Rudolf Steiner

Tahto, ajattelu ja tunne valvetilassa ja unessa
 

Katsokaahan, kun asiaan syventyy niin ilmenee, että ihminen eräällä tapaa jatkuvasti nukkuu nykyisessä fyysisessä maailmassa. Yöllä hän vain nukkuu eri tavalla kuin päiväsaikaan. Jo aivan ulkonaisesti voitte päästä tästä perille, koska tiedätte että päivällä voi herätä henkisesti, tulla selvänäköiseksi, voi nähdä henkiseen maailmaan. Tämän näkemisen osalta tavallinen fyysinen ruumis nukkuu, ja voi sanoa ihmisen heräävän, kun hän oppii käyttämään henkisiä aistejaan. Ja mitä yölliseen uneen tulee, niin on selvää, että ihminen silloin nukkuu. Niin voi sanoa: Tavallisessa unessa nukutaan ulkoiseen fyysiseen maailmaan nähden, päivätajunta on nykyään unta henkisen maailman suhteen.

Näihin seikkoihin voimme perehtyä vielä aivan toisella tavalla. Syvällisemmin tarkastellen huomaa, että ihminen tavallisessa valvetilassa fyysisessä elämässä yleensä varsin vähän hallitsee tahtoaan. Päivän elämässä tahto on kovin piilossa. Kun tarkkaan katsomme ihmisen tahtoa, niin huomaamme kuinka vähän ihminen jokapäiväisessä elämässä hallitsee tahtonsa virikkeitä. Miettikääpä sitä, miten vähän päivän toimista on todella lähtöisin omasta ajattelusta ja omista mielikuvista, perustuu omaan persoonalliseen, yksilölliseen päätökseen. Jos joku koputtaa ovelle ja te sanotte: "sisään", tätä ei voi pitää oman ajattelun ja tahdon aikaansaamana päätöksenä. Ette mitenkään voi sanoa, että päätös perustuu omaan tahtoon kun nälkäisenä istahdatte pöytään, sillä elimistönne tila sen saa aikaan.

Koettakaapa nyt ajatella arkista elämää ja te havaitsette, miten vähän tahto on lähtöisin ihmisestä itsestään. Mistä tämä johtuu? Sen hengentiede opettaa, kun se näyttää että ihminen tahtonsa suhteen todella päivällä nukkuu, toisin sanoen ettei hän ollenkaan elä tahtonsa virikkeissä. Voimme päästä aina parempiin käsitteisiin ja mielikuviin, meistä voi tulla moraalisempia, hienostuneempia ihmisiä, mutta tahdollemme emme mahda mitään. Jos ajatuksemme ovat parempia, voimme epäsuorasti vaikuttaa tahtoomme, mutta jokapäiväisessä elämässä emme voi ollenkaan suoraan vaikuttaa tahtoon.

Jokapäiväinen elämä vaikuttaa vasta kiertoteitse suoraan tahtoon, se vaikuttaa kiertoteitse unen kautta. Te ette ajattele, kun te nukutte, teillä ei ole mitään mielikuvia: mielikuvat ja ajattelu juuri vaipuvat uneen. Mutta tahto valvoo ja se täyttää ulkoapäin meidän elimistömme ja elävöittää sitä. Siksi tunnemme aamulla virkistyneemme, koska se mikä on elimistöömme virrannut, on luonteeltaan tahdonomaista. Meistä tuntuu hyvinkin uskottavalta, ettemme havaitse tätä tahdon työtä, ettemme tiedä siitä mitään, kun ajattelemme sitä, että mielikuvat nukkuvat kun me olemme unessa. Siksi tässä on nyt ensin virike, jota voi mietiskellä, meditoida. Huomaatte kuinka tosi tämä lause on kun itsetuntemuksenne kasvaa: Kun ihminen on valveilla, hänen tahtonsa nukkuu, ja kun hän on unessa, nukkuu mielikuvien synnyttäminen. Päivällä nukkuu tahto, yöllä mielikuvien elämä.

Ihminen ei tiedä sitä, että tahto yöllä valvoo ja se johtuu siitä, että hän osaa olla valveilla vain mielikuvia luodessaan. Tahto ei yöllä nuku, siellä se vaikuttaa ikään kuin todellisessa tulisessa elementissään, se työstää ruumistaan korjatakseen sen, mitä päivällä on kulutettu.

Ihmisessä on siis kaksi napaa, tahdon virikkeet ja havaintojen taikka mielikuvien maailma, ja näihin kahteen napaan ihmiset suhtautuvat aivan vastakkaisella tavalla. Mutta tässä on vain kaksi napaa. Sielunelämä kokonaisuudessaan kulkee erilaisina vivahteina näiden napojen välissä. Katsomme nyt tätä sielun elämää hiukan tarkemmin ja koetamme selvittää tämän sielunelämän, mikrokosmisen sielunelämän, suhdetta korkeampiin maailmoihin. Edellä sanotusta jo selviää, että mielikuvien elämä on sielunelämän toinen napa.

Ulkopuolinen materialistinen ihminen pitää tätä mielikuvien elämää epätodellisena. Eikö totta, usein kuulee sanottavan: Ah, mielikuvat ja ajatuksethan ovat pelkästään mielikuvia ja ajatuksia! Ajatellaan siihen tapaan, että kun ottaa käteensä palan leipää tai lihaa, niin tämä on realiteettia, mutta että ajatus on pelkästään ajatusta. Arvellaan ettei ajatuksia voi syödä, siksi ne eivät ole todella olemassa, on kyse "pelkistä" ajatuksista. Mutta miksi ne ovat pelkkiä ajatuksia? Koska ihmisen ajatukset ja todelliset ajatukset suhtautuvat toisiinsa kuten esine ja sen luoma varjo. Kun teillä on tuossa kukkanen ja te katselette sen varjoa, niin varjo viittaa kukkaseen, todellisuuteen. Niin on myös ajatusten laita. Asian laita on sellainen, että ihmisen ajattelu on varjokuva mielikuvista ja olennoista, jotka ovat olemassa korkeammassa maailmassa: astraalitasolla.

Käsitätte ajattelun oikein, kun tähän — tämä ei pidä täysin paikkaansa vaan on kaavamaisesti piirretty — kuvittelette ihmisen pään. Tässä päässä ovat ajatukset, niitä tässä kuvaan viivoilla. Mutta näiden pään ajatusten ajattelemme olevan eläviä olentoja — täällä astraalitasolla.


  

Siellä toimii mitä erilaisimpia olentoja, siellä aivan vilisee mielikuvia ja tekoja, jotka luovat varjonsa ihmiseen, ja nämä tapahtumat kuvastuvat ihmisen päässä ajatteluna. Teillä on oikea mielikuva kun ajattelette: Päästä kulkee jatkuvasti virtauksia astraalitasolle ja näissä varjoissa on ajatusten elämä teidän päässänne (ks. kaavakuvaa). Mutta nyt elää ihmisen sielussa ajatusten lisäksi vielä muutakin. Tavallisessa elämässä — asia ei ole aivan tarkalleen näin, mutta sanon niin, jotta arkielämästä käsin voisi saada tästä käsityksen — ei eroteta ajattelua ja tunteita. Tunteiden alalla erotetaan toisistaan mieltymyksen, sympatian ja vastenmielisyyden, antipatian tunteet. Sympatiaa koetaan kun toimitaan oikein, myötätuntoisesti, antipatia syntyy, kun teot ovat pahantahtoisia, vääriä. Tässä on jo kyse muusta kuin pelkästä mielikuvan synnystä, se on enemmän kuin tämä. Mielikuvia meille syntyy myös yhdentekevistä asioista. Mutta sellaisia sielunelämyksiä kuin sympatia ja antipatia me koemme vain kohdatessamme kaunista ja hyvää tai pahaa ja rumaa.

Aivan kuten ihmisen ajatukset viittaavat astraalitasolle, viittaa kaikki sympatiaan ja antipatiaan liittyvä alemman hengenmaailman tasolle. Ja samalla tavalla kuin mielikuvien osalta vedin viivat astraaliseen maailmaan, voisin vetää ne nyt ylös hengenmaailmaan, devakaaniin eli taivaan maailmaan. Meissä, pääasiassa meidän rinnassamme, toimii taivaallinen maailma eli devakaan. Se ilmenee sympatian ja antipatian tunteina kaunista ja rumaa kohtaan, hyvää ja huonoa taikka pahaa kohtaan, niin että meillä alempi devakaan eli taivaan maailma luo varjokuviaan sielumme tunteisiin moraalis-esteettistä maailmaa kohtaan.

Sitten on ihmisen sielussa vielä kolmannenkin laatuista elämää, se meidän pitää tarkkaan erottaa siitä pelkästä mieltymyksestä, jonka hyväntahtoiset teot meissä herättävät. Siinä on eroa jos pelkästään seisoo tässä ja näkee tuolla kauniin, myötätuntoisen teon ja se meitä miellyttää, taikka jos itse siirtyy tahdosta tekoon ja suorittaa myötätuntoisen teon. Haluaisin kutsua esteettiseksi elementiksi sitä, että tuntee myötätuntoa hyviä, kauniita tekoja kohtaan ja vastenmielisyyttä pahoja, rumia tekoja kohtaan. Sitä vastoin sitä, mikä ajaa ihmisen suorittamaan hyviä tekoja, nimittäisin moraaliseksi elementiksi. Moraalinen on korkeampaa kuin pelkästään esteettinen, on vähempiarvoista vain tuntea mieltymystä tai vastenmielisyyttä kuin tuntea pakkoa toimia hyvin tai pahoin. Kun sielumme tuntee tällaista pakkoa, kun se tuntee moraalisia virikkeitä, niin on siinä korkeamman hengenmaailman, ylemmän taivaallisen maailman varjokuvia.

Kun on kyse näistä kolmesta asteittain kohoavasta sielun toiminnasta, pelkästään älyllisestä ajattelusta, mielikuvien tuottamisesta, tarkastelusta, esteettisestä mieltymyksestä ja vastenmielisyydestä, ja moraalisista virikkeistä pahaa ja hyvää kohdatessamme, niin voimme varsin hyvin kuvitella, että näissä kolmessa päällekkäin asetetussa ihmisen sielunelämän elämyksessä on mikrokosmisia kuvia ulkoisen suuren makrokosmoksen maailman kolmesta päällekkäisestä maailmasta: astraalisesta maailmasta, joka kuvastuu ajatteluna, älyllisyytenä; hengenmaailmasta, jonka varjokuva ilmenee esteettisenä mieltymyksenä ja vastenmielisyytenä; korkeammasta hengenmaailmasta, jonka varjokuvana on moraalisuus.

ajatukset

astraalitason olentojen
varjokuvia

(valvetila)

sympatia ja
antipatia

alemman hengenmaailman
olentojen varjokuvia

(unennäkö)

moraaliset
virikkeet

ylemmän hengenmaailman
olentojen varjokuvat

(unitila)

 

Kun tämän nyt sanotun yhdistää siihen mitä aikaisemmin sanottiin ihmisen sielunelämän kahdesta navasta, niin meidän on nähtävä älyllisyydessä toinen napa. Se napa hallitsee etupäässä päivän valvetilaa, jossa älyllinen elämä on hereillä. Älynsä puolesta ihminen on päiväsaikaan valveilla, nukkuessaan hänen tahtonsa valvoo. Mutta koska hänen älynsä tällöin nukkuu, ei hän ole tietoinen siitä mitä tahto tekee. Mutta tahtoon vaikuttaa epäsuorasti sellainen, mitä me nimitämme moraalisiksi periaatteiksi ja virikkeiksi. Ja itse asiassa ihminen tarvitsee unta, jotta ajattelun elämässä saadut moraaliset impulssit todella pääsisivät toimimaan. Totta on: Nykyinen arkinen ihminen pystyy saamaan aikaan jotakin oikeata vain älyllisellä tasolla; vähemmän hän kykenee suorittamaan moraalisella tasolla: siinä meidän täytyy saada apua makrokosmoksesta käsin.

Älyllisyyden alalla voimme jonkin aikaa edistyä sen avulla mitä meillä on sisällämme, tullaksemme moraalisesti paremmiksi tarvitsemme jumalten apua. Siksi me vaivumme uneen, että voisimme sukeltaa jumalalliseen tahtoon, siinä ei voimaton älyllisyytemme ole mukana. Silloin jumalalliset voimat muuttavat sen mitä me olemme moraalisina periaatteina omaksuneet, tahdonvoimaksi, ne istuttavat meidän tahtoomme sen, mitä muutoin voimme omaksua pelkästään ajatuksissamme.

Näiden kahden navan välissä, yöllä valvovan tahdon poolin ja päivällä valvovan älyllisyyden välissä, sijaitsee esteettisen elämän piiri, joka aina on ihmisessä olemassa. Sillä päivällä ihminen ei ole täysin hereillä. Vain kaikkein arkipäiväisimmät, poroporvarillisimmat ihmiset ovat aina hereillä valvoessaan. Pohjimmiltaan pitää ihmisten myös päiväsaikaan hiukan uneksia, heidän täytyy osata valveilla ollessaan myös hiukan uneksia, heidän täytyy osata antautua taiteelle, runoudelle tai muulle elämän toiminnalle, joka ei suuntaudu pelkästään arkiseen todellisuuteen. Kun näin tekee syntyy side, joka voi vaikuttaa koko olemassaoloon hyvin virkistävästi ja elävöittävästi.

Kun antautuu sellaisille ajatuksille, se on eräällä tapaa unta, joka tunkeutuu valvetilan elämään. Ja unitilaan, senhän tiedätte, tuodaan uneksiminen; silloin on kyse todellisista unista, jotka nousevat esiin tavallisesta unen tietoisuudesta. Tällaista kaikki ihmiset tarvitsevat, jos eivät tahdo viettää vain arkista, kuivaa, epätervettä elämää päivisin. Ja yöllä tulee unennäkö ilman muuta, sen oikeutusta ei tarvitse todistella. Tässä on keskivaihe kahden navan välissä: yöllinen ja päiväsaikainen uneksiminen, joka elää mielikuvituksessa.

Niin meillä on tässäkin kolmenlaista sielussa: älyllisyys, jossa olemme todella hereillä ja jossa meillä on astraalitason varjokuvat, kun me päivällä ryhdymme ajattelemaan, niin että syntyy arkielämän hedelmällisimmät mielijohteet ja suuret keksinnöt. Ja kun nukkuessa uneksimme, kun unet ilmestyvät unielämäämme, niin asian laita on sellainen, että meissä vaikuttavat varjoina alemman taivaan maailman eli hengenmaailman kuvat. Ja kun sitten unessa työskentelemme ja istutamme moraalisuutta tahtoomme — sitä emme voi suoraan havaita, mutta näemme kylläkin sen seuraukset — kun yöllä saamme istutettua ajatteluumme tämän jumalallis-henkisten olentojen vaikutuksen, niin ovat sellaiset impulssit varjokuvia ylemmästä hengenmaailmasta, ylemmästä taivaan maailmasta. Nämä ovat ne moraaliset virikkeet ja tunteet, jotka meissä elävät ja joiden perusteella voimme sanoa: oikeastaan ihmisen elämä on oikeutettua vain kun asetamme ajatuksemme hyvän ja kauniin palvelukseen ja annamme jumalallis-henkisen elämän todellisen, aidon sydänveren virrata älylliseen toimintaamme, annamme moraalisten impulssien sinne virrata.


 

 

Tahdon, tunteiden ja älyn kehittämisestä
sekä niiden ilmenemisestä eri aikakausina

 

Miten voi itseään kasvattaa, hoitaa sielunsa elämää niin, että itse pääsee vaikuttamaan näiden kolmen sielunosan oikeaan kehittymiseen ja muotoilemiseen? Lähdemme liikkeelle tahdostamme, tahdon virikkeiden elämästä, ja kysymme: Mitä ominaisuuksia pitää erikoisesti kehittää, kun haluaa suotuisasti vaikuttaa tahdon elämään?

Kaikkein suotuisimmin vaikuttaa tahdonelämään, jos koko olemassaolossaan ottaa huomioon karman lain. Sen voisi ilmaista näinkin: Jos ennen kaikkea pyrkii tyynesti suhtautumaan kohtaloonsa ja siihen mukautumaan. Ja mitenkä oikeastaan voisi tätä mukautumista kohtaloon, tätä sielunrauhaa paremmin vaalia kuin omaksumalla karman elämän todelliseksi sisällöksi?

Mitä tällä tarkoitetaan? Se tahtoo sanoa, että elävästi, ei vain teoreettisesti, tekee itselleen todella selväksi, kuinka oma tai muiden kärsimys, riemu tai ankara kohtalon isku, on korkeammalta kannalta katsottuna itse aiheutettua kohtalon tuskaa. Se tarkoittaa, että kehitämme sellaisen mielenlaadun, jossa olemme kiitollisia saamastamme ilosta, mutta olemme myös selvillä siitä, ettei varsinkaan ilon osalta tunne saa johtaa hakoteille. Ilosta kyseen ollen tämä on eräällä tapaa vaarallista. Jos tahdomme kehittyä korkeammalle, voimme käsittää ilon seuraavalla tavalla. Suurimmaksi osaksi riemu viittaa tulevaan kohtaloon, ei menneisyyteen. Useimmiten ihmiselämän iloja ei ole ansaittu aikaisemmalla toiminnalla.

Kun hengentieteen keinoin tutkii karmaa niin me nimenomaan havaitsemme, ettei koettu ilo useimmiten ole ansaittua ja että iloa on pidettävä jumalten lähettämänä, jumalten lahjana. Se on otettava kiitollisena vastaan ja sanottava: Tämän ilon pitää kannustaa meitä työhön, jotta siitä virtaava voima tulisi käytettyä hyödyllisellä tavalla. Meidän on pidettävä iloa eräänlaisena tulevaisuudesta tulleena etukäteismaksuna.

Tuskan osalta sen sijaan meidän tekomme olivat useimmiten senlaatuiset, että olemme sen ansainneet, sen syyn löytää aina nykyisestä elämästä tai aikaisemmasta elämänkulusta. Ja sitten pitää erittäin tarkkaan tehdä itselleen selväksi, ettei useinkaan ulkoisessa elämässä ole käyttäytynyt tämän, karmaan liittyvän mielenlaadun mukaisesti. Ulkoisessa elämässä ei aina voi suhtautua tuskallisiin kokemuksiin niin, että niissä näkee kohtalon vaikuttavan. Useimmiten me emme siinä heti huomaa kohtalon lain vaikuttavan. Mutta vaikka emme voisikaan ulkonaisesti tämän mukaisesti käyttäytyä, niin pääasia on kuitenkin, että sisäisesti sen teemme.

Ja ellei ulkoisesti ole käyttäytynyt tämän karmisen mielenlaadun mukaisesti, niin pitää kuitenkin sielun sisimmissä sopukoissa myöntää, että pohjimmiltaan on itse aiheuttanut kaikki sellaiset seikat. Ajatellaan esimerkiksi, että joku meitä lyö, hakkaa meitä kepillä. Silloin ihminen tavallisesti kysyy: Kuka minua lyö? Kukaan ei sano: Itse minä hakkaan itseäni. — Hyvin harvoin ihmiset vastaavat, että he rankaisevat itseään. Ja kuitenkin olemme muinoin nostaneet itse kepin toista vastaan. Niin, itse te siinä keppiä nostatte. Karmaa on, kun meidän pitää raivata joku este tieltämme. Karmaa on, kun toisella on jotakin meitä vastaan. Itse me aiheutamme itsellemme jotakin sovittaaksemme jotakin tekemäämme. Ja käsitämme elämämme oikein, meidän olemuksemme laajenee, kun sanomme: Kaikki mitä meille tapahtuu, on lähtöisin meistä itsestämme. Meidän toimintamme saa tuolla ulkona täyttymyksensä, vaikka näyttääkin siltä, että sen toinen tekee.

Kun kehitämme tällaisen katsantokannan, niin tyyni, aulis taipuminen kohtaloomme aina vahvistaa tahtoamme. Tyyneys vahvistaa voimiamme elämässä, se ei koskaan niitä heikennä. Viha ja kärsimättömyys heikentää meitä. Jokaisessa tilanteessa olemme voimakkaita, kun olemme tyyniä. Mutta jos marisemme ja luonnottomalla tavalla kapinoimme kohtaloa vastaan, niin käymme yhä heikommiksi ja heikommiksi.

Mutta tällöin meidän on tosin käsitettävä kohtalo hyvin laajassa mielessä. Kohtaloa on ajateltava sillä tavalla, että siihen esimerkiksi myös kuuluu että ihminen määrätyssä iässä kehittää juuri määrätynlaatuisia ominaisuuksia. Ja tässä suhteessa on lasten kasvatus usein virheellistä. Siinä karma törmää kasvatusongelmaankin, sillä kasvatus kuuluu nuoren ihmisen kohtaloon, on hänen karmansa.

Me heikennämme ihmisen tahtoa, jos edellytämme hänen oppivan jotakin, tekevän jotakin, johon hänen kykynsä eivät vielä riitä. Kasvatuksen osalta pitää olla selvillä siitä, mikä ihmiskunnan yleisen karman mukaisesti kuuluu kuhunkin elämänvaiheeseen, niin että voi toimia oikealla tavalla. Virheellinen toiminta rynnistää kohtaloa vastaan, hyökkää näitä lakeja vastaan, ja se heikentää tavattomasti tahtoa. Tässä ei ole mahdollista kuvailla, miten tahto heikkenee, kun intohimot ja aistilliset vietit heräävät liian varhain. Erikoisesti ovat tämän lain alaisia kaikki liian varhain heränneet vietit, himot ja intohimot. Sillä on kohtalon vastaista liian varhain ottaa käyttöön ruumiin elimiä. Kaikki sellainen joka suuntautuu ihmiskunnan karmaa vastaan, kaikki teot, jotka suuntautuvat vallitsevaa luonnonjärjestystä vastaan, heikentävät tahtoa. Kun jo kauan on oltu vailla oikeita kasvatusperiaatteita, on nykyväestössä monia, jotka eivät ole eläneet nuoruuttaan oikealla tavalla. Jollei ihmiskunta päädy kaikkein tärkeimmässä, nuorison kasvatuksessa, hengentieteen periaatteisiin, tulee ihmiskunnasta tahdoltaan yhä heikompi, eikä pelkästään ulkonaisessa mielessä. Tämä vaikuttaa laajalti ihmisten elämään. Kysykääpä ihmisiltä, miten he ovat päätyneet ammattiinsa. Voitte olla varmoja, että useimmiten vastataan: Niin sitä me emme tiedä, me ikään kuin jouduimme sinne.

Tämä tunne, että on jonnekin joutunut, ajautunut, ettei ole tyytyväinen, on sekin merkki tahdon heikkoudesta.

Kun nyt tämä tahdon heikkous on syntynyt kuvatulla tavalla, niin se aiheuttaa ihmissielulle muutakin. Näin on erikoisesti jos tahdon heikkous johtuu nuoruusvuosina koetusta ahdistuksesta, pelosta ja epätoivosta. Yhä tärkeämmäksi käy, että ihmiset perinpohjin ymmärtävät korkeampia lakeja, että voitettaisiin epätoivo, sillä juuri epätoivon tiloja on odotettavissa, ellei toimita hengentieteen mukaisesti.

Materialistisen ja monistisen maailmankatsomuksen vallitessa voi vain kahden sukupolven ajan säilyttää ihmisissä tahdonlujuus. Materialismi kykenee tyydyttämään juuri kaksi sukupolvea: toinen sen perustaa ja toisessa ovat oppilaat, jotka sen omaksuvat. Se on tässä monistisessa ja materialistisessa maailmankatsomuksessa merkillistä, että se joka työskentelee laboratoriossa tai työpajassa ja itse luo tämän katsantokannan, on sisäisesti tyytyväinen kun hän kaikin voimin omistautuu sille mitä hän sielussaan rakentaa. Mutta kun liittyy näihin oppeihin, kun omaksuu materialismin valmiina, silloin se ei sisäisesti tyydytä, ja silloin epätoivo taas vaikuttaa tahdon elämään ja heikentää sitä. Tarmottomia ihmisiä tämä maailmankatsomus tuottaa.

Toinen osa sielunelämän kolmesta puolesta on tunne-elämä. Mikä vaikuttaa edullisesti tunteisiin?

Kun kaikin voimin pyrimme tarkkaavaisuuteen, kun hyvin tarkkaavaisesti seuraamme sitä, mitä ympärillämme tapahtuu — älkää ollenkaan luulko, että tällaista tarkkaavaisuutta usein tai voimakkaana ihmisillä tapaa — niin voi tästä olla suurta hyötyä. Voin vain yhä uudelleen esittää seuraavaa. Eräässä maassa muuttui kerran opettajien tenttijärjestys, ja opettajien täytyi sen tähden mennä uudelleen tenttiin. Tenttijällä oli tentittävänään nuoria ja vanhoja opettajia. Nuoret hän saattoi tenttiä sen mukaan, mitä he olivat seminaarissa oppineet. Mutta miten piti vanhoja tenttiä? Hän päätti kysyä pelkästään sitä, mitä he vuosikausia opettivat omissa luokissaan, ja ilmeni ettei monilla ollut aavistustakaan siitä, mitä he itse opettivat!

Tällainen tarkkaavaisuus, jossa elävästi kiinnostuneena seuraa sitä, mitä ympärillä tapahtuu, on erikoisesti omiaan kehittämään, kasvattamaan tunteiden elämää hyvään suuntaan. Nyt on tunneliikkeillä kuten kaikella sielun elämässä eräänlainen yhteys tahdon virikkeisiin, ja jos vaikutamme epäsuotuisasti tunne-elämään, voimme näin kiertoteitse vaikuttaa tahdonvirikkeisiimme. Hyvällä tavalla hoidamme tunteitten elämää kun kiivaus ja intohimot alistetaan karman lain alaisuuteen, pitäydytään karmassa. Ja tämän kohtaamme elämässä. Esimerkiksi silloin, kun joku toimii päinvastoin kuin mitä odotimme. Silloin voimme sanoa itsellemme: No jaa, hän toimii noin! Mutta voimme myös vihastua ja kiivastua, ja tämä on tahdon heikkoutta. Kiivastuminen, pikaistuminen saavat tunne-elämän taantumaan, myös tahto taantuu, kuten kohta tulemme näkemään.

Aluksi ihminen ei pysty lainkaan hallitsemaan vihaansa. Vasta vähitellen hän voi totuttautua hallitsemaan vihastumistaan. Se voi tapahtua vain vähitellen, ja ihmisen pitää olla kärsivällinen. Jos luulee tämän käyvän ihan käden käänteessä, niin minun on kerrottava opettajasta, joka erikoisesti piti tehtävänään kitkeä vihastuminen oppilaistaan. Ja kun hän hartaasti yritettyään kuitenkin näki erään nuorukaisen suuttuvan, hän itse joutui niin vihan valtaan, että heitti lasta mustepullolla. Kun tällaista sattuu, pitää asianomaisen asettua monen; monen viikon ajaksi mietiskelemään karmaa.

Mikä merkitys tällä on, sen havaitsemme vasta kun nyt tässä kohdassa vielä hiukan tarkemmin silmäilemme ihmissielun elämää. Sielun elämässä on kaksi napaa, toisella puolella tahdon elämä ja toisella puolen ajatusten ja mielikuvien elämä. Tunnetilat ovat siinä välissä. Nyt me tiedämme että ihmisen elämässä unitila ja valvetila vaihtelevat. Ja kun ihminen valvoo, toimii varsinkin mielikuvien ja ajatusten elämä. Sillä tahto ei oikeastaan ole valpas, sen voi jokainen havaita tarkastellessaan sitä, miten tahdon virike oikeastaan syntyy. Ensin pitää olla ajatus, mielikuva, sitten vasta sielun syvyyksistä kohoaa tahto. Ajatus kutsuu esiin tahdon virikkeen. Kun ihminen on hereillä, hänen tahtonsa ei ole valveilla, ajatuksissaan hän on valveilla.

Mutta hengentiede opettaa meille: Kun nukumme, on asian laita päinvastoin. Silloin tahto on valveilla ja hyvin toimelias, ja ajatus on toimeton. Sitä ei ihminen vielä normaalioloissa tiedä, aivan yksinkertaisesti koska hän tietää vain ajatellessaan, ja ajatukset nukkuvat. Niin hän ei huomaa, kuinka hänen tahtonsa toimii. Kun hän kohoaa selvänäköiseksi ja kohtaa imaginatiivisten mielikuvien maailman, niin hän jo huomaa, kuinka tahto herää sillä hetkellä, jona ajatukset vaipuvat uneen. Ja tahto pujahtaa niihin kuviin, jotka hän näkee, herättäen ne. Silloin kuvat ovat tahdon kudelmaa, niin että siis silloin ajatukset nukkuvat, mutta tahto valvoo.

Mutta aivan eri tavalla kuin ajatukset tämä valvova tahto liittyy ihmisen koko olemukseen. Tahto tulee terveeksi tai sairastuu sen mukaan, miten ihminen työskentelee tai ei työskentele, on terve tai sairas, kehittää tyyntä mieltä tai suuttuu. Ja sen mukaan onko se terve vai sairas, tahto vaikuttaa elämäntilanteeseen aina fyysiseen ruumiiseen saakka. On suuri ero siinä, onko ihminen päivällä tyynellä mielellä, mukautuu kohtaloonsa, ja siten vaikuttaa tahtoonsa niin, että voi sanoa sen miellyttävällä tavalla lämpenevän, tuntevan hyvän olon tunnetta — tai jos siinä syntyy vihastumista. Tämä sairas tahto virtaa yöunen aikana ruumiiseen ja aiheuttaa monia sairauksia, joiden syitä etsitään muttei löydetä, koska todelliset seuraukset ilmenevät fyysisinä sairauksina vasta vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin. Tällaisen yhteyden sielun ja ruumiin tilojen välillä näkee vain pitkiä ajanjaksoja tarkastellessa. Siispä tahtoa pitää kouluttaa myös siksi että se vaikuttaa ruumiilliseen terveyteen.

Myös tunteisiin vaikuttaa se että suhtaudumme karmaamme tyynesti ja mukautuen niin että tunteet hyvää tehden ulottavat vaikutuksensa aina ruumiin rakenteeseen asti. – – –

On lähdettävä tosiseikoista, jotka ovat ilmenneet selvänäön kautta. Silloin löydämme sielun elämässä kolme perustavaa elementtiä. Ensiksi on mielikuvien ja käsitteiden alue, älyllisyys. Aluksi se ilmenee vain havainnointina. Kun katsomme pelkästään tätä älyllisyyttä, niin huomaa sen olevan läheisesti aistimaailmaan sidoksissa. Sieltä ihminen saa mielikuvansa. Tosin nämä mielikuvat itse ovat yliaistillisia. Mielikuvat ja havainnot ovat sillä lailla liittyneet yhteen, että siitä jo huomaa kuinka mielikuvat liittyvät fyysiseen tasoon. Kun pohdimme vaikeita asioita, ajattelemme ankarasti ja väsymme siinä, niin me myös nukumme hyvin. Edellytyksenä on, että on kyse puhtaasti mielikuvista, eikä tunne-elämä ole osallisena. Siitä käsitämme miksi sanotaan, että mielikuvien elämä on yliaistillista. Sillä on siis yhteyttä seuraavaan tasoon, astraaliseen maailmaan. Astraalitasolta siis virtaavat ne voimat, jotka saavat aikaan ja ylläpitävät ihmissielussa mielikuvien elämää.

Toinen elementti on tunteissa, jotka sielussamme ilmenevät mielihyvänä, mielipahana, ilona, tuskana, suruna, rikkautena, vastenmielisyytenä jne. Ne liittyvät läheisesti ja intiimisti meidän minäämme mielikuvien ja tunteiden ailahteluina. Tämä ryöstää meiltä unen, koska tämä mielen levottomuus ei päästä meitä siirtymään astraalitasolle. Niin me myös ymmärrämme, että siinä liitymme alempaan hengenmaailmaan, se ei ota vastaan meidän mielemme liikkeitä, elleivät ne ole puhtaita. Se siis torjuu ne siitä osasta astraalista maailmaa, joka on laskettava kuuluvaksi alempaan hengenmaailmaan.

Kolmas osa on moraalinen elementti, tahdon virikkeet. Sellainen ihminen kokee nukahtaessaan silmänräpäyksen verran autuutta, joka silmäillessään mennyttä päivää havaitsee siellä hyviä tekoja. Hän voi sanoa olostaan: Jospa tämä hetki kestäisi kauemmin, jospa voisimme nauttia sen elävöittävästä vaikutuksesta, niin että se hedelmöittävästi leviäisi sieluumme! — Siitä käsitämme sen, miksi hengentiede sanoo: Tahdon virikkeet viittaavat ylempään hengenmaailmaan, ne pääsevät sinne ainoastaan jos ne ovat lähtöisin puhtaasta tahdosta, joka sopii tähän henkiseen maailmaan. Siispä meidän mielikuviemme ja käsitteittemme maailma, meidän älyllisyytemme, liittyy läheisesti astraalimaailmaan, tunteemme alempaan hengenmaailmaan ja tahtoelämämme ylempään hengenmaailmaan.

Lisäksi meillä on aistihavaintoja fyysisellä tasolla. Ihmisen inkarnoituessa eri kulttuurikausien aikana nämä neljä ainesta kehittyvät eri tahtiin.

Kun hengentiede tätä tutkii, niin se havaitsee että kreikkalais-roomalaisella kaudella oli vallitsevana havaintojen tekeminen, kreikkalaiset ja roomalaiset omistautuivat kokonaan fyysiselle maailmalle, jota he niin kovin arvostivat. Meidän aikamme, viides kulttuurikausi, on ajatuksen, älyllisyyden kausi. Siksi abstraktit tieteet kukoistavat. Seuraavalla, kuudennella kaudella älyllisyys säilyy, aivan kuten meidänkin ajallamme havainnointi on säilynyt, ja tärkeintä on silloin tunteiden elämä.

Ulkomaailmassa ihmistä lähellä on varsinkin kaikki sellainen, joka tuottaa hänelle iloa ja kärsimystä, riemua ja kipua, myötätuntoa ja vastenmielisyyttä. Nykyään tällä tavalla tuntee vain hengentutkija, joka kykenee voittamaan pelkän älyllisyyden ja aistii elämän yhteydet tunnetasolla ilman pitkiä loogisia pohdintoja. Hengentutkija tuntee vastenmielisyyttä epäloogisuutta kohtaan, loogisuus tuottaa iloa ja tyyntä mieltä. Mutta jos hänellä nykyään on jokin näkökanta, jonka hän ilman muuta kokee oikeaksi, hänen täytyy perustella sitä pitkään, jotta häntä ymmärrettäisiin. – – –

Viimeisellä kaudella Atlantiksen jälkeen, siis seitsemännellä aikakaudella, syntyy moraalisuus, pannaan siis painoa tahdon virikkeisiin. Se on huomattava edistysaskel. Hengentiede, niin myös jo tämän päivän tutkimuksetkin osoittavat, että joku voi olla varsin viisas ja älykäs olematta silti moraalinen. Älyllisyys ja moraalisuus ovat nykyään riippumattomia toisistaan. Mutta vähitellen muuttuu asia niin merkillisellä tavalla, että epämoraalisuus tuhoaa viisaan ihmisen taidokkuuden. Niin että kaukaisessa tulevaisuudessa epämoraalinen ihminen on tyhmä tai hänen on pakko sellaiseksi tulla. Kuljemme siis kohti moraalista aikakautta, jossa sielumme koko moraalisuus ja sen ajan älyllisyys tulevat olemaan yhtä.

Tosin ihmisellä on sielussaan kaikki kolme mainittua elementtiä, mutta ennen kaikkea kreikkalais-roomalaisella ajalla vaikutti fyysinen havainnointi, sen lisäksi meidän aikanamme älyllisyys vahvistuu; viimeistä edellisellä, kuudennella kaudella on tunne-elämä vallitsevaa, ja seitsemännellä, viimeisellä kulttuurikaudella on etualalla moraalisuus, ja jopa siinä määrin ettei nykyään voi sellaisesta uneksiakaan. Vielä ei osata kuvitella, että se tulee sillä tavalla kuin Sokrates ajatteli, kun hän piti mahdollisena opettaa ja oppia hyvettä. Mutta seitsemännelle kaudelle tultaessa siitä on tullut todellisuutta, sillä profeetallisesti hengentiede näkee siitä jo selviä viitteitä.

Niin siis meidän aikakautemme on pääasiassa luonteeltaan älyllinen, mutta on eroa siinä, miten se ilmenee materialistisesti ajattelevassa ulkomaailmassa ja hengentieteessä. Älyllisyys liittää ihmisen astraalitasoon, mutta siitä hän tulee tietoiseksi — ja vasta sitten hän pystyykin oikealla tavalla sitä käyttämään — kun hän tulee selvänäköiseksi. Näin käy 1900luvulla yhä useammalle ihmiselle. Silloin edistys näkyy vain siinä, ettei ihminen kehitä korkeampaa älyllisyyttään vain itseään varten, vaan hän vie sen myös ylös astraalimaailmaan. – – –

Moraalisena aikakautena osa ihmisistä tulee näkemään Kristuksen todellisen minän ylemmällä hengenmaailman tasolla. Se ylittää suunnattomasti kaiken inhimillisen minuuden ja sen loisto ylittää kaiken, mitä ihmisen silloin on moraalin alalla mahdollista saavuttaa kaikkein korkeimpia moraalisia virikkeitä. Sillä tavalla siis eri kulttuurikausien vaikutus liittyy ihmisen sieluun. Korkeista ja yhä korkeammista maailmoista ihmiseen virtaa voimia, jotka alkavat hänessä vaikuttaa. Jo aistien havainnointi fyysisessä maailmassa on ihmeellistä, vieläkin ihmeellisempää nykyisin kehittyvä älyllisyys ja sen yhteys astraalimaailmaan, ja korkeammassa mielessä tunteet ja moraalisuus sekä niiden liittyminen hengenmaailmaan.

Pohtiessaan asiaa voi tämän kehityksen loogisestikin kokea, koska elämä aina ja kaikkialla sen vahvistaa. Antroposofia ennakoi tätä tietoisesti, sekä julkaistessaan pääpiirteittäin yleisiä totuuksia että myös tuodessaan esille ihmiskehityksen erityispiirteitä. Ulkomaailmassa älyllinen elämä luo kasvannaisia pyrkiessään dogmien muodostamiseen, mutta hengentieteessä pitää älyllisyyden muuttua henkevyydeksi, jotta se voisi ymmärtää hengentieteen esittämiä korkeampia tutkimustuloksia. – – –


 

 

Uskosta, rakkaudesta ja toivosta

 

Tänään tulemme kuvaamaan tätä ihmisolentoa ihmisen sisimmästä käsin. Silloin ystävämme tietävät, että kun lähdetään ihmisen varsinaisesta ytimestä minästä, on lähin verho se, jota aika abstraktisti nimitetään astraaliruumiiksi. Siirtyessämme sitten ulommas kohtaamme niin sanotun eetteriruumiin, ja taas sen ulkopuolella fyysisen ruumiin. Mutta katsoessamme reaalista elämää voimme puhua näistä ihmisen verhoista vielä toisellakin tavalla. Ja tänään tahdomme tarttua välittömästi elämässä siihen, minkä tosin vain hengentieteen käsitteiden perusteella voi tuntea, mutta jonka voi ymmärtää kun tarkastelee ennakkoluulottomasti elämää.

Nykyään sanoo moni, jonka luonnontieteellinen maailmankatsomus on tehnyt ylpeäksi ja korkealentoiseksi: Ihmiskunta on jättänyt uskon ajan kauas taakseen, usko vastaa ihmiskunnan lapsuusaikaa, nykyään on ihmiskunta edennyt tietoon, nyt täytyy tietää kaikki, ei saa enää pelkästään uskoa.

No niin, se voi kuulostaa menettelevältä, mutta pohjimmiltaan siinä ei kuitenkaan ole mitään järkeä, sillä tässä pitää muistaa vielä moni muu asia eikä vain se, onko nyt kehityksen kulussa ulkoinen tiede tuonut jotenkin ihmiskunnalle tiedon. Täytyy kysyä myös: Onko uskolla sinänsä merkitystä ihmiskunnalle? Eikö ehkä ihmisluonteelle ole ylipäänsä ominaista uskominen? Voisihan toki asian laita olla sellainen, että ihmiskunta jostakin syystä haluaa luopua uskosta, haluaa heittää sen syrjään.

Mutta aivan kuten ihminen jonkin lyhyehkön ajan voi kuormittaa ulkoista terveyttään ilman että haittavaikutus tulee heti näkyviin, voisi asian laita vallan hyvin — ja niin se onkin — olla seuraavanlainen: Siirtäkööt ihmiset vain uskon hyödyttömäin tavaroiden joukkoon, joka on isiltä perittyä, mutta tällöin menetellään aivan samalla tavalla kuin jos jonkin aikaa hillittömästi terveyttä rasitetaan ja käytetään vanhat voimat loppuun. Kun ihminen nykyään katsoo uskon olevan aikansa elänyttä isien perintöä, niin hän kumminkin saa sielun elinvoimat muinaisista uskonseikoista, jotka hän sai perinnöksi traditioissa ja perimätiedossa. Ei ole ollenkaan ihmisen asia luopua uskosta tai säilyttää se, sillä usko on ihmissielussa voimaa, siinä on joukko voimia, jotka kuuluvat sielun elinvoimiin. Ei ole lainkaan kyse siitä haluammeko uskoa vai emmekö, vaan me tarvitsemme niitä voimia joita "usko"-sana kuvaa, sielumme elinvoimiksi. Jollei sielu pysty uskomaan, se kuihtuu, autioituu ja tulee yksinäiseksi.

Olihan muutoin olemassa myös ihmisiä, jotka vailla luonnontiedettä olivat paljon viisaampia kuin ne, jotka nykyään edustavat luonnontieteellistä maailmankatsomusta. He eivät sanoneet niin kuin nimenomaan luullaan: uskon siihen, mitä en tiedä — vaan he sanoivat: vasta siihen minkä tiedän, uskon oikein tosissani. — Tieto on vain uskon perusta. Meidän pitää tietää, jotta voimme yhä enemmän kohota ihmissielun uskonvoimien luo. Sielussamme pitää olla jotakin joka voi katsella yliaistillista maailmaa, se ohjaa kaikki ajatuksemme ja mielikuvamme yliaistilliseen maailmaan.

Jollei meillä ole näitä voimia, joita siis sana "usko" kuvaa, niin meissä jokin autioituu, me kuihdumme, kuivumme kuin lehdet syksyllä. Jonkin aikaa se voi ihmiskunnassa sujua, mutta sitten se ei enää käy. Ja jos ihmiskunta todella kadottaisi uskon, silloin se jo lähivuosikymmeninä näkisi mitä tämä kehityksessä merkitsisi. Kadonneet uskon voimat saisivat aikaan, että ihmiset kuljeksisivat kenenkään oikein tietämättä mihin ryhtyä jotta sopeutuisi elämään. Kukaan ei oikeastaan tulisi maailmassa toimeen, koska hän tuntisi pelkoa, surua, tuskaisuutta. Lyhyesti sanottuna, vain uskon voimat voivat antaa meille sen elämän, jonka tulee raikkaana pulputa sielussamme.

Näin on, koska olemuksemme salatuissa syvyyksissä lepää jotakin, jota ulkoisesti ei ensin tiedosteta, siinä lepää meidän varsinainen minämme. Tämä missä minä lepää, antaa heti kuulua itsestään ellemme sitä elävöitä. Sitä voi nimittää sellaiseksi ihmisen verhoksi, jossa uskonvoimat elävät, voimme nimittää sitä uskonsieluksi, tai minun puolestani uskonruumiiksi. Ja se on sama asia, jota tähän asti enemmän abstraktisti olemme nimittäneet astraaliruumiiksi. Uskon voimat ovat astraaliruumiin tärkeimmät voimat, ja sanonta "uskonruumis" on yhtä oikea kuin nimitys "astraaliruumis".

Vielä pitää ihmisolennon salatuissa syvyyksissä olla niitä voimia, joita kuvataan sanalla "rakkaus". Rakkaus ei pelkästään solmi siteitä ihmisten välille, vaan sitä tarvitsee myös yksityinen ihminen. Jollei ihminen pysty synnyttämään rakkauden voimaa, hänen olemuksensa myös autioituu ja kuivettuu. Ajatellaan vain sellaista ihmistä, joka on niin itsekkyyttä täynnä, ettei hän pysty rakastamaan. Vaikkakaan kukaan ihminen ei ole kokonaan sellainen, niin sellaisia ihmisiä siis kuitenkin voi tavata — nähdä sellaisia hahmoja, jotka eivät pysty rakastamaan. Jossakin ruumiistuksessa ei heissä synny minkäänlaista lämpöä, sellaista lämpöä, joka syntyy vain kun jotakin maailmassa rakastaa. On varsin surullista nähdä sellaisten hahmojen vaeltavan kuivina ja kuihtuneina maailmassa, jotka eivät tähän pysty. Sillä rakkaudessa on sellainen elinvoima, joka vielä syvemmälti liittyy olemukseemme, se synnyttää sitä ja pitää sen valppaana ja sitä elävöittää, siinä on vielä syvällisempi voima kuin usko itse.

Ja kuten olemme kääriytyneet uskonruumiiseen, jota toiselta kannalta katsoen nimitämme astraaliruumiiksi, niin meitä verhoaa rakkauden ruumis, sitä olemme toisista näkökohdista lähtien tottuneet nimittämään eetteriruumiiksi eli elämänruumiiksi. Sillä ensimmäisinä olemuksemme syvyyksistä kohoavat vaikuttamaan eetteriruumiista ne voimat, jotka ilmenevät ihmisen kyvyssä rakastaa, rakastaa kaikilla olemassaolon asteilla. Jos ihminen pystyisi poistamaan olemuksestaan rakkauden voiman kokonaan — jopa kaikkein itsekkäinkään ihminen ei siihen nimittäin pysty, sillä jumalan kiitos kuuluu ihmisen itsekkäisiin pyrkimyksiin myös kyky rakastaa jotakin. Sanokaamme, sellainen esimerkki on lähellä — ellei enää pysty mitään rakastamaan usein vielä alkaa saituuksissaan rakastaa rahaa. Sillä tavalla ihminen ainakin korvaa hyvää tekevän rakkauden voiman suuresta itsekkyydestä orastavalla rakkauden voimalla. — Jollei ihmisessä olisi lainkaan rakkautta, niin tämä verho jota rakkauden voimat pitävät yllä, kokonaan kuihtuisi, ja ihminen tosiaan kuolisi rakkauden puutteeseen. Todella ihminen fyysisesti kuolisi rakkauden puutteeseen. Rakkauden voimien kutistuessa on kyse eetteriruumiin voimien kuihtumisesta, sillä eetteriruumis on juuri rakkauden ruumis.

Kun siirrymme eteenpäin, tulee vastaan vielä eräs laji voimia, joita elämässä tarvitaan. Ellemme niitä saisi, ellei niitä lainkaan ole, niin se todella selvästi näkyy ulkoisessa olemuksessa. Elämässä tarvitsemme ehdottomasti elävöittäviä toivon voimia, luottamusta tulevaisuuteen. Ilman toivoa ei ihminen ylipäänsä voi ottaa fyysisessä maailmassa askeltakaan. Tosin ihminen usein tuo ilmi kummallisia käsityksiä, kun on esimerkiksi kyse siitä, että ihmiselle on eräässä mielessä tärkeätä tietää, mitä kuoleman ja syntymän välillä tapahtuu. Hän sanoo: Miksi meidän nyt siitä pitää tietää, emmehän tiedä edes mitä meille seuraavana aamuna tapahtuu, miksi meidän ylipäänsä pitää saada tietoja siitä, mitä kuoleman ja syntymän välillä tapahtuu.

Emmekö tosiaankaan tunne seuraavaa päivää? Erästä seuraavan päivän seikkaa me emme tiedä, jolla on merkitystä yliaistillisen elämän yksityiskohdissa. Karkeammin sanottuna: Me emme ehkä tiedä, olemmeko vielä elossa. Mutta yhden asian me tiedämme: Jos olemme elossa, on seuraavana päivänä taas aamu, keskipäivä ja ilta kuten tänäänkin. Ja jos tänään nikkaroimme pöydän, niin se on seuraavana päivänä olemassa, ja jos tänään valmistimme saappaat, voi joku ne seuraavana päivänä vetää jalkaansa ja jos olemme kylväneet siemeniä, niin me tiedämme, että ne ensi vuonna itävät. Tulevaisuudesta tiedämme tarkalleen sen mitä pitääkin. Jollei asian laita olisi näin, että tulevaisuuden tapahtumat rytmisesti toistuvat kuten ennakolta toivotaan, niin olisi elämä fyysisessä maailmassa mahdotonta. Valmistaisiko joku tänään pöydän, ellei varmasti tietäisi, ettei se yön aikana tuhoudu, panisiko siemenet maahan, jollei hänellä olisi aavistustakaan mitä niistä ensi vuonna tulee? Juuri fyysisessä elämässä me tarvitsemme toivoa, sillä toivo pitää koossa ja pystyssä koko fyysistä elämää.

Ulkomaailman fyysisellä tasolla ei mikään voi tapahtua ilman toivoa. Siksi toivon voimat liittyvätkin ihmisolennon viimeiseen verhoon, fyysiseen ruumiiseen. Toivon voimat merkitsevät fyysiselle ruumiille samaa kuin uskon voimat astraaliruumiille, rakkauden voimat eetteriruumiille. Siksi ihminen ilman toivoa, kun hän ei voi uskoa oikeutettujen tulevaisuuden toiveiden täyttyvän, kulkisi maailmassa sellaisena, että sen hyvin huomaisi hänen fyysisestä ruumiistaan. Juuri toivottomuus näkyy syvissä uurteissa, fyysisen ruumiin uupuvissa voimissa. Voimme sanoa: Olentomme keskeistä ydintä verhoaa uskon- taikka astraaliruumis, rakkauden ruumis eli eetteriruumis ja toivon ruumis, fyysinen ruumis. – – –

 


 

 

Kärsimys ja ilo karman kannalta

 

Kunpa antroposofit tottuisivat olemaan tarttumatta sanoihin vaan katsoisivat itse asiaa. Kun huomaamme, että asioita voi luonnehtia mitä erilaisimmilta puolilta, ei enää pidetä kiinni sanakäänteistä, vaan pyritään lähestymään itse asiaa ymmärtäen, että sanat luonnehtivat asiaa eri puolilta. Sanojen tarkoituksena on vain lähestyä itse asiaa. Emme lainkaan pääse lähemmäksi asian ydintä, jos pitäydymme kiivaasti sanotussa sanassa. Asiaa lähestymme vain jos saatamme eri aikaan sanotun keskinäiseen harmonian tilaan, aivan kuten opimme tuntemaan puun vain katsomalla sitä eri puolilta eikä pelkästään yhdeltä suunnalta.

Mitä itsetuntemukseen tulee, niin siihen ei tosiaankaan pääse käden käänteessä, niin kuin moni ihminen tahtoisi uskoa. Tarkastelemme sitä, missä määrin antroposofia, vaikkakin vain näennäisesti, esittäytyy oppina, tieteenä, vaikkakin se silti mitä ilmeisimmin johtaa itsetuntemukseen ja vaikka sen pitää johdattaa ihmiset siihen, mitä kutsutaan hyväksi ihmiseksi. Mutta silloin on eri puolilta katsottava sitä, millä tavalla antroposofia voi vaikuttaa elämään.

Otetaanpa käsiteltäväksi yksi suuri elämän kysymys. En tarkoita sellaisia kysymyksiä, jotka kuuluvat tieteellisen tutkimuksen piiriin, vaan tarkoitan sellaisia kysymyksiä, jotka ovat jokapäiväisiä, sellaisia kysymyksiä, jotka ihan varmasti osuvat jokaisen kohdalle: On kyse lohdusta, jonka voi saada kun meidän elämässä täytyy jollakin tavalla kärsiä, kun elämä ei meitä jollakin tavalla täysin tyydytä. Toisin sanoen, kysykäämme itseltämme: Missä määrin voi esimerkiksi antroposofia tuoda lohtua ahdistuneelle ihmiselle, joka tarvitsee lohdutusta? Tietenkin on kunkin sovellettava omaan erikoistapaukseensa se, mitä sellaisesta kysymyksestä voi sanoa. Kun puhuu monille ihmisille, voi puhua vain yleisluonteisesti.

Miksi me tarvitsemme elämässä lohdutusta? Juuri koska jokin voi tuottaa meille murhetta, koska voimme kärsiä, koska tuska voi tulla osaksemme. Nyt on luonnollista, että ihminen tahtoo sisimmässään torjua tuskan, niin että hän sanoo: Miksi minun pitää tuntea tuskaa, miksi tämä tuska minua kohtaa? Eikö elämäni voisi sujua niinkin, ettei minulla olisi mitään tuskaa, että olisin tyytyväinen? — Kun näin kysyy, voi saada vastauksen vain hankkimalla todellista tietoa inhimillisen karman luonteesta, ihmisen kohtalosta.

Miksi me sitten maailmassa kärsimme? Ja tässä tarkoitetaan sekä ulkoisia että sisäisiä kärsimyksiä, jotka johtuvat sisäisestä rakenteesta, tarkoitetaan sitä ettemme aina ole itseemme tyytyväisiä, ettemme aina pysty selvästi sopeutumaan tilanteeseemme. Sitä nyt tarkoitetaan. Miksi meitä elämässä kohtaavat sellaiset seikat, jotka jättävät meidät tyytymättömiksi?

Kun ryhdymme käsittelemään karman lakeja, tulemme havaitsemaan, että kärsimystemme pohjalla on jotakin samantapaista, kuin ehkä tässä selventävässä esimerkissä, joka koskee tavallista elämää syntymän ja kuoleman välillä. Tämän esimerkin olen jo useasti esittänyt. Oletetaanpa, että joku on aina 18 vuoden ikään asti elänyt isänsä kustannuksella, hänellä on ollut miellyttävä ja iloinen elämä, hän ei ole kieltäytynyt mistään. Sitten isä menettää omaisuutensa, hän tekee vararikon. Nuorukaisen on opittava jotakin kunnollista, hänen täytyy ponnistella. Elämä on tuskallista ja kieltäymyksiä täynnä. Ymmärrämme hyvin, etteivät tuskat, joita hänen täytyy kokea, vähääkään miellytä tätä nuorta ihmistä. Oletetaanpa että hän sitten täyttää 50 vuotta. Hänestä on tullut kunnollinen ihminen, koska hänen silloin täytyi oppia jotakin. Hän on nyt lujasti ankkuroitunut elämään ja voi sanoa itselleen: On ymmärrettävää että silloisissa oloissa suhtauduin kärsimyksiin ja tuskaan noin, mutta nyt minun täytyy ajatella siitä toisella tavalla. Nyt minun on sanottava, ettei kärsimys olisi tullut osakseni, jos jo silloin olisin ollut täydellinen, vaikkapa vain sillä tavalla kuin 18-vuotias voi sitä olla. Mutta elleivät kärsimykset olisi tulleet, olisin minä jäänyt tyhjäntoimittajaksi. Juuri kärsimys on muuttanut vajavaisuuden täydellisyydeksi. Minun on kiittäminen tätä kärsimystä siitä, että nyt olen toinen ihminen kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Mitä minulle sitten oikeastaan silloin tapahtui? Kärsimys liittyi minun silloiseen vajavaisuuteeni. Ja minun vajavaisuuteni on ikään kuin hakenut kärsimystä, jotta voisin päästä siitä eroon, niin että se voisi muuttua täydellisyydeksi.

Tällaisen havainnon voi tehdä jo arkipäiväisesti tarkastellen elämää syntymän ja kuoleman välillä. Kun tarkastelemme koko elämäämme ja todella suhtaudumme karmaamme sillä tavalla kuin erikoisesti toissapäiväisessä esitelmässä osoitettiin, me aina vakuutumme siitä, että kaikki meidän tuskamme, kaikki kärsimykset meidän tiellämme, ovat sen laatuisia, että meidän vajavaisuutemme hakevat niitä kohtalokseen. Ja kaikista eniten ne vajavaisuudet, jotka tuomme tullessamme aikaisemmista inkarnaatioista, hakevat meille tuskaa ja kärsimystä. Ja kun meissä on nämä vajavaisuudet, niin jokin meitä viisaampi meissä hakee tietä tuskien, kärsimysten luo.

Sillä siinä on elämän kultainen sääntö, että jokaisessa ihmisessä on alati olemassa jokin meitä taidokkaampi, joka on paljon meitä viisaampi. Sillä se, jolle me jokapäiväisessä elämässä sanomme "minä", ei ole yhtä viisas. Jos tämä "vähemmän-viisas" saisi valita tuskan ja riemun välillä, se valitsisi riemun tien. Se "viisaampi" lepää syvällä meidän tiedottomalla alueellamme. Sinne ei tavallinen tietoisuus ulotu. Se peittää meiltä näkyvistä ilon ja sytyttää meissä maagisen voiman, joka kulkee tietä tuskan luokse, ilman että siitä mitään tiedämme. Mutta mitä se tahtoo sanoa: ilman että siitä mitään tiedämme? Se tahtoo sanoa, että taitavammalla on suurempi valta kuin vähemmän taitavalla, ja viisaampi toimii meissä aina sillä tavalla, että se johtaa meidän vajavaisuutemme tuskan luo ja antaa meidän kärsiä, koska jokainen sisäinen ja ulkoinen kärsimys tuhoaa meissä jonkun vajavaisuuden ja tekee meistä täydellisempiä.

Tällaiset puheet voi teoreettisesti käsittää, mutta sillähän ei ole paljon voitettu. Mutta paljon on voitettu, kun pyrkii joinakin elämän juhlahetkinä tekemään kaikella tarmollaan tästä elämänsisällön sielussaan. Aina se ei arkielämässä käy päinsä. Siellä on kiirettä ja hyörinää, velvollisuuksia, silloin emme niin sanoakseni aina pääse eroon vähemmän viisaasta ihmisestämme. Mutta kun valmistamme elämäämme juhlahetken — vaikka se olisi kuinka lyhyt niin voimme sanoa itsellemme: Nyt jätän kerrankin syrjään kaiken ulkoisen elämän, jossa olen hyörinyt, tahdon tarkastella kärsimyksiäni niin että tunnen kuinka ne ovat maagisella voimalla vetäneet luokseen viisaamman minussa. Tunnen että itse olen ottanut kärsittäväkseni jotkut tuskat, ilman niitä en olisi korjannut eräitä vajavaisuuksia itsessäni. Silloin meidät valtaa autuas viisauden tunne, se sanoo niin sanoakseni: sielläkin missä maailma näyttää olevan täynnä kärsimystä, se on täynnä viisautta! Tässä on sellaista, mitä antroposofia antaa elämälle. Ulkoisessa elämässä voimme tämän unohtaa. Mutta jollemme sitä unohda, vaan harjoittelemme tällä tavalla yhä uudelleen, niin tulemme huomaamaan, että olemme asettaneet sieluumme eräänlaisen siemenen, ja että sitten moni synkkä mieliala, moni alakuloisuuden tunne vaihtuu iloiseksi mielenlaaduksi, voimaksi, voimantunnoksi. Ja silloin nämä elämän juhlahetket luovat sieluumme enemmän sopusointua ja meistä tulee vahvempia ihmisiä.

Kun ilman ennakkoluuloja katselee kohtaloaan niin kuin olisi itse toivonut kärsimyksiään, niin kokee jotakin varsin merkillistä, kun katsoo riemuaan ja iloaan. Ihminen ei selviä siitä samalla tavalla kuin katsoessaan kärsimystään, hän ei selviä siitä samalla tavalla kuin kärsimyksestään. Tuskaan on nimittäin helppo saada lohtua — ja ken ei sitä usko, niin kokeilkoon. Mutta ilosta ja riemusta on vaikeata selvitä. Vaikka miten paljon tahansa on kasvattanut itsessään sellaista mielialaa, että on itse toivonut kärsimyksiään: Kun näin toimii ilon ja riemun osalta, niin päätyy vääjäämättä häpeän tunteeseen. Todellinen häpeän tunne valtaa mielen, eikä siitä selviä muulla tavalla kuin sanomalla itselleen: Ei! Iloa ja riemua en todellakaan ole itse itselleni karman kautta hankkinut! — Tässä on ainoa ulospääsytie, sillä muuten häpeän tunne voi kasvaa niin voimakkaaksi, että se on melkein tuhoisaa sielussa. Ainoa parannuskeino on, kun ei usko taitavamman itsessään ohjaavan ilon luo. Näin ajatellessaan huomaa olevansa oikeassa, koska häpeän tunne katoaa.

Asian laita on sillä tavalla, että ilo ja riemu tulevat elämässä osaksemme viisaan maailman johdatuksen antamana lahjana ilman omaa ansiotamme, meidän pitää ottaa se vastaan armona, ja meidän pitää aina olla tietoisia siitä, että sen tarkoituksena on asettaa meidät kaikkeuden osaksi. Elämän juhlahetkinä ja yksinäisinä hetkinä pitää ilon ja riemun vaikuttaa meihin niin, että tunnemme niiden olevan armolahja, lahja maailman kaikkivaltiailta, jotka tahtovat ottaa meidät osaksi itseään, ikään kuin päästää meidät lepoon itsessään.

Kun siis kipuja tuska johdattaa meidät itseemme, tekevät meidät täydellisemmäksi, niin ilo ja riemu kehittää meissä tunteen — mutta vain kun koemme sen armona — että autuaasti lepäämme maailman jumalallisissa mahdeissa ja voimissa. Ja silloin on ainoa oikea tunne iloa ja riemua kohtaan kiitollisuus. Eikä kukaan pääse perille ilosta ja riemusta, joka yksinäisinä hetkinä katsoo niiden johtuvan karmastaan. Jos hän arvelee niiden johtuvan karmastaan, hän erehtyy niin, että henkisyys hänessä heikkenee, lamaantuu. Jos ajattelee että ilo, riemu on ansaittua, niin se meitä heikentää, lamaannuttaa meitä. Se näyttää kovalta, sillä kun jo on ottanut kivun omalle kontolleen ja katsoo sen itse aiheuttaneensa, niin moni kai haluaisi ottaa myös ilon ja riemun omaan hallintaansa. Mutta jo arkisesti elämää tarkastellen voi huomata, että ilossa ja riemussa on jotakin lamauttavaa. Tätä ilon ja riemun lamaannuttavaa vaikutusta ei varmaan missään ole kuvattu yhtä havainnollisesti kuin "Faustissa", kun sanotaan: "Niin syöksen himosta nautintoon. Ja nautinnossa menehdyn himosta. Ja kun hiukankaan pohtii henkilökohtaista nautintoaan, niin huomaa, että mielihyvässä on jotakin, joka johtaa elämän päihtymykseen ja joka lamaannuttaa meidät.

Tässä ei ole tarkoitus mitenkään saarnata iloa vastaan, eikä kehottaa meitä itsekidutukseen, missä esimerkiksi poltamme itseämme hehkuvilla raudoilla ja muuta sellaista. Se ei ole tarkoitus. Kun tietää jonkun asian oikean laidan, ei ole tarkoitus sitä paeta. Ei ole sanottu "paeta", vaan että meidän pitää ottaa se rauhallisina vastaan, kun se osaksemme tulee. Mutta meidän tulee kehittää sellaista mielenlaatua, että koemme sen armona, ja mitä enemmän näin koemme, sitä parempi, sillä sitä enemmän me sukellamme jumalalliseen. Siis ei ole tarkoitus saarnata askeesia, vaan nämä sanat on sanottu jotta heräisi oikea tunne iloa ja riemua kohtaan.

Mutta jos joku sanoisi: Ilossa ja riemussa on jotakin lamaannuttavaa ja sammuttavaa, siksi pakenen iloa, riemua — väärän askeettisuuden, itsensäkiduttamisen ihanne — hän pakenisi sitä armoa, jonka jumalat hänelle lahjoittavat. Ja pohjimmiltaan kapinoidaan jatkuvasti jumalia vastaan, kun askeetit, munkit ja nunnat kiduttavat itseään. On sopivaa, kun tunnemme tuskan olevan jotakin, joka ansaitusti johtuu meidän karmastamme, ja että me tunnemme ilon olevan armoa, jonka jumalallisuus voi meille suoda. Olkoot ilo ja riemu meille merkki siitä, miten lähelle luokseen Jumala on meidät vetänyt, ja kipu ja kärsimys olkoot merkkinä siitä, miten etäällä olemme siitä, mihin meidän järkevinä ihmisinä on päästävä. Siinä on perustunnelma karmaa kohtaan, ja ilman sitä emme todellakaan voi elämässä edistyä. Kun maailma suo meille jotakin hyvää, jotakin kaunista, meidän on tunnettava, että tämän maailman takana seisovat ne mahdit, joista Raamattu sanoo: Ja he näkivät, että maailma oli kaunis ja hyvä.— Mutta kun tunnemme kipua ja kärsimystä, meidän on tunnustettava, mitä ihminen on ruumiillistumiensa aikana tehnyt maailmasta, joka alkuaan oli hyvä, ja mitä ihmisen pitää muuttaa paremmaksi kasvattamalla itseään tarmokkaasti kantamaan kivut.


 

 

Pitääkö meidän uskoa mestareihin?
   

Kun vain mainitsee Christian Rosenkreutzin nimen, niin jo edustaa periaatetta: Mikään uskonto ei saa olla meille arvokkaampi kuin pyrkiminen totuuteen. — Christian Rosenkreutz ei koskaan vaadi mitään henkilökulttia, hänen tarkoituksensa on, että opit annetaan siinä muodossa, että ne voi ymmärtää ja käsittää. Hänen oppinsa ei koskaan vaadi sokeasti uskomaan mestareihin. Kun ensin käytämme omia voimiamme, niin sitten kyllä avautuu mahdollisuus totuuden kautta tunnistaa viisauden ja tunteiden sopusoinnun mestarit. Ketään ei aluksi vaadita uskomaan heihin, sillä silloin olisi usko mestareihin tärkeämpää kuin totuus. Jos milloinkaan vaadittaisiin ehdottomasti uskomaan johonkin mestariin, niin se jo sotisi teosofisen seuran periaatteita vastaan.

Voi tunnistaa onko jokin hengentieteen lähteistä peräisin oleva tieto totta vai ei, kun ottaa huomioon eräät menettelytavat. Teoksessa "Henkisen tiedon tie" olisi ollut helppoa kirjoittaa: Nämä opit on saatu inspiraation tilassa jne. ne ovat peräisin mestareilta, ja muuta sen kaltaista. Mutta ellei kirjoittaja ota kantaakseen vastuuta kirjoittamastaan, niin siinä poiketaan teosofisen liikkeen periaatteista. Jos jossakin väitettäisiin, että kirja on kirjoitettu ilman että sen kirjoittaja on siitä vastuussa, niin te tiedätte, ettei siinä ole totuutta vaan lusiferis-ahrimanista harhautusta. Sitä eivät mestarit nykyään salli, ettei kirjoittaja ota kantaakseen vastuuta. Siksi on pakko turvautua aina omaan ymmärrykseen, eikä pitää mitään totena auktoriteetteihin nojaten. On tietenkin paljon mukavampaa vannoa jonkun henkilökultin nimeen, sillä ymmärrys on työn takana. Vain silloin on uskollinen Christian Rosenkreutzille, kun koetellen suhtautuu siihen, mitä henkisistä maailmoista annetaan.

 


 

 

Tunteiden, mielikuvien ja tahdon vaikutus unielämään

 

Kun katselemme ihmisen sielunelämää, niin siinä näkyy selvästi kolme osaa, ne ovat eräässä mielessä riippumattomia toisistaan, mutta liittyvät silti myös läheisesti toisiinsa.

Kun tarkkailemme sieluamme, huomaamme ensiksi mielikuvien maailman, tähän sisältyy eräässä mielessä meidän ajattelumme, meidän muistimme. Muisti ja ajatukset eivät ole mitään fyysistä, ne kuuluvat näkymättömään yliaistilliseen maailmaan. Ihmisen ajatusmaailma viittaa korkeampiin maailmoihin. Jokainen voi saada käsityksen siitä, mitä tämä mielikuvien elämä on: Ihmiselle tuodaan esine, jota hän katselee. Sitten hän kääntyy pois. Hän ei heti unohda esinettä, vaan hänellä säilyy siitä kuva, se elää hänessä. Sellaisia mielikuvia meillä on ympäröivästä maailmasta, ja puhuessamme mielikuvien maailmasta voimme katsoa sen kuuluvan sielunelämäämme.

Toisen osan sielumme elämää havaitsemme kun kysymme: Eivätkö asiat ja olennotkin herätä sielussamme muutakin kuin mielikuvia? Kyllä siellä on muutakin. Sitä nimitämme rakkauden ja vihan tunteiksi, sitä nimitämme ajatuksissamme sympatiaksi ja antipatiaksi. Meistä jokin on kaunista, jokin muu rumaa, jotakin rakastamme, toista ehkä vihaamme, jokin on meistä hyvää, jokin muu pahaa. Lyhyesti sanottuna on tällöin sielussamme tuntemuksia. Nämä mielen liikkeet ovat jotain aivan muuta kuin mielikuvien elämä. Tunteet viittaavat paljon läheisemmin näkymättömään maailmaan kuin mielikuvien maailma. Siinä on sielussa toinen osa, tunteiden elämä. Tässä on jo kaksi sielun osaa, mielikuvat ja tunteiden elämä. Kolmannen osan havaitsemme, kun sanomme, ettei jokin asia ole vain kaunis tai ruma, se ei ole meistä pelkästään hyvä tai paha, vaan meissä herää halu tehdä jotakin: meille syntyy halu toimia. Kun ryhdymme johonkin, teemme jotakin suurta tai kun vain tartumme johonkin esineeseen, niin täytyy sielussa aina olla impulssi, joka tämän saa aikaan. Tällaiset impulssit muuttuvat myös vähitellen tottumuksiksi, eikä meidän enää kaikessa tarvitse turvautua virikkeisiin. Kun esimerkiksi menemme ulos ja meidän on tarkoitus mennä asemalle, niin emme ensin ryhdy ottamaan ensimmäistä, toista ja kolmatta askelta, me vain kävelemme asemalle. Kaiken tämän pohjalla on sielunelämän kolmas jäsen, tahdon virikkeet, ja ne ovat jotakin täysin näkymätöntä.

Kun nyt ajattelemme näitä kolmea ihmiselle ominaista impulssia ja alussa esitettyä kysymystä: Löytääkö tavallinen ihminen jonkun liittymäkohdan korkeampien maailmojen todellisuuteen? — niin on katsottava unien maailmaa ja sen suhdetta näihin kolmeen sielun elementtiin, ajatusten, tunteiden ja tahdon impulsseihin.

Nämä kolme sielunelämän osaa voimme selvästi havaita: mielikuvat, tunteet ja tahdon impulssit. Kun hiukan tarkastelemme sielunelämää, voimme ulkoisessa elämässä selvästi erottaa nämä kolme erityistä sielun osaa toisistaan.

Katsotaanpa ensin mielikuvien elämää. Se on koko päivän olemassa, ellemme nyt ole suorastaan ajatuksia vailla. Koko päivän ajan meissä on mielikuvia, ja kun illalla väsymme, niin mielikuvat ensin hämärtyvät. On ikään kuin ne muuttuisivat sumuisiksi. Mielikuvat heikkenevät yhä enemmän ja lopulta ne kokonaan katoavat, ja sitten me pystymme nukahtamaan. Fyysisellä tasolla mielikuvien maailma siis kestää aamusta iltaan ja se katoaa uneen vaipumisen hetkellä. Ihminen ei voi kuvitella että hän todella nukkuessaan — ei siis ole kyse selvänäköisestä unesta — voisi silti jatkaa ajatteluaan samalla tavalla kuin valveilla ollessaan. Ajattelu ja mielikuvien muodostaminen täyttää meidät valveilla ollessamme, niiden on sammuttava ja vasta sitten voimme nukahtaa.

Mutta ihmisen on pakko myöntää: Nukahtamista eivät estä ne mielikuvat, joita päiväsaikaan sielussa on ja jotka niin ylenmäärin kiinnittävät päivällä huomion puoleensa, ja joita aina on ellei nyt vain töllötä tylsänä eteensä. Parhaiten huomaa, että asian laita on näin, kun ennen nukahtamista luo erikoisen vilkkaasti mielikuvia, esimerkiksi lukemalla jotakin vaikeatajuista kirjaa. Kun olemme oikein intensiivisesti ajatelleet, me nukahdamme kaikkein helpoimmin, ja jos emme pysty nukahtamaan, on parasta tarttua kirjaan tai ryhtyä pohtimaan jotakin, jossa on pakko pinnistää ajatuksiaan, esimerkiksi tutkia matematiikan kirjaa. Se auttaa meitä vaipumaan uneen, sitä vastoin ei auta mikään sellainen joka meitä kovasti kiinnostaa, kuten romaani jossa on paljon meitä kiinnostavia asioita. Tämä herättää tunteita, ja ne estävät nukahtamasta. Kun tunteiden kuohuessa käymme vuoteeseen, kun tiedämme syyllistyneemme johonkin tai kun meillä on mielessä jokin erikoinen ilonaihe, joka ei ole vielä päässyt purkautumaan, niin me hyvin usein heittelehdimme vuoteellamme emmekä osaa nukahtaa. Kun siis mielikuvat, joihin ei liity tunteita, väsyttävät meitä, niin että helposti nukahdamme, niin juuri se, mikä voimakkaasti liikuttaa mieltämme, estää meitä vaipumasta uneen. Emme pysty saamaan aikaan sitä eroamista, joka on välttämätön kun haluamme päästä unitilaan. Siitä jo havaitsemme, että tunteiden elämällä on toinen suhde meidän koko olemassaoloomme kuin mielikuvien maailmalla.

Mutta kun haluamme selvittää tämän eron aivan tarkalleen, on meidän otettava huomioon eräs toinen seikka, on nimittäin otettava huomioon unten maailma. Ihminenhän voisi aluksi luulla kokiessaan unten kirjavan maailman, että siinä mielikuvat jatkavat olemassaoloaan unen aikana. Mutta tarkasti katsoessaan huomaa, ettei meidän mielikuviemme elämä jatku unessa. Unessa ei jatku se, mikä on omiaan väsyttämään meidän sieluamme. Se jatkuu vain jos siihen liittyy kiihkeitä tunteita. Juuri tunteet tulevat esiin unikuvissa. Asioita pitää tosin tutkia hyvin tarkasti, jotta tämän huomaisi. Eräs esimerkki: Joku uneksii olevansa taas nuori ja kokevansa jotakin. Sitten uni heti muuttuu, ja tapahtuu jotakin, jota hänen ei välttämättä ole tarvinnut ollenkaan kokea. Tapahtuu jotakin, jota hän ei muistoistaan löydä, koska hän ei ole sitä kokenut fyysisellä tasolla. Mutta siinä on tuttuja henkilöitä. Kuinka usein tapahtuukaan, että unessa näemme itsemme toimimassa ystävien ja tuttujen kanssa, joita ei ole pitkään aikaan tavannut. Mutta jos katsoo tarkasti, on pakko myöntää, että unikuvien taustalla on tunnelatausta. Ehkä tunne vielä liittää meidät entiseen ystävään, emme ole vielä kokonaan päässeet hänestä irti. Jäljellä on pakko olla vielä jokin häneen liittyvä tunteen liikahdus.

Unessa ei ole mitään, joka ei olisi liittynyt tunteisiin. Se johtaa määrättyyn johtopäätelmään, nimittäin: Koska valvovan arkitietoisuuden mielikuvat eivät tule esiin unissa, niin se todistaa etteivät ne siirry unen maailmaan. Kun tunnekuohu estää meitä nukkumasta, niin se todistaa, etteivät ne laske meitä vapaaksi, niiden on pakko olla siinä jotta ne voisivat siirtyä unikuviin. Juuri tunteet tuovat esiin unen kuvat. Se johtuu siitä että tunteet liittyvät paljon läheisemmin ihmisen varsinaiseen olemukseen kuin mielikuvien maailma. Tunteet me viemme myös mukanamme uneen. Siinä on siis sielussamme osa, joka on meihin liittyneenä myös unen aikana. Vastakohtana tavalliselle mielikuvien maailmalle tunteet kulkevat mukanamme uneen, ne siis liittyvät paljon läheisemmin, paljon intensiivisemmin ihmisyksilöön kuin tavallinen ajatteleminen, jollei tähän liity tunteita.

Miten on nyt sielun kolmannen osatekijän, tahdon laita? Siitäkin voimme esittää eräänlaisen esimerkin. Tämän voivat tosin huomata vain sellaiset ihmiset, jotka hiukan hienosyisemmin tarkkailevat uneen vaipumisen hetkeä. Kun ihminen siis koulutuksen kautta on saanut jonkinasteisen kyvyn tarkkailla tätä hetkeä, niin tämä tarkkailu on hyvin mielenkiintoista. Ensin mielikuvamme näyttävät sumuun verhotuilta, ulkoinen maailma katoaa, ja ihmisestä tuntuu ikään kuin hänen sielunsa olemus laajenisi ruumiin ulkopuolelle, ikään kuin hänen ihonsa ei häntä enää rajoittaisi, vaan hän virtaisi kosmoksen elementteihin. Nukahtamisen hetkeen voi liittyä voimakasta hyvän olon tunnetta. Sitten tulee hetki, jossa muistaa jotakin määrättyä. Todennäköisesti hyvin harvat ihmiset tämän kokevat, mutta sen voi havaita, kun tarkkaan huomioi. Mieleemme muistuu hyvät ja myös pahat tahdonvirikkeet, joita meillä on ollut. Ja merkillistä on, että ihminen tuntee kaikkien hyvien tahdonvirikkeitten osalta: Sillä on yhteyttä kaikkiin terveisiin tahdonvoimiin, ne liittyvät siihen, mikä tekee sinut terveeksi. Ja kun ihmisen eteen ennen nukahtamista tällä tavalla ilmestyvät hyvät tahdon virikkeet, niin hän tuntee itsensä sitäkin terveemmäksi ja elinvoimaisemmaksi, ja siihen liittyy usein tunne: Ah, voisipa tämä hetki kestää ikuisesti! Kunpa tämä hetki kestäisi ikuisesti! Sitten tuntee vielä, miten sielu jättää ruumiin, tuntuu ikään kuin kiskaisu, ja sitten ihminen vaipuu uneen.

Ei tarvitse olla selvänäköinen tätä kokeakseen, tarvitsee vain tarkkailla sielun elämää. Tästä seuraa jotakin varsin tärkeää. Meidän tahtomme virikkeet vaikuttavat ennen nukahtamista ja tunnemme että niissä on jotakin hedelmöittävää. Tunnemme niiden voimakkaasti meitä vahvistavan. Pelkistä tunteista meidän oli sanottava, että ne liittyvät meidän henkilöllisyyteemme läheisemmin kuin tavallinen ajattelumme, tavalliset mielikuvamme. Nyt on tahtomme virikkeistä sanottava, että siinä on jotakin, joka säilyy unen aikana luonamme ja josta tulee elämäämme jotain voimistavaa, jotakin vahvistavaa. Meidän tahdon virikkeemme liittyvät vieläkin läheisemmin meidän elämäämme kuin tunteet. Jos usein tarkkailee nukahtamisen hetkeä, eikä silloin mieleen tule mitään senpäiväisiä hyviä tahdonvirikkeitä, niin tuntuu kuin uneen siirtyisi jotakin olemusta tappavaa. Tahdon virikkeet liittyvät siis terveyteen ja sairauteen, meidän elinvoimaamme.

Ajatuksia ei voi nähdä. Ruusukimpun näkee kun lähinnä käyttää tavallista ulkoista havainnointia. Mutta kun ihminen kääntyy pois ja menee tiehensä, hänessä säilyy kuva kohteesta. Hän ei näe kohdetta, mutta hän pystyy luomaan siitä mielikuvan. Meidän ajattelumme on siis yliaistillista. Tunteemme ne vasta ovatkin oikein yliaistillisia, ja tahtomme virikkeet tosin muuttuvat toiminnaksi, mutta ovat silti yliaistillisia. Mutta kun otamme huomioon kaiken sanotun me tiedämme, että ajatusten elämä, kun siihen ei liity tahtoa, on kaikkein löyhimmin meihin liittynyt. Nyt voisi ajatella, että tämähän kumoaa sen että kuitenkin seuraavana päivänä löydämme sielussamme taas eiliset mielikuvamme, että voimme ne muistaa. Niin, meidän on pakko muistaa. Meidän pitää yliaistillisella tavalla palauttaa muistiimme mielikuvamme.

Tunteiden laita on jo toisin, ne nimenomaan liittyvät meihin läheisemmin. Kun katumusta tuntien olemme käyneet levolle, niin me kyllä seuraavana aamuna heräämme pää raskaana tai muuta sellaista. Jos tunsimme katumusta, niin sen koemme seuraavana päivänä ruumiissamme, tunnemme olevamme heikkoja, olomme on raskas, turta, ilo tuottaa voimaa ja mielenkepeyttä. Meidän ei tarvitse ensin palauttaa mieleen, muistella iloa, katumusta, me tunnemme ne ruumiissamme. Meidän ei tarvitse muistella mennyttä: se on siinä, se meni meidän mukanamme uneen mukaan ja eli siellä kanssamme. Tunteemme liittyvät tiiviimmin, läheisemmin meidän ikuiseen osaamme kuin meidän ajatuksemme.

Mutta jos pystyy tarkkailemaan tahtonsa virikkeitä, niin tuntee, että ne aivan yksinkertaisesti ovat taas siinä. Ne ovat aina läsnä. Voi käydä niin, että me heräämisen hetkellä eräällä tapaa välittömästi koemme uudelleen edellisen päivän hyvien moraalisten impulssien tuottaman elämänilon. Tosiaan, ei mikään tee meitä virkeämmiksi kuin se mitä edellisenä päivänä hyvät tahdonimpulssit ovat sieluumme tuoneet. Siksi voimme sanoa, että meidän tahtomme virikkeet juuri kaikkein läheisemmin liittyvät olemassaoloomme.

Sielun kolme osaa ovat siis erilaisia, ja kun katsomme tätä erilaisuutta voimme ymmärtää, miksi okkultti tiede jossain määrin oikeutetusti puhuu siitä, että meidän ajatuksemme — nehän ovat luonteeltaan yliaistillisia — liittävät meidät yliaistilliseen maailmaan, että meidän tunteemme liittävät meidät toiseen, ja meidän tahtomme virikkeet taaskin eri yliaistilliseen maailmaan. Se on puolestaan vieläkin läheisemmin liittynyt meidän varsinaiseen olemukseemme. Ja siksi me sanomme: Kun katselemme ulkoisin aistein, voimme nähdä kaiken, mitä fyysisessä maailmassa on. Kun luomme mielikuvia, ovat mielikuvat, meidän ajatuksemme, yhteydessä astraalimaailmaan. Tunteemme saattavat meidät yhteyteen taivaallisen maailman, alemman hengenmaailman kanssa, ja moraalisten impulssien maailma saattaa meidät yhteyteen ylemmän hengenmaailman kanssa, järjen maailman kanssa. Siten ajatukset, mielenlaatu ja tahdon virikkeet saattavat ihmisen yhteyteen kolmen maailman kanssa. Ja kun ihminen on liittynyt astraalimaailmaan, hän pystyy viemään sinne ajatuksiaan, hän voi hengenmaailmaan kantaa mielenliikkeensä ja korkeampaan taivaan maailmaan hän voi kantaa kaikki sielunsa tahdon impulssit.

Kun tarkastelemme asioita tältä kannalta, huomaamme miten oikeassa hengentiede on puhuessaan kolmesta maailmasta. Ja kun otamme tämän huomioon katsomme aivan eri tavalla moraalin aluetta, sillä hyvät tahdon virikkeet liittävät meidät ylimpään niistä kolmesta maailmasta, joihin ihmisolento lähinnä yltää.

Tavallinen ajatuselämä ulottuu vain astraaliseen maailmaan. Olivatpa ajatuksemme miten henkeviä tahansa: jollei ajatuksiin liity tunteita, ne yltävät vain astraalimaailmaan, niillä ei ole merkitystä toisissa maailmoissa. Siitä tosin ymmärrätte sen, mitä on ulkoisesta kuivasta, järkevästä tieteestä sanottu: vain astraalimaailmasta voi jotain sanoa, ellei ajatuksia täytä tunne. Tavallisissa oloissa tieteentutkijan, kemistin, matemaatikon ajattelu sujuu ilman mitään tunteita, se ulottuu vain aivan pinnan alle. Niin, tieteelliseltä tutkimukselta suorastaan vaaditaan, että se sujuu tällä tavalla ja siksi se ylettyy vain astraalimaailmaan.

Vasta kun tutkijan ajatuksiin liittyy ihastusta tai vastenmielisyyttä, siihen liittyy sellaista, millä päästään hengenmaailmaan, katsomaan syvemmälle olemassaolon perustaan.

Taide, musiikki, maalaustaide jne. Johtaa alempaan hengenmaailmaan. Sitä vastaan voisi väittää: Jos tunteet johtavat alempaan hengenmaailmaan, niin sinne johtaisivat myös vietit, pyyteet, vaistot. Niin ne tosiaan tekevät. Mutta tämä on vain todiste siitä, että olemme läheisemmin liittyneet tunteisiimme kuin ajatuksiimme. Sympatian voi myös synnyttää alempi luontomme, myös vietit ja vaistot vaikuttavat tunne-elämään, ja se johtaa alempaan hengenmaailmaan. Kun kaamalokassa selvitämme välimme niihin vääriin ajatuksiin, joita meillä on ollut, niin heränneet tunteet kulkevat mukanamme hengenmaailmaan asti ja se luo meihin aina seuraavaan ruumiillistumaan ulottuvan leiman, niin että se ilmenee meidän karmassamme. Kun tunne-elämämme on tällä tavalla kahdensuuntaista, niin me joko sen avulla kohoamme hengenmaailmaan tai me loukkaamme sitä.

Tahdon virikkeet, epämoraaliset tai moraaliset, tekevät suhteemme korkeampaan maailmaan hyväksi — tai me loukkaamme sitä, mikä pitää karman kautta sovittaa.

Ihmistä johdattavat maailmassa näistä maailmoista peräisin olevat voimat. Näihin maailmoihin on ihmisellä suhde sielunsa kolminaisen luonteen kautta ja myös fyysisen luontonsa kautta. Se tahtoo sanoa, että kun katselemme jotakin esinettä fyysisessä maailmassa, niin se on mahdollista vain koska meillä on silmät sen näkemiseen: siten ihminen on yhteydessä fyysiseen maailmaan, kun hän kehittää ajatuksiaan hän on yhteydessä astraalimaailmaan, kun hän kehittää tunteita, hengenmaailmaan ja moraalin kautta ylempään hengenmaailmaan.

Neljä maailmaa: Ihmisen osuus:
Ylempi hengenmaailma  Tahto: moraaliset virikkeet
Alempi hengenmaailma Mielenlaatu: esteettiset ihanteet
Astraalimaailma Ajattelu: eteerinen luonto
Fyysinen maailma Ruumiillisuus: fyysinen aineen maailma

 

 

Ihmisellä on neljään maailmaan neljänlaisia suhteita. Mutta se tahtoo sanoa, että hänellä on suhteita näiden maailmojen olentoihin. Tältä kannalta on mielenkiintoista tarkastella ihmisen kehitystä, katsoa menneisyyttä, nykyisyyttä ja lähitulevaisuutta.

 
Esitelmäteoksesta Esoteerinen kristinusko

 

Etusivu Rudolf Steiner

Antroposofia