Krisha Dasa

Yön varjot

"Sillä sydänvalo on kuin korkean vaaran huipulla loistava viimeinen valonsäde: kun se sammuu, seuraa synkkä yö. Kun sisältäsi väistyy valo, lankeaa omasta sydämestäsi tielle musta, pelottava varjo ja jalkasi puutuvat kauhusta siihen kohtaan. Varo, oppilas, tuota murhamielistä varjoa!"

Hiljaisuuden Ääni

Nämä Hiljaisuuden Äänen säkeet viittaavat siihen suureen näytelmään, joka tapahtuu tsheelan (oppilaan) sydänkammiossa hänen sisäisen elämänsä eräinä kausina. Mietiskelkäämme tätä opetusta perinpohjin. Koettakaamme pusertaa esiin siitä koko tuo ihmeellinen opetus, minkä se sisältää.

Kun olemme taivaltaneet jonkun aikaa kirkkaan ajatuksen solidaarisilla poluilla, muistuu meille mieleen, millä pyhällä ilolla me olemme kiiruhtaneet sielun tuntematonta maata kohti! Hyljäten kirkkojen erehdyttävät opit me todellisina etsijöinä olemme pitäneet parempana lahtea etsimään sisäistä Jumalaa — Shiva, Kristus, Krishna — kuolemattomien totuuksien valon avulla, joka on aikojen jumalviisaudessa so. teosofiassa.

Ensimmäisistä askeleista lahtien pyhäkön, sydämen pyhitetyn pyhäkön suuntaan, näytti kuin me astuisimme kukoistavaan, suloiseen puutarhaan, jossa kevään neitseelliset kukkaset tuoksuvat. Se oli meistä "kuin päivänpaisteinen aukeama korven syvyydessä. Siellä toivon satakielet ja hohtavasiipiset lintuset visertelevät, vihreässä lehvistössä istuen, laulaen menestystä pelottomille vaeltajille." (Hiljaisuuden Ääni). Niin kyllä! Olimmehan kuin "pelottomat vaeltajat", me olimme kuulleet sielun jumalallisen kutsun, joka on verrattavissa "satakielen suloiseen ääneen". Ihastuneina, hämmästyneinä me etenimme vihreihin puistikoihin, juoden käsillämme, jotka olivat kuin pyöristetyt simpukat, Tiedon puhdasta vettä. Oppimisinnossamme saada kuolemattoman Viisauden opetuksia meidän päivämme kiisivät nopeina kuin nuolet. Yöt olivat levollisia, onnellisia, silloin kuin sielussa jumalallisen satakielen laulu rapisi kuin rakkauden pitkä rukousnauha —

Sitten, sitä mukaa kuin vuodet vierivät, sielun laulu on tullut vähitellen vähemmän selväksi, se tuntuu tällä hetkellä hyvin kaukaiselta, ja alkuinnostus on nyt kuin tuli, joka sammuu: muutamia liekkejä, yhä enemmän ohenevia, heittäen kalpeaa hohdetta. Kirjamme, jotka olivat meille rakastettuja tovereita ja joiden parissa oli onnellista keskustella, ovat käyneet etäisiksi ja kylmiksi vieraiksi. Meidän harrastustemme, henkisten innostustemme lähde näyttää ehtyneen. "Mitä se hyödyttää!" sanomme väsyneinä. Me säilytämme muiston menneistä iloista, ankarasta työstä, mutta me näemme sen kuin kaukaisen kuvan, hyvin kaukaisen: meistä tuntuu, että me olimme kuin viaton lapsi, joka on onnellinen elääkseen, leikkiäkseen tuoreessa ja aamuraikkaassa puutarhassa; taikka me olimme kuin lapsi, joka uneksii ikuisuutta suurin, avoimin silmin, joissa heijastuu äärettömät maailmat! Nyt meillä on se vaikutelma, kuin olisimme hyvin vanhoja, kun olemme menettäneet raikkautemme, nuorekkaan luottavaisen naurumme. "Iloisesta opista" on tullut äreä oppi. Se on sielun hämärä, joka alkaa.

Tämä vaihe sisäisessä elämässä on suurena vaarana kaikille Pyhän tieteen opiskelijoille. Se on, kuten olemme sen nähneet, ilmaistu erinomaisesti Hiljaisuuden Äänessä, ja Kultaisten sääntöjen kirja jatkaa sen kuvaamista kertomalla meille: — — — "tie on jyrkkä ja mutkikas ja vastamäkinen. Harmaat usvat peittävät sen koleata ja kivistä korkeutta, ja kaikki on sen takana pimeää. Vaeltajan tietään kulkiessa kuuluu toivon laulu yhä heikompana hänen sydämessään. Epäilyksen väristys valtaa nyt hänet, askeleensa käyvät epävakaisemmiksi. Varo tätä, oi pyrkijä; varo pelkoa, joka leviää kuin yölepakon mustat äänettömät siivet sielusi kuutamon ja sen suuren päämäärän väliin, joka kaukaisuudessa heijastaa."

Miten tuskallinen onkaan tämä hetki, jolloin oppilas tuntee itsessään yön lähestymisen, jolloin "toivon laulu kaikuu yhä heikommin hänen sydämessään"! Olisi ollut niin helppoa kulkea aina Viisauden Polkua, laulaen sielumme säteilevän aamunkoiton ylistystä! Minkä tähden tämä uhkaava varjo, joka on jo melkein yö?

Se on katkera koe, mikä on niiden kestettävä, jotka ovat tehneet lupauksen kulkea "Valon polkuja". Henki — Shiva meissä — on se Ainoa Liekki, joka palaa sydämen alttarilla. Mitä enemmän meissä on ollut yleviä pyrkimyksiä, sitä enemmän on sydämen valo valaissut alemman luontomme pienemmätkin syvänteet; ja pyhäkössä, jonka me luulimme olevan tyhjän kaikista maallisista ja eläimellisistä ajatuksista, siinähän me näemme kuvastuvan sielun valkeille seinille unohdettujen tai tukahdutettujen himojen kummitusmaiset aaveet. Hengen, Shivan, hehkuvan tulen alla nämä himot ovat heränneet ja muuttuneet pelättäviksi Kynnyksen vartioiksi. Ne peittävät meiltä alttarin liekin, sielun puhtaan valon ja kasvavassa pimeydessä me emme voi edetä kauemmas.

Noustessamme henkisiä huippuja kohti on tämä meidän rajoitustemme julmaa todellisuutta. Ja me tunnemme itsemme voimattomiksi kiipeämään Pyhän Vuoren äkkijyrkkiä rinteitä. Me luulimme olevamme pyhimys ja näemmekin synnintekijän! Me luulimme itsemme vapaiksi ja huomaamme, että olemmekin intohimojen kahleisiin kytkettyjä. Sisäinen jumala — Shiva — on peitetty. Se on tosiaankin hämärä, joka on sulautumaisillaan yöksi.

Tämä on vakava hetki! Hyvin vakava kaikille pyrkijöille. Kuunnelkaamme suuren opettajamme H. P. B:n varoitusta:

"Tuhannet olennot vaeltavat tämän elämän hyvin kunnioitusta herättävästi, koska heitä ei ole milloinkaan pantu koetukselle... Se, joka ryhtyy oppilaskokeeseen, herättää itse talla päätöksellä ja raivostuttaa äärimmilleen kaikki elimellisen luontonsa uinuvat intohimot. Sillä se on taistelun merkki voittamisen puolesta, missä ei mikään sääli ole mahdollista, missä kerta kaikkiaan on valittava, "ollako vai ei olla" välillä; voitto johtaa adeptiuteen, tappio kurjaan kärsimykseen... Siveellisessä taistelussa, jos oppilaalla on yksikään salattu pahe, on tämä pahe tuleva ilmi... Se on nyt harhojen, maajaan, ilmapiirissä..." (H. P. B: Tsheelat ja maallikkotsheelat)

Sellainen on koe, mikä on kestettävä. Tämä varoitus osoittaa meille suoritettavana olevan yrityksen: voittaa hinnalla millä hyvänsä alemman luontomme synnyttämä illuusion kehä. Jos me olemme laiskoja ja heikkoja, on se tappio, lankeemus tässä elämässä.

Suuria ovat siis ne vaarat, joita meidän on uhmattava eläimellisen luontomme valloituksessa. Sielun hamara on kuin meidän tahtomme tylsistymistä, kuten olemme aiemmin kuvailleet. Jos me emme sitä vastusta heti alussa, niin se on jo silloin yö, joka saapuu hitaasti ja joka on peittämäisillään viimeisetkin vuorenhuiput, joita mailleen menevä aurinko vielä valaisee. Ja oppilaan sydämeen laskeutuu pelko. Hän tuntee olevansa yksin.

Hän muistaa nämä sanat: "Se oppilas on onneton, joka on astunut ilmenemättömälle polulle", ja Krishna sanoo, että se "tie on kaikkein vaikein". Miten tämä yksinäisyys on tuskallinen! Se on kauhean yksinäisyyden tunne, missä rakkaiden olentojen äänikään ei tunnu olevan muuta kuin hyvin heikko kaiku, joka on häipynyt niin sanoaksemme vuoriston syviin rotkoihin. Oppilas hapuilee toivottomana, kompastellen jokaiseen kiveen minkä hän kohtaa. Hänestä tuntuu, että jumalallinen laulaja Shiva, Krishna on ainiaaksi tapettu. Yöt ovat sekavia, havahtumiset tuskallisia. "Taivaallinen kaste" on muuttunut "Maajaan kasteeksi". Se on todellakin "koetuksen sulatusuuni ".

Tähän tilaan vaipuneelle oppilaalle ei ole itseään varten muuta kuin yksi ainoa toivo: Tieto. Ymmärtää — merkitsee, ettei enää sokeasti kärsi tätä sielun yön koetta. Muistakaamme, että valo ja pimeys ovat maailman kaksi ikuista kanavaa ja samoin muistakaamme, että "ennen kuin sielu voi seistä Mestarien läheisyydessä, tulee hänen jalkansa olla sydänveressä pestyt". (Valoa tielle). Se on sielun kieltäymystä aistimien harhasta, niiden raatelevasta liekistä. Niin pian kuin olemme päättäneet ryhtyä olemuksemme suureen puhdistamiseen, niin olemme suostuneet siihen, että Hengen tuli kuluttaa loppuun kaikki syntiemme kuonat. Shiva meissä on kaikkien askeettien suuri suojeluspyhimys. Hän on uudestisynnyttäjä. Kunnioittakaamme Häntä! Mutta Hän on myös hävittäjä: Mietiskelkäämme usein näitä H.P.B:n syvällisiä ajatuksia: "Elääkseen niin kuin kasvi, on siemenen kuoltava. Elääkseen tietoisen olemisen hyveessä ikuisuudessa, on into-himojen ja inhimillisten aistinten kuoltava ennen ihmisruumiin kuolemaa — — —. Shiva, hävittäjä ja luoja, on henki-ihmisen pelastaja samoin kuin hän on luonnon hyvä puutarhuri. Hän irrottaa ihmis- ja kosmiset taimet ja tappaa fyysisen ihmisen intohimot saattaakseen elämään henki-ihmisen aistimiskyvyt." (Salainen Oppi.)

Niin, kun harhaluulot heräävät meissä, kun Shivan mahtavasta toiminnasta kynnyksenvartijat nousevat sulkemaan meiltä pyhäkön tien, ottakaamme koetus rohkeasti vastaan. Emmekö olekin lopullisesti me itse, jotka olemme vedonneet sisäiseen jumalaan? Ja Shiva, meidän suojeluspyhimyksemme, on vastannut. Hänen valonsa on tullut voimakkaammaksi ja sen avulla me nyt tajuamme luonnossamme pahan alkujuuren. Se on temmattava irti. On kitkettävä kaikki heikkous, kaikki pahe. Meidän tulee olla voimakkaita. Ja jos, sielun yössä, tempaamme irti tämän meidän sydämemme "ytimen", on sydämemme varmasti vuotava verta; me saatamme voida pahoin, me voimme olla hyvin onnellisia! Siunatkaamme koetusta ja kärsimystä. Se on suuri koettelemus, joka alkaa ja joka, jos olemme voittajia, on johtava meidät Herran, Gurun, jalkojen juureen sydänkammiossa.

Yö on päivän enne. Älkäämme pelätkö yön varjoja. "Polku, jota kuljet, on yhden tulen valaisema, rohkeuden valon, joka palaa sydämessä. Mitä enemmän uskaltaa, sitä enemmän saavuttaa". (Hiljaisuuden Ääni). Ajakaamme harhaluulojen luojat itsestämme. Älkäämme antako tämän yksinäisyyden tunteen masentaa itseämme, joka ei ole muuta kuin illuusiota. Me emme ole koskaan yksin tiellä. Ja jos epäilys heräisi kaikesta huolimatta, sanokaamme W. Q. Judgen kanssa: "Minä en tahtoisi milloinkaan sallia pienimmänkään pelon tai vähäisimmänkään epäilyksen vallata itseni; ja jos en enää osaisi erottaa tietä ja päämäärää sumussa, niin tyytyisin istuutumaan tien reunalle ja odottaisin. Minä en sallisi, että sumu antaisi minulle sen harhaluulon, ettei olisi tietä tai että minä en voisi sitä kulkea. Usvien on haihduttava."

Oi te, jotka kärsitte, kuiskatkaa tämän ylevän toverin sanoja, täynnä rakkautta ja viisautta ja yön varjot haihtuvat valmistaakseen tilaa säteilevälle päivänkoitolle, joka nousee aina niille yleville ja uskollisille sydämille, jotka antavat kaikkensa ehdottomasti ja jotka täyttävät velvollisuutensa helvetissä taivaassakin, palkkaansa odottamatta, palvelemisen ainoassa ilossa.

Ja kun olemme päässeet tästä yöstä (joka on sietämätön siihen asti, kun emme sitä ymmärrä, mutta jonka tunnustamme, kun olemme sen käsittäneet), niin me löydämme jälleen hämmästyen ja ihastuen ihmeellisen puistikon, ennen aavistetun; joka on kuin portti, mikä tuulen henkäyksestä avautuu yhtäkkiä kevään suureen taikamaailmaan! Me tunnemme suuremmalla terävyydellä kuin milloinkaan ennen puhtaan sielun jumalalliset tuoksut. Me otamme osaa Shivan ikuiseen hilpeyteen, joka tanssii kukistamiensa vihollisten ruumiitten, kuolleiden intohimojen päällä. Ja me kuiskaamme:

Oi Maha Joogi, oi Shiva! Sinä olet aina saapuvilla, meidän luonamme yöllä niin kuin päivälläkin. Johda Sinä, oi suuri askeetti, oi Shiva, meitä puhtaita huippujasi kohti, Sinun ikuista erakkomajaasi kohti!

"Kieltäymyksen oppi", 7. luku

Aikakauslehdestä Theosophie, huhtikuu 1932

suom. T. H.


Etusivu

Teosofia