H. P. Blavatsky

SALAPERÄISET HEIMOT SINISILLÄ VUORILLA

Artikkeli on suomeksi julkaista alunperin Tietäjässä v. 1911. V. H. Valvanne oli Tietäjän toimitussihteerinä tuolloin, ja tämä kirjoitus on todennäköisesti hänen vapaamuotoinen suomennoksensa lisäyksineen, sillä eihän H. P. B. itse olisi kirjoittanut esimerkiksi "vielä madame Blavatskyn aikana" jne. — Pirkko Salonen [Valon airut -teoksen toimittaja]

Kirjoitus on kokonaisuudessaan saatavana Biokustannuksen julkaisemana laitoksena nimellä "Sinisten vuorten kansa" [2004]. — toim. huom.

H. P. Blavatsky kirjoitti eräälle venäläiselle lehdelle sarjan mitä merkillisimpiä artikkeleita yllä olevalla otsikolla. Sittemmin ovat nämä artikkelit ilmestyneet mm. saksaksi kirjan muodossa. Ne kuulostavat kuin satumaailman kertomuksilta ja kuitenkin ne ovat tarkkaa todellisuutta, asiakirjojen vahvistamaa. Lyhyt selonteko niistä kiinnostanee suomalaista lukijaa.

Intian eteläosassa on Doddabettan korkea, jyrkkä vuoristo. Viime vuosisadan alussa, kun Englanti oli ottanut haltuunsa Intian, olivat Doddabettan vuoret tutkimattomana paikkana heidän alueensa keskellä. Ei kukaan ajatellutkaan niitä tutkia. Maan asukkaat pitivät vuoristoa pyhänä paikkana, johon ihminen ei saanut astua: se oli deevojen asuinpaikka. Huimaavaan korkeuteen kohoavat nämä vuoret, yli pilvien, ja niiden huippu on aina sininen. Vaikka mistä tahansa tai milloin tahansa näitä vuoria katselisi, aina ne ovat siniset kuin safiiri. Mikä ihana näky, kun päivänpaisteiset metsät rinteillä vähitellen sulautuvat sinisiin huippuihin! Kun englantilainen metsästäjä saapui lumottujen vuorten juurelle ja pyysi opasta saattamaan itseään ylöspäin, niin sanottiin hänelle, että siellä oli vain pääsemättömiä kuiluja, joissa pahat henget asuskelivat.

Syyskuussa v. 1818 kaksi englantilaista virkamiestä, Whish ja Kindersley, lähti Coimbaturiin metsästämään "shikaarien" seurassa. Nämä shikaarit ovat kuuluisia verrattomasta kylmäverisyydestään. Kurja pyssypahanen kädessään, väkevänhajuisten kasvien verhoamana shikaari hiipii ihan tiikerin viereen ja ampuu luodin sen korvaan. Nyt englantilaiset pyysivät näitä shikaareja seuraamaan itseään ylös "sinisille vuorille". Mutta nämä kauhistuivat sellaista ajatustakin, ja he heittäytyivät maahan vapisten. Hallitukselle antamassaan raportissa kertoivat englantilaiset, ettei miehiä saatu jalkeille "meidän molempien vahvojen vitsojen yhteistyölläkään". (Kaunis kuvaus siitä kuinka englantilaiset vielä silloin kohtelivat Intian alkuperäisiä asukkaita!) "He vapisivat kaikkia jäseniä myöten ja sanoivat: ei kukaan ole koskaan palannut sieltä elävänä." Sen tähden englantilaisten täytyi palata takaisin kylään. Siellä he kutsuivat kylänvanhimmat koolle ja kyselivät niiltä, mitä he tiesivät sinisistä vuorista. Nämä kertoivat, kuinka muuan englantilainen uudisasukas oli kerran lähtenyt varoituksista huolimatta kiipeämään ylöspäin eikä ollut koskaan sieltä palannut. Eräänä päivänä vanha pyhä apina tuli tapansa mukaan alas vuorilta kylään ja sillä oli päässään kadonneen miehen saapas: varmaan siis pahat henget olivat hänet repineet rikki, arvelivat kyläläiset. Toisen kerran oli juopunut shikaari mennyt yli kielletyn maan rajan ja tavattu kuolleena sen rajalla.

Englantilaiset lähtivät pois, mutta heidän uteliaisuutensa oli herännyt. Viikkoa myöhemmin he palasivat ja kertoivat kylän asukkaiden kauhuksi, että kolmen päivän kuluttua tulisi kokonainen sotamiesosasto nousemaan vuorille. Kun tämä uutinen saapui, useat kyläläisistä lupasivat "istua dharnaa" so. kuolla nälkään sahibien ("herrojen") oven edessä, jolleivät nämä luopuisi jumalattomasta aikeestaan. Brahmiinit lukivat manauksia ja kolmeen päivään ei kylässä kuulunut muuta kuin valituksia. Mutta mikään ei auttanut. Kun millään hinnalla ei saatu oppaita, lähtivät englantilaiset ilman oppaita vuorille. Matkalla he ottivat kiinni kaksi miestä ja antoivat näille kaksi vaihtoehtoa: joko he vapaaehtoisesti näyttäisivät tietä ja saisivat runsaan palkan, tai heidät pakotettaisiin kuitenkin seuraamaan mukana, mutta saisivat siinä tapauksessa vankeuden palkakseen. Silloin he suostuivat "näyttämään tietä", vaikka seutu heille itselleen oli yhtä tuntematon kuin englantilaisille. Ei kulunut kauan ennen kuin tiikeri sukelsi pensaista, sieppasi toisen miehen ja katosi äänettömästi, niin kuin maa olisi niellyt sen, ennen kuin kukaan ehti huomatakaan. Kuljettiin eteenpäin, mutta yhtäkkiä toinen opas kaatui kuolleena maahan. Hänen hautansa on vielä tänä päivänä sillä paikalla. Silloin taikauskoiset irlantilaiset pelästyivät, mutta Whish ja Kindersley eivät tahtoneet tyhjin toimin ja häpeissään palata takaisin. He päättivät kulkea eteenpäin ilman oppaita, joista ei mitään hyötyä ollutkaan. Miltei pystysuoria kallioita he kiipeilivät äärettömällä vaivalla, kunnes pääsivät ikuisen sumurajan yläpuolelle. Siellä he tapasivat suunnattoman, 8 metriä pitkän boakäärmeen, joka sylissään puristi yhden irlantilaisen kuoliaaksi.

He kulkivat ylöspäin, kunnes yhtäkkiä tapasivat joukon elefantteja, jotka taistelivat keskenään. Silloin koko osasto suuresti peläten syöksyi eri tahoille. Toinen toisensa jälkeen he seuraavana päivänä palasivat takaisin kylään, mutta englantilaiset Whish ja Kindersley jäivät kumppaneistaan ja eksyivät vuorille. Monta päivää he kulkivat ylös ja alas hirmuisia jyrkänteitä, eläen marjoilla ja hedelmillä. Yöllä he kiipesivät puihin tiikereitä ja elefantteja pakoon. Toinen valvoi aina kun toinen nukkui. Turhaan he etsivät paluutietä. Aina tuli vastaan ylipääsemätön rotko, minne he pyrkivätkin, ikään kuin olisivat olleet lumoutuneina. Sen tähden täytyi heidän mennä yhä kauemmaksi ylöspäin tuntemattomiin maihin. Usein täytyi heidän kiivetä puihin ja huipulta hypätä vuoren harjalle. Yhdeksän päivää kului. Kaikki toivo oli mennyt. Nyt päättivät he suoraan kiivetä vuoriston korkeimmalle huipulle. Voi kuvailla heidän tunteitaan, kun he seisoivat tässä suunnattomassa korkeudessa ja katselivat ympärilleen. Kaksisataa peninkulmaa joka suunnalle oli avointa maata: vihreitä ja punaisia ja sinisiä vuoria ja kaukana siintävä valtameri. Mitä korkeammalle he olivat nousseet, sitä ihanammaksi oli tullut luonto ja nyt, jolleivät olisi olleet niin uupuneita, ei heidän ihastuksellaan varmaan olisi ollut rajoja.

Näillä korkeuksilla vallitsee ikuinen kevät. Tammikuun ja joulukuun hallayöt eivät voi sille seudulle mitään, sillä ainakin keskipäivällä on taas lämmintä. Kaikki on aina tuoretta ja vihreää, kaikki tuoksuu ja kukoistaa vuoden läpeensä. Sadeajalla muistuttavat vuoret lasta, joka hymyilee kyyneltensä välissä. Näillä vuorilla on kaikki outoa ja hämmästyttävää alhaalta tulijalle. Madrasin kulonurmet ja kaktuspensaat muuttuvat mahtaviksi tammipuistoiksi ja reheviksi viidakoiksi, joissa elefantitkin voivat olla piilosilla. Täällä laulaa venäläinen satakieli ja käki laskee munansa pikkulintujen pesiin. Omenapuun oksilta laulavat linnut, joita ei muualla Intiassa tunneta, ja viidakosta kuuluu joskus tiikerin karjunta tai villin puhvelin mylvintä. Väliin on ilmassa salaperäinen humina, sitten taas on kaikki hiljaista. Luonnonystävän korva voi sellaisina äänettömyyden hetkinä kuulla luonnon suonien tykytyksen ja tuntea miljoonien näkyväisten ja näkymättömien olentojen elämänilon. Ei ole helppo unohtaa sinisiä vuoria, jos kerran on siellä käynyt. Luonto näyttää tänne koonneen kaikki hajanaiset voimansa yhteen kohtaan, että koko suurenmoisen luomakunnan osat yhtä aikaa nähtäisiin. Tässä ihanassa ilmanalassa ovat yhtyneinä etelän ja pohjolan kaikki tuotteet. Tässä on kaikki vastakohdat: milloin se taas muistuttaa voimastaan metsien suurenmoisuudella ja villieläinten karjunnalla, milloin se taas astuu alas valtaistuimeltaan ikään kuin ponnistuksestaan väsyneenä ja nukahtaa orvokkien ja lemmikkien ja liljojen syliin. Siinä suuri ja mahtava äitimme makaa levossa ja sitä leyhyttelee viileä tuulahdus ja perhosten siipien suhahdus. Luonto on Intiassa ankara eurooppalaiselle, mutta tässä se näyttää ikään kuin tarjoavan sovinnon kättä. Kaikki voimattomuutta potevat intialaiset ja eurooppalaiset Madrasin piirikunnasta rientävät meidän päivinämme näille vuorille. Virallinen raportti sanoo: "Nilgiriksen ilmanalaa voidaan varmuudella pitää terveellisimpänä koko Intiassa. Ainoastaan sellaisissa tapauksissa, jolloin sisäiset elimet kerrassaan ovat turmeltuneet, tapahtuu, että trooppinen ilma ei parantaisi sairasta näillä vuorilla." Näille vuorille on koottuna kaikki, mikä maan päällä on ihaninta. Monen jalan korkuiset ruusupuut ja liljat kukoistavat yhdessä. Vuoristo on likellä päiväntasaajaa, mutta sen huimaava korkeus — noin 2500 metriä — estää tukahduttavan kuumuuden ja ilma on aina ohut, keveä ja kirkas. Voi ajatella sään ihanuutta, kun Ootacamundissa vuoden kylmimmän ja kuumimman päivän erotus ei koskaan ole enempää kuin 18 astetta (meillä yli 50). Siniset vuoret ovat tulleet yleiseksi lepo- ja parannuspaikaksi. Ootacamundin kaupunki, joka on kohonnut näille ennen tuntemattomille vuorille, käsittää jo 12 000 asukasta.

Nuo kaksi englantilaista, jotka puoleksi vastoin tahtoaan olivat nousseet näihin suunnattomiin korkeuksiin kauaksi kaikista tasankojen asumuksista ja täällä löytäneet maallisen paratiisin, jäivät äkkiä seisomaan kuin kivettyneinä. He huomasivat edessään majan, jollaista eivät milloinkaan olleet nähneet, pyramidinmuotoisen, ilman ovia ja ikkunoita. Sen edustalla oli heidän sanojensa mukaan "joukko jättiläisiä, epämuotoisten kääpiöiden ympäröiminä". He piiloutuivat nopeasti pensaisiin ja alkoivat nyt todella uskoa, että näillä vuorilla piili jotakin salaperäistä. Pensaista he tähystelivät ja näkivät puhvelilauman liikuskelevan laitumella lähistöllä.

Mutta kauan he eivät pysyneet piilossa. Apinat huomasivat heidät ja alkoivat pommittaa heitä oksilla ja kivillä. Puhvelit nostivat päänsä ja päästivät äänen. Tuossa tuokiossa kääpiöt olivat heidän ympärillään, vetivät heidät esille ja toimeenpanivat hurjan tanssin heidän ympärillään, huutaen ja ilkkuen. Heidän ilkeästä hajustaan Kindersley meni tainnoksiin.

"Jättiläiset" sitä vastoin osoittautuivat ystävällisiksi. He antoivat tulijoille mainiota puhvelinmaitoa, juustoa ja sieniä ja valmistivat heille majassa vuoteen. Nämä olivat sinisiä vuoristoja hallitseva ihmeellinen rotu todat, joista ympäristön kansat kyllä olivat kuulleet, vaikkeivät olleet mitään puhuneet, kun pitivät heitä deevoina eli jumalina. Heidän olemassaolonsa oli nyt paljastettu maailmalle. Sinä yönä he pitivät juhlallista kokousta ja ratkaisivat siinä kansansa kohtalon. He eivät koskaan ennen olleet nähneet valkoista miestä, mutta he olivat jo kauan tienneet, että heidän vuorilleen "laskevan auringon puolelta" tulisi ihmisiä, joille heidän tulisi luovuttaa osa maastaan. Sillä nämä suunnattomat vuoristot olivat ikimuinoisista ajoista asti olleet heidän omansa ja kääpiökansat ja muut myöhemmin tulleet heimot olivat palvelleet heitä alamaisina ja tuoneet heille luonnontuotteita veroksi.

Varhain seuraavana aamuna nämä seudun todelliset valtiaat lähettivät pois kääpiöt eli kurumbat ja kielsivät heitä näyttäytymästäkään. Syy tähän oli (englantilaisten sanoilla) se, että "jos kurumba katselee jotakin, joka ei ole tottunut hänen katseisiinsa ja pelkää häntä, voi hän tappaa tuon ihmisen". Englantilaiset uutisasukkaat saivat myöhemmin riittävästi nähdä todisteita tästä "taidosta", kuten edempänä kerrotaan. Nyt kurumbat katosivat viidakkoihin, mutta englantilaiset jätettiin erään toisen rodun, badagoiden haltuun, jotka myös olivat todien alamaisia ja heidän seurassaan. Sekä todat että kurumbat olivat tasangoilla siihen asti tuntemattomia, mutta badagat olivat samaa heimoa kuin ympäristön asukkaat. Nyt asetettiin englantilaiset paareille ja badagat kantoivat heitä alaspäin mutkaisia polkuja pitkin.

Tällä mukavalla paluumatkalla oli muukalaisilla tilaisuus tarkastella maisemia. Aloepensaat kukoistivat ja koivujen valkeat rungot vaihtelivat rehevien palmujen kanssa. Milloin aukeni kirkas lampi lootuskukkineen, milloin oli maa kauttaaltaan mansikoiden, vadelmien tai muiden marjojen peittämä. Illalla kun levähdettiin, tarttuivat kuljettajat äkkiä englantilaisiin, riisuivat heidät paljaiksi ja upottivat lämpimään lähteeseen, missä heidän haavansa perin pohjin pestiin. Sitten heitä roikotettiin maasta nousevien kuumien höyryjen päällä loitsulukuja laulettaessa ja viimeksi kaikki haavat ja kuhmut voideltiin pehmeällä voiteella. Seuraavana aamuna kuin englantilaiset heräsivät, olivat kaikki heidän vammansa poissa, joka jäsen oli terve ja voimakas.

Koko matkalla ei näkynyt ainoatakaan eläintä, vaikka noustessa niitä vilisi joka loukossa. Linnutkin lauloivat nyt vain kauempana. Kun viimein alkoi näkyä ihmisasuntoja, antoivat badagat merkkejä toisilleen, pyörähtivät ympäri ja katosivat takaisin vuorille, hyppien kiveltä kivelle kuin apinat.

Kun taikauskoiset paikkakunnan ihmiset näkivät, että englantilaiset olivat elävinä palanneet salaperäisiltä vuorilta, tulivat he joukoittain ja heittäytyivät näiden eteen kuin jumalien ikään. Englantilaiset taas lähettivät kohta kertomuksen kokemuksistaan Itä-Intian komppanialle [Itä-Intian komppania oli englantilainen seura, joka muodostettiin v. 1600 ja joka sai "oikeuden" hallita Intiaa, käydä siellä sotaa jne. Kertomuksemme aikana (v. 1818) se oli vielä voimassa, sillä vasta v. 1854 Englanti otti sen käsistä hallituksen.], joka käski asiamiehensä Mr. John Sullivanin tutkia näitä ihmeellisiä seutuja. Tämä kokosi laumoittain sipoi-sotureita, muutamia tusinoita sotaelefantteja, satoja metsästysleopardeja ja valmisti suuren retkikunnan. Mutta taas heräsi maan asukkaiden pelko. Kolme Raadshaa (kuningasta) lähetti lähettiläitä varottamaan, sanoen: "Jumalat joskus pidättävät vihansa, mutta kun se sitten purkautuu, on se sitä kauheampi. Pundshabin ja Tshoolan kuninkaat tahtoivat 700 vuotta sitten valloittaa nämä vuoret, mutta ennen kuin heidän sotajoukkonsa olivat edes käyneet yli sumurajan, ne heitettiin alas pitkin vuoria. Niin paljon verta valui, että vuoret ovat monen penikulman leveydeltä punaiset."

Mutta taaskaan eivät uhkaukset vaikuttaneet mitään epäuskoisiin englantilaisiin. Retkikunta aloitti nousun, mutta pian saatiin jättää varastot ja elefantit ja köysien avulla kavuta ylöspäin jyrkkiä seinämiä pitkin. Badagojen kulkemaa polkua ei silloin eikä myöhemminkään ole kukaan löytänyt. Oli otettu mukaan intialaisia vankeja, joita käytettiin vaarallisia paikkoja tutkimassa, sillä ainoatakaan opasta ei saatu mukaan. Ensimmäisenä päivänä sai kolme vangeista surmansa, seuraavana päivänä seitsemän. Viimein päästiin kukkuloille ja löydettiin se luvattu maa, josta Whish ja Kindersley olivat kertoneet. Pystytettiin englantilainen lippu ja Sullivan ilmoitti, että deevat tästä lähin ovat brittiläisiä alamaisia.

Villejä eläimiä tavattiin joka askeleella. Susia ja sakaaleja nähtiin laumoittain, tavattiin tiikereitä, jotka eivät ymmärtäneet pelätä tuliaseita, ja elefantteja, jotka pelkoa osoittamatta hitaasti väistyivät syrjään. Apinoita olivat kaikki metsät täynnä. Maassa oli monenlaisia suuria käärmeitä, ja 1000 metrin korkeudelta asti ne kaikki olivat vaarattomia.

Viimein he tapasivat ihmisasuntoja. Virallisen raportin mukaan heidän eteensä äkkiä avautui "kuva, joka olisi ansainnut taiteilijan sivellintä ja joka sai meidät seisahtumaan äänettömässä ihmettelyssä, kun taas sipoit täyttyivät taikauskoisella kammolla. Edessämme oli näytelmä ikään kuin raamatullisten patriarkkain elämästä: laaja laakso, korkeiden vuorten ympäröimä. Lauma suunnattomia puhveleita hopeakellot sarvissa kulki laitumella levollisesti syöden ja vähän matkan päässä istui joukko kunnianarvoisia harmaapäisiä ja harmaatukkaisia miehiä puettuina valkoisiin viittoihin".

"Nämä olivat todakansan vanhimmat, 70-80 miestä, jotka odottivat englantilaisten tuloa. Eurooppalaiset, jotka olivat tottuneet alamaisen arkoihin intialaisiin kansoihin, seisoivat hämmästyneinä nähdessään näiden vanhusten "majesteetillisen tyyneyden ja ylpeän arvokkuuden". Muuan pitkä ja kunnianarvoisa mies astui tulijoita kohti ja hänen kummallakin puolellaan kulki yksi, kantaen maitoastiaa. Tämä oli vasta toinen kerta kun he näkivät valkoisia miehiä. Ensin he koettivat käyttää omaa kieltänsä, sitten he puhuivat badagoiden kieltä, jolloin keskustelu kävi sujuvammin. He sanoivat:

"Te ette ole meidän vuoriltamme, teidän aurinkonne ei ole meidän aurinkomme." Mutta he sanoivat odottaneensa muukalaisia ja olevansa valmiita luovuttamaan näille osan maastaan ja elämään veljinä heidän kanssaan. Mr. Sullivan ihastui näihin todiin niin, että hän sittemmin itse rakensi talon heidän vuorilleen ja viihtyi hyvin heidän parissaan. Muuan hänen seuralaisistaan, eversti Khennessy sanoo todeista seuraavasti:

"Niin kuin englantilainen eroaa kiinalaisista, niin toda eroaa kaikista muista intialaisista. Nyt kun paremmin olen oppinut heidät tuntemaan, ymmärrän täydellisesti, miksi badagat katsovat heihin niin kuin korkeampaan, miltei jumalalliseen rotuun... Itse asiassa todat muistuttavat jumalia, sellaisina kuin muinaiset kreikkalaiset näitä kuvasivat. Satojen kauniiden miesten joukossa en tavannut ainoatakaan, joka olisi ollut alle 190 cm pituinen. Niiden piirteet ovat aivan klassiset. Tukka on mustansininen ja leikattu otsalta, mutta takaa se pitkinä kiharoina valuu hartioille. Niiden kasvonväri on vaaleampi kuin kanarealaisten kansojen. Kaikilla on samanlainen puku: jonkinlainen roomalainen tooga valkeasta liinasta, jonka toinen pää kulkee oikean käsivarren alta ja sitten heitetään vasemmalle olkapäälle. Kaikilla on kädessään eriskummallisilla piirroksilla koristettu sauva. Kuultuani tämän sauvan salaperäisistä merkityksistä ja sen muka salaisista voimista, katselin sitä jokseenkin epäilevästi, mutta kun myöhemmin useamman kerran omin silmin sain nähdä omituisia siitä johtuvia tapauksia, en enää uskalla kieltää heidän ilmoitustensa ja uskonsa todenperäisyyttä; minulla ei olisi oikeutta niin tehdä. Vaikka usko noituuteen aina kristityn silmissä on syntiä, en tunne olevani oikeutettu kieltämään tai pilkkaamaan asioita, joita minun vasten tahtoanikin täytyy pitää tosiasioina."

Täällä Etelä-Intian vuoristossa kokonaan erillään muusta maailmasta siis eli (ja elää vieläkin) pieni heimo ihmisiä, jotka ulkomuodoltaan, kieleltään, tavoiltaan ja joka suhteessa kokonaan eroavat muista kansoista. Tiedemiehet eivät ole vielä tänä päivänäkään voineet ratkaista tämän kansan arvotusta, eivätkä varmaan koskaan tule voimaankaan, jolleivät ota hypoteeseissaan lukuun ammoin maan alle haudattuja muinaisia mantereita. Eversti Khennessy sanoo heidän syntyperästään:

"Ainoa tieto, jonka saatoimme saada monen vuoden jälkeen, oli tämä: todat vakuuttavat aina eläneensä näillä vuorilla, eivätkä koskaan ole laskeutuneensa alas niiden huipuilta siitä asti kuin ’Idän kuningas’ lahjotti heille Siniset Vuoret. Nyt on tietysti kysymys: mihin aikaan kuului tämä tuntematon ’Idän kuningas’? Todat kertovat meille asuneensa 197 sukupolven ajan Nilgiriksessä. Jos laskemme vuosisataan kolme sukupolvea (vaikka todat elävät tavallista kauemmin), todistaisi tämä väite, että he seitsemäntuhatta vuotta sitten asettuivat näille vuorille. He vakuuttavat lujasti, että heidän esi-isänsä tulivat idästä, nousevan auringon maasta Lankan saarelle ja palvelivat Raavanan esi-isiä. Nämä nimet eivät jätä mitään sijaa epäilyksille tiedon oikeaperäisyydestä. Kuningas Raavana oli näet myyttinen kuningas, jonka Raama voitti, noin 25 sukupolvea ennen kuin todat asettuivat Nilgirikseen. Tämä tekee tuhannen vuotta, ja jos se lisätään äskeisiin 7000 vuoteen, nousee todien sukutaulu 8000 vuoteen. Meidän on joko tunnustettava tämä tarina, tai myönnettävä, ettei mitään muuta avainta löydy niiden salaperäisen menneisyyden selvittämiseksi."

Kaikenlaisia filosofeja, etnologeja ja antropologeja Lontoosta ja Pariisista tuli tuon tuostakin vuosisadan aikana Intiaan yrittämään ratkaista tätä arvotusta. Esitettiin teoria, että he olivat jäännöksiä eksyneistä ristiretkeläisistä tai vanhoja manikealais-kristittyjä tai Israelin hajonneita heimoja — mutta ei löydetty mitään tosiasioita näiden teorioiden tukemiseksi. Saksalainen lähetyssaarnaaja Metz asettui elämään heidän keskuuteensa 43 vuodeksi, pesi itsensä kerran vuodessa, joi ainoastaan maitoa ja seurasi heitä paikasta paikkaan. Hän kiintyi heihin vilpittömällä ja rakastavalla sydämellä ja vakuutti opettaneensa heille kristinuskoa ja osaavansa heidän kieltään. Mutta kun hän viimein lihoi niin paljon että sairastui vesipöhöön ja oli pakotettu palaamaan, täytyi hänen tunnustaa, ettei hän ollut saanut ainoatakaan sielua kääntymään ja heidän kielestään hän ei ollut oppinut sanaakaan. Ainoastaan badagoiden kieltä he olivat käyttäneet puhuessaan hänen kanssansa kuten omien naistensa kanssa. Hän ei tiennyt mitään siitä, mitä kansan vanhimmat puhuivat kokouksissaan tai mitä he tekivät temppelissään.

Jesuiitat koettivat nyt onneaan, käyttäen tunnettua viekkauttaan. Suurella vahingonilolla he kuulivat, että Metz ei ollut tehnyt todeihin pienintäkään vaikutusta. "Valkoisen miehen sanat ovat kuin papukaijan pakina tai apinan raksutus; me kuuntelemme ja hymyilemme", sanoivat todat. "Mitä me teemme teidän deevoillanne; onhan meillä puhvelimme." Ja turhaan jesuiitat panivat kaiken viekkautensa liikkeelle; tulokset eivät olleet paempia kuin Metzin. Vielä Madame Blavatskyn aikana ei ainoatakaan todaa oltu saatu kastetuksi ja käännytetyksi.

Todellakin tuntuu siltä kuin olisi mahdotonta saada todakansaa ymmärtämään uskonnon merkitystä. Heillä ei ole mitään käsitteitä, jotka vastaisivat sitä mitä me ajattelemme Jumalalla, ristillä, rukouksella, synnillä jne. He ovat lapsellisen viattomia, he eivät tiedä mistään pahasta. Kaikki, jotka heistä ovat kirjoittaneet ja heihin tutustuneet, vakuuttavat, ettei koko Intiassa ole siveellisempää, hyväntahtoisempaa ja rehellisempää kansaa kuin todat. He eivät ole tylsiä. Mr. Sullivan kertoo usein keskustelleensa heidän kanssaan tuntikausia ja ihmetelleensä, kuinka hyvin he kaikkea käsittivät ja kuinka hyvin osasivat arvostella muukalaisten omituisuuksia ja vikoja. Ja heidän kielitaitonsa kertoo myös älykkyydestä. Mutta luonnostaan ilman mitään ponnistuksia he ovat aivan vilpittömiä ja rauhallisia eivätkä näytä tietävän mitään himoista tai itsekkyydestä. Kristityt papitkin ovat sanankuulijoilleen viitanneet heihin esimerkkeinä siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla. He eivät voi käsittääkään, mitä olisi valhe tai petos tai varkaus. Kapteeni Harkness sanoo heistä kirjassaan "Ihmeellinen alkuaikainen rotu":

"Vietettyäni 20 vuotta Ootacamundissa voin väittää, etten koskaan sivistyneiden tai villikansojen joukossa ole tavannut hartaampaa kunnioitusta kunkin yksilön omaisuutta kohtaan kuin todien joukossa. He herättivät lapsissaan mitä varhaisimmasta iässä tämän tunteen. Me englantilaiset emme ole koskaan vielä tavanneet heidän joukossaan varasta. Petos ja vääryys ovat heille tuntemattomia ja niitä pidetään mahdottomina. Niin ikään valhetta pidetään anteeksiantamattomana rikoksena. Todisteena tästä seisoo Toddabettan huipulla heidän ainoa temppelinsä, joka on pyhitetty totuuden abstraktille jumalalle. Usein tämä jumaluus unohdetaan tasangoilla, mutta todat vuorillaan osoittavat sille kunnioitusta teoriassa ja käytännössä."

Todat eivät milloinkaan käytä aseita. Heillä ei ole edes veitsiä. Mitä he niillä tekisivät? He eivät koskaan syö lihaa, he eivät tarvitse mitään puolustusta tiikereitä tai muita eläimiä vastaan: nämä eivät koskaan ahdista heitä. He tuntuvat taikavoimalla hallitsevan koko luontoa. He lypsävät ja paimentavat puhveleitaan, ja kurumbat tuovat heille verona maastaan marjoja ja hedelmiä. Maata he eivät viljele eivätkä tee mitään ruumiillista työtä. Vaikka englantilaiset ottivat yhdeksän kymmenettäosaa heidän maastaan ja alituisesti heitä loukkasivat, eivät he koskaan tehneet vastarintaa tai osoittaneet suuttumusta. Mr. Sullivanin täytyi aivan isällisellä tavalla suojella heitä Itä-Intian komppanian edessä, sillä itse he eivät olisi puolustaneet itseään. Sullivan ei voinut olla heitä ihailematta ja he puolestaan kunnioittivat häntä "veljiensä isän" nimellä. Kun hän rakensi talon, toivat he hänelle kaikki rakennusaineet. Mistä he saivat nuo suuret, hyvinhakatut kivet, ei voinut kukaan selittää. He pysyivät yhä edelleen yhtä salaperäisinä kuin ennen englantilaisten tuloa. Heidän uskontoaan, kieltään tai salaperäisiä kykyjään eivät tutkijat keinolla millään voineet saada ilmi. Muukalaiset eivät tehneet heihin mitään vaikutusta, he eivät muuttaneet elämänsä laatua.

Toinen, ennen tuntematon heimo, joka tavattiin näillä vuorilla, nimittäin kääpiökansa kurumbat, oli aivan toista luontoa. Nämä olivat pienen pieniä, rumia kuin apinat, ilkeitä kuin paholaiset, asuivat puissa ja syvissä viidakoissa. Heidän kielensä oli kuin lintujen viserrystä eikä ihmisääniä muistuttava. Kaikki ihmiset kauhistelivat ja inhosivat heitä. Heillä oli mitä hirveimpiä salaisia kykyjä, niin kuin tulemme näkemään. Tähän asti todat olivat pitäneet heitä palvelijoinaan ja suojelleet muita kansoja heidän ilkeydeltään.

Kaikki muut heimot maksoivat ilman pakottamista todeille veroa kuin jumalille: badagat toivat pienen määrän viljaa joka peltosaralta, kootat valmistivat taloustarpeita ja kurumbat antoivat marjoja. Raha oli heidän keskuudessaan tuntematon.

Kaikki nämä tiedot ovat virallisista raporteista ja tutkijoiden kertomuksista. Sitten madame Blavatsky kertoo omia huomioitaan ja kokemuksiaan käynnistään näillä sinisillä vuorilla. Muutettuaan asumaan Madrasin Adyariin madame Blavatsky sai usein kuulla puhuttavan niistä salaperäisistä heimoista, jotka asuivat Nilgirikseen harjanteella eli "sinisillä vuorilla" ja joilla väitettiin olevan niin kummallisia kykyjä. Ollen itse maagikko hän tahtoi tietää, mitä perää oli noissa kertomuksissa. Ja yleensä koko tuo arvoitus, jota tiedemiehet turhaan lähes vuosisadan ajan olivat koettaneet ratkaista, mistä he olivat tulleet ja mihin rotuun he kuuluivat, viehätti madame Blavatskya, koska tämä tulisi erityisesti valaisemaan Salaisen Opin traditiota ihmiskunnan historiasta.

Niinpä hän päätti lähteä niitä tutkimaan. Siihen hänelle tarjoutui erinomainen tilaisuus, kun kenraali Morgan, joka vuosikymmeniä oli asunut näillä vuorilla ja siellä omisti laajoja tiluksia, kutsui madame Blavatskyn vieraakseen. Toinenkin syy saattoi olla tähän matkaan, sillä kesällä, kun monsuunituulet alkavat puhaltaa yhtä mittaa aamusta iltaan, käy ilma Madrasissa niin helteiseksi ja tukahduttavaksi, että jokainen länsimaalainen, joka pääsee irti toimistaan, muuttaa joksikin ajaksi ihanaan vuoristoon voimiaan virkistämään. Heinäkuussa 1883 lähti madame Blavatsky matkaan ja kolme kuukautta hän mitä perinpohjaisimmin otti selvää kaikesta, mikä koski noita salaperäisiä heimoja, etupäässä toda-kansaa ja kurumboja. Kenraalin ystävälliseltä perheeltä hän sai kaikkea mahdollista apua tässä tutkimuksessa.

Vanha kenraali kertoi vieraalleen:

"Vaimoni ja minä olemme kasvaneet vanhoiksi näillä vuorilla. Sekä me että lapsemme osaamme täydellisesti badagoiden kieltä ja ymmärrämme muidenkin lähistön heimojen murteita. Satoja badagoja ja kurumboja työskentelee meidän istutuksillamme. Ne ovat tottuneet meihin ja rakastavat meitä. Ne pitävät meitä (englantilaisia) itseensä kuuluvina ja aivan oikein arvelevat, että me olemme heidän todellisia ystäviään ja suojelijoitaan. Jos siis mitkään ihmiset maailmassa tuntevat heidät ja heidän jokapäiväisen elämänsä, niin ainakin me, minä, vaimoni ja vanhin poikani, joka on veronkantaja tässä piirissä ja alituisesti joutuu tekemisiin näiden kanssa. Sellaisten tosiasioiden nojalla, mitkä usein on oikeudessa todistettu, saatan sanoa, että todeilla ja kurumboilla eittämättömästi on kykyjä ja voimia, joista meidän viisailla ei ole pienintäkään aavistusta. Jos olisin taikauskoinen, minun olisi helppo ratkaista tämä arvoitus. Sanoisin kuten esimerkiksi lähetyssaarnaajat, että kurumbat ovat suoranaisia pirujen jälkeläisiä, jota vastoin todat ovat niiden vastakohtia, jotka Jumala on maailmaan lähettänyt kurumbojen hankkeita tyhjäksi tekemään. Mutta kun en usko paholaiseen, olen kauan sitten tullut tähän vakaumukseen: ei kannata kieltää niitä ihmisessä ja luonnossa olevia voimia, joita emme ymmärrä. Minulla on ollut liian paljon todisteita tällaisen voiman olemassaolosta ja vaikutuksesta, etten voi muuta kuin tuomita vääräksi tieteen epäuskon tässä asiassa."

Hänen vaimonsa sanoi samaa: "Minä olen 40 vuotta asunut näiden ihmisten keskuudessa ja kaiken aikaa heitä tarkastellut. Oli aika, jolloin minäkin kieltäydyin uskomasta heidän maagisiin voimiinsa.

Mutta nyt olen tullut toiseen johtopäätökseen." Kirjassaan "Noitavoimia Nilgiriksessä" sama Mrs. Morgan kertoo:

"Jonkin aikaa sitten minulla oli istutuksillani lähellä Ootacamundia joukko badagoja, noin 30 reipasta, tervettä, nuorta miestä, jotka olivat kasvaneet meidän tilallamme, missä heidän isänsä ja äitinsä ennen heitä olivat työskennelleet. Äkkiä ja ilman nähtävää syytä alkoi niiden luku supistua. Joka päivä huomasin, että joku jäi työhön tulematta, ja kysellessäni kuulin, että he olivat äkkiä sairastuneet ja kuolleet.

Eräänä toripäivänä tapasin kylänvanhimman sieltä, missä nämä työmiehet asuivat. Kun hän näki minun tulevan, hän tervehti ja sanoi:

’Äiti, minä olen murheellinen ja suuressa hädässä.’

’Miksi niin? Mikä on asia?’

’Kaikki nuoret mieheni kuolevat toinen toisensa jälkeen, enkä minä voi tehdä loppua ilkeästä noituudesta... Kurumbat tappavat heidät!’

Ymmärsin ja kysyin syytä näiden vihaan.

’He vaativat yhä enemmän ja enemmän rahaa. Me annamme heille melkein kaikki, mitä ansaitsemme, mutta he ovat kyltymättömiä. Viime talvena sanoin, ettei meillä ole enää rahoja ja etten mitenkään voi heille enää antaa. He vastasivat: No, hyvä. Tehkää niin kuin tahdotte. Me kyllä osaamme ottaa, mitä meille kuuluu.

Kun he näin puhuvat, tietävät he mitä se merkitsee. Nämä sanat aina varmasti merkitsevät jonkun työmiehemme kuolemaa... Yöllä kun kaikki nukkuvat, me yhtäkkiä heräämme, jokainen yhtaikaa, ja näemme kurumban keskellämme seisovan. Työmiehet nukkuvat kaikki suuressa riihessä, te tiedätte, äiti.’

’Miksette lukitse ovea?’

’Me lukitsemme, mutta mitä lukot auttavat? Kurumba pääsee minne tahansa, kivien ja seinienkin läpi... Heräämme keskellä yötä hätkähtäen ja tuijotamme toisiamme... Siinä seisoo kurumba keskellämme ja viittaa tuohon tai tuohon, viittaa Mooduun, Kuriruun, Dhoogiin (viimeisten kolmen uhrin nimet)... Hän ei avaa suutaan, ääneti hän viittaa tuomittuun ja on kadonnut, jättämättä jälkeäkään. Muutaman päivän päästä se mies tulee sairaaksi, hänen ruumiinsa alkaa palaa kuumeessa, hänen vatsansa paisuu ja kolmantena päivänä hän kuolee. Tällä tavalla olen menettänyt jo 18 meidän 30 nuoresta miehestämme viimeisten muutamien kuukausien aikana. Meitä on nyt vain pieni joukko jäljellä.’

Vanhus itki katkerasti. Minä kysyin: ’Miksette mene oikeuteen?’

’Oi, uskoisivatko sahibit meitä? Kuka voi mitään tehdä kurumballe?’

’Sitten antakaa noille inhottaville kääpiöille 200 rupiita ja antakaa heidän luvata, että jättävät muut teistä rauhaan.’

’Niin, ei ole muuta tehtävää’, sanoi vanha mies huoaten. Sitten hän kumarsi päätään ja lähti."

Todella nuo alkuasukkaat ovat aivan avuttomia pirullista kääpiökansaa vastaan. Brittiläinen oikeus ei voi heitä suojella, sillä eiväthän he voi millään todistaa, että kurumba olisi pienintäkään väkivaltaa tehnyt. Noituuden syytöstä ei ota oikeus huomioon, vaikka se olisi kuinka selvästi todistettu. Joskus saattaa badagoiden hätä ja raivo mennä yli äyräittensä. Kerran Elanaudin kylässä oli useampia badagoja salaperäisesti kuollut peräkkäin. Kun viimein kylänvanhimman tytär alkoi kuihtua, lähti isä oikeuteen, epätoivosta mielettömänä. Mutta viranomaiset lähettivät hänet takaisin nauraen hänen asialleen. Silloin hän kokosi kylänsä väen, otti avukseen erään todan ja pimeänä yönä he hiipivät kurumbojen kylään ja sytyttivät sen tuleen. Jos joku yritti tulesta pelastua, hän heinähangoilla heitettiin siihen takaisin. Siten poltettiin 167 kurumbaa, miehiä, vaimoja ja lapsia.

Mutta muuan vanha kurumba-akka oli piiloutunut pensaisiin ja pelastunut. Tämä kertoi asiasta englantilaisille, pantiin toimeen tutkimus ja badagat saivat kalliisti maksaa, että olivat harjoittaneet oman käden oikeutta, kun ei hallitus voinut heitä suojella. Silloin ensimmäisen kerran toda oli oikeudessa, mutta kun häntä piti rangaista, hän oli kadonnut.

Juuri vähää ennen lähtöään Sinisille Vuorille oli madame Blavatsky kuullut erään englantilaisen, Mr. Bettenin kerskailevan, kuinka hän metsästysretkellään oli joutunut kurumbojen kanssa tekemisiin. He olivat vaatineet omakseen hänen kaatamaansa eläintä, mutta hän yksinkertaisesti ajoi ne tiehensä, huolimatta niiden uhkauksista. "Tähän asti olen ollut aivan terve", hän nauraen kertoi, "vaikka intialaiset virkamiehet pitivät minua kuolemaantuomittuna, kun kuulivat seikkailustani."

Mrs. Morgan kuunteli kärsivällisesti. "Eikö hän muuta kertonut?"

"Ei."

"Nyt kerron kertomuksen loppuun ja lisään, mitä Betten on jättänyt kertomatta. Kutsun myös tänne ainoan todistajan, joka — Betteniä lukuun ottamatta — on elossa siitä joukosta. Betten ei varmaan maininnut, että sillä hetkellä kun hän yritti tarttua kaatuneeseen elefanttiin, kurumbat huusivat: "Joka koskee elefanttiin, näkee meidät luonaan ennen kuolemaansa." Tämä on heidän tavallinen kuolemantuomionsa. Jos badagat olisivat olleet tältä paikkakunnalta, Betten olisi mieluummin saanut piestä heidät kuoliaaksi kuin heidät koskemaan elefanttiin, tuon uhkauksen kuultuaan. Mutta hän oli tuonut ne Mysoresta... Niitä oli yhteensä kahdeksan shikaaria (alkuasukasta). Tahdotteko tietää, kuinka monta niistä on elossa?"

Hän löi käsiään yhteen, ja käski sisään tulevan palvelijan kutsua Purnan paikalle.

Tuli sisään vanha shikaari, jonka silmät olivat keltaiset kuin keltatautia potevan ja koko ruumis laiha ja kuihtunut. Tämä vahvisti todeksi kaiken, mitä hänen emäntänsä oli kertonut. Hänen kumppaniensa vatsa oli alkanut paisua ja kun he jonkun aikaa olivat kulkeneet ympäri vihreinä ja kuihtuneina kuin elävät haamut, kuolivat he toinen toisensa jälkeen. Itse hän oli pelastunut onnettomuudesta ainoastaan siten, että hänet oli heti viety todien luo, jotka hänen paransivat.

"Mikseivät todat parantaneet muitakin?"

"He eivät tahdo koskea juoppoihin vaan lähettävät heidät heti takaisin. Tämä Purna oli ainoa, joka ei koskaan juo."

Sitä "tautia", joka tappoi kurumbojen kiroamat miehet, eivät mitkään lääkärit tunteneet. Nilgiriksen vuoristo on maailman terveellisin seutu, kuten olemme kertoneet. Kuumien maiden kulkutaudit eivät milloinkaan tunkeudu näihin korkeuksiin.

Madame Blavatsky toistaa otteita kaikkien tutkijoiden ja viranomaisten raporteista ja kertomuksista. Ne kaikki vahvistavat samaa. Niinpä esimerkiksi eversti Ochterley, koko Sinisten Vuorten piirikunnan ylipäällikkö oppineessa teoksessaan kirjoittaa mm.:

"Jos badaga ei pääse irti noidan käärmekatseesta, palaa hän heti kotiinsa ja antautuu väistämättömään kohtaloonsa alistuvasti. Hän antaa toimittaa kaikki menot, mitä kuolevaisille toimitetaan, jakaa pienen omaisuutensa sukulaisilleen ja heittäytyy odottamaan kuolemaa. Ja sitten (ajatuskin saattaa veremme kiehumaan!) kolmannen ja kolmannentoista päivän välillä onnettoman kohtauksen jälkeen hän todella kuolee."

Voisi sanoa, että kaikki vain johtuu "taikauskoisesta pelosta". Mutta eiväthän nuo badagat, jotka Mysoresta tuotiin, osanneet kurumboja pelätä. Ja madame Blavatsky kertoo, kuinka hirveästi kävi eräälle brittiläiselle virkamiehelle, joka ei suinkaan uskonut kurumbojen taikavoimiin. Hän oli korkeassa asemassa ja hänen perheensä, joka asui Kalkutassa, ei tahtonut hänen nimeään ilmoitettavan, mutta Madrasissa kaikki tiesivät tapauksesta.

Mr. K. oli suuren saattueen keralla metsästysretkellä. Hän oli juuri tappanut elefantin ja lähtenyt etsimään veistään leikatakseen poikki kalliit torahampaat. Neljä badagalaista metsästäjää oli jätetty eläintä vartioimaan. Mutta kun hän palasi, näki hän tusinamäärin kurumboja istuvan otuksen päällä ja paraikaa irrottelevan hampaita. Hänen vihansa on helposti käsitettävissä. Hän lupasi antaa heitä piestä, jolleivät he heti jättäisi elefanttia. Kääpiöt nauroivat.

Mutta englantilainen ei saanut miehiä tottelemaan. Ne vapisivat pelosta, eivät nostaneet silmiään maasta, ja monet lähtivät karkuun. Silloin hän itse hyppäsi hevosensa selästä ja tarttui piiskaan. Mutta yksi kurumboista hyppäsi hänen eteensä, kiristi hampaitaan, ulvoi niin kuin shakaali ja huusi:

"Se, joka ensin koskee elefanttiin, saa pian meitä ajatella kuolemansa päivänä eikä tule näkemään uutta kuuta."

Mutta englantilaisen veri kiehui. Hän tarttui kurumbaa tukasta ja heitti hänet maahan. Sitten hän alkoi piestä kurumboja, jotka niin kuin vampyyrit riippuivat kuolleen eläimen hampaissa ja korvissa. He hyppäsivät syrjään, mutta eivät paenneet vaan jäivät matkan päähän tuijottamaan häntä, kun hän leikkasi irti hampaat.

Hän kertoi itse sieltä palattuaan päivällispöydässä: "Tuon hirviön katse muistutti minulle ilettävää sammakkoa. Se teki minut aivan pahoinvoivaksi. Minä en voinut olla antamatta hänelle vielä yhtä läimäystä."

Hänen ystävänsä varottivat häntä, mutta hän kerskaili, että puhe noiden kääpiöiden noitavoimista oli täydellistä taikauskoa. "Ainakin minun ruokahaluni on vain kasvanut tuosta mainiosta basiliskonkatseesta."

Mutta kuinka kävikään! Yöllä hän sai ankaria tuskia käsivarteensa. Se oli tietysti reumatismia. Vaan seuraavana aamuna hän ei voinut liikkuakaan vuoteeltaan. Lääkärit eivät tienneet syytä, kun ei hänellä ollut kuumettakaan. Hän ei saanut nukutuksi ja neljän päivän päästä hän näytti luurangolta.

Yöllä heräsivät talon asukkaat ja lääkäri hirveään huutoon. "Ajakaa tuo hirviö pois! Kuka on antanut hänen tulla sisään? Mitä hän tahtoo? Miksi hän minuun tuijottaa tuolla tavalla?" Hän heitti kynttilänjalan olentoa kohti, minkä hän oli näkevinään luonaan, mutta aamuun asti se seisoi hänen vuoteensa jalkapäässä. "Se ei ollut houretta", hän sanoi, kun se viimein aamulla katosi.

Yhdeksäntenä päivänä hän kadotti puhekykynsä, kolmantenatoista hän kuoli.

Melkein vielä kauhistuttavampi on eräs tapaus, joka sattui Ootyn vuoristokaupungissa. Tämä "kaupunki" on pikemmin kuin puistoseutu, säännöllisiä katuja ei ole, talot ovat matkan päässä toisistaan, polkujen yhdistyminä. Muuan pieni poika asui äitinsä sisaren luona ja kävi lähetyskoulua. Hänen oli tapana pyydystää lintuja ja elättää niitä "lintutalossa", jonka hän oli laittanut vähän madan päähän asunnostaan. Harvinaista lintua pyydystäessään hän kerran meni tavallista kauemmas viidakkoihin, ja siellä tapasi kaksi kurumbakääpiötä, joiden kanssa joutui puheisiin. Nämä lupasivat pienestä rahasta hankkia hänelle sen linnun, jota hän tavoitteli, ja tekivätkin niin.

Kurumbojen pyyntitavasta kertoo luonnontutkija ja metsästäjä Betlon, joka usein oli sitä katsellut, seuraavasti: Kurumba ottaa pienen puupalasen, hieroo sitä kämmenissään, kiinnittää sen puuhun ja sitten heittäytyy maahan pitkälleen, tuijottaen lintuun, jonka hän tahtoo saada kiinni.

"Nyt saavat kurumban silmät kummallisen ilmeen, jonka olen nähnyt käärmeissä, kun he lumoavat saaliinsa sitä katselemalla. Tuo liikkumaton lasimainen silmä loistaa omalla kylmällä valollaan, joka sekä vetää puoleensa että työntää luotaan. Muutamien rupiiden edestä antoivat kurumbat minun lähteä heidän kanssaan lintuja pyytämään. Lintu hyppää iloisesti oksalta oksalle. Äkkiä se pysähtyy ja näyttää kuuntelevan. Se taivuttaa pientä päätään sivulle ja jähmettyy hetkeksi liikkumattomaksi. Sitten se pudistelee höyheniään ja yrittää lentää tiehensä, mutta tavallisesti se ei pääse. Se vetäytyy vastustamattomasti taikapiirin sisälle. Lintu tulee yhä lähemmäksi puukappaletta. Sen höyhenet pöyhistyvät, se visertelee vaikeroiden, mutta hyppää kuitenkin yhä lähemmäksi pienillä hermostuneilla liikkeillä. Viimein se hyppää siihen kiinni — ja on tuomittu. Se ei pääse liikahtamaankaan. Kurumba syöksyy kiinni lumottuun pikku eläimeen, ja jos vielä annatte hänelle rupiin, nielee hän sen elävältä, luineen, höyhenineen."

Tällä tavalla nytkin kurumbat pyydystivät pojalle hänen haluamiansa lintuja, keltaisia varpusia. Mutta samalla he huomaamatta silittelivät hänen selkäänsä, muka koetellen hänen kaunista takkiaan. Siitä asti poika muuttui, lakkasi leikkimästä, näytti monta vuotta vanhemmalta ja kulki usein kuin unissaan. Mutta näihin aikoihin rupesi talossa sattumaan varkauksia. Käsittämättömällä tavalla katosi yksi arvoesine toisensa jälkeen. Turhaan etsittiin poliisin apua.

Viimein päätti talon äiti ottaa selvää varkaasta keinolla millä hyvänsä. Hän piti kalleutensa lukitussa laatikossa ja kätki avaimen tyynynsä alle. Yöllä hän näki sisarenpoikansa tulevan, silmät suurina, eläimellisen näköisenä. Hän hiipi suoraan vuoteelle, otti avaimen, aukaisi sillä laatikon, otti sormuksen ja toi avaimen paikalleen melkein yliluonnollisella taidolla, aivan äänettömästi. Sitten hän meni lintutalolleen ja hänen nähtiin kaivavan sormus maahan, mistä se löydettiinkin. Kun poika päivällä palasi koulusta, kysyi tätinsä:

"Sinä paha poika, missä on sormukseni?"

"Mikä sormus?"

Ja kun hänelle näytettiin sormus, sanoi hän: "Eihän tuo ole mikään sormus, siinähän on vain noita kultaryynejä, mitkä vein linnuilleni."

Ja poika raukka kertoi: "En minä ole koskaan ottanut mitään ilman lupaa, vaan ainoastaan ryynejä ja muruja linnuilleni. Sellaisia kultaisia ryynejä ei saa torilta, muuten olisin pyytänyt sinua ostamaan."

Ja kun kyseltiin, milloin hän ensi kerran oli ottanut "kultaisia ryynejä", sanoi hän:

"Se oli sinä päivänä, kun toin kotiin keltaiset varpuset. Silloin käskit sinä minun ottaa avain tyynynsä alta ja noutaa kultaisia ryynejä laatikostasi. Sinä sanoit, että kultaiset ryynit ovat linnuille terveellisempiä kuin hopeiset. Ja niin minä olen tehnytkin. Mutta ikävä kyllä niitä on niin vähän jäljellä ja ilman niitä lintuni kuolevat."

"Mistä sen tiedät? Kuka sen kertoi?"

"Hän, joka auttoi minua hoitamaan lintuja... Sinä olet usein nähnyt hänet. Hän oli täällä kolme päivää sitten, kun söimme illallista. Eno pani pieniä hopearyynejä lautaselleen minun lintujani varten. Hän käski minun ottaa ne ja eno nyökkäsi päätään."

Ja täti muisti, että sinä iltana hänen miehensä oli laskenut eteensä vähän rahoja maksaakseen laskun, ja samassa ne olivat äkkiä hävinneet. Sitten mentiin pojan kanssa lintutaloon. Poika kulki häkistä häkkiin ja oli sirottavinaan linnuille "kultaisia siemeniä". Vieläpä hän kulki sellaisissakin häkeissä, missä ei ollut lintuja ensinkään, ja puheli niille kaiken aikaa. Hän luuli todella antavansa linnuille siemeniä, ja vain "jätteet" hän oli aina antanut kumppanille, mikä tuli häntä auttamaan.

Täti pani poliisin seuraamaan poikaa. Pojalla oli yhä hallussaan kultainen broshi, minkä tätinsä oli hänelle antanut. Illalla hän meni viidakkoon, poliisi seurasi. Kaksi pientä kääpiötä viittasi häntä luokseen. Hän meni ja jätti heille broshin. Poliisi hyökkäsi esiin ja vangitsi kurumbat.

Mutta oikeudessa oli mahdotonta löytää mitään todisteita heitä vastaan ja he olivat laskettavat vapaiksi. Pojan todistus ei kelvannut, kun hän vain houraili "kultaisista ryyneistä". Se poliisi, joka oli vanginnut kurumbat, ei voinut tulla todistajaksi, koska hän sairastui ja kuoli viikon päästä. Vähitellen poikanen parani lumouksestaan, ja kun madame Blavatsky hänet näki, oli hän muuten terve paitsi että hän kutsui kaikkia hopea- ja kultaesineitä ryyneiksi. Sukulaiset pitivät tarkasti silmällä, ettei hän saanut tavata kurumboja.

Tässä on tosi kertomus siitä, kuinka kurumbat saattoivat täydellisesti ottaa haltuunsa toisen ihmisen, lumota hänen näkönsä ja tajuntansa, ja saada hänet tekemään mitä tahansa he tahtoivat. madame Blavatsky kertoo esimerkin tieteellisestä kertomuksesta, joka täydellisesti muistuttaa tätä tapausta, vaikka kurumbojen sijalla on kokeileva hypnotisoija ja pojan sijalla muuan Pariisin poliisikonstaapeli. Mies oli hypnoottisesti nukutettu ja hänelle annettiin käsky määrättynä hetkenä noutaa tohtorin luota terävä suuri puukko ja sillä tappaa puutarhuri yleisessä puistossa, haudata hänet maahan sekä sitten ilmoittaa murhasta viranomaisille. Mies teki niin kuin käsketty. Määrättynä hetkenä hän jätti virkapaikkansa, tuli tohtorin luo, otti näytetyn puukon (joka oli pieni puuviivoitin) ja lähti sillä tappamaan luuloteltua puutarhuria. Niin kuin unessa hän suoritti tekosensa ja meni viimein poliisipäällikölle ilmoittamaan. Kun häntä ei uskottu, näytti hän veristä puukkoa (= viivoitinta). Lääkärin täytyi astua esille ja herättää mies syvästä hypnoottisesta unestaan, mutta seuraus oli, että hän monta viikkoa makasi kovassa aivokuumeessa eikä milloinkaan enää palannut täysin järkiinsä. Madame Blavatsky huomauttaa, kuinka tiedemiehet leikittelevät voimilla, joiden vaikutusten laajuutta he eivät aavistakaan.

Inholla käännymme pois noiden raakalaisten, kurumbojen luota, joilla on hallussaan yli-inhimillisiä kykyjä, vaikka tuskin ovat vielä tulleet järkevän ihmisyyden asteelle. He eivät osaa kykyjään käyttää muuhun kuin paheen ja turmion levittämiseen. He tekevät itsensä kaikkien vihattaviksi ja turmelevat läsnäolollaan muiden ihmisten elämän. Badagat arvelevat, että jollei todeja olisi, kurumbat varmaan ilkeydessään hävittäisivät koko muun ihmiskunnan maailmasta. Mutta todan näkeminenkin vaikuttaa kurumbaan merkillisesti. Lähetyssaarnaaja Metz kirjoittaa:

"Todeilla on salaperäinen voima kurumbojen yli, joka saattaa nämä tottelemaan vasten tahtoaankin. Kurumba heittäytyy maahan kuin kaatuvatautinen ja kierii kuin mato. Todan täytyy vain viitata häneen bambukepillä, niin hän suinpäin pakenee. Tavallisesti hän kaatuu ja jää makaamaan kuin kuollut. Olen nähnyt monta sellaista tapausta."

Eräs matkailija Evans julkaistussa päiväkirjassaan kertoo samanlaisesta tapauksesta ja lisää: "Kun kurumba oli saanut tajuntansa takaisin, alkoi hän liikkua käärmemäisesti, etsien jotakin kasvia, jonka hän hampaillaan veti maasta ja sellaisenaan nieli... Kun hän viimein nousi jalkeille, alkoi hän hoiperrella edestakaisin niin kuin juopunut."

Noista onnettomista puoli-ihmisistä, jotka muistuttavat Shakespearen "Myrskyn" kuuluisaa Calibania, voimme oppia ainakin sen, että ihmisajatuksella on hirvittävä voima, jolla voi saada aikaan mitä kauheimpia onnettomuuksia, jos se ohjataan pahaan suuntaan. Mutta todeista voimme oppia, mikä voima on tällä ajatuksella, käytettynä hyvään suuntaan.

Ensimmäinen merkillinen seikka todeissa on heidän ehdoton valtansa luonnon yli. Heillä ei ole minkäänlaisia aseita eikä koiria, jotka heitä suojelisivat. Kuitenkaan ei tiedetä, että villi-eläimet olisivat häirinneet heitä. Vielä vuonna 1883, jolloin madame Blavatsky kävi vuorilla, ja nämä jo olivat tiheästi asuttuja, kului tuskin viikkoakaan, ettei tiikeri olisi tappanut jonkun ihmisen, ja kolmasosa karjasta ja hevosista oli laskettava petojen uhreiksi. Lapset ja kiinalaiset elivät kaupungissakin alituisessa pelossa. Mutta todat istuvat koko päivän viidakossaan eivätkä pelkää mitään. Tämä on hyvin todistettu asia eikä voi riippua mistään sattumasta. Virallinen asiakirja vuodelta 1881 sanoo: "Todeja eivät villi-eläimet koskaan hätyytä, mikä luultavasti johtuu jostakin erityisestä hajusta."(!?)

Mutta tuo "haju" ei ainakaan liene syynä siihen, että kaikki ympäristön kansat osoittavat jumalallista kunnioitusta todeille. Badagoja lukumäärä on 10 000 ja todeja 700, kuitenkin badagat ovat todien nöyriä alamaisia ja valmiita tekemään mitä tahansa "vuorten herroille". Kapteeni Harkness kirjoittaa: "Mikä voi saattaa nuo ylpeät bramiinit osoittamaan miltei jumalallista kunnioitusta kansalle, joka alkuperältään ja sivistykseltään on heitä alhaisempi — sitä en voi arvatakaan. Se on ratkaisematon kysymys. Varmaankin se on taikauskoa, mutta joka tapauksessa se on merkillinen seikka sielutieteilijälle." Voidaan nähdä badagoiden heittäytyvän pitkälleen todan jalkoihin ja olevan äärettömän onnellisia jos tämä hiljaa jalallaan koskettaa jonkun päätään kulkiessaan ohi valkeassa viitassaan korkeana ja arvokkaana kuin kreikkalainen jumala.

Toda-kansassa on monta muutakin selittämätöntä seikkaa. He ovat jakautuneet seitsemään heimoon, joissa kussakin on n. 100 miestä ja kaksi tusinaa naista. Tämä luku pysyy aina samana ja kuuluu pysyneen sellaisenaan vuosisatojen ajan. Englantilaiset luulivat tietysti, että todat tappavat ylimääräisiä tyttölapsia ja lupasivat palkinnon sille, joka voisi tämän todistaa. Ei ole kuitenkaan milloinkaan havaittu tapausta, joka todistaisi tämän. Todat itse hymyilevät sille luulolle ja vastaavat: "Miksi me tappaisimme pikku äitejä ("äideiksi" he kutsuvat kaikkia naisia)? Jollemme niitä tarvitsisi, emme saisikaan niitä. Me tiedämme, kuinka paljon miehiä ja naisia tarvitsemme, eikä ylimääräisiä tule."

Olemme jo ennen puhuneet siitä, kuinka todat elävät täydellisen puhtaina, viattomina ja itsensä hilliten eivätkä edes tunne sellaista sanaa, joka merkitsisi syntiä tai valhetta. Kuitenkaan he eivät palvele mitään jumalia vaan ainoastaan abstraktista Totuutta. Kun badagoilta kysyttiin, eivätkö heidän jumalansa ole vääriä, kun eivät todat niihin usko, vastasivat he: "Kyllä he uskovat, mutta eivät palvele, kun ovat itse deevoja (jumalia)."

Kun todeilta kysyttiin, miten ihmisen käy kuoltuaan, he vastasivat: "Hänen ruumiinsa kasvaa maasta niin kuin heinä ja elättää puhveleita. Hänen rakkautensa lapsiaan ja veljiään kohtaan muuttuu tuleksi, joka liitelee aurinkoon; siellä se muuttuu ikuiseksi liekiksi ja elättää puhveleita ja todeja." Ja kysyttäessä he vielä selittävät, että "jokainen ihminen on toda, mutta ainoastaan hyvä jää palamaan auringossa".

Tällainen ylen materialistinen ja toisaalta ylen henkinen käsitys oli todeilla ihmisen luonnosta ja kohtalosta.

Todien puhvelit ovat miltei jättiläismäisiä ja näyttävät esihistoriallisten aikojen jäännöksiltä. Sellaisia ei ole missään muualla maailmassa. Madame Blavatsky kertoo ensimmäisestä käynnistään todien luona, että tulijat huomasi ensiksi puhvelien johtaja, jolla oli kaulassaan hopeatiuku. Se jätti lauman ja tuli mylvien luo, ikään kuin kysyen: "Keitä olette?" Oli aina sanottu, että puhvelin silmät ovat tylsät ja ilmeettömät, mutta tämän silmät olivat kuin tietoisen olennon.

Kohta hyppäsi eräs todeista eläimen eteen ja tuntiessaan Morganin perheen jäsenet, hän alkoi puhella härälle. Tämä käänsi päätään hänen puoleensa, näytti kuuntelevan ja ymmärtävän. Se loi vielä ikään kuin varmistavan silmäyksen tulijoihin ja kääntyi takaisin, mylvien kunnioituksesta. Madame Blavatsky esitettiin "vieraana äitinä ja puhvelien rakastavana tyttärenä". Se oli hänen suosituksensa. Todien johtaja tuli puhuttelemaan. "Mikä vaikuttava vanhus! Niin kuin satavuotinen tammi, suora ja arvokas. Luulin näkeväni Belisariuksen kuvan."

Madame Blavatsky keskusteli tämän ja muiden toda-vanhinten kanssa ja kyseli näiltä varsinkin heidän menneisyydestään. He kertoivat samat seikat, mitkä eversti Khennessy kirjassaan mainitsee, vain muutamilla lisäyksillä. Lankan saarella hallitsi mahtava demooni Raavana. Hänen kansansa oli ainoastaan pahoja jättiläisiä (raakshasoita) ja noitia. Hänellä oli kaksi veljeä, Kumba ja Vibja. Vibja oli hyvä raakshasa, jonka täytyi tehdä ero veljensä kanssa, kun tämä oli ryöstänyt Raaman puolison. Neljän uskollisen palvelijan kanssa Vibja meni yli meren ja auttoi Idän Kuningasta (Raamaa) voittamaan puolisonsa takaisin, jolloin Raama teki hänet Lankan kuninkaaksi.

Todeilla ei ole minkäänlaista kirjallisuutta eivätkä he vuosituhansiin ole olleet yhteydessä muiden kansojen kanssa. He sanovat tämän sodan tapahtuneen 199 sukupolvea sitten, siis n. 7000 vuotta aikaisemmin. Nytpä kuuluisassa intialaisessa kansalliseepoksessa Raamaajanassa kerrotaan tästä samasta sodasta ja sodan alku on samanlainen. Vibhiishana (Vibja) tuli neljän päämiehen kanssa kuningas Raaman luo, jonka puolison Raavana oli ryöstänyt. Hän tarjoutui Raaman liittolaiseksi ja näin valloitettiin raakshasoiden eli mustien maagikkojen mahtava valtakunta. Nuo neljä Vibhiishanan saattajaa kieltäytyivät itse taistelemasta veljiään vastaan ja ainoastaan lakkaamattomilla manauksillaan hankkivat Idän Kuninkaalle eli Raamalle voiton.

Mutta suuri osa jumalallisen avataaran Raaman sotavoimista oli apinoita, kuten tiedetään myöskin Raamaajanasta. Ne olivat siis jonkinlaisia "puoli-ihmisiä". Muistakaamme, että olemme ajassa monta tuhatta vuotta ennen Adamia ja Evaa. Hänellä oli jopa karhu- ja tiikeri-ihmisiä. Nämä voiton jälkeen joivat itsensä humalaan ja yhtyivät eloonjääneiden raakshasa-naisten kanssa ja seurauksena olivat kurumbat. Nämä olivat perineet äitiensä mustan magian ja isiensä eläinluonnon. Kuningas Vibja olisi hävittänyt heidät, mutta he saivat armon vannottuaan valan aina pysyvänsä todien alamaisina sinisillä vuorilla.

Joskus on luultu, ettei Raamaajana-runoelmalla olisi mitään historiallista pohjaa, samoin kuin on luultu Troijan sodasta, koska kumpaiseenkin kertomukseen on sekoitettu niin paljon mytologisia aineksia. Mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että vertauskuvallisen tarinan rinnalla kulkee toinen lanka, historiallinen kertomus.

Myös ulkonaisia todistuksia on saatavana. Kuten Schliemannin löydöt paljastivat Troijan kohdalla syvällä maan alla mahtavia, kalliita aarteita, myös Nilgiriksen vuorella on muistoja tuosta aikaisemmasta ihmisrodusta, joka eli nyt jo hävinneellä Lankan saarella. Siellä on näet nk. "Hautavuori", joka on aivan täynnä suunnattomia hautamonumentteja. Todat sanovat näistä: "Me emme tiedä, kelle nämä haudat kuuluvat. Meidän esi-isämme löysivät ne täällä tullessaan. Ne eivät ole meidän aikanamme rakennettuja." Ja he lisäävät, että kaksitoista nykyistä ihmistä mahtuisi kuhunkin näistä "ja meidän esi-isämme olivat vain kaksi kertaa niin suuria kuin me olemme". Eivät mitkään vuoriston nykyisistä kansoista hautaa kuolleitaan tuollaisiin kumpuihin. Todat polttavat omat kuolleensa, irulat (kurumbien tapainen villi-ihmisheimo) ripustavat ne puuhun, kurumbat upottavat veteen.

Eurooppalaiset eivät ensin voineet ajatellakaan, että nuo mahtavat kummut olisivat hautoja. Mutta sitten tehtiin kaivauksia ja löydettiin sisällä rauta-, pronssi- ja saviastioita sekä kummallisia kuvia eläimistä, joita ei enää ole maan päällä. Siellä oli myös koristeita, säännöllisiä 3-, 6-, 8- ja 12-kulmioita. Seinät olivat vajaan metrin korkuisia ja suunnattomista hakkaamattomista kivilohkareista tehtyjä. Samanlaisia muinaisjäännöksiä ei tavata missään muualla Intiassa ja ne muistuttavat ainoastaan niitä, jotka tavataan Britanniassa, Ranskassa ja Kaukasuksella, siis niillä paikoilla, joiden sanotaan olevan jäännöksiä meren alle kadonneesta mantereesta.

Vaikka madame Blavatsky ei erikseen sitä huomauta, voimme selvästi nähdä, että "salaperäisten heimojen" tutkiminen, johon hän sanoi käyttäneensä kolme vuotta, täydellisesti tuki kaikkea, mitä hän oli kuullut salaisen tradition mukaan maan alle uponneesta mantereesta ja sen jättiläismäisestä rodusta, joka viimein vajosi syvälle mustaan noituuteen ja sitten hävitettiin. Kummallista on tosiaankin nähdä, että maailman ihmeet eivät ole vielä tyhjennetty.

Alkukielinen artikkeli löytyy lyhentämättömänä osoitteesta:

http://www.katinkahesselink.net/other/blue_mount1.html