IHMINEN NÄKYVÄISENÄ JA NÄKYMÄTTÖMÄNÄ

Ihminen on merkillisen monisyinen olento, ja hänen menneen, nykyisen ja vastaisen kehityksensä tutkiminen on ehtymättömän mielenkiintoista kaikille, jotka pystyvät näkemään ja ymmärtämään. Millaisia vaivalloisia ikuisuuksia hänen asteittainen kehityksensä nykyiselle asteelleen on vaatinut, mille askelmalle hänen kehityskulkunsa pitkillä portailla hän on tähän mennessä ehtinyt, mitä vastaisen kehityksen mahdollisuuksia meiltä tulevaisuuden esirippu peittää — nämä ovat kysymyksiä, jotka kaikkina aikoina ovat askarruttaneet kaikkia niitä, jotka yleensä ovat ollenkaan ajatelleet.

Täällä länsimaissa ovat näihin kysymyksiin annetut vastaukset olleet monet ja moninaiset. On esitetty monta dogmaattista väitettä, jotka on pohjattu ns. ilmoituksen erilaisiin tulkintoihin; on esitelty monta nokkelaa spekulatiivista teoriaa, jotka useissa tapauksissa ovat olleet syvällisen metafyysisen ajattelun tulosta. Nuo dogmaattiset väitteet vaativat meitä usein uskomaan ilmeisiä mahdottomuuksia, kun taas länsimainen spekulatiivinen ajatus liikkuu suurimmaksi osaksi materialistisia raiteita pitkin. Kumpikaan, dogmatismi ja spekulatiivinen ajatus, ei lähesty puheenaolevia kysymyksiä käytännölliseltä näkökulmalta asioina, joita voidaan tutkia, kuten kaikkia muitakin tieteen kysymyksiä.

Teosofia esiintyy teorioin, jotka lepäävät kokonaan toisenlaisilla perustuksilla. Pyrkimättä ollenkaan halventamaan siitä tietoa, jota saavutetaan muinaisia pyhiä kirjoja tutkimalla tai filosofisen pohdinnan avulla, pitää se kuitenkin ihmisen rakennetta ja kehitystä yksinkertaisen tutkimuksen eikä pelkän spekulatiivisen ajatuksen asioina — tosiasioina, eikä hämärien teorioiden epämääräisinä otaksumina. Teosofian toteamukset ovat aivan selvät: ihmisen menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta voidaan tutkia ensi käden lähteistä ja siihen pystyy jokainen, joka on ottanut vaivakseen siihen valmistautua. Näin tutkittuina ne osoittautuvat suurenmoisen suunnitelman osiksi — suunnitelman, joka on johdonmukainen ja helposti käsitettävä, joka, samalla kun se pitää yhtä monien vanhojen uskontojen opetusten kanssa ja selittää niitä, ei kuitenkaan ole mitenkään niistä riippuvainen, se kun kohta kohdalta voidaan todeta käyttämällä sisäisiä kykyjä, jotka kylläkin ovat vielä salattuja ihmiskunnan enemmistöltä, mutta joita kuitenkin on jo oppinut käyttämään melkoinen joukko tutkijoitamme.

Ihmisen menneisyyteen nähden teosofiset opit eivät nojaudu vain varhaisempien uskontojen välittämän perimätiedon yksimieliseen todistukseen, vaan myös erääseen luotettavaan aikakirjaan — aikakirjaan, jota voi nähdä ja tutkia jokainen, jolla on selvänäköä siinä määrin, että voi tajuta sen hienosyisen aineen värähdykset, johon tuon aikakirjan muistimerkit ovat painetut. Ihmiskuntaa odottavaan tulevaisuuteen nähden teosofiset opit nojautuvat ensiksikin loogisiin johtopäätelmiin tähänastisen kehityksen luonteesta, toiseksi sellaisilta ihmisiltä saatuihin tietoihin, jotka jo ovat saavuttaneet kehitysasteet, jotka useimmille meistä siintävät läheisemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa, ja kolmanneksi vertailuihin, joita voi tehdä jokainen, jolla on mahdollisuus nähdä korkealle kehittyneitä ihmisiä heidän eri kehitystasoillaan. Voimme ottaa esimerkiksi lapsen, joka ei muusta tuntisi luonnon kulkua, mutta joka kuitenkin saattaa päätellä tulevansa kasvamaan aikuiseksi sen tosiasian nojalla, että hän on jo kasvanut erääseen mittaan ja eräällä tavalla ja että hän näkee ympärillään toisia lapsia ja nuoria, kaikkia lapsuuden ja aikuisiän välisiä kehitysasteita.

Ihmisen nykyisen olotilan tutkimista, hänen kehityksensä välittämiä apuneuvoja ja hänen ajatustensa vaikutusta tähän kehitykseen pitää teosofinen tutkija asioina, joihin on laajana yleisenä periaatteena sovellettava eräitä hyvin tunnettuja lakeja, sitten on huolellisesti tutkittava ja kärsivällisesti vertailtava monia tapauksia saadaksemme selville noiden lakien vaikutuksen yksityiskohdat. Näiden asioiden tutkimiseen tarvitaan itse asiassa vain näkökykyä, ja tämä kirja julkaistaankin siinä toivossa, että se ensiksikin auttaisi niitä vakavia opiskelijoita, joilla ei vielä ole tuota näkökykyä, tajuamaan, miltä sielu ja sen käyttövälineet näyttävät sen avulla tutkittuina; että se toiseksi auttaisi niitä jo hyvin lukuisia henkilöitä, jotka paraikaa opettelevat käyttelemään tuota näkökykyä, ymmärtämään näkemänsä merkitystä.

Minä olen hyvinkin tietoinen siitä, että maailma yleensä ei vielä ole vakuuttunut selvänäön olemassaolostakaan; mutta minä myös tiedän, että kaikki ne, jotka ovat asiaa tosissaan tutkineet, ovat havainneet todisteet sen puolesta kiistämättömiksi. Jos kuka tahansa tavallisillakaan lahjoilla varustettu henkilö ottaa vaivakseen lukea ne oikeiksi todistetut kertomukset selvänäöstä, jotka olen esittänyt Selvänäkö-nimisessä kirjassani, ja jos hän vielä tutustuu niihin kirjoihin, joista ne ovat valikoidut, niin hän on heti oivaltava, että on olemassa valtava määrä kumoamattomia todisteita tämän kyvyn puolesta. Niistä taas, jotka pystyvät itse näkemään ja jotka joka päivä käyttävät tätä korkeampaa näkökykyään tuhansilla eri tavoilla, näyttävät tietämättömän enemmistön yritykset kieltää tämä kyky naurettavilta. Selvänäköisen mielestä ei sen kanssa kannata väitellä. Jos jokin sokea alkaisi väitellä kanssamme tavallisesta fyysisestä näöstä, väittäen, että olemme harhakäsityksen vallassa uskoessamme omaavamme tuon kyvyn, me luultavastikaan emme katsoisi kannattavan sen enempää kiistellä näkökykymme puolesta, vaan sanoisimme vain: "Minä varmasti näen, minkä vuoksi on turhaa koettaa saada minut vakuutetuksi, etten muka näkisi. Elämäni jokapäiväiset kokemukset osoittavat minulle, että minä näen, enkä sen vuoksi antaudu väittelyihin asiasta, jonka minä tiedän varmaksi tosiasiaksi." Tarkalleen samaa tuntee harjaantunut selvänäkijä kuullessaan tietämättömien ihmisten tyynesti väittävän mahdottomuudeksi, että hänellä olisi kyky, jota hän juuri sillä hetkellä käyttää noiden kieltävien tietoviisaiden ajatusten tukemiseen.

Siksi tässä kirjassani en koetakaan todistella selvänäön olemassaoloa; minä edellytän lukijan tunnustavan selvänäön tosiasiaksi ja ryhdyn vain kuvailemaan, mitä sen avulla nähdään. En myöskään tahdo toistaa niitä selvänäön menetelmiä koskevia yksityiskohtia, jotka ovat tavattavissa mainitsemassani pikku kirjasessa, vaan rajoitun selostamaan ilmiön suuret periaatteet niin lyhyesti kuin suinkin on mahdollista, tämän kirjani silti tulematta käsittämättömäksi niille lukijoille, jotka eivät ole tutustuneet muuhun teosofiseen kirjallisuuteen.

II LUKU

Luonnon tasot

Mainittujen suurten, yleisten periaatteidenkin selostaminen on aloitettava tekemällä selvää eräistä tosiasioista, jotka on opittu tuntemaan juuri puheenaolevaa kykyä käyttäen. Ensimmäinen seikka, joka on täysin tajuttava, on meitä ympäröivän maailman ihmeellinen monisyisyys — se tosiasia, että ympäröivä maailma käsittää paljon enemmän kuin mitä sisältyy tavallisen näkömme piiriin.

Me kaikki tiedämme, että aineella on eri tiloja ja että se voidaan muuttaa toisesta tilasta toiseen muuttamalla painetta ja lämpötilaa. Me tunnemme nuo aineen kolme tilaa: kiinteän nestemäisen ja kaasumaisen, ja tiede opettaa, että lämpötilaa ja painetta muuttelemalla jokainen alkuaine voidaan saattaa jokaiseen näistä tiloista. Tietääkseni, on vielä muutamia alkuaineita, joita kemistien ei ole onnistunut siirtää tilasta toiseen. Mutta yleinen käsitys on kuitenkin se, että aivan kuten vesi muuttuu jääksi alhaisessa ja höyryksi korkeassa lämpötilassa, samoin muuttuu jokainen tuntemamme kiinteä aine nestemäiseksi tai kaasumaiseksi sopivissa olosuhteissa, jokainen neste kiinteäksi tai kaasuksi ja jokainen kaasu nesteeksi tai kiinteäksi. Me tiedämme, että ilmakin on saatu muutetuksi nesteeksi ja että eräät toiset kaasut jähmeiksi kimpaleiksi.

Okkultttinen kemia tietää kertoa meille toisesta, kaasumaista korkeammasta aineen olotilasta, johon kaikki tunnetut alkuaineet voidaan saattaa, ja tälle olotilalle on annettu nimeksi eetterinen. Se, mistä tiede puhuu eetterinä, ei okkultttisen kemian mukaan olekaan homogeenista, yhtenäistä ainetta, vaan ainoastaan aineen yksi olotila; se ei siis olekaan mikään uusi alkuaine, vaan tavallista ainetta erikoiseen olotilaan saatettuna. Niinpä vety saattaa olla paitsi kaasumaisessa tilassa myös eetterisessä, ja samaten saattaa kulta ja hopea tai mikä tahansa alkuaine, olipa se tavallisesti joko kiinteä, nestemäinen tai kaasumainen, olla myös tässä korkeammassa, eetteriseksi nimittämässämme olotilassa. Aivan kuten tässä meitä ympäröivässä maailmassa on alkuaineita, jotka normaalissa tilassaan ovat kiinteitä, kuten kulta, tai nestemäisiä, kuten elohopea, tai kaasumaisia, kuten happi, niin samaten on olemassa alkuaineita, joiden normaali olotila on eetterinen — jotka siis tavallisesti ovat eetterisessä tilassa, vaikkakin ne erityisellä käsittelyllä voidaan saattaa alempaan kaasumaiseen tilaan tai johonkin vielä eetteristäkin hienompaan olotilaan.

Tavallisessa tieteessä puhutaan hapen atomista, vedyn atomista tai minkä tahansa niiden aineiden atomeista, joita kemistit nimittävät alkuaineiksi, joita ei enää voida hajottaa yksinkertaisempiin alkutekijöihin, ja kullakin näistä alkuaineista on oma atominsa, jota, kuten sanan kreikankielinen merkitys sanoo, ei voida enää pitemmälle jakaa. Okkultttinen tiede opettaa meille, mitä monet tiedemiehet ovat jo aavistelleet, että yksikään näistä ns. alkuaineista ei olekaan mikään alkuaine, että mitä me kutsumme hapen ja vedyn atomiksi, ei olekaan mikään perimmäinen alkutekijä, ja näin ollen ei olekaan mikään atomi, vaan molekyyli, joka erinäisissä olosuhteissa voidaan edelleen jakaa. Jatkamalla tätä jakamista saavutaan lopulta äärettömän moneen fyysiseen atomiin, jotka kaikki ovat yhdenlaisia, niin että kaikkien eri alkuaineiden perällä on yksi alkuaine ja että näiden perimmäisten atomien eri yhdistymät tunnetaan kemiassa hapen tai vedyn, kullan tai hopean, litiumin tai platinan ym. atomeina. Jakamalla nämä alkuaineet edelleen saavutaan atomeihin, jotka kaikki ovat yhdenlaisia muutoin, paitsi että toiset niistä ovat positiivisia, toiset negatiivisia.

Näiden atomien ja niiden yhdistymismahdollisuuksien tutkiminen on itsessään mitä mielenkiintoisinta, mutta ei sisälly kirjamme kysymyksiin. Kuitenkin ne, jotka haluavat lähempiä tietoja asiasta, löytävät niitä Annie Besantin kirjasta Occult Chemistry. Mutta nämäkin atomit ovat atomeja vain meidän fyysiseltä tasoltamme katsottuina; tarkoitamme, että on olemassa keinoja, joiden avulla nämäkin voidaan edelleen jakaa, mutta että ne edelleen jaettuina antavat tulokseksi aineen, joka kuuluu aivan eri luontokuntaan — aineen, jota ei mikään tuntemamme lämmön aste laajenna eikä mikään tuntemamme kylmyys kutista. Mutta tämäkään korkeampi aine ei ole yksinkertaista, vaan kokoonpantua, ja me tiedämme, että silläkin on omat olotilansa, jotka jokseenkin tarkasti vastaavat niitä fyysisen aineen tiloja, joita me sanomme kiinteäksi, nestemäiseksi, kaasumaiseksi ja eetteriseksi. Jatkamalla tätä jakamista kyllin pitkälle saavutaan toiseen atomiin — sen luontokunnan atomiin, jolle okkultistit ovat antaneet nimen astraalitaso, tunnemaailma.

Tätä jakamista voidaan vielä jatkaa yhä edelleen, ja siten jakamalla edelleen tunnemaailman atomia saavutaan atomiin, joka kuuluu vieläkin korkeampaan, vieläkin hienompaan, mutta silti vielä aineelliseen maailmaan. Ja tämänkin aineen me tapaamme erilaisissa tiloissa, jotka paljon korkeammilla tasoilla vastaavat niitä tiloja, jotka me hyvin tunnemme. Ja tämän tutkimisen tuloksena on atomi, joka kuuluu kolmanteen suureen luontokuntaan, jota teosofit sanovat mentaalitasoksi, älymaailmaksi. Mikäli tiedämme, tämän jakamisen jatkamisella ei ole mitään rajaa, mutta meidän kyvyllämme havaita sen antamia tuloksia on hyvinkin varma rajansa. Mutta me pystymme näkemään kylliksi ollaksemme varmoja näiden useampien eri valtakuntien olemassaolosta, joista kukin on tavallaan oma maailmansa, joskin toisessa ja syvemmässä mielessä ne kaikki ovatkin yhden suunnattoman kokonaisuuden osia.

Teosofisessa kirjallisuudessa luonnon eri valtakuntia käsitellään usein tasoina, koska niitä kuvailtaessa on mukavaa kuvitella ne toistensa yläpuolella sijaitseviksi aina sen mukaan, kuinka tiheää niistä kunkin aine on. Siten ne on esitetty oheen liitetyssä 2. kuvassa. Mutta on pidettävä visusti mielessä, että näin on esitetty vain mukavuussyistä, symbolisesti, joten kaavakuvamme ei kuvaa eri tasojen todellisia suhteita. Niitä ei saa kuvitella toistensa yläpuolella sijaitsevina, kuten kirjakaapin hyllyt, vaan paremminkin saman tilan täyttävinä ja toisensa läpäisevinä. On tieteelle hyvin tuttu tosiasia, että kovimmassakaan aineessa atomit eivät kosketa toisiaan, vaan että kullakin atomilla on vaikutus- ja värähdyskenttänsä, ja kullakin molekyylillä taas vuorostaan oma laajempi kenttänsä, niin että niiden välissä on aina ja kaikissa oloissa tilaa. Jokainen fyysinen atomi uiskentelee astraalisessa meressä — astraalisen aineen meressä, joka ympäröi fyysistä atomia ja täyttää siinä jokaisen loven. Ja yleinen on se käsitys, että eetteri läpäisee kaiken tunnetun aineen, olipa se jähmeimmin kiinteää tai harvinta kaasua; ja aivan kuten eetteri liikkuu täysin esteettömästi jähmeimmän aineen hiukkasten lomitse, samaten myös tunnemaailman aine liikkuu eetterin hiukkasten välitse. Älymaailman aine taas puolestaan läpäisee tunnemaailman aineen tarkalleen samalla tavalla, joten luonnon eri valtakunnat eivät ole paikallisesti toisistaan erotettuja, vaan kukin niistä ympäröi meitä juuri tässä ja tällä hetkellä, joten niiden tutkiminen ei vaadi mitään liikettä avaruudessa. Meidän tarvitsee vain avata itsessämme ne aistit, joiden avulla ne ovat havaittavissa.

III LUKU

Selvänäkö

Se, mitä äsken sanoimme, johdattaa mieleen erään toisen hyvin tärkeän lähtökohdan: edellä kuvattuja hienomman aineen vaihteluita ei esiinny vain ulkopuolisessa maailmassa, ne ovat olemassa ihmisessäkin. Ihmisellä ei ole vain se fyysinen ruumis, jonka me näemme, vaan sen lisäksi ruumiita, joiden voimme sanoa vastaavan edellä kuvattuja luonnon eri valtakuntia ja jotka ovat kokoonpannut kunkin niiden aineesta. Ihmisen fyysisessä ruumiissa on eetteristä ainetta, kuten siinä on jähmeää, silmillemme näkyvää ainetta. (Ks. 24. ja 25. kuvaa). Ja tämä eetterinen aine on selvänäköiselle silmälle helposti näkyvää. Samaten näkisi korkeammalle kehittynyt selvänäköinen, joka pystyisi havaitsemaan vieläkin hienompaa tunne-maailman ainetta, tuohon tunnemaailmaan kuuluvan ihmisen ainejoukkona, joka todellisuudessa on tämän ruumis tai käyttöväline puheenaolevaan tasoon nähden. Ja tarkalleen sama olisi asianlaita vuorostaan älymaailmaan nähden. Ihmisen sielulla ei ole vain yksi, vaan monta ruumista, sillä riittävästi kehittyneenä hän kykenee ilmaisemaan itseään luonnon kaikilla tasoilla, ja sen vuoksi hänet on varustettu käyttövälineillä, jotka ovat kokoonpannut kunkin noiden tasojen aineesta. Ja näiden eri käyttövälineiden avulla hän pystyy ottamaan vastaan vaikutelmia niistä maailmoista, joita ne vastaavat.

Me emme saa luulla, että ihminen luo nämä käyttövälineensä vastaisen kehityksensä aikana, sillä ne ovat olemassa jokaisessa ihmisessä jo alusta alkaen, vaikkakaan hän ei ole tietoinen niiden olemassaolosta. Me käytämme alinomaa jossain määrin tuota meissä piilevää korkeampaa ainetta, joskin tämä käyttö onkin tiedotonta. Aina kun ajattelemme, panemme itsessämme liikkeelle älymaailman ainetta, ja selvänäköinen näkee ajatuksen tuon aineen värähtelyinä, joiden lähtökohta on ihmisessä, mutta jotka sitten vaikuttavat samaa tiheyttä olevaan aineeseen hänen ulkopuolellaan. Mutta ennen kuin tällainen ajatus voisi vaikuttaa fyysiseen tasoon, sen on siirryttävä älymaailman aineesta tunnemaailman aineeseen. Ja kun se on tässä herättänyt samanlaisia värähtelyjä, vaikuttaa tunnemaailman aine vuorostaan eetteriseen aineeseen synnyttämällä siinä säestäviä värähtelyjä, ja nämä taas vuorostaan vaikuttavat tiheämpään fyysiseen aineeseen, aivojen harmaaseen aineeseen.

Täten me joka kerran ajatellessamme käymme läpi paljon pidemmän tapahtumasarjan kuin tiedämme, aivan kuten me käymme aina, kun aistimme jotakin, läpi tapahtumasarjan, josta me olemme aivan tietämättömiä. Me kosketamme jotakin esinettä ja tunnemme sen liian kuumaksi; me tempaisemme pois kätemme, kuten meistä tuntuu, aivan samassa silmänräpäyksessä. Mutta tiede opettaa, että tämä ei tapahdukaan samassa silmänräpäyksessä ja että se, mikä tuntee, ei olekaan käsi, vaan aivot; että hermot kuljettavat tiedon polttavasta kuumuudesta aivoihin, jotka heti paikalla sähköttävät hermosäikeitä pitkin käskyn käden pois vetämisestä; että käden pois vetäminen voi tapahtua vasta kaiken tämän jälkeen, kun se meistä sitä vastoin tuntuu tapahtuvan aivan välittömästi. Tällä tapahtumasarjalla on määrätty kestonsa; joka voidaan mitata riittävän herkillä laitteilla, ja sen vaatiman liikkeen vauhti on tarkasti mitattu ja tuttu fysiologeille. Samoin tuntuu ajatuskin olevan silmänräpäyksessä tapahtuva prosessi, mutta sellainen se ei ole, sillä jokainen ajatus saa läpikäydä kuvaamani vaiheet. Jokainen tuntemus, jonka me aistimiemme välityksellä otamme vastaan aivoissamme, saa kulkea kuvaamani aineasteikon läpi, ennen kuin se tavoittaa todellisen ihmisen, egon, itsessämme piilevän sielun.

Tässä meillä on siis eräänlainen lennätinjärjestelmä fyysisen tason ja sielun välillä, ja on tärkeää pitää mielessä, että tällä lennätinlinjalla on väliasemansa. Vaikutelmia ei saada vain fyysiseltä tasolta; kussakin ihmisessä piilevä tunnemaailman aine ei kykene ottamaan vastaan värähdyksiä vain eetterisestä aineesta ja lähettämään ne älymaailman aineeseen, vaan pystyy hyvinkin ottamaan vastaan vaikutelmia oman tasonsa ympäristöstä ja lähettämään ne älyruumiin kautta egoomme. Siten saattaa ihminen käyttää tunneruumistaan välineenä vaikutelmien vastaanottamiseksi häntä ympäröivästä tunnemaailmasta ja havaintojen tekemiseksi siinä, ja tarkalleen samalla tavalla saattaa hän älyruumiinsa avulla tehdä havaintoja ja hankkia tietoja älymaailmasta. Mutta pystyäkseen tähän on hänen ensin opittava siihen tarvittavat menetelmät, toisin sanoen hänen on opittava keskittämään tajuntansa tunne- ja älyruumiiseensa, aivan kuten hän osaa keskittää sen aivoihinsa. Tätä kysymystä olen jo käsitellyt pienessä kirjassani selvänäöstä, joten minun tarvitsee tässä vain viitata siihen.

Vaikka tiede ei vielä olekaan halukas myöntämään näiden eri tasojen ja aineen eri asteiden olemassaoloa luonnossa, ei olettamuksemme sisällä mitään, mikä sotisi sen oppeja vastaan. Sitä paitsi on aina pidettävä mielessä, että kaikki, miltä edellä olemme väittäneet, nojautuu välittömään tietoon ja on varmaa kaikille niille, jotka ovat näitä asioita tutkineet syvemmin, vaikkakin se esitetään maailmalle pelkästään olettamuksena. Mutta sekin, joka kuulee näistä asioista ensi kerran, oivaltanee, että esittäessämme väitteemme me emme suinkaan vaadi ketään uskomaan mihinkään ihmeeseen, vaan että kehotamme vain tutkimaan erästä järjestelmää. Aineen korkeammat asteet seuraavat toisiaan säännöllisessä järjestyksessä alkaen niistä asteista, jotka tunnemme, niin että vaikka kutakin tasoa voidaankin pitää omana maailmanaan, on kuitenkin totta, että niiden kokonaisuus on todellisuudessa yksi suuri maailma, jonka vain korkealle kehittynyt sielu kykenee näkemään täydellisesti.

Helpottakaamme tämän käsittämistä ottamalla esimerkin, joka itsessään on mahdoton, mutta joka silti saattaa olla meille hyödyksi, koska se vihjaa meille eräistä varsin yllättävistä mahdollisuuksia. Otaksukaamme, että meillä nykyisen näkömme sijasta olisikin hieman toisella tavalla järjestetty näköelin. Ihmisen silmässä on sekä jähmeää että nestemäistä ainetta. Kuvitelkaamme, että silmässämme kumpikin näistä aineen olotiloista kykenisi ottamaan vastaan eri aistimuksia, mutta kukin vain senlaatuisesta aineesta, jota se ympäröivässä maailmassa vastaa. Olettakaamme, että toisilla ihmisillä olisi toinen näistä näön lajeista, toisilla toinen. Ajatelkaa, miten hullunkurisen epätäydellinen tulisi kummankin näiden ihmistyypin maailmankuva olemaan! Kuvitelkaamme heidän seisovan meren rannalla. Toiset, jotka kykenisivät näkemään vain jähmeän aineen, olisivat aivan tiedottomia heidän eteensä avautuvasta merestä, näkisivät vain meren uoman suunnattoman onkalon kaikkine epätasaisuuksineen, ja kalat sekä muut syvyyksien asukkaat näyttäisivät heistä leijailevan ilmassa tämän suunnattoman laakson yläpuolella. Jos taivaalla sattuisi olemaan pilviä, olisivat ne heille aivan näkymättömiä, koska ne koostuvat nestemäisessä tilassa olevasta aineesta; heille aurinko paistaisi aina päivän aikana, eivätkä he voisi ymmärtää, miksi sellaisina päivinä, jotka meistä toisista ovat pilvisiä, lämpö on niin paljon alhaisempi; jos heille ojenneltaisiin lasi vettä, näyttäisi se heistä tyhjältä.

Ajatelkaamme näiden vastakohtana ihmistä, joka näkisi aineen vain sen ollessa nestemäisessä tilassa; miltä maailma näyttäisikään hänestä! Hän kyllä olisi tietoinen merestä, mutta hänestä ei rantoja ja kallioita olisi olemassakaan; hän kyllä näkisi pilvet hyvin selvästi, mutta tuskin näkisi mitään maisemista, joiden yli ne liitelevät. Vesilasista hän ei kykenisi. ollenkaan näkemään lasia, ainoastaan veden, ja hänestä olisi mahdotonta käsittää, miksi tuo vesi säilyttää niin salaperäisellä tavalla sen muodon, jonka me toiset näemme lasin sille antavan. Kuvitelkaamme nyt, että nämä eri näkökyvyillä varustetut ihmiset seisoisivat rinnakkain kuvailemassa samaa maisemaa näkemänsä mukaisesti, kummankin ollessa aivan varma, että mitään muunlaista näköä ei ole koko kaikkeudessa kuin heidän omansa: toinen, joka väittäisi näkevänsä enemmän tai jotakin muuta, tulisi toisen mielestä olemaan joko haaveksija tai petkuttaja!

Meitä pyrkii hymyilyttämään näiden hypoteettisten havainnontekijöiden epäuskoisuus, mutta tavallisen ihmisen on tavattoman vaikeaa käsittää, että kaiken nähtävän kokonaisuuteen verrattuna hänen näkökykynsä on paljon vaillinaisempi kuin jommankumman noiden hypoteettisten havainnontekijöiden näkökyky hänen näkemäänsä maailmaan verrattuna. Ja hänelläkin on vahva halu vihjailla, että ne, jotka näkevät vähän enemmän kuin hän itse, ammentavatkin väittämänsä tosiasiat mielikuvituksensa lähteestä. Sillä onhan kaikkein tavallisimpia erehdyksiä pitää aistimiskykymme rajoja myös kaiken aistittavan rajoina. Mutta tiede todistaa eittämättömästi tätä yleistä erehdystä vastaan, sillä eihän saata olla mitään epäilystä siitä, että kaikkien eri aaltolajien (aaltoasteikon) kokonaisuudesta meidän aistiemme tuntemat aaltolajit (aaltoasteikon osat) muodostavat vain häviävän pienen osan. Selvänäköinen on vain se ihminen, joka kehittää itsessään kyvyn vastata aisteillaan kaikkien mahdollisten värähdysten suunnattoman asteikon toisiinkin oktaaveihin ja siten tekee itselleen mahdolliseksi nähdä häntä ympäröivästä maailmasta enemmän kuin tavalliset, rajoitetummalla havaintokyvyllä varustetut ihmiset.

IV LUKU

Ihmisen käyttövälineet

Jos käymme tarkastelemaan 2. kuvaa, näemme siinä kaavakuvan näistä luonnon tasoista, ja me tapaamme myös ne nimet, joita on käytetty noita tasoja vastaavista ihmisen käyttövälineistä eli ruumiista. Me huomaamme, että ne nimet, joita teosofisessa kirjallisuudessa käytetään korkeammista tasoista, ovat peräisin sanskritista, sillä länsimaisessa filosofiassa ei vielä ole mitään nimityksiä noille korkeammille, aineen hienoimmista olotiloista kokoonpannuille maailmoille. Kullakin näistä nimityksistä on erikoinen merkityksensä, vaikkakin noihin korkeampiin tasoihin nähden ne ilmaisevat vain, kuinka vähän me tiedämme noista olotiloista.

Sanaa nirvâna, on kaikkina aikoina käytetty idässä ilmaisemaan korkeinta mahdollista henkistä saavutusta. Nirvânaan pääseminen on merkinnyt ihmisyyden sivuuttamista, sellaisen rauhan ja autuuden tason saavuttamista, joka kohoaa kauas yläpuolelle maisen käsityskyvyn. Niin täydellisesti jätti se pyrkijä, joka saavutti tämän tason ylivertaisen ihanuuden, kaiken maallisen taakseen, että muutamat eurooppalaiset orientalistit lankesivat aluksi siihen erehdykseen, että otaksuivat sen merkitsevän ihmisen täydellistä tuhoa — käsitystapa, jota totuudenvastaisempaa ei saata olla. Päästä täydessä määrässä käyttämään tämän erittäin korkean henkisen tilan ylevää tajuntaa tarkoittaa samaa kuin saavuttaa se maali, joka on asetettu inhimilliselle kehitykselle täksi maailmankaudeksi — tulla adeptiksi, ihmiseksi, joka on enemmän kuin ihminen. Ihmiskunnan suurelle enemmistölle tulee tämä maali olemaan saavutettavissa vasta monien kehityskierrosten jälkeen, mutta ne harvat päättäväiset sielut, jotka eivät anna vaikeuksien masentaa itseään, vaan jotka valloittavat taivaan niin sanoaksemme väkirynnäköllä, saattavat päästä tähän ylevään maaliin paljon aikaisemminkin.

Tämän tason yläpuolella olevista tajunnan olotiloista me emme tietenkään tiedä mitään muuta, kuin että ne ovat olemassa. Para merkitsee "takana" ja maha merkitsee "suuri", joten näiden tasojen nimitykset ilmoittavat vain sen, että niistä ensimmäinen on nirvânan takana oleva taso ja toinen on suuri nirvânan takana oleva taso — joten ne, jotka tuhansia vuosia sitten antoivat noille tasoille näinä nimet, eivät tienneet niistä välittömästi enempää kuin mekään, tai jos tiesivät, näkivät mahdottomaksi keksiä sanoja, jotka lähemmin kuvaisivat noiden olotilojen luonnetta.

Nimi buddhi on annettu sille ihmisen prinsiipille eli perusosalle, joka ilmestyy neljännen tason aineen kautta, kun taas mentaalitaso eli älymaailma on ihmisen älyksi nimitetyn perusosan toiminnan piiri. Huomattavaa on, että tämä taso jakautuu kahteen osaan, jotka eroavat toisistaan väriltään ja nimiltään: toista nimitetään rûpaksi (muodolla varustetuksi), toista arûpaksi (muotoa vailla olevaksi). Nämä nimitykset on tarkoitettu ilmaisemaan puheenaolevan tason aineen eräitä ominaisuuksia, nimittäin, että alemman osan aine muovautuu hyvin helposti ihmisajatuksen voimasta selviin muotoihin, kun taas ylemmän osan aineessa tätä ei tapahdu, vaan sen sijaan ilmestyy abstrakti ajatus tässä tason osassa selvänäköiselle silmälle välähdyksinä ja viiruina. Yksityiskohtaisempi esitys tästä asiaintilasta on tavattavana Älytaso ja taivasmaailma -nimisessä kirjassa.

Aikaisemmin käytetyn astraali-nimityksen olemme perineet keskiaikaisilta alkemisteilta. Se on johdettu tähteä merkitsevästä latinan sanasta, ja luullaan sitä käytetyn fyysistä tasoa lähinnä seuraavasta tasosta sille ominaisen kirkkaan valoisuutensa vuoksi, mikä valoisuus johtuu sen aineen nopeasta värähtelystä. Tämä astraalitaso eli, kuten sitä nyt nimitetään, tunnemaailma on intohimon, tunteen ja aistimuksen maailma, ja juuri tähän tasoon kuuluvan käyttövälineen kautta ilmenevät ihmisen tunteet selvänäköiselle tutkijalle. Siksipä ihmisen astraaliruumis muuttuu alituiseen sitä mukaa, kuin hänen tunteensa muuttuvat, kuten seuraavassa tullaan lähemmin osoittamaan.

Kirjallisuudessamme on käytetty eräitä määrättyjä värejä edustamaan kutakin näistä alemmista tasoista, jolloin on nojauduttu siihen väritaulukkoon, jonka madame Blavatsky on esittänyt monumentaalisessa teoksessaan Salainen oppi. Mutta on pidettävä tarkasti mielessä, että niitä on käytetty vain eroja ilmaisevina merkkeinä, että niitä on käytetty pelkästään symboleina, joten niitä ei ole tarkoitettu ilmaisemaan minkään erityisen sävyn voittopuolisuutta niillä tasoilla, joista niitä on käytetty. Kaikki tunnetut värit ja monia tuntemattomia on kussakin näistä luonnon korkeammista tasoista, mutta tasolta tasolle kohottaessa huomataan niiden tulevan yhä herkemmiksi ja kirkkaammiksi, joten niitä voitaisiin nimittää korkeammiksi värioktaaveiksi. Tästä tullaankin puhumaan lähemmin myöhemmin eri tasoille kuuluvia käyttövälineitä kuvattaessa.

On syytä kiinnittää huomiota siihen seikkaan, että tasojen luku on seitsemän ja että niistä kukin on jaettu seitsemään alatasoon. Tätä seitsenlukua on aina pidetty pyhänä ja salatieteellisenä lukuna, koska sen on huomattu olevan ilmiöiden pohjalla monellakin tavoin. Alemmilla tasoilla, jotka ovat tutkimuksemme ulottuvissa, on tämä seitsenosaisuus hyvin selvästi nähtävissä, ja monet seikat näyttävät oikeuttavan meidät otaksumaan, että niilläkin korkeammilla tasoilla, joihin välitön havaintomme ei ulotu, vallitsee sama järjestys.

Kun ihminen oppii vaikuttamaan aineen korkeammissa muodoissa, huomaa hän, että alemman elämän rajoitukset tulevat voitetuiksi toinen toisensa jälkeen ja putoavat pois. Hän huomaa olevansa maailmassa, jolla on useampia kuin kolme ulottuvuutta, ja jo yksistään tämä tosiasia avaa hänelle joukon kokonaan uusia ja monensuuntaisia mahdollisuuksia. Näiden uusien ulottuvaisuuksien tutkiminen on niin mielenkiintoista kuin suinkin saattaa kuvitella, ja niille, joiden mieltä kysymys kiinnittää, ei voi suositella parempaa johdantoa kuin on C. H. Hintonin mainio kirja Scientific Romances. Jos puuttuu kyky nähdä toisia tasoja välittömästi, niin ei ole muuta keinoa selvän käsityksen saamiseksi astraalitasosta kuin neljännen ulottuvuuden tajuaminen.

Tarkoitukseni ei ole kuvailla tässä sitä ihmeellistä tajun avartumista, joka on ominaista korkeammille tasoille — muuten olen sitä käsitellyt varsin laajasti eräässä aikaisemmassa teoksessani. Tällä hetkellä meidän tarvitsee kosketella yhtä tutkimuksen haaraa, nimittäin sitä, joka koskee ihmisen kokoonpanoa ja hänen kehityshistoriaansa.

Ihmisen aikaisemmasta kehityshistoriasta saadaan tietoa ainoastaan tutkimalla niitä häviämättömiä menneisyyden aikakirjoja, joista voidaan lukea kaikki tapahtumat aina siitä lähtien, jolloin aurinkokuntamme olemassaolo alkoi, ja panna ne liukumaan sielun silmien editse, niin että katsoja näkee ne aivan kuin olisi ollut läsnä niiden tapahtumishetkellä, kuitenkin sillä suunnattoman tärkeällä poikkeuksella, että hän voi pidättää lähemmin tarkasteltavakseen minkä tahansa yksityiskohdan tai voi silmäillä kokonaisen vuosisadan tapahtumat muutamassa hetkessä, jos hän niin haluaa. Tätä jumalallisen muistin heijastusta ei kuitenkaan voi käyttää hyväksi mentaalisen tason alapuolella täydellä varmuudella, sillä jotta tutkija voisi lukea vaivattomasti tätä varhaisempaa historiaa, on tarpeen, että hän on oppinut käyttämään aivan vaivattomasti mentaalisen ruumiinsa aisteja. Ja jos hän on niin onnellisessa asemassa, että hänen käytettävänään on vieläkin korkeamman ruumiin kyvyt, on tämä tehtävä vieläkin helpompi. Näitä aikakirjoja on kosketeltu seikkaperäisemmin pienessä Selvänäkö-nimisessä kirjassani, sen VII luvussa, johon kehotamme lukijaa tutustumaan hänen halutessaan tarkempia tietoja.

V LUKU

Kolminaisuus

Meidän on nyt koetettava ymmärtää, miten ihminen tulee olemassaoloon tässä luonnontasojen ihmeellisessä järjestelmässä. Tämän vuoksi meidän täytyy poiketa teologian alalle, vaikkakin siinä teologiassa, joka kiinnittää meidän mieltämme, ei ollakaan tekemisissä hurskaiden mielipiteiden ja mietiskelyjen, vaan niiden asioiden kanssa, jotka ovat tieteellisesti todistettuja tosiasioita.

Kun me halutessamme ymmärtää ihmisen alkuperää tarkastelemme mainitunlaisia tosiasioita, mitä silloin näemme? Me näemme, että ihminen on huolellisen ja kauniin kehityssuunnitelman tulos ja että jumalallisen elämän kolme virtaa kaartuvat yhteen hänessä. Eräässä maailman pyhistä kirjoista sanotaan, että Jumala loi ihmisen oman kuvansa mukaiseksi, ja oikein ymmärrettynä tämän lausuman havaitaan sisältävän suuren okkulttisen totuuden. Kaikki uskonnot kuvailevat yksimielisesti jumaluuden kolminaiseksi ilmestyksessään ja me tulemme näkemään, että ihmissielukin on kolminainen ja että nämä kaksi tosiasiaa ovat mitä läheisimmässä yhteydessä keskenään.

On itsestään selvää, ettemme nyt puhu Absoluutista, Korkeimmasta ja Äärettömästä, sillä hänestä me luonnollisestikaan emme tiedä muuta kuin että hän on, vaan siitä hänen mahtavasta ilmestyksestään, joka on meidän oman aurinkokuntamme suuri ohjaava voima ja jumaluus, jota filosofiassamme sanotaan aurinkokuntamme logokseksi. Hänestä ovat tosia kaikki ne ominaisuudet, jotka omistetaan Jumalalle — kaikki hyvät ominaisuudet, sillä näinä aikoina me saamme kuulla hänelle omistettavan niin monia ominaisuuksia, jotka eivät ole hyviä. Ne, jotka väittävät palvelevansa häntä, omistavat hänelle usein omia paheitaan ja rohkenevat jumalattomasti kuvata hänet vihaiseksi, kostonhimoiseksi ja julmaksi. Tällaiset riettaat rienaukset saattavat olla vähemmän inhottavia, jos kysymyksessä ovat Keski-Afrikan villit; mutta ihmiset, jotka sanovat olevansa sivistyneitä, eivät voi puolustaa menettelyään millään verukkeella, ja ne jotka herjaavat hyvyyden ja rakkauden lähdettä, tekevät itsensä syypäiksi rikokseen, jonka pahat seuraukset ovat arvaamattomia. Mutta kaikki se Hyvä, minkä olemme kuulleet omistettavan Jumalalle: rakkaus, viisaus, valta, kärsivällisyys ja laupeus, kaikkitietävyys ja kaikkiallaolevaisuus, kaikkivoipaisuus — kaikki nämä ja monet muut hyvät ominaisuudet ovat tosia aurinkologoksesta, jossa me mitä todellisimmin elämme, liikumme ja olemme. Ja muistettakoon, että teosofia ei esitä tätä minään hurskaana mielipiteenä tai uskonkappaleena, sillä selvänäköiselle tutkijalle hänen mahtava olemassaolonsa on varmaa. Emme tarkoita, että pelkkä inhimillinen kehitys tekisi meidät kykeneviksi näkemään hänet välittömästi, vaan että eittämättömät todisteet hänen toiminnastaan ja hänen tarkoituksistaan ympäröivät meitä joka puolelta tutkiessamme korkeimpien tasojen elämää.

Ilmaistessaan itsensä meille työssään, aurinkologos epäilemättä on kolminainen — kolme ja kuitenkin yksi, kuten uskonto on jo aikoja sitten meille opettanut. Kirkon vanhojen oppilauselmain sisältämissä väitteissä tähän kysymykseen nähden on paljon sellaista, mikä äkkiä nähden näyttää aivan käsittämättömältä, mutta teosofisten oppien valossa selitettyinä ne sisältävä merkillisen täsmällisen ja kauniin ilmauksen totuudesta, vaikkakin niissä sinne tänne on päässyt pujahtamaan mitä halvinta materialismia. Esimerkiksi Atanasiuksen tunnustuksen todellinen kauneus ja sisällys voidaan tajuta vasta silloin, kun sitä tutkitaan kohta kohdalta teosofisten oppien avulla.

On ilmeisesti mahdotonta kuvata tätä jumalallista ilmestymistä millään tavoin, sillä se pakostakin jää koko meidän ilmaisu- ja käsityskykymme ulkopuolelle, mutta pieni osa sen toiminnasta kenties voidaan saattaa jossain määrin käsityskykymme ulottuville käyttämällä eräitä yksinkertaisia symboleja, kuten sellaisia, joita on käytetty 2. kuvassa. Siinä on logoksen kolminainen ilmestyminen seitsemännellä eli korkeimmalla tasolla kuvattu kolmella ympyrällä, jotka edustavat hänen kolmea aspektiaan eli olemuspuoltaan. Kullakin näistä olemuspuolista näyttää olevan oma laatunsa ja voimansa. Ensimmäiseltä olemuspuoleltaan hän ei ilmennä itseään yhdelläkään korkeinta alemmalla tasolla, mutta toiselta olemuspuoleltaan hän laskeutuu kuudennelle tasolle ja vetää ympärilleen sen ainetta, ja siten hänestä syntyy aivan toinen ja alempi ilmestys. Kolmannelta olemuspuoleltaan hän laskeutuu viidennen tason ylempään osaan ja vetää ympärilleen tämän tason ainetta, minkä kautta hänestä syntyy kolmas ilmestys. Huomattava on, että nämä kolme ilmestystä ovat kukin omalla tasollaan toisistaan täysin erillisiä, ja kuitenkin meidän vain tarvitsee seurata pisteviivoja ylöspäin nähdäksemme, että nämä eri persoonat ovat todellisuudessa ainoastaan yhtä samaa olemuspuolta. Persoonina on kukin tasollaan aivan erillinen — ilman mitään diagonaalista yhteyttä, mutta kuitenkin kukin on pystysuorassa yhteydessä itsensä kanssa sillä tasolla, jolla nämä kolme ovat yksi.

Tästä näemme, että kirkko tarkoittaa hyvinkin todellista asiaa teroittaessaan, että "me yhtä Jumalaa kolminaisuudessa ja kolminaisuutta yhdessä jumaluudessa kunnioitamme, ei sekoittaen persoonia eikä erottaen jumalallista alentaa" — toisin sanoen koskaan sekoittamatta mielessämme näiden kolmen tasollaan erillisen ilmestyksen töitä ja toimintoja, kuitenkaan koskaan hetkeksikään unohtamatta sen substanssin iäistä ykseyttä, joka korkeimmalla tasolla on kaiken takana.

Tässä on hyvin opettavaista muistuttaa itsellemme persoona-sanan täsmällinen merkitys. Se on pantu kokoon kahdesta latinankielisestä sanasta, per (kautta, läpi) ja sona (ääni, sointi) ja merkitsee siis "sitä, jonka kautta ääni tulee", eli muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten näyttelijöiden naamiota, joka osoitti, mitä osaa hän kulloinkin näytteli. Sen vuoksi on hyvin sattuvaa nimittää niitä väliaikaisia alempia käyttövälineitä, joihin sielu pukeutuu laskeutuessaan alas ruumiillistuakseen, hänen persoonallisuudekseen. Samaten on myös sattuvaa nimittää Yhden eri tasoillaan erillisiä ilmestyksiä persooniksi.

Täten me näemme, kuinka on mahdollista sanoa: "Toinen on Isän persoona, toinen on Pojan ja toinen on Pyhän Hengen. Mutta Isä ja Poika ja Pyhä Henki ovat sama Jumala, yhdenvertaiset kunniassa, yhdenvertaiset iankaikkisessa majesteetissa." Totisesti ovat nämä ilmestykset erillisiä tasoillaan, ja toinen on siis toista alempi, ja kuitenkin meidän tarvitsee vain palata takaisin seitsemännelle tasolle nähdäksemme, että "tässä kolminaisuudessa ei ole yksikään persoona ollut ennen eikä jälkeen toistaan, eikä yksikään ole toistaan suurempi eikä vähempi; vaan kaikki kolme persoonaa ovat yhtä iankaikkiset ja juuri yhdenkaltaiset." Samaten on myös "kukin persoona erittäin Jumala Herra", "eikä kuitenkaan ole kolmea Herraa, vaan yksi Herra".

Katsokaamme edelleen, kuinka selviksi ja ymmärrettäviksi tulevatkaan monet toista olemuspuolta ja sen aineeseen astumista koskevat väitteet. Niihin sisältyy paljon laajempi merkitys, kuten näkyy 3. kuvassa, mutta se, mikä pitää paikkansa tuosta mahtavammasta alasastumisesta, pitää paikkansa myös tästä. Sillä kun me muistamme, että tämä olemuspuoli on korkeammalla tasolla se substantiaalinen Jumaluus, joka sielullistaa suhteellisesti alhaisemmassa, joskin silti ajatuskykyämme korkeammassa aineessa tapahtuneen ilmestyksen, me ymmärrämme, kuinka on mahdollista, että "Jumala on hän Isänsä olennosta, ennen kaikkia aikoja syntynyt; mutta ihminen on hän äitinsä olennosta, ajassa syntynyt". Sillä jumalallisena olemuspuolena oli hän olemassa ennen aurinkokuntamme syntyä, mutta hänen ilmestyksensä kuudennen tason aineessa tapahtui tämän aurinkokunnan elinaikana.

Siispä vaikka hän on "Jumala ja ihminen, ei kuitenkaan ole kahta Kristusta, vaan yksi. Yksi hän on; ei niin, että jumaluus on muuttunut ihmisyydeksi, vaan jumaluus on ottanut ihmisyyden itseensä." Hän on siis yksi, ei vain olennaisen ykseytensä vuoksi, vaan myös sen mahtavan kyvyn nojalla, jonka avulla hän voi vetää itseensä kaiken sen, mikä on saavutettu astumalla alempaan aineeseen. Mutta tämä kuuluu paremminkin siihen suurempaan alasastumiseen, joka esitetään havainnollisesti 3. kuvassa.

Suurin oppiriita, mikä on koskaan riehunut kristillisessä kirkossa, oli se, joka jakoi kirkon kahteen osaan, itäiseksi kreikkalaiskatoliseksi ja läntiseksi roomalaiskatoliseksi kirkoksi. Vaikkakin on tosiasia, että sekä poliittiset että taloudelliset seikat vaikuttivat tässä pesäerossa, sen väitettynä opillisena syynä oli se otaksuttu totuuden väärennys, jota muka merkitsi se, että Toledon kirkolliskokous v. 589 lisäsi uskontunnustukseen sanan filioque (pojastakin).

Riitakysymyksenä oli, lähteekö Pyhä Henki yksin Isästä vaiko Isästä ja Pojasta, mikä kylläkin oli siksi epäkäytännöllinen ja inhimillisen tiedon yläpuolella oleva kysymys, ettei sen olisi tarvinnut panna kirkon yhtenäisyyttä ja sopua vaaraan. Mutta teologiset kiistat näyttävät aina riehuvan katkerimmin kaikkein hämärimpien, merkityksettömimpien ja mielenkiinnottomimpien kysymysten ympärillä. Kaaviokuvamme kuitenkin antaa meidän nähdä tämän riitakysymyksen luonteen ja lisäksi se, merkillistä kyllä, osoittaa, että kumpikin riitapuoli oli oikeassa ja että jos he olisivat selvästi tajunneet asian, ei olisi tarvinnut olla mitään skismaa.

Latinalainen kirkko väitti — syystäkin — että viidennellä tasolla ei voi olla mitään sellaisen voiman ilmestystä, joka tunnustetusti tuli seitsemänneltä tasolta ilman että se olisi kulkenut välillä olevan kuudennen tason kautta, ja siksi se selitti, että se voima, Pyhä Henki, lähti sekä Isästä että Pojasta. Kreikkalainen kirkko taas piti jyrkästi kiinni kolmen ilmestyksen erillisyydestä ja aivan oikein pani vastalauseensa sitä oppia vastaan, että Pyhä Henki lähtee ensimmäisestä ilmestyksestä toisen ilmestyksen läpi, kuten olisi asianlaita, jos kaavakuvassamme voitaisiin vetää vinoviiva ensimmäisestä ilmestyksestä toisen läpi kolmanteen. 2. kuvan oikeanpuolinen pisteviiva osoittaa kolmannen olemuspuolen laskeutumisen tasojen läpi ja sen lopullisen ilmestyksen viidennellä tasolla, ja se osoittaa, miten alasastuminen todellisuudessa tapahtuu, ja se saattaa ehdottomaan sopusointuun nuo kaksi ristiriitaiselta näyttävää ajatustapaa.

Se ihmeellinen tapa, jolla ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, näkyy, jos vertaillaan ihmissielun kolminaisuutta ylläselostetun ilmestyksen kolminaisuuden kanssa. Niin hämmästyttävän aineellisia kristilliset käsitykset asiasta ovat olleet, että tämä kohta Raamattua on aivan kirjaimellisesti tulkittu siten, että se muka merkitsee, että Jumala loi ihmisen ruumiin hahmoltaan samanlaiseksi, jollaisen hän muka ennalta näki Kristuksen tulevan valitsemaan maan päälle astuessaan, mikä on hämmästyttävää järjen sekaannusta teologienkin järkeilyksi.

Silmäys 2. kuvaan näyttää meille heti paikalla puheenaolevien sanojen todellisen merkityksen. Ei ihmisen fyysisessä ruumiissa, vaan hänen sielunsa rakenteessa toistuvat ihmeellisen täsmällisesti jumalallisen ilmestyksen menetelmät. Aivan samoin kuin jumalallisen kolme olemuspuolta seitsemännellä tasolla näemme me ihmisessä piilevän hengen jumalallisen kipinän olevan kolminaisen ilmestyksessään viidennellä tasolla. Kummassakin tapauksessa on toinen olemuspuoli kykenevä astumaan yhtä tasoa alemmaksi ja kummassakin tapauksessa on kolmas olemuspuoli kykenevä laskeutumaan kaksi tasoa ja toistamaan saman tapahtuman. Kummassakin tapauksessa on siis olemassa kolminaisuus ykseydessä — kolminaisuus, joka on erillinen ilmestyksissään, mutta kuitenkin yksi perimmäiseltä todellisuudeltaan.

Mutta tällä hetkellä me olemme tekemisissä sen yksinkertaisen tosiasian kanssa, että kullakin logoksen kolmesta olemuspuolesta eli persoonasta eli ilmestyksestä on oma erikoinen tehtävänsä suoritettavana ihmisen sielun valmistamisessa ja kehityksessä. 3. kuvan kaaviokuvan avulla yritämme esittää, mitkä nämä tehtävät ovat. Horisontaaliset alajaotukset ilmaisevat tasoja aivan samalla tavalla kuin 2. kuvassa, ja niiden yläpuolella nähdään ne kolme symbolia, jotka Helena Blavatsky on kuvannut Salaisessa opissaan. Ylin niistä esittää logoksen ensimmäistä olemuspuolta ja sisältää vain yhden, keskellä sijaitsevan pisteen, joka merkitsee järjestelmämme alkuperäistä ilmestystä; toista olemuspuolta symbolisoi halkaisijan jakama ympyrä, ilmaisten sen kaksinaisuuden, joka aina liittyy kaikkien kolminaisuuksien toiseen persoonaan, kun taas alin ympyrä sisältää kreikkalaisen ristin, joka on kolmannen olemuspuolen kaikkein tavallisimpia symboleja.

VI LUKU

Aikaisemmat vuodatukset

Juuri tästä kolmannesta olemuspuolesta lähtee ensimmäinen sysäys aurinkokuntamme muodostumiseen. Ennen tätä sysäystä on kullakin luonnon tasolla olemassa vain aineen atominen tila, sillä mikään niistä keräytymistä ja yhdistelmistä, jotka muodostavat kunkin tason alatasot, ei vielä ole syntynyt. Mutta tähän neitseellisen aineen mereen (todelliseen Neitsyt Mariaan) vuotaa Pyhä Henki, elonantaja, kuten häntä nimitetään nikealaisessa tunnustuksessa, ja hänen mahtavan elinvoimansa vaikutuksesta atomeissa herää uusia kykyjä ja attraktion ja repulsion mahdollisuuksia, ja siten kunkin tason alemmat osat tulevat olemassaoloon. 3. kuvassa on tämä symbolisoitu viivalla, joka lähtee kolmannesta ympyrästä ja kulkee halki kaikkien tasojen, leveten ja tummeten sitä enemmän, mitä alemmaksi tullaan, ja osoittaen, kuinka jumalallinen henki alas laskeutuessaan verhoutuu yhä enemmän aineeseen, kunnes monien on mahdotonta huomata siinä mitään jumalallista.

Ja kuitenkin on siinä elävää voimaa silloinkin, kun se on kaikkien muotojensa kahleissa. Napolilaisen tiedemiehen, professori Schrönin kokeet ovat epäämättömästi todistaneet elämän läsnäolon kivikunnassakin, ja ne osoittavat mitä ihmeellisimmällä tavalla jumalallisen elämän toisen ja kolmannen suuren perättäisen vuodatuksen vaikutuksen.

Tähän näin elollistettuun aineeseen laskeutuu jumalallisen elämän toinen suuri vuodatus. Siinä kolminaisuuden toinen persoona ottaa ei vain "neitseellisen" eli hedelmättömän aineen muodon, vaan aineen, joka jo on kolmannen persoonan elämän läpäisemä ja sitä sykkivä, niin että sekä elämä että aine ympäröivät häntä pukuna, joten hän on mitä totisimmin tullut "lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta", kuten kuuluisi uskontunnustuksemme erään tärkeän kohdan oikea käännös. (Ks. The Christian Creed, sivu 42).

Tämä vastustamaton virta vuotaa alas eri tasojen ja luontokuntien läpi viipyen kussakin niistä ajanjakson, joka on yhtä pitkä kuin planeettaketjun koko ruumiillistuma — ajanjakson, joka meidän ajanmitoillamme mitattuna olisi hyvin monia miljoonia vuosia. Tämä virta on symbolisoitu 3. kuvassa viivalla, joka lähtee toisesta ympyrästä ja kaartuu alas soikion vasempana sivuna, asteittain tummeten nadiria lähetessään. Sivuutettuaan tämän nadirin, alimman kohdan, se aloittaa ylöspäisen kaarensa ja kohoaa fyysisen, astraalisen ja alemman mentaalisen tason läpi, kunnes se kohtaa kolmannen suuren vuodatuksen, jota kuvaamassa on viiva, joka lähtee ylimmästä ympyrästä ja muodostaa suuren soikion oikeanpuolisen sivun. Tästä kohtaamisesta meillä on myöhemmin enemmänkin sanottavana, mutta tarkastelkaamme nyt alaspäistä kaarta. Ja sen paremmin käsittämiseksi katselkaamme 4. kuvaa. Sen kaaviokuva näyttää hyvin erilaiselta, mutta todellisuudessa se on suuressa määrin yhdenmukainen 3. kuvan kaavion kanssa: sen monivärinen vasemmanpuolinen patsas vastaa tarkasti 3. kuvan alaspäistä kaarta, ja kaavakuvan kaikki muut, pyramidimaiset kuviot esittävät vain 3. kuvan ylöspäisen kaaren varhaisempaa osaa eri kehitysasteissaan.

Tämän alaspäisen jumalallisen virran eri asteilla on eri nimensä. Kokonaisuutena sitä usein nimitetään monadiseksi olemukseksi, varsinkin silloin, kun se on verhottu vain eri tasojen atomiseen aineeseen. Mutta kun se alaspäisen kulkunsa aikana elävöittää mentaalisen tason ylemmän osan ainetta, tunnetaan se silloin nimellä ensimmäinen elementaalikunta. Viivyttyään tällä asteella kokonaisen ketjukauden laskeutuu se saman tason alempiin, ns. rûpa-kerroksiin, ja niissä se elähdyttää toista elementaalikuntaa viipyen niissä toisen ketjukauden. Sen seuraava ketjukausi kuluu astraalitasolla, jolla sitä sanotaan kolmanneksi elementaalikunnaksi tai hyvin usein myös astraalitason elementaaliseksi olemukseksi. Kummallakin näistä asteista se on hyvin läheisessä yhteydessä ihmiseen, sillä se on huomattavana aineosana hänen eri käyttövälineissään ja siten vaikuttaa hänen ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Mutta tämä ei kuulu käsiteltävänämme olevaan asiaan; ne lukijat, jotka tahtovat yksityiskohtaisempia kuvauksia tunne- ja älyelementaalien vaikutuksesta ihmiseen, löytävät niitä toisista teosofisista teoksista.

Saavuttaessaan alimman kohtansa ennalta määrätyssä kulussaan tämä jumalallisen voiman suuri elonaalto on vajonnut fyysiseen aineeseen, ja tänä kautena ja jonkin aikaa sen jälkeen, kun se on aloittanut pitkän ylöspäisen taipaleensa, se elähdyttää sen ketjun kivikuntaa, jolla se kulloinkin sattuu olemaan. Tällä asteella sitä on joskus sanottu kivennäismonadiksi, aivan samoin kuin sitä on kehityksen myöhemmillä asteilla nimitetty kasvimonadiksi ja eläinmonadiksi. Mutta kaikki nämä nimitykset ovat jossakin määrin harhaanjohtavia, sillä ne helposti antavat sen käsityksen, että yksi suuri monadi elähdyttää kutakin noista luontokunnista kokonaisuudessaan.

Silloinkaan kun tämä monadinen olento näyttäytyy meille ensi kerran aikaisimmassa elementaalikunnassa, se ei ole enää yksi monadi, vaan lukuisia monadeja — ei yksi suuri elämänvirta, vaan monia rinnakkaisia virtoja, joilla kullakin on omat luonteenomaiset tunnusmerkkinsä. Koko tämän kehityskulun suunta on yhä suurempaa ja suurempaa differentaatiota, erikoistumista kohti, ja aina sitä mukaa kuin nämä virrat laskeutuvat luontokunnasta luontokuntaan ne jakautuvat ja jakautuvat yhä uudelleen. Ennen tätä kehityskulkua saattaa kyllä olla kohta, jossa tämän suuren vuodatuksen saattaa ajatella olevan homogeeninen, vaikkakaan kukaan ei ole sitä nähnyt siinä tilassa. Ja kehityksen ensimmäisen suuren vaiheen lopussa se lopulta jakautuu yksilöiksi, niin että kukin ihminen tulee erilliseksi, joskin vielä kehittymättömäksi sieluksi.

Joka kohdassa näiden kahden äärimmäisyyden välillä sen tila on tavallaan kahden välillä häilyvä: joka kohdassa on jakautuneisuutta, joka ei kuitenkaan vielä ole saavuttanut yksilöitymistä. On aina muistettava, että olemme koko ajan tekemisissä elähdyttävän voiman eli elämän kehityksen eikä ulkoisen muodon kehityksen kanssa ja että tämä elähdyttävä voima kehittyy ominaisuuksien kautta, jotka on saavutettu fyysisessä ruumiillistumassa. Niinpä esimerkiksi kasvikunnassa ei ole yksi sielu kutakin kasvia kohti, vaan yksi ryhmäsielu suunnatonta määrää kasviyksilöitä kohti — muutamissa tapauksissa kenties yksi ryhmäsielu koko kasvilajia kohti. Eläinkunnassa tämä jakautuminen on mennyt paljon pidemmälle, ja joskin alemmista hyönteiselämän muodoista pitänee vielä paikkansa se, että yksi sielu elähdyttää monia miljoonia ruumiita, korkeampien eläinten keskuudessa on yhtä ryhmäsielua ilmentämässä suhteellisen vähäinen luku fyysisiä muotoja.

VII LUKU

Eläinten ryhmäsielut

Tämä ryhmäsielun käsite tuntuu monista opiskelijoista oudolta ja vaikealta, mutta eräs itämainen vertaus helpottanee sen ymmärtämistä. Itämaalaiset sanovat, että ryhmäsielu on kuin vesi sangossa; jos siitä otetaan lasillinen vettä, saamme samaa vertausta käyttäen yksittäisen eläimen sielun. Lasissa oleva vesi on sillä kertaa kokonaan erillään sangon vedestä ja se ottaa tuon lasin muodon. Otaksukaamme, että panemme tuohon lasiin väriainetta, niin että vesi saa oman, muista erillisen värinsä: tuo väriaine kuvaa niitä ominaisuuksia, jotka kehkeytyvät tuossa väliaikaisesti erillisessä sielussa sen elämien eri kokemusten vaikutuksesta.

Eläimen kuolemaa kuvaisi tuon veden kaataminen takaisin sankoonsa, jolloin otaksumamme väriaine heti paikalla leviäisi yli koko veden värjäten sen heikosti. Aivan samalla tavalla kaikki ne ominaisuudet, jotka kehkeytyvät yksittäisen eläimen elämän aikana, jakautuvat sen kuoltua yli koko ryhmäsielun. Olisi mahdotonta ottaa myöhemmin tuosta sangosta samaa lasillista vettä, sillä jokaista myöhemmin otettua lasillista värittämässä on pakostakin välillä kaadettujen vesilasien tuoma väriaine. Jos olisi mahdollista ottaa sangosta tarkasti samat vesimolekyylit ja saada siten rekonstruoiduksi siihen kaadettu erinäinen lasillinen vettä, merkitsisi se todellista jälleensyntymistä. Mutta koska se on mahdotonta, jää ainoaksi mahdollisuudeksi väliaikaisen sielun sekoittuminen takaisin ryhmäsieluun — tapahtuma, jossa kuitenkin kaikki, mikä väliaikaisen eron aikana on tullut hankituksi, säilyy mitä tarkimmin.

Sangostamme ei kuitenkaan oteta vain yksi lasillinen kerrallaan, vaan monta lasia samalla kertaa, ja kukin niistä tuo takaisin ryhmäsieluun oman osuutensa kehittyneitä ominaisuuksia. Siten samanaikaisesti kussakin ryhmäsielussa kehittyy useampia eri ominaisuuksia, jotka tietenkin ilmenevät olennaisina ominaisuuksina jokaisessa kuhunkin ryhmäsieluun kuuluvassa eläimessä. Täten syntyvät ne määrätyt vaistot, jotka kullakin eläimellä on maailmaan tullessaan. Sorsanpoikanen etsii heti munasta päästyään vettä ja ui pelottomasti silloinkin, kun sen on hautonut kana, joka pelkää vettä ja on hirvittävässä hädässä nähdessään hoidokkinsa syöksyvän, kuten se luulee, auttamattomaan tuhoon. Mutta se ryhmäsielun osanen, joka vaikuttaa sorsanpoikasessa, tietää aikaisemmasta kokemuksestaan hyvin, että vesi on sen luonnollinen elementti, ja tuo pikkuinen ruumis panee pelottomasti toimeen sen käskyt.

Kaiken aikaa kussakin ryhmäsielussa vaikuttaa pyrkimys jakautua yhä edelleen ja edelleen hellittämättä, ja se ilmenee ilmiönä, joka, joskin korkeampitasoisena, kummallisesti muistuttaa solujen jakautumista. Ryhmäsielussa, jonka voidaan ajatella elähdyttävän suurta joukkoa mentaalisen tason ainetta, syntyy eräänlainen tuskin havaittavissa oleva kelmu, kuten voisimme kuvitella vesisankoomme asteittain syntyvän laidasta toiseen ulottuvan väliseinän. Aluksi se päästää johonkin määrin vettä lävitseen, mutta joltakin puolelta otetut vesilasit aina palaavat samalle puolelle, joten toisen puolen vesi vähitellen differentioituu ja erottuu toisen puolen vedestä, ja vähitellen tuo väliseinä tiivistyy ja tulee läpäisemättömäksi, niin että lopulta meillä onkin kaksi sankoa.

Tämä tapahtuma toistuu alituiseen, kunnes todella korkeampien eläinten tasolla kuhunkin ryhmäsieluun liittyy vain pieni luku ruumiita. On huomattu, että yksilöityminen, joka kohottaa jonkin olion eläinkunnasta lopullisesti ihmiskuntaan, voi tapahtua vain joissakin määrätyissä eläintyypeissä. Se voi tapahtua vain kotieläimissä, eikä edes kaikissa niistäkään. On muistettava, että olemme vasta vähän tämän maailmojen ketjun kehityksen puoliväliä edempänä ja että eläinkunnan odotetaan saavuttavan ihmisyyden asteen vasta tämän kehityskauden lopulla. Siksipä niiden eläinten, jotka nyt saavuttavat tai ovat saavuttamaisillaan yksilöitymisen, täytyy siis luonnollisestikin olla hyvin paljon edellä muita, ja niiden luku sen vuoksi on kovin pieni. Tällaisia tapauksia sattuu kuitenkin silloin tällöin, ja ne ovat erityisen mielenkiintoisia, sillä ne osoittavat, miten me itse olemme kerran yksilöityneet kaukaisessa muinaisuudessa. Se kuun eläinkunta, josta me olemme yksilöityneet, oli jonkin verran alemmalla tasolla kuin nykyinen maapallon eläinkunta, mutta itse yksilöitymistapahtuma näyttää olleen milteipä tarkalleen sama.

VIII LUKU

Ylöspäinen kaari

Käydessämme selittämään kehityksen ylöspäistä kaarta on meidän vielä kerran viitattava 4. kuvaan. Kuten muistetaan, esittävät sen moniväriset kuviot monadisen olennon ylöspäistä kehityskulkua. Alaspäisen kulkunsa aikana, mitä kulkua esittää kaaviokuvamme vasemmanpuolinen patsas, se kerää vain ympärilleen eri tasojen erilaista ainetta, kehittää tuota ainetta totuttamalla sitä kuljettamaan värähdyksiä ja vaikutelmia ja samalla hankkimalla itselleen kyvyn ottaa vastaan näitä vaikutelmia niille kuuluvilla tasoillaan sekä vastata niihin ongelmitta. Mutta saavutettuaan aineeseen vajoamisensa alimman kohdan ja käännyttyään ylöspäisen kehityksensä valtavalle taipaleelle sen toiminta saa jonkin verran toisenlaisen luonteen. Sen tarkoitusperänä on silloin kehittää tajuntansa näillä eri tasoilla täyteen mittaansa opettelemalla hallitsemaan niitä ruumiita, joita se niiden aineesta rakentaa itselleen, ja käyttämään niitä käyttövälineitä, niin että ne eivät ole hänelle vain siltana, jota myöten ulkopuoliset vaikutelmat pääsevät sieluun, vaan samalla tekevät sielulle mahdolliseksi ilmaista niiden avulla itseään eri tasoilla.

Luonnollisesti tämä ponnistelu alkaa ylöspäin alimmasta aineesta, koska sen värähdykset laajuudestaan ja karkeudestaan huolimatta ovat voimattomimpia ja läpäisemiskyvyltään heikoimpia ja sen vuoksi ovat helpoimmin hallittavissa. Siitä johtuukin, että ihminen, vaikka hänellä onkin niin monia korkeampia prinsiippejä enemmän tai vähemmän latentissa muodossa, on aluksi pitkään täysin tietoinen vain fyysisessä ruumiissaan, ja vasta myöhemmin ja hyvin asteittaisesti hänelle kehittyy astraalisessa käyttövälineessä vaikuttava tajunta, kun taas hänen mentaaliruumiissaan vaikuttava tajunta kehkeytyy vasta vieläkin myöhemmällä kehitysasteella.

Tarkastellessamme vielä 4. kuvaa me näemme, että sen kaaviokuvassa kutakin luontokuntaa edustaa oma nauhamainen kuvionsa. Ja me näemme, että kivikuntaa edustavalla nauhalla on täysi leveytensä vain fyysisen tason jähmeämmällä osalla ja että siinä osassa kuvioita, joka vastaa eetteristä fyysistä ainetta, nauha kapenee yhä kapeammaksi, mitä lähemmäksi korkeampia tasoja tullaan. Tämä tietenkin merkitsee sitä, että kivikunnassa sielun kyky vallita eetterisen aineen korkeampaa osaa ei vielä ole kehittynyt täyteen mittaansa. Edelleen huomataan, että nauhan kärjessä on jo vähän punaista osoittamassa, että jokin määrä tajuntaa on jo vaikuttamassa astraalisen aineen läpi, toisin sanoen eräs määrä halua on jo näkyvissä.

Monista saattaa näyttää oudolta, että puhutaan halusta kivikunnan yhteydessä. Mutta jokainen kemisti tietää, että kemiallisessa affiniteetissa meillä jo on hyvinkin selvä ilmaus eri kemiallisten alkuaineiden valikoivasta suhtautumisesta toisiinsa, ja mitä on tämä valikoiva suhtautuminen muuta kuin halun alkua? Jokin alkuaine haluaa jonkin toisen alkuaineen seuraa niin voimakkaasti, että voidaksensa yhtyä siihen se jättää oitis muiden alkuaineiden seuran, joiden kanssa se sattuu olemaan liitossa. Juuri tietomme alkuaineiden haluavasta tai vierovasta suhtautumisesta toisiinsa tekee meille mahdolliseksi esimerkiksi haluamiemme kaasujen valmistamisen. Niinpä esimerkiksi vety ja happi yhtyneinä muodostavat vettä, mutta jos me heitämme joukkoon natriumia, näemme hapen pitävän enemmän natriumista kuin vedystä ja jättävän heti paikalla viimeksi mainitun yhtyäkseen edelliseen, ja niin saamme veden sijaan natriumhydroksidia, kun taas vapautunut vety haihtuu tiehensä. Tai jos panemme vähän sinkkijauhetta laimennettuun suolahappoon (joka on klooria yhtyneenä vetyyn), näemme kloorin erkanevan vedystä yhtyäkseen sinkkiin, kun vety taas saa mennä tiehensä tai voidaan ottaa talteen. Tämä onkin itse asiassa eräs tavallisimpia vedyn valmistamiskeinoja. Nähdään siis, että olemme täysin oikeutettuja puhumaan halun vaikutuksesta kivikunnassa.

Jos tarkastelemme kaaviokuvassamme sitä nauhaa, joka kuvaa kasvikuntaa, me näemme, että sillä on täysi leveytensä ei vain jähmeän fyysisessä, vaan myös eetterisessä osassaan. Ja me näemme, että halua esittävä kärki on voimakkaammin kehittynyt, osoittaen paljon suurempaa kykyä käyttää alempaa astraalista ainetta. Ne, jotka ovat tutkineet kasvioppia, tietävät, että valikoiva suhtautuminen eli halun muodot ovat paljon silmiinpistävämmät kasvi- kuin kivikunnassa ja että monet kasvit osoittavat huomattavaa kekseliäisyyttä tavoitellessaan päämääriään, niin rajoitettuja kuin nämä päämäärät ovatkin meidän kannaltamme arvosteltuina.

Siirtyessämme tarkastelemaan eläinkuntaa esittävää nauhaa me huomaamme tajunnan päässeen kehityksessään paljon pidemmälle; näemme nimittäin, että nauhalla on täysi leveytensä ei vain kautta koko fyysisen tason, vaan myös astraalisen tason alimmassa osassa, mikä osoittaa, että eläin kykenee täydessä mitassa kokemaan alempia haluja, joskin nauhan nopea kapeneminen saapuessaan saman tason ylempiin osiin osoittaa korkeampien halujen kyvyn olevan paljon rajoitetumpi. Mutta silti se on olemassa, ja siitä johtuu, että poikkeustapauksissa eläin kykenee ilmaisemaan hyvin korkeaa kiintymyksen ja uskollisuuden astetta.

Edelleen kaaviokuvastamme näkyy, että eläinkuntaa esittävä nauha päättyy vihreään kärkeen, että sillä jo tällä asteella on kehkeytynyt äly, joka ilmetessään käyttää mentaalista ainetta. Ennen oli uskottiin yleisesti, että järki on ominaisuus, joka erottaa ihmisen eläimistä, että vain hänellä on tämä kyky, kun eläimillä muka on vain vaisto. Tämä on ainakin korkeampiin kotieläimiin nähden varmastikin erehdystä, sillä jokainen, jolla on ollut koira tai kissa ja on pitänyt niitä ystävinään, kuten jokaisen koiran ja kissan omistajan tulisi pitää, on varmastikin varmistunut siitä, että nämä eläimet käyttävät syystä seuraukseen päättelevää järkeä, joskin tietenkin näiden järki on toiminta-alaltaan rajoitettu ja kyvyltään heikompi kuin meidän. Eläinten enemmistöön nähden asia saa osuvan määritelmän, jos sanotaan, että niiden järki on sitä alinta lajia, joka vaikuttaa mentaalitason alimmassa osassa, mutta kehittyneimmissä kotieläimissä tämä järki saattaa ulottua korkeimmalle mentaalitason neljästä alatasosta, vaikkakin se kaaviokuvamme symboleja käyttäen jääkin vain kapeaksi kärjeksi, eikä suinkaan ole vielä merkittävissä täyslevyisenä nauhana.

IX LUKU

Ihmisen tajunta

Siirtyessämme tarkastelemaan ihmiskuntaa kuvaavaa nauhaa me havaitsemme heti monia aivan uusia piirteitä. Niinpä me näemme sen säilyttävän koko leveytensä ei vain kautta koko fyysisen, vaan myös koko astraalisen tason osoittaen, että ihminen kykenee tuntemaan halun kaikkia lajeja mahdollisimman täyteläisessä mitassa, sekä korkeimpia että alhaisimpia. Edelleen on sillä täysi leveytensä myös mentaalitason alimman osan kohdalla, mikä osoittaa, että ihmisen päättelemiskyky, järki, on jo täysin kehittynyt. Sitä vastoin Sitä ylempänä kehitys ei ole vielä saavuttanut täyttä mittaansa. Mutta sen sijaan on ilmestynyt aivan uusi tekijä, jota kaaviokuvassamme edustaa sininen kolmio mentaalitason ylemmän osan kohdalla osoittaen, että ihmisessä on syyruumis ja pysyvä, jälleensyntyvä minä. Tämä kolmio vastaa erästä toista, nimittäin 3. kuvan kolmiota. Ihmiskunnan suureen enemmistöön nähden korkeammilla mentaalitasoilla vaikuttava symboloiva kärki ei kohoa kolmatta eli alinta ylemmäksi. Ainoastaan hyvin asteittaisesti, kehityksen edetessä minän onnistuu kohottaa tajuntansa toiselle tai ensimmäiselle näistä alatasoista.

Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että ihminen jo voisi tietoisesti vaikuttaa näissä korkeuksissa. Alemmissa ihmislajeissa on halu vielä selvästi silmiinpistävin piirre, joskin henkinenkin kehitys on jo päässyt jonkin matkaa eteenpäin. Tällaisissa ihmisissä on elämän aikana hämärää tietoisuutta astraaliruumiissa heidän nukkuessaan, ja kuoleman jälkeen he tulevat olemaan täysin tietoisia ja hyvin aktiivisia alemmilla astraalisilla alatasoilla. Niinpä heidän jälleensyntymiensä väliaika luultavasti tulee olemaan miltei kokonaan tätä alempaa astraalista elämää, heissä kun ei vielä ole juuri ollenkaan taivasmaailman elämää. Tällä tasolla elävän ihmisen tajunta epäilemättä on keskittynyt astraaliruumiin alempaan osaan ja hänen elämäänsä hallitsevat etupäässä fyysiseen tasoon liittyvät aistimukset.

Meidän rotumme tavallinen ihminen elää vielä miltei yksinomaan aistimuksissaan, joskin myös korkeampi astraalitaso alkaa tulla näyttämölle, sillä hallitsevan, hänen käytöstään ohjaavana kysymyksenä ei ole "Mikä on oikeaa ja järjellistä?", vaan "Mikä on miellyttävää ja haluttavaa?". Sivistyneemmät ja kehittyneemmät meistä alkavat järjellään hallita halujansa, toisin sanoen tajunnan keskipiste on siirtymässä korkeammalta astraalitasolta aiemmalle mentaalitasolle. Hiljalleen ihmisen kehittyessä se siirtyy yhä korkeammalle, ja ihmistä alkavat vallita periaatteet, eikä niinkään halut ja oma etu.

Kyky käyttää näitä eri ruumiita määrättyinä käyttövälineinä, joissa sielu voi vaikuttaa tietoisesti, on toinen ja vieläkin suurempi saavutus. Jokaisella ihmiskunnan korkeampiin rotuihin kuuluvalla kohtalaisen kehittyneellä ja sivistyneellä ihmisellä on astraaliruumiissaan täysin kehittynyt tajunta, ja hän voisi käyttää sitä käyttövälineenä, jos hän olisi harjaantunut sen käyttöön. Mutta siihen tarvittaisiin erityistä ponnistelua. Ihmisten valtava enemmistö ei tiedä mitään astraaliruumiista ja sen käytöstä, eivätkä sen vuoksi tule ponnistelleeksi lainkaan. Heillä on takanaan pitkän pitkä sarja sellaisia elämiä, joiden aikana he eivät ole käyttäneet astraalisia kykyjään, mutta joiden aikana nämä kyvyt ovat kasvaneet ikään kuin kananpoikaset eräänlaisessa kotelossa, ja näistä elämistä on jäänyt jäljelle tottumattomuuden perinnäistapa. Tuo kotelo on kokoonpantu suuresta määrästä niitä itsekeskeisiä ajatuksia, joihin tavallinen ihminen on niin kokonaan haudattu. Ne samaiset ajatukset, jotka ovat vallinneet hänen sieluaan päivän aikana, jatkuvat siinä hänen vaivuttuaan uneen, ja siksi hänen sieluaan ympäröi niin tiheä hänen itsensä luoma muuri, ettei hän tiedä juuri mitään siitä, mitä sen ulkopuolella tapahtuu. Silloin tällöin, mutta hyvin harvoin, jokin ulkoapäin tuleva ankara sysäys tai jokin vahva, hänen sisältään lähtevä halu voi hetkeksi repäistä syrjään hänen sieluaan ympäröivän sumuverhon ja tehdä hänelle mahdolliseksi ottaa vastaan selväpiirteisiä vaikutelmia; mutta tällaisissakin tapauksissa sumuverho sulkeutuu jälleen milteipä heti paikalla, ja niin hän uneksii taas yhtä tiedottomasti kuin ennenkin. On luonnollista, että tämä kotelo voidaan murtaa monella tavalla.

1) Kaukaisessa tulevaisuudessa on ihmisen hidas mutta varma kehitys epäilemättä vähitellen hälventävä tuon sumuverhon, niin että ihminen vähitellen tulee tietoiseksi häntä ympäröivän voimakkaasti aktiivisen elämän maailmasta.

2) Opittuaan asiaa koskevat tosiseikat ihminen itse voi alituisilla ja kestävillä sisäisillä ponnistuksillaan hälventää sumun ja vähitellen voittaa pitkän menneisyyden toimettomuudesta johtuneen hitauden. Tämä tietenkin on vain luonnollisen tapahtuman jouduttamista eikä suinkaan millään tavalla vahingollista, jos vain ihmisen kehitys toisilla linjoilla tapahtuu yhtä nopeasti. Mutta jos hän saavuttaa tämän heräämisen saavuttamatta kuitenkaan samalla sitä voimaa, tietoa ja siveellistä kehitystä, jotka olisivat sitä edeltäneet, jos asiat olisivat saaneet kehittyä luonnollisia latujaan, on hän vaarassa käyttää sen mukana saavuttamiaan kykyjä väärin tai joutua kauhun valtaan voimien edessä, joita hän ei ymmärrä eikä osaa hallita.

3) Voi käydä niinkin, että jokin tapaturma tai maagisten seremonioiden luvaton käyttö rikkoo tuon verhon niin, ettei se enää koskaan sulkeudu ennalleen. Ja tällaisissa tapauksissa ihminen jää siihen hirvittävään tilaan, jonka madame Blavatsky on niin hyvin kuvannut kertomuksessaan Eräs noiduttu elämä ja Bulwer-Lytton Zanoni-nimisessä mahtavassa romaanissaan.

4) Jonkun hyvä ystävä, joka tuntee hänet tarkoin ja joka uskoo hänen kykenevän kestämään astraalitason vaarat ja tekemään sillä hyödyllistä epäitsekästä työtä, voi vaikuttaa hänen sumukuoreensa ulkoapäin ja herättää hänet määrätynlaiseen toimintaan. Tämä on se herätys, johon kirjoissamme viitataan, ja luonnollisestikin se, joka näin ryhtyy herättämään toista, ottaa tähän herättämäänsä ihmiseen nähden kannettavakseen hyvin raskaan vastuun. Vanhemmat työntekijät ottavat tämän vastuun ainoastaan siinä tapauksessa, että pitkäaikainen ja läheinen tuttavuus on antanut verraten suuren varmuuden siitä, että tällä nuoremmalla on ainakin jossain määrin ne edellytykset, jotka on mainittu Näkymättömät auttajat -nimisen kirjan 14. luvussa. Mutta auttajien tarve on niin suuri, että jokainen pyrkijä saa olla aivan varma siitä, että niin pian kuin hänen havaitaan omaavan tarpeelliset edellytykset, hänen herättämistään ei tulla lykkäämään yhtäkään päivää. Jos kuitenkin jotkut tuntevat jääneensä huomiotta, he voivat aina turvautua johonkin muuhun yllä selostetuista menetelmistä, mutta sitä ennen heidän on hankittava ehdoton varmuus siitä, että he ovat saavuttaneet tarpeellisen kehityksen toisilla linjoilla, sillä muuten heidän sortumisensa tulee olemaan pikainen ja varma.

Mutta kuten on toisissa kirjoissamme selitetty, paljon työtä voidaan tehdä ja alinomaa tehdäänkin ilman tätä täyttä heräämistä. Ihminen, joka vaipuu uneen mielessään päätös suorittaa jokin työ, tulee varmastikin yrittämään päätöksensä toteuttamista heti, kun hän on päässyt fyysisen ruumiinsa kahleista. Mutta tehtyään parhaansa aikeensa toteuttamiseksi hän antaa taas sumuverhon mennä umpeen vain siitä syystä, että hän aikaisempina pitkinä aikakausina ei ole tottunut panemaan alulle mitään tekojen sarjoja muutoin kuin toimimalla aivojensa avulla. Monet seuramme jäsenet ovat ottaneet tavakseen suorittaa ainakin yhden avuliaan teon kunkin yön kuluessa. Ja tietenkin monet näistä teoista ovat sitä laatua, että ne vaativat koko uneen käytetyn ajan, niin että he todellisuudessa tulevat käyttäneeksi voimiaan ja kykyjään siinä määrin kuin se heille on mahdollista. Ja meidän on muistettava, ettei nukkumisaika ole suinkaan ainoa aika, jolloin voimme antaa toisille tehokasta apua. Elävä ja voimakas ajatus voidaan lähettää ulos minä hetkenä tahansa, eikä se koskaan jää tehottomaksi. Mutta lopullisesti herätetty eroaa herättämättömästä siinä suhteessa, että edellisen sumuverho on ainiaaksi hälvennetty, kun taas jälkimmäisessä se avautuu vain tietyksi ajaksi ja sulkeutuu jälleen yhtä tiiviiksi kuin ennenkin.

X LUKU

Kolmas vuodatus

Voidaksemme ymmärtää ihmisen sielua on vielä otettava lukuun eräs toinen suuri tekijä. Tämä on jumalallisen elämän kolmas vuodatus, joka lähtee logoksen ensimmäisestä olemuspuolesta ja joka jokaisessa ihmisessä on erityisenä "ihmisen henkenä, joka menee ylöspäin", vastakohtana "eläinten hengelle, joka menee alaspäin maahan", mikä tulkittuna merkitsee sitä, että eläimen henki ruumiin kuoltua palaa ryhmäsieluunsa tai siihen yhtymään johon se kuului, mutta että ihmisessä asuva jumalallinen henki ei voi enää pudota alas, vaan kohoaa aina ylemmäs ja ylemmäs kohti sitä jumaluutta, josta se on lähtöisin. Tätä kolmatta elämänaaltoa esittää 3. kuvassa oikeanpuolinen nauha, ja on huomattava, että tässä tapauksessa vuodatus ei edetessään tummu eikä materialisoidu. Oikeastaan se ei laskeudu buddhista tasoa alemmaksi, joskin sen alaspäin kurkottava kärki lepääkin atomisella mentaalitasolla. Sillä se leijailee mahtavana pilvenä odotellen tilaisuutta yhtyä toiseen vuodatukseen, joka hitaasti kohoaa sitä kohti. Vaikkakin tämä pilvi näyttää alituiseen vetävän puoleensa alempana sijaitsevaa olevaista, on kuitenkin sen kehityksen, joka tekee tuon yhdistymisen mahdolliseksi, tapahduttava alhaalta käsin.

Tavallisin vertaus, jota Idässä käytetään tämän suuren tapahtuman havainnollistamiseksi alokkaalle, on vesipatsaan syntyminen. Siinä myös meillä on suuri pilvi leijailemassa meren yläpuolella, jonka pinnalla syntyy ja liikkuu alituiseen aaltoja. Yhtäkkiä pilvestä kurkottaa alas suuri sormi — alaspäin kääntynyt kartio raivoisasti pyörivää höyryä. Sen alapuolella meressä syntyy nopeasti pyörre, mutta sen sijaan, että meren pintaan muodostuisi syvennys, kuten tavallisen pyörteen ollessa kysymyksessä, se pyörivänä kartiona kohoaakin vedenpinnan yläpuolelle. Ne vetäytyvät yhä lähemmäksi ja lähemmäksi toisiaan, kunnes ne ovat niin lähellä toisiaan, että vetovoima on kyllin vahva silloittaaksensa välillä olevan tyhjän tilan, ja yhtäkkiä syntyy siihen, missä äsken ei vielä ollut mitään, suuri patsas vettä ja höyryä sekaisin.

Aivan samalla tavalla eläinkunnan ryhmäsielut heittävät alinomaa osia itsestään ruumiillistumaan kuten meri hetkellisiä aattojaan, ja tämä erottumistapahtuma jatkuu, kunnes lopulta tulee aika, jolloin jokin näistä aalloista kohoaa niin korkealle, että yllä leijailevan pilven alas kurkottava osa pääsee yhtymään siihen, jolloin jälkimmäinen tulee vedetyksi uuteen olemassaolon muotoon, joka ei ole pilveä eikä merta, vaan näiden väliltä, omaten siten molempien luontoa. Niin on se eronnut ryhmäsielusta, jonka osana se tätä ennen on ollut, eikä putoa enää takaisin mereen.

Jokainen, jolla on ollut ystävänään todella älykäs kotieläin, ymmärtää helposti, kuinka tämä tapahtuu, sillä hän on nähnyt sen hartaan kiintymyksen, jota tuollainen eläin osoittaa rakastamalleen herralle, ja ne suuret ponnistukset, joita se tekee herransa toiveiden ymmärtämiseksi ja hänen miellyttämisekseen. Ilmeisesti nämä ponnistukset kehittävät tavattomasti sekä eläimen älyä että kykyä tuntea rakkauden ja kiintymyksen tunteita. Ja on tuleva aika, jolloin se tällä tavoin on päässyt kohoamaan niin korkealle ryhmäsielunsa yleisen tason yläpuolelle, että se tempautuu siitä lopullisesti irti ja siten tulee kelvolliseksi käyttövälineeksi kolmannelle vuodatukselle, jonka kosketuksesta muodostuu yksilö, joka sen jälkeen seuraa omaa kehityskulkuaan takaisin jumaluuteen.

On joskus kysytty, että jos olevainen oli alussa jumalallinen ja palaa lopulta takaisin jumaluuteen — jos ihmismonadi, lähtiessään pitkälle taipaleelle aineen halki, oli kaikkiviisas, kaikkihyvä — miksi on tarpeen käydä koko tämän kehityskulun läpi, kehityskulun, joka maksaa niin paljon vaivaa ja tuskaa, jos päämääränä on vain palaaminen lähtökohtaan. Mutta tämä kysymys perustuu tosiasioiden perinpohjaiseen väärinkäsitykseen. Lähtiessään ulos jumalallisesta se, mitä joskus, joskin ehkä virheellisesti, on nimitetty ihmismonadiksi, ei ollutkaan mikään monadi eli yksilö, vielä vähemmän kaikkiviisas ja kaikkihyvä. Siinä ei ollut mitään kehittynyttä yksilöllisyyttä — se oli pelkkä massa monadista olevaista. Ero tämän ja sen tilan välillä, jossa se palaa takaisin, on tarkalleen sama kuin aurinkokunnan lähtökohtana olevan loistavan, sumumaisen ainemassan ja siitä lopulta kehkeytyvän aurinkokunnan välillä. Tuo tähtisumu on kieltämättä kaunis, mutta epämääräinen ja hyödytön; siitä hitaasti kehittynyt aurinko vuodattaa elämää, valoa ja lämpöä moniin maailmoihin ja niiden asukkaille.

Ottakaamme toinen analogia. Ihmisen ruumis on kokoonpantu lukemattomista miljoonista pieniä hiukkasia, joista osa joka hetki tulee heitetyksi pois. Otaksukaamme, että kunkin näiden osasten olisi mahdollista käydä läpi sellainen kehityskulku, että siitä kerran tulisi ihmisolento; me emme sanoisi, että koska se oli eräässä mielessä ihmismäinen jo tuon kehityskulun alussa, se ei ole voittanut mitään päästyään sen päähän. Monadinen olevainen käy ulos pelkkänä voiman vuodatuksena, joskin jumalallisen voiman vuodatuksena; se palaa takaisin tuhansien miljoonien mahtavien adeptien muodossa, adeptien, joista jokainen kykenee kehittämään itsensä logokseksi.

Juuri tätä ihmeellistä kehityskulkua tulemme jossain määrin hahmottelemaan seuraavissa kuvauksissamme, ja vaikka me enintään saatamme yrittää kuvailla niitä muutoksia, joita tapahtuu ihmisen eri käyttövälineissä hänen kehittyessään, toivomme kuitenkin voivamme antaa jonkinlaisen käsityksen tuosta kehityskulusta niille, jotka eivät vielä kykene näkemään.

Edellä kuvatussa yhdistymisessä on vielä eräs kohta, joka vaatii lisää selvitystä. Monadisen olevaisen asemassa on tapahtunut eräs merkillinen muutos. Kautta pitkien, aikaisemmissa luontokunnissa läpikäymiensä kehityskausien aikana se on ollut elähdyttävänä voimana ja periaatteena kaikkien niiden muotojen takana, joihin se kulloinkin on kätkeytynyt. Mutta nyt se, joka tähän mennessä on ollut elähdyttäjä, tuleekin itse vuorostaan elähdytetyksi, ja siitä monadisesta olevaisesta, joka aikaisemmin oli osana eläimen ryhmäsielua, muodostuu nyt syyruumis — loistava soikio elävää valoa, johon on laskeutunut ylhäältä vieläkin loistavampaa elämää ja valoa ja jonka kautta tuo korkeampi voi ilmaista itsensä inhimillisenä yksilönä.

Eikä kenenkään, kuten olen selittänyt käsitellessäni tätä asiaa kirjassani The Christian Creed, pitäisi luulla, että tämän viimeisen ja suurenmoisimman jumalallisen hengen vuodatuksen astiaksi tuleminen on arvoton niin pitkän ja vaivalloisen kehitystaipaleen päämääräksi. Sillä on muistettava, että ilman tämän käyttövälineen valmistumista yhdistäväksi niveleksi ei ihmisen kuolematon yksilöllisyys koskaan voisi tulla olemassaoloon. Ei yksikään osanen noina kehityskausina tehdystä työstä ole hävinnyt eikä mikään ole ollut turhaa. Huomattavaa on, että noin muodostunut ylempi kolminaisuus tulee transsendentiksi ykseydeksi, "ei niin, että jumaluus olisi muuttunut ihmisyydeksi, vaan jumaluus on ottanut ihmisyyden itseensä". Ilman tätä pitkää kehitystaivalta ei koskaan saavutettaisi sitä lopullista täyttymystä, jossa ihminen kohoaa jumaluuden asteelle ja jossa itse logos tulee täydellisemmäksi sen kautta, että hän on saanut oman jälkeläisen, jolle saa tuhlata sitä rakkauttaan, joka on hänen jumalallisen luontonsa olemus ja joka voi sen rakkauden palkita.

4. kuvassa kuvaa viimeisenä oikealla oleva kuvio sellaista kehitysastetta, joka on kaukana edellä tavallisten ihmisten saavuttamasta kehityksestä. Siinä meillä on kuva henkisesti korkealle kehittyneestä ihmisestä, jonka tajunta jo on kehittynyt syyruumista edemmäksi, niin että hän kykenee toimimaan vapaasti buddhisella tasolla ja jonka tajunta (ainakin ollessaan ruumiinsa ulkopuolella) on vieläkin korkeammalla tasolla kuin se, jota kuvaamassa on sinipunerva kärki. Kuviostamme näkyy, että tällaisessa ihmisessä ei tajunnan keskipiste, jota nauhan levein kohta kuvaa, olekaan, kuten ennen, fyysisellä ja astraalisella tasolla, vaan on korkeamman mentaalisen ja buddhisen tason välimailla. Mentaali- ja astraalitasojen korkeammat osat ovat hänessä paljon kehittyneemmät kuin niiden aiemmat osat, ja vaikka hänellä vielä onkin fyysinen ruumis, kuten näkyy siitäkin, että kuviossamme nauhan alakärki ulottuu fyysisen alimpaan rajaan saakka, on se enää vain kärki, joka osoittaa, että hän on säilyttänyt fyysisen ruumiinsa ainoastaan voidakseen työskennellä sen avulla, eikä siksi, että hänen ajatuksensa ja halunsa olisivat vielä siinä kiinni. Hän on aikoja sitten voittanut kaiken karman, joka voisi sitoa hänet ruumiillistumaan, ja jos hän vielä pukee itsensä alempien tasojen käyttövälineisiin, tapahtuu se vain siksi, että hän niiden avulla voisi työskennellä ihmiskunnan hyväksi, että hän voisi vuodattaa näille alemmille tasoille vaikutusta, joka muutoin ei voisi niille laskeutua. Sillä jumalallisen voiman eräät värähtelylajit ovat itsessään niin hienot, ettei niitä voi tuntea näiden alempien tasojen karkeammassa olevaisuudessa. Mutta jos ne laskeutuvat alas uomanaan sellainen ihminen, jonka käyttövälineet näillä tasoilla ovat täysin puhtaat, silloin ne voidaan tuntea meidän alhaisilla tasoillammekin ja silloin ne voivat vaikuttaa täälläkin.

Kun syyruumis on juuri syntynyt, on se läpinäkyvä, mutta silti värivälkkeinen, kuten suunnaton saippuakupla, korkeamman selvänäön näkemänä, eli silloin, kun sitä tarkastelee omalla tasollaan sellainen, joka on täyteen mittaansa kehittänyt oman syyruumiinsa kyvyt, sillä se on vain sellaiselle selvänäköiselle näkyvä. Mutta tällä kehitysasteellaan se muistuttaa saippuakuplaa siinäkin, että se näyttää olevan melkein tyhjä, sillä se jumalallinen voima, joka todellisuudessa siinä jo on, ei vielä ole ehtinyt kehittää piileviä kykyjään oppimalla värähtelemään vastaukseksi ulkoa tuleviin vaikutelmiin, ja samasta syystä siinä ei ole selviä värejäkään. Se vähäinen värivälke, mikä sillä jo on, johtuu siitä, että eräitä ominaisuuksia kehittyi jo siinä ryhmäsielussa, jonka osa tuo syyruumis aikaisemmin oli, ja niitä se paraikaa siirtää sisällä vaikuttavaan voimaan. Näin ollen on jo olemassa niitä vastaavaa värähtelyä ja joten siis tämän värähtelyn ilmauksia on jo nytkin havaittavissa sarastavien värihäiveiden muodossa. 5. kuva antaa meille jonkinlaisen käsityksen sen ulkonäöstä tällä (tai tätä heti seuraavalla) asteella, ja sen voidaan katsoa esittävän alkukantaisen ihmisen syyruumista. Kuvamme vasemmanpuolinen harmaa värihäive ei merkitse mitään ruumiin ominaisuutta eikä sitä oikeastaan ole olemassakaan, sillä piirtäjä on lisännyt sen ainoastaan saadakseen kuplan näyttämään pyöreältä.

Mutta jos ihmisessä jo onkin syyruumis, ei hän vielä ole kyllin tajuinen ottaaksensa tällä asteella vastaan vaikutelmia ja vastatakseen niihin, ja koska sen piilevien ominaisuuksien kehityksen välineenä ovat, kuten on sanottu, ulkoa tulevat vaikutelmat, on ilmeisestikin välttämätöntä, että ihminen laskeutuu niin alas, että sellaiset vaikutelmat tavoittavat hänet. Siitä johtuukin, että ihmisen kehitys tapahtuu jälleensyntymisen avulla, toisin sanoen sijoittamalla osan itseään noille alemmille tasoille niiden kokemusten saavuttamiseksi, jotka sieltä on saavutettavissa, ja niiden ominaisuuksien hankkimiseksi, joita nuo kokemukset synnyttävät, ja vetäytymällä sitten itseensä tuoden mukanaan retkensä tulokset. Tätä itsensä osan lähettämistä jälleensyntymiseen voidaan sattuvasti verrata pääoman sijoitukseen: lähettäjä toivoo, että jos kaikki käy hyvin, hän saa takaisin koko pääomansa lisäksi myös huomattavan määrän korkoa, ja tavallisesti hänen toivonsa täyttyykin. Mutta kuten pääomansijoituksessakin, on tässäkin tappion mahdollisuus, aivan kuten voitonkin. Sillä saattaa käydä niinkin, että osa siitä, minkä hän sijoittaa alas, takertuukin siihen alempaan aineeseen, jonka avulla sen on työskenneltävä, siinä määrin, ettei hän saakaan sitä kokonaan takaisin. Tämän mahdollisuuden lähempi tarkasteleminen ei oikeastaan kuulu tähän, mutta ne, jotka tahtovat siitä lähempiä tietoja, löytävät niitä kirjastani Astraalitaso.

Tarkoitukseni ei ole tässä esittää niitä lukuisia todistuksia, joita on olemassa jälleensyntymisen puolesta. Ne on esitetty yksityiskohtaisesti Annie Besantin kirjoittamassa kirjassa Jälleensyntyminen. Tässä kirjassani minä vain koetan käsitellä tosiasioita sellaisina, kuin ne näkyvät, sillä muistettava on, että tätä jälleensyntymistapahtumaa voidaan seurata kyllin kehittyneellä selvänäöllä kaikkien asteittensa läpi ja että se sen vuoksi ei monille teosofeille olekaan pelkkä hypoteesi, vaan välittömän tiedon asia.

Sielu laskeutuu alas sen yllykkeen vaikutuksesta, jota Idässä nimitetään trishnaksi, ilmestyneen olemassaolon janoksi, haluksi tuntea itsensä eläväksi. Sielu sukeltaa aineen meressä, vahvistaa itseään itsekkyydellä ja näyttäytyy astraaliselle näölle hyvin epämiellyttävässä hahmossa, joka on kuvattu 7. kuvassa. Hyvin hitaasti se oppii oivaltaman, että on olemassa korkeampaakin kehitystä ja että se vahva itsekkyyden kuori (joka oli välttämätön voimakkaan keskuksen syntymiselle) tuleekin haitaksi tuon keskuksen kasvulle, sitten kun se kerran on muodostunut, joten kuori on murrettava ja heitettävä pois. Vähitellen monien jälleensyntymien kautta sen astraalinen hahmo kehittyy sellaisesta, jollaiseksi se on kuvattu 7. kuvassa, edelleen sellaiseksi, jollaiseksi se on kuvattu 10. kuvassa, ja yhä edelleen sellaiseksi, jollaiseksi se on kuvattu 23. kuvassa. Seuraavassa koetamme tarkastella tätä kehitystä ja kuvailla sen eri asteita.

XI LUKU

Kuinka ihminen kehittyy

Ihminen laskeutuu ensin häntä lähimpänä olevaan aineeseen, mentaalitason alempiin kerroksiin. Heti ja eräässä mielessä automaattisesti syntyy hänen ympärilleen tästä aineesta muodostunut puku, joka on tarkka ilmaus niistä ominaisuuksista, jotka hänessä jo ovat, mikäli ne voivat ilmetä tällä tasolla.

Sillä aina on pidettävä mielessä, että kukin aste tässä alaslaskeutumisessa merkitsee alistumista rajoituksiin, ja siksi ei sielun mikään ilmaus voi millään alemmalla tasolla olla täydellinen. Se on vain pelkkä vihjaus sielun ominaisuuksista, aivan kuten taiteilijan maalaama taulu on kaksiulotteinen esitys joko todellisesta tai kuvitellusta kolmiulotteisesta näyttämöstä. Taulu esittää sen suunnilleen sillä tavoin kuin se voidaan esittää tasaisella pinnalla perspektiivin avulla, mutta todellisuudessa miltei jokainen viiva ja kulma tulevat pakostakin eroamaan niistä viivoista ja kulmista, joita ne pyrkivät kuvaamaan. Aivan samalla tavoin todelliset ominaisuudet eivät voi ilmetä alempien tasojen aineessa sellaisina, kuin ne ovat sielussa: alemman aineen värähdykset ovat liian elottomia ja hitaita voidakseen ilmaista sitä, soittimen kieli ei ole kylliksi kireällä voidakseen vastata ylhäältä kajahtavaan säveleeseen. Se kuitenkin voidaan virittää vastaamaan sitä alemmassa oktaavissa, kuten pojan kanssa laulavan aikuisen miehen ääni, niin että se vastaa samaa nuottia niin tarkasti kuin alemman elimistön kyvyille on mahdollista.

Niinpä se väri, joka ilmaisee jotakin syyruumiin ominaisuutta, tulee ilmaisemaan sitä myös mentaalisessa, vielä astraalisessakin ruumiissa, mutta tuo väri menettää yhä enemmän hienoudestaan, valoisuudestaan ja eetterimäisyydestään, mitä alemmaksi tullaan. Näiden värioktaavien ero on paljon suurempi kuin voidaan ollenkaan kuvata paperilla tai kankaalla. Me voimme kuvailla niitä vain asteina tai ominaisuuksina, sillä yksinpä sekin oktaavi, joka on lähinnä fyysistä tasoamme, on kokonaan henkemme käsityskyvyn ulkopuolella niin kauan kuin se työskentelee fyysisten aivojemme rajoitusten alaisena. Alimpia astraalisia värejä voidaan kuvitella tummemmiksi ja karkeammiksi, ja sellaisia ne ovatkin korkeampiin ja puhtaampiin väreihin verrattuina, mutta kaikessa karkeudessaan ne ovat valoisia. Ne eivät ole sanojemme tavallisessa mielessä värejä niinkään tummia kuin esimerkiksi himmeästi hehkuva tuli.

Asteelta toiselle kohotessamme me huomaamme, että samalla kun korkeampi aine osoittaa yhä loistavampaa kykyä ilmaista jalompia ominaisuuksia, samalla se menettää kykynsä ilmaista eräitä alempia ominaisuuksia. Se erityisen epämiellyttävä väri, joka astraalitasolla edustaa karkeaa aistillisuutta, ei voi lainkaan ilmetä mentaalisessa aineessa. Voitaneen väittää, ettei tämä voi olla mahdollista, koska ihmisellä epäilemättä saattaa olla aistillisia ajatuksia. Mutta tällainen vastaväite ei osu asian ytimeen. Ihminen saattaa muodostaa sellaisen mentaalisen kuvan, joka herättää hänessä aistillisia tunteita, mutta tällaiset ajatukset ja kuvat ilmenevät astraalisessa, ei mentaalisessa aineessa. Ne jättävät astraaliseen ruumiiseen hyvinkin selvän jälkensä, jolla on oma omituinen värinsä, mutta mentaalisessa ruumiissa ne vain vahvistavat niitä värejä, jotka edustavat niitä säestäviä mentaalisia paheita: itsekkyyttä, pöyhkeyttä ja petosta.

Nämä taas puolestaan eivät lainkaan ilmenny ylevän loistavassa syyruumiissa, mutta aina kun ne vahvistuvat alemmissa käyttövälineissä ja aina kun täällä alhaalla langetaan niiden ilmentämiin paheisiin, vastakkaisten hyveiden kehitystä edustavien värien loisto pyrkii himmenemään siinä korkeammassa olemassaolossa, joka on niin paljon lähempänä todellisuutta.

Se tapahtuma, joka saattaa matkaan nuo värit, vaikuttaa aina alhaalta ylöspäin. Ihminen tuntee ulkoa tulevan vaikutelman ja vastaukseksi siihen hänen sisällään syntyy jonkinlaisen tunteen aalto. Tämä merkitsee sitä, että sinä hetkenä, jonka tunne kestää, hänen astraalisessa ruumiissaan on vallitsevana jokin tietynlainen värähtely (joka edustaa tuota tunnetta), kuten kuvissamme tullaan pian esittämään. Jonkin ajan kuluttua tunne häipyy ja sen mukana myös sitä edustava väri — mutta ei kokonaan. Jokin osa astraalista ainetta tavallisestikin värähtelee tuolle tunteelle ominaiseen tahtiin, ja jokainen tuon tunteen hyvin suuri purkaus lisää tuota osaa.

Niinpä useimmissa tavallisissa ihmisissä on jokin määrä ärtyisyyttä, joka astraalisessa ruumiissa ilmentyy tulipunaisena pilvenä. Kun ihminen osoittaa tuota ärtyisyyttä huonon tuulen purkauksena, värjäytyy hänen koko astraalinen käyttövälineensä siksi hetkeksi tulipunaiseksi, kuten myöhemmin tullaan osoittamaan. Intohimon puuska asettuu, ja tulipunainen väri häipyy pois, mutta se on jättänyt jälkensä, sillä ärtyisyyden tulipunainen pilvi on saanut pienen lisän kokoonsa, ja koko astraalisen ruumiin aine on hieman valmiimpi vastaamaan vihan värähdyksiin heti tilaisuuden tarjoutuessa. Luonnollisestikin sama tapahtumien kulku pätee kaikkiin tunteisiin, olivatpa ne hyviä tai pahoja, ja niin me näemme aineessa ilmenevän selvästi sen moraalisen lain, että aina langetessamme jonkin intohimon valtaan me teemme itsellemme vastarinnan teon vaikeammaksi seuraavan puuskan yllättäessä meidät, kun taas jokainen menestyksellinen ponnistus sen tukahduttamiseksi tekee meille voiton helpommaksi vastaisuudessa.

Astraalisen ruumiin suhteellisen pysyvä väri merkitsee kestävää värähtelyä, joka ajan myötä saa aikaan mentaaliruumiissa vastaavan vaikutuksen synnyttämällä tuolla korkeammalla tasolla samaa laatua olevan värähtelyn – tietenkin sillä edellytyksellä, että samanlaatuinen värähtely voidaan saada aikaan tuossa hienommassa aineessa. Samalla tavalla, nimittäin herättämällä myötäilevää värähtelyä, elämän alemmilla tasoilla kehittämät korkeammat ominaisuudet kiinnittyvät vähitellen itseensä syyruumiiseen, joskin, onneksemme, tuolla tasolla ainoastaan korkeampien tunteiden vaikutus jättää jälkensä ja merkkinsä.

Siten ihminen kehittää itsessään monien elämiensä kuluessa monia ominaisuuksia, joista toiset ovat hyviä, toiset pahoja. Mutta samalla kun kehitetty hyvä alinomaa karttuu ja joutuu säilöön syyruumiiseen, ei se, mikä on pahaa, voikaan ilmentyä muutoin kuin alempien käyttövälineiden kautta, joten se on suhteellisen kestämätöntä. Jumalallisen oikeuden mahtavan lain vaikutuksesta kukin ihminen saa osakseen juuri omien tekojensa tulokset, eikä mitään muuta, olivatpa ne hyviä tai pahoja; mutta paha voi saada aikaan vaikutuksensa vain alemmilla tasoilla, koska sen värähtelyt voivat ilmentyä vain noiden tasojen aineessa ja koska sillä ei ole mitään sellaisia yläsäveliä, jotka voisivat herättää vastakaikua syyruumiissa. Pahan voima siis ehtyy omalla tasollaan ja sen vaikutus kääntyy alkulähdettään vastaan astraalisessa ja fyysisessä elämässä, tapahtuipa tämä tässä tai tulevissa ruumiillistumissa.

Hyvä teko tai ajatus saa aikaan vaikutuksia myös näillä alemmilla tasoilla, mutta niiden lisäksi se saa aikaan verrattomasti korkeamman ja pysyvämmän vaikutuksen syyruumiissa, joka on niin tähdellinen tekijä ihmisen kehityksessä. Siksipä kaikki aiheuttaa vaikutuksia täällä alhaalla ja ilmentää ne eri käyttövälineissä, mutta ainoastaan hyvät ominaisuudet säilyvät ja jäävät todellisen ihmisen lopulliseksi voitoksi. Paha kohtaa hänet uudelleen ja uudelleen hänen laskeutuessaan yhä uudelleen ja uudelleen lihaan, kunnes hän on sen voittanut ja on lopullisesti kitkenyt käyttövälineistään taipumuksen vastata sen yllytyksiin — kunnes hän ei ole enää vaarassa langeta minkään intohimon ja halun valtaan, vaan on oppinut hallitsemaan itseään sisältäpäin.

XII LUKU

Mitä ihmisen ruumiit ilmaisevat

Tämä oppiminen tapahtuu asteittaisesti, ja kehittymättömän ihmisen varhaisemmat ilmennykset alemmilla tasoilla eivät suinkaan ole ilahduttavia nähdä. Kuviemme esimerkeiksi emme ole valinneet aivan alkukantaisinta ihmistä, koska hänessä on vielä hyvin vähän kuvattavaa. Sillä villillä, jonka syyruumis on kuvattu 5. kuvassa, on todennäköisesti sellainen mentaalinen ruumis, jollaista 6. kuva esittää, sekä astraalinen ruumis sitä tyyppiä, joka meillä on nähtävänä 7. kuvassa.

On pidettävä mielessä, että kaikki nämä ruumiit täyttävät saman tilan ja läpäisevät toisensa. Niinpä tarkastellessamme selvänäön avulla villiä me huomaisimme, että hänen fyysistä ruumistaan ympäröi valoisa soikiomainen utu, mutta että tuo utu näyttää joko 5., 6. tai 7. kuvassa kuvatulta, aina sen mukaan, millaista selvänäköä kulloinkin käytetään. Omia astraalisia aisteja käyttäen me näkisimme vain hänen astraalisen ruumiinsa ja havaitsisimme siitä, mitä intohimoja ja tunteita hän sillä hetkellä kokee ja millaisten intohimojen valtaan hänen on tapana antautua. Tämä on kenttä, jolla halu ilmentyy — se peili, joka silmänräpäyksessä kuvastaa jokaisen tunteen ja jossa jokainen, persoonallista itseä vähänkin koskeva ajatus pakostakin kuvastuu. Sen aineesta saavat ruumiillisen muotonsa ne pimeät elementaalit, joita ihmisten pahat halut ja häijyt tunteet synnyttävät ja panevat liikkeelle; siitä saavat ruumiinsa myös ne siunaukselliset elementaalit, joita hyvät halut, kiitollisuus ja rakkaus luovat.

Kuten on luonnollisesti odotettavissakin, näillä ilmentymillä on hyvin vähän pysyväisyyttä, ja niiden värit ja loiste ja niiden värähdysten asteikko muuttuvat hetkessä toiseksi. Vihan purkaus täyttää koko astraaliruumiin syvän punaisilla liekeillä, joiden pohjalla on mustaa; yhtäkkinen pelko verhoaa kaiken silmänräpäyksessä kaameaan, lyijynväriseen utuun. Kuitenkin on hetkiä, jolloin tämäkin häilyvä astraalinen käyttöväline on suhteellisen levon tilassa, ja silloin se osoittaa määrätyn väriryhmän, jossa eri värit säilyttävät suuremmassa tai pienemmässä määrässä saman asemansa. Sellainen hetki on kuvattu 7. kuvassa, ja siitä saadaan, kuten pian tulemme näkemään, koko joukko tietoja ihmisestä.

Villiä lähimmäistämme mentaalisella näöllä tarkastellessamme me näkisimme hänen mentaalisen ruumiinsa, ja se luultavasti tulisi näyttämään sellaiselta kuin 6. kuva esittää. Mikäli värit ovat samat, tämä ruumis tulisi olemaan suunnilleen sama kuin levossa oleva astraalinen ruumis, mutta se tulisi olemaan jotakin paljon enemmän kuin viimeksi mainittu, sillä siinä tulisi ilmenemään kaikki se, mitä ihmisessä on ehtinyt kehittyä henkistä ja älyllistä — joka kylläkin saattaa vielä olla hyvin vähäistä, mutta jolla myöhemmin on melkoinen tärkeys, kuten tulemme näkemään. Tästä mentaalisesta ruumiista me voimme päätellä, mitä laatua kukin ihminen on ja mihin suuntaan hän on käyttänyt elämäänsä tässä ruumiillistumassa.

Mutta jos me olemme niin onnellisia, että voimme käyttää tämän ongelman ratkaisemiseen syyruumiimme täydellistä näkökykyä, silloin me näemme villi-ihmisen syyruumiin, ja siitä me saamme tietää, kuinka pitkälle hänen todellinen elämänsä sieluna on päässyt ja kuinka pitkälle hänen minänsä on edistynyt kehittymisessään jumaluutta kohti. Tästä näkyy, että harjaantunut selvänäköinen, joka voi käyttää näön eri asteita mielensä mukaan, voi katsella ihmisten elämää kaikissa asteissaan kuten avattua kirjaa, sillä näillä korkeammilla tasoilla ihminen ei voi kätkeä eikä piilottaa mitään. Jokaiselle ennakkoluulottomalle katsojalle hän ilmenee sinä, mitä hän todellisuudessa on.

Sanon "ennakkoluulottomalle katsojalle" siksi, että me emme koskaan saa unohtaa sitä seikkaa, että kukin näkee omien käyttövälineittensä välityksellä, ja siksi hän on samassa asemassa kuin jos hän katselisi maisemaa värillisillä silmälaseilla. Ennen kuin hän on oppinut ottamaan huomioon tämän tekijän, hän on vaarassa pitää tarkastelemassaan ihmisessä kaikkein silmiinpistävimpinä niitä luonteenpiirteitä, jotka herättävät hänessä helpoimmin vastakaikua. Mutta vähäiselläkin huolellisella harjoituksella hän pian vapauttaa itsensä vääristelyn harhasta, joka johtuu tuosta persoonallisesta tekijästä, ja kykenee näkemään selvästi ja täsmällisesti.

XIII LUKU

Värit ja niiden merkitys

Ennen kuin voimme käydä järkiperäisesti tutkimaan näiden eri ruumiiden yksityiskohtia, on meidän ensin tutustuttava eri värisävyjen yleisiin merkityksiin, joista antaa vihjauksia kirjamme alussa oleva kuva. On sanomattakin selvää, että ne voivat esiintyä hyvin moninaisina yhdistelminä. Olen pyrittävä esittämään niin tarkasti kuin mahdollista juuri se sävy, joka ilmaisee sitä puhdasta, sekoittumatonta tunnetta, jonka nimi liittyy tuohon sävyyn. Mutta ihmisen tunteet tuskin koskaan ovat aivan puhtaita, ja siksipä me saammekin alituiseen luokitella ja eritellä loppumattomia värihäiveitä, joiden muodostumisessa monet tekijät ovat näytelleet osansa.

Niinpä vihaa edustaa tulipunainen ja rakkautta ruusunpunainen; mutta sekä rakkaus että viha ovat usein syvästi itsekkyyden kyllästämiä, ja mikäli näin on, niille kuuluvien värien puhtautta on himmentämässä se kova ruskeanharmaa, joka on niin luonteenomainen tälle paheelle. Tai kumpaankin niistä voi sekoittua ylpeyttä, ja tämä heti paikalla ilmenee syvän kellervän häiveenä. Monia esimerkkejä tällaisesta sekoittumisesta ja siitä johtuvista värisävyistä tulemme tapaamaan tämän tutkimuksemme jatkuessa. Mutta ensiksi meidän on koetettava oppia lukemaan yksinkertaisempien värisävyjen merkitykset. Annamme seuraavassa luettelon muutamista kaikkein yleisimmistä sävyistä.

Musta. Sakeat mustat pilvet astraaliruumiissa ilmentävät vihaa ja ilkeyttä. Kun ihminen lankeaa intohimoisen vihanpuuskan valtaan, nähdään tavallisesti vihan kammottavien ajatusmuotojen leijailevan hänen aurassaan raskaan, myrkyllisen savun renkaina.

Punainen. Syvän punaiset, tavallisesti mustalta pohjalta lähtevät leimahdukset ilmaisevat vihaa, ja koska tämän tyypin vihassa on mukana enemmän tai vähemmän välitöntä itsekkyyttä, sekoittuu noihin leimahduksiin ruskeaa. Se vihan tyyppi, jota joskus nimitetään jaloksi suuttumukseksi ja jota koetaan sortoa ja vääryyttä nähdessä, ilmenee heleän tulipunaisen leimahduksina, joiden taustana on tavallinen aura.

Kaamea, verenvärinen punainen — väri, jonka niin helposti erottaa toisista, mutta jota on vaikea kuvailla — ilmaisee aistillisuutta.

Ruskea. Likainen ruskeanpunainen, joka muistuttaa paljolti ruosteen väriä, osoittaa ahneutta, ja se tavallisesti järjestyy astraaliruumiin poikki kulkeviksi yhdensuuntaisiksi juoviksi, jotka antavat astraaliruumiille hyvin kummallisen ulkonäön.

Likainen, kalsea ruskeanharmaa merkitsee itsekkyyttä ja valitettavasti on astraaliruumiin kaikkein tavallisimpia värejä.

Vihertävänruskea, jossa välähtelee syvää punaista tai tulipunaista, merkitsee kateutta ja mustasukkaisuutta, ja tätä väriä on tavallisten ihmisten aurassa heidän ollessaan rakastuneita.

Harmaa. Raskas lyijyinen harmaa ilmaisee syvää masentuneisuutta, ja milloin masentuneisuus on kestävää, on tämä väri joskus näöltään synkkä ja ahdistava. Tälläkin värillä on se kummallinen ominaisuus, että se järjestyy yhdensuuntaisiksi juoviksi, kuten ahneudenkin väri, ja kummassakin tapauksessa saamme sen vaikutelman, kuin näiden sieluntilojen uhri olisi suljettu eräänlaiseen astraaliseen häkkiin.

Sinertävä harmaa, tuo kaikkein inhottavin ja kammottavin värisävy, ilmentää pelkoa.

Ruusunpunainen. Tämä väri merkitsee rakkautta, ja se usein on kauneimpana piirteenä tavallisen ihmisen käyttövälineissä. Luonnollisestikin se vaihtelee suuresti rakkauden luonteen mukaan. Se voi olla lempeää, raskasta, itsekkyyden ruskean syvästi kyllästämää, jos niin sanottu rakkaus pitää ennen kaikkea lukua siitä, kuinka paljon kiintymystä ihminen saa osakseen joltakin toiselta, kuinka paljon korkoa saa rakkauden sijoituksistaan. Mutta jos rakkaus on sitä laatua, ettei se koskaan ajattele itseään eikä välitä siitä, mitä saa vastapalkkioksi, vaan siitä, kuinka paljon voi antaa ja kuinka täydellisesti voi vuodattaa itsensä pois halukkaana uhrina rakastetun puolesta, silloin se ilmenee mitä ihanimpana ruusunpunaisena; ja milloin tämä ruusunpunainen on poikkeuksellisen heleä ja syreeninsinisen kyllästämä, ilmaisee se henkistä rakkautta ihmiskuntaa kohtaan. Välimuotojen luku on rajaton, ja rakkaus saattaa olla monen muun tunteen värittämä, kuten esimerkiksi ylpeyden ja mustasukkaisuuden.

Punakeltainen. Tämä väri merkitsee aina ylpeyttä ja kunnianhimoa, ja siitä on yhtä paljon muunnelmia kuin ruusunpunaisellakin aina sen mukaan, minkä luontoista ylpeys ja kunnianhimo ovat. Se tavataan hyvin usein yhdessä ärtyisyyden kanssa.

Keltainen. Tämä on erittäin hyvä väri ja merkitsee aina älykkyyttä. Sillä on useita sävyjä, ja monien muiden värien sekoittuminen siihen on omiaan tekemään sen monisyiseksi. Yleensä sillä on syvempi ja elottomampi häive silloin, kun äly on suunnattu alempiin uomiin, varsinkin silloin, kun sen kohteet ovat itsekkäitä; mutta se tulee loistavan kultaiseksi ja kohoaa vähitellen kauniiksi ja kirkkaaksi tai esikon keltaiseksi, jos älyn kohteet ovat epäitsekkäät.

Vihreä. Millään värillä ei ole niin monta eriävää merkitystä kuin tällä, ja sen oikea tulkinta vaatii paljon harjaantumusta. Useimmiten se ilmentää eräänlaista mukautuvaisuutta, joka aluksi on pahaa ja petollista, mutta lopulta hyvää ja myötätuntoa herättävää.

Harmaanvihreä on sen eräs omituinen sävy, jota tuskin voitaneen kuvailla muulla mainesanalla kuin limainen, ja merkitsee viekkautta ja oveluutta, ja sitä tavataan huomattavan paljon useimpien villi-ihmisten astraaliruumiissa. Valitettavasti se ei ole ollenkaan harvinainen sivistyneidenkään keskuudessa — ihmisten, joiden aikoja sitten olisi pitänyt sivuuttaa sen ilmentämä kehitysaste. Ihmisen kehittyessä tämä väri paranee heleäksi smaragdinvihreäksi, joka vieläkin merkitsee notkeutta, teräväpäisyyttä ja neuvokkuutta, mutta jonka ei enää tarvitse välttämättä merkitä pahan tahdon liittymistä noihin ominaisuuksiin. Se merkitsee kykyä olla "kaikkena kaikille", ei tarkoituksessa pettää tai johtaa heitä harhaan, vaan aluksi tarkoituksessa miellyttää heitä, saada heiltä osakseen kiitosta ja suosiota, mutta myöhemmin ymmärryksen kehittyessä halusta auttaa ja vahvistaa heitä. Lopulta se tulee viehättäväksi heleäksi sinivihreäksi, jollaista joskus saa nähdä poikkeuksellisen hienolla iltataivaalla, ja silloin se osoittaa erästä ihmisluonnon suurinta ominaisuutta: syvintä myötätuntoa ja sääliä yhtyneenä siihen täydelliseen mukautuvaisuuteen, jonka vain ihmisluonnon suurimmat ominaisuudet voivat antaa. Aikaisemmilla kehitysasteilla näyttää heleä omenanvihreä aina säestävän vahvaa elinvoimaa.

Sininen. Syvä, kirkas sininen merkitsee tavallisesti uskonnollista tunnetta, mutta se vaihtelee suunnattomasti tuon tunteen laadun mukaan: onko se puhdasta vai hurskastelua, itsekkyyttä vai jaloutta. Siihen helposti sekoittuu milteipä jokainen edellä mainittu ominaisuus, joten sitä edustava sininen voi osoittaa kaikkia sävyjä indigosta ja syvästä orvokista aina sameaan harmaanvihreään, joka ilmentää afrikkalaisen fetissi-palvonnan astetta. Uskonnon väriin voi liittyä rakkauden tai pelon, viekkauden tai ylpeyden lisävärejä, ja siksi onkin havaittavissa laaja asteikko muunnelmia.

Vaalea sininen, kuten ultramariini tai koboltinsininen, osoittaa antautumista jollekin jalolle henkiselle aatteelle, ja se vähitellen kohoaa loistavaksi sinipunaiseksi, joka merkitsee korkeampaa henkisyyttä ja jota tavallisesti säestävät kimaltelevat, yleviä henkisiä pyrkimyksiä edustavat tähdet.

On helppoa ymmärtää, kuinka näistä väreistä saattaa olla miltei äärettömän monia yhdistelmiä ja muunnelmia, ja niin saavat luonteen kaikkein hennoimmat sävyt tai sekoittuneiden tunteiden kaikkein hetkellisimmätkin muodot mitä täsmällisimmän ilmaisunsa. Astraaliruumiin yleinen kirkkaus, sen ääriviivojen suhteellinen selvyys tai epäselvyys ja sen eri voimakeskusten suhteellinen kirkkaus ovat tekijöitä, jotka on otettava huomioon nähdyn täyttä merkitystä tulkittaessa. Toinen mainitsemisen arvoinen tekijä on se mahdollisuus, että kehittyneet tai kehittymässä olevat sielulliset kyvyt ilmestyvät väreinä, jotka ovat näkyväisen spektrin ulkopuolella, joten niitä on mahdoton kuvailla fyysisillä väreillä. Ultravioletit sävyt merkitsevät korkeampia ja puhtaampia kehitysasteita, kun taas ultrapunaiset yhdistelmät ilmaisevat magian pahojen ja itsekkäiden muotojen harrastelijaa. Okkulttinen kehitys ei ilmenny vain noina väreinä, vaan myös eri ruumiiden suurempana kirkkautena, niiden suurempana kokona ja täsmällisempinä ääriviivoina, kuten kuvamme tulevat osoittamaan.

XIV LUKU

Ihmisen aikaisemmat kehitysvaiheet

Soveltamalla näitä tietojamme 6. kuvassa esitettyyn villi-ihmisen mentaaliruumiiseen tajuamme heti eräitä tosiasioita. Vaikkakin se suurin piirtein katsottuna on vähäinen ja kehittymätön mentaaliruumis, osoittaa se kuitenkin jo tapahtuneen jonkin verran kehitystä. Ylinnä oleva samea keltainen on todisteena eräästä määrästä älyä, mutta sen sameus samalla osoittaa tuon älyn olevan yksinomaan itsekkäiden tarkoitusperien palveluksessa. Harmaanvihreän ilmentämä uskonnollisuus on varmastikin fetissi-palvontaa, johon liittyy paljon pelkoa ja jonka vaikuttimena on oman edun tavoittelu, kun taas vasemmanpuolinen samea ruusunpunainen mentaaliruumiin osa todistaa rakkauden alkuasteista, mutta joka rakkaus samaten on pääasiassa itsekästä laatua. Tympeän punakeltaisen (oranssin) juovat merkitsevät ylpeyttä, mutta asteeltaan aivan alhaista ylpeyttä, kun taas tulipunainen juovia ilmentää vahvaa taipumusta vihaan, joka leimahtaa tuleen vähäisimmästäkin aiheesta. Se leveä vyöhyke likaisen vihreää, joka pitää hallussaan niin suurta osaa ruumiista, ilmaisee viekkautta, petollisuutta ja ahneutta — viimeksi mainittua ominaisuutta merkitsemässä on sen ruskeahko sävy, joka on huomattavissa kautta koko vyöhykkeen. Pohjimmaisena me näemme sakan sameaa väriä, joka viittaa yleiseen itsekkyyteen ja parempien ominaisuuksien puutteeseen.

Juuri tämä parempien, korkeampien ominaisuuksien puute antaa meille varmuuden siitä, että käydessämme tarkastelemaan vastaavaa astraaliruumista (7. kuva) me havaitsemme sen olevan milteipä kokonaan vailla hillintää ja hallintaa. Niinpä me näemmekin suunnattoman suuren osan tätä halun käyttövälinettä olevan yksinomaan aistillisuuden vallassa, mikä tosiasia on ilmaistu tuolla hyvin epämiellyttävällä ruskeanpunaisella, joka muistuttaa varsin läheisesti veren väriä. Ei ole ollenkaan helppoa kuvata sitä omituisen kaameaa värihäivettä, jonka tämä ominaisuus saa aikaan — ominaisuus, joka on niin tuskallisen tavallinen kaikissa muissa paitsi aivan kehittyneimmissä sieluissa.

Petollisuus, itsekkyys ja ahneus ovat tässä astraaliruumiissa silmiinpistäviä, kuten onkin odotettavissa, ja tuimaa vihaa ilmaisemassa ovat likaisen tulipunaisen läikät ja täplät. Rakkaudesta on tuskin merkkiäkään, ja havaittavissa oleva äly ja uskonnollinen tunne ovat mahdollisimman alhaista lajia.

Eräs toinen huomioonotettava seikka on tämän astraaliruumin ääriviivojen epäsäännöllisyys, sen antaman vaikutelman yleinen sameus ja sen värien epäsäännöllinen ryhmittyminen. Siirtyessämme tarkastelemaan korkeammalle kehittyneiden ihmisolentojen käyttövälineitä me tulemme huomaamaan tässä suhteessa melkoista muutosta parempaan päin. Värit tosin sekaantuvat ja sulautuvat toisiinsa aina jossain määrin, mutta silti tavallisessa ihmisessä niillä on taipumus asettua enemmän tai vähemmän säännöllisiksi juoviksi, kun taas ruumiin ääriviivat ovat verraten selvät ja säännölliset. Kehittymättömässä ihmisessä sitä vastoin kaikki on säännötöntä ja sekavaa — hän on ilmeisesti olento, joka tuossa tuokiossa joutuu väkivaltaisten, usein pahojen yllykkeiden valtaan ponnistelematta vähääkään niiden hillitsemiseksi. Hän on tosiaankin hyvin epämiellyttävä olento, ja kuitenkin meistä jokainen on käynyt tämän asteen läpi. Ainoastaan sillä saavutettu kokemus on tehnyt meille mahdolliseksi kohota siltä johonkin puhtaampaan ja jalompaan. Eräät alemmat rodut, kolmannen juurirodun jäänteet, edustavat enää näin varhaista kehitysastetta.

Koettaessamme tajuta eri käyttövälineiden ilmestymismuotoja meidän on tarpeen pitää tarkoin mielessä, että ne osaset, joista ne koostuvat, ovat alituisessa liikkeessä. Eräissä tapauksissa, jotka kulloinkin tullaan nimenomaan mainitsemaan, näissä ruumiissa on selviä juovia ja selvärajaisia viivoja, mutta kaikkein useimmissa tapauksissa väripilvet eivät vain sula yhteen, vaan koko ajan vierivät toistensa päällitse, häviten ja ilmestyen jälleen vieriessään. Tämän kirkkaan ja heleävärisen udun pinta muistuttaakin jossakin määrin rajusti kiehuvan veden pintaa, nimittäin sikäli, että osaset näyttävät poreilevan, kohoavan pinnalle ja taas painuvan alas ja siten muuttavan alituiseen paikkaansa toisiinsa nähden. Siksipä värit eivät suinkaan säilytä niitä paikkojaan, jotka niillä on kuvissamme. Silti on kuitenkin totta, että ne pyrkivät esittämäämme järjestykseen. Niinpä vaikka keltaista, ruusunpunaista ja, sinistä ei aina tavatakaan ryhmittyneenä tarkalleen siten kuin ne on kuvattu, ne kuitenkin kaikissa pyörimis- ja vierimisliikkeissään jäävät soikion yläpään lähettyville; ne tavataan aina fyysisen ruumiin pään läheisyydestä, jos niitä on ollenkaan olemassa, kun taas itsekkyyttä, ahneutta, petollisuutta tai vihaa ilmentävät värit pyrkivät alapäähän, ja aistillisen tunteen suuri massa leijailee tavallisesti välimailla.

Kullakin näistä värähdyslajeista (jotka ilmenevät meille väreinä) on oma laatunsa astraalista tai mentaalista ainetta, jossa se helpoimmin voi vaikuttaa, ja näiden värien tavallinen asema tuossa aina vaihtuvassa utupilvessä johtuukin kunkin aineen ominaispainosta. Astraaliruumiin koko tai melkein koko ainemäärä voi yhtäkkisen intohimon puuskasta joutua väräjämään määrätyllä nopeudella, mutta puuskan mentyä ohi kaikki muu, paitsi se, mille tuo mainittu värähdysnopeus on ominainen, palaa takaisin tavalliseen värähdysnopeuteensa.

Luonnollisestikin jokaisella ihmisellä on omat yksilölliset omituisuutensa, niin ettei ole kahta tarkalleen samanlaista ihmistä, mutta kukin kuvamme esittää luokkansa keskivertoa tyyppiä, ja eri värit on sijoitettu siihen osaan soikiota, josta ne tavallisesti tavataan. Fyysisen ruumiin ääriviivat on merkitty kunkin utupilven sisäpuolelle ainoastaan näyttämään, minkä kokoinen fyysinen ruumis on noihin korkeampiin käyttövälineisiin verrattuna, joskin on totta, että vaihtelut tässä suhteessa ovat hyvin vähäiset aina siksi, kunnes tulemme tarkastelemaan korkealle kehittynyttä ihmistä, jolloin tulemme huomamaan, että mitä hienompia käyttövälineet ovat, sitä suurempia ne ovat kooltaan, kuten tulemme myöhemmin näkemään.

XV LUKU

Tavallinen ihminen

Jättäkäämme nyt villi-ihmisen tarkasteleminen ja käykäämme tutkimaan tavallista ihmistä, meidän oman rotumme ja aikamme jokapäiväistä ihmistä nähdäksemme, millaista kehitystä hänessä on tapahtunut ja miten se kehitys ilmenee hänen eri käyttövälineissään. Esimerkiksemme emme valitse tutkijaa tai hyvin sivistynyttä ja hienostunutta ihmistä, vaan aivan tavallisen alemman keskisäädyn ihmisen: pikkukauppiaan, konttoristin, ovenvartijan, postiljoonin — emme siis karheinta lajia ihmisiä, vaan ainoastaan keskinkertaisen ihmistyypin. Tarkastelemalla hänen syyruumistaan sille kuuluvalla näkökyvyllä me huomaamme sen olevan suunnilleen sillä kehitysasteella, jota 8. kuva esittää. Nähdään, että suuren munamaisen kelmun sisältö osoittaa kasvua ja että tietty määrä erittäin hienoa ja eetterimäistä väriä on jo sen sisällä, joskaan se ei vielä ole puoleksikaan täysi. Väreillä nytkin on yleensä sama merkitys kuin alemmillakin tasoilla, joskin ne tällä asteella ilmaisevat sielun lopullisesti ja pysyväiseksi omaisuudeksi saavuttamia ominaisuuksia, ja ne ovat monta oktaavia korkeampia kuin ne värit, jotka ilmentävät samoja ominaisuuksia alemmilla tasoilla. Nähdään, että tällaisessa ihmisessä on jo kehittynyt jonkin verran korkeampaa älyä, jonkin verran todellisen hartauden kykyä ja epäitsekästä rakkautta, ja mikä vain kaikesta tästä voi ilmentyä, se tulee olemaan hänen omaansa, ikään kuin hänen liikepääomanaan tai hänen lähtemättömänä ominaisuutenaan kaikissa hänen vastaisissa ruumiillistumissaan. Onpa jo olemassa heikko häive tuota erinomaisen hentoa orvokkia, joka ilmentää korkeimpiin ihanteisiin suuntautuvaa rakkautta ja antaumusta sekä vähäinen pilkahdus myötätunnon ja säälin heleää vihreää.

Tutkiessamme tavallisen ihmisen mentaaliruumista sellaisena kuin se on kuvattu 9. kuva, me havaitsemme sen osoittavan huomattavaa edistystä villi-ihmiseen verrattuna. Siinä ei älyn, rakkauden ja antaumuksen osuus ole vain suurempi, vaan sen lisäksi kaikkien näiden ominaisuuksien laatu on suuresti parantunut. Vaikkakin ne ovat vielä kaukana täydellisestä puhtaudesta, ne ovat kuitenkin sävyltään paljon paremmat kuin ne, jotka on kuvattu 6. kuvassa. Ylpeyden osuus on melkein yhtä suuri kuin aikaisemminkin, mutta se on joka tapauksessa korkeamman tason ylpeyttä; sillä jos ihminen tälläkin asteella on vielä ylpeä, on se paremminkin ylpeyttä sellaisista hyvistä ominaisuuksista, joita hän kuvittelee omaavansa, eikä niinkään ylpeyttä raakana voimana tai julmuutena ilmenevästä fyysisestä etevyydestä. On vielä runsas annos tulipunaista, mikä osoittaa taipumusta vihaan. On kuitenkin huomattava, että sen paikka on nyt paljon alempana utupilvessä kuin ennen, mikä osoittaa sen aineen, josta mentaaliruumis on kokoonpantu, yleisen laadun parantuneen. Se alhainen laji vihreää, jota esiintyy villi-ihmisen mentaaliruumiissa ja merkitsee ahneuden ja itsekkyyden vahvasti värittämää petollisuutta, vaatii värähtelyjensä kannattajaksi tiheämpää ja karkeampaa ainetta kuin vihan tulipunainen. Se selvästikin parempi vihreä, jota näemme tavallisen ihmisen mentaaliruumiissa, vaatii värähtelyjensä kannattajaksi vähemmän tiheää ainetta kuin tulipunainen, ja tästä nähtävästi johtuu sen asemassa tapahtunut muutos. Vihreä on nyt edennyt asteelle, jolla se ilmentää eräänlaista notkeutta ja mukautuvaisuutta, eikä niinkään petosta ja viekkautta. Suuri osa mentaaliruumista on vielä itsekkäitä pyyteitä ilmentävän ruskean hallussa, mutta tämäkin väri on jo jonkin verran lämpimämpää ja vähemmän yrmeää kuin aikaisemmin.

Jos me siirrymme tarkastelemaan 10. kuvaa, tapaamme astraaliruumiin, joka vastaa 9. kuvassa esitettyä mentaaliruumista — tavallisen ihmisen astraaliruumiin. Havaitsemme, että tämä astraaliruumis on suuressa määrin yhtäläinen mentaaliruumiinsa kanssa, joskin sen värit luonnollisestikin ovat jonkin verran karkeammat ja joskin se sisältää selviä merkkejä eräistä intohimoista, joita ei voi ilmaista korkeammilla tasoilla. Silti se on parantunut paljon verrattuna 7. kuvassa esitettyyn villi-ihmisen astraaliruumiiseen. Aistillisuutta on vähemmän, joskin se vielä valitettavasti on kaikkein silmiinpistävimpiä tunnusmerkkejä, mutta se ei ainakaan ole niin tavattoman eläimellistä ja vastustamatonta kuin aikaisemmin. Itsekkyyttä esiintyy vielä silmiinpistävässä määrin ja mahdollisuus käyttää petosta persoonallisia tarkoitusperiä tavoiteltaessa on epäilemättä vielä olemassa, mutta näyttää jo olevan jakautumassa kahdeksi erilliseksi ominaisuudeksi, osoittaen, että pelkkä viekkaus on vähitellen muuttumassa mukautuvaisuudeksi.

Kuvamme astraaliruumiista ei esitä vain sen ihmistyypin keskivertoja ominaisuuksia, jolle se kuuluu, vaan myös sen tavallista tilaa levossa ollessaan. Tavallisen ihmisen astraaliruumis on niin harvoin levossa, että me saisimme vain hyvin epätäydellisen käsityksen sen mahdollisista ilmenemismuodoista, jos jättäisimme sen tarkastelematta sen ollessa äkillisten tunteen puuskien vallassa. On vielä olemassa eräitä pysyväisempiäkin mielentiloja, jotka saavat aikaan astraaliruumiissa niin selviä muunnelmia, että niihin kannattaa kiinnittää huomiota. Seuraavassa omistammekin muutamia sivuja niiden kuvailemiseen.

XVI LUKU

Äkilliset tunnetílat

Muutamat näistä saavat aikaan astraaliruumiissa hyvin silmiinpistäviä ilmiöitä — ilmiöitä, joita kannattaa huolellisesti tutkia. Niinpä 11. kuvassa on pyritty kuvaamaan ilmiötä, joka on havaittavissa silloin, kun vahvan ja täysin puhtaan rakkauden aalto ottaa jonkun ihmisen valtoihinsa — kun esimerkiksi äiti sieppaa syliinsä lapsensa ja peittää sen suudelmilla. Hetkeksi koko astraaliruumis joutuu voimakkaaseen liikkeeseen ja alkuperäiset värit peittyvät siksi ajaksi milteipä kokonaan näkyvistä. Tässä, kuten kaikissa muissakin tämänlaatuisissa tapauksissa, on 10. kuvassa esitetty tavallisen ihmisen astraaliruumis otettu lähtökohdaksi ja taustaksi, joskin siitä voimakkaan tunneryöpyn aikana on vain hyvin vähän näkyvissä. Jos 11. kuvassa esitettyä muutosta eritellään, nähdään sen koostuvan neljästä eri osasta. Ensiksikin nähdään eräänlaisia eloisia värikiemuroita ja -pyörteitä, jotka ovat selväpiirteisiä ja kiinteiltä näyttäviä ja jotka hehkuvat voimakasta valoa. Kukin niistä on oikeastaan voimakkaan rakkauden ajatusmuoto, joka on syntynyt astraaliruumiissa ja joka on siitä lähdössä tunteen kohteeseen. On vaikeaa kuvata näitä elävän valon pyörrepilviä, mutta todellisuudessa ne ovat ulkonäöltään sanoinkuvaamattoman kauniita.

Toiseksi me näemme koko astraaliruumista kiertävän vaakasuoria, ruusunpunaisen valon muodostamia sykkiviä viivoja, joiden tarkka kuvaileminen on vieläkin mahdottomampaa kuin noiden ajatusmuotojen sen vuoksi, että ne ovat niin tavattoman nopeassa liikkeessä. Yleinen vaikutelma on kuitenkin kuvassamme esitetty hyvin onnistuneesti.

Kolmanneksi koko astraaliruumiin pintaa peittää ruusunvärinen kelmu, niin että kaikki sen sisäpuolella näkyy aivan kuin maalatun lasin läpi. Kuvassamme tämä seikka näkyy vain reunoissa.

Neljänneksi koko astraaliruumiin täyttää eräänlainen ruusunpunan tulvahdus, joka jossain määrin värjää kaikki muut värisävyt ja joka siellä täällä tihentyy epäsäännöllisiksi leijaileviksi, puoleksi muotoutuneita cirrus-pilviä muistuttaviksi höytäleiksi.

Tämä astraalinen ilotulitus kestää vain muutamia sekunteja, jonka jälkeen ruumis palaa nopeasti entiseen olotilaansa — ei kuitenkaan aivan entiseen, sillä jokainen tunteen aalto saa aikaan vaikutuksensa: se lisää vähäisen astraaliruumiin yläosan ruusunpunaista ja tekee astraaliruumiin osasille vähäistä helpommaksi vastata seuraavaan tunteen aaltoon. Niin ohimeneviä kuin tällaiset sysäykset saattavat ollakin ne yhä ja yhä toistuessaan antavat tulokseksi kasautuvia vaikutuksia. Toinen hyvin merkillepantava seikka on se hyvä vaikutus, joka rakkauden ilon eloisilla värähdyksillä ja säteilyllä on toisiin.

Hartaus

Lukuun ottamatta sitä sinistä, joka on kaikkialla tullut ruusunpunaisen tilalle, 12. kuva on miltei tarkalleen sama kuin yhdestoistakin. Se kuvaa sitä äkillistä hartauden aaltoa, joka on tulvahtanut nunnan sieluun hänen toimittaessaan hartaudenharjoituksiaan. Kaikki ne neljä ilmentymismuotoa, jotka me panimme merkille äkillisen rakkauden aallon yhteydessä, havaitsemme tässäkin tapauksessa: pyörivät, välkkyvät kiemurat, nopeasti väreilevät vaakasuorat viivat, ulkokelmun ja pilvimäiset höytäleet, ja näiden merkitys on tarkalleen sama, ainoastaan sillä erotuksella, että ne tällä kertaa ovat uskonnollisen tunteen ilmennyksiä.

Näin täydellinen uskonnollisen tunteen purkaus on verraten harvinainen — paljon harvinaisempi kuin yhtä täydellinen rakkauden purkaus. Tällaisen tunteen tulvahduksen, joskin tavallisesti ilman samanlaista selväpiirteisyyttä ja täsmällisyyttä, nähdään esiintyvän silloin, kun joku toimittaa hartaudenharjoituksia alttarin ääressä tai Neitsyt Marian kuvan edessä. Tavallisesti vaakasuorat viivat ovat tällöin säännöttömämpiä ja vähemmän silmiinpistäviä, ja selvärajaiset kiemurat ovat usein kokonaan poissa, jolloin niiden tilalla on sinisen udun muodostamia pilviä.

Varsin usein nähdään raskaan sinisiä muodottomia pilviä leijailevan savurenkaiden tavoin jumalanpalveluksen aikana seurakunnan yläpuolella. Mutta niitä ei koskaan nähdä tavallisten muodinmukaisten ihmisten jumalanpalveluksissa, joissa miespuolisten ajatukset pohtivat keinotteluyritystensä viimeisiä vaiheita ja joissa naiset nauttivat täysin siemauksin sitä iloa, mitä ystävättärien pukujen arvosteleminen tuottaa heidän kaltaisilleen ihmisille; eikä niitä myöskään nähdä noissa "protestanttisissa" sananviljelemistilaisuuksissa, joissa ei ole kyse yksinkertaisista asioista kuin palvonnasta ja hartaudesta, vaan ainoastaan omahyväisestä itsehurskaudesta, ja joissa puhuja isottelee pönkitetyillä korulauseillaan ja kuulijat nauttivat kerettiläisyyksien suomimisesta. Mutta sen sijaan niitä nähdään oppimattomien lahkolaisten epämusikaalista, mutta sydämestä lähtevää laulua säestämässä, katolisissa kirkoissa yksinkertaisen talonpoikaisseurakunnan yläpuolella tai niin sanotun rituaalisen kirkon hartaissa jumalanpalveluksissa. Tämä näin ilmentyvä hartaus ei useinkaan ole erityisen älyllistä, sillä noita sinisiä pilviä ei useinkaan kirkasta pieninkään kullan kimallus, mutta joka tapauksessa se on aitoa omassa lajissaan, ja epäilemättä sillä on mieltäylentävä ja kohottava vaikutus niihin, jotka sitä kokevat.

Useimmissa tapauksissa hartaus näyttää olevan tunteena verraten häilyvä ja epämääräinen, niin että niin hieno muoto kuin se, joka on esitetty kuvassamme, on tosiaankin hyvin harvinainen.

Ankara viha

13. kuva on sarjassamme kenties merkillisin ulkonäöltään, ja selityksittäkin se on kaunopuheinen varoitus olla antautumatta mielettömän ja jumalattoman vihan valtaan. Kuten edellisissäkin tapauksissa peittää tässäkin tunteen puuska astraaliruumiin tavallisen taustan hetkeksi kokonaan, mutta tässä tapauksessa ilmentävät voimakkaat ja eloisat ajatukset valitettavasti ilkeyttä ja pahaa tahtoa. Nytkin ne ilmentyvät kiemuroina ja pyörteinä, mutta tällä kertaa sysimustina, raskaina, ukkosmaisina massoina, joiden sisältä kiiluu toimintaan valmiin vihan hehkua. Tämän saman synkän pilven epämääräisempien haituvien näemme tahrivan koko astraalisen ruumiin, samalla kun hillittömän vihan nuolet välkähtelevät salamoina niiden keskellä. Hirvittävä, tosiaankin hirvittävä näky! Ja mitä paremmin sen ymmärrämme, sitä hirvittävämmältä se näyttää. Olemme nimittäin tekemisissä ihmisen kanssa, jonka raivo on saattanut kokonaan pois suunniltaan — ihmisen, joka joksikin aikaa on menettänyt kokonaan itsehillintänsä ja joka sen vuoksi saattaa tehdä itsensä syypääksi vaikkapa murhaan tai muihin mitä kammottavimpiin julmuuksiin. Hän siis voi tulla syöstyksi millaiseen tahansa rikokseen ja yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hän saattaa tehdä teon, jota ei kokonaisen elämänkään kestänyt katumus riitä sovittamaan. Ja vaikkapa kasvatuksen ja tavan kuri pidättäisikin hänet ulkonaisesta väkivallasta, niin nuo hirvittävät salamat tunkeutuvat toisten astraaliruumiisiin kuten miekka, ja niin tuo ihminen vahingoittaa lähimmäisiään yhtä todellisesti, joskin näkymättömämmin, kuin jos hän hyökkäisi heidän päälleen fyysisesti.

Tämä mielentila tulee vieläkin kammottavammaksi, jos otetaan huomioon se seikka, että samalla kun tuollainen ihminen on vaarana toisille, hän on itse aivan suojaton ja turvaton: vihansa puuskan hetkellä hän on kokonaan intohimonsa vallassa. Haluelementaali on hänessä silloin ylinnä, ja todellinen ihminen on hänessä sinä hetkenä menettänyt otteensa hänen käyttövälineestään. Tällaisissa olosuhteissa saattaa toinen vahvempi tahto siepata haltuunsa sen, minkä hän itse on päästänyt käsistään. Toinen olento, joka on väijynyt ja odottanut tällaista tilaisuutta, saattaa tarttua tämän näin tuuliajolle joutuneen aluksen peräsimeen ja käyttää sitä toisin kuin aluksen oikea kapteeni järjissään ollessaan. Toisin sanoen sellaisina hetkinä, jolloin raivo on saattanut ihmisen suunniltaan, hänet saattaa hänen kaltaisensa vainaja tai jokin keinotekoinen elementaali, jonka värähdysten tahti on sama kuin häntä nyt hallitsevien värähdysten, temmata hänet valtoihinsa ja todellakin riivata hänet. Hän ei siis ole vaarana vain lähimmäisilleen: hän on kammottavan vaarallinen itselleen.

Tämä havainnolliseksi esimerkiksi valitsemamme tapaus on tietenkin äärimmäistä laatua, eikä sellainen mielentila tavallisesti kestä kuin muutamia minuutteja. Mutta jokaisessa intohimon valtaan joutuneessa nämä tuntomerkit on havaittavissa jossain määrin, ja siksi emme voi olla huomauttamatta, että jos ihmiset vain tietäisivät, miltä he näkevien silmissä näyttävät antautuessaan tällaisten vihan puuskien valtaan, he varmaankin varoisivat niitä huolellisemmin.

Intohimon puuska tyyntyy, mutta se ei hälvene jäljettömiin. Tavallisen ihmisen astraaliruumiissa on aina jonkin verran tulipunaista, joka on todistuksena vihastumisen ja ärtymisen mahdollisuudesta, ja jokainen vihan puuska jättää siihen lisänsä ja antaa koko käyttövälineen aineelle taipumuksen vastata entistä jonkin verran herkemmin näihin kovin epämiellyttäviin värähdyksiin.

Lienee syytä muistuttaa, että vaikka intohimo saattaakin olla ohimenevää laatua, jättää se kuitenkin ainiaaksi merkkinsä luonnon muistiin. Vaikka pahan tahdon luoman elementaalin olemassaolo lakkaakin tuon halun voimasta riippuvan ajanjakson kuluttua, jää kuitenkin elävä valokuva jäljelle sen elämän jokaisesta hetkestä, ja sen elämän aikana tehtyjen tekojen jokainen kauas leviävä vaikutus tulee kerran kypsymään ehdottoman oikeudenmukaiseksi karmalliseksi hedelmäksi sille, josta se (paha halu) kerran lähti.

Pelko

Pelon vaikutus astraaliruumiiseen on hyvin luonteenomainen. Äkillinen pelon hätkähdys valaa silmänräpäyksessä koko astraaliruumiiseen omituista lyijynkarvaista utua, ja samalla ilmestyy samanvärisiä vaakasuoria viivoja, jotka värähtelevät niin hirvittävän nopeasti, että niitä tuskin erottaakaan erillisiksi viivoiksi. Tulos on sanoinkuvaamattoman kaamea, ja on mahdotonta antaa siitä täydellistä käsitystä kuvien avulla. 14. kuva antaa siitä sellaisen kuvan kuin paperilla voidaan esittää, mutta se tuskin voi antaa käsitystä siitä, miten omituisesti kaikki valo häipyy siksi aikaa pois ruumiista ja miten koko harmaa ainemassa värisee avuttomana kuin hyytelö.

Tällainen muutos merkitsee hirveää pakokauhua, ja tavallisesti se ei kestä kauan. Jatkuvan pelon tai äärimmäisen hermostuneisuuden tila ilmentyy kuvatun ilmiön paljon muuttuneessa muodossa, mutta tuo omituinen harmaa utu ja tuo luonteenomainen väriseminen ovat aina pelon läsnäolon merkkejä.

XVII LUKU

Pysyväisemmät tilat

Olemme koettaneet kuvailla muutamien niiden äkillisten tunteiden välitöntä vaikutusta, jotka ilmentyvät ihmisen ulommissa käyttövälineissä, ja olemme samalla selittäneet, että niin nopeasti kuin ne menevätkin ohi, ne eivät kuitenkaan häivy jättämättä sieluun pysyväisiä vaikutuksia. Meidän on vielä kuvailtava, miten eräät taipumukset ja luonteen tyypit ilmentyvät nähdäksemme, missä määrin kukin niistä vaikuttaa ihmisen etenemiseen hänen ylöspäin johtavalla tiellään.

On kuitenkin eräs tekijä, joka vaikuttaa huomattavasti useimpien ihmisten elämään, mutta joka ei oikeastaan kuulu kumpaankaan näistä luokista. Usein se ilmestyy näyttämölle yhtäkkiä, ja useimmissa tapauksissa se ei kestä ainakaan koko ikää; silti se ei kuitenkaan häivy niin nopeasti kuin yllä käsittelemämme sieluntilat. Joka tapauksessa 8., 9. ja 10. kuvassa kuvattujen ihmisten elämässä päätapaus on ainoa sellainen elämän kohta, jossa persoonallisuus joksikin aikaa, kohoaa itsensä yläpuolelle ja elää tavallista paljon korkeammalla tasolla. Hyvin useissa tapauksissa se on ainoa todellinen valopilkku elämässä, joka muuten on yksitoikkoinen, likainen ja itsekäs.

Tämä äkillinen kohoaminen tapahtuu ihmisessä hänen rakastuessaan. Niiden meistä, jotka ovat niin onnellisia, että saavat elää tavallista avarampaa ja kehittyneempää elämää, on vaikea tajuta, kuinka valtava se hetkellinen muutos on, jonka rakastuminen saa aikaan vähemmän kehittyneiden, tavallisiksi kuvaamiemme ihmisten elämässä. Niiden, jotka elävät taiteen, musiikin, tieteen ja filosofian, maailmaa syleilevän harrastuksen ja altruistisen ajatuksen ilmakehässä, on vaikeaa siirtää itsensä mielikuvituksessaan sille kehitysasteelle, jonka he sivuuttivat aikakausia sitten, verraten kehittymättömän ihmisen asteelle, jolla ollessaan ihminen on tuiman itsekeskeinen, näköpiiriltään kovin rajoittunut, uskomattoman pikkumainen ja katsomuksiltaan halpamainen. Epäilemättä näissäkin nuoremmissa sieluissa jumalallinen piilee kätkettynä, ja usein se välähtää esiin loistavan urhoollisuuden ja suurenmoisen itsensä uhraamisen muodossa. Mutta tämä eittämätön mahdollisuus ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että tällaiset sielut ovat nuorempia iältään ja että he tavallisissa oloissaan elävät sitä vähemmän kehittynyttä elämää, josta yllä on puhuttu.

Tähän näin ahtaaseen ja kutistuneeseen elämään välähtää äkkiä valonsäde ylhäältä, ja sisällä piilevä jumalallinen kipinä vastaa siihen hehkumalla kirkkaasti. Myöhemmin ihminen saattaa kadottaa sen taas ja laskeutua jälleen arkipäivän kolkkoon valoon, mutta mikään ei kuitenkaan voi riistää sitä kokemusta, joka kerran hänellekin avasi kultaiset portit ja joka jossain määrin paljasti hänelle korkeamman elämän ylevyyden. Hän on joka tapauksessa saanut elää sellaisen vaiheen, jolloin itse oli joksikin aikaa syrjäytetty valtaistuimeltaan ja jolloin toinen olento oli ensimmäisellä sijalla hänen valtakunnassaan. Ja niin hän oppii yhden hänen kehitystaipaleensa arvokkaimmista läksyistä. Kuluu vielä kokonaisia aikakausia, ennen kuin hän on saanut sulatetuksi tämän läksyn, mutta tälläkin ensimmäisellä pilkahduksella on ääretön merkitys egolle, ja siihen vaikutukseen, jonka se saa aikaan astraaliruumiissa, kannattaa kiinnittää erityistä huomiota.

Sen aikaan saama muutos on odottamaton ja mullistava, kuten nähdään vertailemalla 10. ja 15. kuvaa keskenään. Näiden kahden astraaliruumiin ei luulisi kuuluvan samalle henkilölle, niin hämmästyttävä on muutos. Nähdään, että eräät ominaisuudet ovat hetkeksi hävinneet kokonaan, että toiset ovat suunnattomasti vahvistuneet ja että niiden keskinäinen asema on huomattavasti muuttunut.

Itsekkyys, petollisuus ja ahneus ovat kadonneet, ja soikion alapuolen täyttää nyt eläimellisiä intohimoja ilmentävä punainen. Mukautuvaisuutta ilmentävän vihreän sijalle on tullut mustasukkaisuuden omituinen ruskeanvihreä, ja tämän tunteen äärimmäistä toimeliaisuutta ilmaisevat siinä välkähtelevät vihan tulipunaiset leimahdukset.

Mutta näitä epämiellyttäviä muutoksia korvaamassa on se loistava vyöhyke ruusunpunaista, joka täyttää suuren osan soikiosta. Se on tällä kertaa hallitseva tunnusmerkki, ja koko astraaliruumis loistaa sen valoa. Sen vaikutuksesta on tavallisen astraaliruumiin yleinen sameus kadonnut ja kaikki värit ovat kirkkaita ja selviä, niin hyvät kuin huonotkin. Se on elämän voimistamista eri suuntiin.

Edelleen nähdään, että hartautta ilmentävä sininen on huomattavasti parantunut, onpa ilmestynyt (niin paljon on luonto hetkeksi ylevöitynyt) pilkku soikion yläpäähän vaaleaa orvokkiakin, joka ilmaisee kykyä vastata todella korkeisiin ja epäitsekkäisiin ihanteisiin. Älyä ilmentävä keltainen on kuitenkin nyt kokonaan kadoksissa, mitä seikkaa kyynikko pitäisi tämän mielentilan kaikkein tunnusmerkillisimpänä ilmiönä!

Ei näyttäisi mahdolliselta, että ihminen saattaisi tältä loistavan kohoutuneisuuden tilasta vaipua takaisin 10. kuvassa kuvattuun tilaan, mutta useimmissa tapauksissa on asianlaita sellainen, joskin ruusunpunaisen osuus jääkin huomattavasti suuremmaksi ja vaikka tämä väri jää heleämmäksi kuin ennen. Tämä rakastumiselämys on egon kannalta kiistämättömän arvokas ja antaa sille vahvan sysäyksen eteenpäin silloinkin, kun tuohon elämykseen liittyy paljon epämiellyttävääkin. Samaten se voimakkaan harras ja epäitsekäs kiintymys ja rakkaus, jota lapset usein tuntevat itseään jonkin verran vanhempia ihmisiä kohtaan, on hyvin mahtava tekijä heidän kehityksessään, sillä tavallisesti se on ainoastaan hyväksi; se kun on vapaa kaikista liittymäkohdista alempaan eläimelliseen luontoon. Vaikkakin tämä kiintymys saattaa näyttää ohimenevältä ja saattaa vaihtaa kohdettaan useampaankin kertaan vuodessa, on se silti hyvinkin todellinen kestonsa aikana, ja se palvelee jaloa tarkoitusta valmentamalla käyttövälineitä vastaamaan entistä herkemmin tuleviin voimakkaampiin väreilyihin — aivan kuten hedelmäpuun kukka, joka ei vielä ole alkanut tehdä hedelmää ja joka näyttää olevan vailla mitään tarkoitusta, mutta jolla kuitenkin todellisuudessa on tehtävänsä, se kun ei vain aikanaan näytä erityisen kauniilla, vaan auttaa myös nesteitä kohoamaan ylös tulevan hedelmän varalle.

Ärtyisä ihminen

Siirrymme nyt tarkastelemaan sitä tapaa, jolla eräät erityiset luonnetyypit ilmentyvät ihmisen eri ruumiissa. Ärtyisä ihminen on niistä hyvä esimerkki. Hänen astraaliruumiissaan on tavallisesti yhtenä silmiinpistävimpänä piirteenä leveä vyöhyke tulipunaista, kuten näkyy 16. kuvasta. Mutta se, mikä hänet erityisesti erottaa muista ihmisistä, on pienet tulipunaiset pilkut, joita leijailee kaikkialla hänen astraaliruumiissaan ja jotka muodoltaan muistuttavat huutomerkkiä. Ne ovat tuloksia ärtyisyyden puuskista, joiden aiheina ovat olleet jokapäiväisen elämän alituiset pikku vastukset. Joka kerta kun jokin pikkuasia menee vinoon — kun hänen kahvinsa on kylmää, kun juna hänet jättää, kun lapsi kaataa hänen mustepullonsa — ärtyisä ihminen päästää kärsimättömyytensä valloilleen vihaisina huudahduksina, ja tällöin ilmestyy pieni tulipunainen pilkku ilmentämään valloilleen päästettyä tunnetta. Muutamissa tapauksissa nämä pienet kurittoman luonteen sanansaattajat lentelevät ulospäin siihen henkilöön päin, jonka hän otaksuu olevan syyllinen vinoon menneeseen asiaan, mutta useimmissa tapauksissa ne jäävät leijailemaan hänen sisäpuolelleen, pysytellen astraalisen ruumiin aineessa ja näyttäen siltä kuin kuvamme osoittaa. Nämä pilkut haalistuvat vähitellen pois, mutta uusia tulee tilalle, sillä ärtyisältä ihmiseltä ei koskaan puutu harmin aiheita.

Saituri

Toinen tunnusmerkillinen, mutta onneksi harvinaisempi on se näky, joka on kuvattu 17. kuvassa. Sen tausta eroaa jonkin verran tavallisesta astraaliruumiista, sillä siitä puuttuu kokonaan hartaus ja siinä on paljon vähemmän rakkautta ja kiintymystä kuin tavallisesti. Ahneus, itsekkyys, petollisuus ja mukautuvaisuus (tai kenties pikemminkin viekkaus) ovat vahvistuneet, mutta toisaalta se ilmaisee hyvin vähän aistillisuutta. Merkillisimpänä omituisuutena ovat kuitenkin kummalliset yhdensuuntaiset vaakasuorat viivat, jotka juovittavat koko soikion ja antavat sen vaikutelman, kuin tällainen ihminen olisi suljettu häkkiin. Nämä raidat ovat syvän ruskeat, suorat, yläreunaltaan selvärajaiset, mutta alempana ne lientyvät eräänlaiseksi pilveksi. Kuvamme esittää paatunutta saituria, ja näin äärimmäinen muoto siitä ei tietenkään ole yleinen. Mutta hyvin monilla ihmisillä näyttää olevan olemuksessaan saiturin aineksia, mitä tosiasiaa ilmentämässä on ahneuden värien tavallista suurempi voimakkuus, sekä yksi tai kaksi astraaliruumiin yläosassa sijaitsevaa raitaa, vaikkakin vain harvat on suljettu sellaiseen häkkiin kuin kuvassamme esitetty henkilö. Tällä saituuden paheella näyttää olevan se vaikutus, että se toistaiseksi keskeyttää kehityksen täydellisesti, ja siitä on hyvin vaikea päästä eroon, jos se on saanut lujan otteen persoonallisuuteen.

Syvä masentuneisuus

12. kuvassa kuvattu astraaliruumis on monessa suhteessa viimeksi kuvatun kaltainen. Tässä meillä kuitenkin on ruskeiden paikalla tympeän harmaat viivat, ja saamamme vaikutelma on sanoinkuvaamattoman synkkä ja ahdistava. Tässä tapauksessa ei minkään ominaisuuden tarvitse välttämättä puuttua, ja taustalla ovat astraaliruumiin tavalliset värit, mutta verhona nuo masentuneisuuden raskaat viivat. Kuvamme esittää ihmistä äärimmäisen syvän masentuneisuuden tilassa, ja luonnollisestikin tämän ja terveen astraaliruumiin välillä on monia väliasteita. Ihmisessä saattaa olla vain muutamia masentuneisuuden raitoja ja nekin saattavat olla ohimeneviä; onpa niinkin lieviä ja vähän pysyväisiä tapauksia, että masentuneisuuden pilvellä ei ole aikaa järjestyä raidoiksi. Kuitenkin on aivan liikaa sellaisia ihmisiä, jotka antautuvat näiden tunteiden valtaan, antavat epätoivon sumun kiertyä ympärilleen, kunnes lopulta maailma näyttää aivan mustalta, ollenkaan oivaltamatta, että he siten vain hidastuttavat vakavasti omaa kehitystään ja hukkaavat monia hyviä tilaisuuksia ja lisäksi tuottavat tarpeetonta kärsimystä lähimmälle ympäristölleen. Mikään sielun tila ei ole niin tarttuva kuin tämä masentuneisuuden tunne, sillä sen värähtelyt säteilevät kaikkiin suuntiin ja vaikuttavat herpaisevasti ja kuolettavasti kaikkiin niiden piiriin joutuviin astraaliruumiisiin, olivatpa ne egot, joihin nämä astraaliruumiit kuuluvat, lihassa tai ei. Ihminen, joka antautuu masentuneisuuden valtaan, on vaivana ja vaarana sekä eläville että vainajille, sillä näinä liikarasittuneisuuden ja hermojännityksen aikoina on useimpien ihmisten vaikea tehdä vastarintaa näille hautajaisvärähtelyille. Ainoastaan sellaiset ihmiset ovat turvassa näiltä tuhoisilta värähtelyiltä, jotka jo jonkin verran tajuavat elämän tarkoitusta, jotka katselevat sitä filosofian ja terveen järjen kannalta ja oivaltavat, että ihmisen velvollisuus on olla onnellinen, koska logoksen tarkoitus on se, että hän olisi onnellinen. Teosofin pitäisi olla heti paikalla erotettavissa kaikista muista ehdottoman, kaikissa oloissa osoittamansa tyyneyden ja toisten auttamisesta tuntemansa säteilevän ilon nojalla. Kaikeksi onneksi hyvät vaikutukset leviävät yhtä herkästi kuin pahatkin. Ihminen, joka on kyllin viisas tullakseen onnen lähteeksi toisille — todelliseksi auringoksi, joka levittää iloa ja onnea ympärillensä ja joka siis toimii yhteistyössä Jumalan kanssa, on kaiken ilon alkulähde. Tällä tavoin meillä jokaisella on tilaisuus olla apuna murtamassa masentuneisuuden synkkiä kahleita ja saattamassa sieluja jumalallisen rakkauden ihanaan päivänvaloon.

Uskonnollinen tyyppi

On hyödyllistä päättää astraaliruumiin osoittamien erikoisilmiöiden käsittely tarkastelemalla kahta hyvin erilaista tyyppiä, sillä niiden vertaileminen keskenään on monessakin suhteessa opettavaista. Ensimmäinen näistä tyypeistä on esitetty 19. kuvassa ja me sanomme sitä uskonnolliseksi tyypiksi. Hänen luonteenpiirteensä käyvät ilmi hänen väreistään. Me näemme hänen astraaliruumiinsa ylimmässä kärjessä heikon annoksen orvokkia, mikä osoittaa, että korkeat ihanteet voivat löytää hänessä vastakaikua. Hänen kaikkein silmiinpistävin piirteensä on sinisen tavaton paljous, joka todistaa hänessä olevan vahvaa uskonnollista tunnetta, mutta valitettavasti vain hyvin pieni määrä siitä on epäitsekkään uskonnollisuuden puhdasta sineä, sillä suurin osa siitä on tummaa ja jonkin verran sameaa, osoittaen, että uskonnolliseen tunteeseen liittyy paljon oman voiton pyyntöä.

Keltaisen hyvin vähäinen osuus ilmaisee, että hänellä on hyvin vähän älyä ohjaamassa hänen uskonnollisuuttaan järjellisiin uomiin ja suojelemassa häntä vaipumasta mielettömään hurskasteluun. Hänessä on melko paljon rakkautta ja mukautuvaisuutta, joskaan se ei ole erityisen korkea-asteista.

Mutta värien ilmentämä aistillisuus on määrältään tavallista paljon suurempi, ja petollisuus ja itsekkyys samaten ovat hyvin silmiinpistävät. On merkillinen tosiasia, että aistillisuus ja uskonnollinen luonnonlaatu nähdään usein yhdessä. Tämä näyttäisi viittaavan siihen, että niiden välillä täytyy olla jokin kätketty yhdysside — tai siihen, että molemmat ovat sellaisen ihmisen luonteenpiirteitä, joka elää pääasiassa tunteissaan ja on niiden johtama sen sijaan, että hän hallitsisi niitä järjellään. Toinen huomiota ansaitseva seikka on värien epätasainen jakautuminen ja ääriviivojen epämääräisyys: kaikki ne sulavat yhteen eikä missään ole selviä rajaviivoja. Tämä seikka kuvaa sattuvasti uskonnollisen ihmisen käsitteiden epämääräisyyttä.

On pidettävä tarkasti mielessä, että tässä, kuten toisissakin luvuissa me olemme tekemisissä tavallisen ihmisen eri toisintojen kanssa. Siksipä tämäkin on tavallisen, älyltään kehittymättömän ihmisen astraaliruumis — ei suinkaan kehittyneen uskonnollisen ihmisen, jonka uskonnollisuus pohjautuu täyteen käsitykseen ja on järjen ohjaamaa.

Tieteellinen tyyppi

Lukija ei voi olla hämmästymättä nähdessään sen vastakohtaisuuden, joka hallitsee 20. kuvassa esitetyn ja juuri kuvaamamme astraaliruumiin välillä. Näemme 19. kuvassa pääpiirteinä eräänlaisen uskonnollisuuden ja aistillisuuden, kun taas älyä on hyvin vähän; 20. kuvassa emme näe uskonnollisuutta ollenkaan, ja aistillisuuttakin on keskimääräistä vähemmän, mutta sen sijaan järki on kehittynyt hyvin epätavalliseen mittaan. Rakkautta ja mukautuvaisuutta on kumpaakin jokseenkin vähän, ja laadultaan ne ovat keskinkertaisia. Älyllinen kehitys on niille varmaankin ollut kuihduttavana varjona, koska kyseessä oleva ihmistyyppi ei ole kehityksessään niin pitkällä, että se voisi omata kaikki nämä ominaisuudet korkeammissa muodoissaan. Lisäksi on vielä hyvä annos itsekkyyttä ja ahneutta, onpa jonkin verran kateuttakin näkyvissä. Mutta vahvana piirteenä tällaisessa ihmisessä on suuri annos kullankeltaista, joka ilmentää hyvin kehittynyttä, mutta pääasiassa tiedon hankkimiseen suuntautuvaa älyä. Keskeltä kohoava suunnattoman suuri kartio helakkaa oranssia todistaa voimakkaasta, tuohon tietoon kohdistuvasta ylpeydestä ja kunnianhimosta, mutta oranssiin liittyvä keltainen häive osoittaa toisaalta, että tällaisen ihmisen äly ei ole alistettu palvelemaan pelkästään itsekkäitä pyyteitä.

On vielä huomattava, että tieteellisellä ja järkiperäisellä hengenlaadulla on ratkaiseva vaikutus värien asettumiseen astraaliruumiissa: niillä on taipumus järjestyä säännöllisiksi juoviksi ja näiden juovien väliset rajat ovat selvemmät kuin edellisessä kuvassa.

On selvää, että 19. ja 20. kuvassa kuvatut ruumiit ovat näytteitä epätasaisesta kehityksestä, ja niinpä kummallakin niistä on etunsa ja puutteensa. Siirrymme nyt käsittelemään kehittyneempien ihmisten käyttövälineitä — ihmisten, jotka omaavat kaikki nämä eri ominaisuudet paljon suuremmassa määrin, mutta joissa ne ovat tasapainossa, niin että kukin niistä tukee ja vahvistaa toistaan, pyrkimättä orjuuttamaan ja tukahduttamaan kanssaominaisuuksiaan.

XVIII LUKU

Kehittynyt ihminen

Sana kehittynyt on merkitykseltään suhteellinen, ja siksi on tarpeen selittää lähemmin, mitä sillä tässä tarkoitetaan. Tässä luvussa kuvatut käyttövälineet saattaa omata kuka tahansa puhdashenkinen ihminen, joka on lopullisesti ja järjellisesti asettanut kiintymyksensä maallisia asioita korkeammalle. Ne eivät ole sellaisen ihmisen, joka on jo päässyt pitkälle sillä tiellä, joka johtaa adeptiuteen, sillä siinä tapauksessa me huomaisimme melkoisia eroavaisuuksia sekä koossa että värien ryhmityksessä. Mutta ne selvästi ilmaisevat, että ihminen, jonka ilmennyksiä ne ovat, on korkeamman totuuden etsijä, sellainen, joka on kohonnut pelkästään maallisten pyyteiden yläpuolelle ja joka elää jonkin ihanteen hyväksi. Sellaisten joukossa saattaa olla muutamia, jotka ovat erityisesti kehittyneet suuntaan tai toiseen, mutta tässä kuitenkin tarkoitamme kehittyneellä ihmisellä tasasuhtaista ihmistä, kuvaamani tason ihmistyypin keskimittaa.

Tutkikaamme ensin 21. kuvaa, joka esittää kehittyneen ihmisen syyruumista. Vertailemalla sitä 5. ja 8. kuvaan me saamme nähdä, kuinka paljon ihminen on kehittynyt ja kuinka tämä kehitys ilmentyy hänen syyruumiissaan. Me huomaamme siihen kehittyneen monia kauniita ominaisuuksia, sillä syyruumiin värivälkkeisen kelmun täyttävät nyt mitä ihanimmat värit, jotka ilmentävät hienostuneen ja henkistyneen älyn opastaman rakkauden, uskonnollisuuden ja myötätunnon korkeammat muodot ja jumalallista hipovat pyrkimykset. Ottakaamme tähän Älytaso ja taivasmaailma -nimisestä kirjasta seuraava kohta:

"Kokoonpantuna käsittämättömän hienosta ja eetterisestä aineesta, voimakkaan elävänä ja elävää tulta sykkivänä syyruumis tulee kehityksensä edetessä leimahtelevien värien säteileväksi palloksi, jonka korkea-asteiset värähtelyt lähettävät väreilemään sen pinnalle aina vaihtuvia värisävyjä — sävyjä, joista maan päällä ei tiedetä mitään: niin loistavia, pehmeitä ja kirkkaita, ettei kieli pysty niitä kuvailemaan. Ottakaamme Egyptin auringonlaskun värit ja lisätkäämme niihin Englannin iltataivaan ihmeellinen pehmeys; korottakaamme nämä itsensä yläpuolelle kirkkaudessa, kuulakkuudessa ja loistavuudessa yhtä paljon, kuin ne ovat yläpuolella lasten värilaatikon värejä; eikä sittenkään kukaan, joka ei ole niitä nähnyt, voi kuvitella näiden säteilevien pallojen kauneutta sellaisena, kuinka se välkkyy tälle korkealle tasolle kohonneelle selvänäölle.

Nämä kaikki syyruumiit ovat eräältä korkeammalta tasolta peräisin olevan tulen täyttämiä, tasolta, joihin palloja yhdistää voimakkaan valon muodostama väreilevä rihma, joka tuo mieleemme Dzyanin säkeistöjen sanat: 'Kipinä riippuu liekistä Fohatin hienoimmassa rihmassa.' Ja sitä mukaa kuin sielu kasvaa ja tulee kykeneväksi ottamaan yhä enemmän vastaan jumalallisen hengen ehtymättömästä merestä, joka henki vuotaa alas tuo rihma uomanaan, sitä enemmän viimeksi mainittu levenee muodostuen yhä avarammaksi väyläksi jumalallisen hengen virralle, niin että sitä voitaisiin lähimmällä alatasolla kuvailla taivasta ja maata yhdistäväksi vesipatsaaksi ja vieläkin korkeammilla tasoilla jo sitä itseäänkin suureksi palloksi, jonka kautta elämän virta syöksyy alas, kunnes lopulta syyruumis näyttää sulavan sisään virtaavaan valoon. Taas tähän soveltuvat säkeistöjen sanat: 'Tarkkaajan ja hänen varjonsa välinen rihma tulee vahvemmaksi ja loistavammaksi jokaisessa muutoksessa. Aamun valo on muuttunut keskipäivän paisteeksi. Tämä on sinun nykyinen pyöräsi, sanoi liekki kipinälle. Sinä olet minä, minun kuvani ja minun varjoni. Minä olen pukenut itseni sinuun ja sinä olet minun vâhanini päivään nähden. Ole kanssamme silloin, kun sinä tulet jälleen minuksi ja muiksi, itseksesi ja minuksi.'"

Kuinka toivotonta onkaan yrittää kuvailla kaikkea tätä kauneutta paperilla! Kuitenkin on kuviemme tekijän onnistunut antaa aavistus siitä, mitä mikään sivellin ei pysty maalaamaan, ja niin kaukana kuin onnistuneinkin fyysinen kuva onkin tuosta korkeasta todellisuudesta, antaa se sittenkin mielikuvituksellemme ponnahduskohdan yrittäessämme päästä siitä edes jonkinlaiseen käsitykseen.

Me emme saa jättää mainitsematta erästä kehittyneen ihmisen kaikkein ylevintä ominaisuutta: hänen kykyään olla uomana korkeammille voimille. Huomattava nimittäin on, että hänen syyruumiistaan vuotaa korkeampaa voimaa eri tahoille, sillä hänen epäitsekkyytensä, avuliaisuutensa ja valmiutensa antaa tekee jumalalliselle voimalle mahdolliseksi laskeutua hänen päälleen alituisena virtana ja hänen kauttaan tavoittaa monia sellaisia ihmisiä, jotka eivät vielä ole kyllin vahvoja ottamaan sitä vastaan suoraan ja välittömästi. Täten Jumalan almujenjakajaksi tuleminen on tosiaankin etuoikeus, jota kannattaa tavoitella, ja lisäksi se on meidän saavutettavissamme, kunhan me vain todella koetamme sen saavuttaa.

Se loistavien säteiden kruunu, joka laskeutuu ruumiin yläosasta, ilmentää henkisten pyrkimysten toimintaa ja lisää suuresti tällaisen ihmisen ulkoasun kauneutta ja ylevyyttä. Se kohoaa aina hänen syyruumistaan, olkoonpa alempi ihminen fyysisillä tasoilla millaisissa toimissa tahansa, sillä siitä lähtien, jolloin ihmisen sielu on kerran valveutunut tasollaan ja alkaa ymmärtää jossain määrin itseään ja suhdettaan jumalalliseen, hän katsoo aina ylöspäin kohti sitä lähdettä, josta hän kerran on lähtenyt, kokonaan riippumatta siitä, millaisen toiminnan lähteenä hän on alemmilla tasoilla. Me emme saa koskaan unohtaa, kuinka vähäinen ja osittainen ilmaus itsestään jaloinkin persoonallisuus saattaa olla. Siksipä korkeampi ihminen saattaa katsellessaan tasollaan ympärilleen nähdä eteensä avautuvan niin avaria mahdollisuuksia, ettei meillä niistä tällä kutistuneen fyysisen elämän tasolla usein ole aavistustakaan.

Kehittyneen ihmisen mentaaliruumis

Ollessaan tekemisissä tavallista kehittyneemmän ihmisen kanssa tarkastelija ei voi olla hämmästymättä todetessaan, että tämän eri käyttövälineet eivät ole vain tulleet huomattavasti hienommiksi ja kehittyneemmiksi, vaan myös paljon enemmän toisiaan muistuttaviksi. Ottamatta lukuun niitä eroja, joita voitaisiin nimittää värien oktaaveiksi — tarkoitamme mentaalitason alempien ja ylempien kerrosten värisävyjen välisiä eroja — 22. kuva on miltei tarkka jäljennös 21. kuvasta, ja 22. ja 23. kuvan välinen yhtäläisyys on kenties vieläkin silmiinpistävämpi, joskin niitä vertaillessa meidän on pidettävä mielessä, että astraalitason värit ovat vuorostaan toista oktaavia kuin alimmankin mentaalitason.

Yhtä valaisevaa on vertailla keskenään 22., 9. ja 6. kuvaa, sillä niiden vertaileminen osoittaa meille, miten kehitys raakalaisesta epäitsekkääksi ihmiseksi ilmenee hänen mentaaliruumiissaan. Tarkastelu on osoittava, että ylpeys, viha ja itsekkyys ovat kokonaan hävinneet. Jäljelle jääneet värit eivät ole vain laajentuneet siinä määrin, että ne täyttävät koko soikion, vaan ne ovat lisäksi parantuneet sävyltään niin, että ne antavat aivan toisen vaikutelman. Jokainen niistä on entistä hienompi ja herkempi, sillä niistä kaikki itseen kohdistuva ajatus on hävinnyt pois. Eikä vain tällä hyvä: on ilmestynyt puhdasta violettia ja kultaisia tähtiä, jotka ovat merkkinä uusista suurista ominaisuuksista. Se ylhäältä laskeutuva voima, jonka me näimme säteilevän tällaisen ihmisen syyruumiin kautta, vaikuttaa myös älyruumiin kautta, joskin jonkin verran vähäisemmällä voimalla. Kokonaisuutena katsoen tämä on hyvin kaunis, jo pitkälle kehittynyt mentaaliruumis, joka sisältää mitä parhaimman lupauksen nopeasta kehityksestä Polulla sitten, kun sille astumisen aika on tullut.

Kehittyneen ihmisen astraaliruumis

Kehittyneen ihmisen astraaliruumis, joka on kuvattu 23. kuvassa, muistuttaa, kuten helposti nähdään, suuresti hänen mentaalista ruumistaan. Tosiasiassa se onkin milteipä yksinomaan vain mentaaliruumiin heijastusta astraalitason karkeassa aineessa. Tämä taas merkitsee, että tällaisen ihmisen halut ovat kokonaan hengen hallitsemat ja ettei se enää ole vaarassa joutua tunteiden villien tyrskyjen heittelemäksi ja järjen vahvalta perustalta suistamaksi. Koska hän ei vielä ole lopullisesti Polulla hän on kyllä yhä altis satunnaiselle ärtyisyydelle ja monenmoisille epämiellyttäville mieliteoille. Mutta hän tietää niin paljon, että hän osaa hillitä näitä alempia ilmauksia ja käydä sotaa niitä vastaan aina niiden ilmestyessä, jottei hän enää joudu niin vain voitetuksi. Vaikka ne siis hetkeksi saavatkin aikaan muutoksia hänen astraaliruumiissaan, ne eivät kuitenkaan jätä siihen juuri mitään pysyväisempiä jälkiä, niitä vastassa kun ovat hänen korkeampien ominaisuuksiensa paljon voimakkaammat värähtelyt.

Aivan samalla tavalla, mutta kehityksen vieläkin myöhemmällä asteella, mentaaliruumis puolestaan tulee kausaaliruumiin heijastukseksi, nimittäin sen jälkeen kun ihminen on oppinut seuraamaan korkeamman itsensä yllykkeitä ja ohjaamaan järkeään yksin niiden avulla.

Astraaliruumista esittävä kuvamme muistuttaa meille erään mielenkiintoisen tosiasian, joka on yhteydessä älyä merkitsevän keltaisen valon kanssa. Kun sitä on soikiossa, se on sijoittunut sen yläosaan, pään läheisyyteen. Tähän tosiasiaan pohjautuu perimätieto pyhimyksien päätä ympäröivästä sädekehästä, pyhimyskehästä, sillä tämä keltainen on astraaliruumiin väreistä kaikkein silmiinpistävin ja siksi on helpoimmin sellaisen havaittavissa, joka on tulemaisillaan selvänäköiseksi, voidaanpa se joskus nähdä ilman astraalistakin näköä. Sillä kun tavallista kehittyneemmät henkilöt jännittävät voimiaan suuntaan tai toiseen, esimerkiksi saarnatessaan tai pitäessään puheita, heidän älylliset kykynsä ovat tavallista voimakkaammassa toiminnassa, ja siksi myös astraaliruumiin keltainen on tavallista vahvempi. Muutamissa itse havaitsemissani tapauksissa se on tunkeutunut fyysisen näkökyvyn rajojen tälle puolelle, niin että sen ovat nähneet sellaisetkin henkilöt, joilla ei ole fyysistä tasoa korkeampaa näköä. Tällaisia tapauksia ei ole käsitettävä niin, että astraaliset värähdykset hidastuisivat niin paljon, että ne vajoaisivat astraalista ja fyysistä erottavan viivan alapuolelle, vaan niin, että ne tulevat siinä määrin tavallista voimakkaammiksi, että ne kykenevät herättämään säestäviä värähtelyjä fyysisen tason karkeassa ja raskaassa aineessakin. Varmaa on, että joko tilapäiset vilahdukset tästä ilmiöstä tai sellaisilta henkilöiltä periytynyt tieto, jotka ovat pystyneet näkemään, ovat olleet perustana keskiaikaisten taiteilijoiden käsityksille pyhimyksien päätä ympäröivästä sädekehästä. Muistettakoon vielä, että heidän maalauksissaan Kristuksen päätä ympäröivässä sädekehässä on tavallisesti risti. Tämä taas on salatieteellisesti ajateltuna hyvinkin mahdollista, sillä korkealle kehittyneiden ihmisten aurassa on usein havaittu esiintyvän erilaisia geometrisia kuvioita, jotka merkitsevät yleviä ja kauas tähtääviä ajatuksia. (Ks. Annie Besantin kirjoitusta Ajatusmuodoista.)

Lukijan kannattaa vertailla esittämiämme kuvia huolellisesti keskenään, ensinnäkin tarkastellakseen kutakin syyruumista suhteessa mentaaliseen ja astraaliseen ruumiiseen, jotka ovat syyruumiin osittaisia ilmauksia, voidaksensa tajuta näiden eri käyttövälineiden välisiä kiinnekohtia, ja toisekseen vertailla 7., 10. ja 23. kuvassa esittämiämme astraaliruumiita keskenään oivaltaakseen, kuinka kehitys ilmenee haluruumiissa, joka luonnollisesti on kaikista käyttövälineistä kaikkein helpoin nähdä selvänäköisesti ja joka todellisuudessa on ainoa käyttöväline, jota tavallinen fyysisesti kehittynyt ihminen kykenee ollenkaan näkemään. Samanlaisia vertailuja voidaan tehdä 6., 9. ja 22. kuvan, samaten myös 5., 8. ja 21. kuvan kesken, sillä vertailemalla niitä voidaan tutkia ihmisen kehityksen ilmentymistä hänen korkeammissa ruumiissaan.

Teosofisessa kirjallisuudessa on moniakin kirjoja, jotka käsittelevät kaiken tämän kehityksen toista puolta ja joissa selvitetään eri kehitysasteiden asettamista siveellisistä kelpoisuusvaatimuksista. Tämä on mitä mielenkiintoisin asia, mutta jonkin verran syrjässä kirjamme varsinaisista kysymyksistä. Ne, jotka tahtovat perehtyä tähän asiaan lähemmin, tutustukoot kirjaani Invisible Helpers (Näkymättömiä auttajia) tai Annie Besantin kirjoihin In the Outer Court (Esipihassa) ja Path of Discipleship (Oppilaanaolon polku).

Nämä kirjat antavat jonkinlaisen käsityksen ei ainoastaan kehityksen ehdoista, vaan myös sen päämäärästä ja siltä ylevästä tulevaisuudesta, joka meitä odottaa täytettyämme nuo ehdot — sitten, kun me, käytyämme tässä vanhassa suurenmoisessa maailmassamme läpi monet jälleensyntymiset, olemme vihdoinkin oppineet ne läksyt, jotka sen fyysisen elämän oli meille annettava. Silloin me olemme saavuttaneet sen "ylösnousemuksen", jota Paavali niin hartaasti tavoitteli, sillä silloin me olemme vapaita sekä kuolemasta että syntymisestä, silloin me olemme jättäneet taaksemme välttämättömyyden kiertokulun ja olemme ikuisesti vapaita — vapaita auttamaan kanssaihmisiämme sillä polulla, jota me itse olemme polkeneet, kunnes hekin ovat saavuttaneet saman voiton ja valon kuin mekin. Sillä tämä voitto on tuleva kerran jokaisen osalle, ja sen saavuttaminen on vain ajan kysymys, olipa sielu kuinka nuori tahansa. Ei ole epäilystäkään siitä, että jokainen kerran tulee "vapahdetuksi", sillä ei ole mitään muuta kuin kunkin ihmisen omat erehdykset ja tietämättömyys, joista jokaisen on tultava vapahdetuksi. Siksipä meillä on oikeus puhua ei vain "ikuisesta toivosta", vaan myös ikuisesta varmuudesta. Jokainen on kerran saavuttava tuon korkean maalin, sillä se on Jumalan tahto heidän suhteensa, ja se oli ainoa tarkoitusperä, jonka vuoksi hän on ylipäätään kutsunut heidät olemassaoloon. Maailmakin edistyy ja sitä elähdyttävät voimat kehittyvät, ja varmastikin tämä aamunsarastus on kasvava puolipäivän loistoksi. Eteemme avautuvien kehitysperspektiivien rajoja ei terävinkään silmä voi nähdä; me tiedämme vain, että ne tulevat avartumaan sanomattoman yleviksi, rajattomiksi, jumalallisiksi.

XIX LUKU

Terveysaura

Edellä olemme käsitelleet yksinomaan niitä ihmisen ruumiita, jotka ovat yhteydessä korkeampien tasojen kanssa. Mutta käsittelymme ei olisi täydellinen, jos jättäisimme koskettelematta sen hienon hienoksi jakautuneen fyysisen aineen, jonka selvänäkö toteaa ihmisen auran osaksi. Suuri osa tuosta aineesta on eetterisessä tilassa ja muodostaa sen, mitä usein sanotaan eetteriseksi kaksoispuoleksi. Se ei ole mikään erillinen käyttöväline, vaan on sitä pidettävä vain fyysisen ruumiin osana. Selvänäköiselle se näkyy selvästi heikosti valoisana, harmaan orvokkisena utumassana, joka läpäisee fyysisen ruumiin karkeamman osan ja ulottuu jonkin verran sen ulkopuolelle, kuten näkyy 24. ja 25. kuvasta. Tämä eetterinen aine on yhdysside astraalisen ja fyysisen välillä, mutta sillä on vielä lisäksi hyvin tärkeä tehtävä olla elonvoiman kannattajana fyysisellä tasolla.

Tämä elonvoima vuotaa meidän päällemme auringosta, joka on elämän lähde sekä tässä sisäisessä merkityksessä että olemalla valoa ja lämpöä ulkomaailmalle. Maan ilmakehä on aina täynnä tätä voimaa, mutta erityisen vahvaa sen toiminta on kirkkaassa päivänpaisteessa, ja meidän fyysinen ruumiimme elää vain imemällä sitä alituiseen. Tämän elonvoiman imeminen on yksi pernaksi nimittämämme elimen eetterisen kaksoispuolen tehtävistä. Tällä elimellä on se merkillinen ominaisuus, että se käsittelee ja muuntaa tuon voiman sen kulkiessa tämän läpi, niin että se saa aivan toisenlaisen ulkonäön.

Tämä voima itsessään on luonnollisestikin näkymätön, kuten yleensä kaikki voimat. Ollessaan meitä ympäröivässä ilmakehässä se pukeutuu miljooniksi pieniksi osasiksi, jotka ovat värittömiä mutta kiivaassa toiminnassa. Mutta jouduttuaan pernan kautta ihmisruumiiseen nämä osaset saavat kauniin vaalean ruusunpunaisen värin, ja ne virtaavat katkeamattomana vuona kautta koko ruumiin hermoja pitkin, aivan kuten verisolut virtaavat pitkin valtimoita ja laskimoita, aivojen toimiessa eetteriosasten keskuksena, kuten sydän verisolujen. Kuvissamme on koetettu antaa jonkinlainen käsitys tämän eetterivirran yleisestä ulkonäöstä, mutta sitä ei saa ottaa miksikään tarkaksi hermoston kartaksi.

On selvää, että tämä eetterivirta on välttämätön hermoston säännölliselle toiminnalle, sillä jos se keskeytyy, ei ole mitään aistimustakaan. Me tiedämme, kuinka jäsenemme voivat puutua kylmästä siinä määrin, etteivät ne tunne kosketusta. Tämän tunnottomuuden syynä on se, ettei elonvoimaa enää virtaa tuossa jäsenessä. Voitaisiin toki otaksua, että se johtuisi pikemminkin puuttuvasta verenkierrosta, mutta ne, jotka ovat tutkineet hypnoottisia ilmiöitä, tietävät, että samanlaisen tunnottomuuden synnyttäminen magneettisten sivelyjen avulla on kaikkein tavallisimpia mesmeriläisen hypnotismin kokeita. Tällainen hypnoottinen tunnottomuus ei vaikuta verenkiertoon, sillä sen alainen jäsen pysyy lämpimänä, mutta se keskeyttää koehenkilön oman elonvirran kierron, ja asettaa tilalle hypnotisoijan elämänvirran. Koehenkilön hermot ovat paikallaan ja, mikäli fyysinen silmä voi nähdä, myös täydessä työkunnossa, ja kuitenkaan ne eivät täytä tehtäväänsä olla merkinantajina aivoille, sillä kyseisessä hypnoottisessa tilassa ei se eetterivirta, joka elähdyttää hermoja, ole yhteydessä koehenkilön aivojen, vaan hypnotisoijan aivojen kanssa. Terveessä ihmisessä perna suorittaa työnsä niin rehdillä tavalla, että sen muokkaamaa elonvoimaa on aina hyvin suuret määrät, niin että sitä liikenee säteilemään ruumiista kaikkiin suuntiin. Siksipä täysin terve henkilö kykenee jakamaan sitä toisillekin, ei vain tahallisesti, esimerkiksi mesmeristen sivelyjen avulla, vaan myös tiedostamattomasti säteilemällä toisiin alituisesti elonvoimaa. Toisaalta taas henkilö, joka heikkoudesta tai muusta syystä ei kykene käsittelemään omaksi tarpeekseen riittävää määrää maailman elonvoimaa, toimii joskus yhtä tiedostamattomasti eräänlaisena sienenä, imien jo käsiteltyä elonvoimaa varsinkin niistä herkkähermoisista ihmisistä, joiden huonona onnena on joutua heidän kanssaan kosketuksiin, epäilemättä hyötyen siitä itse vähäksi aikaa, mutta tuottaen monta kertaa suurta vahinkoa hänen lähettyvilleen sattuneille uhreille. Luultavasti useimmat ihmiset ovat kokeneet tätä vähäisemmässä määrässä ja ovat havainneet, että heidän tuttujensa joukossa on sellaisia, joiden käyntien jälkeen he tuntevat aina selittämätöntä raukeutta ja uupumusta. Ja samanlaista raukeutta tuntevat usein ihmiset, jotka ovat mukana spiritistisissä istunnoissa turvautumatta mihinkään erityisiin varokeinoihin ilmiöiden aiheuttaman hermovoiman kulutuksen varalta.

Tämä säteily saa aikaan hyvin silmiinpistävän vaikutuksen siinä, mitä voitaisiin nimittää ihmisen auran fyysiseksi osaksi. On tunnettu tosiasia, että fyysisen aineen pienen pieniä osasia sinkoilee alinomaa ihmisen ruumiista näkymättömänä hikoiluna ja muissa muodoissa, ja nämä hiukkaset näkyvät selvänäölle hentona harmaana utuna. Useissa tapauksissa nämä hiukkaset ovat kiteitä, ja sen vuoksi ne nähdään eräissä geometrisissä muodoissa, joista suolakiteet ovat tavallisimpia. Tätä ihmisen ympäristön puhtaasti fyysistä puolta nimitetään joskus terveysauraksi sen tosiasian nojalla, että sen tilaan vaikuttaa suuresti sen ruumiin terveys, josta se säteilee. Se on heikosti vaalean sinistä, melkeinpä väritöntä, ja se näyttää olevan juovikas, toisin sanoen se on täynnä äärettömän monia suoria, ruumiin huokosista tasaisesti kaikkiin suuntiin säteileviä viivoja, tai pikemminkin on niistä kokoonpantu. Noiden viivojen asento on mainitunlainen niiden normaalissa tilassa, jossa ruumis on täysin terve. Silloin ne kulkevat erillään toisistaan ja ovat niin yhdensuuntaiset kuin niiden säteileminen suinkin sallii. Mutta sairauden kohdatessa tapahtuu heti paikalla täydellinen muutos: sairastunutta kohtaa lähellä olevat viivat kadottavat säännöllisen suuntansa, harhautuvat kaikkiin suuntiin ja joutuvat täysin sekaisin tai nuokkuvat hervottomina kuin nuutuneiden kukkien varret.

Tämän omituisen ilmiön syy on mielenkiintoinen, nimittäin se, että terveysauran viivojen jäykkyys ja yhdensuuntaisuus johtuu terveen ruumiin elonvoiman alituisesta säteilystä: niin pian kuin tämä säteily lakkaa, viivat joutuvat mainitunlaiseen sekasorron tilaan. Sitä mukaa kun potilas toipuu, palautuu vähitellen tämän magneettisen elonvoiman normaali säteily, ja samalla terveysauran viivat saavat takaisin säännöllisen yhdensuuntaisen asentonsa. Niin kauan kuin viivat ovat jäykkiä ja suoria ja elonvoima säteilee tasaisesti niiden lomitse, näyttää ruumis olevan milteipä täysin suojattu pahojen fyysisten vaikutusten hyökkäyksiltä. Niinpä elonvoiman säteily kilpistyttää esimerkiksi taudin idut tiehensä tai kuljettaa pois ruumiista, jos ne ovat jo päässeet sen sisäpuolelle. Mutta jos syystä tai toisesta — heikkoudesta, haavojen tai loukkaantumisien vuoksi, liikarasituksesta, äärimmäisestä masentuneisuudesta tai säännöttömän elämän ja hurjastelujen vuoksi — tarvitaan tavallista suurempaa määrää elonvoimaa korvaamaan ruumiissa sattuneita vaurioita ja jos siis säteilyn määrä pienenee huomattavasti, tämä puolustuslaitos tulee vaarallisen heikoksi, ja taudin itujen on helppo päästä sisälle.

Täytyy vielä mainita, että tahdonvoimalla on mahdollista pysäyttää tämä säteily mainittujen viivojen ulommaisen pään kohdalle ja rakentaa siihen eräänlainen seinä tai kuori, jota noiden itujen on aivan mahdoton läpäistä, ja pienellä lisäponnistuksella se voidaan saada niin tiiviiksi, etteivät sitä pysty läpäisemään mitkään astraaliset tai elementaaliset vaikutukset — niin kauan kuin tahdon ponnistus kestää.

24. ja 25. kuva näyttävät, miltä tämä aura näyttää terveyden ja sairauden tilassa. On muistettava, että se on miltei väritön, niin että vaikka se onkin fyysistä ainetta eikä näin vaadi yhtä kehittynyttä näköä kuin auran astraalinen puoli, on viimeksi mainittu kuitenkin niin paljon silmiinpistävämpi liekehtivien väriensä kirkkauden ja alituisen liikkeensä vuoksi, että se usein havaitaan ihmisen aikaisemmilla kehityksen asteilla kuin terveysaura.

XX LUKU

Adeptin syyruumis

Niille, jotka eivät vielä näe yhtäkään ihmisen korkeimmista ruumiista, varmaankin tässä kirjamme esitetyt kuvat tulevat olemaan valaisevia ja opettavia, ja ne onkin julkaistu siinä toivossa. Taas ne, jotka jo kykenevät näkemään, tulevat olemaan, niin täyden tunnustuksen kuin he antanevatkin taiteilijamme tunnollisuudelle ja taidolle, yhtä mieltä siitä, ettei edes alintakaan näistä ylifyysisistä tasoista voi kuin osittain kuvata paperilla tai kankaalla. Ja jos tämä on totta, ja se varmasti on totta, kuinka paljon toivottomampaa ja mahdottomampaa onkaan yrittää kuvata paperilla tai kankaalla lla adeptia — ihmistä, joka on saavuttanut ihmiskunnan päämäärän — joka on tullut ihmistä enemmäksi.

Hänen syyruumiinsa on kasvanut kooltaan tavattomasti, ja ylevässä ihanuudessaan paistaa aurinkomaisena kirkkautena ja sellaisena loistona, ettei mielikuvituksemme kykene kuvittelemaan sitä. Sen muotojen ja värien kauneutta eivät sanat pysty ilmaisemaan, sillä kuolevaisten kielessä ei ole sanoja, joilla sen säteileviä kehiä voitaisiin kuvailla. Tällainen käyttöväline vaatisi oman erikoistutkimuksensa, mutta siihen ei riittäisi kenenkään muun voimat paitsi sen, joka jo on Polulla.

Sen verran näkyy kuvastammekin, että adeptin syyruumis ei ole vain paljon suurempi kuin tavallisen ihmisen, vaan lisäksi sen värit ovat järjestyneet toisella tavalla. Ne eivät enää liiku pyörivinä pilvinä, vaan ovat asettuneet suuriksi samankeskisiksi kehiksi, jotka kuitenkin läpäisee kaikkialla hänestä, sen keskuksesta, virtaava elävän valon säteily. Värien järjestys eroaa sen mukaan, mihin tyyppiin adepti kuuluu, joten adeptien syyruumiit jakautuvat useampiin selvästi toisistaan eroaviin muunnelmiin. Kun otetaan huomioon, kuinka vaikeaa syyruumiin näkeminen on, niin on merkillistä, että tästä asiasta on säilynyt vanha ja täysin luotettava perimätieto monissa niissä Buddhan karkeatekoisissa kuvissa, joita nähdään temppelien seinissä Ceylonilla ja joissa suuri opettaja on kuvattu auran ympäröimäksi. Merkillistä on, että vaikka niissä kuvatun auran värit ja näiden yleinen järjestys olisi oudoksuttavan väärä, jopa mahdotonkin, jos niillä olisi pyritty kuvaamaan tavallisen ihmisen tai tavallisen adeptinkin (jos me voimme käyttää tällaista lausepartta tekemättä itseämme syypääksi rienaukseen) auraa, ne sittenkin ovat oikea, joskin karkea ja aineellinen esitys sen nimenomaisen adeptityypin korkeammasta käyttövälineestä, johon tämä suuri opettaja kuuluu. On mainittava, että muutamissa näissä alkukantaisissa kuvissa myös terveysauran viivat ovat näkyvissä.

Joskin on mahdotonta yrittääkään esittää kuvin mestarin syyruumista, niin ei liene kuitenkaan aiheetonta koettaa antaa jonkinlainen käsitys yhden hänen kehittyneemmän oppilaansa syyruumiin suhteellisesta koosta ja sen ulkonäöstä — oppilaan, joka on päässyt Polun neljännelle asteelle, jota itämaisissa kirjoissa nimitetään arhatin asteeksi. (Ks. Invisible Helpers). Sellainen yritys on tehty 26. kuvassa, mutta tarvitaan tavallista paljon suurempaa mielikuvituksen ponnistusta täydentämään sen antamaa kuvaa siksi, että tämän syy-ruumiin väreillä on kaksi sellaista tunnusmerkkiä, jotka ovat yhteen soveltumattomat täällä fyysisellä tasolla: ne ovat verrattomasti hennommat ja eetterisemmät kuin mitkään aikaisemmin kuvaamamme, ja kuitenkin ne ovat samalla paljon täyteläisemmät, kirkkaammat ja heleämmät. Siksi, kunnes me olemme oppineet maalaamaan värien asemesta tulella, me olemme aina löytävä itsemme seuraavan dilemman jommaltakummalta sarvelta: jos koetamme esittää värien syvyyttä ja rehevyyttä, tulevat ne sakeiksi ja kiinteiksi; jos koetamme kuvata niiden ihmeellistä kuulautta ja heleyttä, ne pakostakin kadottavat sen ihmeellisen voiman ja kirkkauden, jotka ovat tämän ylevän todellisuuden niin silmiinpistäviä tunnusmerkkejä. Koska kuitenkin on jo koetettu antaa jonkinlainen käsitys soikion läpikuultavuudesta muita syyruumiita kuvattaessa, niin näyttää olevan tällä kertaa parasta panna pääpaino värien syvyyteen, asentoon ja syyruumiin kokoon. Viimeksi mainitun seikan kuvaamiseksi on välttämätöntä pienentää kuvassamme fyysisen ruumiin kokoa monikertaisesti, sillä jos me antaisimme fyysisen ruumiin säilyttää saman koon, joka sillä on aikaisemmissa kuvissamme, täytyisi arhatin syyruumiille kuvassamme olla tilaa monta metriä joka suuntaan. Niinpä meidän onkin pakko pienentää fyysistä ruumista esittävää kuvaa, jotta saisimme samaan mittakaavaan piirretyn syyruumiin mahtumaan kuvaan. Mutta parhaimmassakin tapauksessa voidaan tällaisia kuvia pitää vain sysäyksenä mielikuvituksellemme ja yllykkeenä muodostamaan henkisen kuvan — kuvan, joka ei ehkä ole yhtä toivottoman epätarkka kuin fyysiset kuvamme.

Tarkastellessamme kuvaamme silmäämme pistää heti paikalla älyn, rakkauden ja uskonnollisen hartauden korkeimpien tyyppien suurenmoinen kasvu ja myötätunnon ja korkeimman henkisyyden runsaus, joista se todistaa. Se jumalallisen vaikutuksen ulospurkautuminen, johon me tutustuimme jo 21. kuvassa, on nyt suunnattomasti voimakkaampi, sillä tämä ihminen on tullut logoksen elämän ja voiman milteipä täydelliseksi uomaksi. Ylevyys ei säteile hänestä vain valkoisena valona, sillä sateenkaaren kaikki värit välkkyvät hänen ympärillään helmiäisen aina vaihtuvana kimmellyksenä, ja niinpä tässä säteilyssä onkin jotain, mikä vahvistaa jokaisen häntä lähestyvän ihmisen korkeimpia ominaisuuksia, olivatpa ne mitä laatua tahansa. Siksipä ei kukaan hänen vaikutuspiiriinsä joutunut jää siitä hyötymättä. Hän säteilee, kuten aurinko, kaikkiin lähellä oleviin, sillä hän on tullut, kuten aurinkokin, logoksen ilmennykseksi.

Tällaisen ihmisen mentaali- ja astraaliruumis eivät voi sisältää moniakaan luonteenomaisia omia värejä, sillä ne tulevat olemaan syyruumiin värien toisintoja, sikäli kuin niiden oktaavit kykenevät niitä ilmaisemaan. Niissä on ihana, sateenkaarimainen kohde, eräänlainen helmiäisvälke, jota ei kuitenkaan voi ollenkaan esittää kuvin tai muuten.

Yhden asian tutkimuksemme näistä korkeammista välineistä toivottavasti lienee tehnyt meille selväksi: se lienee osoittanut, että todellista ihmisessä on vain nämä hänen korkeammat ilmenemismuotonsa, eikä se niiden keskellä sijaitseva fyysisen aineen kiteytymä, jolle me sokeudessamme annamme niin suuren, mutta aiheettoman merkityksen. Varsinaista ihmistä itseään — hänessä piilevää jumalallista kolminaisuutta — me emme voi nähdä, mutta mitä enemmän meidän tietomme ja näkökykymme kasvavat, sitä lähemmäksi me pääsemme häneen verhoutuvaa itseä. Ja jos syyruumis on korkein niistä käyttövälineistä, jotka tällä hetkellä ovat ollenkaan meidän nähtävissämme, niin on se hänen todellista ihmistään lähinnä tuleva ilmentymä, jonka korkeinkaan näkökykymme vielä voi aistia. Jos tätä samaa ihmistä tarkastellaan alempien mentaalitasojen näkökannalta, niin silloin luonnollisestikin nähdään hänestä vain se, mikä voi ilmentyä mentaaliruumiissa, joka on persoonallisuuden ilmaus. Tarkastellessamme häntä astraalitasolta me näemme yhden verhon lisää laskeutuneen hänen päälleen, niin että näkyvissä on vain se alempi osa, joka voi ilmentyä halun käyttövälineen kautta. Tällä fyysisellä tasolla näemme hänestä vieläkin vähemmän, sillä täällä hänen todellinen ihmisensä on entistäkin kokonaisvaltaisemmin kätkössä.

Tietoisuus tästä kenties auttaa meitä muodostamaan jonkin verran paremman käsityksen kanssaihmisistämme, kun me nyt tiedämme heidän aina olevan paljon enemmän kuin mitä heistä fyysiselle silmällemme näkyy. Taustalla on aina olemassa korkeampi mahdollisuus, ja usein vetoaminen heidän parempaan luontoonsa saattaakin sen hereille ja tuo sen tänne alas, jossa jokainen kykenee sen näkemään. Ja tutkittuamme ihmistä sellaisena kuin hän on, meille saattaa tulla helpommaksi lävistää katseellamme meitä ympäröivä fyysinen verho ja muodostaa kuva sen takana olevasta todellisuudesta. Meidän uskomme ihmisluontoon voi vahvistua tajutessamme, kuinka kokonaisvaltaisesti se on osa jumalallista luontoa, ja niin meille voi käydä helpommaksi auttaa kanssaihmisiämme oivaltaessamme sen varman totuuden, että he ja me olemme yhtä.

Jos jumalinen valo loistaa meidän kauttamme kirkkaampana kuin muiden, niin tapahtuu se vain siksi, että me jakaisimme sen lähimmäistemme kanssa. Ja jos me olemme ehtineet korkeammalle kehityksen portailla, niin on se vain siksi, että voisimme kurottaa auttavan kätemme lähimmäisellemme. Mitä paremmin me ymmärrämme kehityksen ylevää suunnitelmaa, jonka asteittaista toteutumista me olemme tutkineet sen ulkonaisista ilmentymistään, sitä täydellisemmin me tajuamme logoksen valtavan itsensä uhraamisen todellisen tarkoituksen. Ja niin ylevä se on, niin tyystin ymmärryskykymme yläpuolelle kohoava, että sen oivaltaminen saa meidät ainiaaksi antautumaan sen palvelukseen; sen oivaltaminen tulee uppoutumiseksi siihen, pyrkimykseksi tulla yhdeksi sen kanssa, vaikkapa vain hyvin vaatimattomassa mitassa. Sillä se, joka työskentelee Jumalan kanssa, työskentelee iäisyyttä eikä aikaa varten, ja niinä lukemattomina ikuisuuksina, jotka meitä odottavat, ei hänen työnsä voi koskaan mennä hukkaan.

1. Värien merkitys
2. Luonnon tasot	3. Kolme vuodatusta
4. Kehityksen alas- ja ylöspäinen kaari
5. Villi-ihmisen syyruumis	6. Villi-ihmisen mentaaliruumis
7. Villi-ihmisen astraaliruumis	8. Tavallisen ihmisen syyruumis
9. Tavallisen ihmisen mentaaliruumis	10. Tavallisen ihmisen astraaliruumis
11. Rakkauden äkillinen puuska	12. Uskonnollisen hartauden puuska
13. Tuima viha	14. Pelästyminen
15. Rakastuneen ihmisen astraaliruumis	16. Ärtyisän ihmisen astraaliruumis
17. Saiturin astraaliruumis	18. Masentuneen ihmisen astraaliruumis
19. Uskonnollinen tyyppi	20. Tieteellinen tyyppi
21. Kehittyneen ihmisen syyruumis
22. Kehittyneen ihmisen mentaaliruumis	23. Kehittyneen ihmisen astraaliruumis
24. Normaali terveysaura	25. Sairaan ihmisen terveysaura
26. Arhatin syyruumis

Etusivu

Teosofia