Rudolf Steiner
Rosenkreutzilaisten teosofia
Ruusu-Ristin kirjallisuusseura ry
Helsinki 1974
Sain haltuuni nämä Rudolf Steinerin esitelmien suomennokset 1930-luvun alkupuolella erään sangen korkeassa iässä kuolleen Ruusu-Ristin jäsenen E.L.:n kuolinpesästä. Olen niitä silloin tällöin lueskellut, jopa joissakin pienissä piireissä lukenut, mutta vasta tänä vuonna välähti mieleeni, että ne voitaisiin korjata kielen puolesta vähän parempaan asuun ja monistaa, niin että useammat voisivat niihin tutustua.
Käännöksessä on mainittu vuosiluku 1907 ja VII esitelmän alkupuolella sana Helsinki useamminkin kuin kerran, mutta esimerkiksi "Omatunto" ei kerro mitään Steinerin vierailusta Suomessa tuona vuonna. Kuitenkin henkilö, jolta esitelmät sain, kertoi Steinerin pitäneen ne Helsingissä. Kääntäjän nimeä ei ole mainittu.
Joka tapauksessa on ilmeistä, että Steiner on pitänyt nuo esitelmät ollessaan vielä Teosofisen Seuran Saksan osaston ylisihteerinä ja ennen kuin hän oli perustanut oman antroposofiansa.
Näissä esitelmissä Steiner selvästi, lyhyesti ja elävällä tavalla esittää teosofian (eli rosenkreutzilaisuuden) perusopit maailman ja ihmisen synnystä. Steinerin kristologia (oppi Kristuksesta) tulee myös selvästi esille, mikä siis poikkeaa esimerkiksi ruusuristiläisten omaksumasta järjestönsä perustaja-johtajan Pekka Ervastin näkemyksestä ja tiedosta.
Helsingissä helmikuun 28. päivänä 1974
Uuno Pore
Ruusu-Ristin kirjallisuusseura ry
Helsinki
[Tiettävästi esitelmät on pidetty Münchenissä 22.5–6.6.1907, esitelmäsarja on Rudolf Steinerin koottujen teosten n:o 99. — teosofia.net -toim. huom.]
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA I
Täällä esitettäväksi aikomaani aihetta on ilmoituksessa kutsuttu "teosofiaksi rosenkreutzilaisten metodien mukaan". Tällä ei ole sanottu, että tämä olisi toista teosofiaa kuin se, jota tavallisesti niin nimitetään. Se on tuo ikivanha ja samalla aina uusi viisaus nykyaikaan sovelletussa muodossa, joka oikeastaan, kuten se täällä esitetään, on tunnettu 14. vuosisadalta alkaen. En kuitenkaan tahdo näillä luennoilla puhua rosenkreutzilaisuuden historiasta. Tehän tiedätte kaikki, että meidän aikanamme kouluissa opetetaan erästä mittaustiedettä, johon esimerkiksi pythagoralainen opinkappale kuuluu. Tämän mittaustieteen alkeet opetetaan aivan riippumatta siitä, millä tavoin itse tuo tiede on syntynyt. Sillä mitä tietää itse asiassa koululainen, joka nykyisin oppii geometrian alkeet, Eukleideesta? Ja kuitenkin se on Eukleideen geometriaa. Vasta paljon myöhemmin, kun asiallinen sisältö on jo tunnettu, opimme ehkä tieteiden historian yhteydessä tuntemaan sitä vaihetta, jolloin kehityksen kuluessa ensi kerran esiintyi oppi, joka nyt kouluissa on tarjolla jokaiselle. Yhtä vähän kuin oppilaan tarvitsee tietää, millä tavoin Eukleides alkuaan on antanut nykyaikaiselle alkeelliselle mittaustieteelle oppinsa, yhtä vähän me välitämme siitä, millä tavoin historian kuluessa ns. rosenkreutzilaisuus on kehittynyt. Samoin kuin oppilas saa suoraan tutustua todelliseen ja oikeaan geometriaan, tahdomme mekin käsitellä rosenkreutzilaista teosofiaa sinänsä.
Se, joka tuntee rosenkreutzilaisuuden historiaa, varsinkin sen ulkonaista historiaa sellaisena kuin sitä on kirjallisuudessa esitetty, tietää vielä hyvin vähän rosenkreutzilaisen teosofian todellisesta sisällöstä Tämä teosofia elää 14. vuosisadalta alkaen historiasta riippumattomana totuutena (samoin kuin geometriakin) ja se voidaan omaksua riippumatta sen historiasta ja asteittaisesta edistymisestä.
Vuonna 1459 henkisesti korkea yksilöllisyys ruumiillistuneena Christian Rosenkreutzin nimellä tunnettuun persoonallisuuteen esiintyi ensin pienen vihityn oppilaspiirin opettajana. Vuonna 1459 tämä Christian Rosenkreutz nimitettiin erittäin suljetussa seurassa, henkisessä veljesliitossa "Der Fraternitas Roseae Crucis" kultaisen kiven ritariksi (Eqves lapidis aurei). Luentosarjamme kuluessa tulee paremmin selviämään, mitä tämä kultaisen kiven ritari merkitsee. Tuo korkea yksilöllisyys, joka astui fyysiselle tasolle Christian Rosenkreutzin ulkonaiseen persoonallisuuteen, jatkoi toimintaansa rosenkreutzilaisen virtauksen johtajana ja opettajana samassa ruumiissa — salatieteellisessä merkityksessä. Myös lauseparren "samassa ruumiissa" merkityksen opimme jo lähinnä seuraavissa luennoissa tuntemaan, kun tulemme käsittelemään ihmisen kohtaloa kuoleman jälkeen.
Se viisaus, josta täällä puhumme, oli vielä 18. vuosisadalla suljettu ahtaaseen ja rajoitettuun veljesliittoon joka ankarien sääntöjensä nojalla pysyi erossa eksoteerisesta ulkomaailmasta.
18. vuosisadalla oli tämän veljesliiton tehtävänä antaa jotakin tietoa henkisestä tiestä virrata Keski-Euroopan sivistyselämään. Siksi näemme, kuinka ulkonaisen kulttuurin piirissä herää eloon monenlaisia virtauksia, jotka ovat tosin ulkonaisia, eksoteerisia, mutta samalla eksoteerisen viisauden ilmennystä. Vuosisatojen kuluessa on yksi ja toinen koettanut jollakin tavoin tuoda ilmi tätä viisautta, jota sanomme rosenkreutzilaiseksi, mutta se ei ole onnistunut.
Niinpä Leibnitz on turhaan koettanut lähestyä rosenkreutzilaisen viisauden lähdettä. Vilahdukselta leimahti tämä viisaus kuitenkin esiin eräässä tosin eksoteerisessa teoksessa, joka ilmestyi siihen aikaan, kun Lessing oli astumassa kehityksensä korkeimpaan huippuun täällä fyysisellä tasolla. Se on hänen "Erziehung des Menschen geschlechts"- eli "Ihmiskunnan kasvatus"-niminen teoksensa, johon kannattaa tutustui. Rivien välistä, sen tietystä sävystä salatieteilijä huomaa sen olevan rosenkreutzilaisen viisauden ilmausta. Mutta varsin suurenmoisella tavalla tämä viisaus ilmeni ihmisessä, jossa kuvastui silloinen eurooppalainen ja kansainvälinen kulttuuri 18. ja 19. vuosisadan tienoilla. Goethe verrattain nuorena pääsi rosenkreutzilaisen tietolähteen lähelle ja tuli jossakin määrin osalliseksi hyvin merkillisestä ja korkeasta vihkimyksestä. Kun puhutaan Goethen vihkimyksestä, on väärinkäsitys lähellä. Sen tähden on juuri tässä paikallaan viitata siihen, miten tämän erikoisen vihkimyksen laita oli. Se tapahtui silloin, kun hän lähti Leipzigin yliopistosta, mutta ennen kuin oli matkustanut Strassburgiin. Silloin tapahtui hänelle jotain sangen outoa. Syvällä sielussaan hänellä oli vaikuttava kokemus, joka ulkonaisesti ilmeni siinä tosiseikassa, että hän viimeisinä Leipzigin aikoina oli sangen lähellä kuolemaa. Sairasvuoteellaan hänellä oli tärkeä kokemus, eräänlainen vihkimys. Goethe itse aluksi ei tiennyt siitä mitään, se vain vaikutti jonkinlaisena runollisena inspiraationa hänen sieluunsa. On oikeastaan hyvin merkillistä, miten tämä voima sulautui hänen eri teoksiinsa. Tämmöisen valon leimahduksen havaitsemme hänen runossaan Salaisuus, jonka Goethen läheisimmät ystävät ovat tunnustaneet erääksi hänen syvimmistä luomuksistaan. Ja itse asiassa se onkin niin syvällinen, ettei Goethe koskaan sen jälkeen saanut voimaa viedäkseen päätökseen tätä katkelmaa. Silloisella sivistysvirtauksella ei vielä ollut voimaa muovata ulkonaisesti koko sitä elämän syvyyttä mikä runossa sykkii. Tämä runo nähtävästi on eräänä Goethen sielun syvimpänä lähteenä. Se on seitsemällä sinetillä suljettu kaikilta Goethen tutkijoiltakin. Tämä vihkimys syveni ja levisi yhä laajemmalle, ja vihdoinkin saattoi Goethe, kun tämä vihkimys oli yhä syvemmälle tunkeutunut hänen tajuntaansa, luoda tuon merkillisen proosarunon, jonka tunnemme nimellä Satu vihreästä käärmeestä ja kauniista liljasta.
Se on eräs maailmankirjallisuuden syvimpiä tuotteita. Se joka kykenee sen oikealla tavalla tulkitsemaan, tietää jo paljon rosenkreutzilaisesta viisaudesta.
Mutta samaan aikaan, kun rosenkreutzilaisen viisauden oli määrä sulautua yleiseen sivistyselämään, tapahtui, että – tavalla, jota ei tarvitse tässä lähemmin kosketella –, jonkinlaiset petoksen kautta eräitä rosenkreutzilaisia käsitteitä ilmaantui suureen eksoteeriseen maailmaan. Toiselta puolen tämän petoksen ja toiselta puolen sen tosiseikan johdosta, että oli tarpeellista antaa länsimaisen kulttuurin jonkin aikaa 19. vuosisadan kuluessa kehittyä fyysisellä tasolla riippumattomana salaisesta tiedosta, oli välttämätöntä, että rosenkreutzilaisen viisauden lähteet ja ennen kaikkea myös sen suuri perustaja, joka yhä oli fyysisellä tasolla, näennäisesti vetäytyivät syrjään, niin että 19. vuosisadan ensimmäisellä ja samaten suureksi osaksi sen toisella puoliskolla ei ollut mahdollista löytää siitä paljonkaan. Vasta meidän aikanamme on taas tullut mahdolliseksi paljastaa tämän viisauden lähteet ja antaa sen sulautua muuhun yleiseen sivistykseen. Kunhan tulemme tarkastelemaan tätä sivistystä, huomaamme myös syyt, minkä tähden niin piti tapahtua.
Nyt tahdon kosketella kahta asiaa, jotka ovat ominaisia rosenkreutzilaiselle viisaudelle ja jotka ovat tärkeitä sen tehtävälle maailmassa. Toinen niistä koskee ihmisen koko suhdetta tähän viisauteen, mikä ei ole sama kuin kristillisgnostisen viisauden muoto. Meidän täytyy lyhyesti käsitellä kahta henkisen elämän tosiasiaa, jos mielimme ymmärtää tätä rosenkreutzilaisen viisauden erikoisasemaa. Ensimmäinen tosiasia on oppilaan suhde opettajaan. Siihen kuuluu kaksi seikkaa. Ensiksi ns. selvänäkö- ja toiseksi ns. auktoriteettiusko. Selvänäöllä, joka oikeastaan on vaillinainen nimitys, ei ymmärretä ainoastaan henkistä näkemistä, vaan myös henkistä kuulemista. Näissä kahdessa on kaiken viisauden lähde, josta pulppuaa maailman salattu viisaus, eikä mistään muusta lähteestä voi ammentaa todellista tietoa henkimaailmasta. Rosenkreutzilaisen järjestelmän mukaan on olemassa selvä ero henkisten totuuksien löytämisen ja niiden ymmärtämisen välillä. Edelliseen tarvitaan välttämättä selvänäköä, jälkimmäiseen ei. Tähän päivään mennessä eikä kaukana tulevaisuudessakaan kukaan tosi rosenkreutzilainen ei opeta eksoteerisesti mitään, mikä ei olisi tavallisen ja yleisen loogisen järjen avulla käsitettävissä. Kun tätä teosofian rosenkreutzilaista muotoa vastaan väitetään, että sen käsittämiseksi tarvitaan selvänäköä, väite ei pidä siis paikkaansa. Tämä asia ei riipu havaintokyvystä. Joka ei ajatuksissaan voi käsittää rosenkreutzilaista viisautta, ei ole vielä kyllin kehittänyt loogista järkeään. Kun kaiken sen omistaa, mitä nykyinen saavutettavissa oleva sivistys ihmiselle tarjoaa, ja kun vain kärsivällisyyttä ja kestävyyttä riittää eikä ole liian veltto oppimaan, voi kyllä käsittää ja tajuta, mitä rosenkreutzilainen viisaus opettaa. Ajatelkaa vain sitä tiedon yleistajuiseksi tekemistä, joka on tapahtunut kristikunnan alusta tähän päivään saakka ja koettaa asettaa sielunne silmien eteen kuvan 14. vuosisadan kristillisestä rosenkreutzilaisuudesta. Kuvitelkaa mielessänne silloisen maallikko-oppilaan ja hänen opettajansa suhde. Vain puhutun sanan avulla saattoi kanssakäyminen tapahtua. Harvoin tulemme ajatelleeksi, mikä suurenmoinen kehitys sen ajan jälkeen on tapahtunut. Muistakaamme vain kirjapainotaidon saavutuksia. Tällaisten keksintöjen ansiosta länsimainen sivistys on saanut aivan uudet muodot. Tämä oli salatieteelliselläkin taholla otettava huomioon. Oli luotava muoto, joka vastaisi maailman yleistä monihaaraista kulttuuria. Rosenkreutzilainen viisaus pystyy pitämään puoliaan jokaista väitettä vastaan, joka on lähtöisin joko joltakin kansanomaiselta tai vaikkapa kuinka korkealta tieteelliseltä taholta. Nykyajan tieteen oikea näkemys — ei tuo harrastelijamainen, pintapuolinen näkemys, jota havaitaan jopa professorienkin piirissä, vaan — kaikenlaisista abstrakteista selityksistä ja materialistisista mielikuvista vapaa ymmärtäminen, joka pysyy lujasti tosiasioiden pohjalla, eikä pääse sen edelle. Se näkemys löytää pala palalta itse tieteen piiristä rosenkreutzilaisten henkisten totuuksien todisteet.
Mitä sitten rosenkreutzilaisen opettajan ja oppilaan väliseen suhteeseen tulee, niin se on aivan toisenlainen kuin muissa vihkimysmuodoissa. Rosenkreutzilaisen viisauden piirissä ei oikeastaan ole mitään auktoriteettiuskoa. Eihän matematiikan oppilaskaan ole ehdottoman riippuvainen opettajastaan auktoriteettina. Matematiikka sisältää itse itsessään todistuksensa, ja periaatteessa voisi oppilas varsinkin hyvien kirjojen avulla tulla toimeen ilman opettajaakin. Samoin saattaisi jokainen ihminen vain omia voimiaan kehittämällä löytää kaikki henkiset totuudet, mutta olisi mieletöntä näin kiertoteitse pyrkiä päämäärää kohti. Rosenkreutzilainen opettaja on ystävä ja neuvoja, joka sekä itse kokee että antaa muidenkin itse kokea salatieteelliset asiat. Silloin ei tarvitse niitä hyväksyä auktoriteettiin nojautuen kuten ei esimerkiksi matemaattista lauseketta, että kolmion kulmien summa on 180 astetta. Auktoriteettius rosenkreutzilaisessa merkityksessä ei oikeastaan ole mitään auktoriteettiutta, sillä sen tarkoituksena on ennen kaikkea vain lyhentää tietä korkeimpien totuuksien luo.
Tämä oli toinen käsiteltävänämme olevista tosiasioista. Toinen asia koskee teosofian suhdetta sivistyselämään yleensä.
Seuraavien päivien esitysten kuluessa tulette huomaamaan, että totuus saattaa välittömästi vaikuttaa käytännölliseen elämään. Emme aio esittää mitään pelkästään teoreettista järjestelmää, vaan järjestelmän, jota voi käyttää hyväkseen, kun tahtoo oppia tuntemaan nykyaikaisen yleistiedon syviä perusteita, kun tahtoo antaa henkisten totuuksien sulautua jokapäiväiseen elämään. Rosenkreutzilaisen viisauden ei pidä vaikuttaa vain päähän ja sydämeen, vaan myös käteen; sen täytyy sulautua läheisimpiin voimiimme, kaikkeen siihen, mitä ihminen joka päivä tekee. Kysymys ei ole mistään vetelästä myötätunnosta, vaan vakavasta kykyjensä käyttämisestä koko ihmiskunnan palvelukseen. Kuvitelkaa mielessänne, että jokin seura vain saarnaisi ihmisten veljeyttä eikä tekisi mitään muuta. Se ei olisi mikään rosenkreutzilainen seura. Tai ajatelkaa ihmistä, joka on katkaissut jalkansa ja makaa edessänne kadulla. Jos vaikka 14 ihmistä seisoisi hänen ympärillään vain tuntien lämmintä sääliä ja myötätuntoa, mutta kukaan heistä ei pystyisi asettamaan taittunutta jalkaa paikoilleen, niin kaikki nuo 14 merkitsisivät vähemmän kuin se yksi ainoa, joka ei ehkä ole lainkaan herkkätuntoinen, mutta sen sijaan kykenee asettamaan taittuneen jalan paikoilleen ja sen myös tekee. Tällainen on rosenkreutzilaisen näkemys. Hän ajattelee, kuinka voisi panna tietonsa käytäntöön ja siten vaikuttaa elämään. Siitä kaikki riippuu. Liika puhuminen myötätunnosta on rosenkreutzilaisen viisauden mukaan jopa vaarallista, sillä jatkuva myötätunnon korostaminen ei ole mitään muuta kuin jonkinlaista astraalista herkuttelua. Mitä alhaisempi nautinnonhimo on fyysisellä tasolla, sitä on astraalitasolla tällainen alituinen tunteiden korostaminen ilman tietoa. Toimiva tieto joka voi vaikuttaa elämään, ei kuitenkaan materialistisessa merkityksessä, vaan henkisiltä tasoilta virraten, tekee meidät kykeneviksi toimimaan käytännössä. Sellaisesta tiedosta maailma välttämättömästi edistyy. Siitä seuraa sopusointu itsestään, ja seuraa sitä varmemmin, kun tämä tieto syntyy johdonmukaisesti itsestään. Siitä ihmisestä, joka kykenee asettamaan katkenneen jalan paikoilleen, mutta antaa sairaan kuitenkin jäädä siihen makaamaan, voi sanoa, ettei hän ole ihmisystävä. Tämä olisi vain fyysisen tiedon perusteella ajateltavissa, mutta niin ei ole henkisen tiedon laita. Ei voi olla mitään henkistä tietoa, mikä ei toteutuisi käytännöllisessä elämässä. — Rosenkreutzilaisen viisauden toinen puoli on, että se vain selvänäön voimia käyttämällä on todella löydettävissä, mutta on tavallisella ihmisjärjellä ymmärrettävissä. Näin on näennäisesti jotakin hyvin merkillistä tullut sanotuksi. Voidaksenne kokea henkimaailmaa, teillä täytyy olla selvänäkökykyä, mutta ymmärtääksenne, mitä näkijä kertoo, ette sitä tarvitse; ihminen on siitä merkillinen olento, että hän muutenkin valistuu. Näkijä, joka astuu henkisestä maailmasta alas ja kertoo, mitä siellä ylhäällä tapahtuu ja mitä ihmisen on hyvä tietää, hän voi tulla ymmärretyksi, jos kuulijat niin tahtovat.
Ensimmäiseksi aion käsitellä ihmisen seitsenjakoa. Me tahdomme oppia tuntemaan ihmisen koostumuksen sellaisena kuin se on. Ensiksi fyysisen ruumiin, jonka itse kukin luulee tuntevansa vaikka hän ei oikeastaan tunne sitä lainkaan. Yhtä vähän kuin voin nähdä vedessä olevaa happea ennen kuin se on erotettu vedestä, näkee ihmisessäkään muuta ilman fyysistä ruumista. Samoin kuin vesi koostuu hapesta ja vedystä, on ihminenkin koostunut fyysisestä, eetteri- ja astraaliruumiista, sekä korkeamman luontonsa muista puolista. Se minkä edessänne näette, on kaikkien näiden kokonaisuus. Jos tahtoisitte nähdä pelkän fyysisen ruumiin, teidän täytyisi ensin irrottaa siitä astraaliruumis. Sellainenhan on unta näkemättömän nukkuvan ihmisen tila. Uni on tavallaan kemiallinen ilmiö, joka erottaa astraali- sekä korkeammat ruumiit eetteri- ja fyysisestä ruumiista. Mutta ette vieläkään näe pelkkää fyysistä ruumista sinänsä; vasta kuoleman jälkeen, jolloin myös eetteriruumis on eronnut fyysisestä, on pelkästään tämä jäljellä. Tällä asialla on toinenkin välitön ja käytännöllinen merkitys. Esimerkkinä kerron eräästä astraaliruumiin toiminnosta. Ihmisen kaukaisessa menneisyydessä oli kaikki se, minkä hän silloisen tylsänhämärän selvänäkönsä avulla saattoi havaita, aivan toisella tavalla kuvanomaista kuin nykyään. Nämä kuvat ensiksi painuivat astraaliruumiiseen. Kuvitelkaamme mielessämme, että avaruuden kolme ulottuvuutta on kerran painunut astraaliruumiiseen pituutena, leveytenä ja syvyytenä. Tämä astraalikuva on edelleen painunut eetteriruumiiseen samoin kuin sinetti leimasimen avulla painautuu lakkaan ja tämä muovaili sitten fyysistä ruumista. Täten kolmiulotteisen avaruuden kuva muodostaa elimen fyysisen ruumiin tiettyyn kohtaan. Alkuaan se oli astraalisena kuvana, jota esitti kolme kohtisuorasti toisiaan vastaan osoittavaa viivaa. Tämä kuva painautui sinetin tavoin eetteriruumiiseen, ja lopulta tietty eetteriruumiin osa muodosti ihmiskorvan sisäosaan elimen, joka nyt ilmenee kolmena puoliympyrän muotoisena onttona putkena. Jokaisella teistä on tämä tasapainoelin. Jos se vahingoittuu, ihminen ei enää tule kunnolla toimeen tässä kolmiulotteisessa maailmassa. Häntä "pyörryttää", hän ei enää pysy pystyssä. Tällainen on suhde astraaliruumiin kuvien, eetteriruumiin voimien ja fyysisen ruumiin elimien välillä. Ihmisen koko ruumis plastisine muotoineen ei ole muuta kuin astraalisten kuvien ja eetteriruumiin voimien yhteinen tulos. Sen tähden on mahdotonta ymmärtää fyysistä ruumista tuntematta ensin astraali- ja eetteriruumis. Astraaliruumis on eetteriruumiin edeltäjä, ja eetteriruumis on fyysisen ruumiin luoja. Näin asia mutkistuu. Kaikkien ihmisten nenät ovat erilaiset. Kuitenkin voitte havaita yhtäläisyyttä vanhempien ja lasten nenien välillä. Erilaisuutta ja yhtäläisyyttä on olemassa tuonkin elimen kohdalla. Mutta syvin henkinen, se iäinen puoli, joka käy lävitse ihmisen kaikkien ruumiillistumien, ei periydy. Niinpä erilaiset kyvyt ja lahjat eivät riipu aivoista. Logiikka on sama matematiikassa kuin filosofiassa tai käytännöllisessä elämässä. Kykyjen erilaisuus ilmenee vasta silloin, kun logiikkaa käytetään alueilla, joiden tutkimiseen noita puoliympyrän muotoisia elimiä tarvitaan. Siten ilmenevät matemaattiset kyvyt ihmisissä, joilla nuo elimet ovat erityisemmin kehittyneet. Esimerkkinä siitä on Bernaultin perhe, jossa sukupolvesta toiseen on esiintynyt matemaatikkoja. — Kuinka paljon musikaalisia tai muita taipumuksia ihmisyksilö tuokin mukanaan, hän ei voi elämässään niitä ilmentää, jollei hän synny sellaiseen ruumiiseen, jossa tarpeelliset edellytykset ja elimet periytyvät.
Täten siis huomaatte, ettette lainkaan voi oppia tuntemaan fyysistä maailmaa, jollette tutki, millä tavoin se on syntynyt. Rosenkreutzilainen ei näe ihanteena fyysisestä maailmasta eristäytymistä, se olisi hänestä väärä ratkaisu, sillä hänen tehtävänsä on juuri fyysisen maailman henkistäminen. Noustuaan henkisen elämän korkeimmille tasoille hänen täytyy sieltä saadun tiedon valossa tehdä uutterasti työtä koko fyysisen maailman ja varsinkin ihmisen puolesta. Tämä näkemys tarjoutuu välittömästi rosenkreutzilaiselle hänen löytämänsä viisauden valossa. Tätä viisausjärjestelmää tahdomme siis tutkia, sillä se tekee meidät kykeneviksi ymmärtämään pienimmätkin asiat. Pitäkää mielessä, että pieninkin asia maailmassa on tärkeä suurempaa varten; pienin oikealle paikalleen asetettuna voi johtaa korkeimpaan tietoon.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA II
Puhuimme viime kerralla rosenkreutzilaisen maailmankatsomuksen suhteesta ihmiseen ja koko sivistyselämään ja mainitsimme, että joskin tietoa korkeammista maailmoista on vain korkeampien henkisten kykyjen avulla saavutettavissa, niin on kuitenkin mahdollista ymmärtää näkijän kertomaa tavallisen loogisen ihmisjärjen avulla. Ei kuitenkaan pidä odottaa, että se mikä yhdessä ainoassa esitelmässä voidaan tuoda esille, voisi kestää jokaisen arvostelun. Se voi tapahtua vain silloin, kun otamme huomioon kaikki asiaan kuuluvat järkiperusteet.
Mainitsimme myös, että rosenkreutzilainen menetelmä pyrkii viemään teosofian käytännölliseen elämään. Mutta tässäkin suhteessa teidän täytyy osoittaa kärsivällisyyttä, sillä monet asiat aluksi näyttävät siltä, etteivät ne voi tunkeutua käytännölliseen elämään. Mutta niin pian kuin voitte katsella asioita kokonaisuutena, tulette huomaamaan, että kaikki yksityiskohdatkin ovat sellaisia, että ne voivat sulautua jokapäiväiseen elämään. Luokaamme ensin silmäys ihmisen ns. seitsenjakoon.
Fyysinen ruumis on se osa, joka on yhteinen koko ympäröivän luonnon, kivennäisten, kasvien ja eläinten kanssa. Tätä fyysistä ruumista katselemme oikeassa valossaan vasta silloin, kun ymmärrämme, että se ulottuu yhtä kauas kuin ihmisen sukulaisuus häntä ympäröivään kivikuntaan. Teidän on tajuttava, että ihmisen olemuksen osista tämä on kaikkein vähimmin katsottava eristyneeksi muusta maailmasta, sillä fyysisessä ruumiissa vaikuttavat voimat leviävät koko maailmankaikkeuteen. Se joka tämän käsittää, saa siitä samanlaisen kuvan, kuin on esimerkiksi sateenkaari. Jotta sateenkaari voisi syntyä, tarvitaan tietty auringonvalon, sadepilvien ym. tekijöiden yhteistoiminta. Ette voi tehdä sateenkaarta olemattomaksi niin kauan kuin vastaava valon ja pilvien yhdistelmä on olemassa. Sateenkaari on siis jonkinlainen yhteistulos, monista ulkonaisista tekijöistä koostunut ilmiö. Samoin fyysinen ruumiskin on kuin pelkkä ilmiö. Ne voimat, jotka pitävät fyysistä ruumista koossa, on löydettävissä ympäröivästä maailmasta. Jos sitten kysymme, missä nuo fyysisen ruumiin takana olevat voimat sitten todellisessa muodossaan ovat, meidän täytyy nousta korkeampiin maailmoihin, sillä fyysinen maailma on ainoastaan ilmiöiden maailma. — Luokaamme ensin silmäys yliaistillisiin maailmoihin yleensä. Nehän ovat salatieteellisesti katsottuna aina ympärillämme, kun vain pystymme ne havaitsemaan. Kun tietyt sielulliset aistit heräävät, aistit, jotka ovat asteen fyysisiä aistimia korkeammalla, silloin tämä fyysinen maailma näyttää olevan hienomman aineksen, astraalimaailman, läpäisemä. Rosenkreutzilainen teosofia nimittää tätä maailmaa kuvaannolliseksi maailmaksi, jolloin kuvaannollinen on jotakin paljon todellisempaa kuin mitä tällä sanalla tavallisesti ymmärretään. Siinä näette kuvasarjojen kulkevan ohitsenne. Värit, jotka täällä ovat ikään kuin esineissä kiinni, ovat astraalimaailmassa kuin monimutkaisessa muunnostilassa. Tulemme vielä käsittelemään tätä tarkemmin. Tätä maailmaa sanotaan myös elementaari- eli alkuaineen maailmaksi.
Paitsi tätä astraalimaailmaa voitte löytää vielä korkeamman maailman siihen kuuluvien aistien herätessä. Se tapahtuu taivaankappaleiden yhteissoinnun yhteydessä.
Ihmisellä on minätajunta. Kivi on mielestämme tajuton. Mutta itse asiassa se on tajuton vain fyysisellä tasolla. Kun nousemme korkeampiin maailmoihin, havaitsemme kiven tajuiseksi. Emme löydä kivikunnan minää vielä astraalimaailmasta, vaan vasta korkeammista maailmoista. Samoin kuin sormen kynnessä itsessään ei ole tietoisuutta, vaan ainoastaan ihmisen minässä, voimme myös löytää kiven minän seuraamalla niitä virtauksia, jotka siitä johtavat tähän maailman rakenteen korkeimpaan piiriin. Ja samoin kuin kynsi on elimistön äärimmäinen kovettunut osa, niin kivikin on tämän korkean elämän äärimmäinen ulkonainen ilmiö. Sen verran fyysisellä ruumiilla on vielä yhteistä kivikunnan kanssa, että sen fyysinen luonto on vielä tajuinen tuolla ylhäällä henkimaailmassa. Tämän perusteella ihmisen ruumis minänsä tietämättä ottaa vastaan vaikutuksia tuolta ylhäältä ja kehittyy siten fysikaalisessa suhteessa. Vain vihitty, joka on noussut intuition maailmaan, tietää tästä vaikutuksesta ja siitä aiheutuvasta fyysisestä toiminnasta, niin että voi johtaa sitä mielensä mukaan, ja ainoastaan siten hän tulee noihin korkeisiin piireihin jäseneksi, jotka johtavat hänen ruumistaan.
Toinen osa, eetteri- eli elollisruumis, on ihmisellä yhteinen kasvi- ja eläinkunnan kanssa. Salatieteilijä näkee sen jotakuinkin fyysisen ruumiin muotoisena. Se on voimaruumis. Jos voisitte ajatuksissanne erottaa fyysisen ruumiin, jäisi eetteriruumis voimaruumiina jäljelle voimaviivojen lävistämänä, jotka ovat rakentaneet fyysisen ruumiin. Ihmisen sydän ei voisi sille ominaisessa muodossaan syntyä, ellei eetteriruumiissa olisi eetterisydäntä, joka sisältää ne voimat ja virtaukset, jotka juuri ovat fyysisen sydämen rakentajat ja arkkitehdit. Kuvitelkaa, että teillä on lasillinen vettä ja jäädytätte sen; silloin siihen syntyy aluksi kovettumia, jääkiteitä. Jää ei ole muuta kuin jähmettynyttä vettä, ja näkyvät omituiset jäämuodostumat ovat jo ennestään olemassa voimaviivoina vedessä. Samalla tavoin on fyysinen sydän eetterisydämen muodostama. Eetteriruumiin yläosa on jotakuinkin fyysisen ruumiin näköinen. Suuri ero on kuitenkin näiden kahden ruumiin välillä. Tämän käsitätte kun sanon, että miehen eetteriruumis on naisellinen ja naisen miehinen. Ilman tätä tietoa elämässä jää paljon käsittämättömäksi. Muuten näyttäytyy eetteriruumis valomuotona ja ulottuu joka kohdassa hiukan fyysisen ruumiin ulkopuolelle. Tämä ruumis on ihmisellä niin kuin kasvikunnallakin. Sitä koossapitävät voimat, sen minätajunnan löydämme taivasmaailmasta, ruupa deevakhaanista eli innoitusmaailmasta, siis astetta alempaa kuin fyysistä ruumista johtavat voimat. Myös kasvikunnan minätajunta on havaittavissa tältä innoituksen tasolta tästä taivaankappaleiden yhteissoinnun maailmasta.
Tulemme sitten ihmisen kolmanteen osaan, ns. astraaliruumiiseen eli rosenkreutzilaisittain sanottuna sieluruumiiseen. Tämä astraaliruumis on ihmisellä samanluontoinen eläinten kanssa. Kun meissä herää mielihyvää tai mielipahaa, iloa tai tuskaa, mielenliikutuksia tai intohimoja, toivomuksia tai haluja, ovat ne astraaliruumiista peräisin. Sekä eläinten että ihmisten astraaliruumista koossapitävät ja muodostavat voimat ovat todellisessa muodossaan olemassa astraali- eli kuvaannollisessa maailmassa. Sitä paitsi eläinten minätajunta on olemassa myös astraalimaailmassa. Kun puhumme eläimen astraaliruumiista, tarkoitamme ryhmäsielua, mikä juuri on löydettävissä astraalitasolla. Toisin sanoen yksittäisellä eläimellä ei ole sielua, vaan koko eläinsuvulla — kaikilla jalopeuroilla, kaikilla tiikereillä —, on yhteinen minä, joka siis ns. ryhmäsieluna elää astraalitasolla. Se osa eläinten olemuksesta, joka elää täällä fyysisellä tasolla, käsitetään oikein vasta seuraamalla sitä astraalitasolle saakka; voitte esimerkiksi nähdä yhdyssiteitä, jotka lähtevät kaikista jalopeuroista ja yhtyvät astraalitasolla siihen yhteiseen joukkominään. Ihmisellä on yksilöllinen minä, mutta jokaisessa astraaliruumiissa elää jotakin joukkominästäkin. Tällainen eläinminä elää ihmisenkin astraaliruumiissa, ja ihminen tulee siitä riippumattomaksi vasta silloin kun hän alkaa nähdä astraalisesti, kun hän tulee astraaliolentojen toveriksi ja hän kohtaa ryhmäsieluja astraalitasolla aivan kuin täällä alhaalla yksittäisiä eläimiä. Siellä elää olentoja, jotka vain pirstaleina voivat astua tänne alas monen monena eläimenä. Kuoltuaan yhtyvät nämä eläinsielut jälleen alkuperäänsä. Kokonainen eläinryhmä ylhäällä astraalitasolla on myös ihminen, jonka kanssa voi puhua niin kuin yksittäisen ihmisen kanssa täällä. He ovat jonkin verran toisen näköisiä kuin täkäläiset ihmiset, eivätkä ole väärin kuvatut Ilmestyskirjan neljännessä luvussa jalopeuran, kotkan, härän ja ihmisen muotoisiksi — siis ihmisen, joka ei ole vielä astunut alas fyysiselle tasolle. Nämä Ilmestyskirjan neljä eläintä ovat ne ryhmäsielujen neljä luokkaa, jotka ovat lähinnä ihmistä.
Nyt tahdomme käsitellä sitä, mikä ihmisellä ei enää ole yhteistä häntä ympäröivän maailman kanssa, sitä olemusta, joka minässä löytää ilmaisumuotonsa. Tämän neljännen aineksensa perusteella ihminen on luomakunnan kruunu maan päällä. Vasta siinä hänellä on toimiva tietoisuus fyysisellä tasolla. Niin kuin kivikunnan tietoisuus tai minätajunta on ruupa deevakhaanissa jo eläinkunnan astraalitasolla, on ihmisen minätajunta fyysisellä tasolla. Vasta tässä minässään on ihmisellä se, johon ei mikään muu olento ylety, johon ei mikään muu tajuntaminä astu.
Olemme näin oppineet tuntemaan nelinäisen ihmisen: fyysisen ihmisen, eetteri-ihmisen, astraali-ihmisen ja minän. Kuitenkaan nämä eivät vielä tyhjennä ihmisen koko olemusta. Nämä neljä prinsiippiä ihmisellä oli jo ruumiillistuessaan ensi kerran maan päälle; nyt hän on kehittymässä eteenpäin. Se tapahtuu monien ruumiillistumien kuluessa siten, että hän minänsä lähtökohtana muovailee kolmea ennen mainittua olemuspuoltaan. Jos katselemme muinaisajan ihmistä ensimmäisessä ruumiillistumassaan maan päällä, huomaamme hänen olevan mielenkiihotustensa ja himojensa orja. Hän on kyllä rakenteeltaan ihminen, mutta käyttäytyy kuin eläin. Jos tällaista ihmistä verrataan ylevään idealistiin, ero heidän välillään on siinä, ettei tuon alkuperäisen villi-ihmisen minä vielä ole muovaillut astraaliruumistaan. Ihmisen kehityksen lähin edistysaskel on siinä, että ihminen muokkaa astraaliruumistaan ja se näkyy siinä, että ihminen ottaa hallintaansa tiettyjä astraaliruumiin alkuperäisiä ominaisuuksia. Tavallinen eurooppalainen noudattaa osaa vieteistään, mutta kieltäytyy noudattamasta toisia. Se osa, jonka hän on saattanut minänsä alaiseksi, muodostaa hänen henki-itsensä eli manaksensa. Tämä manas on siis minän aikaansaama astraaliruumiin muunnos. Se on samaa ainetta, mutta toisella tavalla järjestettynä.
Seuraava kehitysaskel on eetteriruumiin muovaaminen. Jos muistamme, miten kahdeksan vuotiaina lapsina tiesimme ja mitä sen jälkeen olemme oppineet, ero on suuri. Jokainen meistä on omaksunut paljon käsitteitä, joiden nojalla emme enää sokeasti seuraa himojamme ja päähänpistojamme. Ja kuitenkin, jos esimerkiksi muistamme olleemme kiivaita lapsina, ja ajattelemme, minkä verran olemme voittaneet kiivauttamme, huomaamme, kuinka se vielä monesti putkahtaa esille. Ja vielä: kuinka vähän olemmekaan onnistuneet parantamaan huonoa muistiamme tai muuttamaan luonteenomaisia taipumuksiamme, omantuntomme lujuutta tai heikkoutta. Olen usein verrannut ihmisen kykyä muuttaa luonteensa laatua jne. kellon tuntiosoittimen hitaaseen kulkuun. Vihkimys on tekemisissä tämän tosiasian kanssa. Oppiminen ei ole muuta kuin valmistusta lähemmäs vihkimystä vievää luonteenlaadun muuttamista. Jos olette huonosta muistista tehneet hyvän, kiivaudesta maltillisuuden ja rauhallisuuden tai synkkämielisyydestä optimistisen, nurkumattomuuden, silloin olette suorittaneet paljon enemmän kuin jos olisitte hankkineet kuinka paljon tahansa tietoja. Siinä on sisäisten ja salaperäisten voimien alku. Se on merkkinä siitä, että minä tekee työtä, ei ainoastaan astraaliruumiissa vaan myös eetteriruumiissa.
Siinä määrin kuin nämä pyrkimykset näkyvät, ne ovat tosin myös astraaliruumiista käytettävissä; mutta jos niihin sisältyy pyrkimys muuttaa taipumuksiaan, niitä on etsittävä eetteriruumiista. Vain eetteriruumista muovaamalla ne ovat muutettavissa. Siinä määrin, kuin minä on muuttanut eetteriruumistaan, ihmisessä on sitä, jota sanomme elonhengeksi vastakohtana elollisruumiille. Teosofista sanontaa käyttäen se on buddhi, joka on siis minän välityksellä rakennettu eetteriruumiin aineesta.
Kun minä tulee niin voimakkaaksi, että se kykenee muuntamaan ei vain eetteriruumista, vaan myös fyysistä ruumista, ihmisolemuksen korkeinta osaa, jonka voimat ulottuvat kaikkein korkeimpaan maailmaan, silloin sanomme ihmisen rakentavan itsessään nykyisen luontonsa korkeinta ainesta, jota sanotaan aatmaksi eli varsinaiseksi henki-ihmiseksi.
Tähän rakentamiseen tarvittavat voimat ovat korkeimmassa maailmassa. Aluksi muutetaan hengitystä. Tällä tavoin muuttuu veren laatu, mikä puolestaan vaikuttaa fyysiseen ruumiiseen niin, että tuo vaikutus sitten ulottuu korkeimpaan maailmaan.
On pidettävä mielessä ero tiedottoman ja tietoisen muuntamisen välillä. Itse asiassa on jokainen eurooppalainen tietämättään muuntanut luontonsa alempia aineksia. Tietoisesti hän suorittaa tätä muuntamista nykyisen kehityskauden aikana ainoastaan manaksen suhteen. Hänen täytyy tulla vihityksi, ennen kuin hän voi oppia muuntamaan eetteriruumistaan. Mutta tulevina kehityskausina tulevat kaikki ihmiset tietoisesti muuntamaan eetteri- ja fyysistä ruumistaan.
Ihmisen alempaan puoleen kuuluu siis neljä prinsiippiä: fyysinen ruumis, eetteriruumis, astraaliruumis ja sitten vielä minä, joka vaikuttaa muuntavasti — ensin tiedottomasti — kolmeen alimpaan prinsiippiin, jolloin syntyvät manaksen, buddhin ja aatman luonnokset eli alkeet.
Rosenkreutzilainen teosofia puhuu sitä paitsi välittäjinä olevista havainto- eli miellesielusta, älysielusta ja tajuntasielusta. Vasta tajuntasielussa alkaa ihminen tietoisesti muuntaa ruumistaan. Silloin kehittyy havaintosielusta henki-itse, älysielusta kehittyy elonhenki, ja lopulta tajuntasielusta varsinainen henki-ihminen, aatma. Näin saamme kaikkiaan yhdeksän ihmisen rakenteen osaa.
Ulkonaisesti katsoen esiintyvät havaintosielu ja sieluruumis eli astraaliruumis yhtenä, aivan kuin miekka tupessaan, ja samaten henki-itse, ja tajunta sekä sielu, niin että nuo yhdeksän osaa supistuu seitsemäksi, näin:
1. fyysinen ruumis
2. eetteriruumis (elollisruumis)
3. astraaliruumis ja havaintosielu
4. minä (älysielu; minä sarastaa älysielussa)
5. henki-itse, eli tajuntasielu (manas)
6. elonhenki (buddhi)
7. henki-ihminen (aatma)
Tällainen on ihmisluonnon todellinen rakenne, joka oikeastaan koostuu 3 x 3 = 9 osasta. Tästä luvusta 9 on pidettävä kiinni, muuten emme pääse oikeaan näkemykseen. Teoriasta elämään astumme vasta silloin, kun näemme asian todellisen luonteen. Se mitä tässä on vain viittauksin esitetty, on ohjaava meitä, kun alamme tutkia nukkuvan, valvovan ja kuolleen ihmisen tilaa.
ROSENKREUTZILAISTEN TEOSOFIA III
Aiomme tänään katsella ihmistä valvovana, nukkuvana ja "kuolleena".
Valvetilanhan jokainen tuntee omasta kokemuksestaan. Kun ihminen vaipuu uneen, silloin astraaliruumis, minä ja mitä minä on astraaliruumiissa saanut aikaan, kaikki ne ikään kuin vetäytyvät ulos fyysisestä ja eetteriruumiista. Jos selvänäkevästi katsotte nukkuvaa ihmistä, huomaatte vuoteessa makaavan fyysisen ja eetteriruumiin. Nämä kaksi ruumista ovat, niin kuin yleensä aina yhdessä, kun sen sijaan astraaliruumis ja kaikki korkeimmat ainekset erottautuvat näistä: selvänäkevästi voi nähdä, kuinka ihmisen uneen vaipuessa astraaliruumis sekä kaikki korkeammat ainekset jonkinlaisessa valokehässä vetäytyvät pois mainituista ruumiista. Jos tahdomme vielä tarkemmin kuvailla tätä, on sanottava, että nykyajan ihmisen astraaliruumis näyttää olevan koostunut monenlaisista virtauksista ja valon välähdyksistä, ja jos ylimalkaisesti katselee tätä, se esiintyy kahtena yhtyeenkiertyneenä spiraalina tai kuutosena, joista toinen katoaa fyysiseen ruumiiseen ja toinen komeetta pyrstön tapaisena ylettyy kauas avaruuteen. Nämä astraaliruumiin pyrstöt katoavat kuitenkin pian näkymättömiin hajautuessaan yhä kauemmaksi, niin että sen muotoa voi verrata munan muotoon. — Kun ihminen sitten herää, katoaa tuo maailmanavaruuteen levittäytyvä pyrstö, ja kaikki vetäytyy jälleen eetterisfyysiseen ruumiiseen. Unennäkö on valvomisen ja nukkumisen väli-tila, jolloin astraaliruumis tosin jo on päästänyt auki yhdyssiteensä fyysiseen ruumiiseen, ikään kuin vetänyt tuntosarvensa pois siitä, mutta on vielä sidottuna eetteriruumiiseen. Silloin ihmisen näköpiiriin astuu noita kuvia, joita sanomme unennäöksi. — Tällainen on siis nukkuva ihminen, joka elää astraaliruumiissaan fyysisen ja eetteriruumiin ulkopuolella. Tällä unitilalla on syvä tarkoituksensa. Ei saa ajatella, että nukkuvan astraaliruumis olisi toimeton. Päivällä valvoessaan ottaa astraaliruumis oman toimintansa nojalla vastaan vaikutuksia ulkomaailmasta. Mitä ihminen aistihavaintojensa ja toimintansa kautta fyysisessä maailmassa ottaa vastaan tunteiden ja havaintojen muodossa, kaikki mikä ulkoapäin vaikuttaa häneen, siirtyy astraaliruumiiseen saakka. Tämä on varsinaisesti ihmisen havaitseva, tunteva ja ajatteleva osa, ja fyysinen ruumis ja eetteriruumis ovat vain sen välittäjät, työkalut. Astraaliruumiissa on kaikki, mikä ajattelee ja tahtoo. Kun siis ihminen valvoessaan on tekemisissä ulkomaailman kanssa, astraaliruumis saa vaikutuksia sieltä. Mutta pitäkäämme toisaalta mielessämme, että astraaliruumis on eetteri- ja fyysisen ruumiin varsinainen rakentaja. Samaten kuin fyysinen ruumis on kiteytynyt kaikkine elimineen astraaliruumiista, niin on myös kaikki se mikä eetteriruumiissa virtaa ja toimii, lähtenyt astraaliruumiista. — Mistä on sitten astraaliruumis itse kotoisin? Se on maailmankaikkeuteemme kuuluvan yleisen astraaliolemuksen synnyttämä. Jos tahdomme vertauksen muodossa kuvailla tätä asiaa, nimittäin erillisen astraaliruumiin suhdetta suureen astraalimereen, jossa kaikki ihmiset, eläimet, kasvit, kivennäiset ja planeetatkin liikkuvat ja josta ne kaikki ovat lähteneet; niin meidän on ajateltava pisaraa vesiastiassa. Kuten pisaran koko olemassaolo on riippuvainen vedestä, on myös yksittäinen astraaliruumis kerran ollut kosmoksen koko astraalimereen uppoutuneena. Se on eronnut siitä imeytyessään eetteri- ja fyysiseen ruumiiseen, kuten pisara vedestä.
Niin kauan kuin astraaliruumis lepäsi kosmisen astraaliruumiin helmassa, se sai lakinsa ja vaikutuksensa siitä. Se eli siinä elämäänsä. Erottuaan suuresta astraalikehästä astraaliruumiin on turvauduttava myös fyysisestä maailmasta saatuihin vaikutuksiin, sen täytyy jakaa itsensä niiden vaikutusten välillä, jotka se on tuonut mukanaan suuresta astraaliruumiista, ja niiden, joita se nyt saa osakseen fyysisestä ulkomaailmasta. Nämä kaksi puolta tulevat vielä ihmisen saavuttua maalliseen päämääräänsä muodostamaan sopusuhtaisen kokonaisuuden. Nykyään ei vielä ole niin laita. Nuo kahdenlaiset vaikutukset eivät soinnu yhteen. Kuten sanottu, astraaliruumis on eetteriruumiin rakentaja ja siten välillisesti, koska eetteriruumis puolestaan rakentaa fyysisen ruumiin, myös viimemainitun rakentaja. Kaikki mitä astraaliruumis pala palalta on rakentanut, on lähtenyt suuresta kosmisesta astraaliruumiista. Koska kaikki, mitä tästä astraalimerestä on lähtenyt, on tervettä lainmukaisuutta, on myös astraaliruumiin rakentava toiminta alkuaan tervettä ja sopusuhtaista. Kaikki nykyajan ihmisen fyysiseen ruumiiseen liittyvät häiriöt johtuvat niistä vaikutuksista, joita astraaliruumis ottaa vastaan ulkonaisesta fyysisestä maailmasta ja jotka häiritsevät sen sopusointua. Jos nyt astraaliruumis yhtä mittaa asustaisi ihmisessä, fyysisen maailman voimakkaat värähtelyt hävittäisivät pian sen sopusoinnun, jonka astraaliruumis on tuonut mukanaan kosmisesta merestä. Ihminen kuluttaisi pian itsensä loppuun sairauden ja väsymyksen vuoksi. Nukkuessa astraaliruumis vetäytyy pois fyysisen maailman vaikutuksista, joissa sopusointua ei ole olemassa, ja astuu maailmankaikkeuden yleiseen sopusointuun, josta se on kotoisin. Aamulla se tuo mukanaan jälkimainingit siitä uudistuksesta, minkä se on yöllä kokenut; — joka yö uudistaa astraaliruumis sopusointunsa suuren astraalimeren yhteydessä, ja selvänäkijä havaitsee sen olevan yöllä hyvin toimiva. Hän voi huomata yhteyden astraalimeren ja tuon toisen komeetan tapaisen pyrstön kanssa ja kuinka tämä osa tekee työtä ruumiillisen väsymyksen poistamiseksi. Tämä astraaliruumiin toiminta ilmenee siinä, että ihminen aamulla tuntee itsensä vahvistuneeksi ja virkistyneeksi. Kuitenkin täytyy astraaliruumiin, joka yöllä on elänyt suuressa harmoniassa, jälleen sopeutua fyysiseen ruumiiseen, ja sen tähden koetaan tuo vahvistuminen voimakkaammin vasta muutamaa tuntia myöhemmin.
Siirtykäämme sitten unen veljen eli kuoleman puoleen selvittääksemme ihmisen tilaa kuoleman jälkeen. Ero kuolleen ja nukkuvan välillä on siinä, että kuollessa eetteriruumiskin eroaa fyysisestä jättäen vain tämän fyysisen ruumiin jäljelle. — Tämä eetteriruumiin poistuminen fyysisestä ruumiista ei tapahdu koskaan fyysisen elämän aikana, ellei ihminen käy tiettyjen vihkimysmenojen lävitse
Tärkeä ajankohta ihmiselle on heti kuoleman jälkeen. Se voi kestää pitkähkön ajan, tunteja, jopa päiviäkin. Silloin ihminen näkee valtavana kuvasarjana koko kuluneen ruumiillisen elämänsä. Tässä tilassa kulkee kuolleen sielun editse koko elämä viimeisessä ruumiillistumassa kuten suuressa muistielokuvassa eli filmissä. Tämä on jokaisen ihmisen kohtalo kuoleman jälkeen. Tämän kuvasarjan erikoisuus on siinä, että se objektiivisella tavalla esittää kaikki ne tapahtumat, jotka ihminen subjektiivisesti on elämässään kokenut. Eri kokemusten ohella olemme aina myös tunteneet mielihyvää tai mielipahaa, mielen ylentymistä tai surua. Ulkonaisia havaintojamme seurasivat aina myös sisäiset kokemukset, mutta näitä sisäisiä kokemuksia ei ole enää olemassa tässä muistikuvasarjassa. On aivan kuin seisoisimme taulunäyttelyssä. Voimme kyllä mielessämme kuvitella niitä iloja ja suruja, joita taulut esittävät, mutta ne eivät koske meihin välittömästi. Sama on tuon heti kuoleman jälkeen esiin tulevan kuvasarjan laita. Se aukeaa eteemme, ja hämmästyttävän lyhyessä ajassa näemme elämämme kaikki yksityiskohdat uudestaan.
Eetteriruumiin erottaminen fyysisestä tulee kysymykseen elämän aikana vain vihkimyksissä. Joskus tapahtuu kuitenkin, että eetteriruumis äkkiä tempautuu irti. Tämä tapahtuu silloin, kun ihmisellä on hirvittäviä kokemuksia, esimeriksi silloin, kun hän putoaa korkealta tai on vaarassa hukkua. Silloin eetteriruumis saa sellaisen tärähdyksen, että se hetkeksi irtautuu fyysisestä ruumiista. Seurauksena silloinkin on, että koko mennyt elämä muistuu mieleen jokseenkin samaan tapaan kuin kuoleman jälkeen. Eetteriruumis voi myös osittain erota silloin, kun joku jäsen puutuu. Jos esimerkiksi käsi on kuoletettu, selvänäkijä voi huomata eetterikäden velttona riippuvan kuin hansikas ja kun ihminen on hypnoottisessa unessa eetteriaivojen osia saattaa löystyä päästä. Kun eetteriruumis on ikään kuin kietoutunut tai kiinnittynyt pieniin pistemäisiin muodostumiin, syntyy fyysiseen ruumiiseen tuo tuttu omituinen puutuneen jäsenen pistelevä tunne.
Mutta palatkaamme kuolleeseen. Eetteri- ja astraaliruumiin oltua jonkin aikaa erotettuina fyysisestä ruumiista, tulee hetki, jolloin astraaliruumis ja korkeammat ainekset vuorostaan irtaantuvat eetteriruumiista; silloin päättyy tuo muistikuva-sarja. — Siitä jää kuitenkin ihmiselle jotakin, sillä se ei mene kokonaan hukkaan. Joskin eetteri eli elollisaine hajaantuu maailmaneetteriin, jää kuitenkin jäljelle jonkinlainen "esanssi" eli hieno jäämä, mikä ei enää koskaan voi kokonaan hävitä. Ihminen ottaa tämän hienon kuvasarjajäämän mukaansa tuleviin ruumiillistumiin, vaikkakaan hän ei voi sitä muistaa.
Sanomme syyruumiiksi sitä, mitä tästä muistijäännöksestä muodostuu. Jokainen ruumiillistuma lisää lehden elämänkirjaan. Tämän kautta lisääntyy elonesanssi, ja jos kulunut elämä on ollut tuloksekas, kehittyy seuraava elämä vastaavasti. Siinä on selitys rikkaan tai köyhän elämän taipumuksiin eli lahjoihin.
Voidaksemme ymmärtää astraaliruumiin elämää sen erottua eetteriruumiista, meidän täytyy luoda silmäys eräisiin seikkoihin. Fyysisessäkin elämässä elettäessä se on astraaliruumis, joka iloitsee ja kärsii, joka tyydyttää halujaan, vaistojaan ja toivomuksiaan fyysisen ruumiin elimien välityksellä. Kuoleman jälkeen tämä fyysinen väline ei ole enää käytettävissä. Herkuttelija ei voi enää tyydyttää mielitekojaan, sillä häneltä puuttuu kieli ja makuaisti, jotka ovat hävinneet fyysisen ruumiin mukana; mutta halut jäävät ihmiseen, koska ne ovat yhtyneenä astraaliruumiiseen. Tästä johtuu kaamalookan ajan polttava jano (kaama merkitsee halua ja looka oikeastaan paikkaa, vaikka se todellisuudessa ei ole mikään paikka, vaan tila). Joka jo fyysisen elämänsä aikana vapautuu fyysisen ruumiinsa riippuvuudesta, lyhentää kaamalooka-aikaansa.
Todellista vapautumista on se, että antaudumme kauneuden ja harmonian lumousvaltaan, sillä ne kohottavat meitä jo täällä aistillisen maailman yläpuolelle. Aistillis-materialistinen taide tekee kaamalooka-tilan vielä vaikeammaksi, mutta henkinen taide keventää sitä. Jokainen jalo ja henkevä halu lyhentää kaamalooka-aikaa. Sen tähden on meidän nyt jo luovuttava sellaisista haluista ja mieliteoista, jotka ainoastaan aistillisten välikappaleiden avulla ovat tyydytettävissä. Elämä tuonelassa on juuri vieroittumista aistillisista haluista ja himoista. Se kestää noin kolmanneksen fyysisen elämän ajasta, ja sen omituisuus on siinä, että se merkillisellä tavalla kertaa fyysisen elämän. Tuo ensimmäinen muistikuvasarja oli vain kylmää katselemista, mutta nyt ihminen vielä kerran kokee jokaisen elämänsä ilon ja surun, joskin päinvastaisella tavalla kuin täällä: hän kokee nyt itse kaiken sen ilon ja tuskan, jonka hän on toisille tuottanut. Tämä kokemusten uusiminen alkaa loppupäästä ja kulkee kolminkertaisella nopeudella taaksepäin syntymään saakka. Tämän tultua suoritetuksi yhtyy se astraaliruumiin osa, joka on minän muovailema, syyruumiiseen, kun taas muu osa erkanee pois tyhjänä varjona ja muodostuu kuolleen ihmisen astraaliruumiiksi. Ihminen on jättänyt fyysisen, eetterisen ja lopuksi astraaliruumiinsa. Hän astuu nyt uuteen tilaan deevakhaanissa. Niin kuin astraalimaailma on deevakhaan myös tässä ympärillämme.
Salaperäisellä tavalla puhuu Raamattu tästä kaamalooka-ajan loppumisesta sanoilla: "Ellette tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan." Deevakhaan on henkinen maailma, se on sama kuin kristinuskon taivas.
Kuvatkaamme nyt deevakhaan-maailmaa. Se on yhtä monimutkainen koostumukseltaan kuin fyysinen maailmammekin. Samoin kuin täällä. puhumme maasta, vedestä ja näiden yläpuolella vielä hienommistakin ainelajeista, on devakhaanissakin vastaavan tapaiset ainemuodostumat, joille on annettu vastaavat nimitykset.
Ensin ovat deevakhaaniset mantereet. Kaikilla maan päällä olevilla fyysisillä esineillä on siellä vastakappaleensa. Kun katselemme ihmistä deevekhaanisin silmin, katoaa kaikki mikä on fyysistä, mutta sen ympärys alkaa hohtaa ja loistaa. Missä ennen oli fyysinen ruumis, on nyt tyhjä paikka jonkinlaisena "negatiivina" eli varjokuvana. Kun eläintä tai ihmistä näin katselee, esiintyvät ne negatiivisina vertauskuvina. Veri näkyy vihreänä komplementti- eli täydennysvärinä. Kaikki fyysiset kappaleet ovat siellä ikään kuin alkumuotoina olemassa.
Toisena alueena deevakhaanissa, joskin jyrkästi rajoitettuna, on meri. Tämä ei ole vettä, vaan erästä elollisainetta, jota säännöllisesti virraten leviää koko deevakhaaniin, sen väri muistuttaa nuorta persikan kukkaa keväällä. Se, mikä täällä alhaalla virtaa eri ihmisissä ja eläimissä, muodostaa deevakhaanissa jonkinlaisen vesi-elementin. Symbolisesti kuvaa sitä ihmisen verenkierto.
Kolmas alue käsitetään parhaiten sen ulkonaisena ilmennyksenä, mikä täällä esiintyy tunteina, ilona ja suruna, riemuna ja tuskana. — Jos täällä esimerkiksi käydään sotaa, jäävät kanuunat ja kiväärit fyysiselle tasolle, mutta ihmisten intohimot, viha ja tuska esiintyvät deevakhaanissa hirveänä rajuilmana. Tämä on siis deevakhaanin ilmapiiri. Niin kuin maatamme ympäröi ilmakehä, samoin muodostavat deevakhaanin ilmakehän kaikki tunnepurkaukset täällä, esiintyivätpä ne fyysisessä muodossa tai eivät.
Deevakhaanin neljäs alue sisältää kaikkien maan päällä esiintyvien omaperäisten saavutusten alkumuodot ja perusteet. Jos katselemme fyysisen maailman tapauksia ympärillämme, huomaamme, että miltei kaikki sisäinen toiminta perustuu ulkonaisiin aiheisiin. Kukka tai eläin tuottaa meille iloa. Tätä iloa emme tulisi tuntemaan ilman tuota ulkonaista syytä. On kuitenkin olemassa sisäisiä kokemuksia, jotka eivät aiheudu ulkoisista ärsykkeistä. Uusi aate, taideteos tai uusi kone tuo jotain maailmaan, jota siinä ei ennen ole ollut. — Kaikilla näillä aloilla tapahtuu omaperäistä luomista. Ihmiskunta ei menisi lainkaan eteenpäin, jollei mitään uutta tuotaisi maailmaan. Erityisen omaperäiset luomukset, joita suuret taiteilijat ja keksijät ovat antaneet maailmalle, ovat vain asteeltaan korkeampia jokaista omaperäistä tekoa, kuinka vähäpätöisiä lienevätkään. Tärkeää on vain se, että jotakin omaperäistä syntyy sieluun. Vähäpätöisimmilläkin omintakeisilla teoilla on esikuvansa deevakhaanissa. Kaikki mitä ihminen omaperäisesti luo, on jo siemenenä olemassa siellä ennen syntymäänsä.
Deevakhaanissa on siis neljä aluetta, joita fyysisellä tasolla edustavat maa, vesi, ilma ja tuli. Mantere on sen kiinteä kuori henkisessä merkityksessä; sitten on merialue, joka vastaa meidän vesistöämme; ilma-alue kauniine, mutta myrskyisine rajuilmoineen, ja lopuksi alkumuotojen maailma, joka tunkeutuu kaiken muun lävitse ja jossa ihmissielu valmistuu ja kokoaa voimia tulevaa elämää varten.
Jatkuu...
Etusivu Rudolf Steiner