Aate

Mitä teosofia opettaa

Tässä 12-osaisessa kirjoitussarjassa käsitellään teosofian opetuksia 12 eri puolelta, jotka ovat

1. Jumala
2. Luonto
3. Ihminen
4. Eläinkunta
5. Kasvikunta
6. Kivikunta
7. Aine
8. Elämä
9. Kuolema
10. Syyt ja seuraukset
11. Ikuinen laki
12. Kehityksen päämäärä

Aluksi tarkastellaan siis teosofian opetusta jumalasta.

1. JUMALA

Kristillisen kirkon jumaluusoppi puhuu elämän ikiperusteesta liian alhaista kieltä. Se selittää elämää suorastaan samalta kannalta kuin uudemman ajan ns. materialismi, so. että kaikki tunnustettava olemassaolo on yksinomaan fyysistä maailmaa, jota aistitaan ja havaitaan viiden aistin avulla. Tämä jumaluusoppi on mm. ottanut "todistaakseen" jumalan olemassaolon. Sitä todistustapaa, jolla jumalan olemassaolo tahdotaan kumoamattomasti näyttää toteen, kutsutaan "ontologiseksi" eli olemusopilliseksi. Mutta miten jumaluusoppi pääsee tätä todistustapaa seuraten tarkoitustensa perille? Se väittää, että koska mitään ei synny ilman tekijää, niin täytyy kaikilla luonnon olemusaloilla olla alkuunpanijansa, valmistajansa ja tekijänsä. Mutta juuri tämä todistustapa on kristillisen jumaluusopin materialistisuuden epäämätön todistus. Kun se sanoo, ettei "tyhjästä synny mitään", niin se luonnollisesti edellyttää olevan "tyhjyyttä" ja sen täytettä, joka on fyysinen aine.

Kristillisen jumaluusopin kannalta on siis jumala suuri, viisas ja voimakas olento, joka suunnittelee, miettii ja ajattelee kuten ihminenkin, olento, joka kaipaa ja tarvitsee jotakin. Tavallinen järki kutsuu tällaista ajattelijaa ja suunnittelijaa persoonalliseksi olennoksi. Jumaluusoppi kyllä tunnustaa jumalan "hengeksi", mutta samalla se ihan tosissaan opettaa, että tämä henki juuri onkin persoonallisuuskäsitystä vastaan. Jumalan sanotaan olevan kaikkitietävä, kaikkivaltias, kaikkialla läsnä oleva, aluton ja loputon, ikuisesti muuttumaton.

Kun kristillinen jumaluusoppi on ilmeisesti luonut tällaisen jumalakäsityksen ihmisen tajunnan kannalta, niin luulisi olevan päivänselvä asia, että se persoonallisuuden kannalta jumalaa käsitellessään myös huomaisi oppinsa epäpätevyyden. Persoonallisuushan on rajoitustila. "Persoona" merkitsee, että on olemassa muita persoonia, jotka ovat suhteessa siihen. Koska persoona on rajoitettu olemustila, se ei voi olla kaikkitietävä sen matemaattisen aksioomin mukaan, että "kokonainen on suurempi kuin sen osa". Kaikkitietävyys kuuluu rajattomuuteen. Persoonan, olkoon se kuinka suuri tahansa, on mahdotonta olla kaikkitietävä. Yhtä mahdotonta on sen olla kaikkivaltias ja kaikkialla läsnä oleva. Kuinka persoona voisi olla kaikkivaltias, so. sisältää kaiken voiman ja vallan, kun se itsekin on eristetty, rajallinen olento? Kuinka persoona voisi olla kaikkialla läsnä, kun se itse on suhteessa ympäristöönsä? Miten voisi persoonallinen olento olla aluton ja loputon, koska persoonallisuustila juuri on kehityksen tulos? Kaiken kehityksen kaksi päätekijää ovat aika ja paikka eli toisin sanoin suhde ympäristöön.

Ei kristillisen jumaluusopin mukainen jumala siis kelpaa kaiken luojaksi. Se on tosi suuruudesta puhuttaessa lasten leikkikalu.

Mutta teosofian opetuksen mukainen jumala on todellakin suuri, että korkeinkin rajallinen tajuntakeskus pyhässä nöyryydessä lankeaa maahan hänen eteensä, käyttääksemme tällaista vertauksellista puheentapaa.

Teosofia ei äärimmäisestä elämän syystä puhuessaan voikaan tosissaan käyttää mitään yleisesti hyväksyttyä sanaa. Ei sen opettamalla ikielämällä ole, eikä koskaan voi olla minkäänlaista nimeä. Jos todellakin voidaan puhua "jumalan pilkkaamisesta", niin on äärettömyyden nimittämisyrityskin sellaista. Teosofia opettaa äärimmäisestä, aina muuttumattomasta kaiken ilmenneen elämän syystä aivan toisin kuin kristillinen jumaluusoppi tai tavallinen viisaustiede. Tämä itsessään muuttumaton oleminen ei ole jumala vaan jumaluus, se ei ole mikään voiman keskittymiskiteytyminen, jollainen "olennon" aina täytyy olla, vaan kaikkiallinen, ikuinen, aluton, loputon, nimetön, käsittämätön elämä.

Tähän voisi joku kristitty jumaluusoppinut väittää, että teosofian jumaluusoppi on sitä tavallista lohdutonta panteismia, so. opetusta, jonka mukaan jumala on vain luonnossa aina esiintyvä, itsessään sokea mekaaninen elämänvoima. Tämä luulo on suuri väärinkäsitys. Ei teosofia opeta jumaluudesta niin. Tuo materialistinen panteismi on teosofian jumaluusopista yhtä kaukana kuin kristillisen jumaluusopin mukainen persoonajumalakin. Se aate, joka ns. panteismissa esiintyy, on teosofisen opetuksen kannalta vaan jumaluuden työkalu, ei itse jumaluus. Toisaalta on minkä tahansa ajatusopillisen järjestelmän opettama suurinkin "jumala" teosofian valossa ikiolemisen paljas nöyrä käskyläinen. – Kaikki ne suuret ominaisuudet, jotka esimerkiksi kristillinen kirkko tunnustaa jumalalle, tunnustaa teosofiakin, mutta se lisää: nämä ominaisuudet eivät voi olla keskitettyinä mihinkään "olentoon", so. rajalliseen tajuntatilaan.

"Mutta onko sitten teosofian jumaluusoppi monoteismia vai polyteismia, koska ei se kerran ole sitä tavallista panteismia?", kysynee taas kristitty jumaluusoppinut.

Ei se ole kumpaakaan tai on yhtä paljon molempia. Kun näet puhutaan monoteismistä eli yksijumalaisuudesta tai polyteismista eli monijumalaisuudesta, väikkyy tajunnassa aina jonkinlainen eristetty voimankeskus. Teosofia sisältää sekä yksi- että monijumalaisuuden. "Jumala" on "yksi", kun tajunnassa tarkoitetaan kaikkeuden nimetöntä elämää; "jumalia" on "monta" – lukemattomia – kun tarkoitetaan pohjattomassa elämänmeressä toimivia, hallitsevia, ohjaavia ja järjestäviä voimankeskuksia. "Pakanoiden" monet jumalat ovat siis teosofian kannalta yhtäläinen tosiasia kuin kristillisen kirkon yksi ainoa jumala.

Eikö tämä "oppi" ole suloista, henkevää ja samalla järkevää? Kuinka voisi se elämä, joka huokuu rajattomuuden jokaisessa ilmennysmuodossa yhtä puolueettomasti, erityisesti pukeutua johonkin muotoon! Silloinpa se ei olisi kaikkiallinen. Mutta eristäytymistehtävä, sitä tai tätä eri ajanjaksoina oleminen, sellaisen tai tällaisen lähetystoimen täyttäminen kuuluu siihen ikielämästä ulos säteilevään järjestöön, jolla on alku ja loppu. Tämä järjestö käsittää lukemattomat, erilaisilla voimilla varustetut toimivat olennot, jotka vielä jälleensyntymisketjussa kiinni olevien ihmisten kannalta ovat jumalia.

Kun ajattelemme hyvin järjestettyä "maallista" sivistysvaltiota, niin saamme hämärän kuvan jumaluudesta. Hallitsijan kädessä ovat johtolangat, mutta hän on monien välikäsien kautta alituisessa vuorovaikutuksessa kansan kaikkien kerrosten kanssa. Ministerit, kuvernöörit, senaattorit ja kaikenlaiset muut alemmat viranhoitajat ovat hallitsijan ja kansan välisiä johtolankoja. Vapaammassakaan maassa ei hallitsijan valtaa pitävä persoona koskaan voi välittömästi lähestyä jokaista kansan yksilöä eikä päinvastoin. Kun kansa valitsee eduskunnan ajamaan asioitaan, tämä eduskuntakin on vain välikäsi.

Elämän suurta hallitsijaa ei kukaan voi lähestyä, sillä "joku" on aina eristystilassa oleva olento. Ei elämän hallitsija voi lähestyä ketään erityisesti, koska sellainen tapaus vaatisi kaiken keskittymistä ja kiteytymistä vain "joksikin". Mutta sittenkin on tämän hallitsijan ja koko avaruuden ilmennystilassa olevien eri olentojen välillä alituinen vuorovaikutus. Koko avaruus voidaan ajatella jaetuksi "piireihin", joita kaikkia johtaa suuri ylijumala. Suuremmat piirit jakautuvat pienempiin, joilla taas on omat käskynhaltijansa. Meidän aurinkokuntaamme hallitsee suuri jumala. Tämä on yksilöllinen – ei persoonallinen – tajuntakeskus. Aurinkokuntamme hallitsijan viisaus ja voima on niin suuri, ettei meillä voi olla siitä minkäänlaista käsitystä. Kapalolapsen ja oppineen professorin kykyjen toisiinsa vertaaminen tässä suhteessa olisi lasten leikkiä. Erotus on niin hirvittävän suuri, että se todella käy "kaiken ymmärryksen yli".

Eikö aurinkokuntamme hallitsija kelpaisi meille jumalaksi? Emmekö me kuolevaiset pyhällä hartaudella alentuisi tomuun tällaisen majesteetin edessä, jos meidän olisi mahdollista nähdä häntä ja seisoa hänen edessään?

Maapalloamme hallitsee myös suuri henkiolento, meistä katsoen voimallinen jumala. Jokaisella aurinkokuntamme planeetalla on oma henkinen "kuvernöörinsä", joka tekee tiliä koko aurinkokunnan hallitsijalle eli logokselle, sille "sanalle, joka alussa oli jumalan luona".

Sitten on lukematon joukko henkisiä suuruuksia, joiden tehtävät ovat erilaisia, kaikki tietysti tarkoittaen alemman luomiston opettamista ja johtamista. Mutta kaikki suurimmatkin jumalat ovat vaan "tomu ja tuhka" sen majesteetin edessä, jolla ei voi olla mitään nimeä, ei mitään erikoista ominaisuutta eikä eristettyä tehtävää vaan kaiken ilmenneen elämän hyväksi lakkaamatta uhrautuminen.

Tämä "ei mikään erittäin" ja samalla "kaikki yhteisesti" on teosofian opetuksen mukainen "ainoa totinen jumala", joka ehdottoman nöyryytensä tähden on ehdottomasti suurin.

Mutta ihmisen mielikuvituksella ei ole rajoja – seikka, joka todistaa ikielämän heijastuksesta "kuolevaisen" tajuntaan. Tulee näet vielä kysymys, onko tämä ikuinen "ei mikään" ja "kaikki" ajatteleva, toimiva järki, jos ei se kerran ole panteistinen mekanismi.

On. Mutta ikuisen "ajatuksesta" ja "järjestä" mitättömänkin kuvan saadaksemme meidän täytyy tajunnassamme tehdä se suuri voimainponnistus, että koetamme sulattaa koko avaruuden mittaamattomassa elämässä esiintyvät järjen- ja voimankeskukset – yhdeksi kokonaisuudeksi! Jos sen jaksamme tehdä, saamme katsella ehdottoman jumalan "kasvojen" kirkkautta!

Ottakaamme pieni vertauskuva. Otaksutaan, että maapallolla elää ihminen, joka tietää kaikki, mitä ihmiskunnan eri yksilöt satojen miljoonien vuosien kuluessa ovat tietäneet ja kokeneet ja mitä ne ihmiskunnan vastaisena kehityskautena tulevat tietämään – ihminen, jolla on kaikki se voima, joka maapallolla koko sen pitkänä kehitysjaksona on jossakin muodossa ilmennyt. Eikö sellainen ihminen ansaitsisi "viisaan" ja "voimallisen" nimeä? Mutta tämä vertauskuva ei ole auttanut meitä millimetrinkään matkaa ehdottoman jumalan viisauden ja voiman mittaamisessa. Meidänkin tajunnassamme on näet se tieto, että maapallo koko avaruuselämään verrattuna ei ole edes pisara meressä. Kuinka me sitten voisimme tajunnassamme yhdistää koko avaruuden järjen- ja viisaudenkeskukset!

Muuten niin suuri ja ylevä tutkiva, luokitteleva järki saa nöyrästi astua alas istuimeltaan niin pian kun se vallattomuudessaan tahtoo ruveta äärettömyyttään mittaamaan. Tässä ilmenee se kristillisenkin kirkon opettama totuus, ettei järki pysty käsittämään jumalallisia asioita. Mistä syystä ei se pysty? Tietysti siitä, että kaikki eri järjenkeskukset ovat rajallisia, eristettyjä tajuntatietoja. Mutta kirkko on tätä tosiasiaa käyttänyt yksipuolisesti. Se on vaatinut, ettei ihminen saa tehdä tutkimusyritystäkään vaan että hänen tulee nöyrästi uskoa. Mitä? Jonkin oppijärjestelmän sanastoa, joka on vertauskuvakieltä. Niin on tehtykin, ja tuloksena on kristillisen kirkon mieletön jumalaoppi!

Järki päinvastoin saa ja sen tulee yrittää tutkia jumalallisia asioita. Sellainen lakkaamaton koetus juuri laajentaa järjenpesäkettä, kunnes järki omasta hyväksymisestään – eikä minkään sivullisen voiman kiellosta tai käskystä – alistuu eli sulautuu henkeen. Järki on näet hengen edustaja ilmenneessä maailmassa. Kun järjenkeskus on niin laajentunut, ettei se enää mahdu ilmenneeseen elämään, on järjen valta kehityksen lain kannalta mahdottomuus. Järki on hengen lapsi, joka leikkii ainemaailmoissa, mutta tämä lapsi on aiottu kasvamaan täysi-ikäiseksi. Silloin se myös omaksuu täysi-ikäisen elämäntavat. "Kun minä olin lapsi, niin minä ajattelin kuin lapsi, puhuin kuin lapsi ja tein kuin lapsi, mutta mieheksi tultuani minä hylkäsin lapselliset asiat", sanoo Paavali. Ei kukaan voi väittää, että lapsi-ikä olisi "huonompi" kuin täysi-ikäisyys. Ei se ole huonompi, mutta se kuuluu toiseen järjestöön. Samoin ei järkikään ole henkeä huonompi, mutta sen ilmenemistarve lakkaa silloin kun henki saa ohjakset käsiinsä, koska henki itsessään sisältää myös järjen yhtä hyvin kuin kukin täysi-ikäinen ihminen itsessään sisältää kaikki oman lapsuusaikansa kokemukset.

Minkä muun viisausopillisen järjestelmän jumaluusoppi on niin ihana kuin teosofian? Yksi- ja monijumalaisuus ovat tässä mitä suloisimmassa sopusoinnussa; ei toista tarvitse hylätä toisen voimassa pysyttämiseksi. Tarvitaan vaan aste-erotuksen edellyttäminen, ja molemmat ovat samalla kerralla yhtä "oikeat"; kumpikin yksikseen jätettynä ilman toisen täydennystä on taas yhtä "väärä".

Teosofian jumaluusoppi on minun tietääkseni ainoa, joka ei ole ristiriidassa itsensä kanssa.

Kristittyjen enkelit ovat teosofisen viisausopin mukaan yksilöllisiä "pikkujumalia", jotka toimittavat suuren ylijumalan asioita. Tämä ylijumala on nimetön, aluton, loputon, kaikki muodot ja ominaisuudet sisältävä muuttumaton elämä, se "iki-pimeys", jonka edessä kaikki luodut pyhää kunnioitusta tuntien vapisevat, se lakkaamaton elämänhuokuminen, jota rajallinen ihmistajunta kutsuu rakkaudeksi, mutta äärettömästi jotakin enemmän kuin "kuolevainen" kieli voi lausua ja laajennuksenalainen tajuntakeskus tuntea.

2. LUONTO

Länsimaisessa sivistyneessä kielenkäytössä "luonnolla" tunnutaan tarkoitettavan sitä voimaa, joka synnyttää, pitää vireillä ja hävittää elämän aistittavia ilmiöitä. Tämä katsomustapa näkyy jo olleen vanhassa "klassillisessa" maailmassa. Latinainen sana natura johtuu nascor-, natus sum-, nasci-verbistä, joka merkitsee syntyä. Kreikkalainen fysis johtuu fyein-verbistä, joka merkitsee siittää. Sekä latinan että kreikan mukaan on siis "luonto" siittämis- ja synnyttämistoimien ilmennyt tulos. Viimeksi mainitussa kielessä sanotaan esimerkiksi "ho kata fysin pateer", so. "luonnollinen isä", se joka on siittänyt lapsen. Efesolaiskirjeessä [2:3] sanotaan: "Kai eemen tekna fysei orgees", so. "olimme luonnon − eli siittämisen − mukaan vihan lapsia". Tällä ilmauksella Paavali tarkoittaa selvästi pelkkiä eläinihmisiä, joiden elämänhalu on "vihaa" korkeampia elämänjärjestöjä vastaan.

Koko sivistyneellä maailmalla ei näytä olevan tarvetta ulottaa luontoa laajemmalle kuin aistittaviin ilmiöihin. Tätä väitettä tukee se käytännössä oleva kielellinen yksipuolisuus, että tosissaan puhutaan "luonnottomista oloista", "luonnonvastaisista teoista", "luonnonlakien polkemisesta" jne. Kun tiedetään, että suomalainen luonto-sana johtuu luoda-verbistä, niin "luonnoton" on siis jotakin sellaista, jota ei ole "luotu". Mutta jo ns. profaani filosofiakin tunnustaa, että kaikilla olemustiloilla on syynsä ja että ne siis ovat "luotuja" eli syistä syntyneitä, joten mitään "luonnottomuutta" ei itsessään voi olla olemassa.

Teosofinen kielenkäyttö on vapaa tällaisista ristiriitaisuuksista. Kun teosofisessa kirjallisuudessa puhutaan siitä elämänjärjestöstä, joka muun sivistyneen maailman ajatusopin mukaan on ainoa ajateltu luonto, niin "luonnon" eteen pannaan laatusana "fyysinen". Olisi vain ollut suotavaa, että "fyysinen" olisi käännetty suomeksi. Mutta kun ei arvatenkaan ole keksitty sopivaa sanaa, joka tyhjentävästi vastaisi "fyysistä", se on jätetty kääntämättä. Mutta minusta on suomalainen "luonto" sittenkin lähempänä asiallisuutta kuin latinalainen "natura" ja kreikkalainen "fysis", koska "luonnolla" ei tarvitse ymmärtää tavallista siittämis- ja synnytystyötä vaan yleensä "luomista", ja teosofiseen ajatustapaan tottunut ihminen tietää hyvin, että luominen ylemmissä elämänjärjestöissä on jotakin perin toista kuin siittäminen ja synnytys.

Teosofisen elämänymmärryksen mukaan sama yhteinen luonto jakautuu kahteen suureen luokkaan, joita samalla voisi nimittää toistensa vastakkaisiksi navoiksi. Nämä luokat ovat: ilmenemätön ja ilmennystilassa oleva elämä. Ilmenemätön elämä "luo" ilmennyttä, hallitsee sitä ja imee sen aionien eli iankaikkisuuksien kuluttua takaisin itseensä.

Uudemman ajan materialismin mukaan on luonto itsessään tiedoton, tarkoitukseton, tahdoton ja sokea mekanismi eli koneellinen voima. Ei siis ihme, että kristillinen kirkko tällaisen elämänopin vastapainoksi on erottanut jumalansa luonnosta, koska olisi mielettömyyttä asettaa elämän hallitsijalle tuollaisia ominaisuuksia. Mutta kun materialismi ei tähän asti ole tullut tuntemaan mitään todellista automaattia eli itsestään toimivaa liikettä, on se tehnyt suuren verranto-opillisen virheen lausuessaan sen aatteen, että ns. luonnonvoimat toimisivat itsestään, ilman niiden takana ohjaavaa järkeä, johtoa ja tietoista tarkoituksellisuutta. Jos niin olisi laita, ei taivaankappaleiden kulku ja liikunto olisi säännöllistä, sillä sokea umpimähkäisyys ei voi ilmetä säännöllisyytenä. Jos näkyvä luonto olisi "sokeista" voimista riippuvainen, niin maapallo varmasti − edes tilapäisesti − joskus unohtaisi kääntymisensä akselinsa ympäri. Tästä seuraisi, että auringonnousu ja lasku myöhästyisivät. Mutta sellaista tapahtumaa ei tiettävästi ole koskaan huomattu, Auringon ei tiedetä myöhästyneen sekuntiakaan nousussaan tai laskussaan, vaikka Maan liikuntoa ei mikään taitava materialistinen insinööri kontrolloi. Täytyy siis otaksua, että Maan liikettä ohjaa järjellinen olento, joka osaa matematiikkaa paremmin kuin etevimmät insinöörimme.

Entä itse matematiikka? Miten se voisi olla eksakti tiede, jos ne lait ja voimat, joiden pelkkiin ilmiöihin koko tämä tiede perustuu, olisivat umpimähkäistä huitomista sinne tänne tai toisaalta vuoroin tavatonta kiirettä, vuoroin väsähtämistä? Mokoma oppi ei kelpaa edes "terveelle järjelle".

Mutta teosofia opettaa, että ilmenemätön luonto on ilmennystilassa olevan käyttövoima, ja välttää siten kaiken ristiriitaisuuden. Fyysisen maailman verranto-oppikin, joka muuten perustuu jokapäiväiseen kokemukseen, tukee tätä teosofian opetusta. Tiedetään hyvin, että esimerkiksi höyrykoneen suorittamaa työtä vastaa se energia, joka syntyy koneeseen syötettävistä aineista. Myös tiedetään, että koneen käynnissä pitämiseksi tuon syötettävän aineen energian täytyy olla koneen suorittamaa työtä suurempi. Suurinta höyrynpainetta, minkä höyrykattila kestää, uskalletaan harvoin käyttää, ja jos sitä poikkeustapauksissa käytetäänkin, täytyy käyttöajan olla mahdollisimman lyhyt, ettei kattila räjähtäisi.

Tämä tosiasia on suuren luonnon pienoiskuva. Ilmenemätön elämä on ikuinen, tyhjenemätön voimavarasto, mutta se ei ole automaatti juuri siitä syystä, ettei se itsessään ole missään liikkeessä eikä toiminnassa. Se ei tee eikä ole tekemättä mitään, se vain on. Mutta niin pian kun jotakin on toiminnassa, täytyy tajunnan käsittää, että tuo toiminta tapahtuu ilmennystilaisessa luonnossa, joka saa kaiken voimansa siitä elämästä, missä ei voi olla minkäänlaista suhteellisuutta, koska sen olemus on todella rajaton täydellisyys.

Ilmenemätön elämä ei koskaan voi tyhjentää itseään ilmenneessä juuri sen tähden, että se on ehdoton täydellisyys. Tämä tosiasia selittää sen näennäisen pulmallisuuden, että ilmenneen elämän esiintyminen on ikuista. Jos ilmenemätön elämä voisi ilmetä kokonaisuudessaan lukemattomina iankaikkisuuksina, niin kaikki suhteellinen luonto lakkaisi joskus olemasta, toisin sanoen suuren luonnon toinen napa häviäisi. Mutta kun ei niin voi tapahtua, tämä napa on aina olemassa. Ainejärjestöt vaihtelevat ja tietyn ikänsä elettyään vetäytyvät ilmenemättömään elämään, omaan kotiinsa, mutta sitä mukaa sukeltautuu ilmenemättömästä elämästä uusia ilmennystiloja.

Ihminen kysyy usein pikkumaisuudessaan: "Miksi tarvitsee olla ilmennystilassa olevaa elämää? Tarvitseeko rajattomuus kokemusta? Eikö se tunne itseään muuten kuin luomalla alituisesti ainetta?" Aikojen viisaus vastaa: "Ilmenemätön elämä ei pyri itseään tuntemaan. Se ei tarvitse mitään kokemusta, koska siinä ei ole minkäänlaista suhteellisuutta, mutta sen lakkaamaton luominen on sen äärettömyyden todistus. Tätä todistusta se ei itse hae. Sen ainoa luomissyy on juuri sen tyhjenemättömyys. Jos se tietäisi itsensä tyhjenemättömyydeksi, se ei tekisi turhaa työtä. Mutta kun se ehdottomana rakkautena on kokonaan itsetiedoton voimastaan, se pyrkii aina hajoamaan. Minne, koska ei sen ulkopuolella ole mitään, johon se hajoaisi? Se pyrkii hajalle ilmenemättömyyden tilasta, harhaan, ei-olemiseen. Mutta kun se ei-olemisena − siis äärettömän pienenä itsensä osana − tulee suhteellisuuden, rajoituksen tietoisuuteen, palaa se itseensä. Kun ei se milloinkaan voi tyhjentää itseään, se ei myöskään milloinkaan voi sellaisenaan päästä suhteellisuuden tajuntaan eikä siis lakata luomasta."

Tästä ilmenemättömän elämän "luonnosta" saamme himmeän kuvan koettaessamme tajuta olentoa, joka rakastaa "täydellisesti". Sellainen olento ei totisesti tiedä olevansa suuri, eikä tiedä rakastavansa. Suhteellisuuden maailmassa, eri elämänjärjestöjen ristivedossa olevat olennot vain tietävät hänen rakastavan, heistä − eikä hänestä itsestään − hänen toimintansa on rakkautta. Ei täydellinen puolueettomuus voi tietää itseään puolueettomuudeksi. Jos se tietäisi sen hetkenkin, se olisi samalla langennut mitä mustimpaan itserakkauteen, lakaten samassa silmänräpäyksessä olemasta puolueettomuus.

Ilmenemätön luonto on sekä persoonaton että yksilötön. Sen tajunnassa ei ole minkäänlaista tarvetta, velvollisuutta tai vastuullisuutta. Koko sen olemus on lakkaamatonta, itsetiedotonta uhrautumista. Rajallisen tajunnan kannalta sitä sopisi nimittää itsensä hävittämisyritykseksi, joka ei koskaan onnistu. Sitä tosiasiaa silmälläpitäen puhutaan esimerkiksi Ilmestyskirjassa karitsasta, "joka maailman alusta tapettu on", eikä tämä "karitsa" ole kuitenkaan korkeampi toimintakeskus kuin meidän aurinkokunnan jumala eli logos, mutta niin paljon hänessäkin on ilmenemättömän elämän "luontoa", että hän tämän aurinkokunnan alusta on − hirvittävän pitkinä ajanjaksoina − lakkaamatta uhrautunut oman luomistonsa tähden, ollen kuvaannollisesti puhuen "tapettu" kaikelle sellaiselle toiminnalle, joka kohdistuisi hänen itsensä "hyväksi".

Ilmennystilassa oleva elämä jakaantuu lukemattomiin järjestöihin, joissa toimivat tajuntakeskukset ovat lainalaisia, so. syihin ja seurauksiin sidottuja. Ilmenneessä luonnossa esiintyvät monenlaiset lait, jotka hallitsevat eri elämänjärjestöjä. Mutta nämä lait eivät ole muuttumattomia. Päinvastoin ne muuttuvat sitä mukaa kuin tajuntakeskus kokemusten rikastuttamana siirtyy järjestöstä toiseen. Jo tavallinen ihminen voi huomata, kuinka asiatonta on puhua muuttumattomista luonnonlaeista. Henkilöön, joka sielunsa sisimmässä tuntee vetäymystä ilmenemätöntä elämää, täydellistä rakkautta kohti, eivät esimerkiksi vaikuta − ainakaan enää säännöllisesti − ne lait, jotka ehdottomasti synnyttävät suuttumusta. "Suuttumuslaki" on myös "pyhä" ja "hyvä" itsessään, mutta sellainen hyvä ei enää kuulu siihen elämänjärjestöön, joka on tuon ylöspäin pyrkivän henkilön aikakaudellinen "elementti". "Suuttumuslaki" on lähtöisin astraalitasolta, siis siitä hyvin alhaisesta elämänjärjestöstä, jonka tehtävänä on persoonallisen minän pitäminen kiteytymistilassa.

Nykyajan hyvätkin ihmiset hyväksyvät "pyhän vihan". Ei nykyinen oikeustajunta voi vielä uneksiakaan tämänlaatuisen vihan väheksymisestä. Syyttömästi kärsinyt, mitä syvimmin loukattu ja raa’alla tavalla nöyryytetty henkilö on aikamme parhaan oikeustajun mukaan täysin oikeutettu, vieläpä velvoitettu täyttymään pyhällä vihalla. On niin luonnollista, että "kunniallinen" ihminen, jota julkisuudessa herjataan täysin aiheettomasti esimerkiksi varkaaksi, roistoksi, murhaajaksi, tuhopolttajaksi ym., antaa syyllisen "lain kouriin". Ei kukaan epäile hänen hyvää luonnettaan, kun hän tekee niin. Päinvastoin, "yleinen mielipide" tunnustaa hänen luonteensa puhdistuvan juuri siitä, että hän ei salli kunniaansa ja hyvää mainettaan tallattavan lokaan. Ja kaiken muun hyvän lisäksi hyvä kristitty luulee vielä kirkastavansa jumalan "kunniaa" sillä, että hän rankaisee pahaa! Kristittyjen jumalalla on näet kunniantunto samoin kuin hänen maanpäällä olevilla lapsillaan! Ja tämä kunniantunto uskotaan järkähtämättömäksi luonnonlaiksi. Kyllä se onkin luonnonlaki. Mutta minkälaisen luonnon? Kaikkein alhaisimman ilmestystilassa olevan luonnon, jonka tehtävänä on suojella persoonallisuutta.

Mitä opettaa teosofia siitä luonnosta, joka pukee kunniantunnon ihanaan purppuraan? Se opettaa, että tuota luonnonlakia seuraava olento ei voi nähdä "jumalan valtakuntaa", että hän on ehdottomasti tuomittu pitkälliseen, aikakautiseen perikatoon, että hänen täytyy vielä lukemattomia kertoja syntyä ihmisruumiiseen kärsimään ja kuolemaan. Mistä syystä? Siitä että hän elää mitä alhaisimmassa eristäytymisen harhassa, koska ei voi asettua sen kannalle, joka häntä "loukkaa".

Mitähän arvelisi länsimainen sivistynyt maailma viisauden mestarista, joka asuisi jossakin sen suurkaupungissa ja joka ei osoittaisi vähintäkään kunniantunnon loukkaamisen oiretta, vaikka väkijoukossa häntä osoitettaisiin sormella ja herjattaisiin kauheimmaksi olennoksi, mitä maa päällään kantaa? Mitähän sanoisivat hyvät kristittymme sellaisesta olennosta − heidän mielestään "pakanasta" − joka enkelimäisesti hymyillen lähestyisi herjaajaansa kutsuen tätä rakkaaksi ystäväkseen ja joka osoittaisi hyvyyttä ja lempeyttä erityisesti tälle juuri siksi, että tämä − muiden mielestä − kohteli häntä sanomattoman julkeasti? Epäilemättä häntä sanottaisiin "idiootiksi", "raukaksi" ym. Etupäässä pidettäisiin hänen käytöstään "luonnottomana", ja sitä se totisesti olisikin verrattuna siihen luontoon, joka "kunniallisia" ihmisiä hallitsee.

Tavallisten ihmisten "jäsenissä" asuu aivan luonnollinen "lihan laki", mutta niin luonnollinen kuin se onkin, sen täytyy kokonaan lakata hallitsemasta siinäkin ilmenneen elämänjärjestössä, jota teosofia kutsuu devachaniksi ja kristityt taivaaksi. Vaikka tämä järjestö korkeampien kannalta on pelkkä lastenseimi, lapsellisen onnellisuustarpeen tyydytystila, ei nykyajan puhtaimmalla "lihan lailla" − kunniantunnolla − ole vähintäkään sijaa tässä järjestössä. "Synnin siemen" on täydellisessä itämättömyystilassa taivasmaailman elämässä. Vasta sitten kun sielu on nauttinut taivaan ilot loppuun ja lähenee takaisin astraalitasoa, alkaa tuo siemen itää, luonnonlain välttämättömyydestä tietysti, sen lain, jonka alaisuudesta sielu ei ole vielä vapautunut. Jos hyvät kristityt ymmärtäisivät, mitä pyhä viha ja kunniantunto ovat, jos he tietäisivät ne kauniisti naamioiduiksi vihollisikseen, niin heidän keskuudessaan ei olisi niin paljon surkeutta ja kärsimystä. Jos he tietäisivät, että "pahan" rankaisemisesta tulee uutta pahaa, niin kyllä yhteiskunta pian syntyisi uudestaan ilman minkäänlaista ulkonaista toimintaa.

Olemme nähneet, ettei mitään "luonnotonta" ole olemassa, kun elämää katsellaan kaikkeuden kannalta. Kun tajuntakeskus pääsee niin pitkälle laajenemishalussa, että se voi väsymättä elää kaikkien ilmenneen luonnon olioiden keskuudessa, vapautuu se kaikesta lainalaisuudesta. Silloin se "ulosoppineena" ehdottoman luonnon apulaisena saa käyttääkseen ne voimat, joita ei mikään rajoitettua järjestöä koskeva toimintaohje pidä sidottuina.

Tällaista luonnontiedettä opettaa teosofia. Sen opetus on käytännöllistä luomistyötä samalla kun se järkeä terästäen saattaa inhimillisen ymmärryksen työskentelemään ristiriitaisuuksista vapaana, jumalallisia syvyyksiä tutkivassa ja suhteellisuuden lain alaiselle tajunnalle erittelevässä aatteen maailmassa.

3. IHMINEN

Nykyinen luonnontiede jakaa maapallon elämän kolmeen luokkaan, jotka ovat kivi-, kasvi- ja eläinkunta. Viimeksi mainittuun luetaan ihminenkin. Mutta kun länsimainen luonnontiede ei vielä tunnusta olevan muunlaista elämää kuin se, mikä teosofisen kielenkäytön mukaan on fyysistä, on ymmärrettävä, että tällainen luonnontiede osaa käsitellä ihmistä vain fyysisenä oliona.

Kun länsimainen luonnontiede ei tunne muunlaista kehitystä kuin fyysis-aineellisen, on se auttamattomasti materialistinen. Turhaan on tätä luonnontiedettä koetettu saada kristillisen kirkon ystäväksi, kun näet "kristillisellä kirkolla" ymmärretään muuta kuin pelkkää opinkappalekokoelmaa. Niin kauan kuin kristillisessä kirkossa on vähänkin henkeä ja elämää, se ei voi asettua nykyisen luonnontieteen kannalle. Moni tieteen harras ystävä – ollen samalla materialisti – riemuitsee ja tuntee ikään kuin suurta vahingoniloa siitä, että uudempi luonnontiede on pannut kirkon ahtaalle.

Ihminen on luonnontieteen mukaan nisäkkäiden luokkaan kuuluva eläin, joka pitkien ajanjaksojen kuluessa on kehittynyt aiemmista eläimistä – viimeksi apinasta – nykyiseen käskevään ja johtavaan asemaansa. Kirkon ystävät taas eivät tahtoisi luopua siitä vakaumuksestaan, että ihminen on "jumalan kuva", joskus erikoisella huolella aivan valmiiksi luotu, ollenkaan polveutumatta apinasta, vielä vähemmän alemmista eläimistä.

Ainoastaan yhdessä kohdassa ovat länsimainen luonnontiede ja kristillinen kirkko yksimieliset ihmiseen nähden. Luonnontiede opettaa, että ihminen eläinkunnan jäsenenä on ilmestynyt maapallolle paljon myöhemmin kuin kivi- ja kasvikunta ja että hän on kaikkein nuorin eläinsukulaisistaan. Kirkko taas opettaa, että jumala loi kaikki ensin valmiiksi ja viimeksi vasta ihmisen koko alempaa luontoa hallitsemaan. Jos luonnontiede ei lukisi ihmistä eläinkuntaan kuuluvaksi vaan tunnustaisi erikoisen luomistyön ihmiseen nähden, olisi se kirkon täydellinen ystävä.

Aikojen viisauden mukaan, jonka edustaja teosofia on nykyään, ihminen on paljon vanhempi kivi-, kasvi- ja muuta eläinkuntaa, johon hänen näkyväinen verhonsa eli fyysinen ruumiinsa kyllä kuuluu. Hän uskaltaa vakuuttaa: "Ennen kun nuo mahtavat vuoret olivat syntyneet, olin minä." Mutta erehdysten välttämiseksi on heti huomautettava, ettei äskeisessä lausunnossa tarkoitettu ihminen ole nykyajan ihmiseläin. Ihmisen nykyinen ruumis on kivikuntaa nuorempi samoin kuin nykyisen kasvi- ja eläinkunnan muinaisia esivanhempia. Mutta teosofian "ihminen" ei olekaan sama kuin nykyajan luonnontieteen ja kirkon. Hänellä on takanaan hirvittävän pitkä taival, jonka hän on kulkenut. Se yleisesti tunnustettu ja tunnettu tosiasia, että ihminen on älyllisesti kivi-, kasvi- ja muun eläinkunnan yläpuolella, on hänen pitkän ikänsä parhaana takeena. Äly syntyy pitkällisestä kokemuksesta. Jos siis ihmiskunnan yhteinen äly on suunnattomassa määrin korkeampi koko maapallon kivi-, kasvi- ja muun eläinkunnan älyä, niin ihmiskunnan on täytynyt olla tekemässä kokemuksia myös hirvittävän pitkiä aikoja ennen kun kivet, kasvit ja muut eläimet.

Tosiasia on se, että ne joukkomonadit eli -yksiöt, jotka nykyään ovat yksilöityneinä eri ihmisolentojen tajuntakeskuksiksi, ovat äärettömiä aikoja sitten kuuluneet "elottomaan" kivikuntaan. Onko siis ihminen kehittynyt kivestäkin eikä vain kasveista ja eläimistä? Ei suinkaan! Hän ei ole niistä kehittynyt vaan kulkenut näiden luomakuntien kautta.

Ihmisolentoa ymmärtääksemme meidän tulee ottaa huomioon, että hänen kehityksensä jakautuu kolmeen eri luokkaan, nimittäin henkiseen, fyysiseen ja järjenomaiseen. Henkinen kehitys on hengen laskeutumista aineeseen eli kirkollisella kielellä puhuen syntiin lankeamista. Ikielämän itsestään lähettämä elämänaalto muuttuu suunnattomalla kiertomatkallaan äärettömän monenlaisiksi muodoiksi. Voisimme sanoa, että tämä aalto on mahtava jumala, "isän olemuksen perikuva". Mutta mitä pitemmälle se jatkaa matkaansa, sitä enemmän se vieraantuu vanhasta, alkuperäisestä luonnostaan. Emme voi tässä käsitellä edes pääpiirteissään ihmishengen alaspäistä kulkua, koska se tehtävä kuuluu korkeimmille vihityille mestareille. Sanomme vain lyhyesti, että se elämänaalto, johon ihmiskunta on sellaisenaan kerran kuulunut, on äärettömän hitaasti – aikaa ihmistajunnan kannalta laskien – pukeutunut kivikuntaan. Ihmiskunnalla on siis "ennen vanhaan" ollut yhteinen kiviruumis samoin kuin nykyisellä kivikunnalla. Jos pidämme kivikuntaa luomiston alhaisimpana asteena, niin sanokaamme, että ihminen on lakkaamatta taantunut siihen asti, että "jumala oli muuttunut kiveksi".

Kivikunnasta lähtien on joukkomonadi eli -yksiö niin sanoaksemme jakautunut pienempiin ryhmiin muuttuen kasvikunnan eriasteisiksi sieluiksi. Nämä ovat taas jakautuneet vielä pienempiin eli eläinsieluihin. Useimmat nykyajan eläinyksilöt kuuluvat vielä henkisesti suureen joukkosieluun. Kokonaista kolme ihmiskuntaakin eli juurirotua on ollut pelkkiä eläimiä; vasta neljännessä jakautui eläinjoukkosielu yksilösieluiksi.

Ihminen – fyysinen ihminen – on siis pitkinä ajanjaksoina ollut pelkkä eläin. Hänen kolmenlaisesta kehitysmuodostaan voidaankin vain puhua nykyajan järki-ihmistä silmällä pitäen. Mutta selvää on, että nykyajan eläinkunta on niin sanoaksemme paljoa kaukaisempi osa äsken mainitusta elämänaallosta, koska se ei ole vielä ehtinyt ihmisen tasolle.

Neljännen juurirodun puolivälistä alkoi ihmisen järjenomainen kehitys, so. silloin oli ihmiseläin kehittynyt ruumiiltaan sellaiseksi, että sama jumalallinen elämä, joka tähän asti oli johtanut sen kehitystä alaspäin, saattoi nyt alkaa sitä yksilöllisenä elostaa ja johtaa ylöspäin eli "pelastamaan synnistä". Yhä täydellisempi fyysinen kehitys oli välttämätön, jotta tämä pelastustyö voitaisiin alkaa. "Kun hätä on suurimmillaan, on apu lähimmillään", sanoo sananlasku, joka tässä suhteessa on aivan paikallaan. Eläin on näet "alaspäisessä kaaressa" pitemmällä kuin kasvi ja kivi. Mistä syystä? Siitä, että eläinyksilöt voivat palvella itseään muiden kustannuksella enemmän kuin edelliset, ne ovat siis itsekkäämpiä. Mutta tämän "pahan" vastapaino tulee oikeaan aikaan. Jumalallinen elämä laskee järjen kipinän eläimeen, joka nyt saa "merkin otsaansa". Tässä tilassa on se merkillisessä epävarmuudessa. Se osaa suunnitella ja järkeillä, ja tämä kyky on niin sanoaksemme sillanrakennustyön alkamista aine- ja henkimaailman välillä.

Eikö suuri elämä ole ihmeellinen? Se sallii joukkoyksiöiden "langeta" yhä syvemmälle, hoitaen tätä mielellään lankeavaa joukkoa äärettömällä rakkaudella, mutta se ikään kuin aina kuiskaa sille suloisesti:

"Odota, lapseni! Vielä tulee sekin aika, jolloin saan sinut kuulemaan ääntäni. Kun voin istuttaa sinuun järjen kipinän, käännyt sinä sen valaisemana kysymään neuvoa minulta."

Ihmisen fyysinen kehitys kulki henkisen kanssa rinnan niin kauan kuin hän ruumiillaan eli fyysisessä maailmassa olematta vielä järkiolento. Siitä lähtien, jolloin järjen valo on ollut hänen oppaanaan, kulkee taas järjenomainen kehitys rinnan fyysisen kanssa. Mutta sen sijaan että fyysinen kehitys veti häntä ennen yhä alaspäin, vetää nyt järjenomainen kehitys häntä ylöspäin kohti henkistä heräämistä, joka on suhteellisesti yhtä suloista ja viehättävää kuin ennen oli henkisesti yhä syvempään uneen vaipuminen.

Kolmessa ensimmäisessä juurirodussa ihmisen kehitys kulki henkisesti alaspäin. Neljännessä hän pääsi tasapainotilaan, jossa – kuvaannollisesti puhuen – eläin ja jumala olivat tasaväkiset. Kolmessa viimeisessä juurirodussa kehittyy ihminen henkisesti ylöspäin. Fyysinen ruumis hienostuu, ja tulee yhä herkemmäksi ylempien elämänjärjestöjen väreilyille.

Jokainen juurirotu lisää ihmiselle yhden fyysisen aistimen. Ensimmäisen juurirodun ihmisellä – oikeammin ihmiseläimellä – oli ainoastaan kuulo; toisen juurirodun ihmisillä oli kuulo ja tunto, kolmannen kuulo, tunto ja näkö, neljännen kuulo, tunto, näkö ja maku. Tämän juurirodun ihmisillä, joihin Atlantis-kansa kuului, ei siis ollut ensinkään hajuaistia, joten he saattoivat elää sellaisessa hajussa, mikä kuolettaisi meidät.

Viides, kuudes ja seitsemäs juurirotu vievät ihmistä suunnattomasti eteenpäin. Viidennen juurirodun ihmisillä – joihin nykyajan kehittyneimmät tavalliset ihmiset kuuluvat – on viisi aistia. Hajuaisti kuuluu siis viidennen antimiin. Kuudes juurirotu antaa ihmiselle uuden aistimen lisää, ja se on astraalinen selvänäköisyys. Sen ajan ihmiset ovat siis kaikki "tietäjiä" siinä merkityksessä, että he tietävät asioita, joita ei nykyajan ihminen ollenkaan saa selville, koska häneltä puuttuu kuudes aisti. Nykyajan ihmisen aivoissa on pieni kohoke, jonka tieteellinen nimi on glandula pinealis, so. käpyrauhanen. Nimi johtuu siitä, että se muodoltaan muistuttaa pientä männynkäpyä. "Oppineet" eivät tiedä vielä lainkaan, mitä tällä pikkukävyllä "tehdään", mutta teosofit käsittävät, että siitä kehittyy kuudes aisti seuraavassa juurirodussa. Siitä tulee siis astraalinen sähköpatteri, joka on samalla sekä lähetys- että vastaanottokone. Nykyistä sähkölennätintä ei silloin tarvita, koska luonto antaa kullekin ihmiselle sellaisen välineen.

Seitsemäs juurirotu kehittää kaikista tavallisista ihmisistä adeptin. Se on kerrassaan suurenmoinen kehitysaste. Silloisella ihmisellä on seitsemän aistia. Viimeinen näistä, kuuden edellisen kruunu, on mentaalinen eli älynomainen selvänäköisyys. Ajatelkaamme, mikä mahtava olento onkaan sen ajan ihminen! Kuolemasta ei silloin puhuta mitään. Taivasmaailmassa olevat ihmiset nähdään yhtä hyvin kuin me nykyajan ihmiset nyt näemme ystävämme, jota katsomme kasvoista kasvoihin.

Kuinka erilainen onkaan ihminen teosofian kuin nykyisen länsimaisen tieteen kannalta! Viimeksi mainittu pitää häntä viisaana "seuraa rakastavana eläimenä"; teosofia väittää nykyajan ihmisen kuuluvan samalla kerralla seitsemään suureen luonnon valtakuntaan, vaikka tavallinen ihminen tässä lihasruumiissaan onkin vain tietoinen näistä valtakunnista kaikkein alimmasta, so. fyysisestä.

Kuinka erilainen onkaan ihmisen siveellisen elämän merkitys teosofian valossa kuin länsimaisen tieteen ja "jumaluusopin" kannalta! Viimeksi mainitut opetussuunnat väittävät ihmisen elävän yhden ainoan kerran tavallisena ihmisenä. Selvää on, että siveellisen elämän kantavuus tällaisen opetuksen kannalta on lyhyt. Jalo ja raaka elämä ovat samanarvoiset eläjälle itselleen materialistisen luonnontieteen mukaan, kun hän kerran on kuollut. Lyijynpala, jolla itsemurhaaja lävistää ohimonsa, päästää nykyisen länsimaisen sivistyksen mukaan hänet kaikesta siveellisestä tilinteosta. Kristillisen jumaluusopin mukaan se siirtää hänet ehdottoman muuttumattomuuden tilaan, sulkien häneltä kehityksen tien ja "armon oven" ikuisuudeksi. Tuo on ihmeoppia, joka on vierasta teosofialle. Tämä ei tunnusta mitään ihmettä olevan koko äärettömässä elämässä vaan loppumatonta, hidasta tilanmuutosta.

Useat länsimaiset kielet ovat lainanneet sanskritista sen sanan, joka näissä kielissä nyt merkitsee "ihminen". Tämä sana on man, ja se merkitsee "ajattelija". Romaanisissa kielissä taas johdetaan "ihminen" latinalaisesta "homo"-sanasta, joka merkitsee "maa". Mutta melkein kaikissa eurooppalaisissa kielissä esiintyy latinan "humanus"-sanasta lainattu muoto. "Humaaninen" – ihmisellinen – olento kuuluu siis olemukseltaan sekä maahan että ajatusmaailmaan. Ajattelija – man – ei kuulu maahan; se vetäytyy omalle tasolleen ruumiin kuoltua.

Näyttää siltä, että suomenkielen "ihminen" on myös sanskritilaista juurta. "Ihminen"-sanassa ovat juuriäänteinä mn. "Ih" voi olla samanlainen alkuliite eli prefiksi kuin hu latinan "humanus"-sanassa. Kun m:n ja n:n väliin pannaan a, saadaan man.

Tämä todellinen ajattelija, joka on antanut persoonallisellekin ihmiselle nimen, syntyy jälleen, kunnes se on kyllästytetty sillä kokemuksella, mikä persoonallisesta olemassaolosta voidaan saada jälleensyntymisketjussa kiinni ollessaan, on "ajattelija" karman lain alainen, so. sen täytyy tehdä tiliä vaelluksestaan aineen maailmoissa.

Avaruuden elämässä on lukemattomia kehitysjärjestöjä, jotka kaikki ovat toisiinsa rengastettuina. Kun se yksilöllinen elämänpesäke, jonka me tunnemme ihmisajattelijana, on suorittanut koko järjestönsä "oppijakson", siirretään se ylempään kehitysjärjestöön. Sellaisiin ylhäisiin järjestöihin kuuluvia, entisiä ihmisiä ovat ne mahtavat jumalat, jotka eriasteisina johtavat nykyistä aurinkokuntaamme. Maapallon nykyisen ihmisen kutsumus on aikanaan kohota samalle asteelle. "Uskolliselle palvelijalle", joka hoitaa hyvin tehtävänsä, annetaan kehitysjärjestön vaihteessa yhä suurempi hallitusvalta.

4. ELÄINKUNTA

Kuten edellisessä luvussa huomautettiin, ovat kristillinen kirkko ja länsimainen luonnontiede samanmielisiä siinä suhteessa, että ihminen on kaikkein nuorin maapallon kolmen luontokunnan eläjistä. Mutta niiden yksimielisyys menee vielä pitemmälle. Ne pitävät eläimiä sellaisinaan ihmisiä alempina olentoina. Kristillisestä kirkosta olisi "jumalanpilkkaa" se väite, että maapallon nykyisistä eläimistä joskus tulee ihmisiä. "Darwinistit" kyllä uskovat sellaisen mahdollisuuden, mutta heidän suurempi oikeudentuntonsa eläimille ei ole ollenkaan järkevämpi – ihmisellisestä puhumattakaan – kun otetaan huomioon se tosiasia, ettei heidän kehitysoppinsa osaa tarjota minkäänlaista hyvitystä alennustilaa, sortoa ja julmuutta kärsiville eläimille eikä rangaistusta ihmisille, jotka kohtelevat eläimiä huonosti. Jos näet "darwinisti" uskookin nykyajan koti-eläimistä tulevan ihmisiä läheisemmässä tulevaisuudessa kuin muista, niin ei tällainen usko ole mitään oikeuden jakoa. Mitä hyvitystä saavat esimerkiksi nykyajan teuraseläimet ja usein kovaa rääkkäystä kärsivät kuormajuhdat tämän kehitysopin mukaan? Olisiko ihmisenä oleminen itsestään suurempi etu kuin eläimenä oleminen? Ja jos niin olisi laita, miten saisi nykyään vääryyttä kärsivä koti-eläin hyvitystä siinä tulevaisuudessa, jossa tämän eläinlajin yksilöt ovat ihmisinä?

Entä nykyajan ihmisten jälkeläiset? Mitä heistä tulee siinä tulevaisuudessa, jossa meidän ajan kotieläimet ovat ihmisiä? Siihen kysymykseen ei darwinismi osaa vastata. Jos se edellyttää nykyisen ihmiskunnan kuolevan sukupuuttoon ja siten väistyvän eläimistä kasvavien ihmisten tieltä, on sen kehitysoppi järjetön. Silloin olisi todellakin olemassa joko mahdoton mahdollisuus tai mahdollinen mahdottomuus "kyllästyä elämään". Ja sen kehitysopin mukaan olisi ihminen korkein mahdollinen olento. Siihen asti kehityttäisiin kivestä, kasvista ja eläimestä ja nyt oltaisiin kehityksen päässä!

Luin kerran eräästä vanhasta "rukouskirjasta" seuraavan lauseen: "Minä kiitän sinua, jumala, ettet ole luonut minua julmaksi leijonaksi vaan ihmiseksi, omaksi kuvaksesi, jolla on jumalan lapsen oikeus ja iankaikkisen elämän toivo."

Tästä lauseesta kuvastuu niin selvänä hyvän kristityn käsitys eläinten asemasta, tehtävästä ja kohtalosta. Ne on tämän käsityksen mukaan "asetettu" ihmisten ruuaksi, vetojuhdiksi, huviksi ja ties miksi kaikeksi. Lukemaan opettelevat lapset saavat lukukirjasta esimerkiksi tietää, minkälaisia ansioluetteloja eri eläimet kertovat omasta suvustaan "eläinten kuninkaalle" jalopeuralle. Härkä esimerkiksi sanoo ihmisen saavan sen lihasta maukasta ja voimakasta ruokaa, talista kynttilöitä, nahasta kenkiä ym. Lehmä sanoo antavansa ihmiselle maitonsa, josta valmistetaan voita ja juustoa. Lammas sanoo antavansa ihmiselle villansa, lihassa ja nahkansa.

Tuollaisten sanojen paneminen eläinten suuhun on julmaa vääristelyä. Yhtä hyvin voisi nykyistä sotalaitosta silmällä pitäen panna kansan voimakkaiden nuorten miesten suuhun sanat: "Vanhempamme opettavat meitä kuuliaisiksi, ruokkivat ja vaatettavat meitä sekä pitävät huolta terveydestämme, että me miehiksi tultuamme olisimme kelvollisia sotaan vietäväksi, että sotatantereella silvotut ruumiimme saataisiin laahata suuriin yhteishautoihin, joille aikojen kuluessa kasvaisi vihanta nurmi siitä voimakkaasta lannasta, jota mätänevät ruumiimme ovat, ja että vallanpitäjät saisivat kunniaa ja mainetta verellämme yhä suurempaan valtaan päästyään sekä enemmän varoja tuhlaavan elämän viettämiseen siitä, että me ennen kuolemistamme lävistämme luodilla niin monen nuoren miehen terveen rinnan."

Lukemisen ensi alkeina sopisi pojille opettaa tällaista hyötyperustetta yhtä hyvin kuin panna härkien ja lammasten puhumattomaan suuhun kehumista siitä hyödystä, jota ne väkisin pannaan tekemään ihmiselle.

Eläimet eivät ole ihmisen mielivaltaisesti pitämiä työkaluja eivätkä raaka-ainetta, jota hän vain saisi hyödyntää. Päinvastoin ne ovat hänen nuorempia veljiään ja sisariaan, joita hänen – jos mielii elää niiden lähellä – on hoidettava ja kasvatettava niiden oman hyödyn kannalta. Jos ihmiset ymmärtäisivät suhteensa eläinkuntaan, he eivät saisi ollenkaan pitää ns. kotieläimiä vaan lähestyä luonnon vapaudessa olevia eläimiä vilpittöminä ja rehellisinä ystävinä. Vasta silloin kun nämä kiitollisuudesta palvelisivat ihmistä ja alistuisivat ihmiselle, hän saisi ottaa sen vastaan, mutta silloinkin hänen olisi pidettävä silmällä yksinomaan eläinten omaa hyötyä.

Nykyajan sivistyskansat luovat surkeata karmaa sillä kaksinaamaisuudellaan, jota he osoittavat kotieläimilleen. Eläimiä petetään suorastaan sillä näennäisellä hyväntahtoisuudella, jota niille ihmisen hyödyn takia osoitetaan. Sikoja ihminen ruokkii yksinomaan sen tähden, että hän saisi tappaa ne. Nautakarjaa hoidetaan sen tähden, että ihminen saisi lehmistä maitoa. Mutta kun lehmä alkaa lypsää huonosti tai tulee vanhaksi, sen kurkkuun viilletään puukolla. Kun hevonen on uhrannut parhaat voimansa ihmisen palveluksessa, se ammutaan kuoliaaksi. Sellaista kiitollisuutta osoittaa "sivistynyt" ihminen nuoremmille sukulaisilleen, jotka on "kutsuttu" samaan suureen jumalalliseen aikakaudellisen elämän perintöön ja jotka ovat saman ylhäisen isän lapsia kuin hänkin!

Jos se raamatunpaikka on totta, joka sanoo, ettei "yhdessäkään murhaajassa ole iankaikkinen elämä pysyvä", niin on se totta niihin ihmisiinkin nähden, jotka tappavat tai sallivat muiden tappaa eläimiä heidän puolestaan. Ihminen uskottelee olevansa "jumalan kuva" mutta julkeaa ottaa eläinsukulaisiltaan hengen. Näin tehdessään hän on murhaaja, jossa aikakaudellinen – aioninen – elämä ei ole pysyvää, so. hän ei voi itsetietoisena tajuntakeskuksena toimia pitempinä kehitysjaksoina. Puolueeton luonto pitää hänet henkisesti sokeana ja pidättää häneltä jumalallisen itsehallinto-oikeuden sen tähden, että hän on tahrannut kätensä viattomalla verellä. Taivasmaailmaan sellainenkin ihminen pääsee, mutta suuri erehdys olisi luulla, että tämä olisi "aioninen" elämä. Iankaikkisella eli aionisella elämällä ymmärretään himmenemätöntä, keskeymätöntä itsetietoisuutta, joka jatkuu manvantarasta toiseen.

Vai eikö niin ole laita? Tosiasia jälleensyntymisestä tuntuu länsimaisista "kultuuri-ihmisistä" yleensä hulluudelta. Miksi? Sen tähden, että heidän itsetietoisuutensa ei ulotu syntymän taakse. Heistä tuntuu siltä kuin he olisivat astuneet ulos läpipääsemättömästä pimeydestä, kun he koettavat muistossaan siirtyä niin lähelle fyysistä syntymäänsä kuin mahdollista. Ja kun he itse ovat "hulluja" tässä asiassa, niin he luulevat jälleensyntymistäkin hulluudeksi.

Kristillinen kirkko tunnustaa murhaksi ainoastaan sellaisen teon, että ihminen tahallaan, omasta aloitteestaan tappaa toisen ihmisen. Mutta tällaisellekin murhaajalle lupaa se "iankaikkisen
elämän", kun hän vain sanoo katuvansa. Mitään erityisiä, pitkäaikaisia puhdistusmenoja ei edes tarvita.

Niin ei ole "pakanoiden" laita. Ainoastaan sellaiset "luonnonkansat", joissa ei jumalallinen elämä vielä ole kehittänyt tekojen siveellistä lajittelukykyä, voivat murhaamasta päästyään olla aivan huolettomia. Mutta kansoissa, joissa tämä kyky on jo kehittynyt, pidetään verenvuodatusta, vaikka se tapahtuu välttämättömässä itsepuolustuksessakin – ja sellaiseen kristityt lukevat eläinten teurastamisen (se on heistä itsesäilytysvietin käskemää) –, niin saastuttavana, ettei pyhinä pidettyjä esineitäkään saa koskettaa se, joka on hiljattain verta vuodattanut, jos ei hän erityisillä mielenhartautta synnyttävillä juhlamenoilla puhdista itseään eli peseydy "elävässä virrassa".

Kun Aineias pakeni palavasta Troijasta, jossa hän puolustaessaan vaimoaan, lastaan ja vanhaa isäänsä oli tahtomattaan vuodattanut verta, sanoi hän isälleen:

"Tu, genitor, cape sacra manu patriosque Penates; me, bello e tanto digressum et caede recenti attrectare nefas, donee me flumine vivo abluero." (Virgil. Aen. Lib. II.) [Pidä sinä, isä, kädessäsi pyhät esineet ja isiltä perityt kotijumalat; minun, joka olen tullut sellaisesta sodasta ja tuoreesta murhasta, ei ole lupa niihin koskea ennen kun olen peseytynyt elävässä virrassa.]

Tämäkin kohta selitetään nykyään materialismin hengessä. Sanotaan, että "elävä virta" on sama kuin "juokseva vesi". Mutta niin ei ole laita. Koko Virgiliuksen runokokoelma on salaoppia, samanlaista kuin suomalaisten Kalevala. "Elävä virta" on sisäisen mielentilan muutos.

Elämä on pyhää, se on "elävän jumalan temppeli". Ihmisellä ei ole oikeutta tappaa mitään eläintä, koska hän ei yksinään voi elävää olentoa valmistaakaan. Tappaessaan joutuu hän luonnolle sellaiseen velkaan, jonka maksaminen kestää niin kauan että saastutettu "temppeli" on hänen kustannuksellaan puhdistettu.

Tähän tahtoisi moni huomauttaa, että kasvitkin ovat eläviä olentoja, ja ettei niitäkään saa tappaa ihmisen ruuaksi, joten, jos tällaista siveellisyysoppia seurattaisiin, saataisiin olla ihan syömättä ja kuolla nälkään.

Kyllä kasvit ovat eläviä olentoja, mutta jos saisimme katsoa ilmenneen elämän rakennetta salaisen opin suurempien mysteerioitten valossa, tulisimme tietämään, ettei luonto ollenkaan rankase nykyisellä kehitysasteella olevaa ihmistä kasvielimistön tappamisesta eläinelimistön ravinnoksi vaan että kasvien päinvastoin on käsketty palvella eläinkuntaa sillä tavalla. Tässä näet on suuri transmutatio- eli muuttumislain salaisuus. Kasviaineen atomiväreily seuraa aivan toista lakia kuin eläinaineen.

Hindut, jotka luonnostaan ovat maapallon nykyinen pyhin kansa, tietävät vaistomaisesti tämän tosiasian. Sen tähden eivät he tapa mitään eläintä. He hellivät kaikkia eläimiä niiden itsensä tähden.

Tähän voi taas joku huomauttaa, että he tekevät niin taikauskoisuudesta, kun pelkäävät jonkun kuolleen omaisensa sielun asuvan missä eläimessä tahansa. Vaikka niinkin olisi laita, on sittenkin parempi, että he välttävät murhaa harhaan joutuneessa jälleensyntymisopin käsittämisessä kuin että he kristittyjen tavalla raatelisi eläinkuntaa ollen varmoja oikeutuksestaan.

Madame Blavatsky kertoo Intiassa tavanneensa eläinsairaaloita, joissa oli potilaita vioittuneesta sääskestä puujalkaiseen norsuun asti. Hän sanoo nähneensä sairaan tiikerin loikoilevan riisipuurokupin vieressä. Tämä petoeläin söi kasviruokaa ennemmin kuin kuoli nälkään. Se väite, ettei tiikeri elä ilman veristä lihaa, ei siis pidä paikkaansa.

Euroopassa ja muuallakin länsimaissa hoidetaan eläimiä sairaaloissa, mutta ainoastaan kotieläimiä, joista ihmisellä on "hyötyä". Eläinten omasta hyödystä ei välitetä.

Joku tahtonee ihmetellen kysyä, uskovatko teosofitkin erityiseen, ihmistä koskevaan luomistyöhön. Puhuttiinhan edellisessä luvussa siitä, kuinka yksi uusi aisti kehittyy kunkin uuden juurirodun mukana. "Ylemmillä eläimillä", huomautettaneen, on kuulo, näkö, tunto, maku ja haju aivan kuin ihmisilläkin. Kuuluvatko nämä eläimet siis viidenteen juurirotuun? Jos niin on laita, niin mikä erottaa ne ihmisistä?"

Vastaus: Ne viisi aistia, mitkä nykyajan ihmisellä on, eivät tee hänestä ihmistä. Toisin sanoen: hän ei ole ihminen sen tähden, että hänellä on nämä aistit. Päinvastoin nykyajan villieläimilläkin on jo kuudes aistin eli vainu, jonka avulla ne löytävät toisensa jälkiä haistamalla. Koira, vaikka kotieläimenä on niin kauan ollut ihmisen hoteissa, löytää isäntänsä, kun se haistelee tämän jälkiä, vaikka ei ihminen sellaisia merkkejä – esimerkiksi kuivalla kalliolla – ollenkaan huomaa. Samanlainen vainu on esimerkiksi nautaeläimillä. "Villikansoilla", kuten Australian alkuperäiskansoilla on myös sellainen vainu.

Nyt on huomattava, että kunkin eri ihmisjuurirodun mukana syntyy eläimiä, jotka fyysisesti ovat hyvin lähellä tämän rodun ihmisiä. Silloin kun ensimmäinen ihmisjuurirotu eli maapallolla, oli eläimiä, joilla oli sama ainoa aisti kuin ihmisilläkin eli kuulo. Jokaisen uuden juurirodun mukana saivat ihmisen kanssa elävät eläimetkin aistin lisää. Jälleensyntyvä joukkoeläinsielu kehitti eläinyksilöjä vastaavalla tavalla. Mutta syy, miksi eivät viidellä aistimella varustetut eläimet nyt ole ihmisiä, on se, ettei niiden aivorakenne ole kulkenut rinnan ihmisen aivorakenteen kehityksen kanssa. Tämä seikka taas johtuu siitä, että ne monadit eli yksiöt, jotka esiintyvät eläinten joukkosieluina, ovat nuorempia kuin ihmisyksilömonadit. Eläinten ja ihmisten välinen erotus on siis ajan kysymys.

Viidellä aistilla varustettu eläin ei aisti samalla tuloksella kuin ihminen. Erotus on sama kuin lapsella ja täysikasvuisella ihmisellä. Edellisellä on samat aistit kuin jälkimmäisellä, mutta ei lapsi sittenkään vie ulkomaailmasta aivoihinsa samanlaista kuvaa kuin täysi-ikäinen ihminen. Mutta lapsi kehittyy täysi-ihmiseksi paljoa lyhyemmässä ajassa kuin nykyajan etevimmästäkään kotieläimestä tulee ihmistä. Koko salaisuus on siinä, että ihminen on yksilö, kun taas eläin on joukkosielun työkalu. Eläimen henkinen työkyky on siitä syystä äärettömän hidas. Mutta asianlaita muuttuu silloin kun nykyajan ihmistä lähinnä olevat eläimet seuraavassa manvantarassa nousevat asteen ylemmäksi, kehittyen yksilöiksi.

Eläinten henkisen kehityksen hitautta korvaa niiden nopea fyysinen kehitys. Mitä alhaisempi eläin on, sitä pikemmin se tulee fyysisesti täysikasvuiseksi. Ihmislapsi opettelee vasta kävelemään silloin kun esimerkiksi yhtä vanha koira jo on täysikasvuinen.

Nisäkkäiden luokka on henkisessä kehityksessä ihmistä lähinnä. Ihminenkin kuuluu nisäkkäisiin fyysisesti, mutta hänessä on jotakin muuta fyysisen nisäkkyyden lisänä: hän on tietoinen tajuntakeskus, yksilö. Kun taas mennään nisäkkäitä alempiin eläinluokkiin, huomataan aistienkin toimintakyky heikommaksi. Linnuilla ei tunnu olevan hajuaistia; näkö ja kuulo ovat tarkkoja; tunto on hyvä, maku heikompi. Matelijoilla ei ole hajuaistia enempää kuin makuakaan; niillä on vain kuulo, tunto ja näkö. Sammakoilla on kuulo, tunto ja näkö; viimeksi mainittu tuntuu kuitenkin olevan heikko. Sammakko ei välitä, vaikka sitä lähestyy uhkaavasti, kunhan ei vain koske siihen. Mausta ja hajusta ei ole puhettakaan. Kaloilla on tarkka kuulo. Niillä on kyllä silmät ja siis myös näkö, mutta tämä tuntuu olevan hyvin heikko. Rannan ruohikossa makaavan hauen turvan eteen saa pistää kepin, eikä se säikähdä, kun se ei vain kuule mitään rasahdusta.

Tuntuu siis siltä kuin meidän viittä eläinluokkaa sopisi verrata viiteen ihmisjuurirotuun aistien ja niiden toimintakyvyn suhteen.

Nykyisen manvantaran nisäkkäistä kehittyy seuraavassa manvantarassa nykyisen viidennen ihmisrodun tasalla olevia ihmisiä samalla kun kukin alempi eläinluokka siirtyy korkeammalle. Ne eivät saa lisäaisteja, vaan kaikki viisi aistia aistivat tietoisesti muuttuneen aivorakenteen johdolla. Nykyajankin ihmiset, jotka kuuluvat viidenteen juurirotuun, aistivat eri tavalla tai paremmin sanoen kääntävät aistimuksensa sisällön erilaiseksi hengenkieleksi siinä salaperäisessä ihmisolennon keskuksessa, jota voisimme kutsua korkeamman minän ajoittaiseksi vierailupaikaksi. Tämä aistimuksen sisällön erilaisuus riippuu eri yksilöjen eri iästä eli henkisestä kehityksestä. Kuten siis olemme nähneet, eläimet ovat ihmisten "rintaperillisiä", odottaen vain sitä aikaa, jona nykyiset ihmiset luovuttavat maapallon taloudenhoidon niille, aikaa, jona nämä ihmiset ovat kasvaneet irti nykyisistä pikkumaisuuksistaan ja persoonallisista pyyteistään sekä kypsyneet suurempaan ja täydellisempään työhön, jonka tekijöinä he ovat lähempänä syyttömän syyn, ehdottoman itsen siunattua olemusta.

Kohdelkaamme siis eläinkuntaa samalla hellyydellä kuin omia lapsiamme, jotka tultuaan täysi-ikäisiksi ottavat harteilleen saman huolen ja vastuullisuuden taakan, jota me nyt kannamme.

5. KASVIKUNTA

Maapallonkin elämä on paljon monipuolisempi teosofian kuin nykyään tunnetun tieteen valossa, eikä ihmekään, koska tiede käsittelee ainoastaan sille tuntemattomien syiden seurauksia, kun taas teosofia tyhjentämättömine apulähteineen pääsee tai ainakin edellyttää pääsevänsä juuri syiden perille.

Kasvikunta on äärettömän monipuolinen, tarjoten koko eläinkunnalle fyysisen elämisen ehdot. Vaikka näet eläinkunnan melkoinen osa viettää sellaista itsensä rankaisevaa loiselämää, että syö omaa sukuaan, toisia eläimiä, niin pysyy kuitenkin tosiasiana se väite, että kasvikunta muodollisesti elättää koko eläinkunnan, koska petoeläinten ja ihmisten ruoakseen käyttämät eläimet – kun sarjassa mennään pitemmälle – elävät yksinomaan kasvisravinnosta.

Minkälaisen sulouden ja riemun tunteen herättääkään ihmisrinnassa rehevä kasvillisuus! Aarniometsä vetää ihmistä luokseen salaperäisellä lumousvoimalla. Lauhkeidenkin vyöhykkeitten synkät, tiheät metsät ovat kuin terveellistä palsamia haaveilevalle ihmislapselle. Mistä syystä? Puhukoon tunne omaa voimakasta kieltään. Ahdistettu sydän, joka on taipuisa etsimään lohdutusta näkymättömästä maailmasta, menee mielellään sakeaan metsään, sillä se tuntee siellä olevansa viattomuuden keskellä. Puiden latvoissa humiseva tuuli puhuu hänelle kieltä, jota hän hyvin ymmärtää. Se kieli puhuu kaikkeuden ikuisesta sopusoinnusta ja keskeytymättömästä rauhasta.

Hurmaavan riemun tunne täyttää mielen, kun kesäaamuna istuu pohjolan kukkanurmella. Mikä lumoava viehkeys, kun köyhä, jolla ei "itsellään ole" jalan leveyttä maata, saa joskus luvan astua rikkaan puutarhaan, jossa kukkivat hedelmäpuut ja marjapensaat henkivät suloista tuoksuaan!

Niin tärkeää osaa näyttelee kasvikunta ihmisten elämässä, että he ovat alkaneet kutsua sitä "luonnoksi". Kun pieni ihmisryhmä on vetäytynyt pois meluisasta kaupunkielämästä tai tiiviisti rakennetusta maalaiskylästä metsään, niityn reunaan, järven rantaan tai jylhään kivilouhikkoon, niin huomauttaa joku joukosta: "Nyt saadaan olla luonnonhelmassa."

Tuntuu siis siltä kuin tavallinen meluisa, jokapäiväinen elämä ei kuuluisikaan luontoon.

Kasvikunnan synnyttämä viattomuuden tunne juuri on se lumous, joka vaikuttaa niin valtavasti tavalliseen ihmiseen. Kasvikuntaan on kätketty kaikkeuden luonnon suuri salaisuus: viattomuus, vaarattomuus, täydellinen turvallisuus, rauha ja lepo. Kasvikunta on kaiken muun elollisuuden suojelija ja voimassapitäjä.

Me ihmiset olemme tottuneet luokittelemaan muodollista elämää, mutta tällainen luokitus joutuu usein ristiriitaan sen hyötyperusteen kanssa, jota se on selvittävinään. Niinpä pidämme eläinkuntaa koko joukon etevämpänä ja kehityksessä ylempänä kasvikuntaa. Mutta kukkaisluonto hymyilee meidän hyödyllisyyskäsitykselle. Kasvikunta on eläinkuntaa paljon etevämpi siinä ominaisuudessa, jota kutsumme "käytännölliseksi hyvyydeksi". Se antaa paljon enemmän kuin eläinkunta ja ottaa hyvin vähän takaisin. Sekin vähä, minkä se anteliaisuutensa vastineeksi ottaa, on eläinkunnalle aivan kelvotonta, vieläpä hengenvaarallista jätettä.

Kasvikunnassa tapahtuvat maapallomme elämän suurimmat ihmeet. Mitä inhottavin mätänemistila muutetaan mitä suloisimmaksi tuoksuksi, voimaa antavaksi viljaksi ja mehukkaiksi hedelmiksi. Ja tämä ihmetyö tapahtuu muutamassa kuukaudessa, parhaimpinakin pidettyjen kemistien voimatta lainkaan seurata sen tapahtumista!

Hyvien materialistien ei tarvitse vaatia teosofeja todistamaan asioita, joita he pitävät ihmeinä. Todistakoot ensin itse, mikä on ja missä piilee se voima, joka muuttaa mätänevät sekä kasvi- että eläinjätteet viljaksi ja hedelmiksi.

Tarkastellaan vähän lähemmin kasvikunnan viattomuuden syitä. Miksi mahtavia palmupuita, rautatammia ja suuria honkia ei tarvitse pelätä, vaikka niitä voitaisiin pitää kasvikunnan kuninkaina? Vastaus on olevinaan hyvin lähellä ja kuuluisi: "Sen tähden, etteivät ne pääse liikkumaan vaan ovat tuomitut koko ikänsä seisomaan samassa paikassa." Tämän lisäksi joku voisi huomauttaa, että etelän maissa on olemassa eräs puu, joka pyydystää pieniä eläimiä, kuten pikkulintuja ja hyönteisiä ravinnokseen, vaikka se ottaa juurillaan maastakin ravintoa, ja että meillä Suomessakin on kasveja, jotka pyydystävät pieniä hyönteisiä ravinnokseen.

Tämä vastaus ja nämä lisähuomautukset eivät kuitenkaan ole läheskään tyydyttäviä. Kasvikunnan viattomuus ja rauhallisuus johtuu siitä tosiasiasta, että kasvisielu ei ole päässyt alaspäisessä kaaressa niin pitkälle kuin eläinsielu. Se ei ole siis vielä vieraantunut epäitsekkyyden jumalallisesta olemuksesta niin pitkälle kuin viimeksi mainittu. Vaikka nykyinen luonnontiede lukee kasvikunnan alempaan luokkaan kuin eläinkunnan, on se aikojen viisausopin eli teosofian valossa tarkasteltuna suuressa määrin eläinkuntaa ylempänä. On näet huomattava, ettei kivikunta suinkaan ole alaspäisen kaaren alin porrasaskelma eli "syntiinlankeemuksen" syvin kuilu. Alaspäisen kaaren elämä on alimmillaan vasta persoonallisissa olennoissa, jotka käyttävät "kylmää" järkeä yksinomaan itsensä ja lähimmän ympäristönsä ruumiilliseksi mukavuudeksi. Sellaisia olentoja ovat nykyajan "kulttuuri-ihmiseläimet", jollaisiksi täytyy kutsua ihmisiä, jotka eivät ollenkaan valitse keinoja oman hyötynsä valvomisessa. Mutta kun alennustila on pahimmillaan, on pelastuskin lähinnä. Tällainen ihmiseläin ei saa enää suloisessa rauhassa raadella. Sen raateluhalua ehkäisevät ja heikentävät sen oma, alussa hyvin häveliäs, vaatimaton ja ujo sisäinen vartija – omatunto, sekä ympäristö. Mutta se pelkkä mekaaninen voima, joka on nykyajan ihmisellä käytössä, pitää hänet – jos sen toimintaa ei suunnata toisaalle – jumalallisesta epäitsekkyydestä paljon kauempana kuin alemmat eläimet, kasveista puhumattakaan.

Kasvit ovat viattomuuden tilassa juuri siitä syystä, etteivät ne vielä ole joutuneet ehdonalaisen vapauden monenlaisiin kiusauksiin. Suuren luonnon taloudenhoito on järjestetty ihmeellisen viisaasti. Jokaista pienintäkin vapaata etua vastaa houkutus väärinkäyttöön. Kasveilla ei ole tällaista houkutusta. Niiden täytyy tyytyä hankkimaan ravintonsa omalla syntymäpaikallaan. Ne eivät siis "elämäntaistelussa" voi työntää tieltään toisiansa yhtä helposti kuin eläimet.

Juuri se tosiasia, ettei kasvien tarvitse toisten kustannuksella turvata olemassaoloaan, tekee ne viattomiksi ja vaarattomiksi.

Miltei kaikki kasvikunnan oliot on varustettu puolustusaseilla. Mutta kasvien ja eläinten välinen erotus on suuri siinäkin suhteessa, että vaaran uhatessa edelliset ainoastaan puolustautuvat, kun taas jälkimmäiset saattavat toisia vaaraan ja käyvät hyökkäyssotaakin. Elämän siveellinen merkitys muuttuu suuressa määrässä juuri siitä tarpeesta lähtien, että eläjän olemus vaatii sitä hyökkäämään muiden kimppuun. Ravintoa hankkiakseen petoeläimetkin vain tappavat toisia eläimiä, eikä niillä ole mitään "pahaa" tarkoitusta. Mutta se kauhu ja tuska, jota niiden uhrit tuntevat, saattaa ne "kirouksen" alaisiksi. Kuolemantuskissa huutavat ja vääntelevät eläimet saattavat herkän astraaliaineen kiihkeään väreilyyn, eikä tämä väreily suinkaan ole yhdentekevää. Päinvastoin siten muodostuu kaikenlaisia "näkymättömiä" olioita, joiden olemassaolo tarkoittaa häirityn tasapainotilan entiselleen saattamista.

Petoeläin pelkää kuten ihminenkin, joka on murhaaja. Murhaaja on peloissaan, olkoon se sitten eläin tai ihminen.

Kasvisravinnon siveellinen merkitys johtuu juuri kasvikunnan viattomuudesta ja epäitsekkyydestä. Mitä puhtaampaa ravinto on, sitä suurempi mahdollisuus on ruumiilla toimia hengen käyttövälineenä.

Tiedetään hyvin, miten Raamatun kirjaimeen luottavat kirkkokristityt puolustavat lihansyömistä ihmiselle luvallisena. Heistä voi sanoa Paavalin tavalla, että he selittävät "kirjoituksia omaksi turmiokseen". He näet vetoavat tappamista ja lihansyöntiä puolustaakseen Raamattuun, josta tietysti voi saada näennäistä tukea minkälaiselle teolle tahansa. Tällaiset kristityt vetoavat ensiksikin Pietarin näkyyn (Ap. t. 10: 11-16) ja väittävät, että heillä on täysi oikeus tappaa ja syödä eläimiä, koska kerran Jumala käski oman palvelijana Pietarin "nousta, tappaa ja syödä". Sitten he vetoavat niihin raamatunpaikkoihin (Matt. 15:11 ym.), joissa Jeesuksen sanotaan opettavan, ettei "ihmistä saastuta se, mikä suusta menee sisälle vaan se, mikä suusta tulee ulos". Mutta selvää on, että mainitut raamatunpaikat ovat vertauskuvakieltä ja ettei niillä ole tekemistä minkäänlaisten ruumiinravinto-ohjeiden kanssa. Jos mestari Jeesuksesta olisi ollut yhdentekevää, mitä vatsaan syydetään, ei hänen "edelläkävijänä" Johannes Kastajan syntymää ennustettaessa olisi tarvinnut sanoa: "Voita ja hunajaa hän syö, tietääkseen hylätä pahan ja valita hyvän."

Sanotaanhan mainituissa raamatunpaikoissa selvästi, että Jeesuksenoppilaat pyysivät mestarinsa selittämään tämän vertauksen. Mutta itse selityskin on uusi vertauskuva, joka kaipaa selitystä. Kaikissa niissä raamatunpaikoissa, jotka ovat syvällisiä vertauskuvia, lausutaan näin kuuluva kehotus "jolla on korvat kuulla, se kuulkoon", so. joka voi käsittää tällaisten jokapäiväisestä elämästä otettujen asioiden sisäisen merkityksen, tutkikoon sitä hengen valossa. Ja tämä kehotus annetaan juuri nyt, kun on puhe ravinnosta, joka menee "suusta sisälle"!

Kyllä ihmiset tietysti "saavat" tappaa ja syödä eläimiä kuten pedotkin, mutta he saavat myös vastata tekonsa seurauksista. Sen ihmisen, joka tahtoo ruumiinsa puhdistaa, on käytettävä yksinomaan kasvisravintoa juuri sen tähden, että kasvit ovat puhtaimpia ravintoaineita. Niiden puhtaus johtuu, kuten jo on sanottu, epäitsekkyyden viattomuudesta. Elinvoima (praana) antaa eloisuuden koko ilmennystilassa olevalle luonnolle, mutta mitä voimakkaampi elinvoiman käytettävänä oleva himoruumis on, sitä vaarallisemmaksi sama elinvoima tulee henkiselle kehitykselle. Luontoa on pidettävä tasapainossa luonnolla. Kun himoruumis on voimakas, rientää se sitä nopeammin häviötään kohti.

Kun eläimellistä elinvoimaa siirretään ihmisruumiiseen, pidetään tämä kiihkeässä, häviötä jouduttavassa väreilytilassa. Se on alttiina kaikenlaisille taudeille. Mutta kun elinvoimaa johdetaan ihmisruumiiseen kasvisoluista, ei tapahdu mitään äkkinäistä yllätystä vaan alkaa terveellinen prosessi, jonka tuloksena on kasvikunnan muuttuminen eläinkunnaksi.

Tämän kirjoittaja ei ole saanut tietoonsa ainoatakaan tapausta, joka osoittaisi, että yksinomaan kasvisravintoa käyttävä ihminen olisi kuollut sydänkohtaukseen tai aivohalvaukseen, syöpään tai keuhkotautiin eikä toistaiseksi – kunnes saa päinvastaisia todistuksia – usko sellaiseen mahdollisuuteen. Niiden sairauksien syyt ovat syvemmällä kuin nykyinen lääketiede osaa aavistaakaan, ja syyt ovat lyhyesti sanoen vierasten elinvoimien yhteentörmäyksessä. Taudit ovat vain ulkopuolisia ilmauksia, jotka todistavat, että potilaan elinvoimakeskus on joutunut häiriötilaan.

Voidaan väittää, että kasvikunta tarjoaa koko joukon huumaavia nautintoaineita ja että väkeviä myrkkyjä saadaan kasveista. Esimerkiksi alkoholi, oopiumi ja nikotiini ovat kasvikunnan tuotteita. Mutta tässäkin suhteessa on kasvikunnan moraali – jos sellaista sopii puhua – paljon suorempi ja avoimempi kuin eläinkunnan. Se ei näet petä ihmistä. Ei ole syntynyt sellaista "yleistä mielipidettä", että alkoholi, oopiumi ja nikotiini olisivat edes ravintoaineita, puhumattakaan niiden terveellisyydestä. Niiden tehtävä luonnon taloudessa on ihmiselle siksi selvänä, ettei hän yritäkään toden teolla rasittaa niillä ruumistaan. Mutta vaikka mainitut myrkkyaineet ovat haitallisia ihmiselle, eivät ne kuitenkaan siirrä hänen ruumiiseensa sopimatonta elinvoimaa. Esimerkiksi alkoholin haitallisuus on juuri siinä, että se saattaa keinotekoisesti aivot vastaamaan alempiin astraaliväreilyihin. Välillisesti voi se siis johtaa ihmisen tekoihin, jotka ovat hänelle itselleen ja ympäristölle haitallisia. Mutta tosiasia on myös se, etteivät nuo kasvikunnan huonommat tuotteet voi kelvata ainakaan pitempää aikaa ihmiselle, jonka himoruumis ei ole kiihtynyt eläimellisistä ravintoaineista. Ehdoton kasvissyöjä ei voi olla alkoholisti.

Luonto ei palkitse loiselämää. Kun ihminen syö lihaa, hän on eläinkunnan loisena. Mitä se merkitsee? Sitä, että eläin muuttaa kasviaineen lihaksi, jota ihminen syö, viitsimättä itse antaa ruuansulatuselimilleen sitä terveellistä työtä, että ne saisivat muuttaa kasviravintoa lihaksi. Tämän laiskuuden kostaa luonto ihmiselle monella tavalla.

Kasvikuntaa ravinnokseen käyttäessään ihminen työskentelee sopusoinnussa maapallon elämänjärjestyksen kanssa. Siinä tiedetään kivikunnan muuttuvan kasvikunnaksi ja tämän taas eläinkunnaksi äärettömän pitkinä ajanjaksoina. Kun ihminen käyttää kasvisravintoa, hän tekee pienemmässä mittakaavassa samanlaista työtä kuin luonto suuremmassa.

Edellisessä numerossa uskalsin esittää sellaisen väitteen, ettei "luonto ollenkaan rankaise nykyisellä kehitysasteella olevaa ihmistä kasvielimistön tappamisesta eläinelimistön ravinnoksi, vaan että päinvastoin kasvien on käsketty palvella eläinkuntaa sillä tavalla". Minulta kysyttäneen, millä voin perustella tuollaista väitettä tai mistä olen sellaisen tiedon saanut, ja eikö se vain ole pelkkää turhaa haaveilua, joutavaa sanahelinää. Sitten voidaan asettaa kysymys, onko ajattelevan ihmisen ylimalkaan vältettävä mitään tekoa rangaistuksen pelosta enempää kuin tehtävä mitään "hyvää" palkinnon toivossa.

Mistä on muutamille ihmisille syntynyt se usko, jopa vakaumuskin, että liharavinto on ihmiselle haitallista? Tietysti niistä tapauksista, joissa kasvi- ja liharavinnon vaikutuksia on verrattu toisiinsa. Jos kerran useimmat puoltavat lausunnot on annettu kasviravinnolle, on tietysti selvää, että eläimellinen ravinto on ala-arvoisempaa. Ja missä on sen ala-arvoisuus? Siinä että se pitää ruumiin alttiina taudeille ja antaa sille tilapäisen tukevan olon mutta tekee sen ajan oloon heikoksi. Tutkimusmatkailija Nansen on naparetkillään "todistanut" eläimellisen ravinnon kehnouden juuri tässä suhteessa.

On siis selvää, että luonto rankaisee ihmistä eläimellisen ravinnon käyttämisestä. Pitääkö nyt pelätä sen rangaistusta? Ei tietenkään, jos tähän "pelkoon" liittyy jonkinlaista itsenäisyyden uhkaa. Mutta ymmärrettäköön luonnon rangaistus. Se ei ole minkäänlaisen "rikollisuuden" ehkäisemisen halua, kuten nykyajan ihmiset näyttävät otaksuvan, vaan erilaisten tekojen omaa määräämistä erilaisilla seurauksilla. Seurauksesta erillään ajateltuna yksi teko on yhtä hyvä tai huono kuin toinenkin. Mutta kun koko ilmennyt elämä on loppumatonta syyn ja seurauksen vuorottelemista, täytyy kaikilla teoilla aina olla seuraus ja seurauksella syynsä.

Myös hyvät materialistit, jotka ovat kasvinsyöjiä, kannattavat itsetiedottomasti teosofian elämänymmärrysoppia, joka on lyhyesti ilmaistuna se, että eristetystä olemistilasta on pyrittävä eristämättömään, sillä luonnon rangaistuksen välttäminen merkitsee sitä, että ilmenneessä elämässä oleminen tulee tarpeettomaksi.

Niin kauan kuin tietooni ei ole tullut kasviravintoa yhtä paljon parempaa ravintoainetta kuin se on eläimellistä ravintoainetta parempi, uskallan väittää, ettei luonto rankaise nykyisellä kehitysasteella olevaa ihmistä kasvielimistön tappamisesta. Mutta sanoessani "nykyisellä", pidän silmällä sitä tulevaisuutta, jossa kasviravintokin on ihmiselle sopimatonta ja jolloin luonto rankaisee häntä sen käyttämisestä suhteellisesti saman perusteen mukaan kuin nyt eläimellisestä ravinnosta.

Kasveilla on astraalinen vastaavuus samoin kuin kaikilla kiinteillä fyysisillä kappaleilla, mutta kun niillä ei ole himoruumista, ne eivät mitenkään toimi astraaliruumiissa, kuten ylemmät eläimet tekevät. Kasvit elävät vielä viattomuuden tilassa. Mutta niidenkin edessä on se pitkä kehityksen taival, jolla himon malja on juotava pohjaan asti.

6. KIVIKUNTA

Todistuksena siitä, kuinka kauas asiallisuudesta länsimainen elämänymmärrys on joutunut, ovat sellaiset käsitteet kuin "eloton luonto", "hengetön ruumis", "kuollut kappale", "sammuva elämä" jne. Tällaisen elämänymmärryksen kannalta on tietysti asiallista puhua "materialismista" toisenlaisen elämänkäsityskannan vastakohtana. Toisten mielestä materialismi, toisten taas sen vastakohta – jokin "jumalausko" – on "todellisuutta".

Tällaisen epäselvyyden hallitessa inhimillistä elämänkäsitystä on varsin luonnollista, että kivikuntaa pidetään "elottomana luontona". Asia tulee vielä selvemmäksi, kun tiedetään, että tämä luontokunta on saanut kuvaavan nimen sen tähden, että se tiedetään epäorgaaniseksi eli elimettömäksi. "Elävä" on siis länsimaisen käsityksen mukaan sellainen aikamääräisesti toimiva yhdeksi kokonaisuudeksi muodostunut ainejoukko, jolla on elimet, jotka toimittavat ruuansulatuksen, ottaen ruumiiseen kelvollisia ja poistaen siitä kelvottomia aineita.

Länsimaisessa elämänymmärryksessä on kuitenkin viime aikoina syntynyt repeämiä ja aukkoja. Tiedemiesten, etupäässä kemistien joukossa on muutamia, jotka ovat uskaltaneet väittää kivikuntaakin elolliseksi luonnoksi, astuen täten pitkän askeleen kohti teosofista elämänoppia.

Mitä sitten teosofia opettaa kivikunnasta? Se opettaa, että se on elävää luontoa ja että se kasvaa, nauttii, kärsii ja tekee kokemuksia samoin kuin kasvi- ja eläinkuntakin. Teosofia, joka tutkii elämän "syntyjä syviä", kumoaa sen väitteen pätevyyden, väitteen, jonka mukaan ei "kivi kipuja itke, paasi vaivoja valita".

Usein näkee suurissa kivimuureissa graniitista vuoltuja miehen kuvia, jotka kärsivä ilme kasvoissa kannattavat pylvästä tai ulkoparveketta. Näitä kivi-ihmisiä veistäessä taiteilijan sielussa on epäilemättä liikkunut niitä "uusia", outoja tunteita, että kivessäkin on elollisuutta ja tuntoa, ominaisuuksia, jotka kelpaavat ja ovat välttämättömiä kokemuksen perustaksi.

Mineralogit eli kiviaineen tutkijat jakavat kivikunnan luokkiin kuten botanistit kasvikunnan ja zoologit eläinkunnan. He luokittelevat kivikunnan sen eri ominaisuuksien perusteella. Mutta ominaisuudethan todistavat tarkoituksellista, toimivaa ja liikehtivää elämää. Kun tutkitaan niitä lukemattomia yhdisteitä, joita tavataan eri kivilajeissa, täytyy edellyttää, että ne ovat elonilmauksia, jopa elämänhalua. Jos kysyy, miksi toiset kivimolekyylit ovat yhtyneet välkkyviksi timanteiksi ja kallisarvoisiksi jalokiviksi, täytyy saada vastaus, että monipuolinen kivielämä ilmenee siten elämänhalun erilaisina muotoina yhtä hyvin kuin kasvi- ja eläinelämäkin.

Eri kivennäishappojen vaikutus metalleihin on kovin erilainen, seikka, joka selvästi osoittaa, että kivikunnan elämässä vallitsee luokittelun, lajittelun, hylkimisen ja hyväksymisen laki kuten kasvi- ja eläinkunnassa. Tiede ei suinkaan ole saanut selville sitä voimaliikettä, joka syntyy kahden erilaisen metallin välillä, kun ne saatetaan yhteen käyttämällä jotakin happoa. Tutkijat ovat huomanneet, että täten voidaan yhdistää metalleja, jotka muuten hylkivät toisiaan. Mutta kukaan ei ole mikroskoopin avulla voinut seurata sitä atomien uutta väreilyjärjestelyä, joka täten saadaan aikaan. Kuitenkin on selvää, että tällaisen uuden väreilyjärjestyksen perustana on kivikunnan oma sisäinen elämä.

Erilaista lämpömäärää käyttämällä voidaan kivennäisaineita sekä yhdistää että erottaa toisistaan. Mutta omassa tilassaan ne toimivat samalla tavalla vaikka suunnattoman paljon hitaammin. Kultaa esimerkiksi löydetään joskus täysin puhtaana. Toisaalta tiedetään, että kaikissa niin sanottujen epäjalojen metallien seassa on jokin määrä kultaa. Jos kerran kultaa löytyy puhtaana, on selvää, että kultahiukkaset äärettömän pitkinä aikoina ovat etsineet "seuraa" ja löytäneet sitä, joten on syntynyt suurempia möhkäleitä tätä kivikunnan ainetta, jota – kun sitä pidetään yhtenäisenä ainejoukkona – kutsutaan metalliksi. (Kreikkalainen "metallon"-sana johtuu "metallaein"-teonsanasta, joka merkitsee, "etsiä muita asioita". Kun sitten kivikunnasta eri koostumuksen tutkimistavoilla löydetään "muuta", on tämä "metallon", so. "muunjälkeinen".)

Kaikki metallit syntyvät siten, että ne kivikunnan atomit, jotka väreilynopeutensa perusteella ovat toisilleen läheisempää sukua, hakevat toisiaan. Kun ihminen helpottaa tätä ainehiukkasten toistensa etsimistyötä, hän saa eri metalleja lyhyemmässä ajassa kuin luonnon toiminta. Mutta "salaisen opin" kannalta on tämä kivikunnan ainehiukkasten hiljainen työ juuri samaa suurta päämäärän tavoittelemista, joka muodostaa ihmisenkin elämän sisällön, vaikka hän ei itse olisikaan asiasta tietoinen.

Moni saattaa pitää outona sitä edellä tehtyä väitettä, että kivikunta kasvaa. Juuri se seikka, että kivikuntaa pidetään elimettömänä, on tekevinään mahdottomaksi sen kasvamisen. Mutta kun "kasvamis"-käsitettä eritellään, ei kaiken kasvamisen tarvitse olla solujen jakautumista kasvi- ja eläinkunnan tapaan. Kasvavan olennon rakenteesta riippuu sen kasvamistapa. Sitä paitsi "kasvaa"-sanaa käytetään kuvaannollisessakin merkityksessä; sanotaan esimerkiksi, että "velka kasvaa" so. sitä tulee enemmän.

Nykyinen tiedekin tuntee kivikunnan erään kasvamistavan ja se on ns. kivettyminen. Kiviaine muuttaa pitkinä aikoina oman rakenteensa kaltaisiksi muita, alkuaan elimellisiä olioita, jotka ovat sen pinnalla. Onko nyt kivettymisilmiöitä pidettävä kiven vai kivettyvän aineen elämänhalun ilmauksena? Epäilemättä edellisen. Kun kiviaineella ei ole sisässään tavallisia ruuansulatuselimiä, se ei voi sisästäpäin työntää ulos uusia soluja muodostavia ainetta, mutta se korvaa tämän puutteen pintakosketuksella, ja tätä työtä johdetaan kuitenkin sisästäpäin.

Kivikunnan sisäisen elämän todistuksena on esimerkiksi kiteiden muodostuminen. Eri kivennäisaineet muodostavat oman luontonsa mukaisia kiteitä. Kun esimerkiksi keittosuolaa liuotetaan veteen, häviävät kaikki suolakiteet näkyvistä. Mutta kun suolalla kyllästytetyn veden sallitaan taas kuivua, muodostuvat kiteet uudelleen ikään kuin täysin saman suunnitelman mukaan. Tämä kidemuodostusta valvova johto on itse kivessä.

Kun katselemme vuosisatoja vanhan huoneen perustuksessa olevia, jo sammaltuneita kivimöhkäleitä, meistä tuntuu siltä kuin ne olisivat muuttumattomia elämänmuotoja, joilla ei itsellään ole mitään elämää ja jotka eivät voi kärsiä, nauttia eivätkä tehdä kokemuksia. Mutta tämä tunteemme johtuu omasta tietämättömyydestämme. Se kumoamaton tosiasia, että kaikki ilmenneen elämän muodot ovat alituisen muutoksen alaisina, todistaa, että kivikuntakin kärsii ja nauttii omalla tavallaan. Itse muuttumistila on vuoroin kärsimistä, vuoroin nauttimista.

Kun terästaltalla lyödään "elottomaan" kiveen, sinkoilevat siitä tuliset kipinät. Lyönti on "herättänyt" kiven ihmiselle tajuttavaan tunneilmaisuun, jota voisimme kutsua kärsimykseksi. Mistä johtuu kivihiukkasten hehkuva tila? Siitä, että terästaltta pudotessaan kiveen pani ilma-atomit kiivaaseen väreilyyn. Nämä atomit, jotka puolestaan ovat tulielementaalien aineruumiita, joutuvat "taisteluun" kiviatomien kanssa, jotka taas ovat maaelementaalien ruumiita. Jos kivi ei olisi elävää ainetta, so. elementaalien eli alkuaineolentojen elähdyttämää, se ei mitenkään voisi vastata tulielementaaliruumiiden kosketukseen.

Luin joistakin Bernard Shawin kirjoituksista poimitun, näin kuuluvan ajatelman: "Jos pelkkä kokemus tekisi viisaaksi, niin katukivet olisivat kaikista viisaimpia." Tässä "ajatelmassa" ei piile suurtakaan viisausoppia. Täytyy näet kysyä ajatelman lausujalta: "Mikä muu voima kuin pelkkä kokemus sitten tekee viisaaksi?" Shaw ehkä vastaisi: "Kyky tehdä kokemuksen ohella havaintoja." Mutta uusi kysymys olisi: "Mistä saadaan kyky kokemuksen ohella tehdä havaintoja, ja miksi toisella olennolla on sellainen kyky suuremmassa määrin kuin toisella?" Tähän kysymykseen vastaa teosofia tyhjentävästi näin: "Kyky tehdä havaintoja kokemuksen ohella tulee pelkästä kokemuksesta. Ei ole mitään muuta opettajaa kuin pelkkä kokemus."

Koko mainittu "ajatelma" on sopimaton sen tähden, ettei kumotun oletuksen sijalle ole pantu toista. On näet huomattava, että täysin viisaaksi tekevän kokemuksen on oltava täydellistä. Katukivillä on vain mitättömän pieni murto-osa täydellisestä kokemuksesta. Vai kuinka paljon esimerkiksi ihminen viisastuisi 100 vuodessa siitä, että hänen takaraivoonsa määrättyjen väliaikojen kuluttua annettaisiin lievä isku, jonka antajaa ei hän koskaan näkisi? Ei yksistään tämä kokemus veisi häntä pitkälle. Mutta siitäkin hän osaisi jo tehdä johtopäätöksiä entisen, muunlaisen kokemuksensa perusteella. Hän aistii eli tekee kokemuksia viiden eri perusteen mukaan, kun katukivillä sen sijaan on pelkkä tunto, sekin niin sikeässä unessa, ettei jalan polkeminen saa sitä lainkaan hereille. Mutta kun kivikunta on saanut tarpeeksi kauan aistia kosketusta, tulee se kokeneemmaksi vastaamaan. Elohopea on tässä suhteessa selvä esimerkki. Se on ylen herkkä kosketukselle. Se tuntee erittäin tarkasti sellaiset lämmön ja kylmän hienot eroavaisuudet, joita me "viisaat" ihmiset emme ollenkaan huomaa. Tämä herkkyys johtuu siitä tosiasiasta, että elohopea kuuluu siihen kivikunnan luokkaan, joka on kokemuksien suhteen paljon pitemmällä kuin katukivet.

Kunhan vain kivikunta saa olla tekemässä kokemuksia yhtä paljon kuin ihmiskunta jo on ollut, se on myös yhtä viisas pelkän kokemuksen opettamana.

Sama jumalallinen elämä sykkii yhtä lailla kivessä kuin ihmisessä tai korkeimmissakin jumalissa. Mutta jos voimme pitää aina mielessä sen edellytyksen, ettei ehdottoman elämän kannalta ole mitään aikaa olemassa, niin ymmärrämme ilmenneen elämän lukemattomien muotojen oikean arvon. Kaikki muodot "kiirehtivät hitaasti" kohti pelastusta, so. kohti ehdotonta olemista, ja niiden suurempi tai pienempi viisauden määrä riippuu siitä, kuinka kaukana ne ovat ehdottomuudesta. Kivikunta on jumalallista elämää, joka on "ajaksi" sidottu siihen elämänjärjestöön, jota teosofia kutsuu "alaspäiseksi kaareksi". Mutta kun "alaspäinen" muuttuu "ylöspäiseksi", tulee nykyinen kivikuntakin aikakausien eli aionien kuluttua kaikkiviisaaksi.

7. AINE

Sellaista sanaa kuin "materialismi" ei koskaan olisi syntynyt, jos julkisen ajatuksen ja kirjallisuuden alalla toimivat henkilöt eivät olisi ummistaneet silmiään eivätkä tukkineet korviaan ns. jokapäiväisen elämän tosiasioilta.

Mitä sitten merkitsee tämä uudemman ajan sivistyneen velttouden ja kykenemättömyyden luoma sana? Se merkitsee aineellisuutta, johtuen latinan "materia"-sanasta, joka merkitsee "aine".

Kun keskiajan kirkko kielsi ankarasti ja kuolemanrangaistuksen uhalla yksilöllisen ajattelun tai oikeastaan sen ilmaisemisen sanoilla, oli luonnollista, että aikanaan syntyisi voimakas taantumuksellinen liike muodollisen kirkon omaksi turmioksi. Luonto tasoittaa eli rankaisee jokaisen yksipuolisuuden. Nyt kirkko saa katkerasti katua vanhoja syntejään. Se on luonut aatteellisen hirviön, aivan oman henkensä kaltaisen, jota se pelkää ja kammoaa, vaikka hirviö on sen oma lapsi. Ja tämän hirviön nimi on "materialismi".

1700-luku oli ns. tieteellisen materialismin kukoistusaika. Varsinainen kansa eli suuri "rahvas" ei silloin vielä tietänyt mitään materialismista. Vasta 1800-luvun loppupuolella huuhteli materialismin aalto "syviä rivejä", temmaten niistä mukaansa sellaisia yksilöitä, joilla oli hieman luontaista taipumusta ajatustyöhön. Mutta 1900-luku tulee kukistamaan materialismin vallan. Se mahtava henkisen tiedon aalto, joka nyt hiljalleen vyöryy sivistyneen maailman yli, poistaa toistaiseksi materialismin viimeisetkin mainingit.

Sen valtaavan henkisen tiedon liikkeen, jonka nimenä nyt on teosofia, muodolliseen tehtävään kuuluu kahden, vielä tänä päivänäkin näennäisesti toisilleen jyrkän vastakohdan sulattaminen yhteen. Nämä vastakohdat ovat: "taikausko" ja "jumalankielteisyys".

"Miten", joku saattaisi kysyä, "voidaan kaksi toisilleen niin vihamielistä elementtiä sulattaa yhteen?"

Kysyjä saa tyydyttävän vastauksen teosofian opetuksista. Periaatteellisesti koko riita on jo sovittu sillä, että tutkitaan "aineen" olemusta ja tehdään tämä tutkimus nykyajan tavalliselle "aivojärjelle" mahdollisimman selvätajuiseksi.

On selvä asia, että "taikausko" ja "jumalankielteisyys" ovat syntyneet "aineen" yksipuolisesta käsittämisestä ja määrittelystä. Materialistit eivät suinkaan pilkkaisi yksinkertaisia "uskovaisia", jotka toivovat pääsevänsä ikuiseen taivaaseen ja luottavat "sakramenttiensa" pyhyyteen, jos heidän omaan tajuntaansa mahtuisi edes se olettamus, että "uskovaiset" ovat yhtä "todellisia" aineen palvelijoita ja aineesta eläjiä kuin he itsekin. Puolestaan "uskovaiset" eivät surkuttelisi, halveksisi ja tuomitsisi materialisteja, jos he ymmärtäisivät, että nämä palvelevat jumalaa – samaa suurta elämää – kuin he itsekin. Tietämättömyys ja ajan puute tutustua toistensa elämänymmärrykseen pitää nämä leirit loitolla toisistaan.

Mutta mitä sitten on aine, koska sen erilaisesta ymmärtämisestä syntyy tuollaisia jyrkkiä vastakohtia?

Kemia määrittelee aineen näin: "Aine on se, mikä vaatii tilaa. Rajoitettua aineen osaa nimitetään kappaleeksi. Tilavuus on kappaleen vaatima koko. Kappaleen rajoituksen laatu määrää sen muodon eli olemuksen."*

* Lehrbuch der anorganischen Chemie, von Dr. J. Lorscheid.

Tästä määrittelemästä pistää heti silmään vaillinaisuus. Kun sanotaan, että "aine on se", niin täytyy kysyä: Mikä se?

"Se" ei kelpaa selitykseksi. "Sen" määräyksenä pitäisi olla jokin toinen nimisana. Mutta mikä se olisi? Ei sovi sanoa: "Aine on se aine", sillä sellaisesta selityksestä ei kukaan tule viisaammaksi.

Jos "aineen" olemus tahdotaan saada järjen tajuttavaksi, täytyy omaksua tai otaksua jokin toinen elämän puoli, joka ei ole ainetta ainakaan määrittelijän tajunnalle juuri hänen määritellessään ainetta. Valaiskoon asiaa esimerkiksi "ihmisen" määrittely. Sanotaan esimerkiksi: "Ihminen on olento" jne. Tässä määrittelyssä ei ole muodollista ristiriitaa, koska olentoja on muunlaisiakin kuin ihminen. Mutta kun "aineeseen" luetaan kiinteät, juoksevat ja kaasumaiset "kappaleet", niin on selvää, että määrittelyssä tarvitaan "jotakin", joka ei ole mitään näistä kolmesta. Mutta mitä olisi sitten "se", joka ei ole kiinteä kappale, neste eikä kaasu? Siinäpä kysymys, johon ei aikamme materialistinen tiede voi vastata.

Kysytäänpä neuvoa teosofialta. Kuinka se määrittelisi aineen? Esimerkiksi näin:

"Aine on itsessään ikuisesti muuttumattoman yleiselämän muuttuvainen puoli."

Tässä määritelmässä ei ole mitään ristiriitaisuutta. Määritelmän teki selväksi yleiselämän otaksuminen, sellaisen olemisen, joka ei ole erityisesti sitä eikä tätä ja samalla kuitenkin kaikki.

Näemme siis, että mitä "jokapäiväisimmissä" asioissa tarvitaan lisäksi jotakin, joka ei itsessään ole samaa jokapäiväisyyttä, jota tutkitaan ja määritellään.

Tiede puhuu eetteristä ja on sen jo puolittain omaksunut, kun se ei voi muuten selittää valon saapumista muista taivaankappaleista maahan. Mutta niin pian kuin tiede täydellisesti tunnustaa eetterin olemassaolon, täytyy sen muuttaa "aineen" määrittelyä. Jos kerran eetteri "täyttää" koko avaruuden, niin ei suinkaan sovi puhua sen tilaa ottavasta puolesta. On näet täysin väärin luulla ja lausua, että jokin "täyttäisi" avaruuden, sillä "täyttäminen" edellyttää, että jollakin täytettävä paikka voidaan myös olla täyttämättäkin. Pullo voidaan täyttää vedellä juuri sen tähden että se voidaan olla täyttämättäkin. Mutta voidaanko ajatella avaruutta "täyttämättömänäkin" eetterillä? Mihin se silloin olisi koottu? Eikö sitä olisi ollenkaan, vai voisiko ajatella useampia avaruuksia?

Kun siis tiede täydellisesti omaksuu eetterin, se ei voi enää vaatia, että aineen olisi otettava tilaa tai täytettävä jotakin tyhjyyttä. Viimeksi mainittua ei nykyinenkään tiede enää tunnusta.

Aineen alkulähde ei voi olla aine, so. elämän muuttuvainen puoli, vaan sen täytyy olla yleiselämä. Mutta yleiselämä ei supistu eikä vähene rahtuakaan, vaikka se heijastaa itsestään lukemattomat määrät ainetta. Miksi ei se vähene? Siksi, ettei se koskaan voi itseään tyhjentää, ja siksi, että se sanan täydellisimmässä merkityksessä on kaikelle suhteelliselle tajunnalle äärettömyys, rajattomuus, pohjattomuus ja syvyys. Tällä elämällä ei ole itsessään minkäänlaista määritelmää; määritelmä alkaa vasta silloin kun se jollakin tavalla "esiintyy" eli ilmenee, ja silloin määrittely koskee ainoastaan tätä esiintymistilaa.

Sekin aineen määrittelyn kohta, että aine ottaa "tilaa", on perustaltaan epäpätevä. Ei mitään tilanottamismahdollisuutta ole olemassa. Ajatellaanpa kivimöhkälettä. Ottaako se tilaa? Kyllä kiinteän, osaksi nestemäisen kannalta, mutta ei kaasumaisen eikä ollenkaan tuon vielä tuntemattoman eetterin.

Jos kivimöhkäle poistetaan esimerkiksi paikalle rakennettavan huoneen tieltä, niin "ottaa" huone tuon tilan siinä vanhassa paikassa. Mutta kivipä pitää entisen tilansa siellä, mihin se siirretään. Jos se taas särjetään pieniksi paloiksi, ottavat nämä yhteensä saman tilan kuin alkuperäinen kivi. Jos se hienonnetaan jauhoiksi, ottaa se saman tilan, ei tosin ulkoapäin nähtävänä volyymina vaan samana ainemääränä. Isossa kivimöhkäleessä olleet huokoset ovat kyllä pienenneet ja kivijauhohiukkaset ovat painuneet lähemmäksi toisiaan, mutta nytpä ne ottavatkin sen ilman tilan, mikä ennen oli möhkäleen isoissa huokosissa, toisin sanoin kivimolekyylit eivät enää ole niin kaukana toisistaan, mutta tila on aivan ennallaan.

Vielä selvemmäksi tilanottamismahdottomuus tulee juoksevista aineista ja kaasuista puhuttaessa. Jos vesi poistetaan toisesta paikasta, pitää se entisen tilansa siellä, mihin se siirretään. Jos se padassa kiehutetaan kuiviin, pitää se ilmaan haihtuneena entisen tilansa. Sen sijaan on tyhjään pataan tullut enemmän ilmaa. Siis siirtoa paikasta toiseen eikä mitään tilanoton poistamista!

Kun dynamiittipötkö räjäytetään kallioon poratussa reiässä, se muuttuu silmänräpäyksessä kaasuksi, työntäen lähinnä reikää olevat kallionosat pois. Mistä tämä raju voima johtuu? Siitä − sanotaan nykyään −, että dynamiittipötkö muuttuessaan kaasuksi vaatii satoja kertoja suuremman tilan kuin kiinteässä muodossa ollessaan. Mutta niin ei ole laita. Mitään tilanlaajennusilmiöitä ei ole tapahtunut. Tuo raju voimanpurkaus on syntynyt aivan toisista syistä. Dynamiittipötkössä on täsmälleen sama ainemäärä kuin siinä kaasussa, joksi sen silmänräpäyksessä luullaan muuttuneen. Erotus on vain siinä, että kaasumolekyylit, ollen kiivaammassa liikkeessä kuin kiven, ovat kauempana toisistaan.

Jos ihminen voisi havaita sen työn, jonka luonto on lukemattomina miljoonina vuosina tehnyt valmistaessaan niitä raaka-aineita, joista nykyajan ihminen valmistaa dynamiittia, saisi hän aistia paljon rajumpia voimanpurkauksia kuin nyt dynamiitilla kiveä särkiessään. Kaasu on voimaltaan kiinteään aineeseen verrattuna jättiläinen. Mutta kun tietää, että luonto on kytkenyt tätä jättiläistä kiinteään aineeseen lukemattomina ajanjaksoina ja kytkiessään saanut verrattain vähän aikaan, se on voinut vangita ainoastaan äärettömän pienen osan, niin voi kuvitella, että suurinkin dynamiittipanos räjähtäessään on vain lastenleikkiä verrattuna vapaana olevan kaasun voimaan.

Kaasua ei ihminen voi pidellä kädessään eikä lyödä sitä rikki. Hän ei näe sitä. Mutta kuitenkin on sillä paljon suurempi voima kuin kiinteällä ja juoksevassa tilassa olevilla aineilla. Mistä syystä?

Siitä, että kaasu on olemukseltaan hieman lähempänä yleiselämää, muuttumattomuutta kuin edelliset. Mitä hienompaan järjestöön aine kuuluu, sitä enemmän se hallitsee alempia ainejärjestöjä.

Tänä päivänäkin on olentoja, viisauden mestareita, jotka voivat tarvittaessa käyttää paljon suurempaa voimaa kuin koko maapallon ruuti- ja dynamiittivarastoihin on sidottuna. He voivat eristää eetteriä yhtä hyvin kuin me täyttämme lasiputken vedellä. Materialistinen tiede ei koskaan voi tehdä tätä keksintöä, sillä eetteriä eristettäessä ei voida käyttää mitään ihmiskunnan viisaimpienkaan tiedossa olevaa ainetta, koska eetteri läpäisee kaiken meillä tunnetun aineen. Sitä ei siis voida vangita alemman aineen avulla. Mutta on olemassa aineita, jotka hallitsevat sitä yhtä helposti kuin lasipullo vettä. Ne aineet eivät kuulu fyysiseen elämänjärjestöön, mutta ovat sittenkin aineita, äärettömässä määrin yleiselämästä eristettyinä.

Materialismi olisi mahdottomuus, jos ihmiset, jotka luulevat olevansa materialisteja, osaisivat tehdä johtopäätöksiä tuntemiensa eri ainejärjestöjen suhteesta toisiinsa. Jos vesi läpäisee vähemmän ja näkymätön kaasu enemmän kiinteän aineen, on selvää, että läpäisijä on voimallisempi, koska lävistävä aine ei voi suojella itseään siltä. Kun tätä asteikkoa ulotetaan rajattomiin, tullaan aineisiin, joiden pienimmänkin eristystilaan saatetun määrän välitöntä kosketusta ei mikään ihmisten tuntema aine kestäisi. Hengellä ei sanan ylevimmässä ja puhtaimmassa merkityksessä tarkoitetakaan muuta kuin ainetta, joka niin sanoaksemme on lähinnä yleiselämää, so. äärimmäinen ja viimeinen eristystila. Asiain näin ollen ovat siis suurimmatkin henkiset olennot materialisteja siinä merkityksessä, että ne toimivat käyttäen ainetta välineenään. Tällaista materialismia ei mikään filosofia pidä yksipuolisena, mutta kyllä sellaisen, jossa opinkappaleena väitetään ja tahdotaan uskotella maan päällä olevan nykyään ainoastaan "tieteen" tunnustamia aineita.

Mutta teosofia opettaa ja tunnustaa kaikessa nöyryydessä, että henkikin on tuon äärettömyyden vaatetus, verho, joka – käyttääksemme kuvaannollista kieltä – on lähinnä ehdottoman jumaluuden ruumista. "Henki" ei korkeimmassa ja pyhimmässäkään merkityksessä ole sama kuin Suuri Ehdoton. Se on vain tämän lähin heijastus, puhtain ja pyhin oleminen, joka kaikkein vähimmässä ehdottomuudesta eristäytymisessä on mahdollinen.

Aine ja henki eivät ole Ehdoton sellaisenaan, ja kuitenkin on Se voimallaan läsnä pienimmässäkin ainehiukkasessa!

8. ELÄMÄ

"Elämä on taistelua", kuuluu eräs länsimainen mielilause, jota vastaan ei yleisesti sanota. Mutta mitä merkitsee se seikka, että henkilöt, jotka yhtyvät omasta kokemuksestaan tuohon mielilauseeseen, puhuvat enimmäkseen sellaisella sävyllä kuin niin ei pitäisi olla? Moni huokaa raskaasti uskoessaan elämää taisteluksi, toivoen salaa sellaista elämää, joka ei olisi tämän yleisesti hyväksytyn määritelmän alainen, siis elämää, olemistilaa, joka ei olisi taistelua. Moni raihnainen vanhus, joka muuten kammoaa kuolemaa, lohduttaa itseään sillä, että ainakin kuoltuaan hän pääsee vapaaksi "maailman myrskyistä", elämän taistelusta.

Joka päivä tehdään tekoja, joiden tarkoituksena on elämän taistelun välttäminen ja pakeneminen. Tarkoitan itsemurhia. Ei niitä suinkaan tehdä muusta syystä kuin siitä, että elämä tuntuu liian raskaalta. Toisilla on ruumiillisia huolia, sairautta tai kova murhe elatuksesta, toiset pelkäävät köyhtyvänsä ja muutamilla on "aatteellisia" huolia, tai perhesuhteet ovat sekavia, vaimo ei mielestään ole saanut yksinään "omistaa" miestään tai päinvastoin.

Näyttää siltä kuin "elämän taistelu" yhä vain kärjistyisi, kuin "mahdollisuus elää" tulisi yhä vaikeammaksi. Ja vielä vaikeammaksi sen täytyykin tulla, kun ei ole keksitty mitään keinoa, jolla voitaisiin ratkaista maanomistuskysymys, ainoa, josta elämisen mahdollisuus nykyisessä yhteiskuntamuodossa enimmin riippuu.

Kristillinen kirkko on kuin saamaton, ikäloppu vanhus, joka ei enää voi pitää kurissa jumalattomasti eläviä, täysi-ikäisiä lapsiaan, vaikka mielellään tahtoisi. Kirkko on pannut parastaan pelottaessaan ihmisiä helvetin tulella. Eikä sitä sovi moittia tästä kurinpidosta, koska sen johtajat eivät itsekään ole paremmin ymmärtäneet. Puhutaanhan Raamatussa "tulisesta järvestä" ja aikakaudellisesta tulesta, joka "syö" ja polttaa jumalattomat. Kirkon "herrat" ovat vain olleet aikansa lapsia ja ymmärtäneet tällaiset raamatunpaikat yhtä kirjaimellisesti kuin se suuri "rahvaskin", jolle he ovat saarnanneet. Mutta ihmisetpä tekevät joka päivä itsemurhia ja "menevät helvettiin", osoittaen, etteivät joko usko ollenkaan helvettioppia tai – jos sen uskovatkin – "sallivat saatanan sokaista silmänsä niin", että heidän on tätä maallista elämää mahdoton kestää.

Jos kirkko olisi saarnannut jälleensyntymisen tosiasiaa helvettiopin sijaan, niin ei itsemurhia tehtäisi "elämän taistelun" välttämiseksi. Silloin tiedettäisiin, että ne vaikeudet, joita tahallisesti koetetaan mennä pakoon tässä ruumiselämässä, tulevat vastaan seuraavassa, ja että itsemurhalla ei siis voiteta mitään vaan hidastutetaan kehitystä.

Mutta nyt on tarkastettava lähemmin kysymystä, onko elämä taistelua ja millaista taistelua se on.

Kun ihminen ei ole päivätajunnassaan päässyt tietoisuuteen muunlaisesta kuin siitä persoonallisesta elämästä, jota hän viettää maan päällä, niin on elämä totisesti taistelua. Mutta miksi? Juuri sen tähden, että persoonallinen olemistila on itsekkyyttä, eristäytymistä suuresta kokonaisuudesta, kaikkeudesta. Ei mikään eristystilassa oleva elämänmuoto voi olla olemassa, jos ei se taistele ympäristöään vastaan. Taistelun ei tarvitse olla tietoista. Eläimet ja kasvitkin taistelevat määrätyn elämismuotonsa voimassapitämiseksi. Niiden taistelu on tietysti oikeutettua, koska suuri elämä on kerran sallinut itsensä täten rajoittua. Tämä taistelu kestää hirvittävän pitkiä aikoja. Otetaan eräs esimerkki valaisemaan alhaisen elinmuodon tarvitsevaa aikaa vapautuakseen elämäntaistelusta. Koulupoika on pyydystänyt perhosen eläinkokoelmaansa. Herää kysymys siitä, kuinka pitkä aika sillä on edessään ennen kuin se on päässyt vapaaksi elämäntaistelusta. Pikkumainen, ahdasmielinen materialisti ja yksinkertainen kirkkokristitty vastaavat: "Sillä hetkellä, silmänräpäyksessä loppuu sen elämäntaistelu, kun se tapetaan." Ja tähän lausuntoon yhtyy koko joukko nykyajan läksytietoisia "viisaiksi" tulleita ihmisiä, joilla on kunnioitusta herättäviä arvonimiä, korkeita johtavia virkoja ja hyvät palkat. Mutta huomaamattomana pysynyt, "nimetön" köyhä, "mitätön" ihminen, jonka sielu on avautunut "aikojen viisauden" valolle ja ehtymättömille voimavirroille, selittää tyynesti pojalle:

"Käytä joka päivä yksi tunti numeroiden kirjoittamiseen. Kirjoita numeroita toistensa viereen niin paljon kuin siinä ajassa ehdit. Otaksutaan, että kirjoitat tunnissa 300 numeroa. Kun olet päässyt 62 vuoden ikään – edellyttäen että elät niin kauan tässä ruumiissa – olet käyttänyt 50 vuotena yhden tunnin joka päivä siihen työhön. Jos vuoteen luetaan 365 vuorokautta ja 5 tuntia, olet 50 vuodessa kirjoittanut 132 075 000 numeroa rinnakkain. Mistään et saa niin leveää paperia, että numerot mahtuisivat samaan riviin, mutta kirjoita eri riveihin ja pidä ne kaikki yhtenä. Vaikka 62 vuoden ikäisenä olisit oppinut matematiikan professori, et osaisi lausua sitä lukua, joka on syntynyt, kun olet kirjoittanut satakolmekymmentäkaksimiljoonaa seitsemänkymmentäviisituhatta numeroa vierekkäin. Turhaan saat kutsua avuksesi kaikki maapallon matemaatikot. He eivät voi lausua lukua, jonka tulisi osoittaa, kuinka kauan perhosen elämäntaistelu kestää vuosissa, jos näet otaksutaan, että se taistelu olisi tuon luvun osoittamissa vuosissa loppunut, so. että perhonen sen ajan kuluessa muiden eläin-, ihmis- ja jumalatilojen kautta on päässyt ehdottomaan elämään."

Kaikki ilmennystilassa oleva elämä pyrkii pois taistelusta siihen tilaan, joka on täydellinen, ehdoton tasapaino. Mutta kun tiedämme, että muotoelämäkin on niin hyvin järjestetty, että häiriötilan mentyä ohi siinäkin on tasapaino, ei sitäkään elämää tunneta taisteluksi muulloin kuin häiriötilan ollessa pääsemässä uudestaan tasapainoon. Meistä persoonallisista ihmisistä elämä ei ole mitään taistelua niinä hetkinä, jolloin harhan sokaisemina luulemme olevamme onnellisia ja jolloin alempi minämme mässäilee nautinnossa, himoluonnon pitäessä vireillä nautinnonhalua.

Kun ihmiset puhuvat ja kirjoittavat onnesta tässä persoonallisessa, eristetyssä elämässä, niin heidän tajunnalleen kangastaa sellainen asiaintila, jossa olisi häiritsemätöntä nautintoa eikä vähintäkään kärsimystä. Mutta tällaista onnen ihannetta elätellessään tavallinenkin ihminen osoittaa olevansa henkiolento ja rajattomuuden elämää, joka tilapäisesti on ilmennystilassa. Tietäähän vähänkin pidempään elänyt ihminen persoonallisesta kokemuksestaan, että onnen tunne on ainoastaan onnettomuuden muistiin jättämä merkki, toisin sanoin että on ollut aikoja, jolloin hän on saanut kokea sellaista, mikä hänen tajunnassaan onnen hetkenä tuntuu juuri tämän tilan vastakohdalta. Hänen himo-olentonsa tahtoo laajeta, mutta kun se ei syystä tai toisesta saa laajennustarpeen mukaista ravintoa, niin se tuntee nälkää – on onneton ja kärsii. Onnea ei ole erillään onnettomuudesta, ei nautintoa ilman kärsimystä, iloa ilman surua jne. Ei kaikkiallisessa elämässä ole onnea eikä onnettomuutta, iloa eikä surua "kuolevaisten" tajunnan kannalta.

Kaikesta sellaisesta tunteen harhasta, jota tavallinen ihminen nyt pitää onnena tai onnettomuutena, vapaudutaan kuitenkin äärettömiä aikoja ennen kuin tullaan ehdottomaan elämään. Ihminen on yksilönä vielä suunnattoman pitkään sen jälkeen, kun hän on ainaiseksi päässyt erilleen onnea janoavasta ja onnettomuutta vastaan taistelevasta persoonallisuudestaan. Mutta voidakseen astua sen rajan yli, joka siirtää hänet kolminaismaailmaan kuuluvan ja niissä elävän persoonallisen luonnon toiselle puolelle – henkisen yksilöllisyyden ihmeelliseen tilaan – täytyy ihmisen kestää hirvittävä taistelu, niin kauhea ja ankara, että kovimmatkin tuskat tässä persoonallisessa elämässä ovat lastenleikkiä siihen verrattuina. Tätä todistelua ei kukaan voi sanoin selittää toiselle, ei mikään kieli tarjoa sanoja, joilla sitä voitaisiin ilmentää. Tämä taistelu on portti, joka vie kuolemattomuuteen. Se on juuri se "ahdas portti", josta raamatussakin puhutaan. Sen läpi käyminen merkitsee ehdotonta kuolemaa persoonalliselle olemukselle. Ei mitään, mikä kuuluu persoonallisuuteen ja siis himoluontoon, pääse siitä sisälle. On suuri erehdys luulla, että "ahdas portti" olisi mitään sellaista pakollista, tietämättömyyden aiheuttamaa katumusta ja tekaistua mielenylennystä, jota kristillinen kirkko vaatii kuolevalta, tavalliselta ihmiseltä. Se taivas, johon tavallinen ihminen kuoltuaan pääsee, on lastenseimi verrattuna "ahtaan portin" tuonpuoliseen elämään.

Ihminen, joka valmistautuu menemään tuosta "portista" sisälle, pitää omassa kädessään "elämän ja kuoleman avaimia".

Koettakaamme heikosti kuvata tuota taistelua, joka vie kuolemasta – tästä persoonallisesta harhasta – elämään. Maan ja taivaan voimat nousevat vastustamaan sitä uskalikkoa, joka on päättänyt astua "ahtaasta portista" sisälle. Kaikki kolminaismaailman järki ryhtyy ankaraan taisteluun häntä vastaan. Itse taivaselämä – devakhanisen autuuden ja onnen valtakunta – yhtyy astraaliseen ja fyysiseen maailmaan vastustaakseen sitä uskalikkoa, joka todenteolla menee eikä vain yritä "ahtaasta portista" sisälle. "Jumalat" ja "perkeleet" yhtyvät taisteluun häntä vastaan, sillä niin pian kuin hän on päässyt siitä "portista" sisälle, hän ei kuulu kolminaismaailmaan eikä ole sen voimallisten lakien alainen.

Kun hän lähenee "porttia", avautuu hänen eteensä hirvittävä pimeys. Kolminaismaailman järki ja hyötyperusteet koettavat houkutella häntä takaisin. Kun ei hän kuuntele houkutusta, tulee pimeys yhä hirvittävämmäksi. Ei kuulu vähintäkään apua, ei lohdutusta. Monet kääntyvät näin kovina hetkinä takaisin kolminaismaailmaan. Mutta uskalikko, joka vaan pyrkii eteenpäin, ei "katso taakseen".

Kun taistelu on korkeimmillaan, tuntee uskalikko sellaista, mikä on aivan vierasta taivasmaailmankin asukkaille. Mitä se on? Se on voima, joka virtaa häntä vastaan elämän sydämestä, Ehdottomasta, siitä keskuksesta, jonka välittömän väreilyn edessä kaikki ilmenneet maailmat häviäisivät silmänräpäyksessä, jos ne voisivat siihen joutua. Mutta tuossa uskalikossa ei ole enää mitään hävitettävää. Ehdoton elämä – totinen jumala – on "kuluttavainen tuli", mutta kun ei se mitään voi polttaa, tapahtuu jotakin päinvastaista. Tämä tuli purkaa voimansa "portin" läpi kulkijaan. Se tempaa hänet mukaansa.

Nyt häviää pimeys. Taistelu, viimeinen ja ankarin taistelu on voitettu. Voittajan eteen avautuu elämä, joka "käy kaiken ymmärryksen yli". Nyt hän saa lukemattomin kerroin takaisin, mitä oli menettänyt – parempaa, sillä hänet puetaan voimalla, josta ei kolminaismaailma voi uneksiakaan. Hänen käytettäväkseen annetaan hirvittävät voimat. Koko kolminaismaailman luonto vapisee hänen edessään. Se vastusti häntä alamaisuuden vaistomaisesta pelosta. Itsesäilytysvietti nostatti taivaatkin taisteluun häntä vastaan. Nyt on hän ne kaikki voittanut. Mutta kolminaismaailma joutuu hämilleen, kun hän, jolla on sen valtikka kädessään, ei maksakaan "pahaa pahalla". Kolminaismaailma ei voi käsittää muuta, kuin että voittaja sille nyt kostaisi. Mutta se pettyy ihmeekseen. Voittaja siunaa sitä ja uhkuu sille paljon suurempaa rauhaa kuin se hänelle uhkui kirousta.

Ilman tällaisia "ahtaan portin" läpi käyneitä voittajia ihmiskunta ei tulisi toimeen. He johtavat sitä valkeutta ja totuutta kohti. Olkoot he siunattuja!

Meillä nykyajan ihmisilläkin on tällaisia "ahtaan portin" läpi päässeitä johtajia. Me tunnemme heidät valkoisen veljeskunnan mestareina. Monella heistä on fyysinen ruumis, mutta he eivät sielultaan kuulu kolminaismaailmaan. He ovat sen voittaneet, ja sen tähden on Isä antanut heidän käsiinsä äärettömän voiman ja vallan, joka käy kurjimmankin meikäläisen mielikuvituksen yli. Miksi! Sen tähden, että me käsitämme vallalla mahdollisuutta voida nöyryyttää heikompia yhtä hyvin kuin heitä auttaakin. Mutta juuri sen tähden taistelu on niin hirvittävä, että sen tuottamassa vallassa ei ole rahtuakaan kolminaismaailman valta-aineksia. Mahdottomuus käyttää valtaa väärin on ostettava yli-inhimillisellä taistelulla.

Tällaiset voittajat eivät "taistele olemassaolosta". Heillä ei itselläkään ole mitään, he eivät tarvitse mitään. He ovat maailman sielun lähettiläitä, joiden tehtävänä on yksinomaan antaa eikä mitään ottaa.

Tavallinenkin ihminen voi päästä siihen tilaan, että hän elää kolminaismaailman voittamisen toivossa. Se toivo nostaa hänet silloin tällöin hengessä ylängöille, joilta hän saa vilahdukselta nähdä voittajan valtakuntaan. Ja tällaiset hetkisenkin kestävät vilahdukset jättävät persoonalliseen luontoon häviämättömät merkit. Ne puhaltavat hänen olemukseensa voimaa ja viisautta ja innostavat häntä siihen suureen elämäntyöhön, joka on iloinen uhrautuminen.

Elämä on persoonallisuutta kuluttavaa, hurmaavaa riemua Ehdottoman Itsen kannalta. Siunattu on se hetki, jona tämän tietoisuuden ensi oireet heräävät "kuolevaisen" tajunnassa.

9. KUOLEMA

Kuolemaksi nimitettyä, alinomaa uusiutuvaa tilanmuutosta tutkittaessa osoittautuu materialismin voima kerrassaan mitättömäksi. Nekään ihmiset, jotka väittävät olevansa materialisteja ja sanovat uskovansa, että ihmisen tietoisuus häviää kuolemassa samoin kuin tulitikussa oleva tuli sammuu tuulessa, eivät ole tunnustukselleen hetkeäkään uskollisia. Tavallinen ihminen ei voi säilyttää tasapainoaan odottaessaan hirveätä "katastrofia", jota ei hän mitenkään voi välttää. Otetaan esimerkki. Perheenisä saa luotettavalta taholta tietää, että aseellinen rosvojoukko hyökkää seuraavana yönä hänen asuntoonsa. Hänelle ilmoitetaan samalla, että rosvot eivät tapa ketään, jos vain ei tehdä vastarintaa, vaan ottavat perheen rahat ja arvoesineet. Ei miljoonassa perheenisässä ole ketään, joka tällaisen tiedon saatuaan pysyisi tyynenä ja rauhallisena, aivan kuin ei mitään pahaa tapahtuisi. Päinvastoin hän varustautuu kykynsä mukaan ottamaan rosvoja vastaan. Kun rosvot sitten saapuvat, alkaa vimmattu taistelu. Rosvojen johtaja sanoo: "Emme vuodata verta, emmekä koske sormellammekaan ihmisiin, jos ei tehdä aseellista vastarintaa." Mutta tämä vakuutus ei rauhoita perheenisää. Hän tahtoo suojella omaisuuttaan. Hän ei voi kestää sellaista kohtaloa, että hänen omaisuutensa anastetaan. Ja kuitenkin hän muuttaa mieltään, jos neljä, viisi miestä pitää hänestä kiinni ja yksi pitää puukonkärkeä hänen rintaansa vasten sanoen: "Minä lasken kolmeen pitäen minuutin tauon jokaisen luvun lausumisen jälkeen. Jos et "kolmen" kuuluessa ole luvannut lakkaavasi vastarinnasta heti kun päästämme sinut käsistämme, työnnän armotta tämän puukon sydämeesi."

Miesparka luopuu ennemmin tavarastaan kuin hengestään, eikä kukaan järkevä ihminen jäljestäpäin moiti häntä sellaisesta heikkoudesta, jos hänen oli todella luovuttava omaisuudestaan säästääkseen henkensä. Onhan hänellä tilaisuus hankkia uutta omaisuutta, ja ensi hädässä hän voi turvautua muiden ihmisten apuun.

Kun rautatievaunussa Amerikassa yhtäkkiä kajahtaa komennus "hands up" (kädet ylös), luovat matkustajat pikaisen katseen ympärilleen nähdäkseen, olisiko mitään pelastus- tai puolustusmahdollisuutta, mutta kun sama käsky uudistetaan ja parikymmentä miestä revolverit kädessä astuu esiin, nousevat kädet keveästi ylös. Matkustajat antavat mukana olevan omaisuutensa mieluummin kuin henkensä.

Miksi ihmiset, pahimmatkin saiturit ja vankat materialistit, tulevat näin heikoiksi katsoessaan kuolemaa "silmästä silmään"? Mistä sellainen anteliaisuus ja jalomielisyys johtuu näin "kriittisenä" hetkenä, vaikka kukkaro on pysynyt kiinni köyhän anoessa apua?

"Oma henki on rakas," sanotaan.

Mutta kerran tulee kuitenkin hetki, jolloin miljonääri ei voi antaa omaisuuttaan henkensä lunnaiksi. Miksi eivät ihmiset joudu suunniltaan ja menetä järkeään tietäessään varmasti, että sittenkin heidän täytyy kerran kuolla?

Tuossa kulkee ruumissaatto. Muutamat katsojat pyyhkivät kyyneliä silmistään sanoen vieressä seisovalle: "Kerran tulee meidänkin vuoromme." Toiset eivät ole millänsäkään, vaikka myös tietävät joskus kuolevansa.

Väkivaltaisen kuoleman edessä tulee tavallinen ihminen erittäin jalomieliseksi – itsensä tähden. Hän tahtoo jalomielisyydellä, jota aineellisen omaisuuden uhraaminen todistaa, pelastua kuolemasta. Mutta miksi ei hän turvaudu samaan keinoon ns. ajallista kuolemaa välttääkseen? Miksi hän ei elämänsä aikana toimi senkin välttämiseksi? Mitä auttaa kuolemantuomion täytäntöönpanon lykkäys määräämättömään aikaan, kun tuomio kuitenkin joskus varmasti pannaan täytäntöön?

"Välttämättömyyden edessä täytyy taipua", vastaa materialisti.

Mutta eikö materialistinkin oikeuskäsitys sodi täytymistä vastaan? Täytyminen edellyttää aina väkivaltaa, ja materialistit ovat etupäässä kovin kiivaita täytymisvallan vastustajia. Miksi eivät he siis tietoisesti pane kortta ristiin kuolemantäytymisen vastustamiseksi?

" Koko kysymys on hulluutta", vastaa materialisti. "Kaikkien, jotka ovat syntyneitä, täytyy myös kuolla."

"Mutta jos kuolema on täytymisvallalle kumartamista, niin on syntymäkin", vastaa teosofi.

"En minä ole omasta tahdostani syntynytkään", vastaa taas materialisti.

Johtopäätös on siis se, että materialisti on kokonaan muiden mielivallasta riippuva, täytymisen kahleilla sidottu olento. Elämän alku- ja loppupää ovat mielivaltaa, täytymistä. Sen keskellä hän osaa vain itse tahtoa ja taistella vapauden puolesta. Mutta mistä tulee se itsenäinen tahto keskellä, kun alku ja loppu ovat pelkkää muiden mielivaltaa? Ja eikö tuo muutaman vuosikymmenen kestävä itsetietoinen, oman tahdon alainen toiminta ole mitä ilkeintä kohtalon ivaa, kun täytyminen – kuolema – kukistaa sen?

Materialisti ei enää osaa vastata tähän kysymykseen.

Tavalliset ihmiset kammoavat väkivaltaista kuolemaa ja käyttäytyvät "ajalliseen" kuolemaan nähden niin kuin eivät uskoisi sen koskaan ulottuvan heihin. Sellainen käytös ei puhu materialismin eduksi vaan sitä vastaan. Sen siveellinen perusta on yhtäläinen kristillisen kirkon helvettiopin kanssa. Harva hyvä kristitty tulee sekapäiseksi helvettiopin pelosta. Kun joku tulee sellaiseksi, surkuttelevat muut häntä. Ja kuitenkin pitäisi kaikkien kristittyjen, jotka kirkollisen selitystavan mukaan ymmärtävät Raamattua, tulla "hulluiksi" helvettiopista. Jos kaikki ovat "jumalan edessä" yhtä suuria syntisiä ja jos jumalan "armo" kuuluu kaikille yhtäläisesti, niin miksi sitten vain muutamien pitää menettää järkensä helvettiä pelätessään? Ovatko he syntisempiä kuin muut vai kuuluuko "armo" heille vähemmässä määrässä kuin muille?

Näihin pulmallisiin kysymyksiin osaa teosofia antaa täysin tyydyttävän ja rauhoittavan vastauksen, joka lyhyesti kuuluu näin:

"Ei mitään kuolemaa ole olemassa, ei väkivaltaista eikä ajallista, vaan jatkuva tajunnanmuutos eli siirtyminen tajunnantilasta toiseen."

"Tietämättömyys on ihmisen pahin vihollinen," sanovat materialistitkin, tarkoittaen "tiedolla" tämän aistimuselämän asian mahdollisimman monipuolista ymmärtämistä. Mutta tämä heidän lempilauseensa sopii juuri heihin itseensä, kun on kysymys kaiken sen pahan alkuperästä – pahan, jota vastaan he taistelevat.

Ihminen – samoin kuin kaikki muutkin olennot – kulkee hitaasti mutta varmasti sellaista kehitystilaa kohti, jossa ei ollenkaan ole sitä tilanmuutosta, jota nyt kuolemaksi sanotaan. Ihminen pääsee vapaaksi kuolemasta, ja kuitenkin ihminen on silloin paljon paremmassa merkityksessä kuin nykyään. Mutta samaan aikaan hän vapautuu syntymästä. Kuolemattomuus on sama kuin syntymisen tarpeettomuus.

Ihminen syntyy omasta tahdostaan tähän aistimuselämään, ja tästä hän siirtyy omasta tahdostaan pois eli "kuolee". Ei mikään mielivalta eikä kohtalo häntä pakota. Mutta tämä väite tuntuu hulluudelta sekä materialistista että kirkkokristitystä vain siksi, että he ymmärtävät omalla itsellä tätä tietämätöntä, aineellisissa puuhissa aikansa kuluttavaa ruumiillista persoonallisuutta. Se "oma itse", jonka tahdosta ruumiillinen syntymä ja kuolema riippuvat, on tavalliselle silmälle näkymätön ja sellaisenaan paljoa vieraampi tälle eläinminälle kuin isä, joka ennen lapsensa syntymistä on mennyt ulkomaille, on lapselleen kahdenkymmenen vuoden kuluttua sieltä palattuaan. Tai otetaan toinen esimerkki, joka vielä paremmin valaisee alemman ja ylemmän – syntymän ja kuoleman hallitsevan – minän välisiä suhteita. Viisitoistavuotias koulupoika kirjoittaa vihkoonsa aineen esimerkiksi "ihmiskunnan kehityksestä". Hän säilyttää tämän vihkon vanhojen paperien joukossa. Viidenkymmenen vuoden ikäisenä, jolloin hän on suuri filosofi, hän löytää vanhoja paperipinoja selaillessaan tämän ainekirjoitusvihkon. Hymyillen hän alkaa selailla sitä. Uteliaana lukee hän aineen, joka käsittelee ihmiskunnan kehitystä. "Olenko minä tämän kirjoittanut?" kysyy hän toveriltaan, joka on hänen luonaan ja joka on niin ikään syvällinen filosofi. "Sitäkö kysyt? Onhan nimesi vihkon kannessa", vastaa toinen. "Mutta käsialakin on aivan erilaista kuin minun," hymähtää hän. "Ja sinäkin olet eri minä kuin tuo 15-vuotias poika", vastaa toinen. "Ja kuitenkin on tuon pojan ja tämän nykyisen arvostelijan minän välillä katkeamaton yhdysside", sanoo tästä pojasta kehittynyt filosofi.

Tässä esimerkissä mainittu 15-vuotias koulupoika edustaa ihmisen alempaa, ja 50 vuoden ikäinen filosofi ylempää minää. Pojasta kehittyi filosofi pitkäaikaisen sisäisen kokemuksen kautta. Tuo koulupoika oli sulautunut filosofiin.

Samalla tavalla ihmisen ylempi minä sulauttaa itseensä ne lukemattomat koulupojat ja -tytöt, joita hän käyttää täällä maan päällä kokemuksia keräämässä. Mutta tulee aika, jolloin hän ei enää tarvitse maan elämästä saatavaa kokemusta. Silloin se viimeinen minä, jonka hän sulauttaa itseensä, on kuolematon, isänsä mittainen poika.

Se tieto, jonka valossa teosofia käsittelee elämän ja kuoleman salaisuuksia, on saatu siitä maailmasta, jonka kansalainen kunkin ihmisen ylempi minä on. Jos alempi minä on isänsä kuuliainen lapsi, niin hän hartaudella ja tarkkuudella, ihmettelyllä ja ihastuksella kuuntelee jumalallisen isänsä maan päälle lähettämää viisauden ja tiedon sanomaa.

Teosofia – ylemmän minän jumalallinen tieto – opettaa kuolemasta, että se on syntyminen eli siirtyminen vähän lähemmäksi isän kotia. Ihminen, joka on oppinut rakastamaan tai joka tahtoisi osata rakastaa kaikkia, pääsee kuoltuaan verrattain pian taivaselämään. Mikä sanomaton riemunhetki on se, jona hän voi tavata tiellä oman isänsä, korkeamman minänsä! Tämä kyllä asuu buddhisella eli kristostasolla mutta voi käväistä taivaassa katsomassa lapsiaan. Mutta mitä vanhemmaksi ihmisen sielu tulee, sitä valaistuneemmaksi tulee alempikin minä, ja viimeisten persoonallisten, maallisten elämien aikana voi hän vielä ruumiissa ollessaankin saada jumalallisen isänsä vieraakseen.

Niin sanottu kuolema ei vahingoita edes ihmisen himoluontoa. Rakkaus ja ehdoton oikeus, joka hallitsee kaikkeuselämää, osaa antaa jokaiselle nauttijalle osansa. Tavallinen ihminen voi pelätä kuolemaa, koska hän on saanut nurinkurisen opetuksen siitä, mutta todella kuoltuaan hän ei pelkää, eipä itse tiedä asiasta mitään, sillä alempi minäkin elää vielä ruumiin lakattua toimimasta. Tapahtuu usein niin, että ihminen, joka on kauan maannut tautivuoteessa, kuoltuaan luulee parantuneensa, kun ei enää tunne kipuja. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän saa siinä uudessa maailmassa, jota ei sellaiseksi tiedäkään, muilta itseään taitavammilta tietää, että se ylimenotila, jota hän osaksi pelkäsi ja osaksi toivoi, on jo aikaa sitten tapahtunut. Hämmästyneenä hän silloin sanoo: "Jos kuolema on tällainen, ei siinä olekaan mitään pelottavaa."

Materialistinen kirkko on saanut ihmiset uskomaan, että kuolema olisi suhteellisesti jotakin sellaista kuin kuumasta vedestä kylmään hyppäämistä, että jokin ääretön ilo tai hirvittävä tuska yllättäisi ihmisen, joka on kuollut. Ne, jotka ovat nukutettuina maanneet leikkauspöydällä, tietävät kokemuksestaan edellyttäen, että voivat aivotajuntaan palattuaan muistaa "tajuttomassa tilassa" tekemänsä kokemukset – kuinka suloista olisi ollut saada jatkaa sitä nukkumisen olotilaa. Veteen hukkumaisillaan olevat ihmiset ovat myös pitäneet kohtalon ivana sitä seikkaa, että heidät on virvotettu ruumiselämään. Kaikki ne todistukset, joita tavallisetkin ihmiset kokemuksestaan voivat tuoda astraalitasolta fyysiselle tasolle, todistavat epäämättömästi, että ruumiin kuolema yleensä on ääretön voitto ihmiselle.

Ymmärrettävää on fyysisenkin tason kokemuksiin nojautuen, ettei luonnossa voi olla mitään taantumus- eli pahenemistilaa. Kukin uusi tajunnan siirto toiselle tasolle tuo mukanaan viehätystä ja hyvinvointia. Jos nykyajan "arki-ihmiset" tietäisivät, kuinka paljoa paremmissa oloissa he ovat eläneet ennen syntymistään tähän ruumiiseen, niin he verrattain pian muuttaisivat elämäntapansa sellaiseksi, että pikemmin pääsisivät irti velvollisuudestaan olla vankilassa, so. välttämättömyydestä syntyä tähän elämään. Mutta he ovat sokeita ja sokeudessaan onnellisia; heillä on tarve, joka suhtautuu heidän sielujensa nuoruuteen ja siis aistillisen himoluonnon voimakkuuteen. Epäitsekkyys on pahin isku, joka voidaan antaa ruumiselämän vankilamuureille. Muiden hyväksi elämällä ja toisten onnesta nauttimalla ihminen nopeasti jouduttaa jälleensyntymisketjunsa loppuunkulumista. Mutta huomattavaa on, ettei epäitsekkyys suinkaan saa rajoittua ainoastaan ihmisiin, sen tulee kohdistua kaikkiin olentoihin. Ei ihmisellä ole elämänkaikkeudessa suurempaa merkitystä kuin "alhaisimmillakaan" eläimillä. Etevämmyys merkitsee elämän lain kannalta suurempaa uhrautumisvelvoitusta.

Kun ihmiskunta julistaa tappamisen hirvittäväksi rikokseksi, "jumalan sydämen haavoittamiseksi", niin ei ihmisten kuoltuaan tarvitse kärsiä astraalitasolla niiden hirviöiden läsnäolosta, jotka moinen joukkomurha on synnyttänyt ja edelleen synnyttää. Mutta niin pitkälle on kirkon materialistinen alennustila vienyt ihmiset, että henkimaailmasta ja kuolemasta yleensä on tehty kauhun ja pelon valtakunta ja että ihmissielua esitetään arvoltaan kovin alhaisena olentona. Esimerkiksi spiritistit, joilla materialismin vastapainona on suuri ja jalo tehtävä, ovat eksyneet esittelemään vainajien sieluina pelkkiä maallisen ihmisen jäännöksiä. He puhuvat vainajien "hengistä", jotka muka näyttäytyvät "istunnoissa". Sellaiset oliot eivät ole mitään yksilöityneitä henkiä, sillä henget palaavat ihmisten kuoltua hengen omaan valtakuntaan. Kun tavallinen, himoluonnon elävöittämä ihminen kuolee, eroavat hänen luonteensa eri perusteet toisistaan. Mutta kun "häviö" on hidasta samoin kuin rakentuminen, koettaa eläimellinen sielu (lat. anima bruta, kreikk. eidoolon, hepr. ruah) pysytellä maan magnetismin yhteydessä. Tämä sielu voidaan eri menettelytapoja käyttämällä saada aineellistumaan. Sillä on kuolleen persoonallisuuden kaikki luonteenomaiset tavat, joten sitä, kun ei "henkiä osata erottaa", voidaan pitää itse vainajan jumalallisena sieluna. "Kuolleiden" ilmoitukset ja tiedonannot ovatkin siitä syystä sangen erilaisia ja kovin ristiriitaisia, riippuen juuri siitä, minkälaisten vainajien eläneitä persoonallisuuksia ne edustavat. Materialistin eläimellinen sielu eli astraaliruumis – jossa vainajan järkisielukin saattaa kauan asua – puhuu "istunnoissa" esimerkiksi niin, ettei ihminen ole ikuisesti elävä olento, siis kuten materialisti ruumiissaan eläessään; kun taas tavallisen kirkkokristityn eläimellinen sielu voi vakuuttaa, että hän nyt on määränpäässä – taivaassa. Ihmisen jumalallinen sielu, korkeampi, ajasta ja paikasta riippumaton minä (lat. anima divina, kreik. Psykhee*, hepr. neshamah) ei ihmisen kuoltua ole minkäänlaisessa yhteydessä maalliseen elämään. Ainoastaan ani harvoissa poikkeustapauksissa jumalallinen sielu voi, niin kauan kuin se vielä käyttää astraalista verhoa ylempää saamallaan luvalla, antaa maan päällä eläville ihmisille jonkin tiedon, mutta silloinpa hänen lähetystyönsä täytyykin olla erityisen tärkeä.

* Homeroksen ajan jälkeiset filosofit antoivat jumalalliselle sielulle tämän nimen. – Paavali näyttää "psykheellä" tarkoittavan eläimellistä sielua.

Teosofian opetus kuolemasta on siis aivan erilainen kuin nykyajan spiritistien, kirkollisuuden ja materialismin, ja se on lyhyesti seuraava.

Ruumiillisen kuoleman tarkoitus on laskea todellinen ihminen joksikin ajaksi kotiinsa. Mutta kotimatkallaan hän käyttää kulkuneuvoja. Kun hän on päässyt jonkin elämisjärjestön mukaisen aineen läpi, hän heittää pois sen aineen mukaisen ja vaativan kulkuneuvon ja ottaa käytettäväkseen toisen, kunnes pääsee kotiinsa. Näitä sielun verhoja, kun ne määrätyn ajan kestäessä "haiskahtavat" sen entiseltä omistajalta, otaksuu moni nykyaikana kuolemattomaksi sieluksi.

Vainajan muisteleminen rakkaudella ja hyvällä on ainoa seurustelutapa, jonka "aikojen viisaus" sallii maan päällä oleville kuolevaisille. Tulee aika – ja muutamat elävät jo nyt siinä – jolloin ihminen himon kuonasta vapautuneena saa jo maan päällä eläessään seurustella sekä todellisten ihmissielujen että jumalienkin kanssa. Sen ajan valmistaminen kuuluu teosofian suureen lähetystyöhön.

10. SYYT JA SEURAUKSET

Nykyinen länsimainen oikeustiede ja jumaluusoppi ovat kuin kaksi eksyksiin joutunutta matkatoveria, jotka eivät voi auttaa itseään eivätkä toisiaan, kunnes odottamatta tapaavat kolmannen henkilön, joka opastaa heidät oikealle tielle.

Valaiskoot tätä väitettä kaksi "johtavaa" aatetta. Ne ovat "oikeusmurha" ja "anteeksiantamattomuus".

Sanomalehdistä luetaan sellaisista kauheista tapauksista kuin "oikeusmurhista". Mitä ne ovat? Sanan kokoonpanosta päättäen ovat ne tapauksia, jotka osoittavat, että oikeus on murhattu juuri noissa erikoistapauksissa. Äskettäin kerrottiin lehdissä, että Vilnassa oli tapahtunut kaksi oikeusmurhaa. Vuorokausi sen jälkeen kun neljä henkilöä oli mestattu, saapui Pietarista tieto – Rjetsh-lehden mukaan – että kaksi mestatuista oli armahdettu. Armahdus ei tietenkään merkinnyt enää mitään, kun armahdetut jo oli ehditty mestata.

Samanlaisia murhia on tapahtunut muuallakin ja eri aikoina useita. Ranskan vallankumouksen aikana esimerkiksi sotaoikeudella oli niin paljon työtä, ettei se ehtinyt ottamaan selvää kaikkien kuolemaantuomittujen todellisesta syyllisyydestä.

Englannin kuningatar Elisabeth ei ollut täysin vakuuttunut Maria Stuartin syyllisyydestä, koska pahoitteli katkerasti koko lopun ikänsä tämän mestauksen toimeenpanijoiden kiirehtimistä.

Oikeusmurhia tapahtuu säännöllisesti vallankumouksiksi ja kapinoiksi kutsutuissa kansanliikkeissä. Jälkimaailma vuorostaan tuomitsee noiden murhien toimeenpanijat, voimatta heitä kumminkaan enää rangasta. Mutta kysymykseen, voidaanko syyttömästi kuolemalla rangaistua mitenkään hyvittää, se ei voi vastata. Korkeintaan asia lykätään jumaluusopin tutkittavaksi. Mutta tämä tekee taas vuorostaan oikeusmurhan selittäen, että oikeusmurhatkin jumala voi antaa anteeksi.

Mitä on kristillisen kirkon armo-oppi muuta kuin oikeusmurhaa, sitä pahempaa, kun murhantekijänä on – itse jumala, jonka tuomiosta ei voi vedota korkeampaan oikeuteen?

Ei siis ihme, jos "maallinen laki" erehtyy tekemään oikeusmurhan, koska kaikkien lakien laki, jumala, taivaallinen tuomioistuin voi – jumaluusopin mukaan – tehdä oikeusmurhan, so. antaa anteeksi rikoksen niin täydellisesti, ettei hän sitä enää muistele kuten vanhassa katkismuksessa luetaan.

Oikeustieteen kannalta oikeusmurha on sellainen teko, että henkilö rangaistaan kuolemalla syyttömästi, perustukoon tuomion täytäntöönpano sitten surkeisiin erehdyksiin, vääriin todistajiin tai mihin muihin tekijöihin tahansa. Oikeustieteen kannalta on siis ns. syntien anteeksiantaminen luettava oikeusmurhin, koska tällainen teko – jumaluusopin mukaan – perustuu juuri syyttömän kärsimiseen syyllisten puolesta. Ei siis jumaluusopin kannalta sovi moittia maallisia oikeusmurhia eikä oikeustieteen kannalta anteeksiantamisoppia.

Mutta jumaluusopillista sijaissovitusoppia ei maallinen oikeustiede itse asiassa tunnusta, koska se ei puolestaan voi antaa pienintäkään rikosta anteeksi. Kuinka lakimiehet uskaltavat toivoa saavansa elinikäiset salaiset syntinsä anteeksi, koska he eivät voi antaa kanssaihmisilleen anteeksi paria kunniaa loukkaavaa sanaa tai vanhan kalossiparin varkautta? Jos katuvainen syntinen saa jumalalta anteeksi teot, joista katumatta saisi kärsiä ikuisesti helvetin tulessa, niin luulisi selvän johdonmukaisuusopin vaativan, että pienet rikokset annettaisiin anteeksi vilpittömästi katuvalle.

Jompikumpi nyt on perinpohjin väärä, joko maallinen oikeustiede tai jumalallisuusopillinen anteeksiantamattomuusoppi. Vai lienevätkö molemmat vääriä?

Kutsutaan neuvonantajaksi aikojen viisaus eli jumalallinen viisaus, teosofia. Se osaa neuvoa nuo eksyneet matkakumppanit – oikeustieteen ja jumaluusopin – oikealle tielle.

Ja mitä opettaa teosofia ns. oikeusmurhista? Se vakuuttaa, ettei niitä ole olemassa. Missä paikallinen, maallinen oikeus tekee erehdyksen, siinä kaikkiallinen, jumalallinen oikeus juuri käyttää luultua erehdystä oikeudenjakajana. Oikeusmurha näyttää välttämättömältä aikana, jona ihmiset eivät usko ihmisen elävän useampaa kuin yhden ainoan kerran ruumiselämässä. Mutta teosofian valossa ns. oikeusmurha on jonkin tavallisille ihmisille tuntemattoman syyn seuraus yhtä hyvin kuin kaikki muutkin ns. erehdykset. Teosofian valossa ei mitään todellista erehdystä ole olemassa. Kaitselmus, korkein oikeus ei voi erehtyä, sillä erehdys on tietämisessä oleva aukko. Koska kaikkeuden elämä on ikitietämistä, ikuista täydellisyyttä, siinä ei voi olla mitään katkeamaa, ei mitään aukkoa. Ja ilmenneen elämän ketju, jota kaikkiviisas kaitselmus johtaa, on yhtä eheä kuin itse kaitselmus on täydellinen.

Kun siis toimitaan tarkkaan, ei voida puhua mistään erehdyksistä vaan tilapäisestä tiedonpuutteesta ja aineellisten kehysten sisäpuolella toimivan tajunnan huomiokyvyn puutteesta.

Jokainen ns. erehdys on jonkin toiminnan tai teon – toimintojen tai tekojen – seuraus. Mutta jokaisessa erehdyksessä piilee suuremman tiedon siemen, ja ihmisen pitkän kehitysketjun tehtävänä on erehtymättömyyden kehittäminen monista pikkuerehdyksistä.

Mainittakoon esimerkin vuoksi muutamia tavallisia erehdyksiä.

Henkilö on kiireellisellä asialla kaupungilla. Hän poikkeaa "erehdyksessä" väärälle kadulle. Mutta mistä syystä hän erehtyi? Syyt voivat olla monenlaisia. Yksi syy saattaa olla ns. hajamielisyys. Mitä se on? Tajunnan työskenteleminen muissa asioissa kuin ruumiin välittömän ympäristön tarkkaamisessa. Ihminen, jolla on jokin suuri elämänihanne valvottavana, on saattanut tajunnallisen toimintansa liikkumaan määrättyjä uomia eli kanavia myöten. Kävellessään tutulla paikalla ei hänen tarvitse käyttää isojen aivojensa voimavarastoa ohjamaan ruumiin liikkeitä. Pikkuaivot ja selkäydin johtavat ruumiin kulkua. Mutta näiden vähemmin tarkkojen johtajien toimiessa ihmisen ns. alitajunta on enemmän hereillä kuin isojen aivojen ollessa johtajana. Tuo alitajunta suuntaa hänen askelensa väärälle kadulle. Täällä hän tapaa henkilön, joka on erään hänen tuttavansa näköinen. Hän alkaa puhutella tätä. "Anteeksi", sanoo hän huomattuaan erehdyksensä. Vuosien kuluttua tapaa tuo henkilö, jolla on hyvä tuntemiskyky, hänet toisessa kaupungissa. Heistä tulee hyvät tuttavat, ja he auttavat toisiaan monessa asiassa. Tuo vuosia sitten tapahtunut "erehdys" on tuottanut hyviä seurauksia.

Alitajunta, joka tiesi hänen ja tuon toisen henkilön menneisyyden asiat, ohjasi erehdystä, jotta ajan täytyttyä ystävyyssiteet solmittaisiin uudelleen.

Mies ottaa "erehdyksessä" jossakin iltamatilaisuudessa toisen lakin naulakosta. Henkilö, jonka lakki vaihtui, ilmoittaa asiasta sanomalehdessä. Vaihtaja menee viemään sen pois. Siinä puhuessaan he saavat tietää olevansa vanhoja lapsuudentuttavia, joista kumpikin on kauan ajatellut toistaan. Tätäkin erehdystä ohjasi alitajunta. Sillä oli syynsä ja seurauksensa.

Äiti ottaa "erehdyksessä" karbolihappopullon hyllyltä, jolla on muitakin rohtopulloja, kaataa happoa lusikkaan ja antaa sairaan lapsensa suuhun. Kauhukseen äitiparka huomaa erehdyksensä liian myöhään. Lapsi kärsii kovia tuskia ja kuolee. Oliko tällaisella julmalla erehdyksellä mitään syytä? "Oli, äidin varomattomuus", vastataan. Mutta äitihän oli ennen osannut ottaa oikean pullon tällekin lapselle ja aina toisille. Syyt ovat syvemmällä. Lapsi oli edellisessä elämässään myrkyttänyt ns. äpärälapsensa, joka oli hänen nykyinen äitinsä, ja karman laki kosti nyt tälle "viattomalle" lapselle.

Muutama vuosi sitten sattui Helsingissä tapaus, joka selvästi todistaa kaitselmuksen ohjausta. Eräs mies ja vaimo aikoivat matkustaa Amerikkaan. He olivat jo ostaneet matkalipun. Äkkiä heidän pieni lapsensa sairastui. Heidän olisi pitänyt saapua määräpäiväksi Kööpenhaminaan voidakseen jatkaa sieltä matkaansa "Norge"-laivassa Amerikkaan. Mutta lapsen sairaus viivytti heidän lähtöään. Muutaman päivän kuluttua saivat he kuulla, että "Norge" oli haaksirikkoutunut ja kaikki matkustajat olivat hukkuneet.

Yhden ainoan fyysisen elämän uskojat ovat kuin sokkosilla aineellisen temmellyksen keskellä. He näkevät seurauksia ja pitävät niitä alkusyinä. Heidän suonissaan leimahtaa vihan tuli, kun näkevät oikeutta rikottavan, ja heidän ainoa ajatuksensa on: kosto! Mutta kostonhenki saa aikaan uuden "oikeudensortoketjun", eikä hävitä vääryyttä maailmasta.

"Poistakaa syyt, ja seurauksetkin lakkaavat", sanovat materialistit katsellessaan nykyajan yhteiskunnallista vääryyttä. Tämä neuvo on paikallaan, mutta syiden poistamistyössä on mentävä paljoa pitemmälle kuin nykyään vallitseviin ns. epäkohtiin, sillä nämä ovat kaukaisia ikivanhojen syiden seurauksia. Vai onko mitään vääryyttä siinä teossa, että esimerkiksi roomalainen orja, jonka hänen herransa pieksätti kuoliaaksi, nykyään toisena persoonallisena olentona mutta samana yksilönä pieksettää ja rääkkää entistä tyranniaan, joka on nykyään taas hänen aikalaisensa ja jonka luonnon lahjomaton oikeus on tuonut hänen läheisyyteensä? Jos vääryydenkärsijä siunaa väärintekijöitä ja uhkuu heille hyvää, kuten Buddha, Jeesus ym. hengen valaisemat opettajat ovat neuvoneet, niin siinä tapauksessa kosto ei uusiudu sellaisenaan, sillä vilpitön rakkaus on kaikkeuselämän ainoa voima, joka voittaa lain – karman lain – ankaruuden.

Mutta tämä lain voiman hävittäminen ei ole anteeksiantamista, se ei ole jumaluusopin sijaissovitusta. Elämän laki ei tiedä anteeksiantamisesta enempää kuin oikeuden polkemisestakaan. Se tuntee ja tunnustaa vaan yhden ainoan toimintatavan, joka on syy ja seuraus. Pieninkin ajatuksen värähdys on samalla syy, jonka "sovittamiseen" voi kulua tuhansia vuosia, jos syiden ja seurausten ketjussa olevat tajuntakeskukset eivät ymmärrä lakata tekemästä seurauksista uusia syitä.

Jumaluusopillinen anteeksiantamisoppi ei pelasta "pahasta" enempää kuin vääryyden vastustaminenkaan. Mitä näet on anteeksiantaminen anteeksiantajan tajunnassa? Moni näiden rivien lukija osaa epäilemättä vastata tyydyttävästi tähän kysymykseen. Otetaan esimerkki. Jalomieliseksi tunnettua henkilöä herjaa ja solvaa joku, mutta tämäpä ajattelee itsekseen, vieläpä sanoo solvaajalle: "Minä annan sinulle anteeksi, koska toimit vastoin parempaa tietoa. En tahdo sinulle kostoa." Tämä jalomielisyys vaikuttaa solvaajaan päinvastoin kuin anteeksiantaja luulee. Solvaaja ei huoli anteeksiantamisesta, sillä hän ei tunne tehneensä vääryyttä. Hänen käsityksensä mukaan toinen ansaitsi sellaisen kohtelun. Anteeksiantamisjulistus on siis hänelle uusi loukkaus. Se alentaa hänen arvoaan ja kunniaansa, ja tämä hänen vakaumuksensa on uusi tuonnempana tapahtuvien loukkausten syy.

Anteeksiantaja ylensi itsensä. Hän ehkä uskoi itse olevansa moraalisesti parempi kuin hänen solvaajansa, ja kun viimeksi mainittu vielä kuuli tämän itseylennyksen, aikaansai se hänessäkin itseylennystä. Itseylennys on taas salainen voima, joka – jos sitä aina vain kasvatetaan – vie itseylentäjän lopulta perinpohjaiseen häviöön, saattaa hänet "lankeamaan elävän jumalan käsiin", so. kaikkeuselämän ehdottomasti puolueettoman lain tuomittavaksi. Ja se tuomio on kaikista kauhein, sillä se on yksilöllisyyden perinpohjainen hävitys. Suuri elämän laki kasvattaa itsensä kaltaisuuteen vain sitä kaikkeuselämän yksilöitymää, jonka eristäytymishalu tietoisesta tajunnasta on vähenemään päin.

Kirkollinen anteeksiantamisoppi on siis jotakin hirvittävää, se on perkeleellisyyden kasvattamista. Tietoinen anteeksiantaja näet tahtoo suurentaa itseään. Jos elämän laki sallisi tällaisen työn kehittymistä rajattomuuksiin, niin se ei enää pysyisi ainoana lakina vaan jakautuisi lukemattomiin keskenään taisteleviin lakeihin. Silloin "valtakunta erkanisi itseään vastaan", ja kaikkeuden elämä olisi auttamattomasti ikuinen erilaisten perkeleitten taistelutanner.

Mutta mitä sitten on todellinen anteeksiantaminen, jos tätä käsitettä paremman puutteessa tahdotaan käyttää? Kuinka voi ihminen palvella sitä suurta hyvää, jota anteeksiantamisopilla ilmeisesti ajetaan takaa?

Ensimmäinen ehto on se, että ihminen työskentelee tajuntansa puhdistamiseksi siitä harhaluulosta, että on olemassa positiivista "hyvää" ja "pahaa". Kun hän on saanut tajuntansa tästä harhasta puhtaaksi, hänelle itselleen ei enää tapahdu "hyvää" eikä "pahaa". Hän ei harrasta toista eikä vastusta toista. Hänen tajuntaansa elähdyttää ainoastaan velvollisuus toimia. Hän ei toivo hyötyä eikä pelkää tappiota. Kun häntä joku kohtelee muiden mielestä ala-arvoisesti, hän itse ei tiedä koko asiasta mitään. Kun häntä ylistetään ja kunnioitetaan, hän ei tiedä siitäkään mitään.

Otetaan esimerkki valaisemaan asiaa. Ihmisjoukko katselee tien vieressä olevaa kiveä. Toiset kehuvat sitä kauniiksi, toiset moittivat rumaksi. Jos me nyt uskomme, että nuo kiitokset ja moitteet eivät voi saada yhtään kiven tajuntaa väreilemään, niin ymmärrämme, minkälainen on todellinen anteeksiantaja. Hän ei ollenkaan tiedä tekevänsä sitä hyvää, jota muut pitävät anteeksiantamisena, koska mikään loukkaus ei koske häneen. Muiden mielestä hän vain esiintyy anteeksiantajana.

Anteeksiantamisaatteessa piilee sama asia, jota "aikojen viisaus" kutsuu yhdeksi tekemiseksi. Todellinen anteeksiantaja on tietoinen ainoastaan yhdeksi tekemisen halusta, eikä mistään häneen itseensä kohdistetuista mielenilmauksista.

Se, joka ei etsi "hyvää" eikä pakene "pahaa", käsittää lakkaamatta kärsimyksen ja nautinnon syitä ja seurauksia. Eikö kokemus osoita, että niin on laita? Ajatellaan ihmistä, joka ei tee mitään oman itsensä hyväksi eikä pahaksi. Haetaan puhtain ihmistyyppi, jonka mielikuvituksemme voi loihtia esiin. Tälle sanotaan: "Sinä olet kelpo kansalainen. Ei ole toista noin jaloa ihmistä." Mutta tuo kehuminen ei tee hänen kasvonilmeissään eikä käytöksessään mitään muutosta. Hänelle annetaan lahjoja. Hän ottaa ne vastaan ja kiittää tavan vuoksi tai on kiittämättä, mutta kaikki saamansa lahjat hän heti jakaa muille. Hänelle sanotaan: "Sinä olet narri, sinä elät itsepetoksessa ja petät muitakin. Sinä olet moraalisesti huono ihminen." Joku antaa hänelle korvapuustin nuhdellakseen häntä. Mutta hän esiintyy ympäristölleen aivan kuin ei näitä kohtauksia olisi ollenkaan tapahtunut.

On varma asia, että sama ympäristö lakkaa pian häntä kiittämästä ja moittimasta, sillä tavalliset ihmiset tekevät kumpaakin joko vaistomaisesta tai tietoisesta vastavaikutuksen halusta. Mutta kun ei minkäänlaista erityistä vastavaikutusta saada aikaan, lakataan pian turhasta toiminnasta.

Olisiko tuollainen ihminen siis yhtä tietämätön, tunteeton ja viaton kuin kivi? Kyllä, mutta vastakkaisessa navassa. Kivi on viaton kokemusten puutteessa, hän taas kokemusten paljoudesta.

Elämän kahden navan välillä syyt ja seuraukset ovat kiivaassa toiminnassa. Toisessa navassa ne ovat toimettomuustilassa siemenenä, toisessa taas toimettomina valtavan kokemuksen loppuun kuluttamina.

Persoonallinen itse on syiden ja seurausten keskus. Persoonaton itse on vapaa niistä sen tähden, ettei se ole eristystilassa.

Elämä jakautuu aikamääräisesti moniin tahtoihin, joiden olemassaolo riippuu syiden ja seurausten vuorovaikutuksesta. Mutta kun "monilla tahdoilla" on joskus ollut alkunsa, niillä on myös joskus loppunsa.

Vielä kehityksen taipaleen loppupuolella alkaa yksi tahto yhtäläistämään eristettyjä tahtoja. Tämä autuuttava toiminta on kaiken maallisen ja taivaallisen elämän ydin ja sisällys. Eristetyn tahdon sulattaminen yhteen tahtoon on kaikkien salaisuuksien salaisuus, kaikkien syiden ja seurauksien lopullinen tekijä. Jos monet pienet tahdot yhtyessään maallisessa elämässä ajamaan jotakin asiaa saavat hämmästyttäviä aikaan, niin mitä sitten tapahtuukaan, kun eristetty tahto on yhtä kaikkiallisen tahdon kanssa? Siinä on salaisuus, jonka tutkiminen kannustaa ja innostaa koko ilmennyttä elämää uupumattomaan työhön.

Pois ilmennyshalun syyt, ja me olemme itse mittaamaton valta, voima ja viisaus!

11. IKUINEN LAKI

Jerusalemissa eli vanhaan aikaan kaksi rabbiinia nimeltä Shammai ja Hillel. Edellinen oli ankara ja kiivas, jälkimmäinen taas lempeä ja sävyisä.

Kerran Shammain luo tuli muuan käytännöllinen aikaa säästävä juutalainen kysymään neuvoa. Hän pyysi rabbiinia opettamaan hänelle koko jumalallisen lain siinä ajassa, jonka opettaja saattoi seisoa toisella jalallaan. Shammai suuttui ja ajoi tuollaisen näsäviisaan juutalaisen heti ulos. Olihan laki niin laaja ja monimutkainen, että oli suoranaista pilkkaa pyytää opettamaan se niin lyhyessä ajassa.

Neuvon kysyjä meni Hillelin luokse ja esitti asiansa. Tämä suostui heti pyyntöön, asettui seisomaan toisella jalallaan ja sanoi: "Rakasta Jumalaa enemmän kuin mitään muuta ja lähimmäisiäsi niin kuin itseäsi. Nyt olen opettanut sinulle koko lain."

Ei tiedetä, oliko neuvon kysyjä tyytyväinen tällaiseen opetukseen laista, koska on luultavaa, että hän itsekin tiesi tuon lain ytimen. Mutta joka tapauksessa opettaja oli täyttänyt velvollisuutensa.

Kaikki tavalliset, keskinkertaiseen ajatus- ja havaintokykyyn kehittyneet ihmiset tuntevat tämän lain ytimen, se on kirjoitettu heidän "sydämeensä". Mutta miksi maailma on sittenkin niin kaukana sopusoinnun ja paratiisillisuuden tilasta? Siksi, että ihmiset tuntevat lain ytimen ainoastaan periaatteena, mutta eivät voi käytännössä elää sen mukaan. Eikä tämä yleinen kykenemättömyys johdu ihmisten ns. tahallisesta ilkeydestä, so. että he milloin tahansa voisivat elää paremmin, jos vain tahtoisivat. Tosiasia on se, että ihminen, näyttäköön hän muista kuinka pahalta ja ilkeältä tahansa, elää joka silmänräpäyksen parhaan kykynsä ja tietonsa mukaan, joten häntä ei vähimmässäkään määrässä saisi tuomita. Jokainen olio elää joka silmänräpäyksenä täydellisesti suuren, pyhän ja jumalallisen lain mukaan.

Tämä väite lienee paradoksi useimmille teosofeillekin. "Mihin", kysynee moni, "sitten tarvitsisi pyrkiäkään, jos joka silmänräpäyksenä elettäisiin jumalallisen lain mukaan? Sitten ei olisi mitään hätää. Silloin oltaisiinkin paratiisissa."

Elämän ristiriitaisuudet eivät koskaan johdu suuren, yleisen jumalallisen lain vastaisesta toiminnasta, vielä vähemmän sen rikkomisesta. Jos yleistä, kaikkiallista lakia voitaisiin rikkoa, täytyisi rikkojan kuulua toiseen universumiin, missä vallitsisi toinen laki. Mutta kun sellaista ei ole, ei myöskään ole olemassa mitään lain rikkomusta.

Kristillinen kirkko opettaa, että eläimet ovat "synnittömiä". Ja kuitenkin jokainen hyvä kristitty kauhistuu "synnitöntä" tiikeriä! Elääkö siis tiikeri jumalallisen lain mukaan paremmin kuin hyvä kristitty? Jos se elää niin, miksi se on verenhimoisempi kuin hyvä kristitty? Jos se ei elä niin, se on vielä "syntisempi" kuin hyvä kristitty.

On huomattava, ettei ihmisten osittainen tyytymättömyys "maailman menoon" johdu siitä, että ihmiskunnan enemmistö rikkoisi kaikkiallista lakia vastaan, vaan se johtuu siitä, että tyytymättömät elävät muutamilla olemuksensa osilla toisissa elämänjärjestöissä, joiden olemassaoloa heidän ei tarvitse päivätajunnassaan ollenkaan tuntea eikä tunnustaa. Juuri se seikka, että nykyajan ihmiset ovat sisäisesti, vaistomaisesti useammissa elämänjärjestöissä toimivia muinaisolentoja, saattaa heidät päivätajunnassaan epäröivälle kannalle ja tyytymättömiksi ympäristön "strategiaan". Oliot, jotka elävät koko ikänsä ainoastaan yhdessä tajunnantilassa, eivät voi luoda itselleen aatteellista tyytymättömyyskuvaa elämästä. Eläin, jota ihminen rääkkää, ei yksinäisyydessään järkeile rääkkäämisen johdosta eikä pidä sitä aatteellisesti vääryytenä. Se kyllä vihaa ja pelkää rääkkääjää ja kostaakin tälle, mutta se ei tee sitä tietoisena vääryyden vastustamista vaan vaistonvaraisesti suojellakseen itseään.

Järkeilykyky saa ihmisen heräämään aatteelliselle vääryydelle ja oikeudelle. Tuo herääminen on helvetillistä rehelliselle ihmisluonnolle, jonka tajunta ei ole vielä avautunut tutkimaan yleiselämänkäsitystä. Hän näkee oikeutta ainoastaan omassa itsessään ja hengenheimolaisissaan, mutta vääryyttä kaikissa hänelle vieraissa toimintaympäristöissä. Voidaan ajatella, kuinka sellainen ihminen tuskastuu huomatessaan kierrettävän voimassa olevaa lakia ja tulkittavan aina niiden hyväksi, joilla on omaisuutta ja vaikutusvaltaa. Kaikkein eniten häntä katkeroittaa se pitkäaikainen kokemus, etteivät vallanpitäjät koskaan tunnusta voimassa olevan lain kiertämistä ja puolueellisuutta käytännössä, kun sellaiseksi väitetään jokin määrätty, asianomaisia itseään koskeva tapaus.

Kaikkiallinen laki kiteytyy ns. maallisen lain eri ilmauksiksi niinä aikoina, jolloin eri taivaankappaleilla elävät olennot ovat järkeilytajunnassa ja -tarpeessa, toisin sanoin, jolloin persoonallinen elämä on kukoistustilassaan. Maallinen paikallinen ja aikakaudellinen laki on yleisen, ihmisen ja muuttumattoman lain olemassaolon todistaja. Ikuisen lain voimaa ja elävyyttä kuvaa hyvin se ainainen toivo ja odotus, jolla ihmiset eri aikoina turvautuvat maalliseen lakiin vääryyden vastustamiseksi. Ajattelijan tekisi mieli kysyä, miksi ihmiset eivät kyllästy käräjöimiseen, vaikka tietävät, ettei sillä voida koskaan tyydyttää molempia riidan osapuolia. Syy, miksi he eivät kyllästy siihen, on se heitä vaistomaisesti elähdyttävä aate, että käräjöiminen on sittenkin ainoa keino, jota yleisen oikeuden etsinnän tarpeeseen voidaan soveltaa.

Nykyajankin ihmiset ovat niin höllillä siteillä toisiinsa yhdistettyinä, että aineellinen toimeentulo on aina vaarassa, jos moraalin ilmapuntari laskee. Moraali tunnustetaan elämisen oikeutukseksi – seikka, joka selvästi viittaa yliaistillisen elämän olemassaoloon. Ihmisiä pitää vallassaan se vaistomainen oikeustunnustus, että moraalisesti moitteettomalla on oikeus elää säännöllistä, suurista vastakohdista ja järkytyksistä vapaata elämää. Kun jostakin ihmisestä siis lausutaan tai kirjoitetaan siihen tapaan, että hän olisi tavallisen moraalitason alapuolella, pitää hän velvollisuutenaan rientää puolustamaan "kunniaansa". Mistä syystä? Mitä sillä kunnialla tehdään? Siitä syystä, että ympäristö asteittain kieltää fyysisen elämisoikeuden siltä ihmiseltä, jonka kunnia on "todistettavasti" tahrainen.

Ajattelijasta sekä "kunnianloukkaus" että sen puolustaminen tuntuvat lapselliselta, mutta "suuren yleisön" mielestä se on täydellisintä miehekkyyttä, ja kun niin on laita, ei kunnian puolustaminen tule vielä pitkiin aikoihin vanhanaikaiseksi.

Mutta vaikka maallinen laki on ikuisen lain heijastuma, se on voimaltaan ja kyvyltään kääpiö jälkimmäiseen verrattuna. Maallinen laki ei kykene asiallisesti rankaisemaan pahaa eikä palkitsemaan hyvää. Koko sen oikeudenvalvonta pysyttelee muodossa ja fyysisen, jokapäiväisen elämän pinnalla. Maallinen rangaistus ei poista rikoksen siementä eikä voi edes vakuuttaa rikoksentekijän tajunnalle, että tämä on tehnyt pahaa. Moni hyvä kristitty surkuttelee rangaistusvankien moraalia, kun nämä miltei poikkeuksetta väittävät olevansa syyttömiä. Mutta ajattelija tietää, että he ovat yhtä puhtaita ja hyviä ihmisiä kuin nekin, jotka eivät koskaan ole kokeneet "lain kouran" kovuutta sellaisessa muodossa. Jos voitaisiin ajatella ikuista lakia persoonallisena olentona ja kysyttäisiin tältä kaikkien oikeuksien oikeudelta, ovatko nykyisen ihmiskunnan keskuudessa olevat suuret pahantekijät huonoja ja rikoksellisia ihmisiä, niin tämä korkein auktoriteetti vastaisi: "He ovat ehdottomasti yhtä hyviä, puhtaita ja kunniallisia ihmisiä kuin nekin, joita pidetään mallikelpoisimpina kansalaisina." Ja hän lisäisi: "Kaikkien ihmisten on kuljettava näiden asteiden läpi. Te, jotka ette tässä elämässä ole tunnustettuja pahantekijöitä, olette olleet sellaisia jossakin edellisessä tai tulette olemaan jossakin tulevassa ruumiselämässä. Tulevaisuuden pyhimyksen täytyy olla menneisyyden rosvo ja pahantekijä."

Maallisen lain soveltajat ovat aivan avuttomia silloin kun rikoksentekijä livistää tiehensä tai kun häntä ei saada ollenkaan kiinni. Eikö kristillis-materialistinen oikeusperiaate joudu vararikkoon sellaisissa tapauksissa, joissa rikoksentekijää ei voida rangaista? Pahantekijän ja "kunniallisen ihmisen" välillä ei ole mitään erotusta, kunhan edellistä ei vain saada rangaistavaksi. "Uskovaiset" huokaavat sellaisissa tapauksissa sanoen: "Kyllä jumala hänet löytää." Heistä jumala on siis jonkinmoinen hätävara, johon turvaudutaan silloin, kun ihmisten keinot eivät auta. Mutta jos he tuntisivat ainoan, totisen jumalan eivätkä uskoisi jumalaksi omaa rangaistushimoaan, niin he tietäisivät, että jumalallinen oikeus, kaikkein korkein tuomioistuin julistaa syyttömiksi kaikki pahantekijät.

Ikuinen laki ei tunne minkäänlaista syyllisyyttä eikä rikoksellisuutta. Sen edessä ovat kaikki teot samanarvoisia. Se ei edistä ihmisten käsityksen mukaista oikeutta eikä vastusta vääryyttä. Se ei tee muuta kuin uhrautuu vuodattaessaan liikehtimisvoimaa ja tekojen kehittämiskykyä kaikille tajunnantiloille ehdottoman puolueettomasti. Se antaa inhimillisen käsityksen mukaisille rikoksentekijöille elinvoimaansa yhtä auliisti kuin pyhimyksillekin, koska pyhimystilaan vievä tie kulkee mitä mustimpien rikostilojen kautta.

Ikuinen laki sallii kaiken tapahtua yhtä "sydämellisesti", ilman vähintäkään houkutusta "hyvään" ja ilman pienintäkään "pahan" ehkäisyä. Määrättyjen aikakausien kuluttua se vain näyttää kullekin eri toimijalle tämän siihenastisen työn tulokset, ikään kuin huomauttaen: "Näin pitkällä sinä olet nyt. Tällaista muodollista elämää toimintasi on tähän asti kehittänyt." Ihmisistä, jotka pitkän menneisyytensä perusteella ovat joutuneet kulkemaan "ylöspäistä kaarta", lähestyen aste asteelta ehdotonta elämää, tuntuu heidän ollessaan tavallisessa päivätajunnassaan siltä kuin jumaluus suosisi ja edistäisi kaikkea sitä, mitä ihmiskielellä kutsutaan hyvyydeksi, puhtaudeksi ja pyhyydeksi. Ja he ovat löytävinään "pyhistä kirjoituksista" tukea tälle käsitykselleen. Mutta ne pyhien kirjoitusten kohdat, joissa ylentävin sanoin puhutaan oikeuden, totuuden, rehellisyyden, rakkauden ja uhrautuvaisuuden palkasta, ovat syntyneet välikäsien, so. sellaisten tajuntakeskusten kautta, jotka puhuvat omasta siihenastisesta kokemuksestaan ja jotka näin puhuessaan kulkevat "ylöspäistä kaarta". Yhtä hyvin suuret ahnehtijat ja kauppiassielut päätyvät siihen
käsitykseen, että jumala suosii ja siunaa erityisesti heidän toimintaansa.

Ikuisella lailla on lukemattomia välikäsiä, sanokaamme elementaaleja, kun on puhe fyysis-astraalisesta elämästä. Eri elementaalit hallitsevat eri toiminta- ja tajuntakeskuksia. Nämä elementaalit uskovat juuri oman elementtinsä olevan paras ja juurruttavat saman uskon holhokkeihinsa. Ilman tällaista elementaalien uskottelua eivät itsekkäät toimintakeskukset voisi saada vuorottain nautintoa ja kärsimystä, vaihtelutiloja, jotka ovat ikuisen lain mukaisia toiminnanhalun loppuunkuluttamisen keinoja.

Tulee aika, jolloin ihmiskunta on suhteellisesti yhtä tietoinen ikuisen lain luonnosta kuin se nyt on siitä tietämätön. Sen ajan huomattavin "merkillisyys" – nykyisen ajan kannalta katsoen – on rikoksen rankaisemattomuus tai toisin sanoin kyvyttömyys nähdä mitään rikoksia.

Moni teosofikin pitänee tätä väitettä taas paradoksina. Mutta asianlaita on se, että nykyajan rikollisuus johtuu oikeuden hakemisesta. Ei olisi mitään rikosta, jos oikeutta ei haettaisi. Otetaan esimerkki. Tuhat vuotta sitten sai kuka tahansa Suomessa rakentaa majansa mihin halusi ja sai vapaasti keneltäkään lupaa kysymättä kaataa puun mistä halusi, viljellä maata missä halusi. Maat ja metsät eivät olleet kenenkään omia. Nyt ovat olosuhteet toiset. Enää ei saa noudattaa luonnollista oikeutta. Kaikkialla loukataan toisen nimellistä oikeutta, jos koetetaan tuon vanhan oikeuden uudelleen soveltamista. Mutta vielä palaa sama vapauden, sama luonnollisen oikeuden aika Suomeenkin, sillä mitä joskus on ollut, se tulee vieläkin olemaan. Ja tuo aika palaa yhtä hitaasti ja huomaamatta kuin se on mennytkin. Kun "vääryys" ja "oikeus" kyllästyvät pitkälliseen keskinäiseen taisteluunsa, palaa takaisin luonnollisen oikeuden aika, joka fyysisellä tasolla on sama kuin ikuinen laki koko maailmankaikkeuden elämässä.

Kun usko jälleensyntymiseen yleistyy, kenelläkään ei ole halua rangaista toista yksilöä, sillä jokainen tietää, että kukin toimii omaan laskuunsa ja että ikuinen laki pitää huolen laskujen selvittämisestä.

Yhden ainoaan fyysiseen elämään uskominen on suhteessa nykyajan ihmisten enemmistön himoluontoon, joka ei saisi tarpeeksi temmeltää, jos ihmiset eivät pitäisi oikeana käydä käsiksi toistensa persoonaan.

Englannissa annettiin vuonna 1679 Kaarle II:n hallitessa ns. Habeas corpus -laki, joka kielsi vangitsemasta ketään, jos häntä ei laillisessa järjestyksessä oltu pantu syytteeseen. Tämä laki, joka sittemmin on lävistänyt kaikkien sivistysmaiden lait, on heikko viittaus siihen aikaan, jolloin ikuinen laki tulee olemaan fyysisessä maailmassa mahdollisimman täydellisesti edustettuna. Tänä päivänä ei vielä missään maassa ole ehdottomasti turvattua elämisen oikeutta. Habeas corpus -laki lupasi vain ehdollisen persoonallisen koskemattomuuden. Jos henkilöä ei voitu todistaa syylliseksi, ruumiiseen ei koskettu, päinvastaisessa tapauksessa kyllä. "Habeas corpus" merkitsee suomeksi: "saanet pitää ruumiisi" so. jos ei sinua voida todistaa syylliseksi. Mutta ihmiskunnan täytyy saada Habes corpus (pidät ruumiisi) -laki, so. sellainen, jonka mukaan jokaisen persoona on ja pysyy ehdottomasti koskemattomana, olkoon hän tehnyt mitä tahansa.

Nykyajan ihmisissä on kovin alhainen elämänkäsitys, kun he luulevat "oikeuden" vaativan, että ns. rikoksentekijän persoonaan saavat muut ihmiset kajota. "Ylöspäisessä kaaressa" eteneminen tulee ehdottomasti tekemään mahdottomaksi nykyaikaisen oikeuden soveltamisen. Mitä pidemmälle suhteellinen elämä tässä kaaressa pääsee, sitä enemmän se tulee suhteettoman elämän kaltaiseksi, ja suhteeton elämä, ikuinen laki on ehdoton vaikuttamattomuuden tila.

Siinä, missä on toimintaa, täytyy myös merkitä toiminnan voimamäärä ja tulos ilmennyselämän asiakirjoihin. Mutta samoin kuin jumaluuden uloshengitys luo toimintaa, samoin sisäänhengitys lakkauttaa sen toiminnan. Minkälainen lienee sitten se elämä, jossa ei ole mitään toimintaa? Siinä on kysymys, johon tavallinen ihmisymmärrys vastaa: "Se on olemattomuutta, tyhjyyttä." Mutta "aikojen viisaus" sanoo: "Se on ehdotonta, täydellistä elämää."

Tavallinen järkikin osaa tehdä saman päätelmän aistinvaraisesta elämästä. Mikä on sen tarkoitus? Mihin tähtää itse kiihkeä toiminta? Selvästi kaiken kärsimyksen, taistelun, huolen, hankkimistarpeen lakkauttamiseen. Aistinvarainen elämä pyrkii tietämättään siihen tilaan, jossa aistiton elämä on ikuisena, muuttumattomana nyt-tietoisuutena.

Kristoselämä on ilmennyttä elämää vireillä pitävän toiminnan lain loppu. Kristoselämää ei hallitse toiminnan vaan toimimattomuuden laki, joka on sama kuin Ehdottoman oleminen. Tämä oleminen on kaikkien salaisuuksien salaisuus, kaiken suuruuden ja pyhyyden huippu, jota kohti kaikki ilmennyt elämä kulkee ikuisen lain erehtymättömällä johdolla.

12. KEHITYKSEN PÄÄMÄÄRÄ

Tämän sarjakirjoituksen laatijan tietoon ei koskaan ole tullut tapausta, jossa mikään muu tutkimussuunta kuin teosofinen edellyttäisi kehityksellä olevan mitään tarkoitusta, jonka perille pääseminen olisi itse kehitystyön päämäärä.

Tavallisen kokeilevan tieteen asianajajat – itse "tiede" on persoonaton – esittävät vain tutkimustensa tuloksia, mutta eivät edellytä sellaista olemisen tilaa, jossa ei ole mitään kehitystä, ei mitään tutkittavaa siitä syystä, että tutkimuksen kohde ja tutkija sulautuvat toisiinsa.

Kristillinen jumaluusoppi pitää näkösällä jonkinlaista täydellistä elämää, joka olisi kaiken ihmisellisen pyrkimyksen huippu. Tämä täydellinen elämä olisi "iankaikkinen autuus" eli taivaan valtakunta. Mutta vähäinenkin arvostelu löytää tästä ihanne-elämästä tutkimattomia aukkoja. Tuo iankaikkinen autuus on tyydyttänyt ja tyydyttää vieläkin niiden ihmisten tunne-elämää, ihmisten, jotka oman kehitystilansa perusteella on saatu pysymään siinä uskossa, että ihminen tekee "syntiä" yrittäessäänkin omalla järjellään tutkia jumalallisia asioita. Tuo usko ei ole perusteeton. Se ei ole pappien pimitystyötä, kuten nykyajan materialistit selitysvelvollisuudesta päästäkseen väittävät. Mutta sen kohde on aikojen kuluessa vaihtunut, kuten tuonnempana nähdään.

"Se on matkan pää, Siell' levähtää, Vaivoistaan kristikunta", sanotaan eräässä virren säkeessä kristillisen jumaluusopin mukaisesta taivaselämästä. Samaan aikaan, jolloin muutamat – verrattain pieni prosentti ihmiskunnan jäsenistä – elävät huoletonta, autuaallista elämää taivaassa, on olemassa iankaikkinen kadotus, jossa ihmiskunnan jäsenten enemmistö kituu sanomattomassa tuskassa, niin hirvittävässä, että julmimmatkin maan päällä tapahtuvat ruumiin rääkkäykset ovat lasten leikkiä siihen verrattuina. Se ristiriita luo kammottavan varjon tuohon iankaikkiseen autuuteen. Sopii täydellä syyllä kysyä, olisiko ehdoton rakkaus sellainen yliolento – jumala – joka määräisi luomilleen olennoille kaksi niin jyrkästi toisistaan eroavaa kohtaloa? Jos autuaat, kuten yksinkertaiset kristityt on opetettu uskomaan, eivät tietäisikään "kadotettujen" vaivoista, niin niistä tietäisi kuitenkin heidän jumalansa. Mutta minkälainen moraali olisi sellaisella "kaikkivaltiaalla" olennolla, joka ei tahtoisi edes "armahtaa" noita onnettomia? Vai minkälainen olisi se "synti", joka ajassa tehtynä aiheuttaisi ajattoman rangaistuksen, edellyttäen, ettei tuo yliolento hyvästä tahdostaan huolimatta voisi armahtaa kadotettuja? Sellaisissa oloissa ei kaikkeuselämässä olisi minkäänlaista moraalista lakia, sillä johdonmukaisuudesta poikkeaminen on mitä hirvittävin moraalinen rikos. Sellainen jumala, joka noin menettelisi, olisi mitä mustin perkele.

Sivumennen sanottu onkin koko kristillisen kirkon pöyristyttävän helvettiopin moraali lähtöisin ns. mustan magian asiakirjojen katkelmista, joita on vetovoiman lain mukaan aika-ajoin tullut alhaisen moraalin ihmisten tietoisuuteen.

Meidän päivinä kristillisen kirkon johtajat jo näyttävät häpeävän moista raakalaisoppia ja sivuuttavatkin sen saarnaamisen hyvin suotavalla vaitiololla.

Mutta kristillisen jumaluusopin iankaikkinen autuuskin sotii johdonmukaisuusoppia vastaan. Taivaassa – niin on opetettu – iloitsevat autuaat iankaikkisesti ja ovat onneensa täysin tyytyväiset. Mutta johdonmukaisuusopin kannalta on sellainen elämä suoranainen mahdottomuus. Olento, joka iloitsee ja tyytyy uneensa, tekee niin ainoastaan verrattain lyhyen ajan. Johdonmukaisuusopin kannalta hänen täytyy asteittain nauttia onnensa loppuun, kyllästyä siihen ja ruveta haluamaan vaihtelua.

Koko kristillisen taivaselämän kuva on kotoisin maan päällä vallinneesta "kultaisesta aikakaudesta", jolloin Manu* hyvänä rakkaana isänä hallitsi henkisesti lapsentilassa olevia alamaisiaan. Mutta se onnen aikakausi oli lastenseimi verrattuna niihin itsehallinnon tiloihin, joiden läpi jokainen ihmisyksilö käy matkallaan kehityksen suureen päämäärään.

* "Manu on maailman luoja ja ihmiskunnan kantaisä." (Rigveda) – toim. huom.

Kun nyt kaikessa nöyryydessä uskallamme kuvitella sitä elämää, on välttämätöntä huomauttaa, että tämä kaikkien salaisuuksien salaisuus on kangastanut sen kristillisen jumaluusopin hiljaisen, moraalisen kiellon, ettei ihminen voi järjellään käsittää jumalisia asioita. Kysymys on vain siitä, minkä asteisia, mihin järjestöön kuuluvia jumalallisia asioita tarkastetaan. Ei halu tutkia kehityksen päämäärää ole kiellettyä, eikä pyhyyden loukkaamista. Ainoa, mikä siinä asiassa kantaa sopimattomuuden leimaa, on se itse johdonmukaisuusoppiin perustuva tosiseikka, ettei siitä olemistilasta, joka on kaiken suhteellisuuden yläpuolella, korkeinkaan ajateltava tajuisuus voi lausua mitään omaan kokemukseensa perustuvaa. Sen tähden on mahdoton laatia minkäänlaista oppia elämän ehdottomasta tilasta, joka juuri on kaikkien ehdonalaisten tilojen kehityksen päämäärä. Mikään intuitio eli henkinen, sisäinen näkeminen ei tässä auta.

Muinaisten heprealaisten J H V H edusti Ehdotonta. Sen tähden ei sitä sanaa kukaan uskaltanut, oikeammin sanoen osannut lausua. Nämä neljä keraketta eivät antaneet minkäänlaista osviittaa, mihin suuntaan ne olisi ollut lausuttava. Ääntiöitä ei voitu ottaa avuksi, koska ei tiedetty, mitkä ääntiöt soveltuisivat niiden väliin. Kun kukaan ei siis "uskaltanut" ääntää J H V H:ta, merkitsi se, ettei kukaan tietänyt, mitkä ääntiöt olisi ollut otettava näiden kerakkeitten avuksi. Jäljestäpäin kyllä koetettiin näistä kerakkeista ääntiöiden avulla saada Jehovah ja Jahveh, mutta kukaan ei ollut varma sellaisen lukutavan oikeudellisuudesta. Mutta juuri se tulkinta, joka pantiin korvaamaan J H V H:n selittämättömyyttä, osoitti, mitä J H V H:lla tahdottiin merkitä. Tämä tulkinta oli Adonai, joka merkitsee "Herra jumala". Mutta selvää on, ettei "Herra jumala" suinkaan ollut ehdoton korkein olento – se oli J H V H, josta ei tiedetty, mikä se oli.

Adonai oli Ehdottoman ensimmäinen edustaja ilmennystilassa eli ensimmäinen Logos, se ääretön voimankeskus, joka hallitsee koko avaruuden ilmennyttä elämää. Adonai oli siis Ehdottoman ensimmäinen verho eli "ruumis".

Kaikki uskonnonmuodot ovat osuneet yhteen tässä asiassa. Paitsi Adonaita käyttivät heprealaiset El Shaddai -sanaa. Kreikkalaisilla oli Logos, Alfa ja Omega, Hyios tuu Theuu, so. Jumalan Poika, Ho Monogenes, so. Ainosyntyinen ym. Hindulaisilla on Brahma ja Ardha-Nari.

Kaikki nämä nimitykset tarkoittavat Ehdottoman ensimmäistä lähettiä, joka on yhtä aluton ja loputon kuin se itsekin. Adonai – Herra jumala – ei ole koskaan alkanut siitä syystä, että koko avaruus on aina osittaisessa ilmennystilassa. Sen tähden ei ole ollut eikä tule sitä aikaa, jona Ehdoton hengittäisi Adonain sisäänsä. Ensimmäinen Logos, Adonai jne. "vuotaa" lakkaamatta ulos siitä "kammottavasta pimeydestä", joka on Ehdoton elämä. Sen täytyy lakkaamatta vuotaa, koska se puolestaan lakkaamatta vuodattaa omaa elämäänsä koko avaruuden ilmennystilan ylläpitämiseksi. Eikä ensimmäinen Logos ole kuitenkaan edes pisara meressä Ehdottomaan verrattuna! Totisesti Ehdottomaan ei voi verrata mitään.

Kun ns. Johanneksen evankeliumissa sanotaan, että "kukaan ei ole koskaan nähnyt jumalaa"; vaan että "ainosyntyinen poika, joka on Isän helmassa, ilmoitti meille" niin tarkoitetaan "jumalalla" tässä kohdassa Ehdotonta ja "ainosyntyisellä pojalla" ensimmäistä Logosta, Adonaita, Brahmaa ym.

Kun sanotaan, ettei kukaan tule Isän luo muuten kuin minun kauttani, niin tarkoitetaan "Isällä" Ehdotonta ja "minulla" Adonaita, ensimmäistä Logosta. Hän on Ehdottomaan ja ilmenneen elämän ikuinen välittäjä.

Kehityksen kulku on siis pääpiirteissään tällainen :

Ehdottomasta Adonain kautta ulos vuotava elämä saavuttaa lukemattomien iankaikkisuuksien kuluttua riippumattomuustilan, joka laadultaan mutta ei voimaltaan vastaa Ehdotonta, ollen sen "vastakkainen napa". Tästä lähtee kehitys edelleen ylöspäin. Herää tajuisaa, tietoista, itsetietoista, inhimillistä, enkeli- ja jumalaelämää. Alempi kehitystila kulkee varmasti kohti ylempää kunkin luonnonvaltakunnan lakien mukaan. Näillä kaikilla valtakunnilla on omat hallitsijansa, jotka – kun niiden omista alamaisista kehittyy saman valtakunnan hallitsija – siirtyvät alamaisiksi korkeampiin valtakuntiin ja niin loppumattomiin.

Nykyisen ihmiskunnan kaikkien yksilöjen edessä on se huimaavan korkea kehitystila, että he tulevat aurinkokuntamme Logoksen vertaisiksi. Silloin nykyinen Logos siirretään useamman aurinkokunnan hallitsijaksi ja "meidät" sijoitetaan hallitsemaan niitä aurinkokuntia, joiden siihenastiset johtajat myös ovat saaneet "ylennyksen".

Kun "koko" avaruudessa voi olla sellaisia huimaavan korkeita jumalia, jotka hallitsevat triljoonia ja useampiakin aurinkokuntia, saamme heikon kuvan siitä, mikä ääretön taival on jumalatilassakin vielä edessämme ennen kuin pääsemme matkan perille, kehityksen päämäärään.

Nirvanan autuaat asukkaat eivät suinkaan ole vielä matkan päässä. He ovat vielä yksilöitä, joiden pitkällisellä työllä on ansaittava yhä suurempi "ylennys".

Ei maapallon, ei tämän aurinkokunnan kehitysketjusta vapautuminen merkitse vielä kehityksen päämäärää.

Emme voi ajatellakaan, kuinka suuri tulee olla sen jumalan, joka täysin palvelleena saa astua Adonain "eteen", hänen, joka yksin voi avata oven Ehdottoman luo. Minkälainen lienee sen käsittämättömän jumalan tila, joka on valmis astumaan Ehdottoman Isän sydämeen – suureen lepoon!

Tätä kysymystä ei kukaan voi tutkia: Itse Adonaikin tietää sen vain osittain, sillä hän ei koko olemuksellaan elä Ehdottoman sydämessä. Hän valuu niin sanoaksemme vähitellen itsekin takaisin Ehdottomaan.

Tietysti "lepoon" valmiit jumalat elävät suunnattomia "aikoja" juuri Adonai-elämää itsekin ennen kuin ansaitsevat suuren levon. Emme näet voi ajatella, että kukaan saattaisi "hypätä" Adonai-tilan ohi Ehdottomaan. Siihen elämään siirtyminen tapahtuu juuri itse Adonaina olemisen kautta.

Kuinka paljon olemmekaan juoneet "unohduksen virrasta", kun tämä kaikki on meistä niin käsittämätöntä! Me olemme lukemattomina pralayoina, so. lepoaikoina levänneet Isän sylissä, olemme istuneet Adonain "armoistuimella", emmekä näin kaukana, nykyisten väreilylakien palvelijoina voi uneksiakaan siitä, mitä ennen olemme kokeneet. Mutta taas tulee aika, jona uudestaan pääsemme ainoan muuttumattoman Isämme luo.

Todistukseksi siitä, kuinka mahdoton ilmenneen elämän alempien väreilylakien palvelijan on käsittää oman alkuperäisen kotinsa elämää, voimme kutsua nykyisen tajuntamme käsityksen tai käsittämättömyyden Ehdottomasta. Me olemme taipuvaisia pitämään tuota tilaa samanlaisena kuin sitä aikaa, joka on kulunut ruumiillisesta syntymästämme niihin ensimmäisiin tapauksiin, joista katkonainen muistamisemme jatkuu. Niin me teemme, ja Isä hymyilee meille samoin kuin me hymyilemme pienelle, kehdossa ilakoivalle lapsellemme. Tämäpä onkin sopivin vertauskuva. Pitäkäämme se mielessämme, kun koetamme ajatella kehityksen päämäärää. Me myönnämme, että pieni, muutaman kuukauden vanha lapsi kuolisi silmänräpäyksessä, jos sen aivoihin voitaisiin ikään kuin koetteeksi ahdata sen isän persoonallinen kokemus. Samoin kävisi meille, jos meidän aivomme tällaisina silmänräpäykseksikin saisivat "maistaa" Ehdottoman kokemuksesta. Mutta yhtä varmasti kuin lapsesta – jos ei hän siinä ruumiselämässä lapsena kuole – tulee täysi-ikäinen, yhtä varmasti tulemme me joskus täydellisesti itse Ehdottoman vertaisiksi mutta silloinpa emme enää ihmettelekään.

Se, minkälaiseen pohjattomaan kuiluun sekä kirkollinen että tieteellinen materialismi on syössyt länsimaiset kansat, osoittaa juuri näiden mahdottomuus käsittää tietoisuutta voivan olevan muussa kuin fyysisissä aivoissa. Ei siis ihmettä, että kirkolliset materialistit nauravat elämänkysymyksen syvyyksiin tehdyille viittauksillekin yhtä "sydämellisesti" kuin ns. tiedettä kaikkivaltiaana oppaanaan pitävät ihmiset, jotka luulevat moraalisiin velvollisuuksiinsa kuuluvan panna pilkan puuttuvan järkeilykyvyn sijaan.

Mutta raaka materialismi on elämän suuressa taloudessa yhtä tärkeä asia kuin ylevä henkisyys ja sisäiseen näkemiseen perustuva kyky päästä perille "salatuista" tiedoista. Kun ihmiskunta on kokonaisuudessaan menettänyt henkisten tietojen avaimet, on sellaisena tietämättömyyden aikanakin pidettävä vireillä toiminnanhalua sillä ahtaalla alalla, jolla materialistinen tieto voi työskennellä.

Mutta kehityksen päämäärä on yhteinen kaikenlaisille pyrkimyksille ja harrastuksille. Kun materialistit puhuvat "luonnonlaeista" sillä sävyllä, että niitä täytyy kaikkien totella, niin teosofia opettaa, että kehityksessä pitemmälle pääseminen merkitsee yhä suurempaa vapautusta näistä laeista. Teosofisen elämänymmärryksen ihanne perustuu yhden ainoan lain tunnustamiseen. Tämä laki on lakkaamatta luokseen kutsuva, kaikkea ilmennystilassa olevaa elämää itsensä kaltaiseksi kehittävä ehdoton elämä.

Kehityksen päämäärä on ehdoton kaikkitietävyys, kaikkialla läsnäolevaisuus, kaikkivoipaisuus ja kaikkivaltaisuus. Se olemistila on aina olemassa, sillä se on elämä itsessään, mutta sen sädehtimät erkanevat siitä ajaksi ja palaavat siihen taas ajaksi.

Kysymykseen, miksi Ehdoton ollenkaan tulee ehdolliseksi, ei ehdollinen tietoisuus voi antaa muuta vastausta kuin että tämä välttämättömyys johtuu siitä seikasta, että Ehdoton ikään kuin tahtoisi tyhjentää itsensä, todistaa oman olemuksensa. Mutta kun se on juuri ehdoton tyhjentymättömyys, se ei voi sitä tehdä. Kun sillä ei ole mitään ulospäisyyttä, ei mitään vertaamismahdollisuutta ja se samalla on ikuisesti rajaton tieto, kaikki kokemus, voima ja valta, niin voimme heikosti aavistaa, että se tekee ehdottoman nöyryytensä tähden tosissaan suhteettomassa määrässä samaa kuin elämänkoulussa paljon kokenut tajuntakeskus, joka ei itse usko olevansa mitään. Siinä on ehkä johtava aate. Ehdoton elämä selvinnee meille ehdonalaisille olennoille parhaiten tunteen kautta. Jos me uskomme, että tajuntatila on sitä uhrautuvaisempi, sitä nöyrempi ja epäpätevämpi itselleen, jota korkeammalla se on kehityksen asteikossa, niin on selvä johtopäätös, että ehdottoman tiedon ja viisauden täytyy rajattomassa määrässä olla sitä, mikä on rajallisten olentojen kasvamisen ja voimanlisäyksen ainoa salaisuus. Tämä salaisuus on uhrautuminen. Mutta kun Ehdoton uhrautuu, täytyy välttämättä syntyä ilmennyttä elämää, sillä se on juuri ehdottoman lakkaamattoman "kuoleman" tulosta. Ehdoton kuolee itselleen rajattoman, ehdottoman nöyryytensä tähden, ja tämän kuolemisen tuloksena ovat kaikki lukemattomat maailmat, jotka ovat Ehdottoman vastakohta niin kuin elämä – meidän käsityksen mukaan – on kuoleman.

Mutta Ehdottoman alituinen kuolema on samalla ehdonalaisten alituista elämäntodistusta. Kuoleman kautta käy tie elämään. Me, jotka olemme kuolleet ehdottomasta elämästä, tunnemme sykkivää riemua kulkiessamme ehdotonta olemusta kohti. Uhrautuvaisuutemme ja nöyryytemme lisääntyy, mitä lähemmäksi tulemme ehdottomuustilaa, ja kun siihen viimein saamme yhtyä, hävittää kaikkitieto meiltä oman suuruutemme tiedon.

Ei mikään kieli, ei mikään ehdonalainen ymmärrys voi kuvata itselleen kehityksen päämäärän sisällystä. Mutta jos ajattelemme – sillä kyvyllä, mikä meillä nyt on – loppumatonta, ikuisesti loppumatonta avaruutta itseksemme, omaksi eläväksi tiedoksemme, kuvittelemme olemisen tilaa, joka ei voi käyttää ja jonka ei tarvitse käyttää minkäänlaista välikappaletta kokemuselämänsä laajentamiseksi, koska ei mitään laajennusta voi olla, niin saanemme himmeän aavistuksen siitä totisesti kaikkea ymmärrystä huimaavasta tilasta, jota kohti "hitaasti kiirehdimme" – kehityksen päämäärän äärettömyydestä.

Tietäjä – 1909