavatskyn laita. Hänkin oli jatkuvassa yhteydessä ”tiibetiläisten Mestarien” kanssa, elipä hän sitten Pariisissa, Lontoossa tai New Yorkissa.

Olemalla itse täten yhteydessä kaiken tiedon lähteiden kanssa C. R. nyt sai oppia harjoittamaan mestariuden suurinta taitoa. Hänen täytyi jättää ulkonaiset keinot ja vaikuttaa vain sisäisesti ihmisiin – inspiroiden, valistaen heitä, täyttäen ilmapiirin ylevillä ja todellisilla ajatuksilla. Ainoastaan omia opetuslapsiaan voi jokainen mestari käyttää välineinään ulkomaailmaan nähden ja ikään kuin nähdä heidän silmillään, kuulla heidän korvillaan ja puhua heidän suullaan. Niinpä Rosenkreutzillakin oli oppilaansa maailmalla kulkemassa, ja heidän välityksellään hän oli kosketuksessa ihmisten kaikkien kerrosten kanssa. Langattoman sähkölennättimen asema on yhteydessä kaikkien niiden koneiden kanssa, jotka ovat tarkalleen samassa vireessä. Rosenkreutzilla oli tällainen vahvalla magnetismilla ladattu keskusasema, se ”Sancti Spirituksen” talo, jossa hän vietti loppuosan elämäänsä ja johon hän kätki tietonsa jälkimaailmaa varten ikään kuin suljettuun lippaaseen. Sen arvellaan olleen jossakin Etelä-Saksassa. Hän piti kaksi veljeä aina luonaan, ja muut kokoontuivat joka vuosi tiettynä päivänä. Turvatakseen tietonsa kaikilta mahdollisuuksilta hän samalla kätki ne laajoihin teoksiin ja antoi oppilailleen tehtäväksi jatkaa traditiota.

Todella kaikki oli mitä viisaimmin järjestetty ja suunniteltu. C. R. ja hänen veljeskuntansa tekivät työtä vuosisatoja varten, sillä kuolema ei heidän työtään katkaissut. Confessio-kirjassa kysytään: ”Eikö olisi erinomaista elää aina niin kuin olisitte eläneet maailman alusta asti ja niin kuin eläisitte aina maailman loppuun asti?” Sekin salaisuus kuului näiden adeptien saavutukseen. Me muistamme sen hyvin Zanoni-kirjasta. Siksipä ymmärrämmekin, miksi ”veljien” luku oli niin tarkoin rajoitettu, koska oli niin harvoja tähän suurenmoiseen työhön kykeneviä.

Tuon Sancti Spiritus -talon olemassaolo ja siihen liittyvä tarina on tehty mahdottomaksi huomauttamalla, että siitä löydettiin mm. Paracelsuksen kirjoittama Vocabularium. Paracelsus taas syntyi v. 1493, jolloin mestari jo oli levännyt lukitussa hautakammiossa yhdeksän vuotta. Miten hänen kirjansa saattoi sinne joutua, vaikka hän olikin yhteydessä veljeskunnan jäsenten kanssa? Tällaiseen kysymykseen ei enää meidän aikanamme ole vaikea vastata, jolloin spiritistiset meediot niin monasti ovat näyttäneet tällaisen tempun mahdollisuuden. Se, joka kirjoitti Fama Fraternitatiksen, ei ollut sellainen houkkio, joka ei olisi tiennyt Parascelsuksen elinajasta.

Se, että mestari yhä eli ja oli tarkoin mukana vaikuttamassa, huomattiin selvästi, kun 1600-luvun alkupuolella tuli hänen määräämänsä hetki, 120 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Pienellä ajatussuggestiolla hän johti erään veljen löytämään kätketyn talon ja antoi siten kaikille silloisille jäsenille kumoamattoman todistuksen kaiken sen todellisuudesta, mihin he olivat uskoneet. Voimme ajatella, että eläessään tuon suunnattoman tietämättömyyden keskellä heillä oli vähitellen alkanut hiipua luottamus siihen merkilliseen traditioon, jonka tallettajia yksin he olivat. Eipä ihme, että he tuon merkillisen löydön myötä omaksuivat sen ehdottoman vakaumuksen, joka henkii heidän ensimmäisissä julkaistuissa kirjoissaan. ”Me uskomme, että Isä Christianin mietiskelyt ja käsitykset kaikista asioista, jotka maailman luomisesta asti on keksitty, tuotu esiin ja levitetty, saatuina joko Jumalan ilmoituksen tai enkelien eli henkien palvelustoimen avulla tai järjen terävyyden tai pitkällisen tarkkaamisen ja kokemuksen kautta, ovat niin suurenmoiset, että jos kaikki kirjat häviäisivät ja kaikki oppi katoaisi, niin niillä voitaisiin vielä laskea uudestaan tieteiden perustus ja pystyttää uusi totuuden temppeli.”

Suunnaton vaikutus oli niillä kirjoilla, jotka ilmestyivät 1600-luvun alussa ja kertoivat tästä salaperäisestä veljeskunnasta ja sen perustajasta. Loppumattomia väittelyjä pidettiin ympäri sivistyneen maailman jo siitä kysymyksestä, onko edes mahdollisuus tällaisen veljeskunnan olemassaoloon, sillä sen mahdollisuuden myöntäminen sisäisi samalla ihmisten korkeimpien kykyjen tunnustamisen. Useimmat sanoivat Leibnitzin lailla: ”Kaikki mitä puhutaan ruusun ja ristin veljeskunnista, on vain jonkun nerokkaan ihmisen keksintöä.” Toiset asettuivat kunnioittavammalle kannalle, kuten Topelius meillä kirjoitti käsitellessään Zanoni-kirjaa viime vuosisadan keskivaiheilla:

Ajan taikausko vainosi katkerasti rosenkreutsilaisia, ja oppineet kuiskailivat, että he etsivät viisasten kiveä, mutta kirkonmiehet ja kansa luuli heidän olevan liitossa pimeiden voimien kanssa. Heitä vainottiin, ja heidän veljeskuntansa katosi. Mikä lieneekin ollut heidän ikänsä, on kuitenkin uskottava, että jaloimmat heistä vilpittömästi seurasivat jaloja tarkoitusperiä. Se mystinen korkeimpaan yliaistilliseen tietoon pyrkiminen, joka heille oli ominaista, on syvälle juurtunut ihmisluontoon. Kun tunnustamme, että taivas ja maa kätkevät salaisuuksia, joita meidän aistimme ovat liian tylsiä tajuamaan, kuinka lähellä silloin onkaan halu tavalla tai toisella suorastaan kohottaa lievettä siitä hunnusta, joka peittää luonnon ja hengen lahjat.

Jos oli joku, joka puheessa tai kirjotuksessa osoitti täysin ymmärtävänsä tämän salaisen veljeskunnan mahdollisuutta ja ilmaisi kiinnostusta tutustua siihen, niin tavalla tai toisella veljeskunnan jäsenet näyttäytyivät hänelle ja täyttivät hänen halunsa. Ne ihmiset, jotka näin pääsivät tiedon perille, olivat aikansa kaikkein älykkäimpiä ja jaloimpia henkilöitä. Yksi tällainen oli se paroni Eckartshausen, joka on kirjoittanut viime Tietäjässä julkaistun rosenkreutsilaisen kirjeen. Hän oli kreivillistä sukua, hovineuvos ja Münchenin ruhtinaallisen kirjaston hoitaja. Hän kertoo itse siitä, miten hän tuli veljeskunnan yhteyteen.

Vuonna 1787 hän sanoo istuneensa lähellä Meinchenin linnaa julkisessa puistossa ja syvästi miettineensä henkisen tositiedon saavuttamista. Silloin huomasi hän merkillisen, arvokkaan näköisen miehen kävelemässä puistikkokäytävää myöten.

Hänessä oli jotakin, mikä kiinnitti heti huomiotani, ehkä se oli hänen sielunsa ylevä rauhallisuus, joka kuvastui hänen silmissään. Hänen tukkansa oli harmaa, mutta hänen katseensa niin lempeä, että hänen kulkiessaan ohitseni minä melkein vaistomaisesti nostin hattuani ja kumarsin hänelle. Ohikulkiessaan hän vastasi ystävällisesti. Tunsin halua seurata ja puhutella häntä, mutta kun ei ollut minulla asiaa, pidätin haluni ja hän katosi näkyvistäni. 

Seuraavana päivänä miltei samaan aikaan menin taas samalle paikalle toivoen näkeväni muukalaisen. Hän olikin siellä, istui penkillä ja luki kirjaa, enkä minä uskaltanut häiritä häntä. Kävelin ympäri puistoa jonkun aikaa, mutta palatessani oli hän mennyt. Penkille oli hän kuitenkin jättänyt kirjan, jonka minä nopeasti sieppasin, toivoen saavani tilaisuuden jättää sen hänelle takaisin ja samalla puhutella häntä. Katsoin kirjaan, mutta en voinut lukea sitä. Se oli painettu kaldealaisilla kirjaimilla. Ainoastaan lyhyt lause nimilehdellä oli latinaksi: ”Sen, joka varhain nousee viisautta etsimään, ei tarvitse mennä kauaksi sitä löytääkseen. Hän tulee sen tapaamaan istuessaan majansa ulkopuolella.” Kirja oli mitä hienoimmalle paperille painettu punaisilla kirjaimilla, sidottu sinisiin kansiin ja siitä levisi ihmeellinen tuoksu.

Seuraavina päivinä tutustui Eckharshausen tuohon mieheen ja kuuli häneltä mm., että koko kirja oli vain tuon saman ydintotuuden selvittämistä, mikä oli alkulauseessa ilmaistu. Sen lauseen todellisuuden hän oli vastikään saanut itse käytännössä kokea. Kun hän sielunsa syvimmästä oli huutanut valistusta, oli heti hänelle näyttäytynyt tuo viisas, joka tiesi hänen ajatuksensa. Siitä alkoivat hänen tutkimuksensa, ja hänestä tuli yksi aikansa etevimpiä mystisiä kirjailijoita.

Toinen tällainen henkilö on se, jota yleensä pidetään Fama Fraternitatiksen ym. samaan aikaan ilmestyneiden kirjojen tekijäksi. Se oli eräs protestanttinen teologi Johannes Valentinus Andreae (1586–1654), joka ”henkevästi vastusti 17. vuosisadan puhdasoppisuutta”. Kaikki historioitsijat ovat yhtä mieltä hänen suurten kykyjensä ja hyveittensä ihailemisessa. Hän oli oppinut useimmat Euroopan kielet, matkustanut eri maissa ja tutkinut innokkaasti kaikkia eri tieteen haaroja, historiaa, maantietoa, matematiikkaa, luonnontieteitä, yhteiskuntaoppia ja lisäksi uskontoa eli jumaluusoppia. Hän itse sanoo:

Jaoin aikani niin, että päiväni käytin opettamiseen ja yöni pitkällisiin tutkimuksiin ja monien kirjailijoiden teosten lukemiseen siinä määrin, että näköni heikentyi ja kärsin unettomuuden kauhuja ja muistin katoamista.

Eräs tutkija Buhle lausuu teoksessaan Bibliotheque Universelle (II, 126–128), että Andreae’lla oli syvä tuskallinen tunne niistä äärettömistä tuskista ja onnettomuuksista, jotka rasittivat hänen isänmaataan ja joita uskonpuhdistus ainoastaan oli paljastanut mutta ei poistanut. Nähtävästi hän suunnitteli sellaisen seuran perustamista, joka harrastaisi kaikkien tieteiden uudistusta. Hän toimi kirjailijana tähän suuntaan julkaisten esimerkiksi teokset Kuvaus Kristillisestä Tasavallasta, Baabelin torni eli Ruusuristin Veljeskuntaa koskevien mielipiteiden sekasorto, Kristilliset, Veljeskunnan aate. ”On mahdotonta olla huomaamatta, että hän ajatteli aina tätä aatetta.” Hän julkaisi eläessään noin sata teosta, jotka kaikki olivat samansisältöisiä.

Tosin Andreae ei missään itse tunnustanut kuuluvansa veljeskuntaan tai olevansa tekemisissä noiden nimettömien Fama ja Confessio ym. kirjoitusten kanssa. Päinvastoin omissa teoksissaan aina kosketellessaan veljeskuntaa hän teki sen miltei halveksivasti ja tuomiten. Hän näytti tahtovan asettaa sen sijalle ”Kristillisen veljeskunnan”. ”Minulla ei ole mitään yhteistä tuon veljeskunnan kanssa” hän antoi Totuuden lausua Mythologia Christiana -teoksessaan. Babelin tornissa hän sanoi: ”Kuunnelkaa te kuolevaiset, teidän ei pidä enää odottaa mitään veljeskuntaa. Pila on loppuun näytelty. Fama on pannut sen alkuun ja hävittää sen nyt. Fama on sanonut jaa ja sanoo nyt ei."

Kuitenkaan tämä ei saa johtaa meitä harhaan. Näiden sanojen vastapainona ovat sellaiset todistukset kuin, että Christian Rosencreutzin kemiallisissa häissä sankari sitoo ristiin yli hartioiden ja rinnan tulipunaisen nauhan ja panee neljä ruusua hattuunsa. Tällainen risti ynnä neljä ruusua juuri tavataan Andreaen vaakunassa. (Tuo kumossa oleva risti X on vanhalta ajalta asti tunnettu ”Andreaen ristin” nimellä.)

Epäilijälle on tuossa taas oiva todistus siitä, että ”ruusuristin” veljeskunnan keksi Andreae ja sai aatteen omasta vaakunakilvestään. Puolestaan se, joka uskaltaa katsoa kauemmaksi, huomaa, miten Andreae, joka suurten kykyjensä ja voimakkaan henkensä takia oli valittu veljeskunnan esittäjäksi maailmalle, johdettiin syntymään sellaiseen perheeseen, jossa jo vaakuna antoi hänelle todistuksen siitä, että hän oli ”valittu”.

Eräs nykyinen tutkija Karl Kiesewetter lausuu tästä:

On mahdotonta, että niin yksityiskohtaisesti muodostunut veljeskunta sekä niin laaja salatieteellinen järjestelmä, joka käsitteli kaikkia yliaistillisen tiedon aloja, olisi voinut olla yhden ainoan miehen tai yhden aikakauden tuotetta. Siinä on täytynyt olla yhteistyössä monta henkilöä, jotka olivat saavuttaneet korkean henkisen kehityksen. Sen tähden ne otaksumat, jotka lukevat veljeskunnan perustamisen jonkun yksityisen ihmisen, kuten Studionin tai Valentinus Andreaen työksi, eivät pidä paikkaansa ja ovat voineet syntyä vain sen yleisen tietämättömyyden takia, mikä vallitsee Veljeskunnan suhteen.

Kiesewetter on muuten erinomaisen pätevä arvostelemaan näitä asioita, koska hänen isoisänsä isä oli korkea jäsen (lmperator) veljeskunnassa ja loppuelämässään (1764—1802) jäljensi suurimman osan veljeskunnan kirjoista, jotka Kiesewetter sanoo vielä omistavansa. Hän sanoo tämän kokoelman olevan suurimman, mikä nykyään on olemassa, ja vaikka se veljeskunnan se ei ankarien lakien vuoksi sisältänyt paljonkaan historiallisia sisältöä, ”täytyy hämmästyksellä lukea, kuinka paljon salaisia asioita ja tieteitä rosenkreutsilaiset tunsivat”.

Voidaan ajatella, että ”ruusuristin” aate ei ollut edes Christian Rosencreutzin alkuunpanema, vaan että hänkin oli samalla tavalla sen edustajaksi valittu kuin Andreaekin. Jo ennen kuin hän oli syntynyt, tavataan jälkiä ”ruusuristin” tunkeutumisesta kristikuntaan. Jos lukee Danten suurenmoista Divina Comediaa [suom. Jumalainen näytelmä] (Dante kuoli 1321, Rosencreutz syntyi 1378), huomaa siinä kuvauksen kaikkein korkeimmasta taivaasta, joka näkijän silmälle paljastuu äärettömän lumivalkoisen ruusun muodossa ja ruusun lehdet muodostavat salatun jumaluuden ympärille vaipan toisensa jälkeen. Ruusu muodostuu niistä lukemattomista olennoista, jotka palvelevat Korkeinta ja ruusu on ristin keskuksena. Voi sanoa, että ”tässä on ensimmäisen kerran ruusuristin symboli paljastettu”.

Mutta jo edellisellä vuosisadalla (1200-luvulla) kirjoitettiin Ranskassa teos ”ruusun laulu”, joka saavutti suurta suosiota. Siinä sankari lähtee etsimään ruusua, joka on kätketty korkeiden muurien taakse, ja nämä muurit on kokoonpantu ihmispaheista, vihasta, ahneudesta, kateudesta, ulkokultaisuudesta, alakuloisuudesta jne., ja koettuaan monia vaivoja ja vaikeuksia hän vihdoin saavuttaa ruusun, jonka salaisuus ilmoitetaan: ”Ruusu on rakkaus, soihtu ihana.”

Sitä, mitä ruusun ja ristin yhteenliittymä merkitsi mystikolle, on kabbalisti Éliphas Lévi kuvannut seuraavasti:

Ruusu, joka ikimuistoisista ajoista on ollut kauneuden ja elämän, ilon ja rakkauden symboli, kuvasi mystisellä tavalla kaikkia renessanssin pyrkimyksiä. Se oli liha, joka kapinoi hengen sortovaltaa vastaan, se oli Luonto, joka vakuutti olevansa Jumalan tytär, kuten Armokin. Se oli rakkaus, joka kieltäytyi antamasta selibaatin (aviottomuuden) kuristaa itseään. Se oli ihmiskunta, pyrkimässä luonnolliseen uskontoon, joka on täynnä rakkautta ja järkeä ja on perustettu olemassaolon sopusoinnun paljastukseen. Sen sopusoinnun elävä ja kukoistava symboli oli vihityille ruusu... Ruusun ja ristin yhteenliittäminen oli korkeimmalle vihkimykselle tarjottu tehtävä.

Uskallamme kuitenkin väittää, että oppinut kabbalisti on antanut tässä katolisen kristinuskon hieman hämmentää itseään. Jumalallista armoa tuskin voi millään symbolilla kuvata, vaan sekä ruusu että risti kuvaavat ilmennyttä maailmaa, luontoa ja niiden erilaisuus riippuu vain näkijän erilaisesta tajunnantilasta. Ensin hän ei näe muuta kuin sen ristiriidan, joka johtuu luonnon kaksinaisuudesta. Hänen pyrkimyksensä kohdistuu silloin siihen, että hän muuttaisi ristin vapaaehtoiseksi uhraukseksi. Ja silloin ristin keskuksesta puhkeaa kukoistamaan taivaallinen ruusu. Se on kyllä ja on aina ollut, kuten Lévi sanoo, rakkauden ja ilon symboli, mutta se ei ole suinkaan ”liha, joka kapinoi henkeä vastaan” vaan päinvastoin henki, joka on vapautunut aineen ristiriidasta ja voittanut täydellisen sopusoinnun. Voisimme vielä mainita, että rosenkreutsilaisten symbolissa tämä ruusu on viisilehtisen tähden muotoinen. 

Luther käytti ihmeellistä sinettiä. Siinä nähdään keskellä sydän ja risti ja sen ympärillä rosenkreutsilaisten viisikantainen ruusu. Miltei tarkalleen samanlainen kuvio löytyy teoksessa Geheime Figuren der Rosenkreuzer aus dem 16ten und 17ten Jahrhundert. Herää kysymys: oliko siis Luther rosenkreutsilainen? Me vastaisimme: ei hän eikä kukaan muukaan hänen ajallaan (noita kahdeksaa lukuun ottamatta) tiennyt tällaisen järjestön olemassaolosta. Luther ei itse ollut tietoinen niistä, jotka seisoivat hänen takanaan ja ohjasivat hänen toimiaan, mutta he eivät malttaneet olla jättämättä sinettiään jälkeensä merkiksi toiminnastaan. 

Samanlaisesta sinetistä eli merkistä kertoo Olcott muistiinpanoissaan. Hän oli erästä amerikkalaista lehteä varten kirjoittanut julistuksen, ja vasta sen jälkeen kun se oli painettu, Mestari ilmoitti sanelleensa sen hänelle ja käski hänen lukea kappaleiden alkukirjaimet. Ne muodostivat Mestarin nimen. Ei mikään todistus vaikuttanut Olcottin mieleen järkyttävämmin kuin tämä tosiasia, sillä kirjoittaessa hän ei ollut tietoinen Mestarin sisäisestä vaikutuksesta. 

Koska rosenkreutsilaisen vaikutuksen tehtävänä oli puhdistaa, vapauttaa ja jalostaa kristinuskoa, se auttoi uskonpuhdistuksen syntyä ja työskenteli protestanttisissa maissa sen hyväksi. Ensimmäisissä rosenkreutsilaisissa kirjasissa on siksi selvä protestanttinen henki, että muutamat tutkijat ovat olleet taipuvaisia pitämään veljeskuntaa ”kiihkoluterilaisena salaseurana”. Noissa ensimmäisissä kirjasissa ilmeisesti myös imarrellaan Saksaa ja saksalaisia. Niinpä Famassa sanotaan: ”Jotta jokainen kristitty tietäisi, mitä uskontoa me olemme, tunnustamme, että meillä on sama Jeesus Kristuksen tuntemus (kuten tämä nykyään ja etupäässä Saksassa on mitä selvimpänä ja puhtaimpana (?) julistettu ja on nyt meidän päivinämme puhdistettu kaikista horjuvista, vääräoppineista (!) ja valheellisista profeetoista), jota muutamissa maissa pidetään yllä, puolustetaan ja levitetään.”

Kuitenkin järkevä lukija saattoi huomata kirjoittajan tällä ylimalkaisella ”uskontunnustuksella” tarkoittavan vain sitä, että hän veljellisesti asettuu muiden ihmisten kannalle ja tuntee olevansa heidän kanssaan yhtä hengessä ja aatteessa, joskaan ei joka suhteessa. Kuitenkin myönnettäköön, että Andreae on antanut hieman omaa persoonallista väritystä niihin esityksiin, jotka hän kirjoitti. Teosofiankin piirissä esiintyy henkilöitä, joilla on toisistaan poikkeavia esitystapoja ja ikään kuin oma värityksensä. Andreaen ansiosta rosenkreutsilainen aate sai runsaasti arvostusta protestanttisissa piireissä.

Paljon surkeammin kävi seuran, kun se yritti toimia katolilaisuuden piirissä. Siellä se ei voinut kannattaa ajatuksen ja tutkimuksen vapautta vaan käänsi ponnistelunsa toiseen suuntaan: mystiikkaan ja salatieteen maagiseen puoleen. Kuinka kävikään! Se joutui tekemisiin jesuiittojen kanssa, jotka keksivät sen heti tarkalla vainullaan. Siihen aikaan vielä ”Jeesuksen seura” ei ollut ilmaissut turmiollista luonnettaan, vaan sen piti olla salainen seura, jonka jäsenet vapaaehtoisesti uhrasivat kaikkensa Kristuksen palvelemiseksi. Sen tarkoitukset siis kävivät käsi kädessä rosenkreutsilaisuuden kanssa, eikä ihme, että nämä liittyivät toisiinsa. Saattoihan siihen aikaan niinkin syvällinen mystikko kuin ”Angelus Silesius” (Johannes Scheffler) liittyä jesuiittojen veljeskuntaan, kun hän ei saanut kuivassa protestanttisessa uskonnossa tyydytystä henkensä kaipuulle. Annie Besant sanoo: ”Siellä, missä uskonpuhdistuksen henkäys on kulkenut, on mystisyyden ihana kukka kuihtunut kuin erämaan tuulen polttamana”. [Kristinuskon salainen puoli, s. 61]

Rosenkreutsilainen liike sai kuitenkin katkerasti maksaa tuosta ehkä tahattomasta liitostaan jesuiittojen kanssa. Rosenkreutsilaisten Mestarien täytyi kieltää kaikki yhteytensä niiden seurojen kanssa, joissa jesuiittojen periaatteet olivat päässeet vallalle. Voidaan sanoa, että ainakin katolisissa maissa rosenkreutsilainen seura hajosi ennen kuin se oli ehtinyt syntyäkään. Jo satavuotismuistoksi v. 1714 ilmestyneessä Sincerus Renatuksen teoksessa, joka kirjoitettiin ruusuristin veljeskuntaa varten ja sen toimesta, sanotaan: ”Muutamia vuosia sitten rosenkreutsilaisten mestarit lähtivät Intiaan, ja sen jälkeen ketään ei ole jäänyt Eurooppaan.” (s. 125)

Aikaisemmin mainittu paroni Eckartshausen varottaa mitä ankarammin pitämästä mitään ulkonaista seuraa todellisten rosenkreutsilaisten edustajina. Hän kirjoittaa niistä käsikirjoituksista, jotka hän sai tuolta muukalaiselta:

Ne sisälsivät paljon tietoja Kultaisen ja Ruusuisen Ristin veljesten seurasta. Minulla ei ole lupaa toistaa kaikkea, mitä siitä sain tietää, mutta pääasia oli, että todelliset rosenkreutsilaiset ovat kokonaan henkinen seura, jolla ei ole mitään tekemistä maailmassa tunnettujen salaisten seurojen tai lahkojen kanssa. Todellakin, heitä ei voikaan kutsua seuraksi sen sanan tavallisessa merkityksessä, sillä he eivät muodosta järjestettyä yhteisöä, eikä heillä ole sääntöjä, seremonioita, virkailijoita tai kokouksia eikä muitakaan muotoja, jotka kuuluvat salaisten seurojen elämään. Ainoastaan tietty viisaudenaste määrittää, kuka ihminen on rosenkreutsilainen, ja se, joka saavuttaa tuon tilan, on sillä jo vihitty. Hän on ”ruusuristiläinen”, koska hän käytännössä ymmärtää ruusun ja ristin salaisuuden.

Tietäjä − huhtikuu 1913

Hieman lyhennetty. Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.