Pekka Ervast

XIII

MUHAMMED JA ISLAM

 

Meidän aiheemme tänään on tavallista arempaa laatua. Pari kolmekymmentä vuotta sitten tästä aiheesta tuskin olisi voinut pitää julkista luentoa herättämättä paheksumista, sillä eikö muhamettilaisuus kristityn mielestä ole melkein pahempi kuin pakanuus? Muhammedhan oli tuo suuri kavaltaja, joka tuli Kristuksen jälkeen ja tiesi Kristuksesta, mutta kuitenkin teki itsensä jumalan profeetaksi ja perusti uskonnon! Hän oli hirveän rohkea väärintekijä ja pettäjä, joka hylkäsi pelastuksen sanoman, vaikka hän oli siitä kuullut. Ja tietysti muhamettilaiset ovat samanlaisia kuin heidän profeettansa. Ainahan kristityt ovat pelänneet "turkkilaisia" kuvaamattoman julmina olentoina, jotka eivät ketään säästä sodassa, vaan kiduttivat kauheasti, kun ovat saaneet jonkun vangiksi. On siis aiheemme sangen arkaluontoinen, jos tahdomme siitä puhua ennakkoluulottomasti ja puolueettomasti, jos tahdomme todellisina uskonnontutkijoina ottaa selvää Muhammedin uskonnosta.

Ja kun sen teemme, niin kyllä huomaamme, että sekin on uskonto toisten rinnalla, emmekä ihmettele, että muhamettilaisuudella on satoja miljoonia kannattajia, että se leviää meidän päivinämme suuremmalla vauhdilla kuin kristinusko, että muhamettilaiset uskonapostolit saavat paljon enemmän "pakanoita" käännetyiksi kuin konsanaan kristityt lähetyssaarnaajat. Kun asetumme tuomitsevalle kannalle, unohdamme itse asiassa sen historiallisen tosiseikan, että juuri muhamettilaisilta me eurooppalaiset saimme ensimmäisen tieteellisen sivistyksemme. Eurooppa oli raakalaiskansain asuinmaa, kristinuskoa kyllä levitettiin, mutta ei mitään kulttuuria ollut, ennen kuin arabialaiset valloittivat ja sivistyttivät Espanjan. Ensimmäinen yliopisto Euroopassa oli arabialaisen yliopisto Cordovassa. Kristikunta on vain jatkanut rakentamista sille vanhalle perustalle, jonka se on muhamettilaisilta perinyt.

Mutta jos vapaamielisinä ajattelijoina katselemme meidän ns. kristillistä sivistystä, voimmeko silloin sanoa, että tämä "kristillinen" sivistys on tehnyt kansoja onnellisiksi? Voimmeko väittää, että se on tehnyt yksityiset ihmiset tosikristityiksi ja olosuhteet Kristuksen hengen mukaisiksi? Jokainen, joka on asiaa ajatellut, tunnustaa: kaukana siitä; meidän sivistyksemme on pikemmin vienyt ihmiset kauemmaksi pois luonnollisista oloista, kauemmaksi pois todellisesta sielun ja hengen sivistyksestä. Jos katselemme aikamme sivistystä, minkä piirteen huomaamme yleiseksi? Levottomuuden, tyytymättömyyden ja kiireen. Mutta onko ihmisillä kiire etsiäkseen mitä elämä on, tutkiakseen, mitä on totuus, täyttääkseen elämän tarkoituksen? Ei suinkaan, kaikki kyllä kiirehtivät, ovat levottomia ja etsivät, mutta — mitä? Nautintoja, kaikenlaista aineellista tyydytystä. Kulttuurimme on parhaasta päästä siinä, että on keksitty lukemattomia aineellisia mukavuuksia, ja nyt köyhinkin on levoton, ennen kuin hän saa nauttia noista sivistyksemme suurista keksinnöistä ja tulee osalliseksi siitä aineellisesta hyvästä, mikä on tarjona sivistyksessämme. Sellainen on meidän aikamme ja siksi moni, moni nuori ihminen ja moni vanha väsyy ja ajattelee: eikö missään palvella Jumalaa, eikö missään ole sellaista paikkaa, missä ei olisi petosta ja valhetta, peitettyä julmuutta ja salattua sortoa, eikö missään maan päällä ole sellaisia ihmisiä, jotka parempaa tavoittelisivat? Moni ajattelee niin ja jos ei hän tiedä, että on toisia sivistyksiä ja toisia uskontoja maan päällä, niin hän luulee maailman lähenevän loppuaan ja viimeisten aikojen olevan käsillä, jolloin synti on vallannut koko maan. Tosin hän tietää, että on —Suomessakin — paikkoja, minne sivistyksemme ei ole tunkeutunut, missä ihmiset elävät parempaa elämää, yksinkertaisesti uskovat Jumalaan, tyytyvät kaikkeen ja ovat iloisia. Heistä ehkä sanotaan: he ovat laiskoja, mutta hän tietää, että he elävät inhimillisemmin ja rauhallisemmin ja hillitsevät itseään paremmin kuin me, jotka elämme keskellä kaupunkilaishumua ja joille on avautunut kaikenlaisia nautintoja. Kuitenkaan tämä tieto ei häntä lohduta. Hän ei kaipaa poikkeuksia, vaan tahtoisi nähdä säännön. Kuinka iloiseksi hän tulisikaan, jos hän kuulisi, että olot itämailla ovat perin toisenlaisia kuin Euroopassa, että siellä on nähtävänä sitä, mitä täällä puuttuu!

Kun tutkimme tuota halveksimaamme muhamettilaista uskontoa, kun kuulemme muhamettilaisten elämästä niiden suusta, jotka heidän maissaan ovat matkustaneet ja asuneet, silloin todella saamme hämmästyä. Siellä on kokonainen sivistys, kokonainen suuri kansakunta, joka uskoo samalla tavalla ja jonka maailmankatsomus on sellainen kuin noiden syrjässä asuvien, kansa, jonka mieli on kohotettu yli aineellisuuden, joka pitää sitä ohimenevänä, vähäarvoisena ja tavoittelee sisäisiä, henkisiä asioita. Ja se on heidän halveksitun muhamettilaisen uskontonsa ansio.

Mitä on muhamettilaisuus? Tämä nimitys on oikeastaan väärä. Jokainen muslimi tuntee itsensä loukatuksi, jos häntä sanotaan muhamettilaiseksi, ei hän ole minkään Muhammedin palvoja, tahtoisi hän sanoa. Kristuksen palvojia voi sanoa kristityiksi, mutta eivät muhamettilaiset palvo Muhammedia. Jokainen muhamettilainen tietää, että Muhammed oli ihminen ja kuoli kuten ihminen, vaikka hän oli Jumalan profeetta, ja koko muhamettilainen uskonto sisältyy noihin sanoihin: Lailaaha-il-lal-laahu, Muhammed-ur-Rassul-Ullah, suomeksi: "Ei ole muuta jumalaa kuin ainoa ja Muhammed on hänen apostolinsa". Muhamettilaiset itse nimittävät uskontoaan nimellä Islam. Islam on heidän uskontonsa, eikä meidän pitäisi käyttää sanaa muhamettilaisuus. Se, joka vähän tietää asioista, hänen pitäisi käyttää sanaa Islam. Mitä merkitsee Islam? Se merkitsee "usko". Ja se merkitsee vielä muuta kuin usko, se on myös "alistuminen Jumalan tahdon alle", se on Jumalan ja jumalan tahdon tunnustamista ja siihen tyytymistä, jumalan pyhän tahdon seuraamista. Sen tähden islamilainen eli muslimi on ihminen, joka uskoo jumalaan. Jumala on vain yksi, ei ole olemassa muuta kuin yksi jumala ja Muhammed on hänen profeettansa, sillä Muhammed on ilmoittanut ihmisille, millä tavalla he voivat jumalaa palvoa. Sellaiset ihmiset, jotka eivät usko jumalaan, eivät ole muslemeja, islamilaisia, mutta jos ihminen uskoo jumalaan, silloin hän on islamilainen. Jos ken sanoo: "Minä olen muslimi, eikä todella usko jumalaan", hän on teeskentelijä ja petturi. Jos ken on oppinut ja tuntee kaikki islamin kirjat alusta loppuun ja sanoo uskovansa, ei hän ole islamilainen, ellei hän todella usko jumalaan. Kristikunnassa saattaa olla oppineita teologian professoreita, joita pidetään kristittyinä, vaikkeivät hengessään tietäisi jumalasta mitään. Mutta islam on oleva todellista uskoa, jumalaan, joka on yksi ja ainoa, ikuisesti hyvä ja viisas, joka on kaikki luonut, jonka lapsia kaikki ovat. Uskoa siihen jumalaan on islam. Mutta ei siinä kyllin. Uskonto on tunnustettava ja todistettava joka hetki elämässä, ei sillä tavalla, että käy kirkossa tai on hyvissä väleissä pappinsa kanssa. Ei pappeja eikä kirkkoja ole islamilaisilla meidän merkityksessämme, ei mitään välittäjiä jumalan ja ihmisen välillä. He sanovat, että jokainen ihminen on oma pappinsa ja oma kirkkonsa. Ihmisen pitää vain tietää, mikä on jumalan tahto, jonka hänelle ovat ilmoittaneet kaikki suuret profeetat. Islamilaiset tunnustavan Jeesuksen, Abrahamin ja muut suuret profeetat. Mutta jumalan tahdon on selvimmin — heidän mielestään — ilmoittanut jumalan viimeinen profeetta Muhammed, ja me tahdomme nyt tässä esittää muutamia pääpiirteitä heidän käsityksestään jumalan tahdosta.

Ensiksikin he sanovat, että ei kukaan ihminen voi pakottaa toista uskomaan jumalaan, se on jumalan armo ja hyvyys, joka herättää ihmisen uskoon. Siksi he ovat suvaitsevaisia, eivät mielellään puhu uskonnosta, eivät tahdo ketään käännyttää sanan tavallisessa merkityksessä. Ainoastaan jos näkevät, että toinen tarvitsee ja on hyvällä tiellä, he auttavat; mutta Koraanin mukaan heidän uskontonsa mukaan ei voi kääntää ketään jumalan uskoon minkäänlaisilla pakkokeinoilla tai juhlallisuuksilla, sillä jumala itse herättää uskonnon ihmisen sydämessä. Tiedämme, että muhamettilaisissa maissa on kristillisiä kirkkoja, niitä on Konstantinopolissa ja toisissa heidän pääkaupungeissaan. Eivät he kiellä toisia uskontoja. Kristittyjen etuoikeus itse asiassa on olla suvaitsemattomia ja kieltää toisia uskontoja.

Toinen käsitys on, että ihmisen tulee olla nöyrä ja alistua, sillä jumala on hyvä ja pitää kaikesta huolta. Ei ihmisen koskaan pidä nurkua eikä valittaa, sillä se, mikä hänelle tapahtuu, se on jumalan tahdosta, se on kohtaloa, kismet. Ihmisen pitää aina kaikkeen tyytyä ja olla iloinen. Kun kärsimys häntä kohtaa, ei hän saa valittaa. Sellainen on muhamettilaisen käsitys. Islamilaiset eivät välitäkään rikkaudesta tai köyhyydestä, heillä ei ole ollenkaan sellaista yhteiskunnallista kysymystä kuin meillä kristikunnassa, sillä he eivät ollenkaan kadehti sitä, joka on rikas. "Antaa hänen pitää rikkautensa; jos hän itsekkäästi siitä nauttii, poistuu hän kauas pois jumalan tieltä; jos hän hyvin käyttää rikkauksiaan, miksi me häntä kadehtisimme?" Tosi muslimin tunnusmerkkinä on auttavaisuus, armeliaisuus. Matkustavaiset, jotka siellä käyvät, tunnustavat, että kaikkein vierasvaraisimpia ihmisiä ovat juuri muhamettilaiset. Ja jokaisen muslimin velvollisuus on antaa määrätty prosentti vuosituloistaan suureen yhteiseen kassaan, jolla autetaan köyhiä. Sitä paitsi hänen velvollisuutensa on yksityisesti auttaa milloin tilaisuus vaatii.

Vielä on toisia huomattavia piirteitä. Jumalan tahdon täyttämiseen kuuluu kielen puhtaus. Islamilaiset ymmärtävät sen, mitä ei ymmärretä täällä kristikunnassa, ettei saa puhua pahaa eikä panetella. Ihmisen ei pidä käyttää kieltään panetteluun, ei pahojen huhujen levittämiseen, ei edes, — sanoo Koraani — vaikka ne olisivat tosia. Ihmisen tulee pitää kieltään puhtaana. Kristillisissä maissa on erityinen lakimiehen ammatti, joka on tekemisissä kaikenlaisten huhujen, sanojen ja kertomusten kanssa. Islamilaisissa maissa ei sellainen ammatti menesty, ihmiset siellä eivät rettelöi eivätkä vedä toisiaan oikeuteen.

Vielä toisia piirteitä. Islamissa on käsky, joka kuvaa jumalan tahtoa ravinnon suhteen: ei sinun pidä syödä mitään epäpuhdasta. Tavallisesti otaksutaan tämän tarkoittavan, ettei islamilaisen pidä syödä sian lihaa ym., mutta he itse vakuuttava, että se on aivan puolinainen selitys, aivan pintapuolinen lisäselitys, sillä oikeastaan tuo käsky tarkoittaa, kuten Koraanissa selitetään, että ihmisen ei pidä syödä mitään, jota hän ei ole täysin rehellisellä työllä ansainnut. Hänen ei pidä ottaa mitään, joka ei ole hänen omaansa, eikä minkäänlaisella keinottelulla hankkia itselleen elatusta. Näin islamilaiset käsittävät käskyn. Siksi islamilainen kauppamies istuu aivan tyynenä kaupassaan tavaroittensa keskellä, polttaen piippuaan, ja kun joku tulee ostamaan, niin hän myy, mutta ei hän surkuttele eikä hätäile, jos ei kukaan tule ostamaan. Jumalan tahtoon kuuluu vielä, sanotaan, että ihmisen tulee olla ahkera ja itse ansaita leipänsä, mutta islamilainen ei käsitä, että leivän ansaitseminen on tapahtuva virkatoimella tai liikkeellä. Oikea työ on se, että ihminen tekee käsillään työtä. Siksi islamilainen opettaa lapsilleen jotakin ammattia, että he työllään tulisivat toimeen.

Toinen tärkeä käsky on, ettei ihmisen pidä juoda mitään päihdyttävää. Viini on kielletty, ja ylipäänsä islamilaisissa maissa ollaan raittiita. On kyllä pashoja ja ylhäisiä, jotka saattavat olla julmia ja nautinnonhaluisia, mutta väärin on ajatella, että kaikki islamilaiset olisivat sitä. Kun luemme jostakin kertomuksesta, romaanista, satukirjasta, kuinka hirveitä ollaan itämailla, on se aina liioiteltua, asia on tavallisesti kerrottu väärin. Kun esim. kerrotaan, kuinka armenialaisia on pidelty pahoin, on muistettava, että kertomukset ovat tulleet Serbian kautta, jossa niille on annettu toinen väritys, ja toiseksi, että nuo armenialaiset kristityt, joita on niin pahoin pidelty, ovat itse asiassa anarkisteja ja pommi-ihmisiä, joita kaikki valtiot ahdistavat ja koettavat sortaa. Sehän kuuluu valtiolliseen politiikkaan, että vainotaan niitä, jotka ovat vallankumouksellisia ja tahtovat kaataa nurin olevia oloja. Siinä on syy, miksi Turkin hallitus on ollut ankara armenialaisia kristittyjä kohtaan. Meidän on otettava lukuun tällaiset asianhaarat, ennen kuin ylimalkaan tuomitsemme niitä, jotka eivät ole menetelleet sillä tavalla kuin luulemme.

Koraani sanoo: joka päivä sinun pitää muistaa Allahia (Jumalaa). Tätä käskyä pidetään erittäin tärkeänä ja islamilaisten jumalanpalvelusmenot ovat järjestetyt varta vasten sitä silmälläpitäen. Muhammed määräsi, että muslimin pitää, voidakseen aina muistaa jumalaa, viisi kertaa päivässä määrättynä hetkenä rukoilla, ja islamilaisissa maissa minareeteista, moskeijojen torneista, ilmoitetaan rukoushetket määrättyinä tunteina päivässä. Silloin eivät muhamettilaiset, missä lienevätkin, ujostele näyttää, että ovat islamilaisia uskovaisia, vaan vetävät esiin mattonsa, polvistuvat ja rukoilevat. Viisi kertaa päivässä muslimit kumartavat ja rukoilevat, ja vielä kuuluu säädökseen, että ennen kuin muslimi rukouksessa lähestyy jumalaa, tulee hänen pestä itsensä puhtaaksi. Kädet, kasvot ja jalat on pestävä, ennen kuin rukoillaan, ja kaikki, jotka ovat tilaisuudessa tämän tekemään, he pesevät itsensä. Jos ollaan matkoilla tai eletään kylmässä ilmanalassa, jossa peseminen olisi vaikeata, saa sen jättää, sillä Koraani sanoo myös selvästi, ettei jumalanpalvelus ole pesemisessä, vaan puhtaassa sydämessä ja rukouksessa; peseminen on vain ulkonainen meno, joka muistuttaa muslimille, että hänen tulee olla sisäisesti puhdas. Mutta muhamettilaiset naiset, jotka helpommin ovat tilaisuudessa noudattamaan uskonnollisia tapoja, huuhtovat itsensä viisi kertaa päivässä, ennen kuin he rukoilevat. Myöntää täytyy, että tämä määräys on terveydelliseltä kannalta mainio kuumissa maissa, joissa epäsiisteys helposti tulee toiseksi luonnoksi. Kun muut kansat näkevät islamilaisten käyvän puhtaina, pestyinä, siisteinä ja aina rukoilevan pelkäämättä, niin he tahtovat oppia tuntemaan sitä profeettaa, jonka sana näin vaikuttaa ja jonka uskonto on niin käytännöllistä laatua.

Se, että kaikki tarkasti noudattavat näitä sääntöjä, tekee muslimit keskenään veljiksi. Kristikunnassa puhutaan veljeydestä, mutta ei ole opittu sitä toteuttamaan. Meillä ei ole mitään yhteyttä keskenämme, emme käy kirkossakaan yhdessä nyt enää, kun emme usko. Mutta siellä kaikki tuntevat itsensä veljiksi, ei ole olemassa sellaista yhteiskunnallista eroa kuin täällä. Siellä isäntä ja palvelijat ovat yhdessä, kuten meillä oli tapana maalla ennen.

Toinen pyhä toimitus, johon islam kehottaa uskovaisiaan ja josta Muhammed nimenomaan sanoi, että se olisi omiansa liittämään muslimit veljessiteillä toisiinsa, on pyhiinvaellus Mekkaan. Jokaisen muhamettilaisen ihanne onkin, että hän kerran elämässään saisi vaeltaa Mekkaan ja rukoilla sen vanhassa temppelissä Kaabassa, jota ammoisista ajoista saakka on pidetty pyhänä. Tämä Kaaba ei ole mikään Muhammedin keksimä tai sinne panema kivi, vaan vanha paikka, jota pakanat pitivät pyhänä ja jonka Muhammed omaksui. Hän sanoi: "Tuossa on Mekka, paikka, mistä islamin uskonto syntyi. Koko tämä jumalan ilmestys on saanut alkunsa Mekasta, ja siellä on Kaaba." Ja kun muhamettilaiset siellä käyvät, ovat he täyttäneet pyhän velvollisuuden ja tyydyttäneet omantuntonsa. Samoin kristityt keskiajalla vaelsivat Palestinaan, ja vieläkin monen sydämessä elää toivo, että joskus saisi käydä pyhässä maassa ja nähdä ne paikat, missä vapahtaja eli ja vaikutti.

Kristikunnassa usein sanotaan, että islamin uskonto on senkin puolesta kauhea, että se kehottaa pyhään sotaan, ja että sen tunnustajat koettavat verellä levittää uskontonsa. Mutta tämä on erehdystä, sillä milloin islamilaiset ovat sotineet, on se tapahtunut enemmän olojen pakosta kuin muusta syystä. Muhammed itse oli pakotettu käymään sotaa, ja se joka tuntee hänen historiansa, ymmärtää, että silloisissa oloissa sota oli välttämätön. Arabialaisten luonne yleensä tekee uskonnon heille pyhäksi, siihen ei saa koskea, se ei ole ulkonainen kappale, jonka voi naulaan ripustaa ja ottaa päälleen, milloin tahtoo, se on pyhä eikä siihen saa vieras koskea. Siksi heillä on uskonnollisessa merkityksessä dshihad, pyhä sota. Mutta muhamettilaisten tehtävä ei ole levittää uskoaan miekalla, vaan ainoastaan puolustaa, jos vaara sitä uhkaa. Se pyhä sota, johon Muhammed heitä käskee, onkin vallan toinen, sen kaikki oikeat muslimit käsittävät. Se on sota omaa itsekkyyttä, omaa pahuutta vastaan, se on dshihadiakbar, pyhä sota.

Muhamettilaiset uskovat kuoleman jälkeiseen elämään, paratiisiin ja helvettiin. Länsimailla kuvaillaan saduissa ja kertomuksissa muhamettilaista paratiisia vallan aistilliseksi taivaaksi, jossa ihanat hourit ovat vastassa sotilasta, kun hän taistelukentällä on heittänyt henkensä. Tämäkään ei ole totta, vaikka tietysti arabialaisten taivaskäsite edustaa kauneinta mitä he mielikuvituksessaan ovat voineet luoda. He uskovat, että paratiisi on onnela, että siellä on suihkukaivoja, ihania hedelmiä, että ihmiset ovat nuoria ja kauniita, mutta koko heidän käsityksensä on, kuten alussa huomautimme, kaukana aineellisuudesta ja aistillisuudesta. Heidän käsityksensä kuoleman jälkeisestä elämästä ovat ainakin yhtä puhtaat kuin toisten kansojen. Ja monet syvimmin ajattelevat heidän joukossaan sanovat, että suurin onni, mikä ihmiselle voi tapahtua, on se, että hän yhtyy jumalaan kuoltuaan.

Muhammedin uskonnossa ei puhuta jälleensyntymisestä eksoteerisena oppina, vaikka kyllä on lahkoja, jotka sitä opettavat.

Tulemme nyt siihen kohtaan, jonka nojalla etupäässä Muhammedia ja hänen uskontoaan moititaan kristikunnassa, nimittäin moniavioisuuteen. Kun ajattelemme "turkkilaista", on meillä heti mielessämme kuva miehestä, jolla on monta vaimoa ja jonka kodissa on erityinen, suljettu osasto naisia varten, ns. haaremi. Tässä naiset elävät laiskoina, nautinnonhaluisina, keskenään riitaisina ja miesten halveksimina vankeina, jotka eivät missään saa liikkua. Kyllä muhamettilaisen naisen tila on surkuteltava! Näin me yleisesti arvelemme. Totta on, että naiset muhamettilaisissa maissa eivät ole samalla tavalla vapaita kuin kristillisissä maissa eivätkä sekaannu valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin, vaikka on totta, että arabialaisen kulttuurin kukoistusaikana naiset olivat paljon vapaampia kuin nykyisissä oloissa, mutta kuitenkin on aivan väärin olettaa, että muhamettilaiset naiset olisivat sorretussa tai halveksitussa tilassa. Itämailla yleensä naista kunnioitetaan toisella tavalla kuin meillä.

Häntä ei katsota miehen toveriksi eikä hänen tehtäväkseen lueta pyrkimistä ulkonaiseen tasa-arvoisuuteen miehen kanssa. Häntä kunnioitetaan perheenäitinä ja kodin hyvänä hengettärenä. Koraani nimenomaan opettaa ja teroittaa, ja jokainen muhamettilainen tunnustaa, että nainen on pidettävä pyhänä.

"Mutta kuinka tämä soveltuu yhteen moniavioisuuden kanssa?" ehtinee joku kysymään.

Katsokaamme nyt sitten, mitä islamilainen moniavioisuus on. Muistakaamme, että Muhammed ilmestyi pakanain keskelle, jotka olivat sangen alhaisella siveellisellä kannalla, murhasivat naisia ja lapsia ja elivät moniavioisuudessa ilman minkäänlaisia rajoituksia. Muhammed ei ollut tuulentupia tavoitteleva haaveilija. Hän oli yhteiskunnan uudistaja yhtä paljon kuin uskonnon perustaja. Hän näki, kuinka olot olivat, ja antoi viisaan neuvon. Hän määräsi, että miehellä voi alla yksi tai kaksi tai kolme tai korkeintaan neljä vaimoa, mutta että kukaan nainen ei saa olla epäpuhdas, ja tästä Muhammedin määräyksestä on tullut islamilaisen moraalin kulmakivi. Sen jäljet näkyvät tänä päivänä. Kaikki matkustavaiset ja kaikki sikäläisten olojen tuntijat tunnustavat, että islamilaisissa maissa ei ole ns. haureellisia naisia. Kun eurooppalaiset hienosti puetut upseerit Konstantinopolissa koettavat viekoitella ihania islamilaisia rouvia, eivät he onnistu, sillä kukaan islamilainen rouva ei unohda velvollisuuttaan miestään kohtaan. Islamilaiset naiset ovat puhtaita, tuntevat oman arvonsa ja panevat arvon miestensä kunnioitukselle. Ei niissä maissa ole prostituutiota. Sen Muhammed ehkäisi viisaudellaan. Hän tiesi, että sivistys ja siveellisyys kohoaisi tuon säädöksen kautta. Jos katsomme kristityitä oloja, niin harvahan se mies on, joka on tyytynyt yhteen naiseen, vaikka hän nimellisesti on yhden vaimon mies. Meidän täytyy tunnustaa, että omat olomme eivät läheskään ole jumalallisia. Nainen on meillä "vapaa", mutta hän on myös vapaa lankeamaan mitä kurjimpaan alennustilaan. Islamilaisissa maissa ei ole sillä tavalla, siellä ei vietellä ketään kullalla, ei kenenkään ole pakko olla olevinaan muuta kuin hän on. Ja kuinka on itse asiassa tuon kuuluisan monivaimoisuuden laita? Onko miesten velvollisuus islamilaisissa maissa ottaa monta vaimoa? Ei suinkaan. Päinvastoin on harvinaista siellä, että miehellä on monta vaimoa. Pashoilla ja rikkailla on haareminsa, mutta tavallisella muhamettilaisella ei ole kuin yksi ainoa vaimo. Miksikä niin? Luonnollisista syistä, sillä ei kannata pitää useampia. Koraani ja koko heidän maailmankatsomuksensa sanoo: monta vaimoa saa pitää ainoastaan silloin, jos kaikkia voi yhtä paljon rakastaa ja yhtä paljon kunnioittaa ja kaikista yhtä hyvää huolta pitää. Ja näin ollen meidän täytyy tunnustaa, että islamilainen moniavioisuus on siveellinen laitos, sillä samalla kun se tekee prostituution tarpeettomaksi se nostaa miehen siveellisen arvon ja hänen velvollisuuden tuntonsa. "Sinä olet ulkonaisesti vapaa", se sanoo, "siveellisesti vain olet sidottu. Jos sinä osaat rakastaa monta yhtä paljon ja olla monelle yhtä hyvä, silloin voit ottaa monta vaimoa."

Väärin on arvostella Muhammedia itseään "tuoksi hirveäksi mieheksi, jolla oli 13 vaimoa", kuten vapaamielisissäkin teoksissa hänestä sanotaan. Tahallaanko silloin unohdetaan, että Muhammed oli elämässään mitä puhtain mies? Hän eli niin puhtaasti, hienosti ja ylevästi, että kaikki häntä kunnioittivat, ja hänen yleisenä nimenään oli jo nuoruudessaan, ennen kuin kukaan tiesi mitään hänen profeetallisuudestaan, el-Emiin, joka merkitsee "uskollinen, luotettava". Hän ei koskaan pettänyt. Kun hän sanoi jotakin, niin se oli sanottu. Hän oli epäitsekäs ja oikeudenmukainen. Ja tämä mies meni 25-vuotiaana, johon saakka hän ei ollut ketään naista tuntenut, naimisiin lesken kanssa, joka oli 38 vuoden ikäinen, toisin sanoen miltei vanha eukko, koska etelämaissa varsinkin naiset nopeammin vanhenevat. Tämän liiton purki vasta kuolema. Ja Muhammedin vaimo Kadidsha oli ihana nainen, ihanimpia naisolentoja, mitä historia tuntee, sillä hän uskoi Muhammediin ja Muhammedin jumalalliseen kutsumukseen, kun Muhammed 40-vuotiaana rupesi näkemään näkyjä ja itse vielä epäröi ja epäili. Muhammedin tapana oli näet aina ollut paastota määrättyinä kuukausina vuodessa ja silloin vetäytyä yksinäiseen luonnonelämään, jossa hän rukoili ja mietiskeli. Luolassaan ollen hänelle sitten kerran ilmestyi jumalan enkeli — Gabriel, joksi enkeli nimitti itseään, — ja sanoi: "Jumala on kutsunut sinut suureen työhön, sinun pitää julistaa hänen tahtonsa maailmalle". Muhammed luuli tulevansa hulluksi, eikä saattanut olla kertomatta vaimolleen, uskotulleen, tästä ja toisista ilmestyksistään. Kauhuissaan hän kysyi Kadidshalta: "Mitä tämä on, olenko tehnyt jotakin pahaa, että perkele näin koettaa minua viekoitella?" Kadidsha silloin näki, että tässä olikin kysymys korkeammista asioista. "Kuinka sinä voisit joutua perkeleen pauloihin", hän lohdutti, "sinä joka aina olet ollut kuin enkeli, elänyt puhtaasti kuin ihmisten ihanne, sinä, joka aina olet ollut rehellinen ja tosi? Kuinka paha henki voisi sinulle mitään tehdä? Se on jumalan henki, joka sinulle puhuu." Kadidsha ja pari sukulaista uskoivat Muhammediin, silloin kun hän itse tuskin vielä uskoi. Ja tämän naisen kanssa hän eli onnellisessa avioliitossa, kunnes kuolema vei hänen vaimonsa. Vanhoina päivinään, kun Muhammed oli yli 50 vuotta, hän otti vaimon toisensa perästä, ja nyt sanotaan: kas, kuinka hän muuttui, kuinka hän tuli alhaiseksi ja nautinnonhaluiseksi, kun Kadidsha häneltä kuoli. Tahallaanko silloin unohdetaan, että hän otti jokaisen vaimonsa epäitsekkäästä syystä. Ne olivat joko nuoria tyttöjä tai vanhoja leskiä, ja hän otti heidät suojellakseen, puolustaakseen ja turvatakseen heitä, kun heiltä joko isä tai mies oli päällikkönä kuollut taistelussa Muhammedin asian puolesta.

Sellaisesta miehestä kuin Muhammedista on turha puhua pahaa! Hänen "vaimonsa" rakastivat häntä, ja kuinka he olisivat voineet olla häntä rakastamatta, kun hän niin suuresti heitä rakasti! Kuinka Muhammedia olisi rakastettu enemmän kuin ehkä ketään profeettaa, jos ei hän olisi ollut jalo sankari ja suuri ihminen? Hän oli niin yksinkertainen, niin nöyrä, että vaikka hän lopulta hallitsi suurta kansaa, lukemattomia ihmisjoukkoja, hän eli mitä yksinkertaisista elämää, palveli itse itseään, korjasi itse vuoteessa, laittoi itse ruokansa. Aina hän oli nöyrä kaikkia kohtaan, lempeä köyhille, ystävällinen ja veljellinen, aina valmis auttamaan, aina kohtelias.

Kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, tahtoi hän viimeisen kerran puhua ystävilleen, joiden mieli jo oli raskas surusta. Hänet tuotiin moskeijaan. Siellä oli paljon kansaa, ja vaikka Muhammed oli niin heikko, ettei hän jaksanut ääneen puhua, kaikui kuitenkin hänen äänensä heleänä ja kirkkaana moskeijassa, kun hän neuvoi uskottujaan: "Noudattakaa Koraanin neuvoja ja uskokaa siihen, sillä jumala on sen kirjan antanut. Älkää koskaan valehdelko, älkää vihatko, älkää vääryyttä tehkö, vaan olkaa rehellisiä, laupiaita ja armeliaita, rauhaa rakastavia ja hyväntahtoisia. Muistakaa Koraanin sanoja: asuinsijan toisessa elämässä tahdomme antaa niille, jotka eivät koeta ylentää itseään maan päällä tai tehdä vääryyttä; sillä onnellinen lähtö odottaa hurskaita." Kaikki kansa itki ja nyyhkytti, kun Muhammed kannettiin pois. Parin päivän perästä hän kuoli, ja kun sanoma levisi, eivät ihmiset tahtoneet uskoa, ennen kuin vanha uskollinen Omar, joka sitten tuli Muhammedin seuraajaksi, nousi ja puhui: "Ettekö muista, mitä Muhammed aina sanoi: minä olen tavallinen ihminen? Ja Koraanissa sanotaan: sinä Muhammed, minun palvelijani, olet kuoleva kuten kaikki muut."

Tätä miestä ja hänen jumalallista kutsumustaan koetetaan vielä tänä päivänä kristikunnassa mustata. Ne, jotka sen tekevät, voisivat täydellä syyllä sanoa itsestään: "Emme ole kelvolliset päästämään hänen (Muhammedin) kengän rihmojaan". Mutta he eivät tiedä, mitä tekevät, ja se on heidän ainoa puolustuksensa. Sitä vastoin ne, jotka uskontoja tutkivat, ymmärtävät, että Muhammed kuuluu samaan veljeskuntaan kuin muut suuret profeetat ja jumalanpojat ja että hänen islaminsa on kasvanut samasta elämänpuusta kuin kristinusko, buddhanoppi ja muut maailmanuskonnot.


Etusivu

Suuret uskonnot

Pekka Ervast