H. P. Blavatskyn itämaalaisuus

Pekka Ervast

H. P. Blavatskyn itämaalaisuus

Pekka Ervastin esitelmä toisena pääsiäispäivänä

Helena Petrovna Blavatskya, jonka satavuotista syntymämuistojuhlaa vietämme tänä vuonna [1931] ympäri teosofista maailmaa, emme voi paremmin kunnioittaa kuin koettamalla ymmärtää häntä asiallisesti selvän ja yksinkertaisen totuuden valossa. Emme saa peittää itseltämme mitään vaan katsoa asioita suoraan silmiin ja käsittää, että ne tosiasiat, jotka voivat näyttää salaperäisiltä, ehkä käsittämättömiltäkin, on juuri annettu meille sitä varten, että niitä tyystin harkittuamme, tutkittuamme ja punnittuamme pääsisimme selvään käsitykseen H. P. Blavatskyn suuresta työstä ja teosofian todellisesta sisällöstä.

Aina kun mainitaan madame Blavatskyn nimi, muistuu ihmisten mieliin se luulo, joka oli yleinen hänen eläessään, että hän ei ollut kristitty, ei tuntenut Kristusta eikä meidän Jumalaamme – niin kuin me täällä länsimailla Jumalaa käsitämme –, vaan että hän oli niin itämaalainen, niin buddhalainen, että yhtä hyvin voisi sanoa, ettei hän erityisesti Jumalaan uskonutkaan. Kirkolliset ihmiset olivat alusta lähtien Blavatskyn vastustajia ja epäilijöitä ja sanoivat häntä Kristuksen kieltäjäksi ja Antikristuksen edelläkävijäksi, joka tahtoi tuoda itämaalaista pakanuutta tänne länsimaille.

Oliko tässä arvelussa perää? Oli ainakin siinä määrin, ettei buddhalaiseksi voitu sanoa ihmistä, joka ei olisi antanut mitään aihetta siihen. Tiedämmekin, että madame Blavatsky ulkonaiselta uskontunnustukseltaan oli buddhalainen. Yhdessä Olcottin kanssa hän oli ottanut buddhalaisessa temppelissä, niin kuin sanotaan, ”pansiilin” ja siten tullut tunnustetuksi buddhalaiseksi papin edessä. Samalla hän kuitenkin aina painotti, että hän ei ollut buddhalainen siinä merkityksessä, että hän pitäisi toisia uskontoja väärinä, vaan hän oli buddhalainen ulkonaiselta uskontunnustukseltaan mutta sisäisesti kaikkien uskontojen salaisten oppien kannattaja, sillä esoteerinen viisaus eli teosofia oli löydettävissä kaikissa uskonnoissa, ei ainoastaan vanhoissa ns. pakanauskonnoissa vaan myös todellisessa kristinuskossa. Näin Blavatsky väitti, mutta maailma ei kohdistanut siihen niin paljon huomiotaan kuin siihen, että hän oli buddhalainen. Tämä käsitys johtui suuressa määrässä siitä, että A. P. Sinnett, joka ensimmäisenä kirjoitti teosofiasta täällä Euroopassa, antoi kirjalleen nimen Esoteerinen Buddhanusko. Blavatsky koetti turhaan oikaista asiaa – teosofia jäi yleisön silmissä buddhalaiseksi yritykseksi käännyttää kristityitä pakanuuteen.

Toiselta puolen H. P. Blavatsky itse kirjoitti sisarelleen kirjeessä, että vaikka hän yleensä ei voinut sietää kristittyjä ”sielunpaimenia”, ei roomalaiskatolisia eikä protestanttisia pappeja ja jesuiittoja, hän sittenkin oman sielunsa sisäisestä pakosta hyväksyi venäläisiä pappeja. Niistä hän piti; niitä hän ei voinut katsella samalla vastenmielisyydellä kuin roomalaiskatolisia pappeja. Venäläinen pappi oli hänelle lapsuuden ajoilta mieluisa. Venäläinen pappi oli erinomainen kaikella tavalla. ”Minä en ole kristitty, olen oikeastaan buddhalainen. Mutta siitä sinä näet, kuinka ristiriitainen on ihmisen sielu. En voi olla rakastamatta omaa venäläistä uskontoani ja sen pappeja!”

Muistakaamme, että H. P. B. – Helena von Hahn, niin kuin hänen tyttönimensä oli – jo lapsena oli todellinen totuudenetsijä. Hän katseli elämää ja sen ilmiöitä ja näki niissä enemmän kuin muut ihmiset. Pienestä pitäen hän oli erikoislaatuinen muiden ihmisten joukossa. Hänellä oli näkyjä, unia; henkimaailma oli yhtä mittaa hänen ympärillään. Hän ei elänyt samaa elämää kuin toiset, hän alituisesti kysyi, mikä se elämä oli, joka häntä niin salaperäisenä ympäröi. Ja meidän täytyy myöntää, että oli sanomaton köyhyyden tunnustus kristillisen kirkon puolelta, kun ei se voinut näyttää hänelle, missä totuus oli. Se ei kyennyt selittämään hänelle hänen näkyjään ja hänen kykyjään. Kukaan ei voinut neuvoa eikä auttaa häntä. Ylpeä kristikunta ei millään tavalla voinut opettaa nuorta Helenaa. Hän tunsi itsensä vieraaksi, muukalaiseksi. Hänen täytyi lähteä maailmalle etsimään totuutta. Kristikunta hylkäsi hänet jo lapsena, koska sillä ei ollut hänelle mitään antaa. Se ei voinut ottaa lasta vastaan, joka tahtoi tietää totuuden.

Kaksikymmenvuotiaana, syntymäpäivänään hän tapasi Lontoossa mestari Moryan, ja hänelle selvisi, että jos hän tahtoo päästä selville elämänkysymyksistä, hänen on mentävä Intiaan. Itämaiden viisaat avasivat hänen silmänsä, sanoen: tule meidän luoksemme, me olemme säilyttäneet totuuden tiedon läpi vuosituhansien.

Minun täytyy sanoa, että olen vuosikymmeniä tätä kysymystä pohtinut ja tutkinut ja tullut sellaiseen johtopäätökseen, että madame Blavatsky sekä tiesi että oli tietämättä. Voin ehkä muutamin sanoin selittää, miten tämän asian ymmärrän ja miksi se minusta on ollut – ei ainoastaan mahdollinen vaan suorastaan välttämätön.

On otettava huomioon eräs seikka, mistä minäkään en ollut asiasta täysin selvillä ennen kuin viime vuonna, jolloin käsiini tuli sattumalta eräs H. P. B:n kirjoitus, jonka hän oli julkaissut vuonna 1888 ranskalaisessa aikakauskirjassa Le Lotus Rouge. Tässä kirjoituksessa madame Blavatsky sanoo suoraan ja nimenomaan, että evankeliumit ovat esityksiä vihkimyksen suuresta draamasta. Ne esittävät ihmishengen salaista kehitystä täydellisyyden huippuun. Ne on kirjoitettu silmällä pitäen tätä yleispätevää psykologista merkitystä.

Sitä ei kukaan meistä kiellä. Olemme ymmärtäneet alusta alkaen, että evankeliumit esittävät ihmishengen salaisen kehityksen. Onhan niissä kuvattu ”Via Dolorosa”, tie Golgatalle, jota jokaisen ihmisen täytyy kulkea. Evankeliumit ovat epäilemättä vihkimysdraamoja. Jokainen ihmisolento, joka alkaa kulkea tiellä täydellisyyttä kohti, kyllä näkee oman sisäisen ja korkean kehityksensä evankeliumeissa kuvattuna. Se on kyllä totta. Mutta sitten H. P. Blavatsky samassa kirjoituksessa lisää: mitään Kristusta ei tietysti persoonallisuutena ole ollut maan päällä. Eivät evankeliumit kerro mistään historiallisesta henkilöstä, Jeesus Natsarealaisesta, joka olisi elänyt maan päällä ja kuollut ristinpuulla. Kertomuksen puitteet on saatu erään juutalaisen adeptin elämästä, joka eli Lyddassa noin satakaksikymmentä vuotta ennen Kristusta. Tätä lyddalaista adeptia Jehoshuaa syytettiin vallankumoushankkeesta ja kivitettiin Lyddan ulkopuolella, kärsien sillä tavalla marttyyrikuoleman. Tähän tapaan kirjoittaa madame Blavatsky artikkelissaan.

Jos nyt ajattelisimme, että tämä on hänen ainoa lausuntonsa, että hän on tuonut siinä ilmi koko tietonsa, niin todella suuresti hämmästyisimme. Minäkin ällistyin ensin kovasti tämän lukiessani. En aavistanut, että H. P. Blavatsky itse olisi sillä tavalla kirjoittanut. Olin kuullut erään teosofisen luennoitsijan viittaavan siihen, että madame Blavatsky esoteerisesti opetti, että Jeesus oli elänyt enemmän kuin sata vuotta ennen Kristusta, mutta en ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, koska sanottiin, että se kuului hänen esoteerisiin opetuksiinsa. Siitä oli siis kirjoitettu muka joissain papereissa, joista minulla ei ollut tietoa, vaikka luulin lukeneeni H. P. B:n esoteerisetkin kirjoitukset. Mutta kun sain H. P. B:n oman kirjoituksen lukea, hämmästyin ja kysyin itseltäni: eikö H. P. B. tiennyt?

Otin käsiini hänen teoksensa Salainen oppi ja Isis Unveiled ja selailin niitä. Huomasin taas kuten ennenkin, ettei hän näissä kirjoissaan ollut yhtä jyrkkä kuin tuossa pienessä aikakauslehtiartikkelissaan. Hän puhuu esimerkiksi Philo Judaeuksesta ja sanoo, että tämä oli Jeesuksen aikalainen – mutta Philo ei elänyt sata vuotta eKr.! Tuo juutalainen filosofi-historioitsija, joka antoi essealaisista ja terapeuteista erittäin kiinnostavia tietoja, eli meidän ajanlaskumme alussa ja oli siis sen Jeesuksen aikalainen, johon kristikunta aina on uskonut. Tiesikö siis madame Blavatsky, että Jeesus Kristus eli samaan aikaan kuin Philo, so. ajanlaskumme alussa, vai eikö hänellä itsellään ollut mitään varmaa tietoa? Mutta eräissä esoteerisissa papereissa, jotka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen Salaisen opin kolmantena osana, H. P. Blavatsky viittaa seikkaan, joka todistaa, että hänellä oli tietoa Kristusta koskevissa asioissa. Hän sanoo, että Buddha reinkarnoitui Shankaracharyaan. Tämä on yleinen usko Tiibetissä ja Intiassa. Shankara oli suuri filosofi, joka tahtoi puhdistaa Intian vanhaa uskontoa, sillä Intia ei ollut omaksunut Buddhan oppia vaan oli säilyttänyt oman vanhan brahmalaisuutensa. Jo 32-vuotiaana Shankaracharya poistui maailmasta, vetäytyi luolaan yksinäisyyteen ja kuoli vapaaehtoisesti elettyään ilman ruokaa ja juomaa. Nyt H. P. B. sanoo, että tällä tavalla Shankara tietysti valmisti itselleen karman: hänen täytyi jossain seuraavassa ruumiillistumassa suorittaa tuo karmansa, sillä koska hän oli ottanut hengen itseltään, täytyi hänen toisen kerran kuolla väkivaltaisesti samassa iässä. Kirjoituksessaan H. P. B. selvästi viittaa Jeesukseen. Mitä taas aikamäärään tulee, tekijämme sanoo samassa Salaisen opin kolmannen osan kirjoitussarjassa, että Jeesus eli 600 vuotta Buddhan jälkeen. Tällöin ei voi olla kysymys lyddalaisesta Jehoshuasta, joka eli korkeintaan 500 vuotta Buddhan jälkeen.

Tällaiset seikat viittaavat siihen, että H. P. B., joskin hän saattoi väittää sellaisia hämmästyttäviä asioita kuin mainitsemassamme ranskalaisessa artikkelissa evankeliumien dramaattisuudesta, hän toiselta puolen osoitti, että hänellä ei ollut selvää tietoa asioista tai että hänellä oli mutta että hän sai ainoastaan viitata eikä sanoa suoraan, kuinka asia oli.

Minun täytyy sanoa omana mielipiteenäni, että H. P. B. ei osannut eikä saanut sanoa suoraan, kuinka asia oli. Hänen täytyi jättää se myöhempien totuudenetsijöiden selvitettäväksi. Hänen tehtävänsä oli niin vaikea, että jos hän ei olisi kulkenut juuri sellaista tietä kuin hän mestarinsa johdolla kulki, hän luultavasti olisi saanut pelkkää hämmennystä aikaan.

Kuvitelkaamme, että H. P. B. olisi tullut länsimaille ja sanonut suoraan: Jeesus Kristus on todella Vapahtaja, tämän maapallon sisäinen henki, Kristus jokaisessa, mystinen Kristus jokaisessa, kosminen Kristus, joka meidät pelastaa! Hän ei olisi saanut silloin mitään aikaan. Kirkot olisivat heti iskeneet siihen ja ihastuneet: tietysti kosminen Kristus on meidän vapahtajamme ja mystisestä Kristuksesta olemme aina puhuneet! Sellainen sanoma ei olisi herättänyt ihmisiä. Kaikki olisivat nukkuneet rauhassa: meidän Kristuksemmehan se on, ja voi vanhoja uskontoja, minkälaisessa pimeydessä ihmiset niissä vielä elävät! Eikä kukaan ihminen olisi etsinyt Kristusta. Kaikki olisivat ajatelleet: ”Ei siinä ole mitään etsimistä. Kristus on meidän oma Vapahtajamme, jonka Jumala on meille ilmoittanut. Mystinen Kristus on kaunis lauseparsi. Harva pyhimys joutuu Unio Mysticaan. Meitä jokapäiväisiä ihmisiä ei liikuta mystinen Kristus. Meidän täytyy vain uhrata rahaa pakanalähetykseen, että saamme kaikki ihmiset polvistumaan ristin juurelle.” Sillä tavalla meidän kristillinen ylpeytemme vain olisi paisunut ja sokeutemme tullut yhä suuremmaksi.

Ei sillä tavalla länsimaalaisille saattanut puhua.

Kun mestarit suunnittelivat teosofista työtä – se tapahtui kohta pari vuosisataa sitten –, he olivat yleensä epäilevällä kannalla, varsinkin eurooppalaiset mestarit. Erikoisesti eräs englantilainen mestari oli jyrkästi kaikkea sitä vastaan, että pantaisiin toimeen liike länsimaalaisten pelastamiseksi, sillä ”kristityt eivät ymmärrä mitään eivätkä ota kosmis-mystistä Kristusta vastaan; Kristus on aina heidän huulillaan, ja sen tähden hän on kaukana heidän sydämistään”. Mutta kaksi itämaalaista mestaria – Morya ja hänen sielunsa ystävä (”minun sieluni valo”, niin kuin hän itse sanoo) ja uskollinen työtoveri Kuthumi sanoi: ”Jos sittenkin koettaisimme auttaa länsimaita.” Silloin mestarien veljeskunnassa sovittiin siitä, että ainoa mahdollinen tapa oli alusta lähtien tuoda vanhojen uskontojen salaiset opit kokonaisuutena ilmi, jotta ihmiset niihin tutustuttuaan voisivat tulla Kristuksen luo. ”Länsimaalaiset eivät voi ymmärtää kosmista Kristusta, elleivät ensin syvenny vanhoihin uskontoihin, jotka vievät Kristuksen luo. Ihmiset eivät ymmärrä etsiä Kristusta niin kauan kuin luulevat, että Kristus on kuin tarjottimella.” Näin mestarit sopivat neuvotteluissa, ja itämaalaiset Morya ja Kuthumi ottivat vastuun päälleen 19. vuosisadan teosofisesta yrityksestä. Olihan Buddha neljännellätoista vuosisadalla Tsongkhapana käskenyt, että joka vuosisadan viimeisellä neljänneksellä oli tehtävä yritys länsimaalaisten henkiseksi auttamiseksi, ja sen tähden olikin lähetetty adepteja Eurooppaan, mutta menneinä vuosisatoina oli menetelty sillä tavalla, että mentiin vain joidenkin ihmisten ja seurojen luo. Kun esimerkiksi 18. vuosisadalla lähettiläät Saint-Germain, Cagliostro ja Mesmer tulivat, he kääntyivät sisäisillä opetuksillaan ainoastaan suljettujen seurojen puoleen. Mutta nyt 19. vuosisadalla suunniteltiin julkista toimintaa. – Nyt pitäisi auttaa kaikkia ihmisiä, jokaista, jolla olisi korvat kuulla totuuden ääntä. Sitä vastuuta eivät uskaltaneet länsimaalaiset mestarit ottaa kantaakseen vaan sanoivat: ”Jos te uskallatte, te itämaalaiset, aloittaa työtä länsimailla, niin me kyllä myöhemmin tulemme mukaan ja tahdomme erikoisesti vuodesta 1925 tuoda mukaan sitä, mitä voisi nimittää todelliseksi kristinuskoksi, selvästi näyttäen, missä on länsimaalainen okkultismi ja millä tavalla kosminen Kristus sai Jeesus Kristuksen kautta lähimmän ja korkeimman ilmauksensa. Mutta sitä ennen me vain seuraamme asioita.”

Mestarien sydämet heltyivät, kun he näkivät, että Morya ja Kuthumi löysivät sata vuotta etsittyään sopivan sielun, joka tuli heidän aseekseen maailmassa. Hän oli Moryan vanha opetuslapsi, ja Morya, joka kyllä katseli monenlaisia opetuslapsiaan, ei löytänyt toista niin hyvää, luotettavaa, kyvykästä, etevää, rakastettavaa ja epäitsekästä kuin oli se sielu, joka sitten syntyi Helena Hahnina. Ja tietysti Helenan täytyi kasvaa siinä vanhassa tuntemuksessa, joka aina on vienyt Kristuksen luo itämailla, ja tietysti hän sai kiellon olla puhumatta suoraan Jeesus Kristuksesta. Se asia oli jätettävä avonaiseksi, jotta se herättäisi totuudenetsijän intoa löytämään totuutta!

Jos ajattelen omaa elämääni, olin verrattain nuorena harras uskovainen jossain merkityksessä. En sitä niin paljon näyttänyt, mutta sisälläni uskoin ja pidin luonnollisena, että asiat olivat niin kuin koulussa oli opetettu, mutta samalla tiesin sisässäni, että mikään uskonto ei ollut mitään, jollei se ollut Jeesus Kristuksen jäljissä kulkemista. Sen tiesin erään kokemukseni nojalla. Olin luonnostani kiivas. Kerran olin taas vähällä raivostua. Silloin kuulin äänen vieressäni sanovan: ”Ei sinun tarvitse koskaan suuttua, se on turhaa.” Ääni oli lempeä ja käskevä. Olin heti voitettu ja vakuutettu, ja sieluni täyttyi sanomattomalla rauhalla. Jouduin siten tekemisiin Jeesuksen ensimmäisen käskyn kanssa, ja olin silloin 14-vuotias. Vasta ylemmillä luokilla koulussa rupesin vähän ajattelemaan ja arvostelemaan uskonnollisia opetuksia ja ihmettelin, että lahkoissa yleensä puhuttiin järkevämmin kuin kirkon opissa vastaavista kysymyksistä. Tulin kuitenkin ylioppilaaksi ennen kuin toden teolla rupesin etsimään totuutta, ja silloin jouduin samalla teosofiksi ja tunsin kuin ilmestyksessä, että asiat olivat niin kuin teosofiassa esitettiin.

Äärettömällä innolla tutkin kaikkia teosofisia kirjoja, mitä sain käsiini. Blavatskyn Salainen oppi alkoi silloin ilmestyä ruotsiksi. Muutamia vuosia kului kiihkeässä lukemisessa, järkeilemisessä ja punnitsemisessa; ne olivat tuskallisia vuosia. Silloin ei ollut teosofista kirjallisuutta kuin nimeksi. Uudestaan ja uudestaan luin Sinnettin kirjat, Blavatskyn Teosofian avaimen ja Salaista oppia ja mitä vain sain käsiini vanhan ja keskiajan teosofisfilosofisia kirjoja. Luin Platonia, Böhmeä, Paracelsusta, Agrippaa, Swedenborgia ym. Järkeilin ja ihmettelin ja tulin lopulta siihen, ettei kirjoista löydä elävää totuutta. Jumalasta ihmisen täytyy saada tietoa toisella tavalla.

Sitten minä löysin Kristuksen, elävän Kristuksen. Tämä kokemus oli niin voimakas, niin valtava, että kirjoitin v. 1896 tohtori Gustaf Zanderille, joka oli Ruotsin Teosofisen Seuran presidentti, ja sanoin: ”Teosofia on johtanut minut Kristuksen luo.” Tietämättäni lausuin sen tunnuslauseen, joka on aikamme oikea tunnuslause, sillä teosofian tehtävänä on viedä meidät Kristuksen luo. H. P. Blavatsky tuli sitä varten, että hän näyttäisi tien Kristuksen luo, mutta hänen täytyi kulkea omassa persoonassaan tuo itämaalainen polku, jotta me ymmärtäisimme, että Kristuksen luo on kuljettava. Kristusta piti etsiä sielunsa kaikella tuskalla, voimalla ja halulla, sillä ken totuutta etsi, hän etsi tietämättään Kristusta. Samalla tuli tie avonaiseksi kaikkien uskontojen kautta Kristuksen luo, sillä jokainen uskonto vei lähelle Kristusta sitä, joka vilpittömästi seurasi oman uskontonsa alkuperäisen perustajan käskyjä ja siveellisiä neuvoja.

Kun näin perästä päin ajattelen omaa nuoruuttani, ymmärrän, että saatoin tulla niin nopeasti teosofian kautta Kristuksen luo, koska neljätoistavuotiaana opin noudattamaan Jeesuksen ensimäistä käskyä, vaikken sitä siksi tiennyt. Eihän meidän kristikuntamme tiedä mitään Kristuksen käskyistä. Ei kristikunnan ihminen tiedä, että jos tahtoo oppia tuntemaan kosmista Kristusta ja herättää mystisen Kristuksen itsessään, on ensimmäinen askel seurata Jeesuksen käskyjä, joista ensimmäinen on: ”Älä suutu.” Koulussa opimme kyllä, että kristilliseen siveyteen kuuluu kunnollinen elämä. Nimenomaan opetetaan, että viha on Jumalan tahtoa vastaan, mutta olihan olemassa esimerkiksi teologinen viha – odium theologicum – oman uskon puolesta! Se on suorastaan Jumalan vaatima. Papeilla ja piispoilla on täysi oikeus suuttua meihin, jos uskallamme loukata dogmien pyhyyttä esimerkiksi! Siihen opimme. Kun minä yksityisesti – selväkuuloisesti, kenenkään toisen näkemättä tai kuulematta mitään – sain toisenlaisen opetuksen, uskoin siihen heti ja noudatin neuvoa pienimmässäkin, mutta en uskaltanut puhua siitä kenellekään, sillä enhän tiennyt mitä se oli. Vasta myöhemmin sain tietää, että se oli Jeesuksen, oman vapahtajamme, nimenomainen käsky.

Elämme luonnottomassa tilassa täällä kristikunnassa. Meillä ei ole mitään opettajaa. Itämailla on aina ollut omat selvät vapahtajaolentonsa, joiden käskyjä tuli noudattaa ja joiden jäljissä tuli kulkea. Jokainen buddhalainen tietää, että hän ei ole mikään buddhalainen, jollei hän tunnusta Buddhaa oppaakseen ja tiedä, mitä Buddha on opettanut. Samalla tavalla tiedetään Intiassa, että maallinen elämä on sitä varten, että opittaisiin kulkemaan suurten rishien jäljessä. Itämailla on aina ollut henkinen elämä ihmisten tiedossa. Mutta länsimailla ei ole opettajaa, ei neuvojaa elämän asioissa – ei mitään. Kristuksesta, josta sanotaan, että hän oli meidän vapahtajamme, on tehty sellainen jumalolento, jonka jäljissä on mahdoton kulkea, ja hänen opetuksistaan ei tiedetä mitään. Vuorisaarna on sunnuntaina kaunis lukea, mutta sillä ei ole mitään tekemistä jokapäiväisen elämämme kanssa. Kristus vapahtaa sillä tavalla, että uskomme hänen verikuolemaansa. Ei mitään opastajaa ole meillä täällä kristikunnassa. Kaikki ovat täällä tietämättömiä; ei kukaan voi mitään neuvoa.

Eikä kukaan aavista, että Jeesus Kristus on meidän neuvojamme. On aivan kuin sattuma, jos joku löytää Uudesta testamentista Kristuksen elävänä ihmisenä ja opettajana! Ja hän on kuitenkin kristikunnan turva. Oi, missä kurjassa tilassa me elämme!

H. P. Blavatsky tuli meille itämaalaisena ja toi meille vanhan itämaalaisen viisauden, jotta sen kautta pääsisimme tietoon Jeesuksen Kristuksen opeista ja siitä, että meidän on niitä seurattava, jos tahdomme pelastua. Se oli ainoa mahdollinen tapa auttaa länsimaita. Niin uskon, kun nyt kokeneempana ajattelen näitä asioita. Kyllä madame Blavatsky tiesi, miten asia oli. Hän sanoo Teosofian avaimessa, että ”jos te olisitte kristittyjä, niin te noudattaisitte vuorisaarnan sanoja”, ja toisessa paikassa, että kosminen Kristus on Aalaja, maailman sielu, johon meidän kaikkien tulee yhtyä. H. P. B. puhui ”Kristusprinsiipistä” meissä ja Kristuksesta persoonallisuutena vain ohimennen. Buddhasta hän sitä vastoin sanoi, että hän oli ihmisistä ensimmäinen ja korkein. Ja miksemme myöntäisi, että sekin on totta, jollemme osaa koko olemuksellamme tuntea, aistita ja vaistota, kuinka suuri ja taivaallinen olento on Buddha, joka vielä tänä päivänä on useimpien ihmissielujen vapahtaja, satojen miljoonien kannattajiensa ainoa tie ja turva, – jos me kristillisessä ylpeydessämme katselemme sivusta ja syrjäkulmin sellaista ihmistä kuin Buddha oli, emme voi koskaan nähdä Jeesus Kristusta! Emme voi nähdä, missä Jeesus Kristus on korkeampi, jollemme näe Buddhan korkeutta.

Sen tähden minä en osaa sanoa muuta kuin, että siunattu oli se länsimaalainen H. P. B., joka uskalsi tulla itämaalaisten sanansaattajana ja opastaa meitä turhanpäiväisiä, sokeita länsimaalaisia kulkemaan askel askeleelta sillä tiellä, joka vie Kristuksen luo.

Ruusu-Risti — huhti-toukokuu 1931

Etusivu

H. P. Blavatsky

Teosofia