Rudolf Steiner
TEOSOFIA
JOHDATUS YLIAISTILLISEN MAAILMAN
JA IHMISEN TIEDOSTAMISEEN
SUOMENNOS NELJÄNNESTÄ SAKSALAISESTA PAINOKSESTA
Alkulause kolmanteen painokseen
Se, mitä on sanottu tämän kirjan toisen painoksen johdosta, voidaan sanoa kolmanteenkin painokseen nähden. 'Lisäyksiä' ja 'täydennyksiä', jotka esityksen tarkemmaksi määrittelemiseksi näyttävät minusta tärkeiltä, on myös tällä kertaa liitetty muutamiin yksittäisiin kohtiin. Varsinaiset muutokset ensimmäisen ja toisen painoksen sisältöön eivät mielestäni ole missään kohden tarpeellisia. Sekään, mitä kirjan tarkoituksesta lausuttiin sen ensikertaa ilmestyessä ja mitä toisen painoksen alkulauseeseen lisättiin, ei kaipaa nykyään muutosta. Sen vuoksi tässä toistetaankin ensimmäisen painoksen alkulause ja myös toisen painoksen alkulauseeseen tehty seuraava lisäys.
Tämän kirjan tarkoituksena on antaa kuvaus muutamista yliaistillisen maailman osista. Se, joka tahtoo myöntää ainoastaan aistillisen olemassaolon, pitää tätä kuvausta tyhjänä mielikuvituksen tuotteena. Mutta se, joka tahtoo etsiä aistinmaailmasta korkeampiin johtavia teitä, oppii jo piankin ymmärtämään, että katsaus toiseen maailmaan antaa ihmisen elämälle vain arvoa ja merkitystä. Sellainen katsaus ei vieraannuta ihmistä 'todellisesta' elämästä — kuten useat pelkäävät — vaan sen avulla hän vasta oppii pysymään tässä elämässä varmana ja lujana. Hän oppii tuntemaan elämän syyt sen sijaan, että ilman sellaista katsausta hän hapuilee sokean tavoin seurausten sarjassa. Aistillinen 'todellisuus' saavuttaa tarkoituksensa vasta yliaistillisen tiedon avulla. Sen vuoksi tämä tieto tekeekin ihmisen kelvollisemmaksi täyttämään elämän tehtäviä, eikä päinvastoin. Todellinen 'käytännön mies' voi olla vain se, joka ymmärtää elämää.
Tämän kirjan tekijä ei esitä mitään sellaista, jota hän ei voi todistaa kokemuksensa perusteella, nimittäin sen laatuisen kokemuksen kuin tällä alalla voidaan tehdä. Ainoastaan tässä mielessä itse elettyjä kokemuksia esitetään.
Tätä kirjaa ei voida lukea samalla tavalla, kuin nykyaikana on kirjoja tapana lukea. Lukijan täytyy määrätyssä suhteessa syventyä jokaiseen sivuun, vieläpä moneen lauseeseenkin. Tätä on tietoisesti tarkoitettu, sillä ainoastaan siten kirja voi tulla lukijalle tarkoitustaan vastaavaksi. Hän, joka vain lukaisee sen läpi, ei ole lukenut sitä ensinkään. Sen sisältämät totuudet täytyy elää. — Vain siten käsitettynä on teosofialla jotakin arvoa.
Tätä kirjaa ei voida arvostella nykyajan tieteen kannalta, ellei tämä arvostelu perustu itse kirjasta saatuun näkökantaan. Jos arvostelija asettuu viimemainitulle näkökannalle, hän epäilemättä huomaa, etteivät nämä esitykset millään tavalla vastusta todellista tiedettä. Tekijä tietää, ettei hän ole sanallakaan tahtonut joutua tieteellisen tunnollisuutensa kanssa ristiriitaan.
Se, joka haluaa etsiä tässä esitettyjä totuuksia vielä toista tietä, löytää sellaisen kirjassani Philosophie der Freiheit (Berlin 1892, Vapauden filosofia suom. 1969). Nämä molemmat kirjat pyrkivät eri teitä samaan päämäärään. Toinen ei ole ensinkään välttämätön toisen ymmärtämiseksi, vaikka monelle tietysti olisi toinenkin kirja hyödyksi.
Se, joka tästä kirjasta etsii kaikkein 'viimeisimpiä' totuuksia, jättää ehkä tyytymättömänä kirjan käsistään. Tarkoitus onkin esittää ensin perustotuuksia teosofian yleisaloilta.
Ihmisen luonteelle on ominaista, että hän kysyy maailman synnystä ja sen lopusta, olemassaolon tarkoituksesta ja jumalan olemuksesta. Mutta se, jonka tarkoituksena ei ole tarjota ymmärrykselle pelkkiä sanoja ja käsitteitä, vaan antaa todellisia tietoja itse elämää varten, tietää ettei hän saa kertoa viisauden korkeimmille asteille kuuluvista asioista sellaisessa teoksessa, jossa käsitellään vasta viisauden alkua. Tämän alun tultua ymmärretyksi selviää vasta, miten on tehtävä kysymyksiä, jotka koskevat korkeampia asioita. Näitä korkeampia asioita käsitellään eräässä toisessa tähän liittyvässä kirjassa, nimittäin tämän kirjoittajan laatimassa Geheimwissenschaft-nimisessä teoksessa (Antroposofinen hengentiede, suom. 1964).
Toisen painoksen alkulauseessa on seuraava lisäys: Sen, joka nykyaikana julkaisee esityksen yliaistillisista tosiasioista, pitäisi olla selvillä kahdesta seikasta. Ensiksi siitä, että aikamme tarvitsee yliaistillisten tietojen viljelemistä; ja toiseksi siitä, että henkisen elämän alalla ilmenee nykyään joukoittain sellaisia kuvauksia ja tunnevirtauksia, joiden esiintyminen näyttää monesta kerrassaan haaveilulta ja mielikuvituksen tuotteelta. Nykyaika tarvitsee yliaistillisia tietoja, sillä kaikki se, mitä ihminen kokee tavalliseen tapaansa maailmasta ja elämästä, herättää hänessä lukemattomia kysymyksiä, joihin voidaan vastata ainoastaan yliaistillisten totuuksien avulla. Ei pitäisi pettää itseään niihin tietoihin nähden, joita nykyajan henkisissä virtauksissa annetaan olemassaolon perusteista, sillä ne eivät ole syvällisemmin tuntevalle sielulle vastauksia, vaan päinvastoin kysymyksiä maailman ja elämän suurista arvoituksista. Moni voi olla pitempäänkin siinä luulossa, että hän 'tarkasti tieteellisten tulosten' ja monien nykyaikaisten ajattelijoiden päätelmien perusteella on ratkaissut olemassaolon arvoitukset; mutta jos sielu tunkeutuu niihin syvyyksiin, joihin sen täytyy tunkeutua, että se todella ymmärtäisi itsensä, hänelle ilmenee se, mikä hänestä näytti alussa ratkaisevalta, vasta todellisen kysymyksen synnyttäjänä. Vastaus näihin kysymyksiin ei ole tarkoitettu tyydyttämään ainoastaan inhimillistä uteliaisuutta, vaan tästä vastauksesta riippuu sielunelämän sisäinen rauha ja lujuus. Sellaisen vastauksen saavuttaminen ei ainoastaan sammuta tiedonjanoa vaan tekee ihmisen työkykyiseksi ja elämän tehtäviin kykeneväksi, sitä vastoin vastauksen puutteessa hän lamaantuu sielullisesti ja lopulta ruumiillisestikin. Yliaistillinen tieto ei olekaan olemassa ainoastaan tietopuolisten tarpeiden tyydyttämiseksi, vaan se palvelee elämän käytäntöä. Teosofia on juuri nykyisen hengenelämän laatuun nähden välttämätön tiedonala nykyiselle aikakaudellemme.
Toisaalta ilmenee se tosiasia, että monet mitä jyrkimmin kieltäytyvät siitä, mitä he välttämättömimmin tarvitsevat. Se monien mielipiteiden pakottava voima, joka on rakennettu 'varmojen tieteellisten kokemusten pohjalle', on monille niin suuri, että he eivät voi pitää tällaisessa kirjassa tehtyjä esityksiä muuna kuin pohjattomana mielettömyytenä. Yliaistillisten tietojen esittäjä voi suhtautua sellaisiin mielipiteisiin vailla minkäänlaista pettymystä. On epäilemättä helppo vaatia yliaistillisten asiain esittäjältä 'kumoamattomia' todistuksia siitä, mitä hän esittää. Tällöin ei kuitenkaan ajatella sitä, että juuri siten joudutaan harhaan. Vaaditaan näet — ihmisen itse sitä tiedostamatta — sellaisia todistuksia, jotka eivät perustu itse asiaan, vaan sellaisia, joita itse tahdotaan tai kyetään hyväksymään oikeiksi.
Tämän teoksen tekijä tietää, ettei tässä kirjassa ole mitään sellaista, mitä ei jokainen nykyajan luonnontieteen kannalla oleva voisi myöntää oikeaksi. Hän tietää, että luonnontieteen kaikkia vaatimuksia voidaan pitää oikeutettuina, ja juuri siksi voidaan myös huomata, että tässä annettu yliaistillisen maailman esittämistapa on itsessään perusteltu. Tässä esityksessä pitäisi juuri oikean luonnontieteellisen ajatustavan olla kuin kotonaan. Joka näin ajattelee, tuntee monen väittelyn johdosta samaa, mitä Goethe syvällisen tosissa sanoissaan on lausunut: "Väärä oppi ei salli itseään kumottavan, sillä se lepää sillä vakaumuksella, että väärä on tosi." Keskustelut ovat hedelmättömiä sille, joka hyväksyy vain sellaisia todistustapoja, jotka soveltuvat hänen ajattelutapaansa. Se, joka on tutustunut 'todistamisen' olemukseen, on selvillä siitä, että ihmissielu löytää totuuden toisella tavalla kuin väittelemällä. Siinä mielessä annetaan julkisuuteen myös tämän kirjan toinen painos.
On kulunut, ikävä kyllä, liiankin pitkä aika tämän kolmannen painoksen ilmestymiseen siitä, kun toinen painos myytiin loppuun. Pakottavat työt samalla alalla, jolle tämäkin kirja on omistettu, ovat viivyttäneet tekijää tämän kirjan tarkastustyössä, jonka hän kuitenkin on tahtonut suorittaa.
Sisällys
III Hengen jälleenruumiillistuminen ja kohtalo (Reinkarnaatio ja karma)
2. Sielu sielullisessa maailmassa kuoleman jälkeen
4. Henki henkisessä maailmassa kuoleman jälkeen
5. Fyysinen maailma ja sen yhteys sielulliseen ja henkiseen maailmaan
6. Ajatusmuodot ja ihmisen 'aura'
V Tiedontie
VI Muutamia huomautuksia ja lisäyksiä
I Johdanto
Kun Johann Gottlieb Fichte esitti syksyllä 1813 'oppinsa' kokonaan totuuden palvelukseen omistetun elämän kypsänä hedelmänä, hän lausui heti alussa seuraavaa: "Tämä oppi edellyttää aivan uuden sisäisen aistinelimen, jonka avulla ilmenee uusi maailma, mikä tavalliselle ihmiselle ei ole ensinkään olemassa." Sitten hän esimerkillä osoitti, kuinka käsittämätön tämä hänen oppinsa täytyi olla sille, joka vain tavallisiin aistimiin perustuvan käsityskannan nojalla tahtoi sitä arvostella: "Ajatelkaamme maailmaa, jossa on vain sokeana syntyneitä ja jotka siis tuntevat asioita ja olosuhteita ainoastaan siinä määrin kuin ne tuntoaistille ovat olemassa. Menkääpä heidän luokseen ja puhukaa heille väreistä ja muista olosuhteista, jotka ovat ainoastaan valon ja näön avulla olemassa. Tietenkin puhutte heidän mielestään asioista, joita ei ole olemassa, ja parempi onkin, jos he sanovat sen teille, sillä siten huomaatte pian erehdyksenne, ja kuin ette voi avata heidän silmiään, lopetatte turhan puhumisen." Se, joka puhuu ihmiselle sellaisista asioista kuin Fichte tässä tapauksessa, on liiankin usein samanlaisessa asemassa kuin näkevä, joka puhuu sokeana syntyneille. Mutta nämä asiat ovatkin juuri sellaisia, jotka koskevat ihmisen todellista olemusta ja hänen korkeinta päämääräänsä. Täytyisi siis todellakin olla toivoton ihmiskuntaan nähden, jos pitäisi luulla, että on 'lopetettava turha puhuminen'. Päinvastoin: ei pidä hetkeäkään epäillä, etteikö jokainen, jolla on hyvää tahtoa, voisi 'avata silmänsä'. Tätä edellyttäen ovat puhuneet ja kirjoittaneet kaikki ne, jotka ovat tunteneet, että heissä itsessään on 'sisäinen' aistinelin niin kehittynyt, että he ovat voineet käsittää ihmisen todellisen, ulkonaiselle aistimille salatun olemuksen. Sen vuoksi jo muinaisimmista ajoista asti on puhuttu yhä uudelleen tästä 'salatusta viisaudesta'. Niille, jotka ovat siitä jotakin omaksuneet, se on yhtä todellista kuin värikäsitteet ovat hyvin kehittyneille silmille. He eivät kaipaa 'salattuun viisauteen' nähden todisteita, ja he myös tietävät, etteivät todisteita tarvitse nekään, joille tavallaan 'korkeampi aisti' on avautunut. Siitä Sellaisille voi puhua niin kuin Amerikassa käynyt voi puhua niille, jotka eivät ole siellä käyneet, mutta jotka kuitenkin voivat saada kuvan siitä, sillä he luottavat siihen, että he näkisivät kaiken sen, mitä matkustajakin on nähnyt, jos heille tarjoutuisi siihen vain tilaisuus.
Mutta ei ainoastaan sellaisille tule korkeamman totuudentutkijan puhua. Hänen täytyy kohdistaa sanansa kaikille, sillä hänellä on sanottavana asioita, jotka koskevat kaikkia ihmisiä; hän näet tietää, ettei kukaan voi olla sanan todellisessa merkityksessä 'ihminen' tuntematta näitä asioita. Hän puhuu kaikille ihmisille, sillä hän tietää, että on olemassa eri ymmärtämyksen asteita siihen nähden, mitä hänellä on sanottavana. Hän tietää, että nekin, jotka ovat vielä kaukana siitä hetkestä, jolloin heille avautuu korkeampi aisti, voivat ainakin jossakin määrin ymmärtää häntä, sillä totuudentunto ja ymmärtämys elävät jokaisessa ihmisessä, ja hän ensin vetoaa tähän ymmärtämykseen, joka voi leimahtaa jokaisessa terveessä sielussa. Hän tietää myös, että tässä totuudentunnossa on voima, jonka vähitellen täytyy saattaa ihminen tiedon korkeammille asteille. Tämä tunto, joka ehkä alussa ei tajua ensinkään, mitä sille puhutaan, on itse se loihtija, joka avaa 'hengen silmän', joka on vielä hämärän peitossa. Sielu ei näe, mutta tämän tunnon kautta siihen tarttuu totuuden voima; silloin totuus lähenee vähitellen sielua ja avaa sille 'korkeamman aistin'. Se voi tapahtua toiselle lyhemmän, toiselle pitemmän ajan kuluttua. Se, jolla on kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, saavuttaa tämän päämäärän. Vaikka jokaista fyysisesti sokeana syntynyttä ei voidakaan saada näkeväksi, voidaan kuitenkin avata jokainen henkinen silmä; on vain ajan kysymys, milloin se tapahtuu.
Opinnot ja tieteellinen sivistys eivät ole 'korkeamman aistin' avautumisen ehtona. Se voi avautua yksinkertaiselle ihmiselle yhtä hyvin kuin tieteellisesti oppineellekin. Se, mitä nykyään pidetään 'oikeana tieteenä', voi olla tässä suhteessa mieluimmin vastuksena kuin etuna. Tiedehän pitää liiankin usein 'todellisuutena' ainoastaan sitä, mikä on tavallisilla aistimilla havaittavissa. Niin suuri ansio kuin tieteellä onkin tämän ulkonaisen todellisuuden tiedossa, kuitenkin se kehittää samalla joukoittain ennakkoluuloja, jotka sulkevat tien korkeampiin todellisuuksiin.
Tässä sanotun johdosta väitetään usein, että ihmisen tiedoille on kerta kaikkiaan asetettu 'ylipääsemättömät rajat'. Kun näiden rajojen yli ei voida astua, ei voida myöskään hyväksyä sellaista tietoa, joka ei ota näitä 'rajoja' huomioon. Ja melko julkeana pidetään sellaista, joka väittää jotakin asioista, jotka ovat ihmisen tietokyvyn tuolla puolen. Näin väitettäessä jätetään kokonaan huomioonottamatta, että korkeamman tiedon saavuttamiseksi vaaditaankin ensin inhimillisten tietokykyjen kehittämistä. Se, mikä ennen tätä kehittämistä ulottuu tiedon rajojen ulkopuolelle, kuuluu jokaisessa ihmisessä uinuvien kykyjen herättyä inhimillisen tiedonalan sisäpuolelle.
Erästä seikkaa ei kuitenkaan saa jättää huomioonottamatta. Voidaan kysyä, mitä hyödyttää puhua niistä asioista ihmisille, joiden tiedonkyvyt eivät ole vielä heränneet ja joille siis nämä asiat ovat vielä saavuttamattomissa. Mutta siten asiaa arvosteltaisiin väärin. Näiden asioiden havaitsemiseksi tarvitaan määrättyjä kykyjä, joita tässä käsitellään. Mutta kun tieto niistä on saavutettu ja niistä sitten tehdään selkoa, jokaisen ihmisen, joka tahtoo käyttää ennakkoluuloista vapaata logiikkaa ja tervettä totuudentuntoa, on mahdollista ymmärtää ne. Tässä kirjassa esitetään ainoastaan sellaisia asioita, jotka jokaisessa, joka antaa itsessään vaikuttaa monipuolisen, täysin ennakkoluulottoman ajattelun ja arveluista vapaan totuudentunnon, voi synnyttää sen vaikutelman, että näiden kautta ihmiselämän ja maailman arvotukset tyydyttävästi selviytyvät. Katsottakoon apua kerrankin seuraavasta näkökulmasta: "Saataisiinko elämästä tyydyttävä selitys, jos kirjassa esitetyt asiat olisivat tosia?" Silloin huomataan, että jokaisen ihmisen elämä todentaa ne.
Sille, joka on 'opettajana' näillä olemassaolon korkeammilla aloilla, ei riitä ainoastaan korkeamman aistin avautuminen. Näillä aloilla tarvitaan myös 'tiedettä', kuten tiede kuuluu opettajan työhön tavallisessa todellisuudessa. 'Korkeampi näkemys' tekee henkialoilla 'tietäväksi' yhtä vähän kuin terveet aistimet tekevät 'oppineeksi' aistillisessa todellisuudessa. Kun nyt itse asiassa kaikki todellisuus, alempi ja korkeampi (henkinen), on vain saman perusolemuksen kaksi eri puolta, jää sellainen, joka on tietämätön alemmilla tiedonaloilla, ehkä useimmiten tietämättömäksi myös korkeammissa asioissa. Tämä tosiasia herättää äärettömän vastuuntunnon siinä, joka — henkisen kutsumuksen kautta — on määrätty opettajaksi olemuksen henkisillä aloilla. Se velvoittaa häntä vaatimattomuuteen ja varovaisuuteen. Mutta tämä ei saa pidättää ketään korkeampien totuuksien harrastuksista, ei sitäkään, jonka muu elämä ei anna mitään aihetta puuttua tavallisiin tieteisiin. Voihan täyttää varsin hyvin tehtävänsä ihmisenä, tuntematta ensinkään kasvi- tai eläintiedettä, matematiikkaa ym. tieteitä; mutta ei voi olla 'ihminen' sanan täydessä merkityksessä, jos ei tavalla tai toisella pääse lähemmin sen kosketukseen, mitä 'korkeampi viisaus' ilmoittaa ihmisen olemuksesta ja sen tarkoituksesta.
Ihminen tarkoittaa 'jumaluudella' korkeinta, mihin hän voi katseensa luoda. Tähän jumalalliseen hänen täytyy jollakin tavalla yhdistää oma korkein tarkoitusperänsä. Sen vuoksi voitaneen myös korkeampaa viisautta, joka ihmiselle ilmentää hänen olemuksensa ja siten hänen tarkoituksensa, kutsua 'Jumalalliseksi viisaudeksi' eli teosofiaksi.
Edellä sanottuun näkökantaan perustuen esitetään tässä kirjassa luonnos teosofisesta maailmankatsomuksesta. Tämän kirjan kirjoittaja ei tahdo esittää mitään, mikä ei ole hänelle itselleen tosiasia samassa merkityksessä kuin ulkonaisessa maailmassa eletty kokemus on tosiasia silmille, korville ja tavalliselle ymmärrykselle. — Tässä esitetään siis kokemuksia, jotka ovat jokaisen saavutettavissa, joka tahtoo astua tämän kirjan lopussa esitetylle 'tiedon tielle'. Ihminen suhtautuu yliaistillisen maailman olioihin oikealla tavalla, kun hän edellyttää, että terve ajattelu ja tunto voi ymmärtää kaiken, mitä korkeammista maailmoista voi tositietoina virrata; ja — asettaen lähtökohdakseen tämän ymmärryksen ja täten luoden vankan perustan — ihminen on jo ottanut tärkeän askeleen kohti omaa henkistä näkemystä, vaikka tämän saavuttamiseksi täytyy ottaa huomioon muutakin. Mutta ihminen sulkee itseltään todellisen korkeamman tiedon ovet, jos hän halveksii tätä tietä ja tahtoo tunkeutua korkeampiin maailmoihin yksinomaan muilla keinoin. Periaate 'vasta sitten tunnustaa korkeimpien maailmojen olemassaolo, kun ne ensin on nähnyt' on esteenä itse tälle näkemykselle. Tahto, joka pyrkii ensin terveen ajattelun avulla ymmärtämään sen, mitä myöhemmin voi katsella, edistää tätä katselmusta. Se loihtii esiin tärkeitä sielunvoimia, jotka johtavat tähän 'näkijän katselmukseen'.
II Ihmisen olemus
Seuraavat Goethen sanat näyttävät kauniilla tavalla lähtökohdan yhdelle niistä teistä, joilla ihmisen olemus voidaan oppia tuntemaan: "Niin pian kuin ihminen havaitsee ympärillään kappaleita, hän tutkii missä suhteessa ne ovat häneen, ja täydellä syyllä, sillä koko hänen kohtalonsa riippuu siitä, ovatko ne hänelle mieluisia vai vastenmielisiä, puoleensavetäviä vai poistyöntäviä, hyödyttävätkö tai vahingoittavatko ne häntä. Tämä aivan luonnollinen tapa tarkastella ja arvostella olioita, näyttää olevan yhtä helppoa kuin se on välttämätöntäkin; ja kuitenkin ihminen on tässä suhteessa altis tuhansille erehdyksille, jotka saavat hänet usein hämilleen ja katkeroittavat hänen elämäänsä. —Ne, jotka elävän tiedon halusta tahtovat oppia tuntemaan luonnon esineitä sellaisinaan ja niiden suhdetta toisiinsa, ottavat suorittaakseen paljon vaikeamman päivätyön, sillä he kadottavat pian mittapuun, joka heillä oli apuna, kun he ihmisinä tarkastelivat olioita vain niiden suhteessa heihin itseensä. Heiltä puuttuu se mittapuu, joka johtuu mieluisesta tai vastenmielisestä, puoleensavetävästä tai poistyöntävästä, hyödyllisestä tai vahingollisesta; heidän täytyy kokonaan luopua siitä, maltillisina ja 'ikään kuin jumalallisina olentoina' heidän täytyy etsiä ja tutkia vain sitä, mikä on, eikä sitä mikä miellyttää. Kasvitieteilijäänkään ei saa vaikuttaa kasvien kauneus eikä niiden hyödyllisyys, vaan hänen täytyy tutkia kasvien rakennetta ja niiden suhdetta muuhun kasvikuntaan; ja kuten aurinko loihtii ne esiin ja valaisee niitä, hänenkin tulee katsella ja tarkastella yhtä rauhallisena niitä. Hän ei saa tässä tutkimisessaan käyttää oman suhtautumisensa määräämää mittapuuta, vaan se hänen täytyy ottaa siitä oliojoukosta, mitä hän tarkastaa."
Tämä Goethen lausuma ajatus kohdistaa ihmisen huomion kolmeen seikkaan. Ensiksi niihin esineisiin, joista hänen aistinsa tuovat hänelle tietoa, jotka hän havaitsee tuntoaistin, hajun, maun, kuulon ja näön avulla; toiseksi niihin vaikutelmiin, joita esineet herättävät hänessä ja jotka ilmenevät mieltymyksenä tai vastenmielisyytenä, haluna tai inhona, aina sen mukaan, minkä hän huomaa mieluisaksi tai vastenmieliseksi, hyödylliseksi tai vahingolliseksi; ja kolmanneksi niihin tietoihin, mitkä hän hankkii itselleen 'ikään kuin jumalallisena olentona' niistä esineiden toiminnan ja olemuksen salaisuuksista, jotka hänelle selviytyvät.
Nämä kolme eri puolta erottuvat selvästi ihmiselämässä, ja siksi ihminen huomaakin, että hän on sidottu maailmaan kolmella eri tavalla. Ensimmäinen tapa ilmentyy siinä, mitä hän havaitsee, minkä hän käsittää olevana tosiasiana. Toisen tavan avulla hän saattaa maailman omakohtaiseksi asiakseen, joksikin, mikä merkitsee hänelle jotakin. Kolmas tapa ilmentää hänelle päämäärän, johon hänen on alati pyrittävä.
Miksi maailma näyttäytyy ihmiselle näillä kolmella tavalla? Sen voi selittää yksinkertainen tutkimus. — Kävelen kukkia kasvavalla niityllä. Kukkien värit havaitsen silmieni avulla. Tässä on siis seikka, jonka käsitän olevana tosiasiana. — Iloitsen kukkien väririkkaudesta. Siten teen tämän tosiasian omakseni. Tunteen avulla yhdistän kukat omaan olemukseeni. Vuoden kuluttua kävelen taas samalla niityllä. Nyt siellä on toisia kukkia. Ne herättävät minussa uutta iloa. Viimevuotinen iloni herää muistona. Tämä ilo on minussa, mutta esine, joka sen synnytti, on poissa. Mutta ne kukat, jotka nyt näen, ovat kuitenkin samaa lajia kuin viimevuotisetkin ja ovat kasvaneet samojen lakien mukaan. Jos olen selvittänyt itselleni kukkalajin, sen kasvamislait, niin havaitsen ne tämän vuoden kukissa samanlaisina kuin viime vuoden kukissa ne opin tuntemaan. Silloin saatan ajatella ehkä näin: Viime vuoden kukkaset ovat hävinneet; niiden herättämä iloni on jäljellä vain muistona. Tämä ilo on kytketty ainoastaan minun olemukseeni. Mutta se, minkä viime vuoden kukissa opin tuntemaan ja minkä taas tänä vuonna niissä löydän, säilyy niin kauan kuin sellaisia kukkia kasvaa. Tämä on jotakin, joka on minulle ilmennyt, mutta joka ei ole samalla tavalla kuin iloni minun olemuksestani riippuvainen. Ilon tunteen pysyvät minussa, mutta kukkien lait, niiden olemus jää maailmaan minun ulkopuolelleni.
Täten ihminen on näillä kolmella tavalla alinomaa sidottuna maailman olioihin. Tähän tosi-asiaan ei näin aluksi tule mitään lisätä, vaan käsitettäköön se sellaisena kuin se ilmenee. Siitä selviää, että ihmisellä on olemuksessaan kolme eri puolta. — Ei mitään muuta kuin tätä tarkoitetaan toistaiseksi kolmella sanalla: ruumis, sielu ja henki. Jos joku liittää näihin sanoihin ennakkoluuloja tai määritelmiä, hän tulee ehdottomasti käsittämään väärin seuraavat esitykset. Ruumiilla tässä tarkoitetaan sitä, jonka avulla ulkomaailman oliot ihmiselle ilmenevät, kuten edellä kerrotussa esimerkissä niityn kukat. Sanalla sielu viitataan siihen, minkä avulla ihminen yhdistää oliot omaan olemukseensa niin, että ne herättävät hänessä mieltymystä tai vastenmielisyyttä, halua tai haluttomuutta, iloa tai surua. Hengellä tarkoitetaan sitä, mikä hänessä ilmenee, kun hän Goethen sanojen mukaan tarkastaa 'ikään kuin jumalallisena olentona' olioita. —Asiaa näin ajateltaessa ihmiseen sisältyy ruumis, sielu ja henki. Ruumiin avulla ihminen voi hetkellisesti yhtyä olioihin; sielun avulla hän säilyttää itsessään niitä vaikutelmia, joita oliot hänessä herättävät; ja hengen avulla hänelle ilmenee se, mitä itse oliot sisältävät. Ainoastaan silloin kun ihmistä tarkastellaan näiltä kolmelta puolelta, on toivoa saada selville ihmisolemus. Sillä nämä kolme eri puolta osoittavat, että ihminen on sukua muun maailman kanssa kolmella eri tavalla.
Ruumiinsa puolesta hän on sukua niille olioille, jotka ilmenevät ulkoapäin hänen aistimillaan. Hänen ruumiinsa on koottu ulkomaailman aineista; ja ulkomaailman voimat myös vaikuttavat siinä. Samalla tavalla kuin hän havaitsee aistimillaan ulkomaailman olioita, hän voi myös huomioida omaa ruumiillista olemustaan. Mutta sielullista olemuspuolta on mahdotonta tarkastella samalla tavalla. Kaikki ruumiin toiminnot voidaan havaita ruumiin aistimilla. Kun taas mieltymystäni ja vastenmielisyyttäni, iloani ja suruani en minä, eikä kukaan toinenkaan, voi havaita ruumiin aistimilla. Sielullinen puoli on ala, jota ruumiin aistit eivät havaitse. Ihmisen ruumiillinen olemassaolo on jokaisen nähtävissä; sielullisen puolensa hän säilyttää sisässään omana maailmanaan. Hengen avulla hänelle taas ilmenee ulkonainen maailma korkeammalla tavalla. Ulkomaailman salaisuudet paljastuvat tosin hänen sisässään, mutta hän astuu hengessä itsensä ulkopuolelle ja antaa olioiden itse puhua itsestään, puhua siitä, mikä ei ole hänelle, vaan olioille merkityksellistä. Ihminen katsoo tähtitaivasta; se ihastus, mikä hänen sielussaan syttyy, kuuluu hänelle; tähtien ikuiset lait, jotka hän ajatuksissa, hengessä, käsittää, eivät kuulu hänelle, vaan itse tähdille.
Siten ihminen on kolmen maailman kansalainen. Ruumiinsa kautta hän kuuluu siihen maailmaan, jonka hän havaitsee myös ruumiillaan; sielunsa avulla hän rakentaa itselleen oman maailmansa, ja hengen avulla hänelle ilmenee maailma, joka on molempia edellisiä ylevämpi.
Tästä näkyy selvästi, että näiden kolmen maailman oleelliset erot huomioonottaen voidaan niitä ja ihmisen osallisuutta niihin tutkia vain tarkastelemalla niitä kolmella eri tavalla.
1. Ihmisen ruumillinen olemus
Ihmisruumis opitaan tuntemaan ruumiillisilla aistimilla. Tässä ei voi tulla kysymykseen mikään muu tutkimustapa kuin se, jota sovellutetaan muihinkin, aistimilla havaittaviin olioihin. Kuten tarkastellaan mineraaleja, kasveja ja eläimiä, voidaan tarkastella myös ihmistä. Ihminen on sukua näille olemassaolon kolmelle muodolle. Mineraalien tavoin hän rakentaa ruumiinsa luonnon aineista. Kasvin tavoin hän kasvaa ja jatkaa sukuaan. Eläimen tavoin hän havaitsee ympärillään esineitä, ja niiden aiheuttamista vaikutelmista hän muodostaa sisäisiä kokemuksia. Sen vuoksi voidaankin sanoa, että ihmiseen sisältyy kivennäis-, kasvi- ja eläinolemus.
Rakenteen eroavaisuudet mineraaleissa, kasveissa ja eläimissä vastaavat näitä olemassaolon kolmea muotoa. Ja tämä rakenne — muoto — on se, joka aisteilla havaitaan ja jota yksin voidaan kutsua ruumiiksi. Nyt ihmisruumis kuitenkin eroaa eläinruumiista. Jokaisen täytyy tunnustaa tämä eroavaisuus, ajattelipa hän ihmisen ja eläimen sukulaisuudesta mitä tahansa. Jyrkin materialistikaan, joka kaiken sielullisen kieltää, ei voi olla hyväksymättä seuraavaa lauselmaa, jonka Carus esittää teoksessaan Organon der Natur und des Geistes: "Yhä edelleen hermoston ja erityisesti aivojen hienoin sisäisin rakenne jää fysiologian ja anatomian tutkijoille ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, mutta täysin todistettu tosiasia on se, että tämän elimen kehitys eläimissä on edistynyt aste asteelta, ja on ihmisessä saavuttanut sellaisen asteen, jota ei tavata millään muilla olennoilla. Tällä on ihmisen henkiselle kehitykselle mitä suurin merkitys, ja voimme suorastaan empimättä sanoa, että se oikeastaan riittää selittämään tämän kehityksen. Jos aivot eivät siis ole tarpeeksi kehittyneet, vaan ilmenevät pieninä ja vaillinaisina, kuten mikrokefaleilla ja tylsämielisillä, on itsestään selvää, että omintakeisista aatteista ja älyllisyydestä voi silloin olla yhtä vähän puhetta kuin sellaisten ihmisten suvunjatkamisesta, joiden sukupuolielimet ovat täydellisesti kuihtuneet. Neroutta koko ihmisen ja erikoisesti aivojen rakenteen kehittyminen voimakkaaksi ja kauniiksi ei voi korvata neroutta, mutta joka tapauksessa se on korkeamman tiedon ensimmäinen välttämätön ehto."
Kuten inhimilliselle ruumiille omistetaan olemassaolon kolme muotoa, mineraalinen, kasvillinen ja eläimellinen, sille täytyy omistaa vielä neljäs erikoinen inhimillinen muoto. Mineraalisen olemusmuotonsa kautta on ihminen sukua kaikelle näkyvälle; kasviolemuksensa kautta sukua kaikille olioille, jotka kasvavat ja lisääntyvät; ja eläinolemuksensa kautta kaikille niille, jotka havaitsevat ympäristönsä ja joilla on ulkonaisten vaikutelmien kautta sisäisiä kokemuksia. Inhimillisen olemuksensa kautta hän muodostaa jo ruumiillisessa suhteessa oman maailmansa.
2. Ihmisen sielullinen olemus
Ihmisen sielullinen olemuspuoli eroaa omana sisäisenä maailmanaan ruumiillisesta. Kohtaamme sellaista 'omaa' jo yksinkertaisessa aistimuksessa. Kukaan ei voi ensinnäkään tietää, havaitseeko toinen sellaisen yksinkertaisen aistinhavainnon aivan samalla tavalla kuin hän itse. Tunnettua on, että on ihmisiä, jotka ovat värisokeita. He näkevät oliot vain erilaisina harmaan sävyinä. Toiset ovat vain osittain värisokeita, eivätkä voi siitä syystä erottaa määrättyjä värivivahduksia. Se maailmankuva, minkä heidän silmänsä heille antaa, on toisenlainen kuin normaalin näkökyvyn omaavan ihmisen. Sama pätee muihinkin aistimiin nähden. Tästä siis selviää pitemmittä puheitta, että jo tavalliset aistinhavainnotkin kuuluvat sisäiseen maailmaan. Minä voin ruumiillisilla aistimilla havaita punaisen pöydän, jonka toinenkin havaitsee; mutta en voi havaita toisen kokemaa punaisen aistimusta. — Näin ollen aistinhavainnot täytyy pitää sielullisina. Kun ihminen saa tämän tosiasian itselleen aivan selväksi, hän pitämästä lakkaa sisäisiä kokemuksia pelkkinä aivotapahtumina tai muuna sellaisena.
Aistinhavaintoihin liittyy lähinnä tunne. Havainto herättää ihmisessä mieltymystä tai vastenmielisyyttä. Ne ovat hänen sisäisen, sielullisen elämänsä liikettä. Tunteissaan ihminen luo itselleen toisen maailman lisänä sille, joka vaikuttaa häneen ulkoapäin. Ja näiden lisäksi tulee vielä kolmas nimittäin tahto. Tämän avulla ihminen vaikuttaa takaisin ulkomaailmaan, ja siten hän painaa ulkomaailmaan sisäisen olemuksensa leiman. Ihmisen sielu ikään kuin virtaa tahdon toiminnoissa ulospäin. Ihmisen teot eroavat ulkonaisen luonnon tapahtumista siten, että niissä on hänen sisäisen elämänsä leima. Siten sielu suhtautuu ihmisen omana omaisuutena ulkomaailmaan. Hän saa ulkomaailmasta kiihottimia, mutta hän muodostaa niiden mukaan oman maailmansa. Ruumiillinen tulee sielullisen perustaksi.
3. Ihmisen henkinen olemus
Ihmisen sielullista puolta ei määrää yksinomaan ruumis. Ihminen ei ajelehdi suunnalta ja päämäärättä aistivaikutelmasta toiseen; hän ei myöskään toimi jokaisen satunnaisen kiihotuksen vaikutuksesta, joka tulee ulkoa tai herää hänen ruumiinsa toiminnasta. Hän ajattelee havaintojaan ja tekojaan. Havaintojaan ajatellen hän hankkii olioista tietoa, ja tekojaan ajatellen hän järjestää elämänsä järkeväksi kokonaisuudeksi. Hän tietää, että hän ihmisenä täyttää arvokkaasti tehtävänsä ainoastaan siten, että hän antaa oikeiden ajatusten ohjata niin ymmärrystään kuin tekojaankin. Siten on sielu alistettu kahdenlaiseen välttämättömyyteen. Se on ruumiin välttämättömyydellä ruumiin lakien alainen. Niiden lakien, jotka sitä ohjaavat oikeaan ajatteluun, sielu taas antaa määrätä itseään, koska se vapaasti tunnustaa niiden välttämättömyyden. Luonnonlakien mukaan on ihminen ainemuutoksien alainen; kun taas hän itse antautuu ajatuslakien alaiseksi. — Siten ihminen kohoaa korkeamman järjestön jäseneksi, kuin mihin hän ruumiinsa puolesta kuuluu; ja tämä järjestö on henkinen. Henkinen eroaa sielullisesta yhtä suuressa määrin kuin sielullinen ruumiillisesta. Sielua ei tarkastella vielä silloin, kun puhutaan ainoastaan hiili-, vety-, typpi- ja happihiukkasista, jotka liikkuvat ruumiissa. Sielullinen elämä alkaa vasta silloin, kun sellaisista liikunnoista herää aistimus, esim. 'jokin maistuu makealta' tai 'minä haluan'. Samoin henkeä tarkastellaan yhtä vähän niin kauan kuin pidetään silmällä ainoastaan sielullisia kokemuksia, jotka ihmisessä liikkuvat, kun hän antautuu kokonaan ulkomaailmalle ja oman ruumiinsa elämälle. Sielullinen on oikeastaan vasta henkisen pohjana, kuten ruumiillinen on pohjana sielulliselle. — Luonnontutkija on tekemisissä ruumiin kanssa, sieluntutkija sielun ja henkimaailman tutkija hengen kanssa. — Omaa itseään tutkiskelemalla päästään selville ruumiin, sielun ja hengen erotuksista. Se on vaatimuksena sille, joka tahtoo ajatellen ihmisen olemuksesta selviytyä.
4. Ruumis, sielu ja henki
Ihminen voi ymmärtää oman itsensä ainoastaan siten, että hän tekee itselleen selväksi ajattelun tarkoituksen omassa olemuksessaan. Aivot ovat ajattelun ruumiillisena käyttövälineenä. Kuten ihminen voi nähdä värejä ainoastaan hyvin muodostuneilla silmillä, aivot palvelevat häntä ajattelemisessa. Ihmisen koko ruumis on muodostettu siten, että sen kehityksen korkein huippu on hengen elimissä, aivoissa. Ihmisen aivojen rakenteen voi ymmärtää vain tarkastelemalla niitä tehtävän kannalta. Tämä tehtävä määrää ne ajattelevan hengen käyttövälineiksi. Sen osoittaa vertaileva yleiskatsaus eläinkuntaan. Matelijoilla aivot ovat selkärankaan verrattuna vielä pienet. Nisäkkäillä ne ovat jo suhteellisesti suuremmat ja ihmisellä ovat aivot muuhun ruumiiseen verrattuna suurimmat. Sellaisista ajattelua koskevista huomautuksista, joita tässä tehdään, vallitsee monia ennakkoluuloja. Monet ihmiset ovat taipuvaisia pitämään ajattelua 'sisäistä tunne-elämää' arvottomampana. Sanotaan niinkin, ettei 'pelkällä ajattelemisella', vaan tunteen lämmöllä, välittömän tunteen voimalla kohotaan korkeampaan tietoon. Ihmiset, jotka sanovat näin, pelkäävät selvällä ajattelemisella tylsistyttävänsä tunteita. Jokapäiväinen ajatteleminen, joka tarkastelee asioita pelkästään aineellisen hyödyn kannalta, varmasti siihen johtaakin, mutta ajatukset, jotka suuntautuvat olemassaolon korkeammille tasoille, vaikuttavat päinvastoin. Ei ole minkäänlaista tunnetta eikä innostusta, jota voidaan verrata siihen lämpöön, kauneuteen ja ylevyyteen, joita korkeampiin maailmoihin kohdistuvat puhtaat, kristallikirkkaat ajatukset synnyttävät. Korkeimmat tunteet eivät olekaan sellaisia, jotka heräävät 'itsestään', vaan sellaisia, jotka saavutetaan tarmokkaalla ajatustyöllä.
Ihmisruumiilla onkin juuri ajattelemiseen sopiva rakenne. Samat aineet ja voimat, jotka ovat olemassa kivikunnassakin, ovat ihmisen ruumiissa liitetty yhteen siten, että ajatus voi tämän ilmetä yhtymisen kautta. Tätä mineraalia, tehtävänsä mukaiseksi muodostunutta rakennetta kutsutaan seuraavassa esityksessä ihmisen fyysiseksi ruumiiksi. (Tällä nimellä tarkoitetaan samaa kuin teosofisessa kirjallisuudessa nimellä sthula sharira.)
Tämä mineraalirakenne, jossa aivot ovat järjestyneet keskustaksi, syntyy suvunjatkumisessa ja saavuttaa kasvaen kehittyneen muotonsa. suvunjatkuminen ja kasvaminen ovat ihmiselle kasvien ja eläinten kanssa yhteistä. Elollinen eroaa elottomasta, mineraalista, suvunjatkumisen ja kasvamisen kautta. Elollinen syntyy elollisesta siemenen kautta. Elollisten sarjassa liittyy jälkeläinen esi-isiin. Niitä voimia, joiden kautta kivennäinen syntyy, meidän täytyy etsiä niistä aineista, josta se on kokoonpantu. Vuorikristalli muodostuu niistä sisäisistä voimista, jotka ovat piissä ja hapessa, ja jotka yhdistyvät kristallissa. Voimia, jotka muodostavat tammen, meidän täytyy etsiä siemenen kautta kulkevaa kiertotietä äiti- ja isäkasvista. Tammi saa suvunjatkumisessa muodon, joka periytyy esivanhemmilta jälkeläisille. On olemassa sisäisiä, elolliselle oliolle synnynnäisiä ehtoja. — Näkökanta, jonka mukaan alempien eläinten, jopa kalojen, on mahdollista muodostua limasta, on kovin alhainen. Elollinen olio saa muotonsa perinnöllisyyden kautta. Elävän olennon kehitys riippuu kokonaan siitä, millaisesta isä- ja äitiolennosta se on syntynyt, tai toisin sanoen, mihin lajiin se kuuluu. Ne aineet, joista se on koottu, vaihtuvat alinomaa; mutta laji pysyy samana koko elämän ajan ja periytyy jälkeläisille. Siten on laji se, joka määrää aineen yhdistelyn. Kutsuttakoon tätä lajia muodostavaa voimaa elämänvoimaksi. (Teosofisessa kirjallisuudessa sitä kutsutaan pranaksi.) Kuten mineraalivoimat saavat ilmauksensa kristallissa, samaten elämänvoima ilmentyy kasvillisen ja eläimellisen elämän lajeissa eli muodoissa.
Ihminen havaitsee mineraalivoimat ruumiin aistimilla, ja hän voi havaita vain sellaista, mitä hänen aistinsa voivat havaita. Valoa ei voi havaita ilman silmää eikä ääntä ilman korvaa. Alhaisimmilla eläinlajeilla on ainoastaan jonkinlainen tuntoaisti. Niille on olemassa ainoastaan sellaiset mineraalivoimat, jotka havaitaan tuntoaistilla. Siinä määrin kuin korkeammilla eläimillä muut aistimet ovat kehittyneet, tulee ulkomaailma niille rikkaammaksi ja moninaisemmaksi. Riippuu siis olion elimistöstä, onko sille aistimuksena olemassa, mitä on ulkomaailmassa. Se, mikä ilmassa ilmenee erityisenä värähtelynä, tulee ihmiselle kuulohavainnoksi. — Elämänvoiman ilmauksia ihminen ei havaitse tavallisilla aisteillaan. Hän näkee kasvin värin, haistaa sen tuoksun, mutta elämänvoima jää salatuksi näille aistimuksille. Tavallisilla aisteilla on kuitenkin yhtä vähän oikeutta kieltää elinvoiman olemassaoloa kuin sokeana syntyneellä sanoa, ettei värejä ole olemassa. Kuten sokea näkee värit niin pian kun hänen silmänsä ovat leikkauksen kautta avautuneet, samoin ihmiselle ovat havaittavissa elämänvoiman luomien monenlaisten kasvi- ja eläinlajien sisäinen olemus, kun siihen tarvittava aisti avautuu hänelle. — Ihmiselle avautuu aivan uusi maailma, kun tämän aistin kehittyessä hänelle. Silloin hän ei havaitse ainoastaan elollisen olennon väriä, hajua jne., vaan hän havaitsee myös itse tämän elollisen olennon olemuksen. Jokaisessa kasvissa, jokaisessa eläimessä hän havainnoi nyt paitsi fyysistä muotoa, myös elämän täyttämän henkisen muodon. Voisimme kutsua tätä henkistä muotoa eetteriruumiiksi.
Henkisen elämän tutkijalle tämä asia esiintyy seuraavalla tavalla. Eetteriruumis ei ole hänelle ainoastaan fyysisen ruumiin aineiden ja voimien tulos, vaan se on todellinen itsenäinen olemus, joka herättää fyysisen ruumiin aineet ja voimat eloon. Hengen kannalta asiaa tarkastellen fyysinen kappale sellaisenaan — esim. kristalli — saa muotonsa siinä asuvien fyysisten muovailuvoimien avulla. Elävä ruumis ei saa näiden voimien avulla muotoaan, sillä se hajoaa samalla hetkellä, kun elämä poistuu siitä, ja se jää yksinomaan fyysisten voimien alaiseksi. Eetteriruumis on olemus, joka estää elämän aikana joka hetki fyysistä ruumista hajoamasta. — Jotta eetteriruumis voidaan nähdä, havaita jossakin toisessa olennossa, juuri siihen tarvitaan herätetty henkinen silmä. Eetteriruumiin olemassaolon voi hyväksyä johdonmukaisilla perusteillakin, mutta sen voi nähdä hengen silmällä, kuten värejä nähdään fyysisillä silmillä.
'Eetteriruumis'-nimityksestä ei pidä loukkaantua. Eetterillä tarkoitetaan tässä jotakin aivan muuta kuin mitä fysiikka käsittää eetterillä. Pidettäköön tätä sanaa vain yksinkertaisesti nimityksenä sille, mitä tässä kuvataan. Fyysinen ruumis on rakenteeltaan tehtävänsä kuva kuten eetteriruumis. Tämä eetteriruumis voidaan myös ymmärtää ainoastaan siten, että sitä tarkastellaan ajattelevan hengen kannalta. Ihmisen eetteriruumiin suhde ajattelevaan henkeen erottaa sen kasvien ja eläinten eetteriruumiista. — Kuten ihminen kuuluu fyysinen ruumiinsa kautta mineraaleihin, hän kuuluu eetteriruumiinsa kautta elonmaailmaan. Kuoleman jälkeen hajoaa fyysinen ruumis mineraalimaailmaan ja eetteriruumis elonmaailmaan. (Teosofisessa kirjallisuudessa kutsutaan ihmisen eetteriruumista linga shariraksi.) 'Ruumis'-sanalla tässä tarkoitetaan sitä, mikä antaa olennolle jonkinlaisen 'muodon'. Sanaa ’ruumis’ ei pitäisi sekoittaa aisteilla havaittavaan ruumiinmuotoon. Tässä tarkoituksessa 'ruumis'-sanaa voidaan käyttää myös sielullisiin ja henkisiin muotoihin nähden.
Eetteriruumiskin on ihmisessä vielä jotakin ulkonaista. Aistimuksen syventyessä sisäinen luonto itse vastaa ulkomaailman ärsykkeeseen. Seurattakoon sitä, mitä kutsutaan ulkomaailmaksi, kuinka pitkälle tahansa, mutta aistimusta siinä ei ole löydettävissä. — Valonsäteet tunkeutuvat silmään ja edelleen verkkokalvoon synnyttäen siellä niin kutsutussa näköpurppurassa kemiallisia muutoksia. Tämän kiihotuksen vaikutus jatkuu näköhermon kautta aivoihin, jossa tapahtuu taas fyysisiä muutoksia. Jos voisimme tarkastella näitä, näkisimme samanlaisia fyysisiä tapahtumia kuin muuallakin ulkomaailmassa. Jos voisin tarkastella eetteriruumista, huomaisin, että fyysinen aivotoiminta on samalla eetterinen tapahtuma. Kuitenkaan sinisen värin aistimusta, jonka valonsäteitten vastaanottaja saa, en voi tätä tietä kulkien mistään löytää. Se syntyy vasta vastaanottajan sielussa. Jos vastaanottaja olisi siis varustettu ainoastaan fyysisellä ja eetteriruumiilla, ei sillä voisi olla tätä aistimusta. Se toiminta, jonka kautta aistimus tulee tosiasiaksi, eroaa täysin elämänvoiman toiminnasta. Edellisen toiminnan vaikutuksesta syntyy sisäinen kokemus. Ilman tätä toimintaa olisi olemassa ainoastaan elollistapahtuma, sellaisena kuin se kasveissakin huomataan. Kuvailtakoon ihminen vastaanottamassa vaikutelmia kaikilta suunnilta; samalla täytyy ajatella, että hän on aistimustoiminnan lähde kaikkiin niihin vaikutelmiin nähden, joita hän siten joka puolelta saa. Aistimukset vastaavat kaikilta suunnilta tuleviin vaikutelmiin. Kutsuttakoon tätä toimintalähdettä aistimussieluksi. (Teosofisessa kirjallisuudessa sitä kutsutaan kamaksi.) Tämä aistimussielu on yhtä todellinen kuin fyysinen ruumiskin. Jos katselen edessäni olevaa ihmistä siten, että kuvittelen hänet ainoastaan fyysiseksi ruumiiksi jättäen aistimussielun pois, niin se olisi aivan samaa kuin taideteosta katsellessani kuvittelisin näkeväni ainoastaan kankaan.
Aistimussielun havaitsemisesta on sanottava samaa, kuin mitä ennen eetteriruumiista lausuttiin. Sen havaitsemiseen ovat fyysiset elimet 'sokeat', ja sokea on myös se elin, jonka avulla elämä havaitaan elämäksi. Mutta kuten viimemainitun elimen avulla nähdään eetteriruumis, voidaan vielä korkeamman elimen avulla havaita itse aistimusten sisäinen maailma. Ihminen ei silloin havaitse ainoastaan fyysisen ja elonmaailman vaikutelmia, vaan hän näkee itse aistimukset. Tällä elimellä varustetulle ihmiselle toisen olennon aistimusmaailma on kuten avonainen kirja, jota hän voi lukea. Kokemus omassa aistimusmaailmassa ja näkemys toisen ihmisen aistimusmaailmaan täytyy erottaa toisistaan. Jokainen ihminen tietysti kokee oman aistimusmaailmansa, mutta toisen aistimusmaailmaa voi havaita ainoastaan näkijä, so. jolle henkinen silmä on avautunut. Ihminen, joka ei ole näkijä, tuntee aistimusmaailman ainoastaan sisäisinä, sielunsa itsenäisinä, salattuina kokemuksina, mutta avoimelle 'henkiselle silmälle' ilmenee ulkonaisena henkisenä näkynä se, mikä muuten on ainoastaan toisen 'sisäisenä' elämänä.
Aistimussielu riippuu vaikutukseensa nähden eetteriruumiista, sillä siitä aistimussielu noutaa sen, minkä sen tulee aistimuksena ilmentää. Eetteriruumiin ollessa on itse elämänä fyysisessä ruumiissa, myös aistimussielu on siitä välillisesti riippuvainen. Ainoastaan elävälle, hyvin muodostuneelle silmälle ovat värihavainnot mahdollisia. Siten itse ruumis vaikuttaa myös aistimussieluun. Ruumis siis rajoittaa ja määrää aistimussielun toimintaa. Se elää siten ruumiin sille säätämissä rajoissa. — Ruumis rakennetaan mineraaleista ja eetteriruumiilta se saa elämän, mutta se itse rajoittaa aistimussielua. Hän, jolla on siis edellä mainittu elin aistimussielun näkemiseksi, näkee sen ruumiin rajoittamana. — Mutta aistimussielun rajat eivät yhdy fyysisen ruumiin rajoihin. Sielu ulottuu jonkin verran ruumiin ulkopuolelle ja näyttääkin siitä syystä voimakkaammalta kuin ruumis. Mutta se voima, joka määrää sielun rajat, lähtee fyysisestä ruumiista. Siten yhdeltä puolen fyysisen ja eetteriruumiin ja toiselta puolen aistimussielun välillä on vielä erikoinen ihmisen olemuksen jäsen. Se on sieluruumis eli aistimusruumis. (Teosofisessa kirjallisuudessa sitä kutsutaan 'astraaliruumiiksi' tai kamarupaksi. 'Rupa' merkitsee muotoa.) Voidaan myös sanoa, että eräs eetteriruumiin osa on muuta hienompi ja että tämä eetteriruumiin hienoin osa muodostaa aistimussielun kanssa yhteyden; kun taas karkeampi osa muodostaa fyysisen ruumiin kanssa jonkinlaisen yhteyden. Aistimussielu ulottuu kuitenkin, kuten sanottu, sieluruumiin ulkopuolelle.
Se, mitä tässä kutsutaan aistimukseksi, on vain sielullisen olemuksen yksi osa. 'Aistimussielu'-nimitys on valittu vain sen yksinkertaisuuden tähden. Aistimuksiin liittyvät mielihyvän ja mielipahan tunteet, pyyteet, vaistot ja himot. Kaikilla niillä on samanlainen oman sisäelämän luonne kuin aistimuksillakin, ja ovat niiden tavoin ruumiista riippuvaisia.
Kuten aistimussielu on vuorovaikutuksessa ruumiin kanssa, se yhtyy vuorovaikutukseen myös ajatuksen — hengen — kanssa. Ensiksikin sitä palvelee ajatus. Ihminen muodostaa aistimuksistaan ajatuksia. Siten hän selvittää itselleen ulkomaailmaa. Lapsi, joka on polttanut itseään, tulee sen johdosta ajatelleeksi ja päätelleeksi, että 'tuli polttaa'. Ihminen ei myöskään seuraa sokeasti pyyteitään, vaistojaan ja himojaan; harkinta kertoo hänelle, milloin ja kuinka hän voi tyydyttää niitä. Se, mitä kutsutaan aineelliseksi kulttuuriksi, liikkuu yksinomaan tähän suuntaan. Tämä kulttuuri johtuu niistä palveluksista, joita ajatus tekee aistimussielulle. Arvaamaton ajatusvoima suunnataan tähän tarkoitukseen. Ajatusvoima on se, joka on rakentanut laivat, rautatiet, sähkölennättimet ja puhelimet; ja kaikki tämä palvelee suurimmaksi osaksi aistimussielun tarpeiden tyydyttämistä. Kuten elämänvoima elävöittää fyysisen ruumiin, ajatusvoima elävöittää aistimussielun. Elämänvoima sitoo fyysisen ruumiin esi-isiin ja jälkeläisiin ja saattaa sen siten sellaiseen lainmukaisuuteen, joka ei kuulu pelkille mineraaleille. Samoin ajatusvoima saattaa sielun sellaiseen lainmukaisuuteen, joka ei ole sille pelkkänä aistimussieluna ominaista. — Aistimussielun kautta ihminen on sukulaissuhteessa eläimeen. Huomaamme eläimelläkin olevan aistimuksia, haluja, vaistoja ja himoja. Mutta eläin seuraa niitä välittömästi. Eläimessä niihin ei kutoudu itsenäisiä, välittömän kokemuksen yläpuolelle kohoavia ajatuksia. Tämä pätee jossakin määrin myös kehittymättömään ihmiseen. Näin pelkkä aistimussielu eroaa siitä kehittyneemmästä, korkeammasta sielunosasta, joka ottaa ajatuksen palvelukseensa. Kutsuttakoon tätä ajatuksen palvelemaa sielua älysieluksi. Sitä voisi kutsua myös luonnesieluksi tai mielenlaaduksi (Teosofisessa kirjallisuudessa on sen nimenä kama manas. )
Älysielu läpäisee aistimussielun. Se, jolla on kehittynyt elin sielulliseen havaitsemiseen, näkee älysielun erityisenä sielunelämän tasona pelkän aistimussielun lisäksi.
Ajattelun avulla ihminen kohoaa sisäisen elämänsä yläpuolelle. Hän hankkii itselleen jotakin, joka ulottuu hänen sielunsa ulkopuolelle. Hänellä on itsestään selvänä vakaumus siitä, että ajatuslait vastaavat maailman järjestystä. Koska tämä vastaavuus on olemassa, hän pitää itseään juurtuneena maailmaan. Tämä vastaavuus on yksi niistä tärkeistä tosiasioista, joiden avulla ihminen oppii ymmärtämään oman olemuksensa. Ihminen etsii totuutta sielussaan, ja tämän totuuden kautta ei ainoastaan sielu ilmennä itseään, vaan myös maailman oliot. Minkä ajattelullaan tunnustaa totuudeksi, sillä on itsenäinen merkitys, joka kohdistuu maailman olioihin eikä vain omaan sieluun. Tähtitaivaan herättämä ihastus elää pelkästään minussa; mutta ajatukset, jotka muodostan taivaankappaleiden radoista itselleni, ovat jokaisen toisenkin ajattelulle samanarvoiset. Olisi mieletöntä puhua minun ihastuksestani, jos minua ei olisi olemassa; mutta ei ole samalla tavalla mieletöntä puhua ajatuksistani, minua huomioonottamatta. Totuus, jota tänään ajattelen, oli näet eilenkin totuus ja säilyy totuutena huomennakin, vaikka minä käsittelee sitä vain tänään. Jos jokin saamani tieto herättää minussa iloa, tällä ilolla on merkitystä vain niin kauan kuin se on minussa, mutta tiedon sisältämällä totuudella on oma merkityksensä, joka on täysin riippumaton tästä ilosta. Käsittäessään totuuden sielu liittyy johonkin, jolla on sellaisenaan oma arvonsa. Ja tämä arvo ei katoa sielunaistimuksen kadotessa, eikä se liioin ole viimemainitun mukana syntynyt. Mikä todella on totuus, ei synny eikä häviä; sillä on merkitys, jota ei voida hävittää. — Tämä ei kiellä sitä, että yksittäisillä inhimillisillä 'totuuksilla' on ainoastaan ohimenevä arvo, että ne jonakin määrättynä aikana huomataan osittain tai kokonaan erehdyksiksi. Ihmisen täytyy näet sanoa, että totuus itsessään kuitenkin pysyy, vaikka hänen ajatuksensa ovatkin ainoastaan ikuisten totuuksien katoavia ilmennysmuotoja. Ei sekään, joka — kuten Lessing sanoo — tyytyy ikuiseen pyrkimykseen totuutta kohti, koska täysin puhdas totuus voi olla ainoastaan jumalalla, kiellä totuuden ikuisuusarvoa, vaan vahvistaa sitä tällaisella juuri tällaisella lausumalla; sillä ainoastaan se, millä itsessään on ikuinen merkitys, voi herättää itseään kohden ihmisten ikuisen pyrkimyksen. Jos totuus sellaisenaan ei olisi itsenäinen, jos se saisi arvonsa ja merkityksensä ihmisen sielun aistimuksen kautta, silloin se ei voisi olla kaikkien ihmisten yhteisenä päämääränä. Totuuden itsenäinen olemus tunnustetaan juuri siten, että siihen tahdotaan pyrkiä.
Kuten on totuuden, on myös todellisen hyvyyden laita. Siveellinen hyvyys on taipumuksista ja himoista riippumaton siinä määrin, kuin se itse niitä hallitsee. Mieltymys ja vastenmielisyys, halu ja inho kuuluvat ihmisen omaan sieluun; velvollisuus on mieltymyksen ja vastenmielisyyden yläpuolella. Velvollisuus voi olla ihmiselle niin ylevä, että hän sen tähden uhraa elämänsä. Ihminen on sitä korkeammalla, mitä enemmän hän on jalostanut taipumuksensa, mieltymyksensä ja vastenmielisyydentuntonsa siihen suuntaan, että ne pakottamatta, alistumatta, itsestään seuraavat hänen tuntemaansa velvollisuutta. Siveellisellä hyvyydellä on myös, kuten totuudellakin, itsessään ikuisuusarvonsa, jota se ei saa aistimussielun kautta.
Kun ihminen antaa tämän itsenäisen totuuden ja hyvyyden eläytyä sisäisyyteensä, kohoaa hän pelkän aistimussielun yläpuolelle. Sitä valaisee silloin ikuinen henki. Valo, joka on katoamaton, syttyy sielussa. Siinä määrin kuin sielu tässä valossa elää, se on ikuisesta osallinen. Se sitoo oman olemassaolonsa ikuiseen olemassaoloon. Sielussa on kuolematonta se, mikä siinä on totuutta ja hyvyyttä. — Kutsuttakoon tässä sitä, mikä sielua ikuisena valaisee, tietoisuussieluksi.
Voidaan puhua tietoisuudesta myös alempiin sielunelämysten suhteen. Jokapäiväisin aistimuskin on tietoisuuden kohde. Tässä suhteessa tietoisuus kuuluu myös eläimelle. Tietoisuussielulla tarkoitetaan tässä kuitenkin ihmisen tietoisuuden ydintä, tavallaan sielua sielussa. Tietoisuussielu siis ilmenee tässä sielun eri jäsenenä, älysielusta erotettuna. Älysielu on vielä kietoutuneena aistimuksiin, haluihin, mielenliikutuksiin jne. Jokainen ihminen tietää, että hän pitää ensin totena sitä, mikä häntä miellyttää hänen aistimuksissaan jne. Mutta vasta se totuus on pysyvä, joka on irtautunut kaikesta vähimmästäkin aistimuksien vaikuttamasta myötätunnosta, vastenmielisyydestä jne. Totuus on totta, vaikka kaikki persoonalliset tunteet sitä vastustaisivat. Tätä sielun osaa, jossa tämä totuus elää, kutsuttakoon tietoisuussieluksi.
Siten on erotettava myös sielussa, kuten ruumiissakin, kolme jäsentä. Ne ovat: aistimussielu, älysielu ja tietoisuussielu. Kuten ruumiillinen osa vaikuttaa alhaaltapäin sieluun rajoittavasti, siihen vaikuttaa ylhäältäpäin henkisyys vapauttavasti, sillä mitä enemmän sielun valtaavat totuus ja hyvyys, sitä enemmän ikuinen suurenee ja laajenee siinä. — Sille, joka voi 'nähdä' sielun, on tämä ihmisestä, kun hänen ikuisessa hänessä laajentuu, samanlainen todellisuus, kuin tulen loisto fyysisille silmille. 'Näkevälle' ihmisen ruumiillinen puoli on ainoastaan 'koko ihmisen' yksi osa. Ruumis on karkein muoto toisten olemuspuolien keskellä, jotka läpäisevät ruumiin ja keskenään toinen toisensa. Eetteriruumis täyttää fyysisen ruumiin kuin kaksoispuolena; tämän ulkopuolelle, kaikille suunnille ulottuen, näkyy sieluruumis (astraaliruumis); ja taas sen ulkopuolelle ulottuen aistimussielu, sitten älysielu, joka laajenee sitä suuremmaksi, mitä enemmän se omaksuu totuutta ja hyvyyttä. Totuus ja hyvyys näet vaikuttavat älysielun laajentumisen. Jos ihminen eläisi vain taipumuksiensa, mieltymyksiensä ja vastenmielisyydentuntojensa ohjaamana, hänen älysielunsa rajat yhtyisivät aistimussielun rajoihin. Tätä muotoa, jonka keskellä, ikään kuin pilvessä, näkyy fyysinen ruumis, kutsutaan ihmisen auraksi.
Lapsuuskehityksen aikana ihmisen elämässä ilmenee se hetki, jolloin hän ensi kerran tuntee olevansa itsenäinen olento kaikkeen muuhun maailmaan nähden. Herkkätuntoiselle ihmiselle tämä on tärkeä kokemus. Runoilija Jean Paul kertoo elämäkerrassaan seuraavaa: "En milloinkaan unohda erästä sisäistä tapahtumaa, josta en ole kertonut kenellekään, itsetietoisuuteni syntymää, jonka ajan ja paikan voin sanoa. Aivan pienenä lapsena seisoin eräänä aamupäivänä kotini ovella katsellen vasemmalle halkopinoon, kun yhtäkkiä, kuin salama taivaalta, minuun iski sisäinen näkemys siitä, että 'minä olen minä', ja siitä saakka se on minussa loistanut. Silloin 'minäni' oli nähnyt itsensä ensi kerran ja samalla ikuisesti. On vaikea kuvitella, että kyseessä olisi muistin erehdys, sillä mikään vieras kertomus ei ole voinut sekoittua tähän ihmisen kaikkein pyhimmässä sattuneeseen tapaukseen, jonka uutuus yksinään painoi mieleeni nämä jokapäiväisetkin pikkuseikat."
On tuttua, että pienet lapset sanovat itsestään: "Kalle on kiltti" tai "Mari tahtoo tämän". He puhuvat itsestään samalla tavoin kuin toisesta, sillä he eivät ole vielä tulleet tietoisiksi omasta itsenäisestä olemuksestaan; itsetietoisuus ei ole heissä vielä syntynyt. Itsetietoisuutensa kautta ihminen on itsenäinen, kaikesta muusta erottunut olento, 'minä'. Ihminen yhdistää 'minäänsä' kaiken sen, minkä hän kokee ruumiillisena ja sielullisena olentona. Ruumis ja sielu ovat 'minän' kantajia, niissä 'minä' vaikuttaa. Kuten fyysinen ruumiin keskus on aivoissa, sielun keskus on 'minässä'. Ihmisen aistimukset aiheuttaa ulkomaailma; tunteet esiintyvät ulkomaailman vaikutuksina; tahto suuntautuu myös ulkomaailmaan, sillä se toteuttaa itsensä ulkonaisissa teoissa. 'Minä' jää ihmisen varsinaisena olemuksena kokonaan näkymättömäksi. Siksi Jean Paul nimittääkin sattuvasti 'minän' tajuamista"yksistään ihmisen kaikkein pyhimmässä sattuneeksi tapaukseksi". Ihminen on minässään kokonaan yksin — ja tämä 'minä' on ihminen itse. Se oikeuttaa hänet pitämään tätä 'minää' todellisena olemuksenaan. Sen vuoksi hän saakin käsittää ruumiin ja sielun verhoina, joissa hän elää; ja hän saa pitää niitä käyttövälineinään, joiden avulla hän toimii. Kehityksensä edistyessä hän oppii käyttämään näitä käyttövälineitä yhä paremmin 'minänsä' palvelijoina. Sana 'minä' kuten sitä kielessämme käytetään, on nimi, joka eroaa kaikista muista nimistä. Hänelle, joka tämän nimen luonnetta oikealla tavalla ajattelee, avautuu samalla tie ihmisen olemuksen ymmärtämiseen, sen syvemmässä merkityksessä. Jokaista muuta nimeä voivat käyttää kaikki ihmiset samalla tavalla sitä vastaavasta oliosta. Pöytää jokainen voi kutsua 'pöydäksi', tuolia 'tuoliksi'. 'Minä'-nimeen nähden asian laita ei ole sama. Kukaan ei voi nimittää toista tällä nimellä, jokainen voi nimittää 'minäksi' ainoastaan itseään. 'Minä'-nimi ei voi koskaan kaikua ulkoapäin korviini siinä mielessä, että se tarkoittaisi minua. Ainoastaan sisästäpäin, oman itsensä kautta sielu voi kutsua itseään 'minäksi'. Kun ihminen siis sanoo itselleen 'minä', hänessä alkaa puhua jokin, jolla ei ole mitään tekemistä niihin maailmoihin nähden, joista edellä mainitut 'verhot' on otettu. 'Minä' tulee yhä enemmän ruumiin ja sielun hallitsijaksi. — Tämä tulee näkyviin myös 'aurassa'. Mitä enemmän 'minä' hallitsee ruumista ja sielua, sitä jäsentyneempi, moninaisempi ja väririkkaampi aura on. 'Näkijä' voi nähdä tämän minän tekemän vaikutuksen auraan. Itse 'minä' on hänellekin näkymätön; se on todellakin 'ihmisen salatussa kaikkein pyhimmässä'. — Mutta 'minä' ottaa itseensä ne valon säteet, jotka valaisevat ihmisessä ikuisena valona. Niin kuin ruumiin ja sielun kokemukset keskittyvät 'minässä', minään virtaavat myös totuuden ja hyvyyden ajatukset. Aistinilmennykset ilmenevät 'minälle' toiselta — ja henki toiselta puolen. Ruumis ja sielu antautuvat 'minälle' sitä palvellakseen, mutta 'minä' antautuu sitä vastoin hengelle, jotta tämä täyttäisi sen. 'Minä' elää ruumiissa ja sielussa, mutta henki elää 'minässä'. Niin paljon kuin 'minässä' on henkeä, siinä on myös Ikuista, sillä 'minä' saa olemuksensa ja merkityksensä siitä, mihin se on yhtynyt. 'Minä' on mineraalisten lakien alaisena siinä määrin kuin elää fyysisessä ruumiissa; eetteriruumiin kautta on se suvunjatkamis- ja kasvamislakien alaisena, ja aistimus- ja älysielun kautta sielumaailman lakien alaisena. 'Minä' omaksuu hengen lakien alaisena siinä määrin kuin se omaksuu henkeä. Se, mitä mineraali- ja elämänlait muodostavat, syntyy ja kuolee, mutta hengellä ei ole syntymän eikä kuoleman kanssa mitään tekemistä.
'Minä' elää sielussa. Vaikka 'minän' korkein ilmaus kuuluukin tietoisuussielulle, on sanottava, että tämä 'minä' täyttää koko sielun sieltä säteillen ja vaikuttaa sielun kautta ruumiiseen. Henki on 'minässä' elävänä. Henki säteilee 'minään' ja elää siinä 'minä' verhonaan, niin kuin 'minä' elää ruumiissa ja sielussa nämä 'verhonaan'. Henki kehittää 'minää' sisästä ulospäin ja mineraalimaailma ulkoa sisäänpäin. Kutsuttakoon tätä 'minää' kehittävää ja 'minässä' elävää henkeä 'henki-itseksi', koska se ilmenee ihmisen 'minänä' eli 'itsenä'. (Henki-itse tarkoittaa samaa kuin teosofisessa kirjallisuudessa kutsuttu korkeampi manas. Sanskritinkielinen sana 'manas' on sukua esim. saksalaiselle sanalle 'Menseh' ja tarkoittaa ihmistä, mikäli hän on henkinen itse.)
'Henki-itsen' ja 'tietoisuussielun' välisestä eroavuudesta voi päästä selville seuraavalla tavalla: tietoisuussielu on kaikesta sympatiasta ja antipatiasta riippumattoman itsenäisesti olevaisen totuuden kantaja; henki-itse kantaa itsessään saman totuuden, mutta 'minän' vastaanottamana ja ympäröimänä, minän yksilöllistämänä ja saattamana ihmisen itsenäiseen olemukseen. Sen kautta, että ikuinen totuus täten saatetaan itsenäiseksi ja yhdistetään 'minän' kanssa yhdeksi olemukseksi, 'minä' itse saavuttaa ikuisuuden.
Henki-itse on henkimaailman ilmennys 'minässä', kuten aistihavainto on toisaalta 'minässä' fyysisen maailman ilmennys. Ruumiillisen maailman ilmennnyksinä tunnetaan punainen, vihreä, valoisa, hämärä, kova, pehmeä, lämmin ja kylmä; sitä vastoin totuus ja hyvyys tunnetaan henkimaailman ilmennyksinä. Samassa mielessä kuin ruumiillista ilmennystä kutsutaan aistimukseksi, kutsuttakoon henkistä ilmennystä intuitioksi. Yksinkertaisinkin ajatus sisältää intuitiota, sillä sitä ei voida koskettaa käsin eikä nähdä silmin; hengen ilmennykset täytyy vastaan-ottaa 'minällä'. — Kun kehittymätön ja kehittynyt ihminen katselevat kasvia, toisen 'minässä' elää jotakin aivan muuta kuin toisen, ja kuitenkin ovat kummankin aistimukset saman esineen herättämiä. Ero on siinä, että toinen voi luoda esineestä paljon täydellisempiä ajatuksia kuin toinen. Jos esineet ilmensivät ainoastaan aistimuksia kautta, ei henkisessä kehityksessä voisi tapahtua mitään edistystä. Jokainen aistii luontoa, mutta luonnonlait ilmenevät vasta intuition hedelmöittämälle ajatukselle korkeammalle kehittyneessä ihmisessä. Lapsikin tuntee ulkomaailman ärsykkeet tahdon yllykkeinä, mutta hän käsittää siveellisten hyveiden käskyt käsittää hän ainoastaan kehityksen kuluessa, kun hän oppii elämään hengessä ja ymmärtämään sen ilmennyksiä.
Niin kuin ilman silmää ei olisi väriaistimuksia, samoin ilman henki-itsen korkeampaa ajattelua ei olisi lainkaan intuitiona. Ja yhtä vähän kuin aistimus luo kasvia, jossa ilmenee väri, yhtä vähän intuitioni luo henkistä — se vaan antaa siitä tietoa.
Ihmisen 'minä', joka eläytyy sieluun, tuo intuition avulla ilmoituksia ylhäältä henkisestä maailmasta, kuten se tuo aistimusten avulla ilmoituksia fyysisestä maailmasta. Täten 'minä' tekee henkisen maailman omaksi sielunelämäkseen, niin kuin se luo aistien avulla fyysisen maailman. Sielu, tai siinä esiintyvä 'minä', avaa porttinsa kahdelle suunnalle: aineellisuuteen ja henkisyyteen.
Fyysinen maailma voi antaa itsestään tietoa 'minälle' vain siten, että se aineistaan ja rakentamalla voimistaan ruumiin, jossa tietoinen sielu voi elää ja jossa ovat ne elimet, joiden avulla sielu voi havaita itsensä ulkopuolella olevaa aineellisuutta. Vastaavasti myös henkinen maailma rakentaa henkiaineistaan ja henkivoimistaan sellaisen henkiruumiin, jossa 'minä' voi elää ja intuition avulla havaita henkisen. (On selvää, että ilmaisut 'henkiaine' ja 'henkiruumis' sananmukaisesti käsitettynä sisältävät ristiriidan. Näitä käytetään ainoastaan ohjaamaan ajatusta siihen, mikä henkisessä vastaa ihmisen fyysistä ruumista.)
Kuten fyysisessä maailmassa yksityinen ihmisen ruumis rakentuu eristetyksi olemukseksi, samoin on henkimaailmassa henkiruumiin laita. Henkimaailmassa, niin kuin fyysisessäkin, ihmisellä on sisäinen ja ulkonainen puoli. Kuten ihminen ottaa fyysisen maailman aineksia ja valmistaa ne fyysisessä ruumiissaan, hän ottaa henkisestä maailmasta henkistä ja tekee sen omakseen. 'Henkinen' on ihmisen ikuinen ravinto. Kuten ihminen on syntynyt fyysisestä maailmasta, hän on syntynyt myös hengestä, totuuden ja hyvyyden ikuisten lakien kautta. Hänet on erotettu ulkopuolella olevasta henkimaailmasta, kuten hänet on erotettu fyysisestä kokonaismaailmasta itsenäiseksi olennoksi. Kutsuttakoon tätä itsenäistä henkistä olemusta 'henki-ihmiseksi'. (Teosofisessa kirjallisuudessa sitä kutsutaan nimellä aatma.)
Jos tutkimme fyysistä ihmisruumista, löydämme siinä samoja aineita ja voimia kuin sen ulkopuolella olevassa fyysisessä maailmassa. Näin on myös henki-ihmisen laita. Siinä sykkivät ulkonaisen henkimaailman elementit, siinä toimivat muun henkimaailman voimat. Kuten fyysinen iho eristää sisäänsä elävän ja aistihavaintoon kykenevän olennon, samoin on laita henkimaailmassakin. Henkistä verhoa, joka eristää henki-ihmisen henkisestä yleismaailmasta, ja joka tekee henki-ihmisen itsenäiseksi, itsessään eläväksi ja maailman henkisisällön intuitiivisesti tajuavaksi henkiolennoksi, — tätä 'henkistä ihoa' kutsuttakoon 'henkiverhoksi'. (Teosofisessa kirjallisuudessa sitä kutsutaan auraksi.) On otettava huomioon, että tämä 'henkinen ihoverho' laajenee edistyvän ihmisen kehityksen mukana, joten ihmisen henkinen yksilöllisyys (hänen auransa) on kykenee rajattomasti laajenemaan.
Henki-ihminen elää tässä henkiverhossa. Tämä henki-ihminen rakennetaan henkisen elämänvoiman avulla samoin kuin fyysinen ruumis rakennetaan fyysisen elämänvoiman avulla. Kuten puhutaan eetteriruumiista, täytyy myös puhua eetterihengestä henki-ihmiseen nähden. Kutsuttakoon tätä eetterihenkeä elämänhengeksi. — Kolmeen osaan siis jakautuu ihmisen henkinen olemus; ne ovat: henki-ihminen, elämänhenki ja henki-itse. (Teosofisessa kirjallisuudessa vastaavat nimet ovat aatma, buddhi ja manas. Buddhi on erityinen, määrätty elämänhenki, joka rakennetaan henkisen elämänvoiman eli buddhin kautta.)
Henkisillä tasoilla 'näkevälle' tämä ihmisen henkinen olemus on auran korkeimpana — oikeastaan henkisenä — osana havaittava todellisuus. Hän 'näkee' henkiverhossa henki-ihmisen elämänhenkenä, ja hän 'näkee' kuinka tämä elämänhenki, omaksuen itselleen ulkopuolisesta henkimaailmasta henki-ravintoa, suurenee alati. Hän näkee vielä, kuinka henkiverho avartuu tämän kautta jatkuvasti, kuinka henki-ihminen tulee yhä laajemmaksi. Juuri siinä ihmisen henkinen olemus eroaa hänen fyysisestä olemuksestaan — jälkimmäinen on kokoonsa nähden rajoitettu, sitä vastoin edellinen voi kasvaa rajattomasti. Sillä, mikä henkisestä ravinnosta omaksutaan, on ikuisuusarvonsa. Tämän vuoksi ihmisen aura on yhdistynyt kahdesta toisensa läpäisevästä osasta, joista toiselle värityksen ja muodon antaa ihmisen fyysinen ja toiselle hänen henkinen olemassaolonsa. — 'Minä' erottaa nämä kaksi osaa siten, että fyysinen ominaisella tavallaan antautuu ja rakentaa ruumiin, johon sielu voi eläytyä; ja 'minä' myös antautuu ja antaa itseensä hengen eläytyä, joka puolestaan täyttää sielun ja antaa sille henkimaailmassa päämäärän. Ruumis sulkee sielun fyysiseen; henki-ihminen luo siivet sielulle, jotta se voisi liikkua henkimaailmassa.
Jos tahdomme käsittää ihmisen kokonaisuudessaan, meidän täytyy ajatella hänet yhteenliitettynä edellä esitetyistä olemusosista. Ruumis rakentuu fyysisestä ainemaailmasta sellaiseksi, että tämä rakenne soveltuu ajattelevalle 'minälle'. Ihmisen ruumis elävöityy elämänvoiman kautta ja kehittyy siten eetteri- eli elämänruumiiksi. Sellaisena ulkomaailma avautuu sille aistinelimien kautta ja se kehittyy sieluruumiiksi. Aistimussielu läpäisee tämän ja yhtyy yhdeksi sen kanssa. Aistimussielu ei ainoastaan ota vastaan ulkomaailman vaikutteita aistimuksina, vaan sillä on oma elämänsä, jonka se hedelmöittää toisaalta ajattelulla, toisaalta aistimuksilla. Näin se kehittyy älysieluksi. Tämä on mahdollista siten, että se avautuu ylöspäin intuitioille, samoin kuin alaspäin aistimuksiin. Näin siitä kehittyy tietoisuussielu. Tämän ilmentyminen on mahdollinen siten, että henkimaailma luo aistimussielulle intuitioelimen, kuten fyysinen ruumis luo sille aistinelimet. Niin kuin aistimet välittävät aistimussielulle aistimuksia sieluruumiin kautta, henki välittää sille intuitionielimen avulla intuitioita. Siten henki-ihminen yhdistyy yhdeksi tietoisuussielun kanssa, kuten fyysinen ruumis on yhdistynyt aistimussieluun sieluruumiissa. Tietoisuussielu ja henki-itse muodostavat ykseyden. Tässä ykseydessä henki-ihminen elää elämänhenkenä, kuten eetteriruumis on sieluruumiille ruumiillisena elonperustana. Kuten fyysinen ruumis rajoittuu ihoon, henki-ihminen rajoittuu henkiverhoon. Koko ihmisen jäsentely jakautuu seuraavasti:
A. Fyysinen ruumis
B. Eetteriruumis tai elämänruumis
C. Sieluruumis
D. Aistimussielu
E. Älysielu
F. Tietoisuussielu
G. Henki-itse
H. Elämänhenki
I. Henki-ihminen
Sieluruumis (C) ja aistimussielu (D) muodostavat yhden kokonaisuuden; samoin tietoisuussielu (F) ja henki-itse (G). Näin ollen maallisessa ihmisessä on seitsemän osaa. Teosofisessa kirjallisuudessa käytetyt nimitykset liitetään tähän seuraavasti:
1. Fyysinen ruumis (sthula sharira)
2. Eetteri- eli elämänruumis (linga sharira)
3. Aistiva sieluruumis (astraaliruumis, kama rupa)
4. Älysielu (alempi manas, kama manas)
5. Hengentäyttämä tietoisuussielu (korkeampi manas)
6. Elämänhenki (henkinen ruumis, buddhi)
7. Henki-ihminen (aatma)
'Minä' leimahtaa sielussa esiin, vastaanottaa hengen vuodatuksen ja tulee sen kautta henki-ihmisen kantajaksi. Näin ihminen ottaa osaa 'kolmeen maailmaan' (fyysiseen, sielulliseen ja henkiseen). Hänen juurensa ovat fyysisen-, eetteri- ja sieluruumiin kautta fyysisessä maailmassa ja hän puhkeaa kukkaan henki-itsen, elämänhengen ja henki-ihmisen kautta henkimaailmassa. Mutta se varsi, joka toisaanne juurtuu ja toisaanne kukkii, on sielu itse.
Tämän jäsennyksen voi kehittää yksinkertaisempaan muotoon, joka on täysin sopusoinnussa edellä esitetyn kanssa. Vaikka ihmisen 'minä' kehittyy ensin tietoisuussielussa, se läpäisee silti koko sielullisen olemuksen. Nämä sielullisen olemuksen osat eivät ylipäätään ole niin jyrkästi erillään toisistaan kuin ruumiin osat; ne läpäisevät toisensa korkeammassa merkityksessä. Jos älysielu ja tietoisuussielu käsitetään kahtena yhteenkuuluvana 'minän' kantajana, ja 'minä' niiden ytimenä, ihminen voidaan jakaa fyysiseen ruumiiseen, elämänruumiiseen, astraaliruumiiseen ja 'minään'. Astraaliruumiilla tarkoitetaan tässä sieluruumiin ja aistimussielun yhteyttä, vaikka 'minä' voimistaa määrätyssä suhteessa myös aistimussielua. Kun henki-itse läpäisee 'minän', tämä henki-itse ilmentyy siten, että astraaliruumis muotoutuu sielullisesta päin. Astraaliruumiissa vaikuttavat ensinnäkin ihmisen halut, pyyteet ja himot, mikäli niitä aistitaan sekä myös aistihavainnot. Viime mainitut syntyvät sieluruumiin kautta, kun ihmisen yhdeksi osaksi, jonka hän saa ulkonaisesta maailmasta. Halut, pyyteet, himot jne. syntyvät aistimussielussa siinä määrin kuin sielu voimistaa niitä, ennen kuin sielu on avautunut itse hengelle. Kun 'minä' ottaa itseensä henki-itsen, sielu vahvistaa tällä henki-itsellä taas astraaliruumiin. Tämä ilmenee siinä, että haluja ja pyyteitä silloin jalostaa se, minkä 'minä' on vastaanottanut hengeltä. 'Minä' on silloin osallisena henkisestä maailmasta ja siksi se on tullut hallitsijaksi halujen, pyyteiden jne. maailmassa. Siinä määrin kuin tämä on tapahtunut, henki-itse ilmenee astraaliruumiissa. Ja siten itse astraaliruumis muuttuu. Astraaliruumis itse ilmenee silloin kaksiosaisena olemuksena, muuttumattomana ja muuttuneena. Sen vuoksi voidaankin henki-itseä kutsua muuttuneeksi astraaliruumiiksi. Samoin tapahtuu, kun ihminen ottaa itseensä elämänhengen. Silloin muuttuu elämänruumis. Elämänhenki läpäisee sen silloin. Tämä ilmenee siten että elämänruumiin muutoksessa. Sen vuoksi voidaankin myös sanoa, että muuttunut elämänruumis on elämänhenki. Ja kun 'minä' omaksuu itseensä henki-ihmisen, se saa sen kautta valtavan voiman läpäistäkseen sillä fyysisen ruumiin. On luonnollista, ettei se, mitä fyysisestä ruumiista on täten muuttunut, ole havaittavissa fyysisin aistein. Fyysisessä ruumiissa henki-ihmiseksi on kehittynyt juuri se osa, joka on henkistynyt. Fyysinen ruumis on olemassa silloin aistihavainnolle aistillisena, ja mikäli tätä aistillista on henkistynyt, se täytyy havaita henkisillä tietokyvyillä. Ulkonaisille aistimille hengen läpäisemä fyysinen puoli ilmeneekin ainoastaan aistillisena. — Tämän kaiken perusteella voidaan ihminen jakaa myös seuraavasti:
1. Fyysinen ruumis
2. Elämänruumis
3. Astraaliruumis
4. 'Minä', sielun ytimenä
5. Henki-itse muuttuneena astraaliruumiina
6. Elämänhenki muuttuneena elämänruumiina
7. Henki-ihminen muuttuneena fyysisenä ruumiina
III Hengen jälleenruumiillistuminen ja kohtalo (Reinkarnaatio ja karma)
Sielu elää ruumiin ja hengen välissä. Ne vaikutelmat, jotka sielu saa ruumiin välityksellä, ovat ohimeneviä. Ne ovat olemassa vain niin kauan kuin ruumiin aistit ovat avoinna ulkomaailmalle. Silmäni havaitsee ruusun värin ainoastaan niin kauan, kuin ruusu on näkyvillä ja silmä avoinna. Sekä ulkomaailman olion että ruumiillisten aistimien läsnäolo nykyisyydessä on välttämätön, jotta vaikutelma, aistimus tai havainto voi syntyä. — Kuitenkin se, minkä hengessä ymmärrän ruususta totuutena, ei katoa nykyisyyden häipyessä, ja se on totuuteensa nähden myös minusta kokonaan riippumaton. Se pysyisi totena, vaikken olisi koskaan sattunut näkemään ruusua. Se, mitä hengen avulla opin tajuamaan, on ajatonta eli ikuista. Sielu on sijoitettu nykyisyyden ja ikuisuuden välille, ruumiin ja hengen välille. Se myös välittää nykyisyyttä ja ikuisuutta.
Sielu säilyttää nykyisyyden muistona. Siten sielu pelastaa nykyisyyden katoamasta ja tuo sitä lähemmäksi ikuisuutta. Sielu saattaa myös ikuista ajallis-katoavaiseen avautumatta elämässään yksistään ohimeneville kiihotuksille. Sen sijaan se määrää itsekohtaisesti suhteensa olioihin ja valaa omaa olemustaan niihin toimiin, jotka se suorittaa. Muistona sielu säilyttää eilisen, ja tekojen kautta se valmistaa huomisen.
Sieluni täytyisi yhä uudelleen saada havaita ruusun punaväriä, jollei se voisi pitää sitä muistona. Se, mikä ulkonaisesta vaikutelmasta jää jäljelle, ja minkä sielu voi säilyttää, on mielikuva. Sielu saattaa aineellisen ulkomaailman omaksi sisäiseksi maailmakseen kykynsä muodostaa mielikuvien avulla siten, että pitämällä muistin avulla sen muistonaan ja saaduista vaikutelmistaan riippumatta voi viettää muistojensa seurassa omaa elämää. Sielunelämä kehkeytyy täten ulkomaailman katoavaisten vaikutelmien pysyväksi vaikutukseksi.
Myös teko, joka on kerran painanut leimansa ulkomaailmaan, jää pysyväksi. Jos leikkaan oksan puusta, sieluni on aiheuttanut jotakin, joka muuttaa kokonaan tapahtumien kulun ulkomaailmassa. Puunoksalle olisi tapahtunut jotakin aivan muuta, ellen olisi sekaantunut siihen teollani. Minä olen herättänyt eloon sarjan vaikutuksia, jotka eivät olisi ilman minua olemassa. Se, minkä tänään olen tehnyt, jää huomiseksi olemaan. Se jää pysyväksi teon kautta, kuten eiliset vaikutelmat jäävät muistin avulla pysyviksi sieluuni.
Tästä teon aiheuttamasta pysyvyydestä emme tavallisessa tietoisuudessa muodosta itsellemme käsitystä samalla tavoin kuin muistista, havaintona saadun elämyksen pysyvyydestä. Mutta eikö ihmisen minä ole samalla tavalla sidottu siihen maailmassa tapahtuneeseen muutokseen, minkä hänen tekonsa aiheuttaa, kuin se on sidottu aistivaikutelman aiheuttamaan muistoon?
Minä suhtautuu uusiin vaikutelmiin eri tavalla sen mukaan, millaisia sen muistot ovat. Mutta se on 'minänä' joutunut tiettyyn suhteeseen maailmaan myös sen mukaan, millaisia tekoja se on tehnyt. Siitä, onko jokin tekoni vaikuttanut johonkin toiseen ihmiseen vai ei, riippuu osaltaan, mikä on maailman suhde minääni. Suhteeni maailmaan muuttuu sen mukaan, miten vaikutan ympäristööni. Tätä ei kuitenkaan ole niin helppo huomata kuin minän muuttumista jonkin muiston vaikutuksesta, sillä muisto liittyy heti syntyessään siihen sielunelämään, minkä ihminen on aina tuntenut omakseen, kun taas teon ulkoinen vaikutus — tästä sielunelämästä irrallaan — muuttuu seurauksiksi, jotka ovat muuta kuin mitä ihminen teosta muistaa. Mutta siitä huolimatta täytyy myöntää, että teon suorittamisen jälkeen on maailmassa jotakin, johon minä on painanut jälkensä. Jos perusteellisesti ajattelee tämän tosiasian, päätyy kysymykseen: Voisiko teon seurauksilla, joissa on minän leima, olla taipumus taas lähestyä minää, kuten muistin säilyttämä vaikutelma palaa mieleen, kun siihen ilmenee jokin ulkoinen aihe? Muistiin painuneet kuvat odottavat sellaista aihetta. Eikö voida ajatella että se, millä ulkomaailmassa on minän antama leima, myös odottaa tilaisuutta lähestyä ulkoapäin ihmissielua, kuten muisto vastaavan aiheen esiintyessä lähestyy ihmissielua sisältäpäin?
Tässä tämä asia esitetään vain kysymyksenä. Voisihan olla niin, ettei mikään annan näille teon seurauksille aihetta lähestyä ihmissielua. Mutta ajatus, että nämä seuraukset ovat olemassa ja että ne määräävät maailman suhteen minään, näyttää mahdolliselta heti, kun harkitsee edellä esitettyä. Seuraavassa yritetään tutkia, vahvistaako ihmiselämä millään tavalla tämän mahdollisen ajatuksen todenmukaisuuden.
Tarkastelkaamme nyt muistia. Miten se syntyy? Ilmeisesti aivan toisella tavalla kuin aistimus tai havainto, sillä ne välittää ruumiillinen olemuspuoli. Ilman silmää en voi aistia 'sinistä', mutta minulla ei suinkaan ole vielä muistoa siniväristä pelkän silmän avulla. Jos silmän nyt pitäisi antaa minulle tämä aistimus, sen eteen täytyisi asettaa sininen esine. Jos vain ruumiilliset aistit tulisivat kysymykseen, ihmisen ruumiillinen olemus antaisi kaikkien vaikutelmien yhä uudelleen unohtua. Ruumiillisuus päästäisi kaikki vaikutelmat heti häviämään, ellei havaitsemistoiminnan aiheuttaman tämänhetkisen mielikuvan syntyessä samalla ulkomaailman ja sielun välillä tapahtuisi sellaista, mistä on seurauksena, että ihminen itsessään tapahtuvien toimintojen avulla voi jälleen saada mielikuvan siitä, mikä aikaisemmin ulkoapäin synnytti tämän mielikuvan. (Jos on harjaantunut sielullisen havaitsemiseen, ymmärtää että on harhaanjohtavaa päätellä: ihmisellä on mielikuva, ja muistin avulla nousee huomenna tietoisuuteen sama mielikuva, joka on tämän ajan säilynyt jossakin ihmisolemuksen kätkössä. Se mielikuva, joka minulla on nyt, on ilmiö joka katoaa nykyhetken mukana. Muistaminen on seurausta sellaisesta, mitä on tapahtunut ulkomaailman ja minun välilläni tämänhetkisen mielikuvan syntymisen lisäksi. Muistin synnyttämänä mielikuva on uusi, ei säilynyt vanha. Muistaminen merkitsee, että voidaan muodostaa mielikuva uudelleen, ei että mielikuva uudelleen elpyy. Se mikä ilmenee uudelleen, on muuta kuin itse mielikuva. Tämä huomautus on tarpeen, koska hengentieteessä on välttämätöntä muodostaa eräistä asioista täsmällisempi käsitys kuin tavallisessa elämässä ja tavallisessa tieteessä.) — Minä muistan eli minä elän itsessäni jotakin, joka ei enää ole olemassa. Minä yhdistän menneen kokemuksen nykyiseen elämääni. Näin on jokaisen muiston laita. Otaksukaamme, että tapaan henkilön ja että tunnen hänet jälleen siksi, että olen tavannut hänet eilen. Hän olisi minulle täysin vieras henkilö, jollen voisi yhdistää hänen tänään tekemäänsä vaikutelmaa siihen kuvaan, minkä olen saanut hänestä eilen havainnon avulla. Tämänpäiväisen kuvan minulle antaa havainto ts. ruumiillinen olemuspuoleni. Kuka sitten loihtii eilisen kuvan sieluun? Se on se sama olento minussa, joka on ollut läsnä eilisessä kokemuksessani ja joka on läsnä tämänpäiväisessäkin. Edellä sitä on kutsuttu sieluksi. Ilman tätä uskollista menneisyyden säilyttäjää jokainen ulkonainen vaikutelma olisi ihmiselle yhä uudelleen uusi.
Sielu kokoaa menneisyyden säilyttäjänä alati hengelle aarteita. Se, että voin erottaa oikean väärästä, johtuu siitä, että ihmisenä olen ajatteleva olento, joka hengessä voi käsittää totuuden. Totuus on ikuinen, ja se voisi yhä uudelleen ilmentyä minulle olioissa, vaikka menneisyys alati katoaisikin näköpiiristäni ja jokainen vaikutelma olisi minulle uusi. Mutta henki minussa ei ole rajoitettu yksistään nykyisyyden vaikutelmiin; sielu laajentaa näköpiirinsä yli menneisyyden. Mitä enemmän sielu voi menneisyydestä liittää henkeen, sitä rikkaammaksi se hengen tekee. Näin sielu antaa hengelle sen, mitä se on ruumiilta saanut. — Sen tähden ihmisen hengessä ilmenee elämän jokaisena hetkenä kaksi tekijää: ensiksi 'totuuden ja hyvyyden ikuiset lait' ja toiseksi 'muisto menneisyyden kokemuksista'. Henki toimii näiden kahden tekijän vaikutuksesta. Jos tahdomme ymmärtää ihmishenkeä, meidän täytyy tietää siitä kaksi seikkaa: ensiksi, kuinka paljon sille on ilmennyt ikuisesta, ja toiseksi, kuinka paljon siinä on menneisyyden aarteita.
Nämä aarteet eivät suinkaan säily hengessä muuttumattomina. Ne mielikuvat, jotka ihminen saa elämän kokemuksista, häipyvät muistista vähitellen. Niiden hedelmät eivät kuitenkaan unohdu. Ihminen ei muista kaikkia kokemuksia, joita hän lapsena sai opetellessaan lukemaan ja kirjoittamaan. Hän ei kuitenkaan osaisi lukea eikä kirjoittaa, jos hän ei olisi saanut näitä kokemuksia ja jos niiden hedelmät eivät olisi säilyneet kykyinä. Tämä on se muutos, jonka henki tekee muistinaarteisiin nähden. Henki jättää yksittäisten kokemusten kuvat kohtalonsa valtaan ja käyttää niistä ainoastaan voiman kykyjensä kohottamiseksi. Yksikään kokemus ei siis jää käyttämättä, sillä sielu säilyttää ne muistoina, ja henki imee siitä sen, mikä voi rikastuttaa sen kykyjä tai elämänsisällystä. Ihmishenki kasvaa muovailtujen kokemusten kautta. — Vaikka hengessä ei siis voi havaita menneitä kokemuksia ikään kuin aarrekammiossa säilytettyinä, kuitenkin niiden tulokset näkyvät niissä kyvyissä, jotka ihminen on saavuttanut.
Tähän asti on tarkasteltuna henkeä ja sielua vain niiden rajojen sisäpuolella, jotka ovat syntymän ja kuoleman välillä. Tähän ei voi pysähtyä. Se olisi samaa kuin tutkia ihmisruumistakin pelkästään näissä rajoissa. Voidaan tietysti löytää paljonkin näiden rajojen sisällä. Mutta ei milloinkaan voi sen nojalla, mitä syntymän ja kuoleman välillä on, selvittää ihmisen muotoa. Se ei voi välittömästi rakentua pelkistä fyysisistä aineista ja voimista. Se polveutuu itsensä kaltaisesta muodosta, joka on periytynyt sille suvunjatkumisen kautta. Fyysiset aineet ja voimat rakentavat ruumiin elämän aikana; suvunjatkumisen voimat synnyttävät siitä toisen ruumiin, joka perii vanhempiensa muodon; siis sellaisen, joka voi olla saman elämänruumiin kantaja. — Jokainen elämänruumis on edeltäjiensä kertautuma. Tämän vuoksi elämänruumis ei esiinny missään mielivaltaisessa muodossa, vaan ainoastaan siinä, mikä on peritty. Ne voimat, jotka ovat antaneet minulle ihmismuodon, ovat olleet edeltäjissäni. — Mutta myös ihmisen hengellä on määrätty muotonsa. Ja nämä hengen muodot ovat täysin erilaiset kussakin yksityisessä ihmisessä. Ei ole kahta ihmistä, joilla olisi aivan samanlainen henkinen muoto. Näillä aloilla on tehtävä huomioita yhtä rauhallisesti ja asiallisesti kuin fyysisessäkin maailmassa. Ei voi sanoa, että ihmisten eroavaisuudet henkisessä suhteessa johtuisivat ainoastaan ympäristön erilaisuuksista, kasvatuksesta yms. Asia ei suinkaan ole näin, sillä kaksi ihmistä, jotka ovat saman ympäristön vaikutusten alaisina ja saaden saman kasvatuksen jne., kehittyvät aivan eri tavalla. Sen vuoksi täytyykin myöntää, että he ovat astuneet elämänsä tielle aivan erilaisilla taipumuksilla. — Tämä on tärkeä tosiasia, joka valaisee ihmisen olemusta, jos sille tunnustetaan sen täysi kantavuus. Jos haluaa suunnata huomionsa vain aineellisiin tapahtumiin, voi tosin sanoa, että ihmisten yksilölliset eroavuudet johtuvat aineellisten alkusolujen erilaisuudesta. (Ja kun ottaa huomioon Gregor Mendelin keksimät ja toisten edelleen kehittämät perinnöllisyyslait, voi saada tämän käsityksen näyttämään myös tieteellisesti oikealta.) Tällainen väite osoittaa vain, ettei sen tekijällä ole käsitystä ihmisen ja hänen elämystensä todellisesta suhteesta. Sillä asiallinen tarkastelu osoittaa, että ulkoiset olosuhteet vaikuttavat eri ihmisiin eri tavalla riippuen jostakin, mikä ei ole missään välittömässä vuorovaikutuksessa aineellisen kehityksen kanssa. Todella täsmällinen tutkija toteaa, että sen mikä seuraa aineellisista edellytyksistä, voi erottaa siitä, mikä tosin syntyy ihmisen ja hänen elämystensä vuorovaikutuksesta, mutta voi muotoutua ainoastaan siten, että sielu asettuu tähän vuorovaikutukseen. Ihmissielu on silloin selvästi tekemisissä jonkin ulkomaailmaan kuuluvan kanssa, jolla luonteensa perusteella ei voi olla mitään suhdetta aineellisiin perintötekijöihin.
Fyysiseltä muodoltaan ihmiset eroavat eläimistä. Mutta ihmiset ovat määrätyssä suhteessa muotoonsa nähden keskenään samankaltaisia. On olemassa vain yksi ihmissuku. Vaikka rotujen, heimojen, kansojen ja yksilöiden keskinäinen ero olisi kuinka suuri tahansa, yhtäläisyys kahden ihmisen välillä on fyysisessä suhteessa kuitenkin suurempi kuin ihmisen ja jonkin eläinlajin välillä. Kaikki se, mikä ilmenee ihmissuvussa, kulkee perintönä edeltäjiltä jälkeläisille. Inhimillinen muoto on sidottu tähän perinnöllisyyteen. Kuten leijona voi periä fyysisen muotonsa vain leijonaesivanhemmiltaan, samoin ihminen voi periä fyysisen muotonsa ainoastaan inhimillisiltä edeltäjiltään.
Kuten ihmisten fyysinen yhtäläisyys on selvästi huomattavissa, ennakkoluulottomalle henkiselle silmälle paljastuvat heidän henkisten muotojensa erilaisuudet. — Tämä erilaisuus ilmenee eräässä päivänselvässä tosiseikassa, nimittäin tarjolla olevassa ihmisen elämäkerrassa eli elämänkuvauksessa (biografia). Jos ihminen olisi pelkkä lajiin luokitettava olento, persoonallinen elämänkuvaus ei tulisi kysymykseen. Leijona tai kyyhkynen herättää mielenkiintoa sikäli kuin se kuuluu leijona- tai kyyhkyslajiin. Jostakin yksittäisestä olennosta on käsitetty kaikki oleellinen silloin kun laji on määritelty. On yhdentekevää, olemmeko tekemisissä isän, pojan tai pojanpojan kanssa. Se, mikä heissä on mieltä kiinnittävää, on juuri isälle, pojalle ja pojanpojalle yhteistä.
Mutta ihmisen merkitys alkaa vasta silloin, kun hän ei ole pelkkä lajiin kuuluva, vaan itsenäinen, yksittäinen olento. Ihmisyksilö on minulle vielä täysin tuntematon, vaikka olisinkin kuvaillut hänen poikaansa tai isäänsä. Minun täytyy tuntea häntä koskeva elämänkuvaus. Hän, joka syventyy oikealla tavalla mielteeseen 'elämänkuvaus', huomaa että henkisessä suhteessa jokainen ihminen itse on oma lajinsa. — Tosin se, joka käsittää elämänkuvauksella ainoastaan elämäntapausten ulkonaista yhdistelyä, voi väittää, että hän voi kirjoittaa samassa merkityksessä yhtä hyvin koiran kuin ihmisenkin elämäkerran. Mutta jos elämäkerrassa kuvailee jonkun ihmisen todellista erikoislaatua, huomaa sen olevan sellaista, mitä eläinmaailmassa vastaa kuvaus kokonaisesta lajista.
Jos nyt laji tai suku on ymmärrettävissä fyysisessä suhteessa ainoastaan siten, että se käsitetään perinnäisyyden tuloksena, henkinen olemus voidaan ymmärtää ainoastaan yhtäläisen henkisen periytymisen nojalla. Olen saanut fyysisen ihmismuotoni inhimillisiltä esivanhemmiltani. Mistä sitten olen saanut sen, mikä ilmenee elämänkuvauksessani? Fyysisenä ihmisenä kertaan esivanhemmiltani muodon. Mitä kertaan henkisenä ihmisenä? Hän, joka tahtoo väittää, ettei se, mitä elämänkertaani sisältyy, kaipaa enempiä selityksiä, voi yhtä hyvin väittää nähneensä jossakin multakasan, jossa ainekokkareet ovat aivan itsestään muodostuneet eläväksi ihmiseksi.
Fyysisenä ihmisenä polveudun toisista fyysisistä ihmisistä, sillä minulla on sama muoto kuin koko ihmissuvulla. Lajin ominaisuudet ovat siis samassa lajissa voineet periytyä minulle. Henkisenä ihmisenä minulla on oma muotoni, kuten minulla on oma elämänkerta. Tätä muotoa en siis voi saada keneltäkään muulta kuin omalta itseltäni. Koska olen astunut maailmaan määrätyillä enkä määräämättömillä taipumuksilla ja koska näiden taipumusten kautta elämäni tie, kuten se elämä ilmentyy, on määrätty, itseni muovailutyö ei ole voinut alkaa vasta syntymässä. Henkisenä ihmisenä minun on täytynyt olla olemassa jo ennen syntymää. Esivanhemmissani en ainakaan ole ollut olemassa, sillä he eroavat minusta henkisinä ihmisinä. Elämänkertaani ei voi selittää heidän elämäkertansa perusteella. Minun täytyy päinvastoin olla henkisenä ihmisenä sellaisen kertautuma, jonka elämäkerrasta omanikin voi selviytyä. Toinen lähinnä mahdollinen selitys olisi, että elämäkertani sisältö muodostuisi ainoastaan ennen syntymää (tai sikiämistä) eletyn henkisen elämän perusteella. Mutta tämä käsitys olisi perusteltu vain siinä tapauksessa, että oletettaisiin sen, mikä fyysisestä ympäristöstä vaikuttaa ihmissieluun, olevan laadultaan samanlaista kuin se mitä sielu tuo mukanaan puhtaasti henkisestä maailmasta. Sellainen olettamus sotii täsmällistä havaintoa vastaan. Sillä sille, mikä fyysisestä ympäristöstä vaikuttaa muovaavasti ihmissieluun, on ominaista että se vaikuttaa vain aikaisemmin samalla tavalla koettuun. Jotta voisi tehdä näistä asioista havaintoja, on kiinnitettävä huomio siihen, miten ihmiselämässä tietyt elämykset vaikuttavat sielun taipumuksiin samalla tavalla kuin jonkin tehtävän eteen joutuminen suhtautuu siihen, mitä elämässä on aikaisemmin harjoittanut. Tällaiset elämykset eivät kuitenkaan vetoa mihinkään nykyisessä elämässä harjoitettuun ja saavutettuun vaan sellaisiin taipumuksiin, joihin saattaa vedota samalla tavalla kuin nykyisessä elämässä harjoittamalla saavutettuihin kykyihin. Jos tajuaa mistä tässä on kysymys, saa käsityksen ennen nykyistä elämää eletyistä elämistä. Ei voida pysähtyä ajatukseen tätä elämää edeltäneestä henkisestä elämästä. — Schiller oli perinyt fyysisen hahmonsa vanhemmiltaan. Mutta yhtä vähän kuin tämä fyysinen hahmo voi olla maasta kasvanut, saattoi Schillerin henkinen olemus olla sillä tavalla syntynyt. Hänen täytyy olla toisen henkisen olemuksen kertautuma, jonka elämäkerta voi selvittää myös Schillerin elämänkuvauksen, kuten Schillerin fyysinen hahmo selittyy suvunjatkumisen perusteella. — Kuten fyysinen ihmismuoto on yhä uudelleen kertautuma, inhimillisen lajiolemuksen jälleenruumiillistuma, myös henkisen ihmisen täytyy olla saman henkisen ihmisen jälleenruumiillistuma, sillä henki-ihmisenä itse kukin muodostaa oman lajinsa.
Edellä sanotun suhteen voidaan väittää, että nämä esitykset ovat vain pelkkiä ajatelmia; ja voidaan vaatia ulkonaisia todisteita, kuten niitä on totuttu saamaan tavallisiin luonnontieteellisiin tutkimuksiin nähden. Tähän on kuitenkin sanottava, että henkisen ihmisen jälleenruumiillistuma on sellainen tapahtuma, joka ei kuulu ulkonaisten fyysisten tosiasioiden vaan henkiselle tasolle. Sinne pääsee tavallisista henkivoimistamme ainoastaan ajattelu. Se, joka ei tahdo luottaa ajattelun voimaan, ei voi myöskään selvittää itselleen korkeampia, henkisiä totuuksia. — Siihen ihmiseen, jonka henkinen silmä on avattu, edellä oleva ajatuksenjuoksu vaikuttaa tarkalleen samalla voimalla kuin jokin tapahtuma, jonka hän näkee fyysisillä silmillään. Hän, joka myöntää niin kutsutulle 'todisteelle', joka on laadittu nykyisen luonnontieteellisen menettelytavan mukaiseen kaavaan, suuremman luotettavuuden kuin edellä oleville esityksille elämänkuvauksen merkityksestä, voi tavallisessa merkityksessä olla suurikin tieteilijä, mutta on varsinaisen henkisen tutkimuksen tieltä sangen kaukana. Sellaiset selittelyt, että ihmisen henkiset ominaisuudet periytyvät isältä tai äidiltä tai muilta edeltäjiltä, ovat mitä arveluttavimpia ennakkoluuloja. Häneen, joka tekeytyy syypääksi sellaiseen ennakkoluuloon että esim. Goethe olisi perinyt isältä tai äidiltä oman olemuksensa aiheen, voi tuskin perusteluin toistaiseksi vaikuttaa, sillä hänessä on syvä vastenmielisyys asian ennakkoluulotonta tarkastelua kohtaan. Materialistinen vaikutusvoima estää häntä näkemästä ilmennysten yhteyttä oikeassa valossa.
Tällaisissa esityksissä on annettu edellytykset ihmisen olemuksen seuraamiseksi syntymän ja kuoleman ulkopuolelle. Ihminen kuuluu syntymän ja kuoleman rajojen sisäpuolella kolmeen maailmaan, nimittäin ruumiilliseen, sielulliseen ja henkiseen maailmaan. Sielu on jäsenenä ruumiin ja hengen välillä siten, että se elähdyttää aistimuskyvyllä ruumiin kolmannen olemusosan, sieluruumiin, ja että se tietoisuussieluna täyttää hengen ensimmäisen olemusosan, henki-itsen. Siksi sielulla onkin elämän aikana osallisuutta sekä ruumiiseen että henkeen. Tämä osallisuus ilmenee sen koko olemassaolossa. Sieluruumiin rakenteesta riippuu, kuinka aistimussielu voi kehittää kykyjään; ja toisaalta tietoisuussielun elämästä riippuu, kuinka pitkälle henki-itse voi siinä itseään kehittää. Aistimussielu voi päästä sitä parempaan vuorovaikutukseen ulkomaailman kanssa, mitä parempi sieluruumis on rakenteeltaan. Ja henki-itse kehittyy sitä rikkaammaksi ja mahtavammaksi, mitä enemmän tietoisuussielu tarjoaa sille ravintoa. On osoitettu, että henki-itse elämän aikana saa tätä ravintoa muovailtujen kokemusten ja näiden kokemusten hedelmien kautta. Sielun ja hengen keskinäinen vuorovaikutus voi tietysti tapahtua ainoastaan silloin, kun sielu ja henki koskettavat toisiaan ja läpäisevät toisensa, muodostaen yhteisesti henki-itsen ja tietoisuussielun.
Tarkastelkaamme ensin sieluruumiin ja aistimussielun vuorovaikutusta. Sieluruumis on, kuten on osoittautunut, ruumiillisen olemuspuolen hienoin muodostuma, mutta kuitenkin se kuuluu ruumiillisuuteen ja on siitä riippuvainen. Fyysinen, eetteri- ja sieluruumis muodostavat määrätyssä suhteessa kokonaisuuden. Siksi sieluruumiskin on kiinnitetty niihin fyysisiin perinnöllisyyslakeihin, jotka antavat ruumiille muodon. Ja koska sieluruumis on ruumiillisuuden liikkuvin, ikään kuin epävakain muoto, täytyy myös perinnöllisyyden ilmetä siinä liikkuvimmissa ja epävakaisimmissa muodoissa. Fyysinen ruumis vaihtelee vähimmin rodun ja kansallisuuden mukaan; elämänruumis vaihtelee yksityisellä ihmisellä enemmän, vaikka yhtäläisyys on vielä voitolla, mutta sieluruumiin kohdalla yksilöiden erilaisuus on jo sangen suuri. Siinä ilmentyvät jo ihmisen ulkonainen, persoonallinen erikoislaatu. Siten sieluun kuuluvat myös se persoonallinen erikoislaatu, joka kulkee perintönä jälkeläisille vanhemmilta, isovanhemmilta jne. Sielu sellaisenaan elää kyllä, kuten on selitetty, omaa elämäänsä, sulkeutuen itseensä sympatioineen ja antipatioineen, tunteineen ja haluineen. Kuitenkin sielu toimii kokonaisuutena, ja siten myös aistimussielussa ilmenee tämä kokonaisuus. Koska aistimussielu sieluruumiin elähdyttää, ikään kuin täyttää sen, tämä viimemainittu muovautuukin sielun luonteen mukaan, ja voi silloin olla edeltäjien taipumusten, himojen yms. perinnöllisyyden välittäjänä jälkeläisille. Tähän tosiasiaan perustuvat seuraavat Goethen sanat: "Isältä mull' on varteni ja vakaa elonkunto; äidiltä hilpeyteni ja tarinoimaan into." Neroaan, henkistä hahmoaan hän ei tietysti ole peritty kummaltakaan. Tällä tavoin näemme mitä jättää ihminen sielullisista ominaisuuksistaan ikään kuin fyysisen perinnöllisyyden sarjaan. — Fyysisen ruumiin aineet ja voimat ovat ulkoisen fyysisen luonnon piirissä. Siitä ne otetaan ja siihen ne annetaan takaisin. Se ainemäärä, mistä ruumiimme on koostunut, uudistuu kokonaan muutamassa vuodessa. Tämän ainemäärän kokoontuminen fyysisen ruumiin muotoon ja sen jatkuva uusiutuminen ruumiissa, riippuu siitä, että eetteriruumis pitää sen koossa. Tämän ainemäärän muotoa eivät yksin määrää syntymän — eli suvunjatkumisen — ja kuoleman väliset tapahtumat, vaan se on riippuvainen niistä perinnöllisyyden laeista, jotka ulottuvat syntymän ja kuoleman ulkopuolelle. Se, että myös sielulliset ominaisuudet voivat periytyä ja että fyysiseen perinnöllisyyteen liittyy sielullista, johtuu siitä, että aistimussielu voi vaikuttaa sieluruumiiseen.
Miten sitten tapahtuu sielun ja hengen keskinäinen vuorovaikutus? Henki on elämän aikana yhdistetty sieluun edellä kerrotulla tavalla. Sielu saa hengeltä lahjan elääkseen totuudessa ja hyvyydessä, ja tehdäkseen siten omassa itse-elämässään, taipumuksissaan, pyyteissään ja vieteissään itse hengen ilmentymisen. Mahdollisesti henki-itse tuo hengen maailmasta 'minälle' totuuden ja hyvyyden ikuiset lait. Nämä yhtyvät tietoisuussielun kautta sielullisen itse-elämän kokemuksiin. Nämä kokemukset itse ovat ohimeneviä, mutta niiden hedelmät jäävät. Se, että henki-itse on ollut yhtyneenä sieluun, tekee siihen pysyvän vaikutuksen. Kun ihmishengelle ilmentyy sellainen kokemus, joka on sama kuin jokin toinen aikaisempi saamansa kokemus, henki näkee siinä tutunomaista, ja tietää suhtautua siihen toisella tavalla, kuin sen ilmestyessä sille ensi kertaa. Kaikki oppiminen perustuukin tähän. Opin hedelmät ovat omaksuttuja kykyjä. Täten ikuiseen henkeen leimataan ohimenevän elämän hedelmät. — Emmekö huomaa näitä hedelmiä? Mistä johtuvat ne taipumukset, jotka edellä on jo mainittu henkiselle ihmiselle luonteenomaisina? Ne johtuvat tosiaankin vain erisuuntaisista kyvyistä, jotka ihminen tuo mukanaan aloittaessaan maallisen elämäntiensä. Nämä kyvyt ovat määrätyssä suhteessa yhtäläisiä kuin ne, joita voimme omaksua myös elämän aikana. Ajatelkaamme esim. ihmisen neroutta. Tiedetään, että Mozart kykeni pienenä poikana kirjoittamaan ulkomuististaan kerran kuulemansa, pitkän musiikkikappaleen. Tämä oli hänelle mahdollista vain siten, että hän kykeni yhdellä kertaa silmäilemään sen kokonaisuutta. Määrätyissä rajoissa ihminen laajentaa elämänsä aikana kykyään luoda yleissilmäys, käsittää yhtenäisyydet saavuttaen siten uusia kykyjä. Onhan myös Lessing sanonut itsestään, että hän on saavuttanut arvostelevan huomiokykynsä avulla, jotakin joka lähentelee neroutta. Jollemme tahdo katsella tällaisia taipumuksiin perustuvia kykyjä ihmeinä, meidän täytyy pitää niitä sellaisten kokemusten hedelminä, jotka henki-itse on sielun avulla saanut. Ne on syövytetty tähän henki-itseen. Koska niitä ei ole juurrutettu tässä elämässä, se on tapahtunut jossakin edellisessä. Ihmisen henki on oma lajiluokkansa. Ja kuten ihminen fyysisenä lajiolentona perii ominaisuutensa lajiltaan, henki perii omassa lajiluokassaan, so. omassa itsessään. Jokaisessa elämässä ihmisen henki ilmestyy oman itsensä kertautumisena kantaen itsessään edellisissä elämänjaksoissa saamiensa kokemusten hedelmät. Nykyinen elämämme on siis edellisen elämän kertautuma, ja se tuo mukanaan sen, mitä henki-itse on aikaisemmin uurastanut itselleen. Kun henki-itse ottaa itseensä jotakin, mikä voi kypsyä hedelmäksi, se yhtyy elämänhenkeen. Kuten elämänruumis kertaa muodon lajista lajiin, elämänhenki kertaa sielun persoonallisesta olemassaolosta toiseen.
Edellä esitetyissä tarkasteluissa vahvistuu käsitys, että ihmisen eräiden elämäntapahtumien perustana on maallisen elämän kertautuminen. Täyden merkityksensä tämä käsitys voi saada ainoastaan sellaisen havainnon avulla, joka perustuu tämän kirjan lopussa kuvatulla tiedon tiellä saavutettuihin henkisiin kykyihin. Tässä oli tarkoitus vain osoittaa, että jo ajattelun ohjaama tavallinen ulkoinen havainto vie tähän käsitykseen. Tavallisen havainnon tiellä tämä käsitys tosin jää aluksi ikään kuin varjokuvamaiseksi, eikä se tällöin ole suojattu vastaväitteiltä, jotka johtuvat epätäsmällisestä havainnosta. Mutta toisaalta on totta: jos tavallisen ajattelun ja havainnon avulla saavuttaa tämän käsityksen, valmistaa itseään henkiseen havaintoon. Silloin saavuttaa jotakin, mikä ihmisellä täytyy olla ennen kuin henkinen havainnonteko on hänelle mahdollinen, kuten ihmisellä täytyy olla silmä ennen kuin hän voi tehdä aistihavaintoja. Jos väittää, että muodostamalla tällaisen käsityksen voi itse suggeroida itselleen henkisiä havaintoja, osoittaa vain, ettei pysty suhtautumaan todellisuuteen vapaalla ajattelulla ja että itse suggeroi itsensä vastaväitteisiin.
Näin ollen sielulliset kokemukset eivät kehkeydy pysyviksi ainoastaan syntymän ja kuoleman rajojen sisäpuolella, vaan ne säilyvät kuoleman toiselle puolelle. Mutta sielu ei syövytä kokemuksiaan ainoastaan siinä elävään henkeen, vaan myös, kuten tämän luvun alussa on osoitettu, painaa ne teoissaan ulkonaiseen maailmaan. Miten ihminen eilen on toiminut, se vaikutus on vielä tänään olemassa. Unitila ja kuolema antavat meille tässä suhteessa hyvän vertauskuvan syyn ja seurauksen keskinäisestä suhteesta. — Usein on unta sanottu kuoleman nuoremmaksi veljeksi. Minä herään aamulla. Yö on keskeyttänyt jatkuvan toimintani. Tavallisissa olosuhteissa ei ole mahdollista, että aamulla jatkan toimintaani mielivaltaisella tavalla. Minun täytyy yhdistää työni eiliseen toimintaani, jos tahdon säilyttää elämässäni järjestystä ja yhtenäisyyttä. Eiliset tekoni ovat tämän päiväisen toimintani edellytyksinä. Eilisellä toiminnalla olen luonut tämän päivän kohtaloni. Olen lopettanut työni hetkeksi, mutta tämä työni kuuluu minuun, ja hetken levon jälkeen se kutsuu jälleen minua. Menneisyyteni pysyy yhdistettynä minuun; se elää edelleen nykyisyydessäni ja seuraa minua tulevaisuuteeni. Jolleivät eilisten tekojeni vaikutukset loisi tämänpäiväistä kohtaloani, minun ei olisi pakko herätä tänä aamuna, vaan minut olisi luotava tyhjästä uudelleen. Olisi tosiaankin mieletöntä, jollen säännöllisissä olosuhteissa käyttäisi taloa, jonka olen itselleni rakennuttanut.
Kuten ihminen ei ole aamulla uudelleen luotu, ei myöskään ihmishenki ole uusi aloittaessaan maallisen elämäntiensä. On yritettävä selvittää, mitä tapahtuu ihmisen astuessa maalliseen elämään. — Syntyy fyysinen ruumis, joka saa muotonsa perinnöllisyyden lakien mukaan. Tämä ruumis kantaa hengen, joka toistaa uudessa muodossa kertaa aikaisemman elämän. Näiden molempien välillä on sielu, joka viettää omaa, itseensä sulkeutunutta elämää. Sielua palvelevat sen taipumukset ja vastenmielisyydet, toiveet ja pyyteet; se alistaa palvelukseensa myös ajattelun. Aistimussieluna sielu vastaanottaa ulkomaailman vaikutelmat ja kantaa ne hengelle, jotta tämä omaksuisi niiden hedelmät ikuisuutta varten. Sielu on ikään kuin välittäjänä; ja sen kutsumus on täyttynyt, jos se tyytyy tähän tehtävään. Ruumis muodostaa sielulle vaikutelmat; tämä muovailee ne aistimuksiksi, säilyttää ne muistissa mielikuvina ja jättää ne hengelle, jotta tämä säilyttäisi ne kautta ikuisesti. Sielu liittää ihminen maalliseen elämänkulkuun. Ruumiiltaan hän kuuluu fyysiseen ihmissukuun; sen kautta hän on tämän lajin jäsen. Hän elää henkenä korkeammassa maailmassa. Sielu sitoo aika-ajoin nämä maailmat toisiinsa.
Mutta fyysinen maailma, johon ihmishenki astuu, ei ole sille mikään vieras olinpaikka. Siihen ovat syöpyneet hengen tekojen jäljet. Hengellä on osuutensa tähän elämän näyttämöön. Se kantaa henkiolemuksen leimaa. Se on sukusuhteessa henkeen. Kuten sielu on välittänyt ulkomaailman vaikutelmat hengelle, jotta ne hengessä tulisivat pysyviksi, se on hengen elimenä myös muuttanut hengen sille suomat kyvyt teoiksi, jotka vaikutuksineen ovat pysyviä. Siten sielu on virrannut tosiasiallisesti näihin tekoihin. Tekojensa vaikutuksissa ihmissielu elää edelleen toista itsenäistä elämää. Tämä antaa aihetta tarkastella elämää siltä kannalta, millä tavoin kohtalo siinä toteutuu. Jokin 'kohtaa' ihmistä. Ihminen on aluksi taipuvainen pitämään sellaista itseään kohtaavaa pelkkänä sattumana. Mutta hän saattaa huomata olevansa itse sellaisten 'sattumien' tulos. Jos neljänkymmenen ikäisenä tarkastelee itseään eikä halua pysähtyä tyhjään, abstraktiseen minä-käsitteeseen, voi sanoa: minä en ole mitään muuta kuin miksi olen tullut sen ansiosta, mitä minulle on tähän saakka kohtalonomaisesti 'sattunut'. Olisin toisenlainen, jos minulla esimerkiksi kaksikymmenvuotiaana olisi ollut muita kokemuksia kuin minulla oli. Silloin ihminen ei etsi minäänsä vain 'sisältä' tulevista kehitysvirikkeistä vaan siitä, mikä ulkoapäin muovaa hänen elämäänsä. Siinä, mikä häntä 'kohtaa', hän tajuaa oman minänsä. Jos ennakkoluulottomasti omaksuu tällaisen ajatuksen, tarvitaan vain askel todella tarkkaa elämänhavainnointia, jotta voisi ihmistä kohtaavissa tapahtumissa nähdä sellaista, mikä vaikuttaa minään ulkoapäin kuten muisto vaikuttaa sisältäpäin tuodessaan menneen kokemuksen uudelleen mieleen. Siten voi oppia huomioimaan elämän tapahtumia siltä kannalta, miten niissä jokin ihmissielun aikaisempi teko palautuu minän luokse, kuten muistitapahtumassa aikaisempi elämys palaa minään mielikuvana, kun jokin ulkoinen seikka antaa siihen sysäyksen. Aikaisemmin oli puhe sellaisesta mahdollisuudesta, että teon seuraukset voisivat kohdata ihmissielua. Saman elämän kuluessa eivät tiettyjen tekojen seuraukset voi tällä tavoin kohdata ihmistä, koska tähän elämään kuului näiden tekojen suorittaminen. Teon seuraus voi silloin kohdata ihmistä yhtä vähän kuin hän voi muistaa elämystä, jonka hän parhaillaan kokee. Tässä voi olla kysymys vain sellaisten seurausten kokemisesta, jotka kohtaavalla minällä ei ole sen elämän taipumuksia, jossa teko on suoritettu. Huomio voi suuntautua vain sellaisiin seurauksiin, jotka johtuvat toisen maallisen elämän teoista. Kun huomaa minulle 'sattuvalla' elämäntapahtumalla olevan samanlaisen yhteyden minään kuin sillä, mitä minä 'sisältäpäin' itse muodostaa itsessään, niin voi vain ajatella, että sellainen elämäntapahtuma on seurausta aikaisemmassa elämässä suoritetusta teosta. Ajattelun ohjaama elämäntarkastelu johtaa siihen tavalliselle tietoisuudelle paradoksaaliseen olettamukseen, että tietyssä maallisessa elämässä ihmiselle sattuneet tapahtumat ovat yhteydessä edellisten elämien tekoihin. Tälle käsitykselle voi vasta henkinen tiedostaminen antaa täyden sisällön; ilman sitä se jää vain varjomaiseksi oivallukseksi. Mutta tavallisella tietoisuudella saavutettuna se valmistaa sielua todella henkisesti havaitsemaan, että tämä käsitys on tosi.
Ja ihmishenki kohtaa ehdottomasti uudelleen nämä tekojensa vaikutukset. Ainoastaan toinen osa teoistani on ulkomaailmassa, toinen taas minussa itsessäni. Tämän selvittää yksinkertainen luonnontieteellinen esimerkki. Eläimet, jotka näkevinä ovat siirtyneet Kentuckyn luoliin, ovat siellä asuessaan kadottaneet näkönsä. Oleskelu pimeässä on saattanut silmät toimettomiksi. Näissä silmissä ei tapahdu enää sitä fyysistä eikä kemiallista toimintaa, joka tapahtuu näkemisen aikana. Se ravinnon virtaus, mikä ennen käytettiin näkötoiminnalle, virtaa nyt muihin elimiin. Nyt nämä eläimet voivat elää ainoastaan pimeissä luolissaan. Ne ovat teollaan, luoliin siirtymisellään, luoneet myöhemmän elämänsä ehdot. Tämä siirtyminen on tullut niiden kohtalonsa yhdeksi osaksi. Olemusosa, joka on kerran ollut toimivana, on sitonut itsensä tekojen tuloksiin. Näin on myös ihmishengen laita. Sielu on toimiessaan voinut välittää hengelle erityisiä kykyjä, ja nämä kyvyt ovat vastaavat tekoja.
Ihmishenki on siis todella omilla teoillaan valmistanut kohtalonsa. Ihminen on tässä elämässä sidottu siihen, mitä hän on tehnyt edellisessä elämässään. — Tämä voi herättää seuraavan kysymyksen: miten tämä on mahdollista, kun ihmishenki saatetaan uudelleen ruumiillistuessaan aivan toisenlaiseen maailmaan kuin se, minkä hän muinoin jätti? Tämä kysymys perustuu sangen pintapuolisiin käsitykseen kohtalon yhtenäisyydestä. Jos muutan Euroopasta Amerikkaan, joudun kokonaan uuteen ympäristöön. Kuitenkin elämäni Amerikassa riippuu täysin edellisestä elämästäni Euroopassa. Jos olen Euroopassa ollut mekaanikkona, elämäni Amerikassa muodostuu aivan toisenlaiseksi, kuin jos olisin ollut pankinvirkailijana. Edellisessä tapauksessa olisin luultavasti koneiden ja jälkimäisessä taas pankkien ympäröimänä. Joka tapauksessa edellinen elämäni määrää ympäristöni; se ikään kuin vetää luokseen ympäröivästä maailmasta sille tutut seikat. Näin toimii myös henki-itse. Se kerää ympärilleen uudessa elämässä ehdottomasti sitä, mikä sille on edellisestä elämästä tuttua. — Ja sen vuoksi unitila onkin hyvä vertauskuva kuolemasta, koska ihminen on unitilan kestäessä poissa siltä näyttämöltä, missä hänen kohtalonsa odottaa häntä. Unitilan aikana tällä näyttämöllä jatkuvat tapahtumat edelleen. Hetken aikaan niihin ei voi ollenkaan vaikuttaa. Kuitenkin elämämme seuraavana päivänä riippuu edellisen päivän tekojen vaikutuksista. Todellisuudessa persoonallisuutemme ruumiillistuu joka aamu uudelleen tekojemme maailmaan. Se, mikä yöllä on ollut meistä erotettu, seuraavana päivänä ikään kuin asettuu ympärillemme. — Näin on ihmisen edellisissä ruumiillistumissa suorittamien tekojen laita. Ne ovat sidotut hänen kohtaloonsa sidotut, kuten eläminen pimeissä luolissa on jäänyt sidotuksi niihin eläimiin, jotka luoliin siirtymällä ovat kadottaneet näkönsä. Kuten nämä eläimet voivat elää vain siinä ympäristössä, johon ne itse ovat asettautuneet, samoin ihmishenki voi elää ainoastaan siinä ulkomaailmassa, jonka hän itse on teoillaan luonut. Näin ollen on unitila kuoleman vertauksena mahdollisimman sattuva. Tapausten välitön kulku pitää huolen siitä, että aamulla löydän itseni edellisenä päivänä luomassani tilanteessa. Jälleenruumiillistuvan henkeni sukulaisuus sitä ympäröivän maailman olioihin huolehtii siitä, että jälleenruumiillistuessani löydän sellaisen maallisen ympäristön, joka vastaa edellisessä elämässä suorittamieni tekojen tuloksia.
Tästä ilmenee, kuinka sielu on jäsentynyt ihmisen olemukseen. Fyysinen ruumis on perinnöllisyyden alainen. Kun taas ihmishengen täytyy ruumiillistua yhä uudelleen. Ja hengen lakina on, että se ottaa edellisten elämien hedelmät mukaan seuraaviin ruumiillistumiinsa. Sielu elää nykyisyydessä, mutta tämä elämä nykyisyydessä ei ole riippumaton edellisistä elämistä, tuohan ruumiillistuva henki kohtalonsa mukanaan edellisistä ruumiillistumistaan. Ja tämä kohtalo määrää elämän. Mitä vaikutelmia sielu voi saada, mitkä toiveet sille voivat toteutua, mitä iloja ja suruja sille kasvaa — kaikki tämä riippuu siitä, millaisia hengen teot olivat edellisissä ruumiillistumissaan. Sielun on seuraavassa elämässä löydettävä jälleen ihmiset, joiden kanssa se aikaisemmassa oli ollut yhteydessä, koska heidän välisillään teoilla täytyy olla seurauksensa. Samaan aikaan tämän sielun kanssa pyrkivät ruumiillistumaan myös toiset, siihen liittyvät sielut. Sielun elämä on seuraus siis ihmishengen itse luomasta kohtalosta. Ihmisen elämänkulun, rajoittuen syntymän ja kuoleman välille, määrää kolminainen ehto. Sen vuoksi se onkin kolminkerroin riippuvainen niistä tekijöistä, jotka ovat syntymän ja kuoleman toisella puolella. Ruumis on perinnöllisyyden lakien alainen; sielu on ihmisen itsensä luoman kohtalon alainen. Tätä ihmisen luomaa kohtaloa kutsutaan hänen karmakseen. Henki on jälleensyntymisen eli reinkarnaation lain alainen. — Tämän perusteella hengen, sielun ja ruumiin suhde voidaan ilmaista myös seuraavalla tavalla: henki on Ikuinen; ruumiillisuudessa syntymä ja kuolema hallitsee fyysisen maailman lakien mukaan; sielunelämä on, kohtalon alaisena, välittävänä yhdyssiteenä molempien edellisten välillä maallisen elämänkulun aikana. — Tarkempi tieto ihmisen olemuksesta edellyttää tutustumista siihen 'kolminaismaailmaan', johon ihminen kuuluu.
Ajattelu, joka ennakkoluulottomana syventyy elämän ilmennyksiin ja joka ei arastele seurata syntyviä ajatuksiaan aina viimeiseen liitokseen saakka, voi pelkän logiikan avulla päästä vakaumukseen karman ja jälleensyntymisen laista. Niin totta kuin on se, että 'näkijälle', jonka 'henkinen silmä' on avattu, entiset elämät ilmenevät kokemuksena kuten avoin kirja, on myös, että kaikesta tästä totuus antaa valonsa virrata ennakkoluulottomaan vapaaseen järkeen.
IV Kolme maailmaa
1. Sielullisessa maailma
Edellä esitetty ihmistä koskeva tarkastelu on osoittanut, että hän kuuluu kolmeen maailmaan. Fyysisten kappaleiden maailmasta on otettu ne aineet ja voimat, jotka rakentavat hänen ruumiinsa. Tästä maailmasta hänellä on tieto ulkonaisten fyysisten aistien avulla saatavien havaintojen kautta. Se, joka luottaa yksinomaan näihin aisteihin ja kehittää vain niiden havaitsemiskykyä, ei voi hankkia selvitystä näistä kahdesta muusta, nimittäin sielullisesta ja henkisestä, maailmasta. — Se voiko ihminen vakuuttua jonkin esineen tai olennon todellisuudesta, riippuu siitä, onko hänellä siihen sopiva havaintoaisti. — Se, että, kuten tässä tehdään, korkeampia havaintoelimiä kutsutaan henkisiksi aisteiksi, voi helposti johtaa väärinkäsityksiin. Sillä, kun puhutaan aisteista, johtaa tämä ehdottomasti ajatuksen 'fyysisiin' aisteihin. Kutsutaanhan juuri fyysistä maailmaa myös 'aistilliseksi', vastakohtana 'henkiselle'. Väärinkäsitysten välttämiseksi on siis otettava huomioon, että tässä puhutaan 'korkeimmista aisteista' vain vertaillen, kuvaannollisessa mielessä. Kuten fyysiset aistit havaitsevat fyysistä, sielulliset ja henkiset huomioivat sielullista ja henkistä. 'Aisti'-sanaa käytetään siis ainoastaan 'havaintoelimen' merkityksessä. Ihmisellä ei olisi tietoa valosta ja väristä, jollei hänellä olisi valoa aistivaa silmää; hän ei tietäisi mitään äänen soinnuista, jollei hänellä olisi ääntä aistivaa korvaa. Tässä suhteessa täydellä oikeudella sanoo saksalainen filosofi Lotze: "Ilman valoa aistivaa silmää ja ääntä aistivaa korvaa koko maailma olisi pimeä ja äänetön. Maailmassa valo ja ääni olisivat silloin yhtä mahdottomia kuin hammassärky ilman tuskaa tuntevaa hermoa hampaassa". — Voidakseen havaita oikeassa valossa sen, mitä edellä on sanottu, on vain tarpeen kerran miettiä, kuinka kokonaan toisella tavalla verrattuna ihmiseen, maailman täytyy ilmetä alemmille eläjille, joilla on ainoastaan jonkinlainen kosketus- tai tuntoaisti levittäytyneenä yli koko ruumiin pinnan. Valoa, väriä ja ääntä ei näille ole olemassa ainakaan siinä mielessä kuin niille olennoille, joilla on silmät ja korvat. Ilmanvärähdykset, jotka aseen laukaus aiheuttaa, voivat tosin näihinkin eläjiin vaikuttaa, jos nimittäin ilmavirta tapaa ne. Jotta ne voitaisiin kuvailla näitä ilmanvärähdyksiä paukauksena, siihen on korva välttämätön. Ja jotta erityiset liikkeet siinä hienossa aineessa, jota kutsutaan eetteriksi, ilmentyvät valona ja värinä, siihen on silmä välttämätön. — Vain siten saa ihminen tietoa jostakin olennosta tai esineestä, että hän jonkun elimensä avulla vastaanottaa vaikutuksen siitä. Ihmisen suhde oleelliseen maailmaan ilmenee sattuvasti Goethen seuraavassa lausunnossa: "Oikeastaan koetamme turhaan lausua ilmi jonkun olion olemusta. Me havaitsemme vaikutukset, ja näiden vaikutusten täydellinen ilmaiseminen käsittäisi jo kylläkin tämän olion olemuksen. Vaivaamme turhaan itseämme jonkun ihmisen luonnetta kuvataksemme, mutta kootkaamme sitä vastoin yhteen hänen toimintansa ja työnsä, ja luonteen kuva ilmenee meille. Värit ovat valon töitä, töitä ja kärsimyksiä... Värit ja valo ovat tosin toisiinsa mitä tarkimmassa suhteessa, mutta meidän täytyy ajatella nämä molemmat kuuluviksi koko luontoon, sillä koko luontohan tahtoo siten ilmetä erityisesti näköaistille. Samoin luonto paljastuu toisellekin aistille... Täten luonto puhuu toisille aisteille, tutuille, halveksituille, tuntemattomille aisteille; näin se puhuu itselleen ja meille tuhansissa ilmennyksissä. Sille, joka huomioi, luonto ei ole missään kuollut eikä äänetön." Olisi väärin käsittää tätä Goethen lausuntoa siten, että kiellettäisiin tietämysmahdollisuus olion olemuksesta. Goethe ei tarkoita, että vain olion vaikutus huomattaisiin ja että olion olemus kätkeytyy siihen. Hän tarkoittaa päinvastoin sitä, ettei sellaisesta 'salatusta olemuksesta' pidä puhua lainkaan. Olemus ei ole ilmestymisensä takana; se päinvastoin ilmestymisensä kautta tulee näkyviin. Tämä olemus on vain niin moninaisen rikas, että se voi toisille aisteille ilmetä vielä muissakin muodoissa. Se, mikä ilmenee, kuuluu olemukseen, mutta se ei ole, aistien rajoittuvaisuuden tähden, kuitenkaan koko olemus. Tämä Goethen katsantokanta on myös täydellisesti teosofinen.
Kuten silmät ja korvat kehittyvät ruumiissa ruumiillisten tapahtumien havaintoelimiksi eli aisteiksi, samoin ihminen voi kehittää itsessään sielullisia ja henkisiä havaintoelimiä, joiden avulla hänelle avautuu sielullinen ja henkinen maailma. Sille, jolla näitä korkeampia aisteja ei ole, näiden maailmojen olemus on 'kuollut ja äänetön', kuten ruumiillinen maailma on 'pimeä ja mykkä' olennolle, jolta uupuvat silmät ja korvat. Kuitenkin ihmisen suhde näihin korkeampiin aisteihin on jotain muuta kuin suhde ruumiillisiin aisteihin. Jotta nämä viimeksi mainitut muodostuisivat täydellisiksi, siitä yleensä huolehtii luontoäiti. Ne ilmenevät ilman ihmisen vaikutusta. Korkeampien aistiensa kehittämiseksi ihmisen täytyy itse tehdä työtä. Hänen täytyy kehittää sielua ja henkeä, jos hän tahtoo havaita sielullista ja henkistä maailmaa, kuten luonto on kehittänyt hänen ruumiinsa, jotta hän voisi havaita aineellista ympäröivää maailmaa ja perehtyä siihen. Tällainen kehittämistyö korkeampiin elimiin liittyen, joita luonto ei vielä itse ole muovaillut, ei ole luonnotonta, sillä korkeammassa mielessä luontoon kuuluu myös kaikki se, mitä ihminen suorittaa. Korkeampien aistien kehittämistä voi sanoa luonnottomaksi ainoastaan se, joka tahtoo väittää, että ihmisen täytyy pysähtyä sille kehityksen asteelle, mille luonto hänet saattaa. — Hän 'halveksii' näiden aistien merkitystä siinä mielessä, jossa Goethe on esittänyt edellä olevan lausuntonsa. Sellaisen ihmisen pitäisi myös vastustaa kaikkea ihmisen kasvatusta, sillä sekin jatkaa luonnon työtä. Ja erikoisesti hänen täytyisi estää sokeana syntyneiden silmien parannusleikkauksia. Sillä jotenkin samoin, kuin leikkauksen kautta näkönsä saaneelle sokeana syntyneelle, käy sillekin, joka herättää itsessään korkeammat aistinsa. Maailma ilmentyy hänelle uusine ominaisuuksineen, tapahtumineen ja tosiasioineen, joista fyysiset aistit eivät mitään ilmoita. Hänelle on selvää, ettei hän liitä mitään mielivaltaisesti todellisuuteen näiden korkeampien elinten kautta, vaan että ilman näitä aisteja olisi hänelle juuri tämän todellisuuden oleellinen puoli jäänyt salatuksi. Sielullinen ja henkinen maailmat eivät ole mitään fyysisen rinnalla tai ulkopuolista; ne eivät ole siitä paikallisesti erossa. Kuten sokeana syntyneelle leikkauksen jälkeen entinen pimeä maailma säteilee valoin ja värein, samoin sielullisesti ja henkisesti herätetylle ilmentyvät ne oliot, jotka hän tätä ennen havaitsi vain aineellisina, sielullisine ja henkisine ominaisuuksineen. Tämä maailma täyttyy vielä myös tapauksilla ja olennoilla, jotka sielullisesti ja henkisesti herättämättömälle jäävät kokonaan tuntemattomiksi: — (Tässä kirjassa puhutaan edempänä luvussa ’Tiedon tie’ tarkemmin sielullisten ja henkisten aistien kehittämisestä. Tässä kuvataan ensin itse nämä korkeammat maailmat. Jos kieltää näiden maailmojen olemassaolon, ei sano muuta kuin että ei vielä ole kehittänyt korkeampia aistejaan. Siten on tosin useampien ihmisten laita vielä nykyisellä maailmankehityksen aikakaudella. Mutta ihmiskunnan kehitystä mikään aste ei päätä; sen täytyy kulkea yhä eteenpäin. Se, mitä tässä kutsutaan sielulliseksi maailmaksi, vastaa tavallisessa teosofisessa kirjallisuudessa astraalimaailmaa, ja henkimaailma mentaalimaailmaa.)
Usein korkeammat elimet kuvitellaan liiaksi fyysisten kaltaisiksi. Pitäisi kuitenkin saada selväksi se, että näihin elimiin nähden joutuu tekemisiin henkisten ja sielullisten muotojen kanssa. Sen vuoksi ei myöskään pidä odottaa, että se mitä korkeammissa maailmoissa havaitaan, olisi vain jotakin utumaisen hienoa ainetta. Niin kauan kun jotakin sellaista odottaa, ei voi päästä selvään käsitykseen siitä, mitä tässä 'korkeammilla maailmoilla' oikeastaan tarkoitetaan. Useille ihmisille ei olisi läheskään niin vaikeaa — tosin jotakin alkeellista — tiedostaa jotakin näistä 'korkeammista maailmoista', jos he eivät kuvittelisi, että sen mitä heidän tulisi havaita, täytyisi olla jotakin hienonnettua fyysistä ainetta. Tällaista edellyttäen he eivät yleensä tahdo ensinkään tunnustaa mistä todella on kysymys. He pitävät havaintojaan epätodellisina ja epätyydyttävinä. Henkisen kehityksen korkeammille asteille ei tietenkään ole helppo päästä; mutta sen alemmille asteille — ja sehän on jo paljon — pääsy ei ole ensinkään niin vaikeata, ensin täytyy vapautua siitä ennakkoluulosta, että sielulliset ja henkiset maailmat ovat vain hienompaa fyysistä ainetta.
Kuten emme tunne ihmistä kokonaan, saatuamme kuvan vain hänen fyysisestä ulkomuodostaan, emme myöskään tunne meitä ympäröivää maailmaa, jos tiedämme siitä vain sen, mitä fyysiset aistit meille ilmaisevat. Ja kuten valokuva käy meille ymmärrettäväksi ja eläväksi, jos me lähennymme tätä kuvattua henkilöä niin, että opimme tuntemaan hänen sielunsa, voimme myös ymmärtää ainemaailman todellisesti vasta opittuamme tuntemaan sen sielullisen ja henkisen perustan. Sen vuoksi onkin sopivinta puhua tässä ensin korkeammista maailmoista, sielullisesta ja henkisestä, ja vasta sitten arvostella fyysistä maailmaa teosofiselta näkökannalta.
Tarjoutuu eräitä vaikeuksia korkeammista maailmoista on vaikea puhua nykyisellä kulttuurikaudella. Tämä kulttuurikausi on näet ennen kaikkea perehtynyt aineellisen maailman tuntemukseen ja hallitsemiseen. Ne sanat, joita käytämme, ovat ensi sijassa saaneet merkityksen tästä aineellisesta maailmasta. On kuitenkin käytettävä näitä tavallisia sanoja, jotta saataisiin yhtymäkohtia jo ennestään tunnettuun saavutettuun. Tämän kautta avautuvat väärinkäsitysten ovet ja portit niille, jotka tahtovat luottaa vain ulkonaisiin aisteihinsa. — Monesta seikastahan voidaan puhua vain vertauksin ja viittauksin. Mutta näin täytyy olla, sillä nämä vertauskuvat ovat juuri sinä keinona, jonka avulla ihminen voidaan johtaa näiden korkeampien maailmojen tuntemukseen ja jonka kautta edistetään hänen kohoutumistaan niihin. (Tämä selventyy myöhemmässä luvussa, jossa puhutaan sielullisten ja henkisten havaintoelimien kehittämisestä. Ihmisen täytyy ensin vertauskuvain avulla omaksua tietoa korkeammista maailmoista. Sen jälkeen hän voi ajatella, että hän itse hankkii itselleen kyvyn niissä näkemiseen.)
Kuten ne aineet ja voimat, jotka ovat muodostaneet vatsan, sydämen, keuhkot, aivot jne. ja hallitsevat niitä, kuuluvat ruumiilliseen maailmaan, samoin sielulliset ominaisuutemme — halut, pyyteet, tunteet, himot, toiveet, aistimukset jne. — ovat kotoisin sielullisesta maailmasta. Ihmisen sielu on yksi jäsen sielullisesta maailmasta, kuten ruumis on yksi osa ruumiillisessa maailmassa. Jos tahdotaan osoittaa ero ruumiillisen maailman ja sielullisen maailman välillä, voidaan sanoa, että sielullinen on kaikkiin olioihin ja olemuksiin nähden paljon hienompi, liikkuvampi, muovautuvampi kuin edellinen. Kuitenkin siitä täytyy olla selvillä, että astuessa sielulliseen maailmaan, saapuu — fyysiseen sitä verratessa — aivan kokonaan uuteen maailmaan. Kun tässä suhteessa siis puhutaan hienommasta ja karkeammasta, täytyy olla tietoinen siitä, että johonkin, mikä on perinpohjin erilainen, viitataan vain vertauksellisesti. Tämä pätee siihen, mikä annetaan sielullisen maailman kuvauksena fyysiseen ainemaailmaan kuuluvin lainasanoin. Kun tämä pidetään mielessä, silloin voidaan myös sanoa, että sielullisen maailman muodot ja olennot ovat sielunaineista kootut ja sieluvoimien johdon alaiset aivan samoin kuin on laita fyysisten aineiden ja voimien fyysisessä maailmassa.<