Pekka Ervast

XII

BUDDHA, BUDDHANUSKO JA BUDDHALAISET

 

Muuan englantilainen upseeri on sanonut: sotamiehellä täytyy olla jumala, joka aina on hänen puolellaan, joka vihaa niitä, joita sotamies on käsketty vihaamaan ja joita vastaan hän taistelee, jumala, joka aina hyväksyy niitä ja on niiden puolella, joiden puolella sotamies on. Mutta sellainen uskonto, jonka jumala aina vain on oikeuden puolella, jonka jumala kieltää kaiken tappamisen mistä verukkeesta tahansa, sellainen uskonto ei kelpaa sotamiehelle.

Tämä englantilaisen upseerin arvostelu on yhtä sisältörikas kuin avomielinen. Hän oli lausunut sen ajatellessaan Buddhan opettamaa uskontoa, josta todella voidaan sanoa: buddhanoppi on sellainen, ettei se kelpaa sotamiehelle. Buddhalaiset eivät koskaan ole vuodattaneet tippaakaan verta uskontonsa puolesta, se on ainoa uskonto maailmassa, jonka kädet ovat puhtaat verestä. Buddhanuskon jumala on ehdoton oikeus, ehdoton totuus, ehdoton tieto, ja siksi buddhalainen ei koskaan voi olla fanaatikko (uskonkiihkoinen), ei koskaan dogmaatikko (opinkiihkoinen). Buddhalainen onkin tunnettu uskonnollisesta suvaitsevaisuudestaan. Hän jättää kaikki ihmiset rauhaan, jokainen saa uskoa omalla tavallaan. Nämä ovat kaksi merkillistä ja huomattavaa piirrettä buddhanuskossa, niitä opetetaan siinä selvemmin kuin missään muussa uskonnossa maan päällä, ja, mikä on kumma, niitä on todella noudatettu. Buddhalainen noudattaakin niitä selvästä syystä: hän ei olisi muuten buddhalainen.

Kun eurooppalaiset matkustajat käyvät itämailla buddhalaisissa maissa, esim. Japanissa ja Kiinassa, joissa buddhanusko on yhtenä uskontona, tai Ceylonissa ja Burmassa, jotka ovat kokonaan buddhalaisia, niin he yksimielisesti todistavat, että buddhalaiset siinä suhteessa eroavat toisista kansoista, että he kaikki ovat erinomaisen lempeitä ja hiljaisia ihmisiä. Tämä on yleinen piirre buddhalaisilla. Tietysti tavalliset eurooppalaiset lisäävät: buddhalaiset ovat liian vähän toimeliaita, liian paljon haaveksijoita voidakseen luoda mitään todellista kulttuuria, ja yleinen käsitys Euroopassa on, että buddhanusko on pessimismiä, elämäninnon puutetta. Siksi eurooppalaiset eivät ole voineet täysin käsittää buddhalaisia. Vasta sellainen ihminen, jolla ei ole ennakkoluuloja uskontojen suhteen, vaan joka osaa katsoa kaikkia uskontoja samanlaisella rakkaudella ja myötätunnolla, vasta sellainen voi todella tutkia buddhalaisia ja ymmärtää heitä.

Teosofisessa Seurassa on eteviäkin kristittyjä jäseniä, jotka ovat tutkineet buddhalaisten elämää ja uskontoa. Teosofisen Seuran ensimmäinen presidentti, eversti Olcott, joka asui Intiassa, teki paljon työtä buddhalaisten kesken, kirjoitti muun muassa Buddhalaisen Katkismuksen, jota käytetään buddhalaisissa kouluissa. Tämä löytyy suomennettuna ja on parhaimpia, oikeimpia ja tieteellisesti pätevimpiä esityksiä, mitä on olemassa buddhanuskosta. Myös toinen T. S:n jäsen, Mr. C. W. Leadbeater on monta vuotta asunut Ceylonissa, ollut opettajana buddhalaisissa kouluissa ja kertonut vaikutelmiaan buddhalaisista. Hän sanoo, että on erityisen vaikeata selittää buddhalaista uskonnollisuutta, sitä ilmapiiriä, joka vallitsee buddhalaisten kesken, sillä meillä ei ole mitään sellaista täällä länsimailla. Täytyy itse matkustaa sinne ja asua heidän keskuudessaan, jotta voisi käsittää heitä. Heillä on uskonnollisuus syvällä sielussaan, se täyttää heidän koko elämänsä, mutta meidän on vaikea ymmärtää, että uskontoa olisi kansalla, joka ei usko persoonalliseen jumalaan, joka kaikkea ohjaa, mitä uskontoa voi olla sellaisella kansalla? kysymme täällä Euroopassa. Siksi täytyy elää heidän keskellään voidakseen tajuta, että heitä elähdyttää mitä syvin uskonnollinen henki. Itämaat yleensä ovat huomattavat uskonnollisesta ilmapiiristään. Täällä länsimailla on kaupankäyntihenki vallalla, itämailla vallitsee mietiskelyn, viisauden henki.

Buddhalaisten uskontunnustus on, kuten tiedämme, äärettömän yksinkertainen. On olemassa pieni lause, jonka buddhalainen toistaa mielessään joka päivä. Tämä lause kuuluu:

Buddham saranam gattshaami

Dharmam saranam gattshaami

Sangham saranam gattshaami

Tätä uskontunnustusta sanotaan tisaranaksi ("kolme opasta") ja merkitsee, kun se oikein käännetään:

Minä otan Buddhan oppaakseni,

minä otan Buddhan opin oppaakseni,

minä otan buddhalaisen (munkki) veljeskunnan oppaakseni.

Kun buddhalainen tulee siihen ikään, että hän voi tehdä oman uskontunnustuksensa seurakunnan edessä, hän ensimmäisen kerran lausuu tämän tisaranan julki. Sitten hän aina temppelissä toistaa julkisesti uskontunnustuksensa, johon myös kuuluu nk. pantshasiila eli pansiili, so. viisi käskyä. Nämä käskyt eivät ole laaditut Mooseksen käskyjen tapaan, vaan lupauksen muotoon. Ne kuuluvat suomennettuina:

Ensimmäinen käsky: "Minä lupaan noudattaa käskyä olla tappamatta yhtään elävää olentoa".

Toinen käsky: "Minä lupaan noudattaa käskyä olla ottamatta mitään, joka ei minulle kuulu".

Kolmas käsky: "Minä lupaan noudattaa käskyä olla harjoittamatta laitonta sukupuoliyhteyttä".

Neljäs käsky: "Minä lupaan noudattaa käskyä kavahtaa valhetta ja kavaluutta".

Viides käsky: "Minä lupaan noudattaa käskyä olla käyttämättä päihdyttäviä juomia".

Todellinen buddhalainen on se, joka näitä käskyjä noudattaa. Siinä on selvä tunnusmerkki, kuka ihminen on buddhalainen, kuka ei. Buddhalainen on se, joka ottaa Buddhan opin ja veljistön oppaakseen ja elämässä toteuttaa viisi käskyä eli lupausta. Se on buddhalainen. Ei kysytä mitään hänen uskostaan muuten. Tavallisesti buddhalaisia erotetaan kahteen "kirkkokuntaan", eteläiseen ja pohjoiseen. Eteläisen kirkon jäsenet Ceylonissa ja Burmassa ovat enemmän materialistisia, pohjoisen kirkon jäsenet Tiibetissä ja Kiinassa taas enemmän spiritualistisia. Tiibetiläisiä buddhisteja voisi verrata katolilaisiin, Ceylonilaisia taas protestantteihin; pohjoinen kirkko on näet kehittänyt ylellinen ja juhlamenoista rikkaan jumalanpalvelusmuodon ja sen oppi on mitä monimutkaisista metafysiikkaa. Eteläinen kirkko on yksinkertainen sekä opissaan että tavoissaan.

Buddhalaisissa maissa ei käytetä väkijuomia. Eurooppalaiset ovat tuoneet sinne alkoholijuomia ja saaneet monet lankeamaan, mutta Ceylonissa on (etenkin Teosofisen Seuran toimesta) syntynyt suuri liike alkoholia vastaan, niin ettei nyt käytetä niitä läheskään niin paljon kuin 10 vuotta sitten. Buddhalaiset eivät tee paljon rikoksia, itse asiassa hyvin vähän verrattuna siihen, mitä eurooppalaiset tekevät. Tämä kaikki johtuu siitä, että heillä on uskontona ankara siveysoppi.

Heillä ei ole mitään papistoa. Ei kukaan buddhalainen ymmärtäisi sellaista papistoa kuin esim. katolisen kirkon, jossa pappi on välittäjänä jumalan ja ihmisten välillä. Buddhalaisilla on vain sanghansa, munkkiveljeskuntansa, joukko ihmisiä, jotka kaikessa yrittävät kulkea Buddhan jäljessä, elävät aviottomuudessa ja pyrkivät eteenpäin "jalolla kahdeksankertaisella tiellä" eli pyhyyden tiellä, kuten me sanoisimme. Burmassa tämä munkkikunta on niin järjestetty, että kuka ihminen tahansa — sitä tekee ja miltei jokainen nuorukainen — liittyy siihen joksikin aikaa, vuodeksi, pariksi eikä suinkaan ole pakotettu jäämään elinajaksi. Ja kaikki kunnioittavat sitä nuorta miestä, joka liittyy. Hän tahtoo koettaa, voiko hän elää ehdottoman itsensä kieltävää elämää. Jos hän huomaa, ettei voi, vaan että maailma vetää häntä pyörteeseensä, niin hän luopuu, tunnustaen: minä en voi nyt, minä menen ulos maailmaan taas. Mutta hän on kuitenkin koettanut ja kaikki kunnioittavat häntä tämän takia.

Täällä länsimaissa ei ole ollenkaan näin laita ja täällä nauretaan sille, joka tahtoisi koettaa "elää pyhää elämää", täällä yleinen mielipide pitää sellaista suorastaan hulluna. Itämailla on toisin, siellä kunnioitetaan ihmistä, joka koettaa olla enemmän kuin itsekäs eläin. Kuinka ylevä käsitys buddhalaisilla on henkisestä elämästä, näkyy siitäkin, että munkkikunnalla ei ole mitään omaisuutta. Munkiksi tuleminen merkitsee, että luopuu maallisesta tavarasta. Bhikkulla (kerjäläismunkilla) ei ole mitään muuta kuin vaatteet ja astia, johon hän kerjää ruokaa. Sateisena vuodenaikana heitä asuu monta yhdessä luostarintapaisissa temppeleissä, mutta kauniina vuodenaikana he kulkevat ympäri ja saarnaavat. On heillä toisiakin pyhiä tehtäviä, jotka vastaavat meidän pappiemme toimia. Ne tehtävät ovat kuitenkin sitä laatua, että voimme ymmärtää niiden sisältöä ja tarkoitusta. Niihin kuuluu etupäässä ja melkein yksinomaan ns. siunauksen laulaminen. Kun joku ihminen perheessä sairastuu ja kuolema lähestyy, silloin kutsutaan veljeskunnan jäseniä hänen vuoteensa ääreen. Siellä he seisovat ja lausuvat mantroja, pyhiä säkeitä, ja heidän sydämessään elää halu auttaa sairasta. Jos sairaus on sitä laatua, että siitä voi parantua, niin he kaikesta sydämestä toivovat parantumista, mutta jollei, niin he toivovat hänelle mitä suurinta onnea kuoleman jälkeen. Eivät he usko jumalaan, jonka päätöksiä voisi muuttaa, vaan siihen, että ihmisellä on voima auttaa, ja siksi he laulavat ja koettavat auttaa. Tämä on yksi heidän tehtävistään. Toinen on suurten yhteisten juhlien pitäminen. Useat munkit yhdessä asettuvat määräpaikkaan muutamaksi viikoksi ja istuvat yhtä mittaa yhdessä laulamassa pyhiä mantroja. Tämä kuuluu olevan erittäin vaikuttavaa, vaikka se ensin oudoksuttaa muukalaista, joka sattuu juhlaan eikä mitään ymmärrä. Hän näkee paikan, jossa on pilareita ja katto, mutta ei mitään seiniä. Katoksen alla, aitauksen sisällä istuu joukko munkkeja keltaisissa vaipoissa, keskellään pieni kohoke eli alttari, jossa on Buddhan kuva tai kukkia. Munkit istuvat ja laulavat, tai jos on kansaa paljon ympärillä, joku heistä puhuu, lukee ääneen kappaleen buddhalaisista pyhistä kirjoista ja selittää tekstiä. Tämä on yksinkertaista, mutta kaunista.

Buddhalaisia temppeleitä, dagoobeja on kaikkialla. Ne ovat aivan yksinkertaisia pilareilla lepääviä katoksia, ja jokaisessa dagoobassa on Buddhan kuva. Tavallinen jumalanpalvelus — jos tahtoisimme sitä nimeä käyttää — on, että buddhalainen maallikko, joku kerran päivässä, toinen harvemmin, laskee kukkia Buddhan kuvan eteen, aivan kuten me täällä laskemme kukkia Runebergin tai Lönnrotin patsaalle. Leadbeater kertoo, että hän varta vasten usein kysyi buddhalaisilta: "Miksi tulette näin kukittamaan Buddhan patsasta? Palvotteko häntä?" Silloin singalilainen buddhalainen katsoi pitkään Mr. Leadbeateria. "Kuinka hän, joka astui Nirvanaan 2500 vuotta sitten, voisi olla siitä mielissään, että minä tuon kukkia hänen patsaansa eteen?" —"Miksi sitten niin teette?" — "Enkö sitä tekisi? Minä tunnen mitä suurinta kunnioitusta hänen muistoansa kohtaan, minä kunnioitan häntä siksi, että hän on näyttänyt minulle pelastuksen tien."

Buddhaa ei koskaan ole jumaloitu, ainakaan eteläisessä kirkossa. Hän ei ole jumala, vaan ihminen, mutta ihminen, joka on noussut niin lähelle jumalan täydellisyyttä kuin ihminen nousta voi. Hänen persoonassaan esiintyy meidän nykyisen ihmiskuntamme ehkä ihanin ja kehittynein kukka järjen kannalta katsoen. Minä en ainakaan tiedä mitään uskontoa, mitään järjestelmää, joka vetäisi vertoja buddhanopille tyyneydessä ja kirkkaudessa. Buddha on osannut näyttää, mitä me voimme uskoa ja mitä meidän täytyy uskoa, sellaisella kannalla kuin olemme järjen kehityksessä. Myöhemmin on esim. Kristus voinut tuoda lisää sellaista, joka viittaa ihmiskunnan tulevaisuuteen, mutta jos tahdomme olla nykyisen ihmisen, ajattelevan ja järkevän ihmisen kannalla, täytyy meidän lopulta tulla pitämään buddhalaisuutta kaikkein tyydyttävimpänä tässä suhteessa.

Buddhasta, kuten muistakin suurista uskonnonperustajista, on joskus lausuttu arvelu, ettei häntä olekaan ollut, mutta sellainen luulo on tieteellisesti todistettu vääräksi, koska on löydetty suoranaisia muistomerkkejä vanhoilta ajoilta, esim. buddhalaisen kuninkaan Asookan pystyttämiä pilareita ja muistopatsaita; onpa löydetty sellainen patsas paikalta, jossa on arveltu Buddhan syntyneen. Patsaassa seisoo suoraan: "Tässä on tuo Siunattu syntynyt". Tämän kaikki tiedemiehet tunnustavat, niin ettei ole minkäänlaista epäilystä siitä, että Buddha on ollut olemassa.

Buddhalaiset kirjat kertovat kauniisti ja suurenmoisesti Buddhan syntymästä ja elämästä. Samalla tavalla kuin kerrotaan kaikista suurista ihmiskunnan mestareista, niin Buddhastakin kerrotaan, että hän syntyi neitseestä. Tähän ei historialliselta kannalta voi panna muuta merkitystä kuin että se on luonnollisella tavalla aiheutunut legenda, jolla on syvempi merkitys, mutta ei kirjaimellinen.

Historiallista on, että Buddha syntyi ruhtinaallisessa perheessä, vaikkei hänen isänsä olisikaan ollut niin mahtava kuningas, kuin ennen on luultu. Hän syntyi v. 623 eKr. Intian pohjoisosassa Kapilavastun kaupungissa. On olemassa kertomus siitä, kuinka isä antoi astrologin lukea tähdistä, mitä lapsesta voisi tulla, ja kuinka pyhä brahmiini tuli Buddhalapsen luo aivan kuin Simeon Jeesuslapsen luo ja sanoi: "Nyt minä voin kuolla rauhassa, sillä minä olen nähnyt sen syntyvän, joka on ihmisille neuvova pelastuksen tien". Varmaa on, että Buddha pienestä pitäen ilmaisi erinomaista henkistä ja sielullista lahjakkuutta. Hän sai oppia niin paljon kuin silloin oli oppia tarjolla, ja oppi kaikki aivan kuin se olisi ollut leikkiä. Hän kasvoi ihmeellisen kauniiksi nuorukaiseksi sielunsa ja henkensä puolesta, ja koska oli ennustettu, että hän tulisi suureksi, joko maallisesti tai henkisesti, niin isänsä, jolla oli maallinen kunnianhimo, tahtoi estää häntä tulemasta henkisesti suureksi, toisin sanoen vaeltavaksi saarnaajaksi. Hän tahtoi, että pojastaan tulisi kuuluisa ja mahtava kuningas. Siksi Buddha ei saanut koskaan nähdä mitään kärsimystä, ei mitään pahaa, joka olisi hänelle muistuttanut henkistä tehtävää, vaan hänen piti nähdä ainoastaan onnea ympärillään. Hänellä oli kolme eri palatsia eri vuoden aikoja varten. Häntä ympäröi ainoastaan nuoria ja kauniita ihmisiä, koko hänen varhainen elämänsä oli kuin kulkua kukkasilla. Jo nuoruudessaan hän sai ihanan prinsessan Jasoodharan vaimokseen, joka synnytti hänelle pojan, Raahulan. Tällä tavalla hän eli, tuo merkillinen olento, eikä koskaan saanut nähdä ihmiselämän varjopuolia, ennen kuin hänen aikansa oli tullut.

Sillä hänenkin aikansa tuli. Kerrotaan, että kolmella eri kerralla, kun hän ajoi ulos palatsinsa puutarhasta, kohtasi häntä sellainen maailmassa jokapäiväinen näky, joka hänelle oli uusi ja outo. Ensimmäisellä kerralla hän näki vanhan, tutisevan ukon kulkevan sauvansa varassa tiellä. Ihmetellen hän kysyi ajajaltaan Tshannalta: "Mikä tuo on, joka on aivan toisenlainen kuin kaikki muut?" Tshanna vastasi: "Se on vanhus." — "No, tulenko minäkin sellaiseksi, tulevatko kaikki ihmiset sellaisiksi?" — "Tulet sinä sellaiseksi." — "Käännä sitten vaunut kotiin." Buddha mietti kauan aikaa. "Kuinka on mahdollista, että minä ja muut voimme elää tällä tavalla ilossa ja nautinnossa, vaikka tiedämme, että jokaisen meidän täytyy vielä tulla tuollaiseksi vapisevaksi vanhukseksi ?"

Toisella kerralla kun hän matkusti ulos, hän näki toisenlaisen näyn. Tuli vastaan sairas ihminen, joka vaikeroi ja voivotti, ja Buddha kysyi Tshannalta: "Mitä tuo on?" — "Se on sairas." — "No, voivatko kaikki ihmiset tulla sairaiksi, voinko minäkin'?" — "Voit." — "Käännä kotiin", sanoi Buddha. Taas hän sai uutta mietittävää. "Jos jokainen ihminen voi tulla sairaaksi, niin petostahan on tämä elämä, jota me vietämme, me, jotka vain koetamme elää ilossa ja nautinnossa." Ja kolmannella kerralla hän näki paarin, jota neljä miestä kantoi ja sillä makasi jäykkä, kalpea ihminen. Ja Buddha kysyi Tshannalta: "Mitä tuo on?" — "Se on kuollut." — "Voivatko kaikki noin kuolla? Tulevatko kaikki noin liikkumattomiksi, keltaisiksi, elottoman näköisiksi?" — "Tulevat, sinä ja kaikki muut." — "Käännä kotiin." Nyt oli Buddha nähnyt ne kolme asiaa, jotka selvittivät hänelle, että ihmiselämä on muutakin kuin iloa ja nautintoa. Nyt hän oli nähnyt: jokaista uhkaa vanhuus, jolloin voimat vähenevät, sairaus, jolloin hän kärsii tuskaa — kuolema, jolloin kaikki ulkonaiset ilot loppuvat. Mitä on siis elämä?

Ja Buddha tunsi, kuinka koko hänen sydämensä vapisi. "Kuinka minä voisin elää tällä tavalla huolettomuudessa — erotettuna noista ihmisistä, jotka kärsivät ja vanhenevat ja kuolevat? Minä itse käyn kohti samaa kohtaloa. Ei, — minun täytyy miettiä elämää, miettiä, onko olemassaolo vain kärsimystä vai onko mitään pelastusta kärsimyksestä." Hänessä vaikuttivat vanhojen ponnistusten muistot, hän oli syntynyt suureksi olennoksi, ja vaikka totuutta koetettiin peitellä, ei tarvittu kuin joitakuita näkyjä, niin heräsi vanha pyrkimys totuuteen ja ihmisiä palvelemaan. Buddha ei epäröinyt. Hän päätti heti: "Minun täytyy ottaa selvää tästä ihmiselämästä, minun täytyy löytää pelastus, jos pelastus on olemassa, että voisin ihmiset vapahtaa heidän kurjuudestaan". Ja hän ymmärsi, että pieninkin epäilys — pieninkin viivytys olisi voinut saada hänet epäröimään. Hän ei puhunut tästä vaimolleen, jota hän rakasti kaikkein syvimmin, ei isälleen eikä äidilleen. Yöllä hiljaa hän hiipi huoneseen, missä hänen pieni poikansa nukkui ja hänen nuori vaimonsa, mutta hän ei edes suudellut heitä jäähyväisiksi. "Ei", hän sanoi itsekseen, "jos minä suutelen heitä ja he heräävät, niin he estävät minua, mutta minä en tahdo heitä nähdä, ennen kuin olen päässyt valistukseen, ennen kuin voin heidät pelastaa." Hän poistui ja nousi hevosen selkään. Kellekään mitään ilmoittamatta hän ratsasti kaupungista ulos, ei ottanut mitään mukaansa, heitti hienot vaatteensa kaupungin ulkopuolelle, jätti hevosen ja lähti kulkemaan metsään.

Kuusi vuotta hän taisteli itsensä kanssa. Hän kävi viisaitten luona, sellaisten askeettien, joita tiedämme Intiassa aina olleen ja jotka metsässä harjoittivat itsekidutusta, ja he opettivat häntä, ja Buddha teki, mitä he sanoivat olevan tarpeellista. Kaikella tavalla hän kidutti itseänsä. Pian hän oli oppinut kaikki, mitä he saattoivat hänelle opettaa. Hän oli syömättäkin 40 päivää aivan kuten Kristus erämaassa, niin että hän lopulta vaipui maahan kuin kuolleena. Ellei silloin muuan nainen olisi tullut ja antanut hänelle riisiä, olisi hän heittänyt henkensä. Mutta toivuttuaan hän ymmärsi, ettei pelastusta sillä tavalla voinut saavuttaa. Silloin hän istui boodhipuun, pyhän puun alle ja ajatteli itsekseen: "Tähän minä istun ja tästä paikasta en lähde, ennen kuin on elämä paljastanut minulle salaisuutensa". Ja siellä hän istui ja mietiskeli yöt päivät yhdessä ainoassa mietiskelyssä eli meditaatiossa. Maara, viettelijä, tuli hänen luokseen ja koetti kaikella tavalla häntä viekoitella, kaikenlaisilla ihanilla näyillä houkutella häntä ulos "elämään" ja näyttää hänelle, kuinka turha oli sellainen mietiskely. Pois, sanoi Buddha, ja lopulta hän saavutti valistuksen. Hän saavutti viisauden istuessaan boodhipuun alla, hän näki, mitä elämä oli. Hän näki, kuka hän itse oli, kuinka hän oli kehittynyt läpi jälleensyntymäin sarjan, ja kuinka kaikki ihmiset elivät ja kehittyivät samaa tarkoitusta varten.

Mutta hän näki samalla, kuinka vaikea oli saavuttaa valistus, koska ponnistukset olivat liian suuret tavalliselle ihmiselle. Ja hän sanoi itsekseen: "Turhaa on, että minä menen ulos maailmaan mitään kertomaan, sillä ihmiset eivät ymmärrä, eivät he välitä näistä asioista. He tahtovat sitä, mitä ruumiille kuuluu."

Silloin kerrotaan, että itse korkea jumala astui hänen luokseen ja sanoi: "Mene ulos maailmaan ja saarnaa, sillä vaikkeivät ihmiset yleensä ymmärrä, niin on kuitenkin sieluja, jotka vain odottavat pelastuksen sanomaa sinun huuliltasi". Ja silloin Buddha voitti viimeisen epäilyksen ja sanoi: "Minä tahdon lähteä ulos maailmaan". Ja saavutettuaan valistuksen hän 35 vuoden ikäisenä lähti ulos maailmaan ja kulki köyhänä munkkina — hän, ruhtinaan poika — kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin ja vietti sillä tavalla 45 vuotta rakkaudesta ihmisiin. Opetuslapsia hän sai, jotka häntä seurasivat, sadottain ja tuhansittain, ja hän lähetti heidät, kun he olivat viisastuneet, ulos saarnaamaan, niin että hänen oppinsa ja sanomansa nopeasti levisi ympäri Intian. Ja kun hän lopulta 80-vuotiaana kuoli, olivat hänen viimeiset sanansa: "Pysykää aina, munkit, kiinni totuudessa, pysykää aina kiinni hyvässä laissa, sillä silloin te saavutatte nirvanan, kuten minä olen saavuttanut."

Ken tahtoo tutustua buddhalaiseen jumaluusoppiin, häntä kehotan lukemaan Olcottin pientä teosta "Buddhalainen Katkismus". Se voi ensi näkemältä tuntua kuivalta ja vaikeatajuiselta, mutta se on kirja, johon voi syventyä ja jonka voi lukea uudestaan ja uudestaan, ja kun kymmenen kertaa on lukenut, voi vielä lukea. Tässä tahdon vain lyhyesti esittää muutamia buddhanopin pääpiirteitä, kaikkein kiintoisimpia, jotka meille näyttävät, missä suhteessa Europassa olemme erehtyneet.

Niin kuin sanoin alussa, on tavallinen käsitys buddhanopista, että se on pessimismiä. Se on muka maailmasta pakenemista, se karkoittaa kaiken elämänhalun, ei ole mitään onnea, elämä on vain kärsimystä, josta täytyy päästä. Nirvanaa luullaan kaiken olemassaolon lopuksi. Nirvana merkitsee sananmukaisesti "sammuminen", se on siis sammumista pois, pääsemistä kaikesta olemassaolosta. Tämä on kuitenkin erehdys. Sen jotkut europpalaisetkin tutkijat jo myöntävät. Tunnettu buddhalogi Rhys Davis on tullut siihen johtopäätökseen, ettei nirvana ole kuolemista, kuten on luultu. Ja Rhys Davids on samalla huomannut tutkimustensa nojalla, ettei buddhanuskoa voi sanoa pessimistiseksi. Itse asiassa se on päinvastoin optimismia. Buddha esitti itse oppinsa neljässä totuudessa. Heti kun hän ensimmäisen kerran saarnasi Benaresissa, opetti hän nämä neljä totuutta ja aloitti saarnansa seuraavaan tapaan, viitaten silloisiin oloihin Intiassa: "On olemassa kaksi tietä, jota ihmiset käyvät. Toiset elävät nautinnoissa, pitäen tätä ruumiillista elämää ilon ja nautinnon välikappaleena. He aina tahtovat tuntea itsensä ruumiillisesti onnellisiksi. Nämä ihmiset vaeltavat toista äärimmäistä tietä, joka on alhainen, ei inhimillinen, ei ihmisille sopiva. Mutta on olemassa toinen äärimmäisyyden tie, jota myös monet ihmiset vaeltavat, nim. sellaiset, jotka tahtovat saavuttaa toisenlaista onnea itselleen, joko kuoleman jälkeisessä elämässä taikka nyt, ja jotka siksi kiduttavat itseään ja koettavat kaikella tavalla elää niin vaikeasti ja raskaasti ruumiissaan kuin mahdollista. He oleskelevat metsässä ja harjoittavat siellä kaikenlaisia askeettisia temppuja. Tämä tie on myös alhainen, se ei ole inhimillinen. "Tathaagata" — niin Buddha aina nimitti itseään — "opettaa keskitietä, opettaa ahtaasti ja vaikeasti löydettävää keskitietä, joka on tasapaino." Ja Buddha esitti sitten neljä totuutta, "neljä perustotuutta, joita ei kukaan voi kieltää". Sanasta sanaan ne kuuluvat Vinajan tekstissä näin.

Mutta tämä on jalo totuus kärsimyksestä. Syntyminen on tuskallinen, heikkeneminen on tuskallinen, sairaus on tuskallinen, kuolema on tuskallinen. Yhtyä epämiellyttävään on tuskallista, tuskallista on ero miellyttävästä ja tuskallinen on jokainen halu joka ei saa tyydytystään. Lyhyesti, tuskallisia ovat viisi kiinni riippumisen tilaa.

Ja tämä on jalo totuus kärsimyksen synnystä.

Tosiaan!

Ikävöivä jano se aiheuttaa tulemisen uudistuksen, jota seuraa aistilliset nautinnot ja joka etsii tyydytystä milloin sieltä, milloin täältä — so. ikävöiminen aistinten tyydytykseen tai tulevaan elämään tai menestykseen.

Ja tämä on jalo totuus kärsimyksen lakkaamisesta.

Totisesti!

Se on tämän ikävöivän janon lakkaamista, niin ettei yksikään himo jää, sen heittämistä, siitä vapautumista, siitä pelastumista, ettei sitä enää mielessään säilytä.

Ja tämä on jalo totuus tiestä, joka johtaa kärsimyksen lakkaamiseen.

Totisesti!

Se on tämä arjalainen kahdeksankertainen tie:

oikea usko,

oikea ymmärrys,

oikea ajatus,

oikea puhe,

oikea toiminta eli käytös,

oikea elinkeino,

oikea pyrkimys,

oikea muisti,

oikea mietiskely.

Tässä on esitettynä buddhanoppi. Ja kun Buddha sanoo ensiksi: tämä on jalo totuus kärsimyksestä, niin hän juuri ilmoittaa, mitkä asiat ovat kärsimystä, ja kuka meistä voi kieltää, etteivät ne ole kärsimyksiä, niin kauan kuin ihminen riippuu kiinni niissä? Syntyminen, vanheneminen, kuolema, ero siitä, jota rakastaa, pakko olla sen kanssa, jota ei rakasta, jokainen halu, joka ei saa tyydytystä; tämä on kaikki tuskallista. Ei Buddha sano, että itse elämä, itse olemassaolo on tuskallista. Hän sanoo vain, mitkä asiat ovat tuskallisia. Ne kyllä käsittävät koko fyysisen, persoonallisen elämän, mutta ei ole niissä sanottu, että olemassaolo sinänsä olisi millään tavalla kärsimystä. Päinvastoin Buddha opettaa, että "tämä on jalo totuus kärsimysten lakkaamisesta". Hän opettaa, että on olemassa sellainen sieluntila, sellainen elämä, jolloin ihminen on vapautunut kaikesta kärsimyksestä ja saavuttanut totuuden. Eikä tämä ole sama kuin kuolema. Elihän Buddha itse, kun hän tätä saarnasi, ja kaikki jotka tulivat hänen opetuslapsikseen, saivat kokea samaa, pääsivät kärsimyksistä. Buddha ainoastaan opettaa ihmisille yksinkertaisen totuuden, että kärsimyksen synnyttäjänä on se elämä, jota sanomme persoonalliseksi, itsekkääksi elämäksi. Monet tietysti ajattelevat, että persoonallinen elämä on ainoa todellinen elämä, mutta kaikki uskonnot ovat aina koettaneet teroittaa: "Eihän tämä ole todellista elämää, tämä on kärsimystä, jos vähänkin ajattelemme. Todellinen elämä on muuta, silloin olemme näistä kärsimyksistä vapautuneet, todellinen elämä on epäitsekäs elämä." Kun Buddha sitten selittää, mikä on tie, jota pitkin pääsee kärsimyksestä, niin selvästi ymmärrämme, millä tavalla onni saavutetaan. Ensimmäinen ehto, sanoo Buddha, on oikea ymmärrys. Jos tahdot ruveta kulkemaan jaloa kahdeksankertaista tietä, täytyy sinulla olla oikea usko. Väärä usko estää kulkemasta. Mikä on oikea usko? Väärän vastakohta. Väärä usko estää kulkemasta totuuden tietä, oikea usko pakottaa sitä kulkemaan. Väärä usko, selittää Buddha, on, että ihminen uskoo sellaista josta hän ei voi olla sisässään vakuutettu. Jos sanotaan: sinun pitää uskoa persoonalliseen jumalaan, niin ihminen voi ruveta sitä epäilemään. Jos sanotaan: sinun pitää uskoa siihen, että olet kuolematon, että tulet elämään kuoleman jälkeen, niin hän voi ruveta sitä epäilemään. Buddha nimenomaan, kun häneltä kysyttiin: onko ihmisellä sielu, joka pysyy? vastasi: "Jos minä sanoisin teille: ihmisellä on sielu, niin voisitte aina sanoa: Tathaagata sanoi: ihmisellä on sielu. Ja voisitte pakottaa ihmisiä uskomaan siihen (nim. persoonalliseen kuolemattomuuteen). Tai jos olisin sanonut: ihmisellä ei ole sielua, niin olisin tukenut niitä, jotka sanovat, ettei ole mitään kuoleman jälkeen. Siksi Tathaagata ei sano niistä asioista mitään. Kulkekaa tiellä, niin itse opitte tietämään, kuinka ne asiat ovat. Ensimmäinen askel ei ole tieto yliaistillisista, vaan vapautus luulotteluista ja väärästä uskosta. Ensimmäinen askel on, että ihminen tuntee: "Minä en tiedä, kuinka tuon tai tuon asian laita on, mutta sen minä tiedän, että itsekäs elämä on kärsimystä. Sen minä tiedän ja sen jokainen ihminen voi tietää." Tähän tapaan opetti Buddha, ja kun ihminen ensin uskoo oikein, niin hän myös ajattelee oikein. Toinen kohta kahdeksankertaisella tiellä on siksi oikea ajatus. On luonnollista, että ihmisen äly kehittyy, että hänen intuitionsa ja ajatuskykynsä kirkastuu yhä selvemmäksi, kuta pontevammin hän pitää kiinni totuudesta. "Totuus yksin voi vapauttaa ja pelastaa", sanoi Buddha aina. Ja kun ihminen kerran ajattelee oikein, silloin hän myös puhuu oikein. Ja kun hän puhuu ja ajattelee oikein, niin hän myös tekee oikein. Ja Buddha sanoo: kun sinä kerran oikein ajattelet ja puhut ja teet, niin samalla myös sinä elätät itseäsi oikealla elinkeinolla. Viides askel on siksi oikea elinkeino. Mikä on väärä elinkeino? Väärä tapa elättää itseään on tehdä sellaista, joka vahingoittaa toisia ihmisiä. Buddhalainen ei saa olla sotamies, ei juovuttavien juomien valmistaja, ei metsästäjä, ei teurastaja jne., hänen elinkeinonsa pitää olla sellainen, joka ei ketään vahingoita. Hän pakottaa itsensä lopulta siihen, sillä hän ajattelee, puhuu ja tahtoo toimia oikein. Ja kuudes askel tiellä on oikea pyrkimys, pyrkimys kulkea eteenpäin tiellä, tulla yhä viisaammaksi ja paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi, joka yhä enemmän tietää ja siksi voi yhä enemmän auttaa. Seitsemäs askel on oikea muisti. Mitä se on? Tavalliselle persoonalliselle ihmiselle on ominaista se, että hänellä ei ole muistia. Hän unohtaa. Mitä hän unohtaa? Hän unohtaa tekevänsä väärin. Hän tekee väärin eikä ota oppia. Oikea muisti on sitä, että ihminen muistaa: kun noin tein, niin se oli väärin, — eikä tee sitä uudestaan. Sitä varten meillä on muisti. Sillä kun ihminen näin alkaa muistaa, kääntyy hänen katseensa taaksepäin, hän näkee, kuinka hän on elänyt maan päällä ennen. Hän tahtoo nähdä, kuinka hän teki väärin, että voisi pahaa välttää. Kun hän harjoittaa muistiaan, voidakseen nähdä, kuinka hän teki väärin, niin hänen muistinsa kääntyy menneisiin ruumiillistumiin ja hän näkee pahan juuret. Ja kahdeksas askel on oikea mietiskely eli oikea askeesi, se innostuksen ja haltioissaolon tila, joka ei ole aikaansaatu ulkonaisilla keinoilla, ei itsekidutuksella, jolloin ihminen myös voi vapautua ruumiista, eikä itsehypnotisoimisella, jolloin ihminen voi langeta horrostilaan, vaikkei hän silloin herättyään muista kokemuksiaan, vaan se tila, joka tulee ihmiselle, kun hän kulkee kahdeksankertaista tietä ja tahtoo totuutta ylinnä kaikkea. Se tila tulee itsestään, ja silloin ihminen vapautuu ruumiistaan, näkee toisiin maailmoihin, seurustelee korkeampien ja kehittyneempien olentojen kanssa — ja muistaa eikä pety.

Ja päämäärä, johon ihminen on saapuva kuljettuaan jalon kahdeksankertaisen tien, se on nirvana. Mitä on nirvana? Tämä selitetään buddhalaisissa alkuteksteissä. Nirvana, jonka ihminen voi saavuttaa, jonka Tathaagata on saavuttanut, on vapautus kärsimyksestä, vapautus itsekkyydestä, vapautus himosta. Siksi se on iankaikkinen elämä, keskitetty ilo ja autuus ja armahtavainen rakkaus. Näin sanotaan nimenomaan buddhalaisissa teksteissä.

Nirvana on autuus. Te luette Dhammapadasta, kuinka ylistetään sitä, joka on saavuttanut nirvanan. Hän on aina onnellinen ja autuas, hän on vapautunut omasta itsekkyydestään. Hän on jumalallinen ihminen, joka vain iloitsee ja rakastaa.

Onnellisesti me totta tosiaan elämme, kun emme vihaa niitä, jotka meitä vihaavat! Vihaajoittemme kesken elämme vihasta vapaina!

Onnellisesti totta tosiaan elämme ahneudesta vapaina ahneiden kesken! Ahneiden kesken eläkäämme ahneudesta vapaina.

Onnellisesti totta tosiaan elämme, vaikka emme sano mitään omaksemme! Me olemme kuin kirkkaat jumalat, jotka onnesta saavat ravintonsa.

Valittujen näkö on hyvä, heidän kanssaan eläminen on aina onnea. Siksi seuraa sinä viisasta, älykästä, oppinutta, kestävää, velvollisuuden täyttäjää, valittua. Seuraa sellaista hyvää ja viisasta miestä, kuten kuu seuraa tähtien ratoja.

Nirvana on korkein onni.


Etusivu

Suuret uskonnot

Pekka Ervast