Pekka Ervast

I  

USKONTO JA USKONTOKYSYMYS

 

Uskonto merkityksessä maailmankatsomus on elämän tärkein kysymys. Millainen ihmisen uskonto on, sellainen on hänen elämänsä. Millainen jonkun kansan uskonto on, sellainen on sen kansan elämä. Ihmisyksilön maailmankatsomuksesta riippuu hänen elämänsä henkevyys ja kansan maailmankatsomuksesta riippuu sen kansan sivistys, sen olosuhteiden henkevyys.

Mitä sitten on uskonto eli maailmankatsomus? Me saatamme tässä asiassa Tolstoin kanssa erottaa kaksi olemuspuolta. Toista tahtoisin nimittää elämänuskoksi, toista uskonnoksi varsinaisessa merkityksessä. Jos ajattelemme yksilöä, huomaamme aivan selvästi erotuksen näiden kahden olemuspuolen välillä, ja huomaamme myös, minkälaisessa vuorovaikutuksessa ne toisiinsa ovat. Jokainen yksilö omistaa elämänuskon, ja sillä tarkoitan, että jokainen ihminen on todellisuudessa pisara elämänmeressä, tuntien itsensä riippuvaksi suuresta elämästä. Hän ei ole kaikkivaltias olento, vaan olento, joka välttämättä on jonkinlaisessa suhteessa ympäristöönsä, kaikkeuden elämään hänen ympärillään.

Tämä hänen todellinen ja vaistomainen suhteensa, joka ilmenee hänen teoissaan, liikkeissään ja sanoissaan, tämä hänen niin sanoakseni alitajuinen suhteensa, jollainen välttämättä on jokaisella ihmisellä, tämä on hänen sisäinen elämänuskonsa. Sen mukaan jokainen ihminen elää.

Jokaisella ihmisellä on itse asiassa oma elämänuskonsa, koska kukaan ei ole aivan samanlainen kuin toinen eikä vallan samassa suhteessa elämään. Ihmiset ovat eri kehitysasteella, ihmisillä on eri käsitys siitä, mitä elämä heiltä vaatii, mikä on heidän velvollisuutensa, mikä heidän siveellisyytensä, ja kukin ihminen toimii vaistomaisesti oman sisäisen käsityksensä mukaisesti.

Mutta ihmisellä on myös tietoinen uskontonsa eli maailmankatsomuksensa, ja se on hänen päivätajuinen kuvansa elämästä ja maailmasta. Se asuu hänen järjessään, ymmärryksessään, ajatuksessaan, ja sen mukaan ihmiset jakautuvat eri ryhmiin ja nimittävät itseään ja toisiaan eri nimillä: materialisti, kristitty, uskovainen, buddhalainen, muhamettilainen, hindulainen, agnostikko, kieltäjä, epäilijä, juutalainen jne.

Nämä kaksi, ihmisen päivätajuinen uskonto ja hänen vaistomainen elämänuskonsa ovat kumpikin alituisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Jos hänen vaistomainen sieluelämänsä on voimakas, jos hänellä on suuria, voimakkaita intohimoja, silloin välttämättä hänen tajuinen maailmankatsomuksensa enemmän tai vähemmän hyväksyy näitä hänen intohimojaan. Jos ne ovat kovin voimakkaita eikä hän näe niissä mitään erikoista pahaa, suo hän niille sijan maailmankatsomuksessaan. Toiselta puolelta älyllinen maailmankatsomus vaikuttaa alitajuiseen uskoon. Ihmisellä on esim. sellaisia voimakkaita viettejä, joita hän itse tuomitsee vääriksi. Niillä ei silloin ole hyväksyttyä sijaa hänen uskonnossaankaan, vaan hän koettaa niitä poistaa itsestään, niitä vastaan taistella, niiden yli nousta, ja tällä tavoin ihmisen uskonto ja hänen uskonsa alituisesti vaikuttavat toisiinsa. Ihmisen omasta luonnosta johtuu, että hän maailmankatsomuksellaan voi vaikuttaa omaan alitajuntaansa, voi muovata itseään, jonkin verran muuttaa itseään. Ihminen voi, kun hän on laatinut itselleen selvän maailmankatsomuksen järjessään, ajatella itseään paremmaksi kuin hän oikeastaan on ja siten ajatuksen voimalla puhdistaa itsensä ja elämänsä ja nousta korkeammalle kuin missä hän alussa on. Tämän johdosta näemme, että ihmisen päivätajuisella uskonnolla on suuri merkitys hänen elämässään. Ja me näemme myös, että sillä on suuri merkitys kansakunnan elämässä, sillä jos yksilö omatessaan maailmankatsomuksen, joka kohottaa hänen sielunsa ylevään ihanteeseen, ehdottomasti vaikuttaa omaan elämäänsä, alitajuiseen persoonallisuuteensa, on yksilöryhmän eli kansan laita samoin. Ja jos kansalla on maailmankatsomus, joka ei vedä sitä alaspäin, vaan koettaa nostaa sen sielua ja henkeä ylöspäin, niin se myös vaikuttaa alkemiallisesti kansan elämään, niin että tämä puhdistuu ja nousee sivistyksessä.

Näin olemme nyt määritelleet uskoa ja uskontoa ja ymmärrämme, kuinka tärkeät ovat olleet ihmiselle ja ihmiskunnan elämälle ns. uskonnot. Uskonnot ovat tarjonneet ihmisille maailmankatsomuksen. Ne ovat tyydyttäneet sitä sisäistä tarvetta, joka piilee ihmishengessä. Jokainen ihminen tahtoo ymmärtää elämää. Jokaiselle ihmiselle on välttämätöntä jokin järkikuva siitä. Maailman suuret ja pienet uskonnot, filosofisimmat ja taikauskoisimmat järjestelmät — kaikki ne ovat tässä suhteessa olleet ihmisille avuksi. Tätä merkitystä ei niiltä kukaan kiellä.

Mutta uskonnoista puhuttaessa ja niitä arvosteltaessa on tietysti olemassa toinenkin näkökanta. Jos niiden käytännöllinen merkitys tunnustetaankin, voidaan yhtäkaikki kysyä, mikä tieteellinen arvo niillä itsessään on: onko niiden antama maailmankuva tosi vai väärä? Tämä kysymys on taas yhteydessä seuraavan kanssa: mistä uskonto on saanut maailmankatsomuksensa? Mikä on sen alkuperä? Kuka sen on keksinyt? Ja vaikka useimmat uskonnot vastaavat itse tähän, että niiden maailmankuva on saatu ylhäältä, on Jumalan tai jumalallisten olentojen ilmoittama, eivät läheskään kaikki kysyjän tähän vastaukseen tyytyneet. Itse asiassa tiedämme, että tutkijat ovat eri mieltä uskontojen alkuperästä.

Jätämme järjettömänä heti syrjään tuon raa'asti materialistisen käsityksen, että uskonto on humpuukia, että uskontoja ovat laatineet yläluokkalaiset, jotka ovat katsoneet omia etujaan kansan kustannuksella, että uskonnon avulla kansaa pimitetään ja pidetään tietämättömyydessä, saadaan tottelemaan ja tyytymään. Vaikka täytyy tunnustaa, että uskonnon nimeä on väärinkäytetty, että uskonnon varjossa on harjoitettu mitä kamalinta petosta ja sortoa, että uskontoa on käytetty vallanhimon, ahneuden ja kaikkien paheiden naamarina, ei kuitenkaan tieteellinen tutkimus koskaan ole alentunut uskomaan, että uskontojen alkuperä olisi itsetietoinen petos. Ns. vertailevan uskontotieteen kanta on se, että uskontojen alkuperä on ihmisten tietämättömyydessä ja pelossa. Uskonto on ilmiö, se sanoi, joka kuuluu ihmiskunnan lapsuusaikaan ja josta meidän täytyy nousta. Uskonto on maailmankatsomus, jonka ihmisten yhteinen mielikuvitus on synnyttänyt. Joku nerokkaampi joukosta on löytänyt sanat yhteiselle mielikuvitukselle, niin että kun esim. pelättiin ukkosta, keksi joku, että ukkosen takana on ankara, kostava jumala, joka pauhaa ja pitää melua. Tutkiessaan eri uskontoja tiedemiehet kyllä vähän hämmästyivät sitä, että niissä kaikissa — sekä pakanauskonnoissa että kristinuskossa — opetettiin jotakuinkin samaa, mutta tekivät siitä vain johtopäätöksen: tästä näemme, ettei kristinuskokaan, jota on pidetty kaikkein parhaimpana ja korkeimpana ja muista eroavana, ole sen merkillisempi; se on yhtäläisestä tietämättömyydestä johtunut kuten muutkin. Kaikki uskonnot ovat samasta lähtökohdasta lähtöisin. Tämän päätelmän tiedemiehet tekivät.

Uskonnot muodostavat tutkijain mielestä erinomaisen mielenkiintoisen tutkimusalueen, koska ne antavat heidän kurkistaa kaikista syvemmälle kansojen sielunelämään. Jokaisessa uskonnossa saattaa erottaa kolme asiaa, sanovat tutkijat. Ensinnä tulevat opit eli dogmit, jotka antavat kuvan elämästä ja maailmasta, ihmisestä ja Jumalasta. Se on jokaisen uskonnon metafysiikka eli oppijärjestelmä. Sitten seuraa siveysoppi eli etiikka, joka selittää, millä tavalla ihmisten tulisi elää. Tässä kohden tutkijat poikkeavat humpuukiin uskojista, sillä heidän täytyy myöntää, että uskontojen alkuperäisissä siveysopeissa on kauttaaltaan mitä ylevimpiä ja kauniimpia elämänohjeita. Uskonnot aina kehottavat ihmistä hyvään elämään ja puolustavat siveellisiä pyrkimyksiä, ja kuten opinkappaleissa on yhtäläisyyttä, niin on yhtäläisyyttä myös siveysopeissa. Mutta on vielä kolmas asia huomattava uskonnoissa: keskushenkilö, alkuperäinen perustaja, merkillinen ihminen, joka on sulattanut itseensä ja tuonut ilmi, mitä liikkuu kansan sydämessä. Yksi ihminen on osannut aivan kuin koota itseensä eri säteet kansan sielusta ja antaa niille muodon. Uskontojen keskushenkilöt ovat olleet pyhiä ihmisiä, sankareita, korkeita olentoja. Näiden olemassaolo oli vaikea ratkaista tavallisten tutkijain kannalta, ja pulmasta jotkut koettivat päästä siten, että sanoivat: ei ole ollut sellaisia vaan ne on keksitty, tai sitten ovat olleet vallan toisenlaisia kuin miksi heitä on kuvattu. Jos Kristuksesta esim. kerrotaan sitä tai tätä ihmettä, niin asia on todellisuudessa ollut toisin, kertomus on liioittelua — ja kukaties Kristusta ei ole koskaan ollut olemassakaan; koko esitys Kristuksesta on ollut esitys auringon kulusta, on ollut aurinkomyytti.

Viime vuosina on tapahtunut muutos. Nyt ne tiedemiehet, jotka seuraavat aikaansa eivät riipu kiinni vanhoissa käsityksissä, mitkä muutamia vuosikymmeniä sitten luotiin, kuten esim. Häckel tekee, vaan jotka jatkavat tutkimusta eteenpäin, ovat kääntäneet huomion uuteen tosiseikkaan. Koko heidän entinen käsityksensä uskonnosta on alkanut horjua. He ovat huomanneet, että uskonnossa on vielä neljäskin asia huomioon otettava metafysiikan, etiikan ja keskushenkilön lisäksi. Tämä neljäs asia on mysteerio eli se salattu, sisäinen ja siitä johtuva käytännöllinen elämä, joka uskonnosta on syntynyt ainakin joidenkuiden ihmisten sielussa. Tämä on todellisuutta. Elävä todellisuus oli tutkijoilta jäänyt pois näkyvistä ensiksi. Huomattiin kyllä kirjoitetut opit, traditiot, siveysopit, kertomukset keskushenkilöstä, mutta ei huomattu itse elämän todellisuutta, ei tutkittu, mitä uskonto on vaikuttanut yksityisiin ihmisiin. Tätä ei ensi innostuksessa havaittu, mutta nyttemmin ovat monet oppineet alkaneet tutkia uskonnollisia ilmiöitä, uskontoa sielullisena ilmiönä, todellisuutena. Ja nämä tutkijat ovatkin tulleet toisiin johtopäätöksiin uskontojen arvosta. Uskonnot, he myöntävät, ovat merkillisiä ja hämmästyttäviä liikkeitä ihmiskunnan sielullisessa historiassa, koska ne niin merkillisesti ovat voineet vaikuttaa yksilöiden sielunelämään. Tämä uusi tutkimushaara osoittaa näet, että uskontojen mysteerio eli ne ilmiöt, joita sanotaan kääntymykseksi, heräämiseksi, pyhitykseksi, vanhurskauttamiseksi jne., ovat todellisia asioita, vankkoja tosiseikkoja, joita ei enää käy kieltäminen.

Me elämme nyt ajassa, jolloin paljon sellaista saatetaan päivänvaloon, mitä ennen on pidetty salassa.

On kosolti olemassa täysin luotettavia kertomuksia siitä, kuinka ihmiset ovat kääntyneet ja heränneet. Meillä on todistuskappaleita aivan likellä itseämme. Meidän ei tarvitse lähteä Suomesta löytääksemme tyypillisen esimerkin. Ottakaamme vain omasta maastamme Arvid Järnefelt. Varmaan jokainen teistä on lukenut hänen tunnustuksiaan, lukenut, kuinka hän oli tavallinen maailmanmies ja kuinka sitten yhtäkkiä — vaikka tosin sitä oli valmistettu, ja hänen äitinsä oli paljon hänen kanssaan keskustellut — valo tuli hänen sieluunsa ja täytti hänet. Hän heräsi näkemään, mitä elämä oli. Hän heräsi ainakin näkemään, mitä hänen oma elämänsä oli ja oli oleva. Ei ole sanottu, että kaikkien ihmisten kokemukset ovat samanlaisia. Muodollisesti saattavat olla erilaisia, mutta ytimeltään ovat samaa. Sisäisesti ne pitävät yhtä siinä, että uusi valo tulee ihmisen sieluun. Hän — Järnefelt — oli vaeltanut pimeässä hapuillen, nauraen uskonnollisuudelle, vastustaen kaikkea pyhää, pitäen sitä pelkkänä ulkokullaisuutena, ja yhtäkkiä hänen sisäänsä tuli valo, hän näki elämän salaisuudet, sai kokea, mitä Jumala ja jumalallinen elämä olivat.

Kertomukset tällaisista asioista ovat liikuttavia. Suomenkielellä ei liene sellaista kirjaa, jossa olisi koottuina kertomuksia ihmisten heräymyksistä [Alaviite: Sen jälkeen kun tämä esitelmä pidettiin, ilmestyi suomeksi professori William Jamesin huomattava teos Varieties of religious experience (Uskonnollinen kokemus moninaisuudessaan).], mutta liikuttavaa on lukea tai kuulla ihmisistä, jotka sanomattomia sieluntuskia kärsittyään ovat tulleet lohdutetuiksi. He ovat vaeltaneet pimeydessä ja yhtäkkiä on heihin tullut valo, ja mitä se on vaikuttanut? Se on saanut aikaan muutoksen heidän elämässään. Heidän elämänsä perussävel saattoi ennen olla turhamaisuus, pintapuolisuus, itsekkyys, mutta kun heräymyksen valo tuli heidän sieluunsa, muutti se heidän tajuisen elämänsä, heidän tahtonsa toiseen suuntaan. He eivät nyt enää tahdo elää itsekkäästi, he tahtovat olla toisenlaisia ihmisiä ja he voivat ainakin jossain määrin olla toisenlaisia. Niin kauan kuin valo heissä kestää, ovat he ehdottomasti toisenlaisia, niin kauan kuin he siinä vaeltavat, on heidän sielunsa toinen. Se valo voi poistua ja he syöksyvät takaisia arki-elämäänsä, mutta kun he ovat sen kerran kokeneet, ei muisto siitä koskaan katoa, ja he voivat ponnistamalla ja pyrkimällä päästä takaisin valoon, joka hetkeksi on häipynyt.

Läpinäkyvänä piirteenä näissä kokemuksissa on se, että ne merkillisellä tavalla laajentavat ihmisen sieluelämää. Hänen sisässään puhkeaa uusi elämä, joka on suurempi kuin hänen tavallinen päivätajuntansa, elämä, joka hänet täyttää, nostaa ja puhdistaa. Ottaakseni esimerkin, tahtoisin mainita ihmisen — hän ei ollut "uskovainen" — joka kauan ponnisti, tutki ja luki, etsi ja taisteli sisässään, paini Jumalansa kanssa kuten Jaakob eikä hellittänyt vaan sanoi: "Minun täytyy saada tietää sinun nimesi, tietää ken sinä olet, minun täytyy saada tietää totuus, nähdä sinut, jumala". Ja kerran tuli valo. Kerran oli aivan kuin pilvet olisivat laskeutuneet hänen ylitseen, ja pilvien läpi alkoi aurinko paistaa ja ihminen näki äärettömyyteen. Hän näki jumalan äärettömyyden, näki sen suuren elämän, joka oli kaiken takana, ja hän kuuli, kuinka elämä hänelle kuiskasi: "Sinä olet minun poikani ja minä olen sinun isäsi". Ei sillä elämällä ollut muotoa, ei se ollut mikään persoonallinen jumala tavallisessa merkityksessä, vaan se oli itse elämän äärettömyys, pohjattomuus, syvyys ja kuilu, se oli palava tuli ja aurinko ja valo, mutta se oli elämää ja se puhui ja sanoi: "Sinä olet minun poikani ja minä rakastan sinua". Ja kun ihminen tuon koki, hän huomasi itse loistavansa. Hän huomasi, että hänellä oli toinen ruumis kuin tämä fyysinen, hän huomasi vaeltavansa jonkunlaisessa kehässä, joka loisti, ja siinä pallossa oli suuri tuli, joka nousi hänen päänsä yli, ja se tuli valaisi hänen elämäntiensä, niin että hän näki omansa ja toisten ihmisten sydämet ja mitä niissä oli heikkoa ja tietämätöntä. Hän vaelsi tällaisessa valossa ja vaikkei se valo kestänyt ikuisesti — ei kestänyt kuin muutamia kuukausia ehkä, niin se muisto ei häipynyt eikä voinut häipyä, vaan se ihminen saattoi uudestaan ja uudestaan asettaa itsensä samanlaiseen tilaan. Tämä on kokemus, josta minä voin todistaa, ja siksi tiedän, että tällaisia kokemuksia on. Se ei tapahtunut "uskovaiselle" eivätkä nämä kokemukset rajoitu mihinkään erityiseen ihmispiiriin. Päinvastoin on merkille pantava seikka, että ne ovat ikuisia ja yleismaailmallisia. Buddhalainen ja hindulainen voivat kokea niitä yhtä hyvin kuin kristitty, "jumalankieltäjä" yhtä hyvin kuin "uskovainen". Nimitykset vain vaihtelevat aikojen ja kansojen mukana.

Näiden kokemusten edessä voimme syystä kysyä kuka ihminen on? Ei hänen tavallinen tajuntansa nosta häntä tällaisiin korkeuksiin. Hän on muuta sisässään, hän on toinen olento näkymättömästi kuin näkyväisesti. Onko se hänen ikuinen ja kuolematon olemuksensa, josta uskonnot puhuvat?

Tätä kysymystä eivät meidän aikamme oppineet tutkijat vielä uskalla ratkaista. He eivät vielä uskalla asettaa näitä sielutieteellisiä ilmiöitä minkään metafyysisen — toistaiseksi vielä tieteellisesti epävarman — tosiseikan yhteyteen. Siksi eivät liioin uskalla ratkaista kysymystä uskontojen alkuperästä. He puhuvat ihmisen alitajunnasta ja sanovat, että hänen sieluelämänsä on suurempi kuin hänen päivätajuntansa. Se on totta ja oikein, mutta kun he tahtovat saattaa meitä ajattelemaan, että tämä suuri uskonnollinen elämä puhkeaa esiin ihmisen tajuttomasta sisäisestä vaistoelämästä, hänen itsetiedottomasta alitajunnastaan, silloin meidän on vaikea seurata mukana. Kuinka valo voi syntyä pimeydestä, järki järjettömyydestä, kosmos kaaoksesta? Ei muulla tavalla kuin siten, että pimeys estää valon näkymästä, tietämättömyys viisauden, kaaos kosmoksen. Mutta itse valon täytyy olla, itse viisauden, itse järjen. Ja siksi käännymme toisaalle kysymyksellämme, mitä uskonnot ovat.

Meidän täytyy kääntyä teosofian puoleen. Me saamme teosofialta, ikuiselta viisaudelta kuulla tämän asian ratkaisun, siltä saamme tietää, kuinka uskonnot ovat syntyneet. Me saamme kuulla: kaukana siitä, että uskonnot olisivat syntyneet tietämättömyydestä tai pelosta, kuten alussa luultiin, kaukana siitä, että uskonnot olisivat syntyneet ihmisen vaistomaisesta alitajunnasta, ovat ne päinvastoin syntyneet siten, että joku ihminen on päässyt tietoon ja sama tietoon päässyt ihminen on ilmoittanut tietoaan toisille. Uskonnot eivät suinkaan ole mielikuvitusta, ne eivät edes ole mitään epävarmaa tutkimusta, vaan ovat kaikkein varminta tiedettä. Uskonnot ovat kaikkein vanhinta ja varminta tiedettä. Mitä on meidän tieteellinen tutkimuksemme, joka syntyi 300–400 vuotta sitten? Se on vielä ainoastaan ulkonaisimmalla pinnalla hapuilemista. Pintaa on tutkittu, mutta tiede ei osaa ollenkaan selittää syviä kysymyksiä, ei vastata syviin tiedusteluihin. Se ainoastaan kertoo meille tämän maailman ulkonäöstä.

Eikö siis ole olemassa mitään tietoa muista asioista, mitään sellaista tieteen haaraa eli sellaista suurta tiedettä, joka käsittelisi muita kysymyksiä, kuin niitä, joita fyysisellä silmällä voimme nähdä? On sellainen tiede. On aina ollut olemassa sellaista yliaistillista tietoa. Ihminen voi päästä sellaiseen tietoon, ja niitä ihmisiä on aina ollut, jotka ovat kohonneet tietoon siitä jumalallisesta elämästä, joka heissä liikkuu ja joka heissä voi puhjeta. Uskonnot ovat syntyneet siten, että ihminen, joka on tiennyt, on päästänyt sitä tietoa ulos niin paljon kuin hän on voinut omalle ajalleen, omalle kansalleen. Kaikki nuo suuret keskushenkilöt uskonnoissa, joita tiede ei oikein osaa luokitella, ei oikein osaa nimitellä ja asettaa määrätyille hyllyille, kaikki nuo Buddhat, Jeesukset, Zarathushtrat, Raamat, Pythagoraat, Platonit, kaikki suuret, ihmeelliset uskontojen opettajat ovat olleet sellaisia ihmisiä, jotka ovat tienneet, jotka ovat päässeet elämän tietoon, jumalan tuntoon, ja koettaneet kertoa siitä toisille ihmisille, koettaneet kehottaa toisia etsimään samaa tietoa. Ja koska ihmisen sieluelämä kulkee kolmea linjaa pitkin, tahdon, tiedon ja tunnon, niin voimme huomata noiden "jumalan poikain" ilmoituksessa ja vaikutuksessa kolme eri opetuspuolta. Tiedon ja ajatuksen linjaa pitkin he koettavat selittää ihmiselle, mitä on elämä, kuinka elämää on ymmärrettävä, kuinka on käsitettävä kaikkia seikkoja elämässä. Oman tietonsa valossa he esittävät meille, mitä elämä on. Osaavatko he tehdä sen aivan vapaasti, aivan selvällä kielellä? Ne asiat, joista he puhuvat, ovat salaisia — muutenhan meistä jokainen tietäisi ne. Ja koska ne ovat salaisia, täytyy tietäjien käyttää erityistä kieltä, vertauskuvakieltä puhuessaan. Kaikki mitä he puhuvat, on vertauskuvaa, kaikki mitä he selittävät opinkappaleissa, on symboleja, ja kun sitten toiset kirjoittavat muistiin, mitä tietäjät ovat sanoneet, niin myöhemmin ne, jotka eivät enää ymmärrä vertauskuvia, uskovat kuten sanallisesti lausutaan ja silloin on koko alkuperäinen ymmärtämys kadonnut. Ihmiset rupeavat riippumaan kiinni muodoissa ja metafyysisissä vertauskuvissa. Opinkappaleiden henki katoaa pois uskovaisten tajunnasta, kuten huomaamme olevan laidan esim. kristillisessä kirkossa. Vertauskuvia pidetään kirjaimellisina tosiasioina, ja unohdetaan kerrassaan, että tietäjän täytyy käyttää symbolista kieltä, puhuessaan fyysisillä kuvilla asioista, jotka tapahtuvat toisissa maailmoissa.

Kuinka taas tietäjien vaikutus kulkee tahdon linjaa pitkin? Siten, että heidän siveysoppinsa koettaa herättää ihmisissä hyvää, jaloa tahtoa, tahtoa ylöspäin. Siinäkin me ihmiset usein erehdymme luulemaan, että tietäjät ovat puhuneet kauniita sanoja asioista, joille emme mitään mahda, joita kukaties pitäisi noudattaa, mutta joita ei kukaan kuitenkaan voi noudattaa. Luulemme usein, että heidän siveysoppinsa on sanahelinää, epäkäytännöllistä, joka ei sovi nykyajan ihmisille, ja keksimme kaikenlaisia verukkeita, minkä tähden heidän sääntönsä ja kehotuksensa eivät ole niin tärkeitä, niin ehdottomia. Olemme aivan unohtaneet sen suuren tosiasian, että tietäjän vaikutus tahdon linjaa pitkin — paitsi että hän yleensä tahtoo kehottaa ihmisiä pyrkimään pahasta pois — erityisesti teroittaa, millä tavalla me voimme nousta hengessämme tietoon. Unohdamme, että kun tietäjä jonkun neuvon antaa, se ei ole tyhjää puhetta, vaan tieteellisen tarkka neuvo, kuinka sen tulee menetellä, joka tahtoo nousta.

Entä sitten vaikutus kolmatta linjaa, tunteen linjaa pitkin? Se on juuri mysteerio, käytännöllinen ihmistunteminen, jonka he herättävät muutamissa ihmisissä, niissä, joiden järki on valistunut, joiden tahto on puhdistunut heidän kehotuksestaan. Niissä he vaikuttavat tunteen kautta, niissä herää mystinen elämä. Suuri saksalainen runoilija Schiller sanoo: ihmisen omaa on vain mitä hän tuntee, kaikille kuuluu se mitä hän ajattelee. Tämä on paradoksimaisesti sanottu, mutta sillä tarkoitetaan, ettei mikään ole ihmiselle totta, ennen kuin se on käynyt läpi hänen tunteensa ja täyttänyt koko hänen sieluelämänsä. Kun ihminen tahtoo kulkea suuren tietäjän viittomaa tietä, silloin mystinen elämä hänessä herää, silloin hän askel askeleelta saa tuntea mitä tietäjä tuntee, ja kun hän nousee tuntemuksessaan niin korkealle, että hänen itsetajuntansa on samalla tasolla kuin tietäjän, silloin tapahtuu mystinen kohtaus: hän saa tavata opettajansa. Kaikissa suurissa uskonnoissa viitataan tähän. Katsokaa esim. keskiajan kristittyjä pyhimyksiä. Yhdellä suulla he todistavat tuntevansa Kristuksen Jeesuksen, saavansa hänet nähdä, voivansa keskustella hänen kanssaan. Kysykää samaa buddhalaisilta ja hindulaisilta vihityiltä. Kaikki he todistavat, että herra Buddha elää, että vanhat intialaiset rishit yhä elävät ja valvovat ihmiskunnan kohtaloja; ja autuaallisimpana kokemuksenaan he kertovat tavanneensa näitä suuria pyhiä olentoja.

Näitä asioita emme ymmärrä, ellemme usko ihmishengen kuolemattomuuteen. Nämä asiat ovat järkiperäisiä ainoastaan teosofisen maailmankatsomuksen kannalta, joka selittää, että tietäjä voittaessaan totuuden tiedon on samalla saavuttanut itsetietoisen kuolemattomuuden ja vapautunut ruumistumisen pakosta, jonka alainen kehittymätön ihminen on. Suuret tietäjät, kuten Buddha ja Kristus, ovat rakkaudesta ihmiskuntaan perustaneet uskontoja, joiden avulla yrittävät ihmisiä auttaa. Kolmella tavalla ilmenee heidän vaikutuksensa ja tunteen linjaa pitkin heidän vaikutuksensa on lakkaamaton ja kaikkialla läsnä oleva. Tänään kuten tuhat vuotta sitten he ojentavat auttavan kätensä sille, joka heidän luoksensa pyrkii.

Näin opettaa teosofinen maailmankatsomus, ja seuraavissa esitelmissä tahdomme yksitellen kosketella eri uskontoja, puhua hinduismista, buddhanuskosta, Zoroasterin uskonnosta jne., ja nähdä, mitä ne ovat opettaneet, minkälaisia niiden perustajat ovat olleet ja minkälaiset ihmiset tuntevat vetoa heidän käskyihinsä.


Etusivu 

Suuret uskonnot

Pekka Ervast