JOULU

Esitelmä, jonka tri Rudolf Steiner
piti joulukuun 13. päivänä 1907

Saksasta suomentanut Veikko Palomaa
(suomennosta nykyaikaistanut K. E. ja J. L.)

 

RAKKAAT YSTÄVÄNI!

Oikein ja kyllin syvällisesti ymmärrettynä teosofia johtaa ihmisen välittömän elämän tuntemiseen. Materialistisen ajatustavan mukaan ei ihminen, kuten luullaan, pääse lähemmäksi elämää vaan etääntyy siitä.

Tämä väite on lausuttu monessa tilaisuudessa, kun on tahdottu selvittää teosofisen liikkeen lähetystyötä. Mutta se kuulostaa nykyajan ihmisestä omituiselta, sillä monen aikalaisemme mielestä on todellinen elämä — se, mitä "elämäksi" nimitetään — ihan jotakin toista kuin teosofian opetuksen mukainen elämä. Sellaiset ihmiset tietysti myös luulevat, että teosofia kaikkein vähimmin voi johtaa ihmistä todelliseen käytännölliseen elämään. Mutta kuitenkin tekee se niin. Se opastaa elämän tuntemiseen vähimmässä yhtä hyvin kuin suurimmassakin. Teosofia kykenee, jos ihmiset sallivat sen hengen läpäistä heidät, ratkaisemaan kaikki nykyajan suuret kysymykset juuri niin kuin ne onkin ratkaistava, jos ihmiskunta mielii elää täyttä elämää. Kaikki sekasorto, aikamme epäterveelliset olot, kaikki "ajan kysymykset", joita nykyään yritetään oikein taidokkaasti selittää siltä ja tältä näkökannalta, voidaan menestyksellisesti ratkaista, jos aikalaisemme sallisivat teosofisen hengen läpäistä heidät.

Mutta tänä hetkenä pidämme silmällä teosofian tunnepuolta. Sallikaamme sielumme syventyä ajattelemaan, kuinka hämärältä ja kolkolta elämä nykyään tunteen kannalta näyttää. Suurien juhlien, kuten joulun, pääsiäisen ja helluntain lähestyessä näemme ihmisten pitävän kiinni tietyistä ulkoisista muodoista. Mutta heidän tunteessaan on sangen vähän sitä, mitä esi-isämme tunsivat elävästi sielussaan sellaisina aikoina. Se syvä tunne, joka oli esi-isillemme ominaista ja joka koski ihmisen suhdetta maailmankaikkeuteen, oli erittäin eloisa juhla-aikoina. Juhlat olivat näet sieluista jotakin todellista. Sielu tunsi näinä juhla-aikoina jotakin muuta kuin vuoden muina päivinä.

Nykyajan ihmisellä ei ole mitään käsitystä niistä tunteista, jotka silloin liikkuivat ihmisten sielussa päivien lyhetessä, vuoden lähestyessä loppuaan ja vietettäessä Kristuksen Jeesuksen syntymää — tai, kuten pääsiäisenä, hänen ylösnousemistaan.

Ihmiset tuntevat joulujuhlasta tavallisesti tuskin enempää kuin että se on lahjananto- ja -saantiaika. Mitä he tuntenevatkin, on hyvin vähäonnista verrattuna niihin syvällisiin tunteisiin, jotka täyttivät esi-isiemme sielun. Ihminen on menettänyt elämän yhteisyyden tunnon ja tiedon. Tämän tappion korvaaminen kuuluu teosofian lähetystyön tehtäviin.

Joka työskentelee vain niissä käsitteissä ja aatteissa, joita tavallisesti kutsutaan teosofiseksi maailmankatsomukseksi, on käsittänyt kovin vähän teosofiasta. Sen on käsittänyt vasta se, joka tietää, että ihmisen koko tunne-elämän on muututtava toiseksi teosofian elähdyttäessä sydäntä ja sielua. Mikä pitkän aikaa on ollut hämärää ja unohdettua, kuten juhliemme syvällinen merkitys, esiintyy jälleen elävänä sielulle, kun ihminen käsittää sisäisen suhteensa koko häntä ympäröivään maailmaan — niin kuin hän teosofisen maailmankatsomuksen avulla sen voi käsittää.

Tänään koetamme saada selville, miten teosofiset ajatukset ja aatteet vaikuttavat tunnemaailmaamme, ja miten ne asiallisesti muuttavat ihmisen toisenlaiseksi kuin hän nykyään on. Niin muuttuneena hän saa jälleen tietää, mitä merkitsee henkisen elämän valtasuonen sykkimisen välitön tunteminen luonnossa ja mitä merkitsee maailman läpi käyvän, kaikkia olentoja elähdyttävän lämmön todellinen tunteminen.

Kun nykyajan ihminen katsoo tähtitaivasta, luulee hän avaruuden olevan täynnä fyysisiä taivaankappaleita. Nämä taivaankappaleet tulevat ihmisestä jälleen näyttämään ruumiilta, joita sielu ja henki elähdyttävät. Avaruus esiintyy hänelle jälleen hengen ja sielun elävöittämänä. Hän tuntee koko maailmankaikkeuden lämpimäksi, kuten ystävänsä rinnan. Itsestään on selvää, että hän tuntee maailmankaikkeuden majesteetillisemmaksi ja suurenmoisemmaksi kuin ennen.

Me tiedämme, rakkaat ystäväni, että voimme etsiä vain ja ainoastaan ihmisestä yksilöllistä sielua, joka niin sanoaksemme asuu yksityisessä ruumiissa. Meitä ympäröivistä muista olennoista saamme etsiä sielua toisella tavalla ja toisenmuotoisena. Ympärillämme olevat eläimet ovat myös sielun elävöittämiä, mutta saamme turhaan etsiä niitten sielua tältä fyysisellä tasolta. Eläinten minä, jota kutsumme "joukkominäksi", on löydettävissä astraalitasolta. Jalopeuraryhmällä, tiikeriryhmällä jne. on yhteinen minä. Täällä maan päällä olevat eri paikat eivät vaikuta asiaan mitään.

On yhdentekevää, onko toinen jalopeura eläinnäyttelyssä, toinen Afrikassa. Kaikki jalopeurat kuuluvat samaan minään, jonka salatieteilijä voi löytää astraalitasolta. Nämä joukkominät ovat siellä eri persoonallisuuksia. Kuten ihmispersoonallisuudet ovat toisistaan erillään täällä fyysisellä tasolla, samoin on joukkominä erillinen persoonallisuus astraalitasolla.

Kuten ihmisen kymmenen sormea kuuluvat häneen persoonallisuuteensa, niin kuuluvat kaikki jalopeurat jalopeuran joukkominään. Jos voisimme päästä tuntemaan astraalitasolla olevia yksityisiä joukkominuuksia, niin saisimme tietää, että niitten huomattavin ominaisuus on — viisaus, näyttäkööt maan päällä olevat yksityiset eläimet meistä kuinka vähän viisailta tahansa. Ei kukaan ole oikeutettu maan päällä olevien yksityisten eläinten ominaisuuksien perusteella tekemään johtopäätöksiä astraalitasolla olevien joukkominuuksien, eläinpersoonallisuuksien ominaisuuksista. Yhtä vähän kuin ihmisen sormet todistavat yksilöllisen minän ominaisuuksia, yhtä vähän näyttää yksityinen eläin joukkominän ominaisuuksia. Joukkominät toimivat viisaasti. Yksityiset eläinsielut ovat viisaampia kuin ihminen voi ajatellakaan. Eläinten toimintaa ohjaa joukkosielu.

Nämä joukkosielut elävät meidän ilmakehässämme, maapallomme ympärillä. Seuratessamme lintujen lentoa ja nähdessämme niitten syksyn lähetessä vetäytyvän koillisesta lounaaseen ja kevään tullessa jälleen palaavan kotimaahansa lounaasta luoteeseen, voimme kysyä: kuka ohjaa lintujen muuttoa? Salatieteen tutkijoina saamme vastauksen: eri lajien ja muunnosten joukkominä.

Kaikissa eläinheimoissa elää ja toimii astraalinen joukkominä, joka on minä astraalitasolla samoin kuin ihmisminä täällä fyysisellä, vain sillä erotuksella, että se on paljoa viisaampi kuin persoonallinen ihmisminä. Paljon älykkäämpiä kuin fyysiset ihmiset ovat astraalitasolla olevat joukkopersoonallisuudet, joilla on yksityisiä jäseniä täällä fyysisellä tasolla. Yksityisten eläinten viisaus on eläinten joukkominäin viisautta. Tämän tosiasian tietäessämme ymmärrämme joka askelella kohtaavamme järkiolentoja.

Kasvikunnan minät asuvat vielä korkeammassa maailmassa kuin eläinkunnan joukkominät. Ne asuvat henkimaailmassa eli deevakhanissa ja niitä on hyvin harvoja. Kaikki kasviminät näet käsittävät monta maan päällä olevaa yksityistä kasvia ja kasvilajia. Jos tahtoisimme päästä siihen paikkaan, missä nämä kasviminät asuvat — puhuessamme "paikasta" tavallisen käsityksen mukaan joutuisimme maan keskipisteeseen. Kaikki kasviminät ovat yhdistettyinä maan keskipisteessä.

Sillä, joka tahtoisi kysyä, onko kaikilla näillä minuuksilla sitten paikka ja sija, olisi hyvin omalaatuinen käsitys minuuksien laadusta. Henki läpäisee kaiken aineen. Joka ei tätä asiantilaa käsitä, joutuu katsomaan hengen elämää samalta kannalta kuin on tehty eräässä kirjassa, jota on teosofeillekin kiitetty. Mainitussa kirjassa puhutaan kyllä henkimaailmoista mutta esim. kysyen: "Jos tuhannen vuoden kuluessa on elänyt kolmekymmentä miljardia ihmistä, joitten sielut nyt olisivat maan ympäristössä, olisi sieluja niin paljon, että kaikilla niillä olisi hyvin vähän tilaa." Kirjan sävy on hyvä, mutta se on tavattoman lapsellinen. (Tuntemattomia voimia, kirj. C. Flammarion.)

Maan keskipisteessä ovat kasviminät tavattavissa, koska itse maa kiertotähtenä on kokonainen ruumis. Kuten ihmisen hiukset kuuluvat hänen ruumiiseensa, samaten ovat kasvit maamme ruumiinosia. Sellaisina ne eivät ole itsenäisiä olentoja vaan sen ruumiin jäseniä. Kasvien tuskan- ja tyydytyksentunto ovat itse maapallon samoja tunteita. On muistettava, mitä enemmin olen puhunut kasvikunnan tuskan- ja tyydytyksentunnosta. Se, joka näitä asioita voi tutkia, tietää, ettei kasvien vioittamisen tuottama tuskantunto — mikäli vioittaminen koskee niitten yläosia — ole maaruumiin vioittamista koskevan tuskantunnon yhteydessä. Päinvastoin tällainen vioittaminen tuottaa maaruumiille tyydytyksentuntoa. Asia on sama kuin vasikan imiessä äitilehmää.

Imeminen tuottaa tälle tyydytyksentuntoa. Maanpinnalla oleva vihreä kasvisto merkitsee itse maaruumiille samaa kuin maito eläinruumiille. Kun ihminen viikatteella niittää heinää, ei tämä työ merkitse paljasta ihmisen aineellista hyötyä. Joka osaa teosofisessa hengessä syventyä sieluntunteitten aatteisiin, ymmärtää että viikatteen pyyhkäisy merkitsee tyydytyksentunnon henkäystä, joka leviää niityn yli. Viljanleikkuu niin ikään kylvää tyydytyksentuntoa peltoon.

Ihminen voi saada selville maan tunteet samoin kuin ystävänsä, jonka rintaan hän nojaa. Maa tuntee tuskaa, kun repäisemme kasvin juurineen ylös. Mitkään ihmisen hyötyä edistävät asianhaarat eivät kumoa tätä tosiasiaa. Rumankin kasvin juurineen repiminen vaikuttaa maahan yhtä tuskallisesti kuin kauniin. Jos henkilö, joka huomaa tukassaan harmaita hapsia, vanhuutta peläten nykäisee nämä irti, tuntee hän samanlaista tuskaa kuin reväistessään irti sellaisenkin hiuksen, jolla on hänen tukkansa pääväri.

Ihminen voi päästä häntä ympäröivän luonnon sopusoinnun tuntemiseen, ja luonto ilmenee hänelle yhä enemmän sieluna ja henkenä. Kun menemme kivilouhimoon ja näemme siellä irrotettavan kivimöhkäleitä kalliosta, niin opimme — edellyttäen, että olemme teosofisen hengen läpäisemiä — tuntemaan samaa kuin hengen elähdyttämä luontokin tuntee. Sama on laita, kun pudotamme vesilasiin suolakiteen tai sokerinpalan. Suola ja sokeri tuntevat jotakin sulaessaan. Niissä on sielu. Mutta jos tahdomme tietää, minkälainen sielu niissä on, emme saa käyttää tavallista, voimassaolevaa ulkokohtaista tutkimustapaa. Tavallisen johtopäätösopin kannalta voisi edellyttää, että kivien kalliosta murtaminen tuottaisi luonnolle tuskaa, mutta asianlaita on ihan päinvastainen. Kivikunnan pirstoaminen tuottaa luonnolle mitä suurinta riemua ja aiheuttaa siinä sanomattoman hyvinvoinnintunnon. Samaa tuntee luonto suolakiteen tai sokerinpalan liuetessa vedessä. Vedessä väreilee liukenevien kivennäisruumisten hyvinvoinnintunto.1

Olemme kuulleet sanottavan, että maa on alkuaikoina ollut juoksevassa, kuumassa tilassa. Silloin olivat maapallomme kaikki metallit sulia. Mutta maa ei ajan pitkään voinut pysyä siinä tilassa. Siitä täytyi tulla se kiinteä näyttämöpaikka, jossa asumme ja liikumme. Metallien ja kivennäisaineitten täytyi jäähtyä ja tiivistyä. Mutta niitten tiivistyminen on tuottanut tuskaa luonnolle. Näennäisesti elottomassa kivikunnassa vallitsee siis tuskantunto kiteytymien muodostuessa, kun taas maa iloitsee ja tuntee hyvinvointia kaikesta kivikunnan näennäisestä pirstomisesta.

Kaikki kiteytyminen ja jähmettyminen tapahtuu tuskalla. Luonto on tuntenut tuskaa kaikkien kallioitten muodostumisesta. Koko maankuoren muodostuminen on tapahtunut tuskalla.

Katsoessamme maapallomme tulevaa kehitystä täytyy meidän edellyttää sitä sellaiseksi, että kiinteät aineet jälleen tulevat juokseviksi. Maahan muuttuu viimein sellaiseksi aineeksi, jota nimitämme astraaliseksi. Maa-aine tulee yhä hienommaksi. Maanmuodostuskauden ensi puoliskolla syntyneet kivennäisaineet on luotu tuskalla. Maapallon lopun lähetessä väreilee yhä suuremman sielullisen hyvinvoinnin tunto maan olemuksen läpi. Koko maa kylpee hyvinvoinnissa silloin, kun se muuttuu taivaalliseksi kiertotähdeksi, joka on astraalisessa tilassa.

Vihittyjen lausunnoissa esiintyy aina syvällisiä salaisuuksia. He puhuvat sellaisia salaisuuksia, että heidän lauseitaan voi ymmärtää usealla tavalla, koska niillä on syvällinen merkitys. Paavali, joka oli vihitty, on puhunut sellaisia lauseita, joilla on aina useammanlainen merkitys. Mitä pitemmälle me itse pääsemme maailmankaikkeuden ja henkisten maailmojen ymmärtämisessä, sitä syvällisemmäksi tulee meistä eräs Paavalin lauselma. Paavali tiesi, että maaruumis on tuskalla tullut kiinteäksi ja että se huoaten odottaa vapautustaan, taivaalliseksituloaan. "Koko luonto huokaa tuskissa odottaen lapseksipääsemistä", sanoo hän. Vihitty Paavali tarkoittaa näillä sanoilla niitä tuskia, joita tuntien kiinteät kivennäisaineet ovat muodostuneet sellaisiksi, että me nyt saatamme seisoa ja kävellä niitten pinnalla.

Emme tunne oikein teosofiaa vielä niin kauan kuin se meistä on paljas ajatusjärjestelmä. Mutta aatteet pukeutuvat tunteisiin, ja meistä tulee toisia ihmisiä, kun me askel askeleelta opimme tuntemaan kaiken sen myötä, mitä näemme ympärillämme ulkopuolisessa maailmassa. Niin opettivat ne, jotka todella tiesivät jotakin kristinopin sisäisestä puolesta. Aina 18. vuosisataan asti voitte seurata niitä kristillisiä kirjailijoita, jotka vielä elivät elävän luonnon, kaiken ilon ja surun myötä. Sen tähden tuntuvat heidän sanansa nykyajan ihmisistä ainoastaan pelkiltä sanoilta tai korkeintaan vertauskuvilta. Mutta nuo kirjailijat tahtoivat sanoa: "Teidän ei tule ainoastaan ajatella luontoa vaan tuntea sen mukana iloa ja surua."

He tahtoivat sanoa, että ihmisen tulee päästä osalliseksi siitä tunnosta, mikä leviää niityn yli, kun hän niittää sillä kasvavaa heinää. He tahtoivat sanoa, että nähdessämme kiviä halkaistavan liuskekiviksi meidän tulee päästä luonnon sellaisesta teosta aistiman hyvän voinnin tunteen yhteyteen. He tahtoivat antaa meille sen opetuksen, että tuntisimme tuskaa luonnon kanssa nähdessämme virran laskevan mereen ja maan samalla kasautuvan eteen kerroksittain virransuulle.

Näin elämää ymmärtäessämme tulee luonto meistä kokonaan sielun elähdyttämäksi ja läpäisemäksi. Sielunelämämme pääsee kahleistaan ja vapautuu. Tunne virtaa ulkomaailmaan. Vähä vähältä muutumme täten yhdeksi koko meitä ympäröivän luonnon kanssa. Silloin tunnemme myöskin luonnon suurempien ilmiöitten henkisen ja sielullisen merkityksen. Kun päivät keväällä pitenevät ja maa saa yhä enemmän lämpöä, maanpinta peittyy vihreään, tunnemme jonkin sielullisenkin muutoksen sen lisäksi, mitä silmämme näkevät. Kun talven lähetessä päivät lyhenevät, maa saa yhä vähemmän valoa ja kasvikunta vaipuu uneen, tunnemme jotakin samanlaista kuin illalla väsyneinä levolle mennessämme. Tämä tunto ei ole mikään vertauskuva vaan elävä todellisuus. Me tunnemme sielun- ja hengentilojen vaihtelun luonnossa.

Ihminen on luonnon pienoiskuva. Kun hän illalla on nukkumaisillaan, vetäytyy minä astraaliruumiin mukana fyysisestä ruumiista vapauteensa ja leijailee niin sanoaksemme omassa maailmassaan. Jos ihminen nykyisessä kehitystilassaan voisi toimia niin kuin tulevaisuudessa, eläisi hän fyysisen ruumiin nukkuessa henkisessä tietoisuudessa, tajuaisi henkimaailman ympärillään ja työskentelisi tietoisesti siinä. Niin hän nykyäänkin kyllä tekee mutta sillä erotuksella, ettei hän fyysiseen ruumiiseensa palattuaan muista kokemuksiaan.

Maan laita on sama. Sen astraaliruumis muuttuu eri vuodenaikoina. Muutokset ovat erilaiset eri pallonpuoliskolla. Maapallon astraaliruumis työskentelee maan fyysisessä olemassaolossa sinä aikana, jona kasvikunta puhkeaa eloon ja alempi eläinkunta herää toimintaan. Se valvoo maan kasvullisuutta ja huolehtii siitä. Kun maa syksyllä vaipuu unitilaansa, siirtyy sen astraaliruumis henkisen toiminnan tilaan, siis aivan niin kuin ihminen fyysisen ruumiinsa nukkuessa tai kuoltua.

Ne, jotka elävästi tuntevat maan henkisen luonnon, tietävät että kaikki maan kasvullisuus on maanhengen tuotetta. Syksyn lähestyessä alkaa maan astraaliruumis vapautua, ja ne, joilla on näkemiskyky, voivat nähdä sen vapaana. Päivien ollessa lyhimmillään ja ulkopuolisen, fyysisen luonnon unitilassa herää maan henkinen elämä. Mutta mitä on tämä maan henkinen elämä? Kuka on maanhenki?

Tämä "maanhenki" on itse sanonut itsensä sellaiseksi. Hän on sanonut: "Joka syö minun leipääni, tallaa minua jaloillaan." Puhuessaan maan antamasta kiinteästä ravinnosta hän sanoi: "Tämä on minun ruumiini." Ja kun hän tahtoi osoittaa maan elimistössä virtaavia nesteitä, hän sanoi: "Tämä on minun vereni."2

Näillä lauseilla on maanhenki todistanut maan omaksi ruumiikseen.

Esikristillisinä aikoina olivat olot toiset kuin nyt. Niinä aikoina, joina salaiset opit elähdyttivät maailmaa, kääntyivät vihityt vanhan ajan pyhissä mysteerioissa päivien lyhyimmillään ollessa koko sielunsa voimalla aurinkoon. Meidän joulupäiväksi nimittämämme päivän vastaisena yönä — sydänyöllä — saatettiin vihittävät pyhissä mysteerioissa siihen tilaan, että he voivat nähdä auringon sydänyöllä. Silloin näet heidät korotettiin selvänäköisiksi.

Nykyajan ihminen ei voi nähdä aurinkoa sydänyöllä3, sillä se on maan toisella puolella, mutta selvänäköiselle ei fyysinen maa ole esteenä, vaan hän näkee auringon sen läpi. Sitä paitsi näkee hän auringon myöskin sen henkisessä olemuksessa. Kun näkijät sydänyön aikana pyhissä mysteerioissa näkivät auringon, näkivät he auringon hallitsijan Kristuksen, sillä hän oli ainoastaan auringossa niitten tavattuvana, jotka tahtoivat päästä hänen yhteyteensä.4 

Kun veri vuoti Golgatalla, oli se hetki merkitsevä tapaus koko maan kehitykselle. Tätä tapausta ei käsitä kukaan, joka ei ymmärrä, että kristinoppi perustuu erääseen salaiseen tosiasiaan. Jos joku selvänäköinen olento olisi voinut läpi vuosituhansien tarkata maata jostakin kaukaisesta kiertotähdestä, olisi hän nähnyt maan sekä fyysisen että astraalisen ruumiin. Tällä maan astraaliruumiilla olisi vuosivuosituhansia läpeensä ollut määrätty valo, väri ja muoto. Yhtenä ainoana hetkenä se muuttui. Se sai toisen muodon, valon ja värin. Tämä muutos tapahtui samassa silmänräpäyksessä, jona veri virtasi vapahtajan haavoista Golgatalla. Tuo tapaus ei ollut ainoastaan ihmisellinen vaan se oli maailmankaikkeudellinen. Siten siirtyi maahan kristosminä, joka muuten oli auringossa tavattavissa. Se asettui maan yhteyteen, ja me löydämme maanhengestä kristosminän. Vihitty voi nyt uutena aikana nähdä auringonhengen, jota hän vanhanajan pyhissä mysteerioissa etsi auringosta, itse Kristuksessa, joka on maan keskushenki.

Itsensä elävästi Kristukseen sidotuksi tuntemisessa on kristillinen tietoisuus, — ei ainoastaan tavallisen kristityn vaan vihityn kristityn tietoisuus.

Tämä tapahtuma uusiutuu joka vuosi päivien lyhetessä ja luonnollisen maan nukkuessa. Tuon menetystavan kautta pääsemme maanhengen välittömään yhteyteen. Sen tähden se seikka, että vapahtajan syntymää vietetään päivien ollessa lyhimpiä ja öitten pisimpiä, ei perustu mielivaltaan. Päivien lyhenemisellä ja öitten pitenemisellä on suuri henkinen merkitys. Tällä — joulunvietolla vapahtajan syntymäjuhlana — on suuri henkinen sisällys. Sillä on suurin merkitys maan kehityksessä.

Kristuksen nimen lausuminen ei alkukristityistä ollut mikään oppi tai ajatusten summa. Heistä olisi ollut mahdotonta pitää kristittynä henkilöä, joka viittasi Kristuksen Jeesuksen lausuntoihin. Ei kenenkään mieleen olisi juolahtanut ajatus väittää, ettei samoja lausuntoja, joita Kristus Jeesus käytti, tavattaisi muissakin uskonnonmuodoissa, eikä kukaan olisi pitänyt tätä seikkaa "yhteensattumana" eikä minkäänlaisena merkillisyytenä. Vasta nykyään osoitetaan ns. sivistyneissä piireissä erityistä huomiota sille tosiasialle, että Kristuksen Jeesuksen opetus on yhtäpitävä muitten uskonnontunnustusten kanssa. Tosiasia on se, että tuskin on olemassa ainoatakaan oppilausetta, jota ei jo aikaisemmin olisi ollut olemassa. Mutta tämä opetusten yhtäpitävyys ei ole pääasia. Ei kristitty ole ainoastaan opin kautta Kristuksen yhteydessä. Ei ole kristitty se, joka uskoo sanoihin, vaan se, joka uskoo kristoshenkeen.5 Kristittynä oleminen merkitsee, että ihminen tuntee olevansa tosiasiallisesti yhdistettynä maan päällä vaeltavaan Kristukseen. Pelkästään Kristuksen opin tunnustaminen ei ole kristillisyyttä. "Kristinopin saarnaaminen" merkitsee, että nähdään Kristuksessa se henki, josta vastikään puhuimme auringon hallitsijana. Tämä henki siirsi työkenttänsä maan päälle samana hetkenä, jona veri vuoti Golgatalla, ja liitti siten maan auringon työn toimintapiiriin.

Sen tähden eivät kristinopin ensimmäiset julistajat tahtoneet ainoastaan sanoin ilmoittaa tätä oppia vaan panivat suurimman painon Kristuksen Jeesuksen persoonan tunnetuksi tekemiseen. "Me näimme hänet, kun hän oli kanssamme pyhällä vuorella", he sanoivat. He panivat siis painoa siihen kokemukseensa, että olivat nähneet hänet. "Me olemme käsin koskettaneet hänen haavojaan", he sanoivat. He panivat myös painoa tähän kokemukseensa. Tästä historiallisesta tapahtumasta lähtee kaikki ihmiskunnan tuleva kehitys maapallollamme. Tämä tosiasia tunnettiin silloin. Sen tähden he tahtoivat sanoa: "Me panemme suuren painon siihen tosiasiaan, että olemme olleet hänen kanssaan vuorella, mutta me pidämme myös suurena sitä tosiasiaa, että hänessä on toteutunut profeettain sana, joka oli lähtöisin itse totuudesta ja viisaudesta. Ja täyttynyt onkin se, mitä profeetat tiesivät edeltäpäin. Silloin ymmärrettiin "profeetoilla" vihittyjä, jotka osasivat ennustaa Kristuksen tuloa, koska olivat nähneet hänet jouluyönä vanhoissa pyhissä mysteerioissa. Ensimmäiset kristosoppilaat totesivat Golgatan tapahtuman sen asian täyttymykseksi, asian, joka aina oli tiedetty. Ja tietävien tunteissa tapahtui suuri muutos.

Katsoessamme esihistorialliseen aikaan ja tunkeutuessamme yhä kauemmaksi siihen huomaamme kaiken rakkauden olevan kytkettynä verisiteisiin. Vielä juutalaiskansassakin, josta itse Kristus oli lähtenyt, näemme rakkauden olevan sidottuna veriheimolaisuuteen. Ne, joissa oli yhteistä verta, rakastivat toisiaan. Sitä ennen oli asianlaita sama. Rakkaus perustui veren yhteisyyteen. Henkinen rakkaus, joka on riippumaton verestä ja lihasta, on vasta Kristuksen mukana tullut maan päälle. Tulevaisuudessa edellytetään toteutettavan raamatunlausetta: "Joka ei vihaa isää ja äitiä, veljeä ja sisarta, vaimoa ja lasta, ei voi olla minun oppilaani." Joka tekee rakkauden riippuvaksi luonnon perustasta, verestä, ei tässä merkityksessä ole kristitty. Henkinen rakkaus, joka suurena veljesliittona tulee läpäisemään ihmiskunnan, on kristinopin tulos.

Mutta ihminen oppiikin kristinopin kautta käsittämään suurimman vapauden ja itsenäisyyden. Psalminlaulaja sanoo: "Minä muistan vanhoja päiviä ja mietiskelen alkuaikaa." Vanhoina aikoina elähdytti ihmisiä alituinen tunne muistella esivanhempia. Esivanhempien veren tunnettiin virtaavan omissa suonissa, ja kukin tunsi oman minänsä yhdistetyksi esivanhempien minään. Kun vanhan juutalaiskansan kesken tahdottiin oikein elähdyttää tuota tunnetta, niin lausuttiin "Aabraham"-nimi, sillä silloin tunnettiin oltavan yhteisessä verivirrassa, joka tulvi Aabrahamista. Kun juutalainen tahtoi lausua korkeimman ihanteensa, hän sanoi: "Minä olen yhtä Aabrahamin kanssa." Ja hänen sielunsa meni ruumiin kuoltua takaisin "Aabrahamin helmaan". Silloin ei vielä ollut sitä itsenäisyyttä, joka Kristuksen Jeesuksen kautta tuli ihmisen tietoisuuteen. Kristuksen Jeesuksen kautta tuli "minä olen" tietoisuus ihmiseen. Silloin ei vielä tunnettu ihmisen sisimmän olemuksen jumalallisuutta. Vanhat tunsivat kyllä "minä olen" -tilan mutta yhdistivät sen esivanhempiin. He tunsivat sen yhteisessä veressä, joka virtasi heidän suonissaan Aabrahamin ajoista asti. Kristus Jeesus toi sen tietoisuuden, että ihmisessä on paljoa vanhempi ja itsenäisempi olemus. Hän toi sen tietoisuuden, ettei "minä olen" ole mitään sellaista, mitä ihmiset joukolla elävät, vaan että se on yksilön olemus. Sen tähden on rakkautta etsittävä yksilöistä. Ihmisen olemuksessa oleva minä säteilee rakkautta ulospäin kaikkiin suuntiin.

Tämä minä ei tunne itseään yhdeksi sen isän kanssa, joka oli Aabrahamissa, vaan maailman henkisen Isän kanssa, josta Jeesus sanoi: "Minä ja Isä ovat yhtä." Jeesus ilmoitti ihmisille, että "minä olen" on vanhempi kuin Aabraham, että se on jumalasta lähtöisin. "Ennen Aabrahamia oli 'minä olen'", hän sanoi. Niin sanotaan alkutekstissä.6 Ennen Aabrahamia oli "minä olen", sisin henkisen olemus, mikä on jokaisen sisässä.

Joka tämän lauseen ymmärtää, tunkeutuu syvälle kristillisen elämänkäsityksen ja kristillisen elämän olemukseen. Hän ymmärtää, miksi Kristus sanoo: "Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti."7 Sen tähden tulee meidänkin ymmärtää joulunvieton oikea merkitys, koska sen esineenä on ajasta erillään olevan "minä olen"-olemuksen lähestyminen. Joululaulussa ei sanota: "Tänään luulemme Kristuksen syntyneen" vaan joka kerta sanotaan: "Tänään on Kristus syntynyt meille." Tämä tapahtuma on ajan ulkopuolella. Palestiinassa sattunut tapahtuma uusiutuu joka jouluna.

Teosofinen maailmankatsomus saattaa ihmiset jälleen elävästi tuntemaan, mitä sellaisella juhlalla ymmärretään. Sen lähetystehtävänä ei ole mikään paljaan ajatuksen alaan kuuluva opetus eikä katsantokanta vaan ihmisen opastaminen jälleen elämään. Se ei esitä elämää ajateltavana vaan kaikkialla sielun jalostamana ja täyttämänä. Ja sielun me näemme kivilouhimossa, lintujen lennossa, heinänniitossa, auringonnousussa ja -laskussa. Jota syvällisempiä tapauksia katselemme, sitä syvällisempää sielullisuutta näemme. Vuoden suurissa käännekohdissa tunnemme tärkeimmät sielulliset tapahtumat. Me tunnemme niissä juhliemme takana olevat suuret tosiasiat.

Näin ymmärrettyinä ovat juhlamme henkinen tuulahdus, joka kulkee ihmisielujen läpi. Sellaisina juhlahetkinä saatetaan ihminen taas koko henkisen ja sielullisen luonnon täyden toiminnan ja työn yhteyteen. Tienraivaajana on teosofilla esimaku siitä, mitä juhlat tulevat jälleen olemaan silloin kun ihmiskunta jälleen käsittää hengen ja tietää, mitä merkitsee "hengen juhlissa tunteminen". Tuo tunne kuulua niihin voimiin, joka opastavat ihmistä maailman tuntemiseen. Ne voimat toiminnassa teosofien pyrkiessä tuntemaan sopusointuisesti luonnon kanssa. Noina tärkeinä juhlahetkinä he muistavat, mitä teosofia ihmisille opettaa. Silloin tulee teosofiasta sielun elävä tosiasia, elämänviisaus. Ja se elämänviisaus näyttäytyy parhaiten näinä aikoina, joina maailmansielu erikoisesti astuu alas luoksemme ja erittäin sydämellisesti yhdistyy meihin.


 

Suomentajan (V. P.) huomautuksia:

1 Tämä tosiasia selittää, miksi kivi- samoin kuin kasvikunta on "luotu" ylempien olentojen, esim. ihmisten käytettäväksi. Kun sekä kivet että kasvit ovat hyvillään niitä leikeltäessä ja paloiteltaessa, niin tekee ihminen niitä hyväkseen käyttämällä palveluksen sekä niille että itselleen. Mutta hän pettyy suuresti, jos luulee eläinkunnan raatelemisen yhtä nautintorikkaaksi ja luvalliseksi. 

2  Kuten nämäkin esimerkit osoittavat, muuttuu raamatun sanan merkitys hämmästyttävästi "salaisen opin" valossa. Teosofian tehtäviin kuuluukin opastaa ihmisiä raamatun samoin kuin muidenkin "pyhien" kirjojen ymmärtämiseen. 

3 Joulun aikaan pohjoisella pallonpuoliskolla. 

4 Aurinkokuntamme logos, joka on kristostasolla oleva yksilöllinen jumala, ei silloin vielä ollut heijastunut omasta olemuksestaan, "kunniansa kirkkaudesta" erityisiä lähettejään maan päälle.

5> Kristoshenki on kokonaisuus, koko buddhisen eli kristostason elämä, joka on rajaton rakkaus. Kun taas puhutaan Kristuksesta Jeesuksen toisena nimenä, niin tarkoitetaan kristuselämän niin sanoaksemme paikallista ja aikakaudellista ilmenemistä meidän maapallollamme. 

6 Kreikkalaisessa alkutekstissä, jota kirjoittajakin tarkoittanee, kuuluvat sanat: "Prin Abraam genesthai, egoo eimi, so. "ennen Aabrahamin syntymistä on minä (Job. 8: 58)." Kun juutalaiset tahtoivat kivittää Jeesuksen kuoliaaksi tämän lausunnon tähden, koska se heidän mielestään oli "jumalanpilkkaa" ja mielettömyyttä, on selvää, että he ymmärsivät hänen sanansa aivan niin kuin kristillinen kirkko tänä päivänä, että hän näet olisi puhunut omasta persoonallisesta minästään. Vaikka hän olisi sanonut "egoo een" (minä olin tai olin minä), olisivat he voineet ymmärtää häntä yhtä väärin. Jos alkutekstissä olisi legoo estin" (minä on tai on minä), ei väärinymmärrys olisi mahdollista. Nähtävästi on alkutekstissä samoin kuin käännöksissäkin tahdottu pysyä tavallisen kielenkäytön kannalla ja siten peittää salaisuus ymmärtämättömiltä. 

7 Alkutekstissä ei ole "maailman" (tuu kosmuu) vaan "ajanjakson" (heoos tee& synteleias tuu aioonos) loppuun. Se "minä", josta Jeesus puhuu, on siis itsetietoinen koko ajanjakson, esim. manvantaran kestäessä. Ajanjakson "loputtua" laajenee minän itsetietoisuus, jolloin sitä on pidettävä "uutena" minänä. 

  

Etusivu Rudolf Steiner

Antroposofia